Masters of the Universe (2026) - elokuva-arvostelu

MASTERS OF THE UNIVERSE

Ohjaus: Travis Knight

Näyttelijät: Nicholas Galitzine, Camila Mendes, Jared Leto, Idris Elba, Alison Brie, Kristen Wiig, James Purefoy, Charlotte Riley, Morena Baccarin, Jóhannes Haukur Jóhannesson, Christian Vunipola, Sasheer Zamata, Gary Martin, James Wilkinson, Hafþór Júlíus Björnsson, Kojo Attah, Tom Wilton, Jon Xue Zhang, Sam C. Wilson, Hung Dante Dong ja James Apps

Genre: fantasia, toiminta, seikkailu, scifi, komedia

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 12

Masters of the Universe perustuu Mattelin leluihin ja niiden pohjalta tehtyyn piirrossarjaan He-Maniin (He-Man and the Masters of the Universe - 1983-1984). Lelujen pohjalta oli jo tehty animaatioelokuva The Secret of the Sword (1985), sekä näytelty elokuva Masters of the Universe (1987), mutta kun jälkimmäinen oli paha taloudellinen epäonnistuminen, koko brändi koki ikävän kolauksen. Vuonna 2007 John Woo yritti tehdä elokuvan aiheesta, mutta projekti ei edennyt. Vuonna 2009 Sony hankki elokuvaoikeudet Warner Brosilta, joka ei ollut saanut aikaiseksi leffaa. Käsikirjoitusta kävi työstämässä useampi henkilö ja ohjausvastuu siirtyili John Stevensonilta Jon M. Chulle, Jeff Wadlow'lle, McG:lle, David S. Goyerille ja Aaron ja Adam Neelle. Keväällä 2019 päärooliin He-Maniksi valittiin Noah Centineo, mutta hän jätti elokuvan kaksi vuotta myöhemmin. Vuonna 2022 Netflix hankki franchisen oikeudet ja ryhtyi työstämään näyteltyä leffaa parin animaatiosarjansa ohelle. Kyle Allen roolitettiin He-Maniksi ja hän ehti aloittaa tiukan treenin, ennen kuin Netflix perui elokuvan kesällä 2023. Alkuvuodesta 2024 Amazon MGM Studios ilmoitti hankkineensa oikeudet ja ryhtyneensä työstämään elokuvaa. Chris Butler viimeisteli lopullisen käsikirjoituksen, Travis Knight palkattiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin tammikuussa 2025. Nyt Masters of the Universe on vihdoin saapunut elokuvateattereihin, sen jälkeen kun moni fani ehti jo ajatella, ettei leffa tulisi ikinä näkemään päivänvaloa. Itse katsoin joitain jaksoja He-Manista lapsena, mutten ollut koskaan erityisen innoissani franchisesta ja Dolph Lundgrenin tähdittämän kasarielokuvankin näin vasta tänä vuonna. Odotukseni uutta Masters of the Universea kohtaan eivät ole olleet korkeat, mutta kävin silti uteliaana katsomassa leffan heti sen ensi-iltapäivänä.

Kun prinssi Adam oli lapsi, hän joutui pakenemaan Maahan, universumin mahtavimmat voimat sisältävän miekan kanssa, pahan Skeletorin valloitettua hänen kotiplaneettansa Eternian. Aikuisena Adamin on saatava kadottamansa miekka takaisin, päästäkseen takaisin kotiinsa ja pelastaakseen Eternian Skeletorin kynsistä.

Usean mutkan kautta päärooliin Eternian prinssi Adamiksi, eli sankari He-Maniksi valittiin vastikään Lammasetsivissä (The Sheep Detectives - 2026) nähty Nicholas Galitzine. Kun Adam oli vielä lapsi, hänen kotiplaneettansa joutui häikäilemättömän julman Skeletorin (Jared Leto) ja tämän armeijan hyökkäyksen kohteeksi, minkä takia Adam lähetettiin piiloon Maa-planeetalle Skeletorin tavoitteleman voimamiekan kanssa. Galitzine tulkitsee hyvin hahmonsa kaksijakoisuutta, Adamin vartuttua kahden eri maailman poikana ja kun hänestä on tullut aikuinen mies, on hänen otettava itseään niskasta kiinni, pelastaakseen Eternian Skeletorilta. Adamin kasvutarina on kelvollisesti rakennettu ja Galitzine onnistuu olemaan uskottava niin aluksi pelokkaana Adamina kuin hissuksiin rohkaistuvana ja voimamiekan myötä suureksi sankariksi nousevana lihaksikkaana He-Manina. Oivallinen on myös Jared Leto, joka onnistuu tekemään Skeletorista niin päheän pahiksen kuin yllättävän koomisenkin hahmon, pitämällä silti tietyn kierouden koko ajan mukana.

     Elokuvassa nähdään myös James Purefoy ja Charlotte Riley Adamin vanhempina, eli Eternian kuningas Randorina ja kuningatar Marlenana, Idris Elba kuninkaankaartin päällikkönä Duncanina ja Camila Mendes hänen tyttärenään Teelana, Morena Baccarin pyhää Harmaakallon linnaa suojelevana Velhottarena, sekä Alison Brie Skeletoria uskollisesti seuraavana Evil-Lyninä. Lisäksi menossa ovat mukana monet muutkin tutut Masters of the Universe -hahmot, kuten taistelurobotti Roboto (äänenä Kristen Wiig) ja Adamin uskollinen tiikeriratsu Battle Cat (Tom Wilton), jotka jäivät Lundgrenin leffasta pois budjettisyistä. Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa vähintään kelvollisia rooleissaan, Elban ollessa vähemmän yllättäen näyttelijäkaartin karismaattisin esiintyjä Asemiehenä.

Masters of the Universe vuosimallia 2026 oli hitusen ristiriitainen elokuva, jonka parissa viihdyin kuitenkin suurimmaksi osaksi ajasta oikein hyvin, vaikka leffa onkin lähes kahden ja puolen tunnin kestossaan liian pitkäksi venytetty. Isoin ristiriitaisuuden aihe itselleni on elokuvan huumori. Leffa nojaa vahvasti komediaan, mutta vitsien taso heittelee villisti ääneen naurattavista hetkistä silmien pyörittelyä aiheuttaviin juttuihin. Välillä komediaosasto menee sieltä, mistä aita on matalin ja leffassa on etenkin ensimmäisen puoliskonsa aikana turhan paljon kompurointia ja naamalleen lässähdyksiä, sekä hetkiä, joissa katsojana ehtii luulla näkevänsä jotain vakavampaa tai eeppistä, mutta kohtaus muutetaankin vitsiksi. Osa vitseistä myös toistuu aivan liian monta kertaa, kuten läppä siitä, miksi Eternian hahmot ovat saaneet veikeät nimensä, kuten "Fisto", "Mekaneck" ja "Ram-Man".

Jos jostain kuitenkin pidin todella paljon, niin siitä, kuinka avoimesti ja lämpimästi elokuva syleilee Masters of the Universe -franchisea sen höpsömpienkin puolten kanssa. Olemme selvästi päässeet yli ajasta, jolloin sarjakuvien ja piirrossarjojen elokuva-adaptaatioiden piti olla mahdollisimman synkkiä ja totisia. Uusi leffa uskaltaa olla värikkyyttä pursuava seikkailuleffa, jonka hahmot näyttävät eläviltä leluilta ja joka tiedostaa, kuinka hupsuja juttuja brändi sisältää. Hymy nousee vähän väliä huulille ja veikkaisin monien kasarilasten pyyhkivän onnen kyyneliä teatterissa, kun pääsee vihdoin ja viimein näkemään (pääasiassa) lähdemateriaalilleen uskollista leffaa.

Elokuva pyrkii olemaan kuin lauantain lastenohjelmat näytellyssä muodossa ja siinä se onnistuu suurimmaksi osaksi oivallisesti. Vioistaan huolimatta Masters of the Universe on viihdyttävä paketti, joka tarjoaa parhaimmillaan hauskoja juttuja, mainion vauhdikasta toimintaa, sekä toisella puoliskollaan myös onneksi hieman painavampiakin hetkiä, kun leffa malttaa olla vääntämättä kaikkea vitsiksi. Kohtaus, jossa Adam muuttuu ensi kertaa He-Maniksi, nostattaa taatusti ihon kananlihalle monilla katsojilla, mutta mukana on myös hetki, jonka aikana saattaa huomata pyyhkivänsä kyyneltä poskeltaan. Seikkailun ohesta löytyy myös kelpo teemoja esimerkiksi maskuliinisuudesta ja sen monista eri puolista, Adamin pohtiessa, millaista miestä hänestä on odotettu koko hänen ikänsä.

Leffan ohjausvastuun sai lopulta Travis Knight, jolle leluihin ja piirrossarjoihin perustuvat elokuvat eivät ole mikään uusi juttu - olihan hän ohjannut aiemmin erittäin hyvän Transformers-leffa Bumblebeen (2018). Knightin työ Masters of the Universen parissa on epätasaisempaa, mutta lopputuloksesta näkyy aito palo ja into projektia kohtaan. Monen käsikirjoittajan työstä lopulta muovautunut teksti kaipaisi viilausta ja tiivistystä, mutta se tarjoaa tarpeeksi hyvät raamit lystikkäälle fantasiaseikkailulle, jolle näkisi ihan mielellään jatkoakin. En tosin tiedä, onko Masters of the Universelle sen vertaa kysyntää enää vuonna 2026, jotta elokuva voisi tienata tarpeeksi, että jatko-osalle näytettäisiin vihreää valoa - leffa kun vieläpä maksoi jopa noin 200 miljoonaa dollaria! Käytetyt taalat näkyvät kyllä leffasta ja Eternia tarjotaan visuaalisesti pääasiassa näyttävänä maailmana. Toisinaan on selvää, että näyttelijät patsastelevat pelkän taustakankaan edessä, mutta mukana on myös hienoja lavasteita ja vanhanaikaisesti asuin ja maskeerauksin toteutettuja hirviöitä. Leffa on myös osaavasti kuvattu, äänimaailma rymisee hyvin ja leffan parasta antia taitavat olla Daniel Pembertonin mukaansatempaavat musiikit, jotka jäävät nykypäivälle poikkeuksellisesti jopa päähän soimaan.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä mahdollista jatkoa pohjustavat kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Masters of the Universe, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, Escape Artists, Mattel Studios, Metro-Goldwyn-Mayer

Arvostelu: Bloodshot (2020)

BLOODSHOT

Ohjaus: David S. F. Wilson
Pääosissa: Vin Diesel, Guy Pearce, Eiza González, Sam Heughan, Alex Hernandez, Lamorne Morris, Siddharth Dhananjay, Toby Kebbell, Talulah Riley ja Jóhannes Haukur Jóhannesson
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Bloodshot perustuu Valiant Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon, jonka loivat Kevin VanHook, Don Perlin ja Bob Layton vuonna 1992. Alkuvuodesta 2012 Columbia Pictures hankki sarjakuvan elokuvaoikeudet ja teki Valiant Comicsin kanssa diilin viidestä elokuvasta, mitkä perustuisivat yhtiön sarjakuviin. Alunperin ohjaajiksi valittiin John Wickin (2014) tehneet Chad Stahelski ja David Leitch, mutta vuonna 2017 heidät kuitenkin vaihdettiin David S. F. Wilsoniin. Samoihin aikoihin Jared Letoa suunniteltiin pääosaan, mutta vuotta myöhemmin hänet vaihdettiin Vin Dieseliin ja kuvaukset alkoivat elokuussa 2018. Bloodshot sai ensi-iltansa monissa maissa helmikuussa 2020. Suomeen sen oli alunperin tarkoitus saapua maaliskuussa, mutta filmin saaman surkean palautteen ja koronavirustilanteenvuoksi se otettiin pois teatterilevityksestä ja päätettiin julkaista täällä suoraan digitaaliseen myyntiin ja vuokrattavaksi. Itselleni Valiant Comicsin sarjakuvat eivät ole millään lailla tuttuja, enkä tiennyt Bloodshotista etukäteen mitään. Elokuvan traileri ei vakuuttanut minua, mutta kun kyseessä oli Dieselin tähdittämä scifitoimintaleffa, päätin antaa sille mahdollisuuden. Vuokrasinkin Bloodshotin Blockbusterista heti, kun se oli mahdollista.

Tehtävällään tapettu sotilas Ray Garrison herätetään henkiin uudenlaisena supersotilaana, jonka elimistössä kiertävät naniitit tekevät hänestä äärimmäisen voimakkaan, minkä lisäksi ne korjaavat hänen saamansa haavat ja vammat - olivat ne kuinka pahoja tahansa.

Fast & Furious -elokuvista (2001-) parhaiten tuttu Vin Diesel ei ole näyttelijä parhaasta päästä, mutta hän osaa usein murista, tuijottaa tylysti ja esitellä lihaksiaan tarpeeksi vakuuttavasti, jotta hän sopii toimintaelokuvien päärooleihin. Bloodshotin Ray Garrisoniksi hän ei kuitenkaan oikein istu. Tai sitten rooli, missä Dieselin ei tarvitse selittää perheen merkityksestä ja ajaa nopeita autoja, ei vain istu hänelle. Diesel on nimittäin todella pökkelö roolissa ja tuntuu kuin hänen täytyisi väkisin vääntää eri tunnetiloja esiin. Itse hahmo voisi olla mielenkiintoinen, jos häntä osattaisiin käsitellä oikein. Ray on kuitenkin aika tylsä heppu, mitä pahentaa hänen uusi parannuskykynsä. Tällainen kyky tekee yleensä pelkkää hallaa toimintasankarille (poikkeuksena Wolverine), sillä katsoja ei jännitä sellaisen puolesta, jolle ei voi käydä mitään pahaa. Jos Rayn keho korjaantuu heti räjähdyksestä, on vaikea kuvitella, että mistään olisi hänelle oikeaa vastusta.

Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Rayn takaisin henkiin herättävän Rising Spirit Technologies -yhtiön, eli RST:n johtohahmo, tohtori Emil Harting (Guy Pearce), yhtiön kyberneettisesti parannellut sotilaat KT (Eiza González), Tibbs (Alex Hernandez) ja Dalton (Sam Heughan), sekä tietokonevelho Eric (Siddharth Dhananjay), joka yrittää epätoivoisesti tuoda huumoria mukaan. Pearce on yllättävän kehno tohtorin roolissa, mihin vaikuttaa, kuinka kömpelösti hahmo on kirjoitettu. Muut sivuhahmot ovatkin sitten yksiulotteisia, lähes paperinohuita taistelijoita. González mätkii uskottavasti turpaan KT:na, mutta eipä hänenkään hahmonsa ole kiinnostava.

Minun ei tarvinnut kauaa katsoa Bloodshotia, kun kävi jo selväksi, miksi elokuvaa on haukuttu niin paljon. Leffa tuntuu monin tavoin sellaiselta supersankarielokuvan prototyypiltä, mitä nähtiin yli kymmenen vuotta sitten, kuten Daredevil (2003) tai Ghost Rider - aaveajaja (Ghost Rider - 2007). Christopher Nolanin upean Yön ritari -trilogian (The Dark Knight - 2005-2012) ja Marvelin huippusuositun elokuvauniversumin (MCU - 2008-) jälkeen on aika noloa, että Bloodshotin kaltainen elokuva pistetään markkinoille. Kyseessä on hätäisesti kasaan kyhätty scifitoimintaraina, mikä ei vakuuta millään osa-alueella. Scifipuoli on laiskaa ja asioita selitetään aivan liikaa, elokuvan pitäessä katsojia usein idiootteina. Toimintaosuus taas on tylsää mäiskettä, mitä vain pahentaa se, että päähenkilö on täysin ylivoimainen. Pahikset eivät tarjoa vastusta, eikä minkäänlaista jännitettä muodostu elokuvan aikana.

Lisäksi leffaa vaivaa myös kehno tarinankerronta. Filmi hyppii eteenpäin kovaa vauhtia, peläten, että katsoja tylsistyy, jos se jäisi vaikkapa syventämään hahmojaan. Se luulee sisältävänsä isoja käänteitä, mutta homman todellisen laidan hoksaa ennakkoon hyvissä ajoin - vaikka ei olisi nähnytkään Bloodshotin traileria, mikä paljastaa elokuvasta todella paljon. Elokuva ei koskaan nappaa mukaansa, eikä se onnistu edes viihdyttämään älyvapaassa rymistelyssään. Iso taistelu pilvenpiirtäjän hisseillä on lähinnä huvittava selkeiden digi-ihmisten vuoksi. Filmin huumori tuntuu jälkikäteen uusintakuvauksissa lisätyltä, sillä se on niin irrallista muuten yliampuvan vakavassa elokuvassa. Jotkut vitsit yrittävät tuoda mukaan itseironisuutta, mutta se on lähinnä myötähäpeällinen yritys saada katsoja luulemaan, että leffan kökköydet ovat tarkoituksellisia. Lopputuloksena on täysin tyhjänpäiväinen pätkä, minkä katsomisen unohtaa pian sen päätyttyä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa ensikertalainen David S. F. Wilson ja sen myös huomaa. Wilson kopioi paljon muualta, mutta täysin sieluttomasti ja ilman erityistä tyylitajua. Käsikirjoituksen taas ovat kynäilleet Eric Heisserer ja Jeff Wadlow, joiden aiempiin töihin kuuluu sellaisia teoksia kuin Bird Box (2018) ja Totuus vai tehtävä (Truth or Dare - 2018). Ei olekaan ihme, että kun he yhdistävät voimansa, ei siitä ole hyvää seurannut. Kaksikon kirjoittama dialogikin on usein idioottimaista. Joihinkin ylikäytettyihin repliikkeihin he yrittävät tuoda pientä käännettä muokkaamalla niitä hieman, mutta kun lopputuloksena on "Minä etsin sinut ja lopetan sinut", olisivat he voineet hyödyntää perinteistä muotoa tappamisesta. Sentään mukana on joitain hyviä ja sarjakuvamaisesti tyyliteltyjä kuvia, mutta ne on leikattu yhteen todella tökkivästi. Varsinkin toimintakohtausten aikana leikkaus muuttuu silpuksi. Värimaailmakaan ei ole kummoisesti toteutettu ja monet tehosteet viestivät elokuvan pienestä, vain 45 miljoonan dollarin budjetista. Ääniefektit ovat leffan parempaa osastoa, mutta Steve Jablonskyn säveltämät musiikit ovat lähinnä puuduttavaa taustamölyä.

Yhteenveto: Bloodshot on huono ja täysin mitäänsanomaton scifitoimintaraina. Elokuvan idea on ihan mielenkiintoinen, mutta tekijöillä ei tunnu olevan edes aikomusta tehdä sillä mitään kiinnostavaa. Käsikirjoitus on kömpelö, ennalta-arvattava, täynnä hölmöjä repliikkejä ja kaikin puolin hätäisesti kasaan rustattu. Kunhan siinä on alku, keskikohta ja loppu ja tarpeeksi aivottomia toimintakohtauksia, niin kai sillä saa miljoonia tienaavan elokuvan aikaiseksi. Leffa ei tunnu siltä, että kukaan oikeasti yrittäisi sen kanssa ja jopa Vin Diesel tuskailee pääroolissa. Toimintakohtaukset todella ovat älyvapaita, mutta on harmi, etteivät ne onnistu edes viihdyttämään kaikessa pöhköydessään. Jännitettä ei löydy, päähenkilön ollessa ylivoimainen ja samalla tylsä. Elokuva on pääasiassa todella vakava, mutta välillä siihen lisätään todella tönkösti mukaan huumoria. Komediapuolessa pahinta ovat muka-itseironiset vitsit, joilla katsoja yritetään saada katsomaan monet jutut sormien läpi. Jos täysin älyvapaat ja selvän hävyttömästi helpon rahan perässä tehdyt toimintarymistelyt ihastuttavat, voi Bloodshot toimia sinulle. Tai jos haluat välttämättä katsoa uutuuselokuvia, eikä sitä oikein voi tehdä nyt teatterissa, niin kenties tämä leffa paikkaa sitä aukkoa edes jotenkin. Muuten suosittelen pysymään erossa Bloodshotista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bloodshot, 2020, Sony Pictures Entertainment, Columbia Pictures, Original Film, Valiant Entertainment, Bona Film Group, Cross Creek Pictures, One Race Films, The Hideaway Entertainment

Arvostelu: Alpha (2018)

ALPHA

Ohjaus: Albert Hughes
Pääosissa: Kodi Smit-McPhee, Jóhannes Haukur Jóhannesson, Jens Hultén ja Natassia Malthe
Genre: draama, jännitys
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 12

Alpha on Albert Hughesin ideoima ja ohjaama, viimeiseen jääkauteen sijoittuva elokuva. Hughes ilmoitti tekevänsä leffaa vuonna 2015 ja kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2016. Alunperin "The Solutrean" -nimellä kulkevan elokuvan oli tarkoitus ilmestyä syyskuussa 2017, mutta tuotannollisten ongelmien vuoksi sen julkaisua viivästettiin jopa muutamaan otteeseen. Lisäongelmia tuli, kun American Humane Association -järjestö sai selville, että leffaa varten oli tapettu viisi biisonia ja vaikka tämä oli tapahtunut laillisesti, tämä nosti elokuvalle huonoa mainetta, mitä vain vahvisti PETA-järjestön pyyntö boikotoida elokuvaa. Lopulta Alpha sai ensi-iltansa monissa maissa elokuussa 2018, mutta vaikka se sai positiivisia arvosteluja, ei elokuva ollut toivottu menestys teattereissa. Filmi ei koskaan saapunut Suomen teattereihin, mistä olin hieman pettynyt, sillä jääkaudesta kertovia elokuvia ei kovinkaan usein tehdä ja olisin mielelläni halunnut nähdä sen. Kun huomasin, että Alpha oli saapunut Suomeen myyntiin ja vuokrattavaksi, vuokrasin sen Blockbusterista.

20 000 vuotta sitten päällikön nuori poika eksyy heimostaan metsästysretkellä. Yrittäessään löytää takaisin kotiin, nuorukainen ystävystyy laumansa hylkäämän, haavoittuneen suden kanssa.

X-Men: Apocalypsen (2016) Nightcrawlerina tunnettu Kodi Smit-McPhee näyttelee Kedaa, aikuistumisen kynnyksellä olevaa nuorta miestä, joka on hyvin poikkeuksellinen tapaus heimossaan. Keda ei ole suuri metsästäjä kuten isänsä, päällikkö Tau (todella mainion roolityön tekevä Jóhannes Haukur Jóhannesson), vaan pelokas, eikä hänestä tunnu olevan tappajaksi. Kun Keda joutuu erilleen heimostaan, täytyy hänen kerätä rohkeutensa, mikäli hän aikoo selviytyä hengissä kotiinsa asti. X-Men: Apocalypsen lisäksi olen nähnyt Smit-McPheen elokuvissa, kuten Apinoiden planeetan vallankumous (Dawn of the Planet of the Apes - 2014) ja hän tuntuu aina esittävän jollain tavalla herkkää nuorukaista. Smit-McPhee tekee saman myös tässä, mutta tähän herkkyys tuntuu istuvan paremmin ja kun Kedan pitää kerätä urheutensa, Smit-McPhee pääsee näyttämään olevansa muutakin. Hän sopii erittäin hyvin rooliinsa ja heittäytyy parissa kohtaa oikein kunnolla mukaan.
     Kedan ja hänen isänsä lisäksi muita tärkeitä ihmishahmoja ovat lähinnä Kedan äiti (Natassia Malthe) ja metsästysretkelle mukaan lähtevä soturi (Jens Hultén). Heidän osuutensa jäävät kuitenkin pieniksi ja pääasiassa Keda nähdään haavoittuneen suden kanssa. Sutta esittää tšekkoslovakiansusikoira nimeltä Chuck, joka on todella suloinen karvaturri. Chuck menee hyvin sudesta, mutta samalla siitä löytyy selkeitä koiramaisia piirteitä. Nämä piirteet ovat kuitenkin tärkeitä elokuvan tarinan vuoksi.

Alpha nimittäin kertoo pohjimmiltaan tarinan siitä, mistä ihmisten ja koirien ystävyys on saanut alkunsa. Tietenkin tämä on fiktiivinen kertomus, mutta toisaalta tämä voi olla hyvinkin lähellä sitä, miten ihmiset ovat alunperin tehneet koirista lemmikkejä. Koiralajihan polveutuu susista, joten aivan varmasti tuhansia, tuhansia vuosia sitten ihminen ja susi ovat löytäneet suunnilleen tällä tavalla toisensa ja muodostaneet siteen, mikä on jatkunut sukupolvien myötä tähän päivään saakka. Kedan ja Alfaksi nimetyn suden välille muodostuva side onkin vahvasti luotu ja se luo filmiin lämpöä, mikä tekee elokuvasta hyvinkin sympaattisen. Mukana on useita hetkiä, joissa kaksikko vain on ja katsoo toisiaan, ja ihmisen ja eläimen katseen välille onnistutaan saamaan jotain erityistä. On mielenkiintoista seurata, kuinka Keda yrittää voittaa Alfan luottamuksen ja kuinka he alkavat tekemään yhteistyötä pysyäkseen hengissä.

Ystävyystarinan lisäksi kyseessä on tietty myös selviytymiskertomus. Keda joutuu ottamaan itseään niskasta kiinni ja muistelemaan, mitä hänen isänsä on hänelle opettanut selviytymisestä - oli kyse sitten metsästyksestä, tulenteosta tai jäljittämisestä. Elokuva on täynnä hitaita hetkiä, joissa ihminen alkaa muuttua yhdeksi luonnon kanssa ja näissä hetkissä on jotain maagista. Leffa esittelee muutenkin luontoa upeilla laajoilla kuvillaan, joista muutamat ovat oikeasti todella näyttäviä. Kun kyseessä on selviytymistarina, mukana on tietty joitain kliseitä ja leffasta löytyy ennalta-arvattavat hetkensä. Alkupäässä filmiä hahmot kohtaavat nopeasti luolaleijonan ja välittömästi katsoja arvaa, että tämä sama peto tulee olemaan pahin vastus elokuvan lopussa. Leffasta ei myöskään löydy kunnon jännitettä sille, pääseekö Keda kotiinsa vai ei, mutta ihmisen ja suden/koiran ystävyys on niin vahvasti rakennettu, että jo se tekee leffasta koukuttavan. Tarina itsessään on yksinkertainen, mutta juurikin siksi niin tehokas. Tarinankerronta on hidasta ja joillekin katsojille filmi voi tuntua jopa tylsältä, mutta itse löysin Alphasta paljon ihailemisen aihetta ja pidän sitä todella mainiona teoksena. Tietyillä viilauksilla se voisi olla jopa loistava. Jo pelkkä jääkausi tapahtuma-aikana imaisi minut mukaan elokuvan maailmaan.

Elokuvan on ohjannut Albert Hughes, joka tekee tässä ensimmäisen ohjaustyönsä ilman veljeään Allenia. Yhdessä veljekset ovat tehneet leffoja, kuten From Hell (2001) ja The Book of Eli (2010). Alphalla Hughes osoittaa pärjäävänsä oivallisesti myös yksin. Hän onnistuu luomaan hyvää tunnelmaa läpi leffan ja kuljettaa hahmoja yllättävänkin rauhallisesti eteenpäin. Käsikirjoituksesta vastaa Daniele Sebastian Wiedenhaupt, jonka teksti on lyhyttä ja ytimekästä. On jollain tapaa kiehtovaa, kuinka vähän Wiedenhaupt ja Hughes luottavat dialogiin ja vielä kiehtovampaa on, että kaikki puhe, mitä elokuvassa kuullaan, on leffaa varten keksityllä kielellä! Lisäksi filmi on teknisesti hyvin toteutettu, vaikka jotkut eläimet taustoilla näyttävät hieman digitaalisilta. Kuvausta ehdinkin jo kehua ja näyttävien laajojen kuvien lisäksi filmissä on myös tyylikkäitä lähikuvia. Leikkaus on taidokasta ja elokuva ehtii kertoa tarinansa hyvällä tempolla, vaikka kestääkin vain puolitoista tuntia. Ääniefektit ovat mainioita ja säveltäjä Joseph S. DeBeasi on tehnyt loistotyötä musiikkien parissa.

Yhteenveto: Alpha on erittäin sympaattinen kertomus ihmisen ja koiran ystävyyden alkuperästä. Samalla se onnistuu myös olemaan koukuttava selviytymistarina. Jääkausi tuo ajankohtana omaa kiehtovuuttaan mukaan ja filmin ilmapiiri on hienosti luotu. Tarinankerronta on hidasta, mutta itse en kokenut leffaa kertaakaan tylsänä. Erityisen jännittävä se ei onnistu olemaan ja leffasta löytyy tiettyjä kliseitä, mutta ystävyys on niin vahvasti luotu, että tietyt viat katsoo osittain sormien läpi. Kodi Smit-McPhee on nappivalinta pääosaan ja hän tekee loistotyötä - etenkin kun ottaa huomioon, että hän joutuu näyttelemään lähes kaiken aikaa suden kanssa ja puhumaan elokuvaa varten keksityllä kielellä. Elokuva on taidokkaasti ohjattu ja todella näyttävästi kuvattu. Kaiken kaikkiaan kyseessä on oikein mainio paketti, josta kuitenkin löytyy pieniä vikoja. Jos selviytymistarinat kiinnostavat, jääkausi kiehtoo tai fanitat koiria, kannattaa vilkaista Alpha. Joidenkin mielestä sen rauhallisuus voi tuntua tylsältä, mutta toiset pitävät rytmitystä minun tavoin yhtenä elokuvan mukaansatempaavimmista puolista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Alpha, 2018, Studio 8

Yhteistyössä