Spider-Noir, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

SPIDER-NOIR - KAUSI 1

Luoja: Oren Uziel

Näyttelijät: Nicolas Cage, Karen Rodriguez, Lamorne Morris, Li Jun Li, Brendan Gleeson, Jack Huston, Abraham Popoola, Lukas Haas, Andrew Lewis Caldwell, Cary Christopher, Cameron Britton, Jack Mikesell, Amy Aquino, Scott MacArthur, Joe Massingill, Andrew Robinson ja Amanda Schull

Genre: toiminta, jännitys, komedia

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 43 minuuttia - 50 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

Spider-Noir perustuu Marvelin sarjakuvahahmo Spider-Man Noiriin, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 2009. Hahmo nähtiin elokuvien puolella ensi kertaa animaatiossa Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018), Nicolas Cagen ääninäyttelemänä. Vuonna 2019 Sonyn tuolloinen johtaja Tony Vinciquerra aikoi laajentaa Spider-Man -teemaisia projektejaan elokuvista myös television puolelle ja vuonna 2020 Sony teki diilin Amazonin kanssa sarjojen levittämisestä. Helmikuussa 2023 Sony paljasti työstävänsä näyteltyä televisiosarjaa Spider-Man Noirista, toiveenaan että Cage palaisi rooliin ja toukokuussa 2024 Cage vihdoin ilmoitti näyttelevänsä hahmoa "Noir"-nimellä kulkeneessa projektissa. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden elokuussa ja nyt Spider-Noirin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Amazon Prime Videossa, hahmolle sopien mustavalkoisena, sekä vaihtoehtoisesti värillisenä versiona. Itse mielsin Spider-Man Noirin hauskaksi vaihtoehtoversioksi tutusta seittisankarista Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia -leffassa, mutten juuri nähnyt tarvetta hahmon omalle sarjalle. Kuitenkin sarjan tyylikkäät mainosmateriaalit ovat herättäneet intoani pikkuhiljaa ja lopulta olin erittäin kiinnostunut näkemään tämän erilaisen supersankarisarjan. Katsoinkin lopulta koko Spider-Noirin avauskauden yhdessä päivässä ja tietysti mustavalkoisena versiona.

Vaihtoehtoisen ulottuvuuden 1930-luvun New Yorkissa Ben Reilly on luopunut supersankariminästään Hämähäkistä ja työskentelee yksityisetsivänä. Kuitenkin kun rikollispomo Silvermane kiristää otettaan kaupungista, samalla kun New Yorkiin ilmestyy supervoimaisia roistoja, Hämähäkin täytyy tehdä paluu.

Nicolas Cage tekee paluun Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia -leffasta tuttuun rooliinsa... tai no, ainakin melkein. Kyseisessä elokuvassa hahmo oli mustavalkoisesta maailmasta tuleva Peter Parker, eli Spider-Man Noir, kun taas tässä uutuussarjassa Cage esittää Ben Reillyä, joka tunnetaan sarjakuvissa yleensä Scarlet Spiderina, mutta jonka hämähäkkimäinen alter ego onkin sarjassa Hämähäkki. Ben toimi vuosia New Yorkin suojelijana, mutta kun eräs missio päättyi hänen rakkaan Rubynsä (Amanda Schull) kuolemaan, Ben päätti jättää supersankaroinnin ja on viimeiset viisi vuotta tehnyt uraa yksityisetsivänä. Cage on mainio roolissaan. Tietyt tutut sekopäiset maneerit nostelevat ajoittain päätään, mutta suurimmaksi osaksi ajasta mies tulkitsee hyvin miestä, jolle on muodostunut ristiriitainen asenne työhönsä. Osa Benistä haikailee pukemaan Hämähäkin hynttyyt ylleen, mutta kun mies päättää vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen, käy selväksi ettei ikä ole tullut yksin, eikä Ben ole enää yhtä notkea seittisinkoilija kuin nuorempana.

     Sarjassa nähdään myös Karen Rodriguez Benin assistenttina Janetina, Lamorne Morris Benin reportteriystävänä Robbiena, Brendan Gleeson rikollispomo Silvermanena, Li Jun Li tämän yöklubilla laulavana Catina, sekä Jack Huston ja Abraham Poopola roistoina Flint "Hiekkamies" Markona ja Lonnie "Hautakivi" Lincolnina. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan, Gleesonin ollessa nappivalinta katalaksi Silvermaneksi, joka hallitsee New Yorkia varjoista, päättäen esimerkiksi pormestarinvaalien lopputuloksesta.

Marvelin sarjakuvien pohjalta on vuosien varrella tehty ties kuinka monta kymmentä elokuvaa ja televisiosarjaa, ja vaikka tietty ähky tavoittaa ajoittain myös minut, Spider-Noir on osoitus siitä, että tutuista sankareista on yhä vuonna 2026 mahdollista tehdä raikkaalta tuntuvia ja ilahduttavia projekteja. Sarjasta on tosiaan olemassa värillinenkin versio, mutta suosittelen paljon mieluummin kääntymään sen mustavalkoisen version puoleen, koska vain siten sarjan todellinen fiilis pääsee tosissaan vauhtiin. Kuten sarjan nimestä voikin jo päätellä, on se nykypäiväisen supersankaroinnin sijaan enemmän 1930-luvun mustavalkoisille noir-dekkareille kumarteleva teos. Spider-Noir on rakkauskirje kyseiselle aikakaudelle, samalla myös leikitellen noir-kliseillä. Samalla sarja myös leikittelee ikonisilla Hämähäkkimies-hahmoilla, muovaten heitä onnistuneesti aikakauteen sopivammiksi.

On erittäin mielenkiintoista hypätä vuoden 1932 New Yorkiin ja ryhtyä seuraamaan Ben Reillyn puuhia. Hyvin nopeasti käy selväksi, että kaupunki on muuttunut läpensä mädäksi Hämähäkin kadottua kuvioista, eikä aikaakaan kun olosuhteet pakottavat Benin jälleen tositoimiin. Perinteistä supersankaritoimintaa on luvassa, mutta sarja ei onneksi missään kohtaa unohda yksityisetsiväpuoltaan, mikä tuokin siihen vahvan viehätyksensä. Tarinan etenemistä on mielenkiintoista katsoa ja tunnelmakin on kohdillaan. Huumoria ripotellaan sopivasti sekaan ja toiminta on passelia. Erityisen ytimekäs on takaumajakso, joka syventyy kuumehoureisen painajaisen tavoin siihen, miten Ben alun perin sai voimansa - eikä kyse tosiaan ole mistään luokkaretkestä Peter Parkerin tapaan. Katsoin erittäin sujuvasti Spider-Noirin kahdeksan vajaan tunnin mittaista jaksoa saman päivän aikana ja jäin innolla toivomaan jatkoa.

Tekniseltä toteutukseltaan Spider-Noir on todella tyylikäs. Kameratyöskentely on tarkkaan suunniteltua valaisua myöten, tehostaen komeaa noir-estetiikkaa entisestään. Parissa jaksossa vaihdoin hetkeksi värilliseen versioon, mikä söi heti valtavan paljon visuaalisesta näyttävyydestä. Kaikki salamyhkäisyys ja rosoisuus katosivat välittömästi kuvasta. Lavasteet ovat myös hienot ja puvustus on taidokasta. Hämähäkin omalaatuinen asu on erinomainen yhdistelmä ikonista verkkoveijaria ja varjoissa lymyilevää yksityisetsivää. Tehosteet ovat myös vakuuttavat ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu. Kris Bowersin ja Michael Dean Parsonsin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä 1930-luvun fiilikseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Spider-Noir season 1 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Spider-Noir, Yhdysvallat, 2026-, Sony Pictures Television, Amazon MGM Studios, MGM Television, Marvel Entertainment, Pascal Pictures, Lord Miller, Bohemian Risk, Oren

Arvostelu: Bloodshot (2020)

BLOODSHOT

Ohjaus: David S. F. Wilson
Pääosissa: Vin Diesel, Guy Pearce, Eiza González, Sam Heughan, Alex Hernandez, Lamorne Morris, Siddharth Dhananjay, Toby Kebbell, Talulah Riley ja Jóhannes Haukur Jóhannesson
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Bloodshot perustuu Valiant Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon, jonka loivat Kevin VanHook, Don Perlin ja Bob Layton vuonna 1992. Alkuvuodesta 2012 Columbia Pictures hankki sarjakuvan elokuvaoikeudet ja teki Valiant Comicsin kanssa diilin viidestä elokuvasta, mitkä perustuisivat yhtiön sarjakuviin. Alunperin ohjaajiksi valittiin John Wickin (2014) tehneet Chad Stahelski ja David Leitch, mutta vuonna 2017 heidät kuitenkin vaihdettiin David S. F. Wilsoniin. Samoihin aikoihin Jared Letoa suunniteltiin pääosaan, mutta vuotta myöhemmin hänet vaihdettiin Vin Dieseliin ja kuvaukset alkoivat elokuussa 2018. Bloodshot sai ensi-iltansa monissa maissa helmikuussa 2020. Suomeen sen oli alunperin tarkoitus saapua maaliskuussa, mutta filmin saaman surkean palautteen ja koronavirustilanteenvuoksi se otettiin pois teatterilevityksestä ja päätettiin julkaista täällä suoraan digitaaliseen myyntiin ja vuokrattavaksi. Itselleni Valiant Comicsin sarjakuvat eivät ole millään lailla tuttuja, enkä tiennyt Bloodshotista etukäteen mitään. Elokuvan traileri ei vakuuttanut minua, mutta kun kyseessä oli Dieselin tähdittämä scifitoimintaleffa, päätin antaa sille mahdollisuuden. Vuokrasinkin Bloodshotin Blockbusterista heti, kun se oli mahdollista.

Tehtävällään tapettu sotilas Ray Garrison herätetään henkiin uudenlaisena supersotilaana, jonka elimistössä kiertävät naniitit tekevät hänestä äärimmäisen voimakkaan, minkä lisäksi ne korjaavat hänen saamansa haavat ja vammat - olivat ne kuinka pahoja tahansa.

Fast & Furious -elokuvista (2001-) parhaiten tuttu Vin Diesel ei ole näyttelijä parhaasta päästä, mutta hän osaa usein murista, tuijottaa tylysti ja esitellä lihaksiaan tarpeeksi vakuuttavasti, jotta hän sopii toimintaelokuvien päärooleihin. Bloodshotin Ray Garrisoniksi hän ei kuitenkaan oikein istu. Tai sitten rooli, missä Dieselin ei tarvitse selittää perheen merkityksestä ja ajaa nopeita autoja, ei vain istu hänelle. Diesel on nimittäin todella pökkelö roolissa ja tuntuu kuin hänen täytyisi väkisin vääntää eri tunnetiloja esiin. Itse hahmo voisi olla mielenkiintoinen, jos häntä osattaisiin käsitellä oikein. Ray on kuitenkin aika tylsä heppu, mitä pahentaa hänen uusi parannuskykynsä. Tällainen kyky tekee yleensä pelkkää hallaa toimintasankarille (poikkeuksena Wolverine), sillä katsoja ei jännitä sellaisen puolesta, jolle ei voi käydä mitään pahaa. Jos Rayn keho korjaantuu heti räjähdyksestä, on vaikea kuvitella, että mistään olisi hänelle oikeaa vastusta.

Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Rayn takaisin henkiin herättävän Rising Spirit Technologies -yhtiön, eli RST:n johtohahmo, tohtori Emil Harting (Guy Pearce), yhtiön kyberneettisesti parannellut sotilaat KT (Eiza González), Tibbs (Alex Hernandez) ja Dalton (Sam Heughan), sekä tietokonevelho Eric (Siddharth Dhananjay), joka yrittää epätoivoisesti tuoda huumoria mukaan. Pearce on yllättävän kehno tohtorin roolissa, mihin vaikuttaa, kuinka kömpelösti hahmo on kirjoitettu. Muut sivuhahmot ovatkin sitten yksiulotteisia, lähes paperinohuita taistelijoita. González mätkii uskottavasti turpaan KT:na, mutta eipä hänenkään hahmonsa ole kiinnostava.

Minun ei tarvinnut kauaa katsoa Bloodshotia, kun kävi jo selväksi, miksi elokuvaa on haukuttu niin paljon. Leffa tuntuu monin tavoin sellaiselta supersankarielokuvan prototyypiltä, mitä nähtiin yli kymmenen vuotta sitten, kuten Daredevil (2003) tai Ghost Rider - aaveajaja (Ghost Rider - 2007). Christopher Nolanin upean Yön ritari -trilogian (The Dark Knight - 2005-2012) ja Marvelin huippusuositun elokuvauniversumin (MCU - 2008-) jälkeen on aika noloa, että Bloodshotin kaltainen elokuva pistetään markkinoille. Kyseessä on hätäisesti kasaan kyhätty scifitoimintaraina, mikä ei vakuuta millään osa-alueella. Scifipuoli on laiskaa ja asioita selitetään aivan liikaa, elokuvan pitäessä katsojia usein idiootteina. Toimintaosuus taas on tylsää mäiskettä, mitä vain pahentaa se, että päähenkilö on täysin ylivoimainen. Pahikset eivät tarjoa vastusta, eikä minkäänlaista jännitettä muodostu elokuvan aikana.

Lisäksi leffaa vaivaa myös kehno tarinankerronta. Filmi hyppii eteenpäin kovaa vauhtia, peläten, että katsoja tylsistyy, jos se jäisi vaikkapa syventämään hahmojaan. Se luulee sisältävänsä isoja käänteitä, mutta homman todellisen laidan hoksaa ennakkoon hyvissä ajoin - vaikka ei olisi nähnytkään Bloodshotin traileria, mikä paljastaa elokuvasta todella paljon. Elokuva ei koskaan nappaa mukaansa, eikä se onnistu edes viihdyttämään älyvapaassa rymistelyssään. Iso taistelu pilvenpiirtäjän hisseillä on lähinnä huvittava selkeiden digi-ihmisten vuoksi. Filmin huumori tuntuu jälkikäteen uusintakuvauksissa lisätyltä, sillä se on niin irrallista muuten yliampuvan vakavassa elokuvassa. Jotkut vitsit yrittävät tuoda mukaan itseironisuutta, mutta se on lähinnä myötähäpeällinen yritys saada katsoja luulemaan, että leffan kökköydet ovat tarkoituksellisia. Lopputuloksena on täysin tyhjänpäiväinen pätkä, minkä katsomisen unohtaa pian sen päätyttyä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa ensikertalainen David S. F. Wilson ja sen myös huomaa. Wilson kopioi paljon muualta, mutta täysin sieluttomasti ja ilman erityistä tyylitajua. Käsikirjoituksen taas ovat kynäilleet Eric Heisserer ja Jeff Wadlow, joiden aiempiin töihin kuuluu sellaisia teoksia kuin Bird Box (2018) ja Totuus vai tehtävä (Truth or Dare - 2018). Ei olekaan ihme, että kun he yhdistävät voimansa, ei siitä ole hyvää seurannut. Kaksikon kirjoittama dialogikin on usein idioottimaista. Joihinkin ylikäytettyihin repliikkeihin he yrittävät tuoda pientä käännettä muokkaamalla niitä hieman, mutta kun lopputuloksena on "Minä etsin sinut ja lopetan sinut", olisivat he voineet hyödyntää perinteistä muotoa tappamisesta. Sentään mukana on joitain hyviä ja sarjakuvamaisesti tyyliteltyjä kuvia, mutta ne on leikattu yhteen todella tökkivästi. Varsinkin toimintakohtausten aikana leikkaus muuttuu silpuksi. Värimaailmakaan ei ole kummoisesti toteutettu ja monet tehosteet viestivät elokuvan pienestä, vain 45 miljoonan dollarin budjetista. Ääniefektit ovat leffan parempaa osastoa, mutta Steve Jablonskyn säveltämät musiikit ovat lähinnä puuduttavaa taustamölyä.

Yhteenveto: Bloodshot on huono ja täysin mitäänsanomaton scifitoimintaraina. Elokuvan idea on ihan mielenkiintoinen, mutta tekijöillä ei tunnu olevan edes aikomusta tehdä sillä mitään kiinnostavaa. Käsikirjoitus on kömpelö, ennalta-arvattava, täynnä hölmöjä repliikkejä ja kaikin puolin hätäisesti kasaan rustattu. Kunhan siinä on alku, keskikohta ja loppu ja tarpeeksi aivottomia toimintakohtauksia, niin kai sillä saa miljoonia tienaavan elokuvan aikaiseksi. Leffa ei tunnu siltä, että kukaan oikeasti yrittäisi sen kanssa ja jopa Vin Diesel tuskailee pääroolissa. Toimintakohtaukset todella ovat älyvapaita, mutta on harmi, etteivät ne onnistu edes viihdyttämään kaikessa pöhköydessään. Jännitettä ei löydy, päähenkilön ollessa ylivoimainen ja samalla tylsä. Elokuva on pääasiassa todella vakava, mutta välillä siihen lisätään todella tönkösti mukaan huumoria. Komediapuolessa pahinta ovat muka-itseironiset vitsit, joilla katsoja yritetään saada katsomaan monet jutut sormien läpi. Jos täysin älyvapaat ja selvän hävyttömästi helpon rahan perässä tehdyt toimintarymistelyt ihastuttavat, voi Bloodshot toimia sinulle. Tai jos haluat välttämättä katsoa uutuuselokuvia, eikä sitä oikein voi tehdä nyt teatterissa, niin kenties tämä leffa paikkaa sitä aukkoa edes jotenkin. Muuten suosittelen pysymään erossa Bloodshotista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bloodshot, 2020, Sony Pictures Entertainment, Columbia Pictures, Original Film, Valiant Entertainment, Bona Film Group, Cross Creek Pictures, One Race Films, The Hideaway Entertainment

Arvostelu: The Christmas Chronicles (2018)

THE CHRISTMAS CHRONICLES

Ohjaus: Clay Kaytis
Pääosissa: Darby Camp, Judah Lewis, Kurt Russell, Lamorne Morris, Martin Roach, Kimberly Williams-Paisley ja Goldie Hawn
Genre: jouluelokuva, komedia
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7

The Christmas Chronicles on Netflixin omalla tuotannolla tehty uusi jouluelokuva. Netflix ilmoitti leffasta viime vuonna, kuvaukset alkoivat tämän vuoden tammikuussa ja elokuva ilmestyi Netflixin suoratoistopalveluun marraskuun lopussa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin siitä. Pidän hauskoista jouluseikkailuista ja innostuin ideasta, että Kurt Russell esittäisi itse Joulupukkia. Kun filmi oli ilmestynyt katseltavaksi, päätimme tyttöystäväni kanssa viettää pientä esijoulua. Katsoimme The Christmas Chroniclesin piparkakkujen ja glögin kera.

Jouluaattona sisarukset Kate ja Teddy Pierce päättävät saada Joulupukin visiitin kuvattua. He onnistuvat törmäämään itse Pukkiin, mutta samalla sekoittavat täysin tämän lahjojen jakelureissun. Sisarusten täytyy auttaa Joulupukkia etsimään lahjat ja karanneet porot, ja pelastamaan joulun.

Tarinan päähenkilöitä, eli Piercen sisaruksia Katea ja Teddyä näyttelevät Darby Camp ja Judah Lewis. Kate on innokas pikkusisko, joka uskoo täysillä Joulupukkiin ja onkin heti valmis lähtemään seikkailulle. Teddy taas on kyynisempi isoveli, jota ei koko joulu enää kiinnosta. Sisarusten välit eivät ole kummoiset ja niitä täytyy tietty korjailla läpi leffan, sillä muuten joulunkaan pelastamisesta ei tule mitään. Lapsinäyttelijöiden kohdalla on aina harmillista sanoa, jos he eivät ole kovin kummoisia rooleissaan. Tämän vuosikymmenen aikana on onneksi tuntunut siltä, että Hollywood löytää aina vain lahjakkaampia lapsinäyttelijöitä, oli kyseessä sitten huikea Jacob Tremblay tai Stranger Things -sarjan (2016-) päämuksut. Tässä leffassa roolitus on valitettavasti mennyt pieleen. Camp ylinäyttelee läpi leffan ja Lewis on täysin pökkelö roolissaan, jolloin he ovat molemmat jollain tapaa tylsiä tai ärsyttäviä. Heidän puolustukseksi täytyy tosin sanoa, että aikuisenkin olisi vaikea työskennellä tällaisen käsikirjoituksen kanssa. Lapsihahmot ovat kömpelösti kirjoitetut, eikä heidän rikkinäinen suhteensa onnistu hetkauttamaan katsojaa.
     Joulupukkia näyttelevä Kurt Russell on ehdottomasti parasta, mitä elokuvalla on tarjottavanaan. Russell heittäytyy täysillä rooliinsa ja tekee Joulupukista täysin omansa. Tämä Pukki on hieman tavallista synkempi ja ovelampi, mutta hänestä löytyy kyllä tiettyä lämpöä, mitä hahmosta kuuluukin löytyä. Paikoitellen Russellkin kokee selkeitä ongelmia näytellä leffan tekstin pohjalta, mutta juuri silloin hän vain antaa palaa. Muutamassa kohtaa Russell saa jopa huijattua katsojaa siitä, että tämä katsoisi hyvää elokuvaa.
     Elokuvassa nähdään myös Kimberly Williams-Paisley sisarusten äitinä, sekä Lamorne Morris ja Martin Roach poliisikaksikkona, jotka hankaloittavat Joulupukin ja Piercen sisarusten tehtävää.

The Christmas Chronicles on valitettavasti aikamoinen pettymys, vaikken mitään merkkiteosta odottanutkaan. Toivoin näkeväni hauskan ja hurmaavan jouluseikkailun, mutta tämä leffa lähinnä pitkästytti ja sai minut toivomaan, etten olisikaan tuhlannut aikaa tähän. Ilman Kurt Russellia tätä elokuvaa olisi äärimmäisen vaikea katsoa loppuun asti. Russellin Joulupukin ollessa ruudulla oikein kunnolla, leffa onnistuu viihdyttämään edes hieman. Mukana on esimerkiksi mainio musikaalinumero, missä Russell todella antaa palaa, mutta aina kun filmi siirtyy takaisin Piercen sisaruksiin, ei elokuva vain toimi. Minä todella pidän siitä, kun perheleffassa pystytään syventämään hahmoja ja luomaan kunnollista draamaa. Tässä on selvää yritystä, sillä lapsille on lähiaikoina tapahtunut järkyttävä asia, minkä aiheuttamia traumoja he yrittävät käsitellä läpi elokuvan. Se kuitenkin tuodaan mukaan niin kömpelösti, ettei tämä onnistu liikuttamaan katsojaa. Lapsinäyttelijöiden taidottomuus myös korostuu, kun draamahetket alkavat, jolloin niitä ei ole helppo seurata. Hahmoihin ei ole kunnolla panostettu, jolloin heidän murheistaan ei jaksa välittää. Tekijät ovat vain luottaneet siihen, että katsoja voisi samantien heittäytyä heidän tunteisiinsa mukaan, eikä heidän siten tarvitsisi tehdä töitään huolella.

Kaikkein harmillisinta elokuvassa kuitenkin on, että siitä puuttuu jouluhenki. Paljon on puhetta joulusta ja näytetään jouluun liittyviä asioita, mutta se ei vielä riitä. Oikeaa tunnelmaa ei vain löydy. Mukana ei ole edes mukaansatempaavaa seikkailuhenkeä. Hurjemmat hetket eivät jännitä tai edes viihdytä. Vitsitkään eivät onnistu naurattamaan. Mukaan mahtuu pari ihan hupaisaa heittoa, mutta muuten huumori on todella kömpelöä. Pääasiassa elokuva on vain myötähäpeällistä seurattavaa. Enkä siis tarkoita, että huumori syntyisi myötähäpeästä. Minä rakastan myötähäpeästä syntyvää huumoria, kuten vaikkapa Mr. Beanin tapauksessa, mutta tämä ei ole sitä. Ehei, leffa on paikoitellen niin kehno ja tönkkö, että itseäni hävetti. Elokuva myös kierrättää kliseitä, minkä kerkeää, muttei tuo niihin mitään omaa kosketusta. Mukana on paljon asioita, mitkä on nähty paljon paremmin toteutettuina muissa joulufilmeissä. Loppujen lopuksi kyseessä on vain valitettavan huono ja totaalisen unohdettava joulutarina, minkä voi helposti jättää väliin. Potentiaalia kyllä löytyisi ja jos lapsinäyttelijät vaihdettaisiin, heidän hahmojensa välinen draama kirjoitettaisiin paremmin ja mukaan saisi joulun taikaa, seikkailuhenkeä ja huumoria, voisi The Christmas Chronicles olla oikein mainio teos. Nyt se on vain hukkaan heitetty mahdollisuus.

Elokuvan on ohjannut Clay Kaytis, joka on aiemmin ohjannut vain yhden filmin, Angry Birds -elokuvan (The Angry Birds Movie - 2016), mikä ei sekään ollut kaksinen tekele. Pääasiassa Kaytis on toiminut animaattorin hommissa Disney-leffoissa, kuten Keisarin uudet kuviot (The Emperor's New Groove - 2000), Räyhä-Ralf (Wreck-It Ralph - 2012) ja Frozen - huurteinen seikkailu (Frozen - 2013) ja tehnyt niissä paljon laadukkaampaa työtä. Kenties hänen olisikin pitänyt pysyä siinä työssä, sillä osaa sen asian hyvin. Animaatiosta puheenollen, tietokoneella toteutetut tontut ja porot ovat aika kauheat ilmestykset. Porot ovat kyllä ihan söpöjä, mutta ollessaan ihmisten kanssa samaan aikaan ruudulla, niiden digitaalisuus pistää vahvasti silmään. Psykopaattitontut taas ovat niin selkeät digihahmot, etteivät ne kuulu leffaan lainkaan. Täysin animoituun elokuvaan ne sopisivat, mutta näyttelijöiden vierellä ne ovat todella kehnosti toteutetut. Filmin efekteissä ei muutenkaan ole kehumista. Taustakankaan käytön huomaa täysin selvästi vauhdikkaissa kohtauksissa. The Christmas Chroniclesia ei ole edes kuvattu kummoisesti. Kuvaus tuo mieleen enemmänkin televisiosarjan kuin elokuvan. Leikkaus on sentään sujuvaa, ja lavasteet ja puvut ovat tyylikkäästi toteutetut. Äänimaailma on ihan hyvin rakennettu, mutta Christophe Beckin säveltämät musiikit eivät jää millään lailla mieleen.

Yhteenveto: The Christmas Chronicles on harmillisen kehno joulutarina, jonka unohtaa heti, kun lopputekstit pyörivät. Elokuvan seikkailu ei viihdytä, sen vitsit eivät naurata, eikä mukana ole edes kunnon jouluhenkeä. Darby Camp ja Judah Lewis ovat yllättävän huonot valinnat päärooleihin, ja heidän vuoksi filmiä on paikoitellen todella hankalaa katsoa. On hienoa, että heidän hahmoilleen on yritetty luoda draamaa ja konfliktia, mutta Camp ja Lewis tekevät niin kömpelöä työtä draamakohtauksissa, että yritys menee täysin hukkaan. Paikoitellen elokuva on jopa myötähäpeällistä seurattavaa. Tarina kierrättää kliseitä, eikä tarjoa minkäänlaista jännitettä joulun pelastamisen onnistumisesta. Digiefektit ovat käsittämättömän surkeat. Tietokoneella toteutetut porot ja tontut pistävät ikävästi silmään aina ollessaan ruudulla, minkä lisäksi selkeä taustakankaan käyttö vie makua hurjemmista lentokohtauksista. Elokuvan ainoa hyvä asia on Kurt Russell, joka suoriutuu oikein mallikkaasti Joulupukin roolista. Aikuiset saattavat kokea riemua nähdessään Russellin Joulupukkina ja lapsille kököt digiefektit menevät luultavasti läpi, mutta silti on hyvin vaikea sanoa, kenelle The Christmas Chronicles on tehty, enkä voi suositella sitä oikeastaan kenellekään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Christmas Chronicles, 2018, Netflix, 1492 Pictures, Madhouse Entertainment, Wonder Worldwide

Arvostelu: Game Night (2018)

GAME NIGHT

Ohjaus: John Francis Daley ja Jonathan Goldstein
Pääosissa: Jason Bateman, Racher McAdams, Billy Magnussen, Lamorne Morris, Kylie Bunbury, Sharon Horgan, Kyle Chandler, Jesse Plemons, Michael C. Hall, Jeffrey Wright ja Danny Huston
Genre: komedia, trilleri
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 16

Kun ensimmäisen kerran kuulin Game Nightista, en ollut kovin kiinnostunut. Lyhyiden televisiomainosten perusteella leffa vaikutti ärsyttävältä kohellukselta, joka ei naurattaisi, vaan aiheuttaisi lähinnä päänsärkyä. Odotin elokuvan saavan murska-arviot Yhdysvalloissa, mutta niin ei käynytkään. Filmi nousikin yhdeksi kehutuimmaksi komedialeffaksi pitkään aikaan, jolloin se alkoi kiinnostaa minua. Kun huomasin, että se on alle 16-vuotiailta kielletty mustan huumorin komedia, kiinnostukseni kasvoi ja aloin jopa odottamaan sen näkemistä. Vasta juuri ennen Game Nightin ensi-iltaa sille järjestettiin lehdistönäytös, jolloin pääsin katsomaan sen. Ja on pakko sanoa heti, etten ole nauranut yhtä paljon pitkään aikaan.

Kaverusten peli-ilta saa uuden käänteen, kun he tajuavat, että heille järjestetty murhamysteeripeli onkin täyttä totta.

Game Nightin päähenkilöt ovat Jason Batemanin ja Rachel McAdamsin näyttelemä pariskunta Max ja Annie, jotka järjestävät peli-iltoja. Pariskunta on erittäin kilpailuhenkinen, joten näinä iltoina he voivat osoittaa kavereilleen olevansa parempia. Tämä ei onneksi muutu ärsyttäväksi piirteeksi. Maxia ja Annieta on itse asiassa mielenkiintoista seurata läpi leffan, sillä Bateman ja McAdams puhaltavat yhteen hiileen erinomaisesti. He onnistuvat olemaan hauskoja erillään, mutta entistäkin hauskempia yhdessä. Paikoitellen heidän ongelmansa eivät jaksa kiinnostaa, sillä hahmot eivät ole mitä kiehtovimpia, mutta näyttelijät ovat niin pidettävät, että huumorittomatkin hetket toimivat.
     Annien ja Maxin peli-iltoihin osallistujat ovat koulusta asti yhdessä olleet Kevin (Lamorne Morris) ja Michelle (Kylie Bunbury), sekä naistenmies Ryan (Billy Magnussen) ja hänen vaihtuva naisseuralaisensa - tässä tapauksessa Sarah (Sharon Horgan). On oiva ratkaisu, että leffan seuraamat hahmot ovat pareja ja on hienoa, että jokaiselle kolmesta parista on luotu onnistunutta kemiaa, jolloin jokaista paria on ilo seurata. Jokaisen parin välit ovat erilaiset toisistaan, jolloin jokaisella parilla on erilaisia vahvuuksia ja heikkouksia, minkä huomaa helposti pelien aikana. Keviniltä ja Michelleltä löytyy ryppyä rakkaudessa, mitä he yrittävät selvittää, vaikka tilanne olisikin täysin väärä sellaiseen. Sarah taas on fiksu irlantilainen, joka on jostain syystä kiinnostunut Ryanista, joka taas on hänen täysi vastakohtansa. Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä selkeämmäksi käy, että Ryan on aikamoinen idiootti, minkä ansiosta Magnussen pääsee jatkuvasti varastamaan show'n. Vain parissa kohtaa Ryanin tyhmyys on ärsyttävää, mutta muuten se toimii upeasti ja naurattaa vähän väliä.
     Muita tärkeitä hahmoja filmissä ovat Maxin omahyväinen ja rikas veli Brooks (Kyle Chandler) ja Maxin ja Annien naapurissa asuva outo Gary-poliisi (Jesse Plemons). Ryanin ohella Garykin on selkeä show'n varastaja, sillä siinä missä Ryan on tyhmä, Gary todella on outo. Hän puhuu koko ajan monotonisesti, eivätkä hänen tunteensa vaikuta koskaan luontevilta tai normaaleilta, mikä tekee hänestä välillä karmivan. Plemons on kuitenkin huikea roolissaan, ja kun hän ja Magnussen ovat samassa kohtauksessa, katsojan on vaikea päättää, kumpaa pitää hauskempana. Garykaan ei käy ärsyttäväksi, toisin kuin Brooks, josta katsojana on vaikea pitää, sillä hän vaikuttaa olevan todella täynnä itseään. Chandler sopii rooliinsa, mutta on toisaalta hyvä, että häntä nähdään vähemmän kuin kolmea pelaajaparia.
     Elokuvassa nähdään myös Michael C. Hall "Bulgarialaisena", Danny Huston rikkaana Marlon Freemanina, sekä Jeffrey Wright murhamysteerissä FBI-agenttia esittävänä miehenä.

Ensimmäisten kymmenen minuutin aikana en oikeastaan pitänyt Game Nightista. Kun Max ja Annie esitellään alussa ja heistä kerrotaan montaasikohtauksen avulla, leffa vaikutti liian perinteiseltä jenkkikomedialta, jonka unohtaisi varmasti nopeasti. Filmin ensimmäiset vitsit olivat myös niin kummallista ja myötähäpeällistä säätämistä, että minusta tuntui voimakkaasti siltä, että leffa vajoaisi ihan varmasti vuoden heikoimpien elokuvien joukkoon. Ja sitten jotain tapahtui. Aivan kuin joku lahjakkaampi käsikirjoittaja olisi tullut näyttämään kokelaalle, miten homma pitää hoitaa. Siitä lähteekin sitten sellainen naurukyyti, että välillä tuotti vaikeuksia olla nauramatta kovaan ääneen, jotten vaikuttaisi ihan toopelta muun lehdistöväen keskellä. No ei, lähes kaikki nauroivat useaan otteeseen - jopa jenkkikomedioita pääasiassa inhoava ystäväni Episodi-lehdeltä. Vitsit ovat aivan käsittämättömän nerokkaasti kirjoitettuja. Tilannekomiikka osuu täysin maalitauluunsa. Useat hetket ovat hulvattomia, enkä malta odottaa, että näen ne uudestaan. Filmi on ihan täynnä typeriä juttuja, mutta se osaa hyödyntää niitä niin taidokkaasti, että ne todella tuntuvat nerokkailta. Jotkut vitsit ovat lapsellisia, kun taas toiset ovat synkempää huumoria. Jotkut jutut syntyvät kohelluksesta ja toiset taas voimakkaasta myötähäpeästä. Ja minä nauroin ja hekottelin ja tirskuin ja hihittelin ja hymähtelin tyytyväisenä lähes kaikille jutuille.

Mutta... koska liian usein täytyy olla se mutta... kuten useiden komedioiden kanssa käy, jossain kohtaa vitsit vähenevät ja viimeistään loppuhuipennukseen mennessä ne ovat loppuneet lähes kokonaan. Ja siinä kohtaa yleensä tietää, toimiiko komedia oikeasti, kun jäljellä ovat tarina ja hahmot. Loppupäässä tulin huomanneeksi, etten erityisemmin välittänyt Maxin ja Annien suuresta ongelmasta, mitä he yrittävät ratkaista läpi leffan. Minua ei kovin paljoa edes kiinnostanut, mitä hahmoille käy. Toivoin vain, että joku sanoisi jälleen jotain hauskaa. Sen lisäksi loppuhuipennus tuntuu jotenkin nähdyltä ja tylsältä. Lopetus on myös harmillisen ennalta-arvattava, kun ottaa huomioon, miten yllättäviä hetkiä ja vitsejä sitä ennen on päässyt kokemaan. Noin tunnin ja vartin ajan pidin Game Nightia erittäin mainiona filminä, mutta surkean alun ja kehnon lopun takia en suostu vielä antamaan todella hyvän elokuvan arvosanaa. Ehkä se tapahtuu toisella katselukerralla - sillä tiedän ostavani tämän Blu-rayna ja katsovani sen joskus uudestaan - mutta juuri nyt niin ei käy. Silti minun täytyy sanoa, että pitää olla jokin todella kova teos tulossa, jottei tämä filmi pidä käsissään vuoden hauskimman elokuvan titteliä yhä joulukuun lopulla. Jos siis kaipaatte naurua elämäänne, käykää ihmeessä katsomassa Game Night!

Elokuvan ovat ohjanneet John Francis Daley ja Jonathan Goldstein, jotka ovat aiemmin tehneet yhdessä komedioita kuten Kaameat pomot (Horrible Bosses - 2011) ja sen jatko-osan Kaameat pomot 2:n (Horrible Bosses 2 - 2014), sekä uuden Loman (Vacation - 2015). Heiltä siis todella löytyy tarvittavaa taitoa luoda vitsejä vitsin perään, sekä oikeaa tunnelmaa. Leffan käsikirjoituksesta vastaa Mark Perez, joka on kirjoittanut aivan nerokkaita vitsejä ja tilanteita, muttei ole saanut aikaiseksi mitä mielenkiintoisinta tarinaa. Toivon kuitenkin todella paljon, että kolmikko työskentelee yhdessä vastaisuudessakin. Myös teknisesti Game Night on hyvin toteutettu. Leffa on taidokkaasti kuvattu ja leikattu. Etenkin yhdessä kohtaa nähtävä muka-yhden-kuvan-otto, joka seuraa hahmoja ympäri kartanoa, on tyylikkäästi kuvattu ja siihen on hyvin piilotettu leikkauksia, vaikkakin elokuvafanittajat varmasti huomaavat ne helposti. Visuaalisessa tyylissä en pitänyt kovin paljoa muutamista oudoista laajoista kuvista, jotka oli tarkennettu erittäin kummallisesti, mikä sai ne näyttämään pienoismalleilta tai tietokoneella toteutetuilta. Ääniefektit ovat kuitenkin oivallisia ja vaikka Cliff Martinezin säveltämät musiikit ovat todella unohdettavia, leffan jälkeen soi helposti Queenin biisit päässä loppupäivän ajan.

Yhteenveto: Game Night on todella hauska komedia, pääasiassa jopa aivan hulvaton. Elokuvan alku on aika kehno ja sen loppu tuntuu hieman laiskalta, mutta onneksi niiden välinen aika käytetään taidokkaasti hyödyksi. Huumoria löydetään monilla eri tavoilla ja paikoitellen vitsien rankkuus pääsee yllättämään. Yllätyin myös siitä, kuinka nerokkaasti todella typerät jutut on kirjoitettu. Tunnelma on luotu erittäin viihdyttäväksi ja elokuva onnistuukin yli tunnin ajan pitämään tiukasti mukanaan. Upeiden Ryan-idiootin ja outo-Garyn lisäksi hahmot eivät ole mitä kiinnostavimpia, mutta kun pääkuusikko esiintyy usein pareissa, on pareille saatu aikaiseksi niin toimivaa kemiaa, että jokaista paria katsoo erittäin mielellään. Jason Bateman ja Rachel McAdams ovat nappivalinnat päärooleihin ja muutenkin näyttelijätyö toimii lähes kaikilta. Muutamia outoja kuvia lukuunottamatta tekninenkin toteutus toimii hyvin. Onkin harmi, ettei leffa ole täysin eheä paketti, sillä sen hulvattomuuden takia siitä haluaisi pitää paljon enemmän. Jo tällaisenaan Game Night on kuitenkin erittäin hauska leffa ja suosittelen katsomaan sen, jos kaipaatte makeita nauruja. Tämä on loistovalinta, jos esimerkiksi kaveriporukassa mietitte, mitä voisi mennä katsomaan. Toivon todella, että ohjaajakaksikko Daley ja Goldstein, sekä käsikirjoittaja Perez tekevät tulevaisuudessa yhteistyötä, sillä he selvästi taitavat komiikan jalon taidon. Lopputekstit kannattaa muuten jäädä katsomaan, sillä niiden aikana nähdään hauskoja juttuja, minkä lisäksi niiden jälkeen on tiedossa vielä yksi kohtaus!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.2.2018 - Muokattu 15.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.flickeringmyth.com
Game Night, 2018, Aggregate Films, Davis Entertainment, New Line Cinema