Arvostelu: Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves (2023)

DUNGEONS & DRAGONS: HONOR AMONG THIEVES

Ohjaus: Jonathan Goldstein ja John Francis Daley

Pääosissa: Chris Pine, Michelle Rodriguez, Justice Smith, Sophia Lillis, Hugh Grant, Daisy Head, Chloe Coleman, Regé-Jean Page ja Jason Wong

Genre: fantasia, seikkailu, komedia, toiminta

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 12

Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves perustuu Gary Gygaxin ja Dave Arnesonin luomaan roolipeliin Dungeons & Dragons, joka julkaistiin vuonna 1974. Pelin pohjalta oli jo aiemmin tehty kolme elokuvaa, Dungeons & Dragons (2000), Dungeons & Dragons: Wrath of the Dragon God (2005) ja Dungeons & Dragons 3: The Book of Vile Darkness (2012), jotka otettiin aika nuivasti vastaan. Vuonna 2013 Warner Bros. Pictures ilmoitti työstävänsä uutta elokuvasovitusta pelin pohjalta, mistä pelin oikeudet omistava Hasbro teki lakisyytteen, sillä yhtiö oli parhaillaan tekemässä Dungeons & Dragons -elokuvaa Universal Picturesin kanssa. Vuonna 2015 oikeudessa juttu kääntyi kuitenkin Warner Brosin eduksi ja Hasbro ryhtyi tekemään yhteistyötä studion kanssa. Peliä fanittava näyttelijä Joe Manganiello työsti käsikirjoituksen elokuvaa varten ja yritti viedä filmin tuotantoon ohjaaja Brad Peytonin ja näyttelijä Dwayne Johnsonin kanssa, mutta heidän projektinsa ei edennyt. Sen sijaan Hasbro siirsi elokuvan Warner Brosilta Paramount Picturesille vuonna 2017 ja elokuvan teko lähti vihdoin rullaamaan. Koronaviruspandemian takia tuotantoa jouduttiin viivästyttämään ja kuvaukset käynnistyivät vasta huhtikuussa 2021. Nyt Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa skeptisenä. En ole koskaan pelannut Dungeons & Dragonsia, vaikka se on kiinnostanut minut jo vuosia. Kun leffasta ilmoitettiin, olin aluksi toiveikas, kunnes näin elokuvan trailerin ja se näytti mielestäni kamalalta. Kävinkin varautunein mielin katsomassa Dungeons & Dragons: Honor Among Thievesin ennakkoon Finnkinon järjestämässä mysteerinäytöksessä.

Harpisti, barbaari, taikuri ja muotoaan muuttava druidi lyöttäytyvät yhteen, varastaakseen muinaisen taikaesineen hävyttömältä huijarilta ja tätä auttavalta pahalta velholta.

Uusista Star Trek -elokuvista (2009-2016) tuttu Chris Pine, Fast & Furious -leffoista (2001-) tuttu Michelle Rodriguez, Pokémon: Detective Pikachusta (2019) tuttu Justice Smith ja Se-kauhuelokuvista (It - 2017-2019) tuttu Sophia Lillis näyttelevät harpisti Edgin Darvisia, barbaari Holga Kilgorea, taikuri Simon Aumaria ja druidi Doricia, jotka lähtevät yhdessä rosvohommiin. Edginille ryöstö on erittäin henkilökohtainen ja myös Holgalla on kana kynittävänään ryöstökohteen kanssa. Taikuri Simon sen sijaan on aiemmin kuulunut poppooseen ja hyppää siksi takaisin mukaan, kun kutsu käy, mutta druidi Doricin motiivit ryöstöön jäävät löyhiksi. Yleensä pidettävä Pine on kummallisen ärsyttävä roolissaan hölösuu-Edgininä, jonka haluaa onnistuvan tavoitteissaan, mutta jota ei aika ajoin jaksaisi katsoa ollenkaan. Kova-muija-rooleistaan tunnettu Rodriguez istuu täydellisesti barbaariksi ja omaa karismaa toimintakohtauksissa, mutta jää draaman saralla näyttelijänä heikoksi. Smithin yritys toimia komediahahmona on lähinnä vaivaannuttava, eikä näyttelijä omaa luontaista huumoriajoituksen taitoa. Lillis on innokkaasti mukana leffassa, muttei aina ihan vakuuta, kun hänen hahmonsa pitäisi kertoa synkkiä puolia muodonmuuttajalajinsa kärsimyksestä. Nelikkoa auttaa myös Bridgerton-sarjasta (2020-) tutun Regé-Jean Pagen esittämä paladiini Xenk Yendar. Pagen faneille on luultavasti tiedossa pettymys, sillä vaikka näyttelijä on isosti esillä mainoksissa ja jopa kolmas nimi julisteessa, jää hänen ruutuaikansa ehkä hieman päälle vartin mittaiseksi.

     Elokuvan pahisosastoa edustavat brittihurmuri Hugh Grantin näyttelemä huijari Forge Fitzwilliam, joka pitää Ikikesän kaupunkia hallussaan, sekä tätä auttava paha punainen velho Sofina (Daisy Head). Läpi elokuvan Grantista jotenkin näkee, ettei häntä paljoa kiinnostaisi olla mukana leffassa ja hänen heittäytyminen tuntuu väkinäiseltä. Head on täysillä mukana, mutta hänen hahmonsa jää todella yksiulotteiseksi ja tylsäksi.

Valitettavasti Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves ei päässyt yllättämään positiivisesti, vaan se on juurikin niin kehno fantasiaraina kuin trailerit antoivat ymmärtää. Siitä löytyy muutamia kehun arvoisia juttuja, mutta pääasiassa minulle tuotti leffan jälkeen suuria vaikeuksia keksiä siitä mitään hyvää sanottavaa. Näyttelijät eivät ole kummoisia rooleissaan, eikä yhdenkään hahmo erityisesti kiinnostanut minua. Ryöstöseikkailu ei koskaan saanut napattua mukaansa, vaan lopputuloksena on jopa aika pitkäveteinen elokuva. Tämä on niitä hassuja paradoksitapauksia, jotka tuntuvat siltä kuin kolmen tunnin filmi olisi pakolla puristettu kahteen tuntiin, jolloin kerronta on kamalan kiirehtivää ja hätäistä, mutta silti elokuva tuntuu edelleen yli kolmen tunnin mittaiselta. Kun luulin leffan olevan ihan loppusuoralla, vilkaisin kelloa ja hämmästelin, sillä siitä oli mennyt vasta puolet.

Kaikista huonointa elokuvassa on sen huumori. En edes muista, milloin olisin viimeksi nähnyt näin tuskastuttavan epähauskan leffan. Asiaa vain korosti yleisön hiljaisuus. Elokuva on alusta loppuun täynnä vitsejä, mutta voin laskea yhden käden sormilla, kuinka moni niistä nauratti yleisöä. Pääasiassa kuulin ympäriltäni turhautunutta tuhahtelua, samalla kun pyörittelin itse silmiäni. Huumori on myötähäpeällisen väkinäistä ja elokuva yrittää aivan liikaa olla hauska. Olinkin todella yllättynyt, kun leffan jälkeen huomasin, että sen käsikirjoituksesta vastaavat Jonathan Goldstein ja John Francis Daley, jonka aiemmat työt, kuten Kaameat pomot (Horrible Bosses - 2011), Loma (Vacation - 2015), Spider-Man: Homecoming (2017) ja Game Night (2018) ovat parhaimmillaan suorastaan hulvattomia. Seasta löytyy sentään yksi aidosti hauska pätkä hautausmaalla, sen myönnän, mutta muuten on suorastaan käsittämätöntä, kuinka ala-arvoista läppää leffa onkaan täynnä.

Eipä kaksikon teksti muutenkaan päätä huimaa. Tarina on todella kömpelösti pistetty kasaan ja se vaatii kauheasti hahmoilta selittämistä, jotta katsoja pysyy perässä, että missä oikein mennään. Tärkeitä palasia puuttuu seasta, eikä meille koskaan näytetä sitä "Forgen hirmuvaltaa", josta hahmot kovasti puhuvat. Yksinkertaisen tarinan rattaisiin tungetaan tarpeettomasti lisää palikoita, jolloin juoni kulkee siten, että hahmot jatkuvasti tarvitsevat jonkin esineen, jotta voivat saada jonkin toisen esineen, jolla voidaan ehkä ratkoa jokin juttu. Enpä ole myöskään aikoihin nähnyt näin kökösti mukaan tuotua deus ex machina -taikavimpainta, jolla voidaan ratkoa lähes kaikki hahmojen ongelmat. Turhauttavaa on myös se, kun hoksaa, ettei hahmojen oikeastaan edes tarvitsisi lähteä matkalleen, jotta voisivat saavuttaa lopputuloksen. Matkan varrella kohdattavat vaarat eivät erityisemmin säväytä, vaikka mukana onkin muun muassa vauhdikas toimintajakso lihavan lohikäärmeen kanssa. Trailereissakin nähty turnajaispätkä voisi sisältää vielä enemmän roolipelistä tuttuja mielikuvituksellisia hirviöitä. Lopputaistelu taas äityy Marvelin ja DC:n supersankarielokuvista matkituksi mäiskeeksi. Sentään elokuvan alkupäässä nähdään onnistunut takaa-ajo, jossa druidi Doric hyödyntää voimiaan, muuttuen jatkuvasti eri eläimiksi ja tämä esitetään tyylikkäällä, yhdeksi pitkäksi kuvaksi huijatulla otoksella.

Käsikirjoittamisen lisäksi Goldstein ja Daley toimivat myös ohjaajina, eivätkä onnistu silläkään saralla. He eivät saa rakennettua mukaan kunnon seikkailun henkeä, eivätkä he ole rytmittäneet elokuvaa kummoisesti. Sentään Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves on kelvollisesti kuvattu. Lavasteet ovat oivalliset, asut mainiot ja maskeeraukset näyttävät hyviltä. Erikoistehosteiden taso kuitenkin vaihtelee villisti läpi leffan. Asuin ja maskeerauksin toteutetut praktikaalihirviöt näyttävät hyviltä, mutta digimörököllit jäävät hieman muovisiksi. Taustakankaan käyttö on usein selvää ja osa tietokoneella luoduista taustoista ovat viimeistelemättömän näköisiä. Äänimaailma rymistelee ihan kivasti ja Lorne Balfe tekee ihan hyvää työtä musiikkien kanssa.

Yhteenveto: Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves on kiehtovasta lähdemateriaalistaan ja potentiaalisista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen kehno fantasiaelokuva. Kaikkein pahinta; se on suorastaan tuskastuttavan epähauska komedia. Vitsejä väännetään aivan koko ajan ja ne ovat toinen toistaan myötähäpeällisempiä ja surkeampia. Vain muutama juttu saa hymähtämään positiivisesti, mutta muuten leffa kuluu tuhahdellen ja silmiä pyöritellen. Yleensä mainiolta ohjaaja-käsikirjoittajakaksikolta Jonathan Goldsteiniltä ja John Francis Daleyltä voisi odottaa paljon parempaa ja hauskempaa menoa. Elokuva ei ole edes fantasiaseikkailuna järin toimiva. Tarina ei saa napattua mukaansa, eikä kunnollista seikkailuhenkeä löydy. Käsikirjoitus on täynnä kömpelyyksiä huonosti kirjoitetuista deus ex machina -taikaesineistä heikosti esitettyihin motiiveihin. Toimintakohtauksetkin jättävät hieman kylmiksi, vaikka niissä nähdään useita mielikuvituksellisia, vaihtelevalla laadulla toteutettuja hirviöitä. Tekninen puoli ei huimaa päätä, vaan efektien taso heittelee pitkin leffaa. Näyttelijätkään eivät oikein vakuuta ja Hugh Grant näyttää läpi elokuvan siltä, ettei häntä kiinnostaisi yhtään olla kuvauspaikalla. Hautausmaakohtaus on hauska, eräässä kohtauksessa hyödynnetään mainiosti Doricin muodonmuutoskykyjä, ja maskeerauksin ja asuin tehdyt praktikaalimonsterit ovat hienoja. Muuten Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves on turhauttavan kökkö fantasialeffa. Kiinnostaa kyllä nähdä, kuinka pelin fanit ottavat elokuvan vastaan.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves, 2022, Paramount Pictures, Hasbro, Hasbro Studios, Allspark Pictures, Entertainment One

Arvostelu: Game Night (2018)

GAME NIGHT

Ohjaus: John Francis Daley ja Jonathan Goldstein
Pääosissa: Jason Bateman, Racher McAdams, Billy Magnussen, Lamorne Morris, Kylie Bunbury, Sharon Horgan, Kyle Chandler, Jesse Plemons, Michael C. Hall, Jeffrey Wright ja Danny Huston
Genre: komedia, trilleri
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 16

Kun ensimmäisen kerran kuulin Game Nightista, en ollut kovin kiinnostunut. Lyhyiden televisiomainosten perusteella leffa vaikutti ärsyttävältä kohellukselta, joka ei naurattaisi, vaan aiheuttaisi lähinnä päänsärkyä. Odotin elokuvan saavan murska-arviot Yhdysvalloissa, mutta niin ei käynytkään. Filmi nousikin yhdeksi kehutuimmaksi komedialeffaksi pitkään aikaan, jolloin se alkoi kiinnostaa minua. Kun huomasin, että se on alle 16-vuotiailta kielletty mustan huumorin komedia, kiinnostukseni kasvoi ja aloin jopa odottamaan sen näkemistä. Vasta juuri ennen Game Nightin ensi-iltaa sille järjestettiin lehdistönäytös, jolloin pääsin katsomaan sen. Ja on pakko sanoa heti, etten ole nauranut yhtä paljon pitkään aikaan.

Kaverusten peli-ilta saa uuden käänteen, kun he tajuavat, että heille järjestetty murhamysteeripeli onkin täyttä totta.

Game Nightin päähenkilöt ovat Jason Batemanin ja Rachel McAdamsin näyttelemä pariskunta Max ja Annie, jotka järjestävät peli-iltoja. Pariskunta on erittäin kilpailuhenkinen, joten näinä iltoina he voivat osoittaa kavereilleen olevansa parempia. Tämä ei onneksi muutu ärsyttäväksi piirteeksi. Maxia ja Annieta on itse asiassa mielenkiintoista seurata läpi leffan, sillä Bateman ja McAdams puhaltavat yhteen hiileen erinomaisesti. He onnistuvat olemaan hauskoja erillään, mutta entistäkin hauskempia yhdessä. Paikoitellen heidän ongelmansa eivät jaksa kiinnostaa, sillä hahmot eivät ole mitä kiehtovimpia, mutta näyttelijät ovat niin pidettävät, että huumorittomatkin hetket toimivat.
     Annien ja Maxin peli-iltoihin osallistujat ovat koulusta asti yhdessä olleet Kevin (Lamorne Morris) ja Michelle (Kylie Bunbury), sekä naistenmies Ryan (Billy Magnussen) ja hänen vaihtuva naisseuralaisensa - tässä tapauksessa Sarah (Sharon Horgan). On oiva ratkaisu, että leffan seuraamat hahmot ovat pareja ja on hienoa, että jokaiselle kolmesta parista on luotu onnistunutta kemiaa, jolloin jokaista paria on ilo seurata. Jokaisen parin välit ovat erilaiset toisistaan, jolloin jokaisella parilla on erilaisia vahvuuksia ja heikkouksia, minkä huomaa helposti pelien aikana. Keviniltä ja Michelleltä löytyy ryppyä rakkaudessa, mitä he yrittävät selvittää, vaikka tilanne olisikin täysin väärä sellaiseen. Sarah taas on fiksu irlantilainen, joka on jostain syystä kiinnostunut Ryanista, joka taas on hänen täysi vastakohtansa. Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä selkeämmäksi käy, että Ryan on aikamoinen idiootti, minkä ansiosta Magnussen pääsee jatkuvasti varastamaan show'n. Vain parissa kohtaa Ryanin tyhmyys on ärsyttävää, mutta muuten se toimii upeasti ja naurattaa vähän väliä.
     Muita tärkeitä hahmoja filmissä ovat Maxin omahyväinen ja rikas veli Brooks (Kyle Chandler) ja Maxin ja Annien naapurissa asuva outo Gary-poliisi (Jesse Plemons). Ryanin ohella Garykin on selkeä show'n varastaja, sillä siinä missä Ryan on tyhmä, Gary todella on outo. Hän puhuu koko ajan monotonisesti, eivätkä hänen tunteensa vaikuta koskaan luontevilta tai normaaleilta, mikä tekee hänestä välillä karmivan. Plemons on kuitenkin huikea roolissaan, ja kun hän ja Magnussen ovat samassa kohtauksessa, katsojan on vaikea päättää, kumpaa pitää hauskempana. Garykaan ei käy ärsyttäväksi, toisin kuin Brooks, josta katsojana on vaikea pitää, sillä hän vaikuttaa olevan todella täynnä itseään. Chandler sopii rooliinsa, mutta on toisaalta hyvä, että häntä nähdään vähemmän kuin kolmea pelaajaparia.
     Elokuvassa nähdään myös Michael C. Hall "Bulgarialaisena", Danny Huston rikkaana Marlon Freemanina, sekä Jeffrey Wright murhamysteerissä FBI-agenttia esittävänä miehenä.

Ensimmäisten kymmenen minuutin aikana en oikeastaan pitänyt Game Nightista. Kun Max ja Annie esitellään alussa ja heistä kerrotaan montaasikohtauksen avulla, leffa vaikutti liian perinteiseltä jenkkikomedialta, jonka unohtaisi varmasti nopeasti. Filmin ensimmäiset vitsit olivat myös niin kummallista ja myötähäpeällistä säätämistä, että minusta tuntui voimakkaasti siltä, että leffa vajoaisi ihan varmasti vuoden heikoimpien elokuvien joukkoon. Ja sitten jotain tapahtui. Aivan kuin joku lahjakkaampi käsikirjoittaja olisi tullut näyttämään kokelaalle, miten homma pitää hoitaa. Siitä lähteekin sitten sellainen naurukyyti, että välillä tuotti vaikeuksia olla nauramatta kovaan ääneen, jotten vaikuttaisi ihan toopelta muun lehdistöväen keskellä. No ei, lähes kaikki nauroivat useaan otteeseen - jopa jenkkikomedioita pääasiassa inhoava ystäväni Episodi-lehdeltä. Vitsit ovat aivan käsittämättömän nerokkaasti kirjoitettuja. Tilannekomiikka osuu täysin maalitauluunsa. Useat hetket ovat hulvattomia, enkä malta odottaa, että näen ne uudestaan. Filmi on ihan täynnä typeriä juttuja, mutta se osaa hyödyntää niitä niin taidokkaasti, että ne todella tuntuvat nerokkailta. Jotkut vitsit ovat lapsellisia, kun taas toiset ovat synkempää huumoria. Jotkut jutut syntyvät kohelluksesta ja toiset taas voimakkaasta myötähäpeästä. Ja minä nauroin ja hekottelin ja tirskuin ja hihittelin ja hymähtelin tyytyväisenä lähes kaikille jutuille.

Mutta... koska liian usein täytyy olla se mutta... kuten useiden komedioiden kanssa käy, jossain kohtaa vitsit vähenevät ja viimeistään loppuhuipennukseen mennessä ne ovat loppuneet lähes kokonaan. Ja siinä kohtaa yleensä tietää, toimiiko komedia oikeasti, kun jäljellä ovat tarina ja hahmot. Loppupäässä tulin huomanneeksi, etten erityisemmin välittänyt Maxin ja Annien suuresta ongelmasta, mitä he yrittävät ratkaista läpi leffan. Minua ei kovin paljoa edes kiinnostanut, mitä hahmoille käy. Toivoin vain, että joku sanoisi jälleen jotain hauskaa. Sen lisäksi loppuhuipennus tuntuu jotenkin nähdyltä ja tylsältä. Lopetus on myös harmillisen ennalta-arvattava, kun ottaa huomioon, miten yllättäviä hetkiä ja vitsejä sitä ennen on päässyt kokemaan. Noin tunnin ja vartin ajan pidin Game Nightia erittäin mainiona filminä, mutta surkean alun ja kehnon lopun takia en suostu vielä antamaan todella hyvän elokuvan arvosanaa. Ehkä se tapahtuu toisella katselukerralla - sillä tiedän ostavani tämän Blu-rayna ja katsovani sen joskus uudestaan - mutta juuri nyt niin ei käy. Silti minun täytyy sanoa, että pitää olla jokin todella kova teos tulossa, jottei tämä filmi pidä käsissään vuoden hauskimman elokuvan titteliä yhä joulukuun lopulla. Jos siis kaipaatte naurua elämäänne, käykää ihmeessä katsomassa Game Night!

Elokuvan ovat ohjanneet John Francis Daley ja Jonathan Goldstein, jotka ovat aiemmin tehneet yhdessä komedioita kuten Kaameat pomot (Horrible Bosses - 2011) ja sen jatko-osan Kaameat pomot 2:n (Horrible Bosses 2 - 2014), sekä uuden Loman (Vacation - 2015). Heiltä siis todella löytyy tarvittavaa taitoa luoda vitsejä vitsin perään, sekä oikeaa tunnelmaa. Leffan käsikirjoituksesta vastaa Mark Perez, joka on kirjoittanut aivan nerokkaita vitsejä ja tilanteita, muttei ole saanut aikaiseksi mitä mielenkiintoisinta tarinaa. Toivon kuitenkin todella paljon, että kolmikko työskentelee yhdessä vastaisuudessakin. Myös teknisesti Game Night on hyvin toteutettu. Leffa on taidokkaasti kuvattu ja leikattu. Etenkin yhdessä kohtaa nähtävä muka-yhden-kuvan-otto, joka seuraa hahmoja ympäri kartanoa, on tyylikkäästi kuvattu ja siihen on hyvin piilotettu leikkauksia, vaikkakin elokuvafanittajat varmasti huomaavat ne helposti. Visuaalisessa tyylissä en pitänyt kovin paljoa muutamista oudoista laajoista kuvista, jotka oli tarkennettu erittäin kummallisesti, mikä sai ne näyttämään pienoismalleilta tai tietokoneella toteutetuilta. Ääniefektit ovat kuitenkin oivallisia ja vaikka Cliff Martinezin säveltämät musiikit ovat todella unohdettavia, leffan jälkeen soi helposti Queenin biisit päässä loppupäivän ajan.

Yhteenveto: Game Night on todella hauska komedia, pääasiassa jopa aivan hulvaton. Elokuvan alku on aika kehno ja sen loppu tuntuu hieman laiskalta, mutta onneksi niiden välinen aika käytetään taidokkaasti hyödyksi. Huumoria löydetään monilla eri tavoilla ja paikoitellen vitsien rankkuus pääsee yllättämään. Yllätyin myös siitä, kuinka nerokkaasti todella typerät jutut on kirjoitettu. Tunnelma on luotu erittäin viihdyttäväksi ja elokuva onnistuukin yli tunnin ajan pitämään tiukasti mukanaan. Upeiden Ryan-idiootin ja outo-Garyn lisäksi hahmot eivät ole mitä kiinnostavimpia, mutta kun pääkuusikko esiintyy usein pareissa, on pareille saatu aikaiseksi niin toimivaa kemiaa, että jokaista paria katsoo erittäin mielellään. Jason Bateman ja Rachel McAdams ovat nappivalinnat päärooleihin ja muutenkin näyttelijätyö toimii lähes kaikilta. Muutamia outoja kuvia lukuunottamatta tekninenkin toteutus toimii hyvin. Onkin harmi, ettei leffa ole täysin eheä paketti, sillä sen hulvattomuuden takia siitä haluaisi pitää paljon enemmän. Jo tällaisenaan Game Night on kuitenkin erittäin hauska leffa ja suosittelen katsomaan sen, jos kaipaatte makeita nauruja. Tämä on loistovalinta, jos esimerkiksi kaveriporukassa mietitte, mitä voisi mennä katsomaan. Toivon todella, että ohjaajakaksikko Daley ja Goldstein, sekä käsikirjoittaja Perez tekevät tulevaisuudessa yhteistyötä, sillä he selvästi taitavat komiikan jalon taidon. Lopputekstit kannattaa muuten jäädä katsomaan, sillä niiden aikana nähdään hauskoja juttuja, minkä lisäksi niiden jälkeen on tiedossa vielä yksi kohtaus!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.2.2018 - Muokattu 15.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.flickeringmyth.com
Game Night, 2018, Aggregate Films, Davis Entertainment, New Line Cinema

Arvostelu: Loma (Vacation - 2015)

LOMA

VACATION

Ohjaus: John Francis Daley, Jonathan M. Goldstein
Pääosissa: Ed Helms, Christina Applegate, Skyler Gisondo, Steele Stebbins, Chris Hemsworth, Leslie Mann, Chevy Chase, Beverly D'Angelo, Charlie Day, Norman Reedus, Catherine Missal ja Michael Peña
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 12

Chevy Chasen tähdittämät komediat Faijalla hommat hanskassa (National Lampoon's Vacation - 1983) ja sen jatko-osat Mieletön kesis (National Lampoon's European Vacation - 1985), Joulupuu on kärvennetty (National Lampoon's Christmas Vacation - 1989) ja Vegas vie voiton (Vegas Vacation - 1997) ovat varmasti monille tuttuja. Kasarilapsille kolme ensimmäistä ovat jollain lailla enemmän tai vähemmän tärkeitä ja he ovatkin omille muksuilleen näyttäneet niitä myöhemmin. Koska edellisestä Loma-elokuvasta on jo aikaa monta vuotta ja elämme uudelleenfilmatisointien ja jatko-osien aikaa, niin tietysti myös tämä elokuvasarja piti tuoda 2000-luvulle. Kävin viime vuonna katsomassa uuden Loman elokuvateatterissa ja nyt katsoin sen uudestaan Blu-raylta, sillä nyt on juhannus ja silloin monet lähtevät yleensä lomalle täällä Suomessa.

Rusty Griswold huomaa, että hänen perheensä on tyytymätön aiempien vuosien lomasuunnitelmiin, joten hän päättää viedä heidät Walley World -teemapuistoon, jossa itse kävi lapsena. Kaikki ei kuitenkaan mene matkalla ihan niin kuin olisi voinut toivoa...

Chevy Chasen roolin hölmöilevänä isänä on korvannut Ed Helms, joka esittää Rustya. Rusty on Chasen näyttelemän Clark Griswoldin poika. Helms suorituu osastaan hyvin ja hahmosta huomaa, että Helms on halunnut tehdä monet asiat kuin Chevy Chase alkuperäisissä Loma-elokuvissa.
     Rustyn parempaa puoliskoa, eli hänen vaimoaan Debbie Griswoldia näyttelee Christina Applegate. Hahmo on aika tylsä, kunnes paljastuu hahmon nuorisotausta, mikä tuo onnistuneesti sisältöä hahmoon.
     Skyler Grisondo näyttelee Rustyn ja Debbien vanhinta poikaa, Jamesia. James on monille nuorille todella lähestyttävä hahmo. Hän etsii paikkaansa maailmassa, joutuu kestämään veljeään ja yrittää tehdä vaikutusta tyttöön. Jamesin mielenkiinnon kohteena, Adenana, nähdään Catherine Missal.
     Nuorempaa veljeksistä, Keviniä, esittää Steele Stebbins. Kevinin rooli on yksiulotteisempi kuin Jamesin ja hän jää hieman taka-alalle. Monet voivat samaistua Kevinin osalta siihen, että lähes jokainen meistä tietää jonkun joka on tai on ollut Kevinin kaltainen.
     Rustyn siskoa, Audreyta, näyttelee Leslie Mann, joka kuitenkin jää kohtauksissaan Chris Hemsworthin esittämän Stonen varjoon. Hemsworth pääsee kunnolla revittelemään elokuvassa ja huomaa, että hänestä on varmasti välillä mukava esittää jotain muutakin kuin Thoria.
     Alkuperäisistä Vacationeista tutut Chevy Chase ja Beverly D'Angelo ovat tietenkin mukana myös tässä elokuvassa, vaikka heidän roolinsa onkin todella pieni. Elokuvassa esiintyy heidän lisäkseen myös tuttuja naamoja, kuten The Walking Dead -sarjasta (2010-2022) tuttu Norman Reedus, Ant-Manista (2015) tuttu Michael Peña ja Kaameat pomot -elokuvista (Horrible Bosses - 2011-2014) tuttu Charlie Day.

Monille tosiaan tuli ensimmäisenä mieleen, miksi tämä elokuva täytyi tehdä, kun alkuperäinen on jo komediaklassikko? Vacationia tehdessä on selkeästi mietitty juuri tätä ja se ei yritäkään olla kovin erilainen kuin alkuperäinen. Isä toilailee, äiti joutuu sietämään ja lapset katsovat nolona vierestä. Elokuvassa on kuitenkin dialogi, jossa juurikin sanotaan, että tämä on täysin eri loma kuin alkuperäinen, johon James sanoo, ettei ole edes kuullut alkuperäisestä lomasta. Tällä on selkeästi yritetty herättää uuden sukupolven kiinnostus sarjaan. Saa nähdä kehkeytyykö tästä uusi elokuvasarja, vai jäikö tämä vain yksittäiseksi jatko-osaksi.

Elokuvan vitsit koostuvat pääosin toilailusta ja huumorista, joka saattaa raivostuttaa monia. Rasistisia heittoja on elokuvassa paljon ja ne jokainen katsoja ottaa, miten ottaa. Loppujen lopuksi kaikki seksistisetkin vitsit elokuvassa ovat vain niin pahoja, kuin mitä ne omassa päässään ajattelee. Omasta mielestäni Vacation on jopa yllättävän hauska elokuva ja elokuvateatterissa nauroin kaiken aikaa. Nyt katsoessani sen uudelleen, muistin monet kohdat, jolloin en nauranut samalla lailla, mutta se viihdytti silti erinomaisesti alusta loppuun. Alussa ja lopussa nähdään valokuvia muista lomista, joissa tapahtuu outouksia. Alun kuvat saavat katsojan hyvin oikeaan tunnelmaan. Monien komedioiden ongelmana on, että ne vakavoituvat liikaa loppua kohti, mutta tämä säilyttää hauskuutensa loppuun saakka.

Elokuva on kuvattu suurimmaksi osaksi hyvin, mutta välillä kamera heiluu hieman tarpeettomasti. Leikkaus on myös todella sujuvaa. Elokuvan on ohjannut kaksikko John Francis Daley ja Jonathan M. Goldstein, joille tämä on ohjaajina ensimmäinen pitkä elokuva. He ovat aiemmin tehneet yhdessä lyhytelokuvat What Babies Do ja Audio Tour. Tietysti Lindsey Buckinghamin kappale Holiday Road on mukana myös tässäkin Lomassa.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on kymmenen minuuttia kestävä Return to Walley World ja lähes kaksikymmentä minuuttia kestävä The Griswold Odyssey, jotka kertovat elokuvan teosta. Mukana on myös poistettuja kohtauksia ja mokaotoksia.

Yhteenveto: Loma on yllättävän hauska ja toimiva komedia. Se on tietoinen siitä, että se on aika lailla sama pätkä kuin alkuperäinen, jolla ei loppujen lopuksi ole kuitenkaan mitään väliä. Konsepti toimii, niin miksi sitä muuttaa mihinkään. Ensimmäisellä kerralla saa nauraa alusta loppuun ja toisella kerralla parhaat vitsit toimivat hyvin. Monet vitseistä ovat rankkoja ja jollain tapaa "väärin", mutta se niissä onkin hienoa ja rohkeaa. Suosittelen elokuvaa komedioiden ystäville ja alkuperäisten Lomien faneille, vaikka monille tämä voikin olla "pyhäinhäväistys". Toivon, että tälle tehtäisiin jatkoa. Toivottavasti teidän juhannus- ja kesämatkanne sujuvat paremmin kuin Griswoldeilla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.thesecondtake.com
Vacation, 2015, Warner Bros Pictures, New Line Cinema, BenderSpink, David Dobkin Productions