Arvostelu: Black Bag (2025)

BLACK BAG

Ohjaus: Steven Soderbergh

Pääosissa: Michael Fassbender, Cate Blanchett, Regé-Jean Page, Marisa Abela, Tom Burke, Naomie Harris, Gustaf Skarsgård ja Pierce Brosnan

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 16

Black Bag on Steven Soderberghin uusi elokuva. Kuten kuukausi sitten ilmestyneen kummituselokuva Presencen (2024) kohdalla, Soderbergh työsti elokuvan käsikirjoittaja David Koeppin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja nyt Black Bag on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen odottanut leffaa positiivisin mielin siitä lähtien, kun kuulin Soderberghin tekevän vakoojaelokuvaa ja kun näin, ketkä siinä näyttelevät. Kävinkin katsomassa Black Bagin heti sen ensi-iltapäivänä.

Kun brittiläisen tiedustelupalvelun vakoojan, George Woodhousen vaimoa epäillään maanpetturuudesta, Georgen täytyy päättää onko hän uskollisempi avioliitolleen vai isänmaalleen?

Black Bagissa nähdään mainio näyttelijäkaarti esittämässä erilaisia vakoojia ja muita salaiseen palveluun liittyviä tyyppejä. Osa näyttelijöistä on nähty James Bond -elokuvissa (1962-), paria taas on toivottu uudeksi James Bondiksi jossain kohtaa uraansa. Elokuvan keskiössä ovat Michael Fassbenderin ja Cate Blanchettin näyttelemä vakoojapariskunta George Woodhouse ja Kathryn St. Jean. Toisin kuin jossain Mr. & Mrs. Smith -elokuvassa (2005), nämä hahmot kyllä tietävät toistensa ammatit, mutta eivät toki työn arkaluontoisuuden takia voi puhua hommistaan. Kun toinen kysyy, mitä töissä tapahtuu, hän saa vastaukseksi "musta laukku", mikä meinaa, että vastausta ei tule ja keskustelu aiheesta päättyy kuin seinään. Fassbender ja Blanchett ovat vakuuttavassa vedossa. Fassbender on roolissaan onnistuneesti jäykkä, muttei koskaan mikään kömpelö puupökkelö. George on kylmän analyyttinen vakooja, joka tutkii muita ympärillä olijoitaan kaiken aikaa tarkkaavaisena. Blanchettin Kathryn-hahmo on irrottelevampi, mutta silti skarppi. Fassbenderin ja Blanchettin väliltä löytyy kemiaa ja onkin kiinnostavaa seurata miten käy, kun Georgelle käy ilmi, että Kathrynin epäillään toimivan salaa vihollistahon leivissä.

     Elokuvassa nähdään myös Regé-Jean Page vakooja James Stokesina ja Naomie Harris tämän tyttöystävänä, vakoojien terapeutti Zoe Vaughanina, Tom Burke vakooja Freddie Smallsina ja Marisa Abela tämän tyttöystävänä, satelliittispesialisti Clarissa Dubosena, sekä James Bondia aikoinaan näytellyt Pierce Brosnan MI6-pomo Arthur Stieglitzinä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan oivallisesti. Viime vuonna Amy Winehousen roolissa Back to Black -elokuvassa (2024) vaikutuksen tehnyt Abela näyttää toistamiseen, että hän on yksi tämän hetken lupaavimmista uusista staroista.

Jos Black Bagin odottaa olevan James Bondien tai Mission: Impossible -elokuvien (1996-2025) kaltainen toiminnantäyteinen agenttiseikkailu ympäri maapalloa, voi luvassa olla aikamoinen pettymys. Vaikka tarinassa onkin vaakalaudalla kymmenien tuhansien ihmisten henget, on kyseessä silti aika pienimuotoinen vakoojajännäri, jossa on kyse enemmän tarkkailusta ja totuuden selvittämisestä, eikä ammuskeluista ja räjähdyksistä. Mukana on kyllä yksi räjähdys, mutta elokuvassa taidetaan myös ampuakin vain yksi ainoa luoti. Jos nimenomaan haluaa nähdä näppärän pikkujännärin vakoojien maailmasta, voi Black Bag toimia vallan mainiosti.

Vaikkei minulla ole yhtään mitään vauhdikkaampia ja räjähtävämpiä agenttielokuvia vastaan, pidin silti Black Bagin pienimuotoisuutta ja enemmän aivonystyröitä hivelevää kerrontaa virkistävänä vaihteluna massan keskelle. Tarina nappaa hyvin mukaansa ja on kiinnostavaa seurata, kun George ryhtyy selvittämään totuutta. Onko hänen vaimonsa ihan oikeasti petturi ja jos on, niin aikooko George puolustaa vaimoaan, vai mahdollisesti jopa pistää tämän hengiltä? Elokuva saa arvelemaan mukavasti, mutta se ei kuitenkaan aseta johtolankoja katsojan eteen, jotta katsoja voisi itse ratkoa totuuden ennen kuin lopulliset paljastukset tehdään huipennuksessa. Lisäksi jäin kaipaamaan huipennukselta jotain enemmän. En niitä räjähdyksiä ja ammuskeluja, vaan olisin toivonut, että kohtaus olisi ollut jännittävämpi ja paljastus edes hiukan tajunnanräjäyttäjämateriaalia. Nyt paljastus oli luokkaa "ai, tästä tässä oli kyse, ok". Ei Black Bag missään nimessä huono tai edes heikko ole, mutta siitä uupuu se viimeinen silaus, jotta se yltäisi potentiaaliinsa.

Tämä viimeisen silauksen uupuminen ja potentiaalin tavoittamattomuus vaivasi myös Soderbergh-Koepp -kaksikon edellistä elokuvaa, Suomeen vasta viime kuussa ilmestynyttä kummitusraina Presenceä. Presencen tapaan myös Black Bag on niputettu mahdollisimman tiiviiseen pakettiin. Vaikka kestoa on vain puolitoista tuntia, ei leffa silti kiirehdi yhtään ja elokuvan ehtaa herkkua ovatkin Koeppin rustaamat pitkät keskustelut näiden hahmojen välillä, oli kyse sitten alun illalliskohtauksesta tai loppupään valheenpaljastustestistä. Teknisiltä ansioiltaan Black Bag on tyylikäs tapaus. Tuttuun tapaansa Soderbergh on itse kuvannut ja leikannut leffan valenimien takana. Elokuva näyttää komealta ja se on rytmitetty taitavasti. Lavasteet ovat hienot, puvut upeat ja parit erikoistehosteet oivalliset. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu David Holmesin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Black Bag, 2025, Focus Features, Casey Silver Productions

Arvostelu: Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves (2023)

DUNGEONS & DRAGONS: HONOR AMONG THIEVES

Ohjaus: Jonathan Goldstein ja John Francis Daley

Pääosissa: Chris Pine, Michelle Rodriguez, Justice Smith, Sophia Lillis, Hugh Grant, Daisy Head, Chloe Coleman, Regé-Jean Page ja Jason Wong

Genre: fantasia, seikkailu, komedia, toiminta

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 12

Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves perustuu Gary Gygaxin ja Dave Arnesonin luomaan roolipeliin Dungeons & Dragons, joka julkaistiin vuonna 1974. Pelin pohjalta oli jo aiemmin tehty kolme elokuvaa, Dungeons & Dragons (2000), Dungeons & Dragons: Wrath of the Dragon God (2005) ja Dungeons & Dragons 3: The Book of Vile Darkness (2012), jotka otettiin aika nuivasti vastaan. Vuonna 2013 Warner Bros. Pictures ilmoitti työstävänsä uutta elokuvasovitusta pelin pohjalta, mistä pelin oikeudet omistava Hasbro teki lakisyytteen, sillä yhtiö oli parhaillaan tekemässä Dungeons & Dragons -elokuvaa Universal Picturesin kanssa. Vuonna 2015 oikeudessa juttu kääntyi kuitenkin Warner Brosin eduksi ja Hasbro ryhtyi tekemään yhteistyötä studion kanssa. Peliä fanittava näyttelijä Joe Manganiello työsti käsikirjoituksen elokuvaa varten ja yritti viedä filmin tuotantoon ohjaaja Brad Peytonin ja näyttelijä Dwayne Johnsonin kanssa, mutta heidän projektinsa ei edennyt. Sen sijaan Hasbro siirsi elokuvan Warner Brosilta Paramount Picturesille vuonna 2017 ja elokuvan teko lähti vihdoin rullaamaan. Koronaviruspandemian takia tuotantoa jouduttiin viivästyttämään ja kuvaukset käynnistyivät vasta huhtikuussa 2021. Nyt Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa skeptisenä. En ole koskaan pelannut Dungeons & Dragonsia, vaikka se on kiinnostanut minut jo vuosia. Kun leffasta ilmoitettiin, olin aluksi toiveikas, kunnes näin elokuvan trailerin ja se näytti mielestäni kamalalta. Kävinkin varautunein mielin katsomassa Dungeons & Dragons: Honor Among Thievesin ennakkoon Finnkinon järjestämässä mysteerinäytöksessä.

Harpisti, barbaari, taikuri ja muotoaan muuttava druidi lyöttäytyvät yhteen, varastaakseen muinaisen taikaesineen hävyttömältä huijarilta ja tätä auttavalta pahalta velholta.

Uusista Star Trek -elokuvista (2009-2016) tuttu Chris Pine, Fast & Furious -leffoista (2001-) tuttu Michelle Rodriguez, Pokémon: Detective Pikachusta (2019) tuttu Justice Smith ja Se-kauhuelokuvista (It - 2017-2019) tuttu Sophia Lillis näyttelevät harpisti Edgin Darvisia, barbaari Holga Kilgorea, taikuri Simon Aumaria ja druidi Doricia, jotka lähtevät yhdessä rosvohommiin. Edginille ryöstö on erittäin henkilökohtainen ja myös Holgalla on kana kynittävänään ryöstökohteen kanssa. Taikuri Simon sen sijaan on aiemmin kuulunut poppooseen ja hyppää siksi takaisin mukaan, kun kutsu käy, mutta druidi Doricin motiivit ryöstöön jäävät löyhiksi. Yleensä pidettävä Pine on kummallisen ärsyttävä roolissaan hölösuu-Edgininä, jonka haluaa onnistuvan tavoitteissaan, mutta jota ei aika ajoin jaksaisi katsoa ollenkaan. Kova-muija-rooleistaan tunnettu Rodriguez istuu täydellisesti barbaariksi ja omaa karismaa toimintakohtauksissa, mutta jää draaman saralla näyttelijänä heikoksi. Smithin yritys toimia komediahahmona on lähinnä vaivaannuttava, eikä näyttelijä omaa luontaista huumoriajoituksen taitoa. Lillis on innokkaasti mukana leffassa, muttei aina ihan vakuuta, kun hänen hahmonsa pitäisi kertoa synkkiä puolia muodonmuuttajalajinsa kärsimyksestä. Nelikkoa auttaa myös Bridgerton-sarjasta (2020-) tutun Regé-Jean Pagen esittämä paladiini Xenk Yendar. Pagen faneille on luultavasti tiedossa pettymys, sillä vaikka näyttelijä on isosti esillä mainoksissa ja jopa kolmas nimi julisteessa, jää hänen ruutuaikansa ehkä hieman päälle vartin mittaiseksi.

     Elokuvan pahisosastoa edustavat brittihurmuri Hugh Grantin näyttelemä huijari Forge Fitzwilliam, joka pitää Ikikesän kaupunkia hallussaan, sekä tätä auttava paha punainen velho Sofina (Daisy Head). Läpi elokuvan Grantista jotenkin näkee, ettei häntä paljoa kiinnostaisi olla mukana leffassa ja hänen heittäytyminen tuntuu väkinäiseltä. Head on täysillä mukana, mutta hänen hahmonsa jää todella yksiulotteiseksi ja tylsäksi.

Valitettavasti Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves ei päässyt yllättämään positiivisesti, vaan se on juurikin niin kehno fantasiaraina kuin trailerit antoivat ymmärtää. Siitä löytyy muutamia kehun arvoisia juttuja, mutta pääasiassa minulle tuotti leffan jälkeen suuria vaikeuksia keksiä siitä mitään hyvää sanottavaa. Näyttelijät eivät ole kummoisia rooleissaan, eikä yhdenkään hahmo erityisesti kiinnostanut minua. Ryöstöseikkailu ei koskaan saanut napattua mukaansa, vaan lopputuloksena on jopa aika pitkäveteinen elokuva. Tämä on niitä hassuja paradoksitapauksia, jotka tuntuvat siltä kuin kolmen tunnin filmi olisi pakolla puristettu kahteen tuntiin, jolloin kerronta on kamalan kiirehtivää ja hätäistä, mutta silti elokuva tuntuu edelleen yli kolmen tunnin mittaiselta. Kun luulin leffan olevan ihan loppusuoralla, vilkaisin kelloa ja hämmästelin, sillä siitä oli mennyt vasta puolet.

Kaikista huonointa elokuvassa on sen huumori. En edes muista, milloin olisin viimeksi nähnyt näin tuskastuttavan epähauskan leffan. Asiaa vain korosti yleisön hiljaisuus. Elokuva on alusta loppuun täynnä vitsejä, mutta voin laskea yhden käden sormilla, kuinka moni niistä nauratti yleisöä. Pääasiassa kuulin ympäriltäni turhautunutta tuhahtelua, samalla kun pyörittelin itse silmiäni. Huumori on myötähäpeällisen väkinäistä ja elokuva yrittää aivan liikaa olla hauska. Olinkin todella yllättynyt, kun leffan jälkeen huomasin, että sen käsikirjoituksesta vastaavat Jonathan Goldstein ja John Francis Daley, jonka aiemmat työt, kuten Kaameat pomot (Horrible Bosses - 2011), Loma (Vacation - 2015), Spider-Man: Homecoming (2017) ja Game Night (2018) ovat parhaimmillaan suorastaan hulvattomia. Seasta löytyy sentään yksi aidosti hauska pätkä hautausmaalla, sen myönnän, mutta muuten on suorastaan käsittämätöntä, kuinka ala-arvoista läppää leffa onkaan täynnä.

Eipä kaksikon teksti muutenkaan päätä huimaa. Tarina on todella kömpelösti pistetty kasaan ja se vaatii kauheasti hahmoilta selittämistä, jotta katsoja pysyy perässä, että missä oikein mennään. Tärkeitä palasia puuttuu seasta, eikä meille koskaan näytetä sitä "Forgen hirmuvaltaa", josta hahmot kovasti puhuvat. Yksinkertaisen tarinan rattaisiin tungetaan tarpeettomasti lisää palikoita, jolloin juoni kulkee siten, että hahmot jatkuvasti tarvitsevat jonkin esineen, jotta voivat saada jonkin toisen esineen, jolla voidaan ehkä ratkoa jokin juttu. Enpä ole myöskään aikoihin nähnyt näin kökösti mukaan tuotua deus ex machina -taikavimpainta, jolla voidaan ratkoa lähes kaikki hahmojen ongelmat. Turhauttavaa on myös se, kun hoksaa, ettei hahmojen oikeastaan edes tarvitsisi lähteä matkalleen, jotta voisivat saavuttaa lopputuloksen. Matkan varrella kohdattavat vaarat eivät erityisemmin säväytä, vaikka mukana onkin muun muassa vauhdikas toimintajakso lihavan lohikäärmeen kanssa. Trailereissakin nähty turnajaispätkä voisi sisältää vielä enemmän roolipelistä tuttuja mielikuvituksellisia hirviöitä. Lopputaistelu taas äityy Marvelin ja DC:n supersankarielokuvista matkituksi mäiskeeksi. Sentään elokuvan alkupäässä nähdään onnistunut takaa-ajo, jossa druidi Doric hyödyntää voimiaan, muuttuen jatkuvasti eri eläimiksi ja tämä esitetään tyylikkäällä, yhdeksi pitkäksi kuvaksi huijatulla otoksella.

Käsikirjoittamisen lisäksi Goldstein ja Daley toimivat myös ohjaajina, eivätkä onnistu silläkään saralla. He eivät saa rakennettua mukaan kunnon seikkailun henkeä, eivätkä he ole rytmittäneet elokuvaa kummoisesti. Sentään Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves on kelvollisesti kuvattu. Lavasteet ovat oivalliset, asut mainiot ja maskeeraukset näyttävät hyviltä. Erikoistehosteiden taso kuitenkin vaihtelee villisti läpi leffan. Asuin ja maskeerauksin toteutetut praktikaalihirviöt näyttävät hyviltä, mutta digimörököllit jäävät hieman muovisiksi. Taustakankaan käyttö on usein selvää ja osa tietokoneella luoduista taustoista ovat viimeistelemättömän näköisiä. Äänimaailma rymistelee ihan kivasti ja Lorne Balfe tekee ihan hyvää työtä musiikkien kanssa.

Yhteenveto: Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves on kiehtovasta lähdemateriaalistaan ja potentiaalisista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen kehno fantasiaelokuva. Kaikkein pahinta; se on suorastaan tuskastuttavan epähauska komedia. Vitsejä väännetään aivan koko ajan ja ne ovat toinen toistaan myötähäpeällisempiä ja surkeampia. Vain muutama juttu saa hymähtämään positiivisesti, mutta muuten leffa kuluu tuhahdellen ja silmiä pyöritellen. Yleensä mainiolta ohjaaja-käsikirjoittajakaksikolta Jonathan Goldsteiniltä ja John Francis Daleyltä voisi odottaa paljon parempaa ja hauskempaa menoa. Elokuva ei ole edes fantasiaseikkailuna järin toimiva. Tarina ei saa napattua mukaansa, eikä kunnollista seikkailuhenkeä löydy. Käsikirjoitus on täynnä kömpelyyksiä huonosti kirjoitetuista deus ex machina -taikaesineistä heikosti esitettyihin motiiveihin. Toimintakohtauksetkin jättävät hieman kylmiksi, vaikka niissä nähdään useita mielikuvituksellisia, vaihtelevalla laadulla toteutettuja hirviöitä. Tekninen puoli ei huimaa päätä, vaan efektien taso heittelee pitkin leffaa. Näyttelijätkään eivät oikein vakuuta ja Hugh Grant näyttää läpi elokuvan siltä, ettei häntä kiinnostaisi yhtään olla kuvauspaikalla. Hautausmaakohtaus on hauska, eräässä kohtauksessa hyödynnetään mainiosti Doricin muodonmuutoskykyjä, ja maskeerauksin ja asuin tehdyt praktikaalimonsterit ovat hienoja. Muuten Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves on turhauttavan kökkö fantasialeffa. Kiinnostaa kyllä nähdä, kuinka pelin fanit ottavat elokuvan vastaan.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves, 2022, Paramount Pictures, Hasbro, Hasbro Studios, Allspark Pictures, Entertainment One

Arvostelu: The Gray Man (2022)

THE GRAY MAN

Ohjaus: Anthony Russo ja Joe Russo

Pääosissa: Ryan Gosling, Chris Evans, Ana de Armas, Regé-Jean Page, Jessica Henwick, Billy Bob Thornton, Julia Butters, Wagner Moura, Dhanush, Alfre Woodard, Callan Mulvey ja Shea Whigham

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 12

The Gray Man perustuu Mark Greaneyn samannimiseen kirjaan vuodelta 2009. New Regency hankki kirjan elokuvaoikeudet ja pestasi James Grayn ohjaajaksi ja Brad Pittin päätähdeksi. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan, vaan siirtyi Sonylle, joka ryhtyi työstämään kirjan pohjalta elokuvaa, jota tähdittäisi Charlize Theron. Nämäkään suunnitelmat eivät edenneet ja leffa siirtyi Netflixiin, jossa ohjaamaan valittiin Russon veljekset Anthony ja Joe. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2021 ja nyt The Gray Man on ilmestynyt Netflixin suoratoistopalvelun valikoimaan. Itselleni Greaneyn kirjat eivät ole tuttuja, mutta kiinnostuin filmistä, kun näin, ketkä ovat ohjanneet sen ja ketkä tähdittävät sitä. Katsoinkin The Gray Manin heti julkaisuviikonloppuna.

CIA:n salainen agentti saa selville palvelunsa synkkiä salaisuuksia ja joutuu korruptoituneen johtajansa palkkaaman tappajan jahtaamaksi.

Ryan Gosling nähdään "harmaana miehenä", joka lusi vankilassa murhasta ja jolle CIA tarjosi armahdusta sitä vastaan, että hän suostuu omistamaan elämänsä CIA:n palveluksessa salaisen Sierra-ohjelman kuudentena agenttina. Siitä hahmon koodinimi Sierra Six. Gosling suoriutuu pätevästi osastaan tehotappajana, joka joutuu itse kohteeksi, kun hän saa selville CIA:n likaisia salaisuuksia. Hänen hahmonsa jää kuitenkin aika mitäänsanomattomaksi tyypiksi, jonka selviytymisen puolesta ei paljoa jaksa välittää. Sixiä yritetään kömpelösti syventää muutamilla takaumilla hänen lapsuudestaan, mutta ne on tönkösti istutettu mukaan, eivätkä herätä katsojassa toivottuja tunteita.

     Elokuvassa nähdään myös Ana de Armas Sixiä auttavana CIA-agentti Danina, Marvel-leffojen Captain Americana parhaiten tunnettu Chris Evans Sixiä jahtaavana Lloyd Hansenina, Bridgerton-sarjasta (2020-) tuttu Regé-Jean Page CIA-johtaja Carmichaelina, Jessica Henwick hänen avustajanaan Brewerina, Billy Bob Thornton Sixin pestanneena Fitzroyna, Julia Butters tämän tyttärenä, Narcos-sarjassa (2015-2017) Pablo Escobaria esittänyt Wagner Moura katalana Sosana, Alfre Woodard Sierra-ohjelman perustajana Cahillina, sekä Dhanush palkkatappaja Lone Wolfina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin toimiva ja Evans revittelee mainiosti pahiksena, mutta hahmot jäävät aika etäisiksi, eivätkä Sixin lisäksi muidenkaan kohtalot pahemmin jaksa hetkauttaa.

Hyvällä näyttelijäkaartilla varustettu ja Marvel-elokuvien parhaimmistoa, Captain America: The Winter Soldierin (2014), Captain America: Civil Warin (2016), Avengers: Infinity Warin (2018) ja Avengers: Endgamen (2019) tehneiden Russon veljesten ohjaama The Gray Man kuulosti etukäteen erittäin lupaavalta toimintajännäriltä. Valitettavasti lopputulos on aikamoinen sekasotku, joka ei jaksa napata mukaansa, tarjoa jännitystä, eikä edes erityisemmin viihdytä. Tarinankerronta on todella kömpelöä ja vaikka kyseessä onkin suoraviivainen ja simppeli vakoojakertomus, katsojana on vaikea pysyä kärryillä, kuka nyt on kenenkin puolella ja miksi kukakin haluaa tehdä niin kuin tekee ja minkä perässä kaikki oikein juoksevat? Elokuva on malliesimerkki kehnosti toteutetusta MacGuffin-tarinasta, jossa koko homma kulkee hahmojen tavoitteleman esineen ympärillä, mutta sillä esineellä ei ole katsojalle liiemmin väliä. Asiaa ei auta leffan pakottava tarve hyppiä ihan koko ajan maasta toiseen. Ensimmäisen tunnin aikana ehditään käydä Yhdysvaltojen ja Englannin lisäksi mm. Thaimaassa, Hongkongissa, Turkissa, Itävallassa, Saksassa, Kroatiassa ja Tšekissä.

Russon veljekset osaavat kyllä tehdä tyylikästä toimintaa ja The Gray Man sisältää muutamat oivalliset käsirysyt ja takaa-ajot, joissa nähdään pari ihan nokkelaakin juttua. Eräs raitiovaunukohtaus eskaloituu kuitenkin vähän liiankin isoihin mittoihin ja mopo karkaa käsistä. Vaikuttavaksi tarkoitettu hetki on enemmänkin koominen. Leffasta löytyy muutenkin tahatonta koomisuutta, esimerkiksi Sixin leikkiessä ihmemies MacGyveriä yhdessä kohtauksessa. Sen sijaan mukaan kirjoitettu huumori esimerkiksi Sixin pakkomielteestä kysellä ihmisten kengänkokoa ei jaksa naurattaa edes ensimmäisellä kerralla. Ja vaikka elokuvan varrelle mahtuu kelvollista toimintaa, ei lopputaistelu jaksa vakuuttaa. Finaalimatsi Sixin ja Lloydin välillä on varsinainen antikliimaksi. Lopputekstien alkaessa ei voi kuin ihmetellä, että Netflix syyti tähän rahaa jopa 200 miljoonaa dollaria.

Mihin lie hurja rahasumma käytettiin - kenties näyttelijöiden palkkoihin - sillä ainakaan elokuvan erikoistehosteissa ne eivät näy. On päivänselvää, kun hahmot patsastelevat vihreää taustakangasta vasten, digitaalisten räjähdysten paukkuessa ympärillä. Aiemmin mainittu ratikkakohtaus huipentuu kiusallisen kökköihin efekteihin. Leffa on pääasiassa kuvattu hyvin, joskin yliampuvat lennokilla kuvatut otokset ovat tahattoman huvittavia. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat, joskin osaa katsojista voi harmittaa, kuinka liki veretön toimintaraina onkaan kyseessä. Äänimaailma jytisee menevästi ja Henry Jackmanin musiikit säestävät menoa hyvin. Eri artisteilta lainatut kappalevalinnat kuitenkin hämmentävät välillä ajoituksellaan.

Yhteenveto: The Gray Man on potentiaalisista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen heikko toimintajännäri. Yksinkertainen, mutta silti hassun vaikeaselkoinen ja sekava tarina ei jaksa napata mukaansa, eikä liki pahvisista hahmoista jaksa välittää hyvistä näyttelijöistäkään huolimatta. Jatkuva maasta toiseen hyppely, hahmojen hatariksi jäävät motiivit ja muutenkin kömpelö kerronta pitävät katsojaa kummastuneena. Mukaan kirjoitettu huumori ei toimi, mutta tahatonta koomisuutta löytyy esimerkiksi yliampuvien toimintakohtausten muodossa. Muutama toimintakohtaus on ihan menevää mäiskettä, mutta meno ei jännitä. Tekniseltä puolelta löytyy onnistumisia, mutta kehnoja erikoistehosteita katsellessa ei voi kuin pohtia, että mihin elokuvan 200 miljoonan dollarin budjetti oikein käytettiin? On sääli, että Marvelin elokuvauniversumin parhaita tuotoksia tehneet Russon veljekset kompuroivat näin jättisaagan ulkopuolella. The Gray Manin on tarkoitus toimia elokuvasarjan avausosana, mutta itseäni ei ainakaan kiinnosta nähdä tälle jatkoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Gray Man, 2022, Netflix, AGBO, Roth Films, Roth/Kirschenbaum Films, Stillking Films