Arvostelu: Memoir of a Snail (2024)

MEMOIR OF A SNAIL

Ohjaus: Adam Elliot

Pääosissa: Sarah Snook, Kodi Smit-McPhee, Jacki Weaver, Eric Bana, Magda Szubanski, Dominique Pinon, Tony Armstrong, Paul Capsis, Bernie Clifford, Davey Thompson, Charlotte Belsey, Mason Litsos ja Nick Cave

Genre: animaatio, draama, komedia

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 18

Memoir of a Snail on Adam Elliotin ohjaama ja käsikirjoittama animaatioelokuva, joka perustuu osittain Elliotin omaan elämään. Elliot työsti elokuvaa jopa kahdeksan vuoden ajan, kunnes lopulta Memoir of Snail sai maailmanensi-iltansa kesäkuussa 2024 Annecyn elokuvajuhlilla Ranskassa. Elokuva on kerännyt kehuja niin kriitikoilta kuin katsojilta, minkä lisäksi se oli ehdolla parhaan animaation Oscar- ja Golden Globe -palkinnoista. Itse kuulin koko elokuvasta vasta, kun se sai ehdokkuutensa ja halusin toki heti päästä näkemään, mistä on kyse. Minua harmittikin, kun elokuvaa ei päässyt näkemään Suomessa ennen Oscar-gaalaa, mutta ilahduin, kun Rakkautta & Anarkiaa -festivaali päätti esittää elokuvan viime lauantaina. Kävinkin katsomassa Memoir of a Snailin kyseisessä erityisnäytöksessä.

Kun Grace Pudelin tukena ollut Pinky-rouva kuolee, Grace muistelee vaiheikkaan elämänsä monenlaisia tapahtumia, mitkä erottivat hänet veljestään Gilbertistä lapsena.

Memoir of a Snail kertoo Grace Pudelista (äänenä lapsena Charlotte Belsey ja aikuisena Sarah Snook), etanoihin hullaantuneesta tytöstä, joka jossain määrin perustuu ohjaaja-käsikirjoittaja Adam Elliotiin itseensä. Grace on aika hiljainen hissukka, jolla ei juuri koskaan ole ollut kavereita, ainoastaan etanansa - niin aidot ja limaiset kuin hänen itsensä väsäämät leluversiot. Ja kuten kotilot, Gracekin haluaisi usein vain piiloutua kuoreensa, pois maailman nähtäviltä. Grace on taatusti monelle enemmän tai vähemmän samaistuttava tyyppi erilaisten ahdistustensa kanssa ja hahmoon tykästyy nopeasti.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Gracen pyromaaniveli Gilbert (lapsena Mason Litsos ja aikuisena Kodi Smit-McPhee), sekä heidän alkoholisti-isänsä Percy (Dominique Pinon), jonka menehdyttyä sisarukset erotetaan toisistaan; Grace päätyy parinvaihtajapariskunnalle Ianille ja Narellelle (Paul Capsis), kun taas Gilbert joutuu ääriuskovaiseen Applebyn perheeseen, jonka äiti Ruth (Magda Szubanski) on varsin hyytävä tapaus. Elokuvan huippuhahmo on kuitenkin iäkäs Pinky (Jacki Weaver), johon Grace tutustuu. Hahmo on aivan hulvaton erittäin monivaiheikkaan elämänsä kanssa. Hahmokattaus on muutenkin mainio ja aika lailla kaikki ovat hupaisan yliampuvia tyyppejä, joiden kohelluksia seuratessa tekisi mieli pyytää Gracea antamaan tilaa kuorestaan, minne tyttö on mennyt piiloon kaikenlaista hälinää.

Memoir of a Snail osoittautui aivan mahtavaksi animaatioelokuvaksi, joka jaksoi yllättää läpi puolentoista tunnin kestonsa. Kyseessä on aikamoinen tragikomedia, joka vaatii katsojalta ymmärrystä hieman synkemmälle huumorille. Gracen elämässä tosiaan sattuu ja tapahtuu monenmoista, eivätkä nämä tapahtumat yleensä ole järin iloisia. Elokuva kuitenkin esittää nämä monet hirvittävätkin tilanteet kummallisen komedian kautta ja itse huomasin nauravani vähän väliä, vaikka samalla päähahmoa käy jatkuvasti sääliksi. Leffa onkin hyvä muistutus siitä, kuinka tärkeää on omata kyky nauraa myös synkkinä hetkinä ja merkittävänä teemana on löytää se hopeareunus ikävien asioiden keskellä. Elokuva on kanssa iskevä kuvaus masennuksesta ja taistelemisesta sitä vastaan. Vaikka Memoir of a Snail on täynnä kurjia kohtauksia, on elokuva silti jotenkin sanoinkuvailemattoman kaunis ja sen katsominen tuntuu siltä kuin korjaisi palasia itsestään.

Sen lisäksi, että elokuva on temaattisesti väkevä ja fiilikseltään omalaatuisen hupaisa, leffan tarina vie myös täysin mukanaan. On kiinnostavaa seurata, mitä Gracelle oikein käy ja kuinka päättömäksi hänen elämänsä vielä voi mennä. Samalla ei voi kuin pohtia, kuinka paljon tästä ihan oikeasti perustuu tekijänsä omaan elämään? Niin Elliotille kuin hänen luomuksilleen tekisi kaikille mieli antaa halauksen ja vakuutella, että kyllä se tästä vielä helpottaa.

Memoir of a Snail on toteutettu nukkeanimaationa, mikä on omiaan luomaan elokuvalle omanlaista persoonaansa. Hahmot ovat todella vekkulin näköisiä ja liikkuvat pääasiassa sujuvasti. Pienoismallilavasteet ovat yksityiskohtaiset ja usein hupaisat. Värimaailmaltaan elokuva on varsin ankea, mutta tietyssä harmaudessa on oma viehättävyytensä. Hienoa visuaalista ilmettä tukee oiva äänimaailma. Elena Kats-Cherninin säveltämät musiikit tunnelmoivat kaihoisasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Memoir of a Snail, 2024, Arenamedia, Screen Australia, Snails Pace Films, Soundfirm

Arvostelu: Queer (2024)

QUEER

Ohjaus: Luca Guadagnino

Pääosissa: Daniel Craig, Drew Starkey, Jason Schwartzman, Lesley Manville, Henrique Zaga, Drew Droege, Andra Ursuța ja David Lowery

Genre: draama, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 16

Queer perustuu William S. Burroughsin samannimiseen novelliin vuodelta 1985. Alun perin kirjan oli tarkoitus kääntyä elokuvamuotoon Steve Buscemin toimesta vuonna 2011. Oren Moverman työsti käsikirjoituksen ja päärooliin kaavailtiin Stanley Tuccia, mutta projekti ei lopulta edennyt. Ohjaaja Luca Guadagnino oli pitänyt kirjasta jo teini-ikäisestä asti ja kuvatessaan elokuvaansa Challengersia (2024), hän otti kirjan puheeksi käsikirjoittaja Justin Kuritzkesin kanssa. Kuritzkes kiinnostui aiheesta ja Guadagninon ostettua hänelle Burroughsin kirjan, kaksikko päätti sen olevan heidän seuraava elokuvansa. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2023 ja Queer sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2024. Suomeen elokuva saapui ensin tämän kevään Night Visions -festivaalin avajaiselokuvana ja nyt Queer on saanut myös kunnon teatterikierroksen. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Guadagninon tekevän uutta elokuvaa ja kiinnostustani lisäsi se, että elokuvan pääroolissa nähdään Daniel Craig. Kävinkin katsomassa Queerin heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

1950-luvun Meksikossa William Lee pokaa itselleen baareista seuralaisia sänkyynsä, mutta samalla sisältä murtunut mies kaipaa jotain syvempää. Hänen toiveisiinsa saatetaan vastata, kun hän kohtaa nuoren Eugenen.

Queerin pääroolissa kirjailija William S. Burroughsiin itseensä pohjautuvana William Leenä nähdään tosiaan entinen James Bond -tähti Daniel Craig. Kuten odottaa saattaa, mies on roolissaan aivan huippu. Karismaa huokuva Craig tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa monitasoisuutta. Päällisin puolin William on aikamoinen miestenmies, joka pokailee lähes vaivatta seuralaisia baareista, siitäkin huolimatta, että etenkin tuohon aikaan homoutta katsottiin avoimen vissisti nenänvartta pitkin. Ja vaikka joka kerta Williamin yritys ei onnistuisi, hän näyttäisi olevan valmis samalla itsevarmuudella siirtymään seuraavaan mahdollisuuteen. Sisältä William on kuitenkin pahasti rikkinäinen mies, täynnä epävarmuuksia, murskaavaa rakkaudenkaipuuta ja ikävää huumeriippuvuutta. Kaikki nämä puolet myllertävät esiin, kun William kohtaa paljon nuoremman Eugenen (Drew Starkey), joka ei noin vain lähde Williamin mukaan, mutta jota William ei saa pois mielestään. Eugenekin sisältää useampia puolia, eikä hänestä aina oikein tiedä, onko hän kiinnostunut Williamista vai ei. Netflixin Outer Banks -sarjasta (2020-) tuttu Starkey ei kyseisessä sarjassa juuri vakuuttanut, mutta Queerissa hän esittelee piileviä kykyjään, vaikka jääkin auttamatta heittäytyvän Craigin varjoon.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa David Schwartzman Williamin ystävänä Joena, sekä Lesley Manville lähes tunnistamattomaksi maskeerattuna tohtori Cotterina, joka on vetäytynyt syvälle viidakkoon tutkimustensa pariin. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa mainiosti.

Siinä, missä Luca Guadagninon edellinen elokuva Challengers oli intensiivinen tahtojen taistelu, joka piti tiukasti otteessaan, Queer on huomattavasti hitaampi ja henkilökohtaisemmalta tuntuva työ. Itsekin homo Guadagnino takertui Burroughsin kirjaan jo vuosikymmeniä sitten ja elokuvasta näkyy palava halu tuoda tämä tarina valkokankaille Guadagninon silmien kautta. Elokuva vie katsojansa onnistuneesti päähenkilönsä pään sisälle, näiden monimutkikkaiden tunteiden keskelle ja auttaa heteroakin ymmärtämään, millaisia ajatuksia ja fiiliksiä myllertää seksuaalivähemmistöjen edustajien mielessä. Aluksi William esitellään tosiaan itsevarmana miestenmiehenä, mutta leffan edetessä hänestä kuoriutuu esille useita puolia. Katsoja voi välillä jopa ihan nähdä, mitä hänen päässään liikkuu ja pariinkin otteeseen, kun William ja Eugene vain istuvat vierekkäin, näemme kuvan päällä, kuinka William haluaisi koskea mieheen ja tuntea tämän läheisyyden. Loppupäässä taas nähdään monille varmasti hyvin samaistuttava kuvaus siitä, kun toisen lähellä haluaisi olla niin voimakkaasti, että mikään muu ei riitä kuin sulautua yhdeksi.

Queer ei kuitenkaan ihan pitänyt otteessaan sillä lailla kuin olisin toivonut ja siitä löytyy runsaasti Guadagninolle ominaista tilanteisiin jämähtämistä. Alkuperäinen leikkausversio oli jopa yli kolmetuntinen ja vaikka siitä saksittiin liki tunti pois, elokuva tuntuu edelleen paikoitellen ylipitkältä. Loppua kohti elokuva lähtee kuitenkin täysin uusille kierroksille ja onkin sitten katsojasta kiinni, tykkääkö finaalin lähes kuumehourumaisesta psykedeelisyydestä, vai tuntuuko se rakentelun jälkeen oudolta tyylirikolta.

Teknisiltä ansioiltaan Queer on onnistunut. Elokuva on mainiosti kuvattu ja 1950-luvun ajankuva on erinomaisesti loihdittu upein lavastein ja tyylikkään puvustuksen kera. Tietyt tehostekikkailut ovat vakuuttavaa jälkeä, etenkin leffan loppusuoralla. Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit tuottivat kuitenkin pettymyksen, etenkin kun vertailukohteena on kaksikon fantastinen työ Challengersin parissa. Duon musiikit eivät juuri erotu edukseen ja leffasta jäävätkin mieleen lähinnä sekaan pistetyt kappaleet, kuten mahtavasti käytetty Nirvanan Come as You Are.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Queer, 2024, Fremantle, The Apartment, Frenesy Film Company, FremantleMedia North America, Cinecittà, Frame by Frame

Arvostelu: The Accountant 2 (2025)

THE ACCOUNTANT 2

Ohjaus: Gavin O'Connor

Pääosissa: Ben Affleck, Cynthia Addai-Robinson, Jon Bernthal, Daniella Pineda, Alison Wright, Allison Robertson, Robert Morgan, Grant Harvey, Andrew Howard ja J. K. Simmons

Genre: trilleri, toiminta

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 16

Ben Affleckin tähdittämä toimintajännäri The Accountant (2016) oli taloudellinen hitti, joten elokuvalle päätettiin tehdä jatkoa. Tekijöiden oli kuitenkin vaikea tulla yhteisymmärrykseen jatko-osan käsikirjoituksesta, minkä lisäksi koronaviruspandemia jumitti tuotannon käynnistymistä. Lopulta prosessi saatiin kuitenkin rullaamaan ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin maaliskuussa 2024. Nyt The Accountant 2 on saapunut elokuvateattereihin ja itse en pahemmin odottanut sen näkemistä, sillä en juuri piitannut ensimmäisestä elokuvasta. Olin jopa unohtanut aika lailla kaiken mitä ykkösosassa tapahtui ja juuri ennen kuin menin katsomaan The Accountant 2:n, luin pikaisesti Wikipediasta muistinvirkistämiseksi edellisosan tarinakuvauksen.

Kun talousrikospoliisille työskentelevä Raymond King tapetaan, Marybeth Medina pyytää Christian Wolffin apua selvittääkseen, mitä on tapon takana?

Ben Affleck tekee paluun rooliinsa Christian Wolffiksi, eli rikollisten kirjanpitäjäksi, jonka autismi toimii kuin superäly, minkä avulla hän pystyy laskemaan monimutkikkaita matemaattisia laskuja sekunnissa päässään ja ratkomaan rikoksia erinäisten vihjeiden avulla välittömästi. Vaikka autismikuvaus saa jälleen toisinaan kohottelemaan kulmiaan, on Wolff silti oiva hahmo huippuluokan tietokonetta vastaavien aivojensa, sekä taistelutaitojensa kanssa - puhumattakaan tietystä kömpelöstä huumorista, jota hän yrittää ujuttaa keskusteluihin, usein vaivaannuttavin lopputuloksin. Affleck on roolissaan edelleen toimiva ja hän tuo hahmonsa eri puolet hyvin esille.

     Paluun ensimmäisestä The Accountantista tekevät myös Jon Bernthal Wolffin veljenä Braxtonina, Alison Wright Wolffin ei-verbaalisena avustajana Justinena, Cynthia Addai-Robinson talousrikoksia tutkivana Marybeth Medinana ja J. K. Simmons tämän pomona Raymond Kinginä, joka murhataan elokuvan alussa, mikä sysääkin uuden tarinan liikkeelle. Uusina hahmoina elokuvassa esitellään Daniella Pinedan ja Grant Harveyn esittämät huipputappajat Anais ja Cobb, sekä jälkimmäisen työnantaja Burke (Robert Morgan). Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa pääasiassa hyvin. Bernthal on jälleen täydellinen vastapari Affleckille ja veljekset saavat enemmän yhteistä ruutuaikaa kuin viimeksi. Pineda istuu hyvin osaansa tehotappajaksi, joka vakuuttaa jo ensikohtauksensa jälkeen, että jos hänet näkee ruudulla, jollekulle käy todennäköisesti huonosti.

Kuten alussa kerroin, olen nähnyt ensimmäisen The Accountantin vain kerran, kun elokuva ilmestyi lähes vuosikymmen sitten, enkä muistanut siitä juuri muuta kuin etten erityisemmin välittänyt siitä. Odotukseni jatko-osaa kohtaan olivatkin alhaiset, mutta yllätyksekseni The Accountant 2 osoittautui varsin meneväksi toimintajännäriksi, jonka jälkeen minulle heräsi suuri halu antaa ykkösosalle uusi mahdollisuus. Ei kyseessä mikään maata järisyttävä leffa ole, mutta mataliin odotuksiin verrattuna mukavan positiivinen yllätys.

Tarinaltaan The Accountant 2 ei ole ihmeellinen tai pahemmin edes kovin kiinnostava, mutta se pitää hahmot sopivasti liikkeessä kaiken aikaa. Aluksi johtolankoja ja pelinappuloita tuntuu olevan liiaksikin ja vasta elokuvan toisella puoliskolla alkaa selventyä, miten kaikki oikein liittyvät toisiinsa. Mukaan mahtuu sopivasti jännitettä, sekä etenkin loppusuoralla kelpo toimintaa, jossa pistetään ihmisiä kovaa kyytiä hengiltä. Kaiken toiminnan ja jännityksen keskellä omasta mielestäni elokuvan voima syntyi kuitenkin Affleckista ja Bernthalista, sekä heidän hahmoistaan. Näiden kömpelösti toimeen tulevien veljesten kanssakäymiset ovat todella hauskaa seurattavaa ja eräs baarikohtaus on leffan selkeä tähtihetki. Tähän veljeskuvaukseen on saatu jopa sydäntä mukaan, sekä kunnon kehityskaari, joka saattaa kirvoittaa katsojasta yllättävät kyyneleet elokuvan finaalin aikana. Kolmas The Accountant -leffa on jo suunnitteilla ja nyt tämän kakkososan jälkeen olen utelias näkemään, mitä seuraavaksi olisi luvassa.

Ohjaajana jatkaa Gavin O'Connor, samalla kun käsikirjoituksesta vastaa tässäkin elokuvassa Bill Dubuque. Kaksikko onnistuu hyppimään varsin synkeiden aiheiden ja rujon toiminnan, sekä hupaisan komedian ja sydämellisen veljesdraaman välillä. Teknisiltä ansioiltaan The Accountant 2 on toimiva, joskin leikkauksessa leffaa olisi voinut hieman tiivistää, lähes kahden ja puolen tunnin keston tuntuessa hieman liialliselta. Kameratyöskentely on pätevää, lavasteet oivat ja tehosteet pääasiassa mainiot käytännön efektejä ja tietokonetehosteita myöten. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin Bryce Dessnerin säveltämät musiikit eivät juuri pääse erottumaan edukseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Accountant 2, 2025, Warner Bros., Artists Equity, 51 Entertainment, Zero Gravity Management

Arvostelu: Ne Zha 2 (哪吒之魔童闹海 - 2025)

NE ZHA 2

哪吒之魔童闹海

Ohjaus: Jiaozi

Pääosissa: Lü Yanting, Han Mo, Zhang Jiaming, Lü Qi, Chen Hao, Wang Deshun, Yang Wei, Li Nan, Yu Chen, Zhou Yongxi ja Joseph Cao

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia

Ikäraja: 12

Kiinalaiseen mytologiaan perustuva animaatioelokuva Ne Zha (哪吒之魔童降世 - 2019) oli suuri menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Elokuvan parissa työskenteli yli neljätuhatta ihmistä 138. eri animaatioyrityksestä viiden vuoden ajan ja samalla leffasta muovautui Kiinan kaikkien aikojen kallein animaatioelokuva. Kiinassa Ne Zha 2 sai ensi-iltansa jo tammikuussa ja elokuva nousi nopeasti kaikkien aikojen menestyneimmäksi kiinalaiselokuvaksi. Kuukausien vieriessä elokuva myös ohitti Inside Out - mielen sopukoissa 2:n (Inside Out 2 - 2024) kaikkien aikojen menestyneimpänä animaatioelokuvana ja tällä hetkellä Ne Zha 2 on maailman viidenneksi menestynein elokuva, edellään vain Avatar (2009), Avengers: Endgame (2019), Avatar: The Way of Water (2022) ja Titanic (1997). Itse kuulin koko Ne Zhasta vasta, kun tämä jatko-osa alkoi murskata lipputuloennätyksiä ja halusin heti nähdä, mistä on oikein kyse. Ilahduinkin, kun Finnkino otti elokuvan muutamaksi päiväksi ohjelmistoonsa ja kävin katsomassa Ne Zha 2:n heti ensimmäisessä näytöksessä.

Nezhan ja Ao Bingin vartalot tuhoutuivat taivaallisessa salamaniskussa. Saadakseen vartalonsa takaisin, heidän täytyy tehdä yhteistyötä ja läpäistä kuolemattomuuden kolme koetusta. Samalla he saavat selville järkyttävän juonen, joka uhkaa syöstä koko maailman pimeyteen.

Ne Zhan tutut hahmot tekevät paluun. Ensimmäisen elokuvan päätteeksi taivaallinen salama iski kirouksen mukaisesti demonihelmeä kantavaan Nezhaan (äänenä Lü Yanting), mutta myös sieluhelmeä kantavaan lohikäärmeiden jälkeläiseen Ao Bingiin (Han Mo), tuhoten heidän fyysiset vartalonsa. Nyt kaksikko on jäänyt leijumaan henkitilaan ja heidän täytyy yhdistää voimansa, mikäli he mielivät palata ennalleen. Nezha on tuttu leikkisä itsensä, joskin hän ei ole enää yhtä ilkikurinen, vaan haluaisi auttaa muita parhaalla mahdollisella tavallaan. Ao Bing pysyy tyynenä, mutta hän joutuu edelleen pohtimaan, minne hänen lojaaliutensa kuuluu, kun lohikäärmeet käynnistävät hyökkäyksensä ihmisiä vastaan. Erilaisten luonteidensa kanssa Nezha ja Ao Bing muodostavat mainion kaksikon, jonka yhteistä seikkailua seuraa mielellään.

     Mukana ovat myös Nezhan vanhemmat lordi Li (Chen Hao) ja lady Yin (Lü Qi), Nezhaa kouluttava Taiyi Zhenren (Zhang Jiaming), Ao Bingin isä, Itäisen meren lohikäärmekuningas Ao Guang (Li Nan) ja häntä seuraava Shen Gongbao (Yang Wei). Uutena hahmona esitellään kuolemattomia johtava mestari Wuliang (Wang Deshun), jonka kolme koetusta läpäisemällä Nezha ja Ao Bing voisivat saada kehonsa takaisin. Hahmokattaus on läpikotaisin oiva ja heistä irtoaa huomattavasti enemmän kuin viime kerralla. Etenkin lohikäärmekuningas Ao Guang ja Shen Gongbao näyttävät olevansa monikerroksisia hahmoja, eivätkä vain mitään puhtaasti pahoja tyyppejä.

Siis huh huh! Enpä enää tippaakaan ihmettele, miksi Ne Zha 2:sta on noussut niin järisyttävän valtava ilmiö ja miksi etenkin kotimaassaan Kiinassa elokuva suorastaan tuhosi aiempia lipputuloennätyksiä tieltään. Kaikki, mitä oikein mainiossa ykkösosassa saavutettiin, on mukana myös tässä, mutta vielä tarkemmin huippuunsa hiottuna. Lopputuloksena on jälleen koko perhettä viihdyttävää fantasiaseikkailua, joka tarjoaa lapsille kosolti hupaisia hetkiä ja vauhdikkaita tilanteita ja aikuisille eeppistä mättöä, mutta siinä samalla lähes kaksi ja puolituntinen leffa osaa silloin tällöin rauhoittua hieman filosofisempienkin pohdintojen äärelle. Elokuva kulkee samoja latuja, mutta tekee kaiken suurieleisemmin, kasvattaen tätä maailmaa ja kasvattaen panoksia, kunnes viimeisellä kolmanneksellaan meininki muuttuu niin mahtipontiseksi sodaksi, ettei moista ole vuosiin elokuvissa nähty. Katsojan leuka loksahtaa kerran jos toisenkin auki, oli kyse sitten leffan hurjasta kokoluokasta tai ajoittain yllättävänkin synkistä vesistä, joihin leffa lähtee rohkeasti uiskentelemaan.

Tarinallisesti Ne Zha 2 jatkaa suoraan siitä, mihin ykkösosassa jäätiin. Elokuva menee heti itse asiaan ja pistää tämänkertaiset panokset suorilta tiskiin, jotta loppuleffassa olisi jatkuva jännite ja kiireen tuntu yllä. Nezhan ja Ao Bingin kohtaamat koitokset tarjoavat runsaasti hupia, sekä viihdyttävää seikkailun tuntua, kun taas kotipuolella käytävä sota lohikäärmeiden armeijaa vastaan antaa varsin tylyäkin kuvastoa. Jollain ilveellä tietyt lapsellisuudet ja lähinnä aikuisten silmille sopivat kuvat kulkevat taas täysin sujuvasti käsi kädessä. Loppusuoralla elokuva saa hoksaamaan, kuinka paljon näihin tyyppeihin onkaan tykästynyt ja kyyneleiltä on vaikea välttyä. Viime minuuteilla alkaa mahdollisen kolmosleffan pohjustus ja ottaen huomioon, kuinka järisyttävä menestys Ne Zha 2 on ollut, eiköhän kolmososan teko käynnisty pian. Katson jatkoa enemmän kuin mielelläni, sillä niin ison vaikutuksen Ne Zhat onnistuivat tekemään... joskin on pakko sanoa, että muutaman vuoden tauko tekee ihan hyvää, sillä niin hengästyttävän mammuttimaiseksi tämä kakkosleffa viimeisellä puolituntisellaan paisui.

Audiovisuaalisena elämyksenä Ne Zha 2 on suorastaan mieletön. Tuhansien animaattorien työpanos näkyy joka ikisestä kuvasta ja elokuva on alusta loppuun aikamoista silmäkarkkia. Hahmot ovat joko vekkulinnäköisiä tai hemmetin päheitä ja taustat ovat pullollaan rikkaita yksityiskohtia. Suuret toimintakohtaukset ovat häikäisevän komeaa katseltavaa. Värien käyttö on myös fantastista. Nezhan ja Ao Bingin seikkailut ovat paljon värikkäämpää menoa kuin kotipuolella käytävä sota, mikä painottuu punaiseen ja mustaan. Vahvoja visuaaleja tukee vahva äänimaailma. Roc Chenin, Rui Yangin ja Wan Pin Chun säveltämät musiikit vain nostavat elokuvan eeppisyyttä seuraavalle tasolle.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

哪吒之魔童闹海, 2025, Beijing Enlight Media Co., Beijing Enlight Pictures, Chengdu Yingduoduo Culture Media, Coco Cartoon, Horgos Coloroom Pictures

Arvostelu: Until Dawn (2025)

UNTIL DAWN

Ohjaus: David F. Sandberg

Pääosissa: Ella Rubin, Michael Cimino, Odessa A'zion, Belmont Cameli, Ji-young Yoo, Maia Mitchell ja Peter Stormare

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

Until Dawn perustuu samannimiseen videopeliin, joka julkaistiin vuonna 2015. Tammikuussa 2024 paljastettiin, että Screen Gems -yhtiö työstää elokuva-adaptaation videopelin pohjalta. Blair Butler kirjoitti alkuperäisen käsikirjoituksen, mitä Gary Dauberman muokkasi ennen kuin kuvaukset käynnistyivät elokuussa. Nyt Until Dawn on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä kiinnostuneena, joskin hieman skeptisenä. Pelasin alkuperäisen pelin läpi parissa päivässä ja kävin uteliaana katsomassa Until Dawnin heti elokuvan ensi-iltapäivänä.

Vuosi Melanien katoamisen jälkeen hänen siskonsa ja kaverinsa lähtevät etsimään tyttöä. He päätyvät erikoiseen majataloon, missä heidän täytyy selviytyä elossa erilaisista kauhuista aamuun asti.

Until Dawn -elokuva ei ole suora filmatisointi alkuperäisestä videopelistä, eikä se seuraa tuttuja kahdeksaa kaverusta vuoristomökillä, vaan esittelee täysin uudet hahmot, jotka päätyvät erilaisen konseptin keskelle, jossa on jotain vanhaa tuttua ja jotain uutta. On Ella Rubinin näyttelemä Clover, jonka sisko Melanie (Maia Mitchell) katosi vuosi sitten, on Cloverin ex-poikaystävä Max (Michael Cimino), villimpi Nina (Odessa A'zion) ja hänen uusi poikaystävänsä Abel (Belmont Cameli), sekä hengellisistä jutuista tykkäävä Megan (Ji-young Yoo). Melanien katoamisen vuosipäivänä viisikko päättää lähteä etsimään tyttöä. Miksei aiemmin? En tiedä. Tämä kaveriviisikko koostuu harmillisen yhdentekevistä ja yksiulotteisista tyypeistä, joiden selviytymisestä ei pahemmin jaksa välittää. Rubin, Cimino, A'zion, Cameli ja Yoo ajavat asiansa rooleissaan, lähinnä esittäessään kaiken aikaa pelästynyttä. Näyttelijäpuolelta kovin täky on totta kai se, että videopelistä tuttu Peter Stormare uusii roolinsa tohtori Hillinä.

Sen lisäksi, että hahmokattaus on pistetty uusiksi, Until Dawn -elokuva myös pelaa hyvin eri säännöillä kuin alkuperäinen videopeli. Tekijät ovat ymmärrettävästi perustelleet, että eivät halunneet tehdä suoraa adaptaatiota pelistä, koska monivalinta-aspektinsa ja perhosvaikutusmekaniikkansa takia pelikokemus on jokaiselle pelaajalle erilainen. Mutta kun elokuva kulkee vain yhtä juonipolkua pitkin, on toki vaikea tarjota katsojalle samaa fiilistä siitä, että kotisohvalla tehdyt valinnat muovaisivat tapahtumien kulkua kuten pelissä.

Elokuvaan onkin keksitty täysin oma sääntönsä. Talo, jonne viisikko majoittuu yöksi etsintäretkensä aikana, sisältää ikävän puolensa. Yön koittaessa kaverukset joutuvat kohtaamaan erilaisia pahoja voimia, tappajia ja olentoja, ja heidän täytyy selvitä elossa aamuun asti, mikäli he mielivät päästä pois ja jatkaa matkaansa. Aina kun he kuolevat, yö alkaa alusta ja heidän eteensä heitetään uusi kammotus. Pelistä tutut psykotappaja ja wendigot ovat mukana, mutta sekaan on ripoteltu paljon muutakin. Se onkin sitten katsojasta kiinni, tykkääkö tästä leffaversion ideasta, vai ärsyttääkö kuinka paljon tekijät ovat lähteneet sekoittamaan pakkaa ja keksimään omiaan.

Omasta mielestäni Until Dawn -elokuva jäi lopulta aika heikoksi. Ei sen takia, että tekijät ryhtyivät kokeilemaan jotain uutta, vaan koska kyseessä oli yksinkertaisesti aika heikko kauhuraina. Uusi idea on ihan kiinnostava, mutta samalla myös hieman kömpelö, etenkin elokuvan edetessä. Uusia mörköjä hyödynnetään niin laiskasti, että elokuvaa katsellessa ihmettelin, miksi niitä oli edes pakotettu mukaan? Kauhukohtaukset rakentuvat todella geneeriseen böö-pelotteluun ja jännitettä syö jo se, että hahmojen kohtaloista ei jaksa välittää. Hetkittäin tekijät onnistuivat ujuttamaan sekaan pieniä vivahteita pelistä, esimerkiksi kun yhdessä kohtaa hahmo näkee kaksi erilaista reittiä ulos tilanteesta ja hänen pitää valita niiden välillä tai kun toisessa kohtaa hahmon täytyy pysyä täysin paikoillaan wendigon läheisyydessä, olennon näön perustuessa liikkeeseen. Mutta siihen se oikeastaan jää. Jos odotit kovasti näkeväsi Until Dawnin kääntyvän elokuvamuotoon, voi vastassa olla aikamoinen pettymys. Jos menet katsomaan leffaa avoimin mielin konseptin muutosten suhteen, voi leffa toimia. Ei elokuva silti kovin hyvä ole.

Elokuvan ohjauksesta vastaa David F. Sandberg, joka palaa kauhun pariin Shazam! -supersankarileffojensa (2019-2023) jälkeen. Until Dawn ei kuitenkaan ole yhtä mainio ja karmiva kuin miehen kaksi aiempaa työtä genren parissa, Lights Out (2016) ja Annabelle: Creation (2017). Eniten tämä johtuu Gary Daubermanin ja Blair Butlerin tönköstä käsikirjoituksesta, joka huomaa itsekin jossain kohtaa, että saman yön toistaminen alkaa ennen pitkää käydä tylsäksi tehokeinoksi. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on kelvollinen, joskin ääniefektit luottavat liikaa hiljaisuuteen ja sitä seuraaviin kovaäänisiin säikyttelyihin. Until Dawn on pätevästi kuvattu ja paikoin jopa tyylikkäästi valaistu. Lavasteet ovat hienot, puvuin ja maskeerauksin luodot hirviöt näyttäviä ja käytännön tehosteet mainiot. Benjamin Wallfischin säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan kivasti taustalla, ujuttaen toki mukaan joitain melodioita alkuperäispelistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Until Dawn, 2025, Screen Gems, Coin Operated, Mångata Production, PlayStation Productions, Vertigo Entertainment

Arvostelu: Sinners (2025)

SINNERS

Ohjaus: Ryan Coogler

Pääosissa: Michael B. Jordan, Miles Caton, Wunmi Mosaku, Hailee Steinfeld, Jack O'Connell, Delroy Lindo, Omar Benson Miller, Li Jun Li, Yao, Lola Kirke, Peter Dreimanis ja Buddy Guy

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 16

Sinners on Michael B. Jordanin tähdittämä kauhuelokuva. Alkuvuodesta 2024 ohjaaja-käsikirjoittaja Ryan Coogler ilmoitti yhdistävänsä jälleen kerran voimat Jordanin kanssa uutta elokuvaa varten ja sai Sonyn, Universalin ja Warner Brosin kilpailemaan elokuvan oikeuksista. Lopulta Warner Bros. voitti ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa. Nyt Sinners on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffan näkemistä innolla. Olen pitänyt Cooglerin ja Jordanin aiemmista yhteistyöleffoista Creed: The Legacy of Rocky (2015) ja Black Panther (2018) ja halusinkin nähdä, mitä he saisivat aikaiseksi kauhugenren kanssa. Minulta kesti kuitenkin erinäisistä syistä lähes viikko, ennen kuin pääsin vihdoin katsomaan Sinnersin.

Vuonna 1932 identtiset Mooren veljekset palaavat lapsuutensa kotiseuduille Mississippi Deltaan ja perustavat juhlatilan tummaihoisille. Yön juhlinta saa kuitenkin ikävän käänteen, kun paikalle saapuu verenhimoisia vampyyrejä.

Ryan Cooglerin kaikissa elokuvissa esiintynyt Michael B. Jordan nähdään Sinnersissä jopa tuplaroolissa, sillä hän näyttelee Mooren identtisiä veljeksiä Elijahia ja Eliasta, jotka tunnetaan paremmin nimillä Smoke ja Stack. Veljekset lähtivät nuorina kotikaupungistaan Mississippi Deltasta ja päätyivät armeijan kautta lopulta Chicagoon rikollisiin puuhiin. He päättivät kuitenkin lopulta jättää nämä hommat taakseen ja palata vanhoille kulmille, avatakseen juhlapaikan tummaihoisille. Jordan esittelee lahjojaan ja hoitaa tonttinsa kumpanakin veljeksenä vakuuttavasti. Näyttelytyö ei taatusti ollut helppo homma, sillä hänen täytyi esittää ensin toista veljeä kuvassa ja kuvata otto sitten uudestaan toisena veljenä, ajoittaen repliikit vuoropuhelussa täydellisesti. Smoke ja Stack ovat hämärätaustoistaan huolimatta heti tykättävät tyypit, joiden matkaa ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena.

     Elokuvassa nähdään myös Wunmi Mosaku Smoken rakkaana Anniena, Hailee Steinfeld Stackin entisenä heilana Maryna, Miles Caton kitaraa soittelevana ja laulavana Sammiena, jota muut kutsuvat Saarnapojaksi hänen pastori-isänsä takia, Jayme Lawson Sammien ihastuksenkohteena Pearlinena, Delroy Lindo iäkkäänä muusikko Delta Sliminä, Li Jun Li ja Yao Chow'n kauppiaspariskuntana Gracena ja Bo'na, Omar Benson Miller uudessa kapakassa portsariksi pestattuna Cornbreadina, sekä Jack O'Connell vampyyrinä, joka haluaa laajentaa joukkoaan ja iskee veljesten juhlapaikan avajaisyöhön. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, etenkin Mosaku vampyyreistä tietävänä Anniena ja Lindo elokuvan koomisena kevennyksenä. Esikoisroolinsa tekevä nuori Caton pääsee myös vakuuttamaan laulajan ja muusikon taidoillaan.

Sinners on kerännyt jo ennen ilmestymistään kehuja sieltä täältä kriitikoista katsojiin ja Hollywoodin kermasta omiin työkavereihini ja nyt minä liityn näihin kehujiin. Kyseessä on aivan mahtava kauhuelokuva ja ohjaajansa paras työ. Ryan Coogler on tehnyt vampyyrileffan, joka ei rakennu halpojen säikyttelyjen varaan, jolla on ihan oikeasti jotain sanottavaa ja joka tekee vaikutuksen aika lailla kaikilla osa-alueillaan. Sinners ei ole mitään halpaa, helppojen rahojen perässä tehtyä monsterimättöä, vaan pitkästä aikaa sitä ihan aitoa ja oikeaa cinemaa. Tämän ja vuodenvaihteessa ilmestyneen Nosferatun (2024) myötä on turvallista sanoa, että niiden blingbling-teinivampyyrien aikakausi on vihdoin onneksi ohi ja pimeässä kiilusilmin vaanivat hirviöt ovat palanneet!

Elokuva käyttää aikansa esitelläkseen tätä paikkaa ja sen hahmoja, jolloin kun se kuuluisa paska osuu tuulettimeen ja riemukkaiksi juhliksi tarkoitettu yö muuttuu taisteluksi selviytymisestä, näiden tyyppien kohtaloista ihan oikeasti välittää ja heidän puolesta jännittää. Osalle katsojista elokuvan ensimmäinen puolituntinen voi olla pitkäveteinen, mutta minut elokuva imaisi heti täysillä mukaansa ja melkein ehdin jo unohtaa, mitä onkaan luvassa. Kun vampyyrit sitten vihdoin saapuvat kuvioihin, on loppuleffa erittäin tiivistunnelmainen ja usein aidosti karmiva. Parasta on, että leffa ei etene niitä arvattavimpia latuja, eikä hahmojen kohtaloita osaa sanoa etukäteen.

Cooglerin innoittajana on selvästi toiminut elokuva Hämärästä aamunkoittoon (From Dusk Till Dawn - 1996), sillä kuten tuo elokuva, myös Sinners pääsee yllättämään vampyyripuolellaan, jos sitä ei etukäteen tiedä. Coogler vie tämän lainailun kuitenkin uudelle tasolle, sillä elokuva ei ole vain veristä kauhuviihdettä (ei kuitenkaan hätää; kun nämä vampyyrit pääsevät vauhtiin, tekoverta kyllä läträtään). Sinners kommentoi muun muassa tummaihoisten elämää tuohon aikaan. Vaikka mustat olivat periaatteessa vapaita, eivät he sitä kuitenkaan ihan oikeasti olleet. Rasismi rehottaa kaikkialla ja kohtauksissa valkoisten kanssa on täysin oma jännitteensä. Vampyyrit tuovatkin oman kiehtovan pohdintansa, sillä he yrittävät taivutella juhlijoita joukkoonsa vetoamalla siihen, että vampyyrien kesken ei ole eriarvoisuutta ja ennakkoluuloja, vaan he ovat kaikki yhtä - ihonväristä ja muusta riippumatta. 

Samalla leffassa on myös voimakkaan uskonnollinen vire, kuten ehkä nimestä "syntiset" voikin päätellä. En tarkoita, että Sinners olisi jotenkin saarnaava, vaan pikemminkin että omasta uskosta riippumatta elokuva on kuin jonkinlainen hengellinen elämys ja puhdistava rituaali, joka ravistelee hahmoja ja katsojia juuriltaan. Iso osa tästä hengellisestä elämyksestä syntyy musiikin kautta. Musiikilla on elokuvassa todellinen voima, joka rikkoo aikakausienkin rajat. Elokuvassa on kohtaus, joka voisi väärissä käsissä olla kiusallinen tyylirike, mutta joka toimii Cooglerin varmassa otteessa ällistyttävänkin upeasti. Ja jotta katsoja tuntisi sen musiikin mahdin, kuten tarina haluaa, pitää musiikin toki olla mahtavaa. Oli kyse sitten Sammien lauluista tai Ludwig Göranssonin Oscarin arvoisista sävellyksistä, jotka yhdistelevät kauhutunnelmoinnin bluesiin ja jopa jonkin sortin rockoopperaan ja kirkonpolttoheviin, tarjoaa Sinners parhaat elokuvamusiikit aikoihin.

Myös tuotantoarvoiltaan Sinners on erittäin vaikuttava kokonaisuus. Elokuva on kuvattu niin 70-milliselle filmille superlaajakuvana kuin myös IMAX-kameroilla, mikä luo visuaalisesta kokemuksesta todella näyttävän. Kameratyöskentely on erinomaista, oli kyse sitten isoista maisemakuvista tai intensiivisistä lähikuvista. Lavasteet ovat komeat, puvustus upeaa ja maskeeraukset paikoin varsin häijyt. Erikoistehosteet ovat pääasiassa hienot, vaikka sekaan mahtuu parit tietokone-efektit, joista paistaa digitaalisuus.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, joista ensimmäinen pitää ehdottomasti jäädä katsomaan, sillä vasta se vie tarinan päätökseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sinners, 2025, Warner Bros., Proximity Media, Warner Bros. Discovery

Arvostelu: Ne Zha (哪吒之魔童降世 - 2019)

NE ZHA

哪吒之魔童降世

Ohjaus: Jiaozi

Pääosissa: Lü Yanting, Zhang Jiaming, Chen Hao, Lü Qi, Han Mo, Yang Wei ja Joseph Cao

Genre: animaatio, toiminta, komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ne Zha perustuu kiinalaisen mytologian hahmoon Nezha, sekä Xu Zhonglinin kirjaan The Investiture of the Gods (封神演義) 1500-luvun lopusta. Näistä tarinoista kiehtoutunut ohjaaja-käsikirjoittaja Yang Ju, eli taiteilijanimeltään Jiaozi työsti leffan tarinaa parin vuoden ajan ja aloitti sitten varsinaisen työstön oman animaatiofirmansa Chengdu Coco Cartoonin kanssa. Lopulta firmaa auttoi jopa 20 muuta yhtiötä, kun projekti muuttui kaiken aikaa haastavammaksi urakaksi. Elokuva kuitenkin saatiin valmiiksi ja Ne Zha sai ensi-iltansa Kiinassa heinäkuussa 2019. Elokuva oli suuri menestys - ilmestyessään Kiinan kaikkien aikojen toiseksi menestynein leffa - jota kriitikot kehuivat ja joka oli Kiinan ehdokas parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-kategoriassa, joskin elokuva ei lopulta päässyt lopulliselle viiden elokuvan ehdokaslistalle gaalaan. Itse en ollut kuullutkaan koko elokuvasta ennen kuin nyt alkuvuodesta se sai jatko-osan Ne Zha 2 (哪吒之魔童闹海 - 2025), joka on suorastaan murskannut lipputuloennätyksiä, eikä kyseessä ole vain Kiinan kaikkien aikojen menestynein elokuva ja kaikkien aikojen menestynein animaatioelokuva, vaan kaikkien aikojen viidenneksi menestynein elokuva maailmanlaajuisesti. Nyt kun Ne Zha 2 on vihdoin saapumassa myös Suomeen, etsin alkuperäisen Ne Zhan käsiini (köh, YouTubesta, köh) ja katsoin sen eräänä iltana.

Kun kirottu demonihelmi takertuu lordi Lin ja lady Yinin vastasyntyneeseen poikaan Ne Zhaan, heidän täytyy keksiä keino murtaa kirous ja yrittää pitää poikansa kaidalla polulla. Voiko suuria voimia omaavasta Ne Zhasta koulia sankarin, vai onko hänen kohtalonaan olla pahuuden ruumiillistuma?

Ne Zhan keskiössä on elokuvan nimikkohahmo Ne Zha (äänenä Lü Yanting), poika, joka syntyy harmillisissa merkeissä. Nimittäin kaaoshelmi on särkynyt kahteen osaan, sieluhelmeksi ja demonihelmeksi, joista ensimmäinen tuo maailmaan hyvää ja toinen pahaa. Alun perin Ne Zha oli tarkoitus siunata sieluhelmellä, mutta katala Shen Gongbao (Yang Wei) anasti sieluhelmen omiin tarkoituksiinsa ja kirosi Ne Zhan demonihelmellä, jolloin pojan kohtalona on olla pahuuden ja tuhon ruumiillistuma. Estääkseen tämän, Ne Zhan vanhemmat lordi Li (Chen Hao) ja lady Yin (Lü Qi) ovat eristäneet poikansa muista, toivoen että voivat opettaa tämän hyväksi. Eristyksellä on kuitenkin ikävät vaikutuksensa ja Ne Zhasta kasvaa yksinäinen ja kateellinen, mitä hän purkaa erilaisilla jekuilla, ymmärtämättä kuinka voimakas hän onkaan. Hahmo on mainio kuvaus ikuisesta luonto vastaan kasvatus -pohdinnasta. Voiko Ne Zha kiertää demonihelmen tuomaa kohtaloa, vai onko hänen pahuutensa kiveen hakattu? Aluksi poika voi olla ärsyttävä, mutta elokuvan edetessä hänestä kuoriutuu monia kiinnostavia puolia.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat pahan Shenin hyvä veli Taiyi Zhenren (Zhang Jiaming), joka päättää auttaa epätoivoisia vanhempia Ne Zhan kanssa, sekä Shenin oppipoika Ao Bing (Han Mo), joka on syvälle mereen vangittujen lohikäärmeiden viimeinen jälkeläinen ja joka kantaa nyt Ne Zhalle tarkoitettua sieluhelmeä. Taiyi tuo elokuvaan hyvää huumoria, kun taas Ao Bing on toinen mielenkiintoinen kuvaus luonnon ja kasvatuksen kysymyksestä. Hänen haluttaisiin purkavan lohikäärmeiden vankeus ja kostavan ihmiskunnalle, mutta haluaako nuorukainen olla tämän sukupolvitrauman ja -raivon ase, vai luoda oman polkunsa?

En ihmettele yhtään, miksi Ne Zha -elokuvista on muovautunut niin suuria menestyksiä. Kotimaassaan Kiinassa ne ovat olleet ennennäkemättömiä taidonnäytteitä animaation saralla, minkä lisäksi ne puhuttelevat onnistuneesti niin lapsikatsojia kuin varttuneempaakin yleisöä. Länsimaita taas viehättää kiinalaismytologiasta ammentava fantasiaseikkailu. Siinä, missä monet Hollywoodin animaatioleffoista ovat muuttuneet lähinnä taustameteliksi, mikä pistetään pyörimään, jotta lapsi saataisiin pois jaloista puoleksitoista tunniksi, Ne Zhassa on ihan oikea tarina kerrottavanaan kunnon hahmoineen, kehityskaarineen ja teemoineen kaikkineen. Se on värikäs, vauhdikas ja hupsu, mutta samalla se on myös toiminnantäyteinen, jännittävä ja loppua kohti jopa suorastaan eeppinen.

Pidin ensimmäisestä Ne Zhasta paljon, joskin minun täytyy tunnustaa, että paikoitellen koin vaikeaksi päästä kärryille joistain aspekteista, koska elokuva vaikutti luottavan siihen, että katsoja tietäisi tietyt asiat jo ennakkoon. Ihmisten ja lohikäärmeiden välinen konflikti jää vielä tässä ykkösleffassa hiukan raakileeksi. Lisäksi leffan huumoriosasto on hitusen ontuvaa ja aloin pyöritellä silmiäni vähän väliä toistuvalle vitsille isosta äijästä, joka kiljuu kuin pikkutyttö aina vaaran edessä. Muuten olin innoissani siitä, että vastassani oli animaatioseikkailu, joka onnistui näin hyvin tasapainottelemaan lapsille suunnatun satuseikkailun ja vanhemmille tehdyn fantasiatoiminnan välillä. Lapsellisuudet ja suuret toimintamätöt eivät hassua kyllä ole ristiriidassa keskenään, vaan kokonaisuus toimii pääasiassa ihailtavalla tavalla.

Sen lisäksi, että Ne Zha onnistuu olemaan niin lapsia kuin aikuisia viihdyttävä koko perheen elokuva, se kuljettaa katsojansa kiehtovaan maailmaan ja herättää palon tutustua tähän kaikkeen vieläkin enemmän. Leffa tarjoaa paljon vauhtia ja vaaratilanteita, mutta se myös osaa rauhoittua ja syventyä väkeviin teemoihinsa niin aiemmin mainitusta luonnon ja kasvatuksen vaikutuksesta kuin myös ennakkoluuloista ja niiden aiheuttamista asioista. Ihan sama mitä Ne Zha tekisi kylänsä eteen, muut tuntuvat pelkäävän häntä ikuisesti, tietäessään mikä voima hänen sisällään on hautumassa. Lohikäärmeet taas ovat kohdanneet omat ennakkoluulonsa, mitkä ovat johtaneet vuosikausia kestäneeksi vihanpidoksi. Kun kaikki tämä lopulta kulminoituu elokuvan loppusuoralla, on luvassa niin mahtipontista taistelua, että suuri osa jenkkilän näytellyistäkin leffoista muuttuu kateudesta vihreiksi. Ja jos maailmalta kantautuneet kehut pitävät paikkansa, Ne Zha 2:n jälkeen tämä ykkösleffa tuntuu kaikin puolin pelkältä harjoitustyöltä. En maltakaan odottaa jatko-osan näkemistä!

Ne Zha on visuaalisesti varsinaista silmäkarkkia. Animaatiojälki on todella näyttävää ja ennen kaikkea varsin rikasta. Siinä yhdistyvät hieman länsimainen hupsuttelu ja hahmojen pyöreys, mutta sitten taas toimintakohtaukset ovat kuin sähäkän terävää animea. Hahmot liikkuvat sulavasti, maisemat ovat pullollaan yksityiskohtia ja kaiken kaikkiaan elokuva on ihastuttavan värikäs. Vahvoja visuaalisuuksia tukee onnistunut äänimaailma. Wan Pin Chun säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti, leikkisästi ja mahtipontisestikin taustalla.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

哪吒之魔童降世, 2019, Coco Cartoon, Horgos Coloroom Pictures, October Media

Arvostelu: Black Bag (2025)

BLACK BAG

Ohjaus: Steven Soderbergh

Pääosissa: Michael Fassbender, Cate Blanchett, Regé-Jean Page, Marisa Abela, Tom Burke, Naomie Harris, Gustaf Skarsgård ja Pierce Brosnan

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 16

Black Bag on Steven Soderberghin uusi elokuva. Kuten kuukausi sitten ilmestyneen kummituselokuva Presencen (2024) kohdalla, Soderbergh työsti elokuvan käsikirjoittaja David Koeppin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja nyt Black Bag on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen odottanut leffaa positiivisin mielin siitä lähtien, kun kuulin Soderberghin tekevän vakoojaelokuvaa ja kun näin, ketkä siinä näyttelevät. Kävinkin katsomassa Black Bagin heti sen ensi-iltapäivänä.

Kun brittiläisen tiedustelupalvelun vakoojan, George Woodhousen vaimoa epäillään maanpetturuudesta, Georgen täytyy päättää onko hän uskollisempi avioliitolleen vai isänmaalleen?

Black Bagissa nähdään mainio näyttelijäkaarti esittämässä erilaisia vakoojia ja muita salaiseen palveluun liittyviä tyyppejä. Osa näyttelijöistä on nähty James Bond -elokuvissa (1962-), paria taas on toivottu uudeksi James Bondiksi jossain kohtaa uraansa. Elokuvan keskiössä ovat Michael Fassbenderin ja Cate Blanchettin näyttelemä vakoojapariskunta George Woodhouse ja Kathryn St. Jean. Toisin kuin jossain Mr. & Mrs. Smith -elokuvassa (2005), nämä hahmot kyllä tietävät toistensa ammatit, mutta eivät toki työn arkaluontoisuuden takia voi puhua hommistaan. Kun toinen kysyy, mitä töissä tapahtuu, hän saa vastaukseksi "musta laukku", mikä meinaa, että vastausta ei tule ja keskustelu aiheesta päättyy kuin seinään. Fassbender ja Blanchett ovat vakuuttavassa vedossa. Fassbender on roolissaan onnistuneesti jäykkä, muttei koskaan mikään kömpelö puupökkelö. George on kylmän analyyttinen vakooja, joka tutkii muita ympärillä olijoitaan kaiken aikaa tarkkaavaisena. Blanchettin Kathryn-hahmo on irrottelevampi, mutta silti skarppi. Fassbenderin ja Blanchettin väliltä löytyy kemiaa ja onkin kiinnostavaa seurata miten käy, kun Georgelle käy ilmi, että Kathrynin epäillään toimivan salaa vihollistahon leivissä.

     Elokuvassa nähdään myös Regé-Jean Page vakooja James Stokesina ja Naomie Harris tämän tyttöystävänä, vakoojien terapeutti Zoe Vaughanina, Tom Burke vakooja Freddie Smallsina ja Marisa Abela tämän tyttöystävänä, satelliittispesialisti Clarissa Dubosena, sekä James Bondia aikoinaan näytellyt Pierce Brosnan MI6-pomo Arthur Stieglitzinä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan oivallisesti. Viime vuonna Amy Winehousen roolissa Back to Black -elokuvassa (2024) vaikutuksen tehnyt Abela näyttää toistamiseen, että hän on yksi tämän hetken lupaavimmista uusista staroista.

Jos Black Bagin odottaa olevan James Bondien tai Mission: Impossible -elokuvien (1996-2025) kaltainen toiminnantäyteinen agenttiseikkailu ympäri maapalloa, voi luvassa olla aikamoinen pettymys. Vaikka tarinassa onkin vaakalaudalla kymmenien tuhansien ihmisten henget, on kyseessä silti aika pienimuotoinen vakoojajännäri, jossa on kyse enemmän tarkkailusta ja totuuden selvittämisestä, eikä ammuskeluista ja räjähdyksistä. Mukana on kyllä yksi räjähdys, mutta elokuvassa taidetaan myös ampuakin vain yksi ainoa luoti. Jos nimenomaan haluaa nähdä näppärän pikkujännärin vakoojien maailmasta, voi Black Bag toimia vallan mainiosti.

Vaikkei minulla ole yhtään mitään vauhdikkaampia ja räjähtävämpiä agenttielokuvia vastaan, pidin silti Black Bagin pienimuotoisuutta ja enemmän aivonystyröitä hivelevää kerrontaa virkistävänä vaihteluna massan keskelle. Tarina nappaa hyvin mukaansa ja on kiinnostavaa seurata, kun George ryhtyy selvittämään totuutta. Onko hänen vaimonsa ihan oikeasti petturi ja jos on, niin aikooko George puolustaa vaimoaan, vai mahdollisesti jopa pistää tämän hengiltä? Elokuva saa arvelemaan mukavasti, mutta se ei kuitenkaan aseta johtolankoja katsojan eteen, jotta katsoja voisi itse ratkoa totuuden ennen kuin lopulliset paljastukset tehdään huipennuksessa. Lisäksi jäin kaipaamaan huipennukselta jotain enemmän. En niitä räjähdyksiä ja ammuskeluja, vaan olisin toivonut, että kohtaus olisi ollut jännittävämpi ja paljastus edes hiukan tajunnanräjäyttäjämateriaalia. Nyt paljastus oli luokkaa "ai, tästä tässä oli kyse, ok". Ei Black Bag missään nimessä huono tai edes heikko ole, mutta siitä uupuu se viimeinen silaus, jotta se yltäisi potentiaaliinsa.

Tämä viimeisen silauksen uupuminen ja potentiaalin tavoittamattomuus vaivasi myös Soderbergh-Koepp -kaksikon edellistä elokuvaa, Suomeen vasta viime kuussa ilmestynyttä kummitusraina Presenceä. Presencen tapaan myös Black Bag on niputettu mahdollisimman tiiviiseen pakettiin. Vaikka kestoa on vain puolitoista tuntia, ei leffa silti kiirehdi yhtään ja elokuvan ehtaa herkkua ovatkin Koeppin rustaamat pitkät keskustelut näiden hahmojen välillä, oli kyse sitten alun illalliskohtauksesta tai loppupään valheenpaljastustestistä. Teknisiltä ansioiltaan Black Bag on tyylikäs tapaus. Tuttuun tapaansa Soderbergh on itse kuvannut ja leikannut leffan valenimien takana. Elokuva näyttää komealta ja se on rytmitetty taitavasti. Lavasteet ovat hienot, puvut upeat ja parit erikoistehosteet oivalliset. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu David Holmesin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Black Bag, 2025, Focus Features, Casey Silver Productions

Arvostelu: Linnunradan käsikirja liftareille (The Hitchhiker's Guide to the Galaxy - 2005)

LINNUNRADAN KÄSIKIRJA LIFTAREILLE

THE HITCHHIKER'S GUIDE TO THE GALAXY

Ohjaus: Garth Jennings

Pääosissa: Martin Freeman, Mos Def, Zooey Deschanel, Sam Rockwell, Alan Rickman, Warwick Davis, John Malkovich, Anna Chancellor, Ian McNeice, Richard Griffiths, Helen Mirren, Bill Nighy ja Stephen Fry

Genre: scifi, komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 12

The Hitchhiker's Guide to the Galaxy, eli suomalaisittain Linnunradan käsikirja liftareille perustuu Douglas Adamsin samannimiseen tarinaan, joka esitettiin ensin radiokuunnelmana vuonna 1978 ja sitten julkaistiin kirjana vuonna 1979. Teoksen pohjalta oli jo vuonna 1981 tehty televisiosarja, minkä lisäksi siitä ryhdyttiin jo tuolloin suunnittelemaan elokuvasovitusta. Aluksi Adams teki diilin Ivan Reitmanin, Joe Medjuckin ja Michael C. Grossin kanssa, mutta kun Reitman päättikin tehdä Ghostbusters - haamujengin (Ghostbusters - 1984), projekti jäi limboon lähes pariksi vuosikymmeneksi. Vuonna 2001 Jay Roach lähestyi Adamsia adaptaatioidean kanssa ja Adams ryhtyi kynäilemään käsikirjoitusta elokuvalle. Adams ei kuitenkaan saanut tekstiä valmiiksi, sillä hän menehtyi toukokuussa 2001. Roach päätti tehdä kaikkensa viedäkseen projektin loppuun ja pestasi Karey Kirkpatrickin työstämään käsikirjoituksen päätökseen. Työryhmä kasattiin, näyttelijät roolitettiin ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2004. Lopulta Linnunradan käsikirja liftareille sai maailmanensi-iltansa 20. huhtikuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti, joka sai kriitikoilta kädenlämpöisen vastaanoton. Itse olen pitänyt leffasta, nähtyäni sen ensi kertaa lapsena vuokralta tai televisiosta. Luinpa myös Adamsin kirjan ala-asteella. Olen katsonut elokuvan pari kertaa uudestaan, mutta viime katselusta on kulunut jo lähes kymmenen vuotta. Kun huomasin Linnunradan käsikirja liftareille -elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Eräänä torstaiaamuna muuan Arthur Dent päätyy elämänsä seikkailuun, kun hänen ystävänsä paljastuu avaruusolennoksi ja he liftaavat kyydin pois Maasta, joka on päätetty tuhota hyperavaruuden pikatien tieltä.

Myöhemmin Hobitti-trilogian (The Hobbit - 2012-2014) Bilbo Reppulina ja Uusi Sherlock -televisiosarjan (Sherlock - 2010-2017) tohtori Watsonina tunnetuksi noussut Martin Freeman näyttelee Arthur Dentiä, aivan tuiki tavallista mattimeikäläistä, josta muodostuu silmänräpäyksessä uhanalaiseksi lajiksi muodostuvien ihmisten edustaja, kun Maapallo räjäytetään, jotta sen tilalle saataisiin rakennettua hyperavaruuden pikatie. Freeman istuu rooliinsa passelisti, joskin Arthurin tehtäväksi jää lähes koko leffan ajan vain kummastella kaikkea ympärillään, kun hahmo ajautuu hullunkuriselle seikkailulle halki galaksin.

     Elokuvassa nähdään myös rap-artisti Mos Def Fordina, Maahan Linnunradan käsikirja liftareille -opusta työstämään saapunutta avaruusolentoa, joka ystävystyi Arthurin kanssa ja päättääkin pelastaa tämän hengen maailmanlopun koittaessa, Sam Rockwell Linnunradan eksentrisenä presidenttinä, Zaphod Beeblebroxina, Zooey Deschanel tämän kanssa matkustavana Trillianina, Anna Chancellor varapresidentti Questularina, John Malkovich aivastuskulttia johtavana Humma Kavulana ja Bill Nighy planeettasuunnittelija Slartibartfastina, minkä lisäksi leffassa kuullaan Stephen Fry kertojaäänenä, Helen Mirren supertietokone Syvänä Mietteenä ja Richard Griffiths vogoni-olento Jeltzinä. Sivuhahmot ovat toinen toistaan yliampuvampia ja lystikkäämpiä tyyppejä, joiden näyttelijät ovat vekkulissa vedossa. Etenkin Rockwell irrottelee hauskasti presidenttiroolissaan. Suosikkini koko poppoosta on kuitenkin masentunut tekoälyrobotti Marvin, jonka puvussa hikoilee Warwick Davis ja jonka äänenä toimii edesmennyt Alan Rickman, jonka ääni on aivan täydellinen sarkastisessa alakuloisuudessaan.

Ei ole mikään ihme, että jo 1970-luvun lopusta lähtien Linnunradan käsikirja liftareille on sekä kerännyt vannoutuneet faninsa kuin myös tuntunut joistakin totaalisen luotaantyöntävältä. Kyseessä on täysin omalaatuisensa scifiseikkailu, jossa mikään idea ei tunnu liian hölmöltä ja joka ei todellakaan pelkää kulkea varsin epätavallisia latuja. Vai miltä kuulostaa elokuva, joka käynnistyy delfiinien esittämällä musikaalinumerolla ja jonka seikkailuun kuuluu niin masentunutta robottia ja aivastuskulttia kuin tulkkaavia kaloja, huokaisevia ovia, epätodennäköisyysmoottoreita ja perimmäistä kysymystä elämästä, universumista ja kaikesta? Jos et innostunut, leffa tuskin iskee sinuun, mutta jos kiinnostuksesi heräsi, kannattaa Linnunradan käsikirja liftareille pistää pyörimään.

Kyseessä ei mielestäni ole mikään järisyttävän vaikuttava tieteiselokuva, mutta se on ilahduttavan uniikki tapauksensa genressään ja yhä vuosia myöhemmin se jaksaa viihdyttää. Elokuva vaatii kyllä katsojaltaan oikeanlaisen mielentilan, jotta sen kyytiin voi hypätä, mutta oikeassa mielentilassa leffa onkin sitten erittäin mainio. Sen hupsu mielikuvituksellisuus jaksaa yllättää ja hauskuuttaa kohtaus ja jopa katselukerta toisensa perään. Leffan aikana pääsee nauramaan totaalisen hölmöiltä vaikuttaville jutuille, mutta samanaikaisesti siitä voi kaivaa jos jonkinlaisia syväanalyysejä. Kuten elokuvan hahmotkin, leffa itsessään pohtii syntyjä syviä elämän tarkoituksesta. Linnunradan käsikirja liftareille voi mieltää parodiaksi scifigenrestä tai vaikkapa satiiriksi maailman menosta. Tai sitten katsojana voi olla aivan totaalisen pihalla siitä, mitä ruudulla oikein tapahtuu, mutta silti kummasti kyllä elokuva viehättää.

Muutaman mutkan kautta elokuvan ohjaajaksi päätyi Garth Jennings, joka ei ollut aiemmin ohjannut elokuvia. Linnunradan käsikirja liftareille on omituisuudessaan niin haastava tapaus, että sen parissa voisi kokeneemmallakin tekijällä mennä pupu pöksyyn, mutta ensikertalainen Jennings hoitaa tonttinsa pääasiassa mallikkaasti. Douglas Adamsin työstämä ja Karey Kirkpatrickin viimeistelemä käsikirjoitus ei vajoa miksikään tyypilliseksi Hollywood-hötöksi tai muutu liikaa helpommin lähestyttäväksi, vaan pitää Adamsin teksteille ominaisen pilkkeen silmäkulmassaan. Elokuva on myös pätevästi kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat oivat ja puvustus vekkulia. Olen niin iloinen, että etenkin vogonit on toteutettu hieman kömpelöillä asuilla tietokonetehosteiden sijaan, jo sen takia että leffan digiefektit ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten. Onneksi niitä kuitenkin hyödynnetään säästeliäästi, eikä elokuva luota pelkkien tehosteiden voimaan. Myös äänimaailma on hyvin rakennettu ja Joby Talbotin musiikit säestävät seikkailua vekkulisti. Parhaiten musiikkipuolelta mieleen jää toki delfiinien laulama So Long, and Thanks for All the Fish.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Hitchhiker's Guide to the Galaxy, 2005, Touchstone Pictures, Spyglass Entertainment, Everyman Pictures, Hammer & Tongs

Arvostelu: Frankensteinin morsian (Bride of Frankenstein - 1935)

FRANKENSTEININ MORSIAN

BRIDE OF FRANKENSTEIN

Ohjaus: James Whale

Pääosissa: Boris Karloff, Colin Clive, Valerie Hobson, Ernest Thesiger, Elsa Lanchester, Gavin Gordon, Douglas Walton, O. P. Heggie, Una O'Connor, E. E. Clive ja Lucien Prival

Genre: kauhu, scifi

Kesto: 1 tunti 15 minuuttia

Ikäraja: 16

Mary Shelleyn kirjaan Frankenstein. Uusi Prometheus. (Frankenstein; or, the Modern Prometheus - 1818) perustuva elokuva Frankenstein (1931) oli kriitikoiden ylistämä menestys, joten jatkoa oli luvassa. Universal Pictures kalasteli ohjaaja James Whalea palaamaan hommiin, mutta Whale koki käsitelleensä jo ensimmäisessä elokuvassa kaiken aiheesta, joten studio päätyi Kurt Neumannin puoleen. Neumann päätti ohjata sittenkin Mustan kissan (The Black Cat - 1934), jolloin Universal palasi Whalen juttusille. Whale suostui tekemään jatko-osan, jos hän saisi tehdä John Galsworthyn kirjaan perustuvan Yli virran -elokuvan (One More River - 1934) ensin, mihin studio suostui. Käsikirjoituksia jatko-osalle työstettiin useita, Whalen ollessa jatkuvasti tyytymätön teksteihin. John L. Balderston ehdotti ideaa, missä Frankensteinin hirviö haluaa itselleen vaimon, mistä Whale innostui. Hän pestasi William J. Hurlbutin ja Edmund Pearsonin työstämään käsikirjoituksen ja vihdoin Whale oli tyytyväinen lukemaansa. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 1935 ja leikkausvaiheessa tekijät joutuivat tekemään useita muutoksia Haysin toimiston sensuurivaatimusten takia. Lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja Frankensteinin morsian sai maailmanensi-iltansa 19. huhtikuuta 1935 - tasan 90 vuotta sitten! Elokuva oli edeltäjänsä tapaan kriitikoiden kehuma menestys, joka on vuosien varrella noussut suurklassikoksi. Itse en ollut aiemmin nähnyt Frankensteinin morsianta, ainoastaan alkuperäisen Frankenstein-elokuvan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 90 vuotta, minkä lisäksi ensi vuonna on tulossa uusi elokuva samasta aiheesta, The Bride! (2026), päätin vihdoin ja viimein katsoa Frankensteinin morsiamen ja samalla arvostella elokuvan.

Tuulimyllyn palosta selvinnyt hirviö haluaa luojansa, tohtori Frankensteinin rakentamaan hänelle naispuolisen ystävän.

Colin Clive ja Boris Karloff palasivat näyttelijäuriensa ikimuistoisimpiin rooleihin tohtori Henry Frankensteiniksi ja tämän kuolleista ihmisistä kasaan parsituksi ja salaman avulla henkiin herätetyksi hirviöluomukseksi. Clive on osassaan yhä mainio, vaikkei hän pääsekään heittäytymään yhtä maanisesti roolinsa vietäväksi. Ensimmäisen elokuvan tapahtumien myötä Henrystä on nimittäin kadonnut tietty hulluus ja hän on alkanut hoksaamaan, ettei Jumalan leikkiminen kannata. Hirviö sen sijaan on edelleen jahdattu aiempien tapahtumien jälkeen. Karloff on toistamiseen erinomainen roolissa. Hän on toisaalta hurja ilmestys, mutta hän myös tulkitsee hienosti hirviöhahmonsa monia kerroksia, tämän ollessa todellisuudessa väärinymmärretty reppana, joka vain haluaisi rakkautta ja ystäviä.

     Elokuvassa nähdään myös Valerie Hobson Mae Clarkin korvaajana Henryn vaimona Elizabethina ja Ernest Thesiger Henryn entisenä mentorina, tohtori Pretoriuksena, joka saa kuulla hirviöselkkauksesta ja matkaa Henryn luokse, aikomuksenaan saada tämä tekemään yhteistyötä ja luomaan jotain vielä kauhistuttavampaa. Nimikkoroolissa Frankensteinin morsiamena nähdään Elsa Lanchester, joka esittää myös elokuvan alussa tapahtumien kertojana toimivaa Frankenstein-kirjailija Mary Shelleytä. Sivunäyttelijöistä parasta työtä tekee Thesiger, joka korvaa Henryn hulluna tiedemiehenä ja joka haluaa mennä vielä pidemmälle tieteellisissä kokeiluissa. Monelle voi tulla taatusti pettymyksenä, että vaikka Frankensteinin morsian on jopa elokuvan nimessä, hahmolla on lopulta ruutuaikaa vain pari minuuttia ihan elokuvan lopussa.

Alkuperäinen Frankenstein oli hirviökauhuklassikko parhaimmillaan. Kyse oli sykähdyttävästä tarinasta, jonka teemat Jumalan leikkimisestä olivat vahvat ja joka pisti hyvin pohtimaan, kuka olikaan tarinan todellinen hirviö: kuolleista eloon herätetty olio, vai sittenkin tämän luoja? Elokuva oli suuri menestys, joten tietenkin jatko-osan työstäminen käynnistyi heti (jo 1930-luvulla Hollywoodissa osattiin takoa, kun rauta on vielä kuumaa). Osan katsojista mielestä Frankensteinin morsian jopa ylittää edellisen elokuvan ansiot, mutta itselleni filmi tuotti pienen pettymyksen. Se on varsin mainio, mutta siitä puuttuu se voima, mikä teki alkuperäisestä elokuvasta niin ikimuistoisen ja ikonisen.

Jatko-osa lähtee käyntiin suoraan siitä hetkestä, mihin ensimmäinen elokuva päättyi. Koska jatkotarinaa ei muuten saataisi, oli hirviön toki pakko sittenkin selvitä tuulimyllyn palosta. Hirviö jatkaakin pakomatkaansa, vahvistaen katsojan sympatiaa. Elokuvan parasta antia on kohtaus, jossa hirviö kohtaa metsän keskellä asuvan sokean miehen (O. P. Heggie), joka ei pelkää hirviötä, vaan päinvastoin tarjoaa tälle kodin, ruokaa ja opetusta. Erilaisuutta pelkäävät ja vihaa lietsovat ihmiset ovat kuitenkin pirullisia tapauksia, mikä saakin hirviön pohtimaan, että hän voisi saada rakkautta vain itsensä kaltaiselta olennolta. Elokuvan heikompaa antia taas on tohtori Proteriuksen yritys saada Henry palaamaan hämärähommiensa pariin. Kohtaus, jossa Proterius esittelee omia kokeilujaan, pienikokoisia ihmisiä, tuntuu lähinnä elokuvantekijöiden leveilyltä omista ansioistaan. Toteutus on teknisesti pätevä, mutta kohtaus tuntuu ylimääräiseltä. Elokuvan ja samalla hirviön matkan huipennus on kaikessa traagisuudessaan liikuttava, joskin samalla on tosiaan sääli, kuinka pieneen osaan nimikkohahmo Frankensteinin morsian lopulta jääkään.

Pitkän taivuttelun jälkeen ensimmäisen elokuvan ohjaaja James Whale suostui palaamaan Frankensteinin tarinan pariin. Jatko-osasta näkeekin paikoin, että Whalea ei kiinnostunut projekti yhtä paljon kuin viimeksi, mutta hirviöön keskittyvissä osuuksissa hän suoriutuu yhä mainiosti. Jos jossain Frankensteinin morsian ylittää edeltäjänsä, niin teknisessä suorituksessa. Tähän vaikuttaa jo merkittävästi se, että elokuvien välissä oli ilmestynyt King Kong (1933), jonka musiikkiääniraita oli ollut vallankumouksellinen keksintö. Siinä, missä ensimmäinen Frankenstein oli lähes musiikiton, jatko-osassa Franz Waxman pääsee tunnelmoimaan jännittävillä ja surumielisillä melodioillaan. Elokuva on myös hyvin kuvattu ja pääasiassa toimivasti leikattu kasaan. Lavastus ja puvustus ovat oivallista jälkeä ja hirviön maskeeraukset ovat toistamiseen hienot. Erikoistehosteet näyttävät kanssa edelleen varsin toimivilta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bride of Frankenstein, 1935, Universal Pictures, Motion Picture Producers and Distributors Association of America