Masters of the Universe (2026) - elokuva-arvostelu

MASTERS OF THE UNIVERSE

Ohjaus: Travis Knight

Näyttelijät: Nicholas Galitzine, Camila Mendes, Jared Leto, Idris Elba, Alison Brie, Kristen Wiig, James Purefoy, Charlotte Riley, Morena Baccarin, Jóhannes Haukur Jóhannesson, Christian Vunipola, Sasheer Zamata, Gary Martin, James Wilkinson, Hafþór Júlíus Björnsson, Kojo Attah, Tom Wilton, Jon Xue Zhang, Sam C. Wilson, Hung Dante Dong ja James Apps

Genre: fantasia, toiminta, seikkailu, scifi, komedia

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 12

Masters of the Universe perustuu Mattelin leluihin ja niiden pohjalta tehtyyn piirrossarjaan He-Maniin (He-Man and the Masters of the Universe - 1983-1984). Lelujen pohjalta oli jo tehty animaatioelokuva The Secret of the Sword (1985), sekä näytelty elokuva Masters of the Universe (1987), mutta kun jälkimmäinen oli paha taloudellinen epäonnistuminen, koko brändi koki ikävän kolauksen. Vuonna 2007 John Woo yritti tehdä elokuvan aiheesta, mutta projekti ei edennyt. Vuonna 2009 Sony hankki elokuvaoikeudet Warner Brosilta, joka ei ollut saanut aikaiseksi leffaa. Käsikirjoitusta kävi työstämässä useampi henkilö ja ohjausvastuu siirtyili John Stevensonilta Jon M. Chulle, Jeff Wadlow'lle, McG:lle, David S. Goyerille ja Aaron ja Adam Neelle. Keväällä 2019 päärooliin He-Maniksi valittiin Noah Centineo, mutta hän jätti elokuvan kaksi vuotta myöhemmin. Vuonna 2022 Netflix hankki franchisen oikeudet ja ryhtyi työstämään näyteltyä leffaa parin animaatiosarjansa ohelle. Kyle Allen roolitettiin He-Maniksi ja hän ehti aloittaa tiukan treenin, ennen kuin Netflix perui elokuvan kesällä 2023. Alkuvuodesta 2024 Amazon MGM Studios ilmoitti hankkineensa oikeudet ja ryhtyneensä työstämään elokuvaa. Chris Butler viimeisteli lopullisen käsikirjoituksen, Travis Knight palkattiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin tammikuussa 2025. Nyt Masters of the Universe on vihdoin saapunut elokuvateattereihin, sen jälkeen kun moni fani ehti jo ajatella, ettei leffa tulisi ikinä näkemään päivänvaloa. Itse katsoin joitain jaksoja He-Manista lapsena, mutten ollut koskaan erityisen innoissani franchisesta ja Dolph Lundgrenin tähdittämän kasarielokuvankin näin vasta tänä vuonna. Odotukseni uutta Masters of the Universea kohtaan eivät ole olleet korkeat, mutta kävin silti uteliaana katsomassa leffan heti sen ensi-iltapäivänä.

Kun prinssi Adam oli lapsi, hän joutui pakenemaan Maahan, universumin mahtavimmat voimat sisältävän miekan kanssa, pahan Skeletorin valloitettua hänen kotiplaneettansa Eternian. Aikuisena Adamin on saatava kadottamansa miekka takaisin, päästäkseen takaisin kotiinsa ja pelastaakseen Eternian Skeletorin kynsistä.

Usean mutkan kautta päärooliin Eternian prinssi Adamiksi, eli sankari He-Maniksi valittiin vastikään Lammasetsivissä (The Sheep Detectives - 2026) nähty Nicholas Galitzine. Kun Adam oli vielä lapsi, hänen kotiplaneettansa joutui häikäilemättömän julman Skeletorin (Jared Leto) ja tämän armeijan hyökkäyksen kohteeksi, minkä takia Adam lähetettiin piiloon Maa-planeetalle Skeletorin tavoitteleman voimamiekan kanssa. Galitzine tulkitsee hyvin hahmonsa kaksijakoisuutta, Adamin vartuttua kahden eri maailman poikana ja kun hänestä on tullut aikuinen mies, on hänen otettava itseään niskasta kiinni, pelastaakseen Eternian Skeletorilta. Adamin kasvutarina on kelvollisesti rakennettu ja Galitzine onnistuu olemaan uskottava niin aluksi pelokkaana Adamina kuin hissuksiin rohkaistuvana ja voimamiekan myötä suureksi sankariksi nousevana lihaksikkaana He-Manina. Oivallinen on myös Jared Leto, joka onnistuu tekemään Skeletorista niin päheän pahiksen kuin yllättävän koomisenkin hahmon, pitämällä silti tietyn kierouden koko ajan mukana.

     Elokuvassa nähdään myös James Purefoy ja Charlotte Riley Adamin vanhempina, eli Eternian kuningas Randorina ja kuningatar Marlenana, Idris Elba kuninkaankaartin päällikkönä Duncanina ja Camila Mendes hänen tyttärenään Teelana, Morena Baccarin pyhää Harmaakallon linnaa suojelevana Velhottarena, sekä Alison Brie Skeletoria uskollisesti seuraavana Evil-Lyninä. Lisäksi menossa ovat mukana monet muutkin tutut Masters of the Universe -hahmot, kuten taistelurobotti Roboto (äänenä Kristen Wiig) ja Adamin uskollinen tiikeriratsu Battle Cat (Tom Wilton), jotka jäivät Lundgrenin leffasta pois budjettisyistä. Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa vähintään kelvollisia rooleissaan, Elban ollessa vähemmän yllättäen näyttelijäkaartin karismaattisin esiintyjä Asemiehenä.

Masters of the Universe vuosimallia 2026 oli hitusen ristiriitainen elokuva, jonka parissa viihdyin kuitenkin suurimmaksi osaksi ajasta oikein hyvin, vaikka leffa onkin lähes kahden ja puolen tunnin kestossaan liian pitkäksi venytetty. Isoin ristiriitaisuuden aihe itselleni on elokuvan huumori. Leffa nojaa vahvasti komediaan, mutta vitsien taso heittelee villisti ääneen naurattavista hetkistä silmien pyörittelyä aiheuttaviin juttuihin. Välillä komediaosasto menee sieltä, mistä aita on matalin ja leffassa on etenkin ensimmäisen puoliskonsa aikana turhan paljon kompurointia ja naamalleen lässähdyksiä, sekä hetkiä, joissa katsojana ehtii luulla näkevänsä jotain vakavampaa tai eeppistä, mutta kohtaus muutetaankin vitsiksi. Osa vitseistä myös toistuu aivan liian monta kertaa, kuten läppä siitä, miksi Eternian hahmot ovat saaneet veikeät nimensä, kuten "Fisto", "Mekaneck" ja "Ram-Man".

Jos jostain kuitenkin pidin todella paljon, niin siitä, kuinka avoimesti ja lämpimästi elokuva syleilee Masters of the Universe -franchisea sen höpsömpienkin puolten kanssa. Olemme selvästi päässeet yli ajasta, jolloin sarjakuvien ja piirrossarjojen elokuva-adaptaatioiden piti olla mahdollisimman synkkiä ja totisia. Uusi leffa uskaltaa olla värikkyyttä pursuava seikkailuleffa, jonka hahmot näyttävät eläviltä leluilta ja joka tiedostaa, kuinka hupsuja juttuja brändi sisältää. Hymy nousee vähän väliä huulille ja veikkaisin monien kasarilasten pyyhkivän onnen kyyneliä teatterissa, kun pääsee vihdoin ja viimein näkemään (pääasiassa) lähdemateriaalilleen uskollista leffaa.

Elokuva pyrkii olemaan kuin lauantain lastenohjelmat näytellyssä muodossa ja siinä se onnistuu suurimmaksi osaksi oivallisesti. Vioistaan huolimatta Masters of the Universe on viihdyttävä paketti, joka tarjoaa parhaimmillaan hauskoja juttuja, mainion vauhdikasta toimintaa, sekä toisella puoliskollaan myös onneksi hieman painavampiakin hetkiä, kun leffa malttaa olla vääntämättä kaikkea vitsiksi. Kohtaus, jossa Adam muuttuu ensi kertaa He-Maniksi, nostattaa taatusti ihon kananlihalle monilla katsojilla, mutta mukana on myös hetki, jonka aikana saattaa huomata pyyhkivänsä kyyneltä poskeltaan. Seikkailun ohesta löytyy myös kelpo teemoja esimerkiksi maskuliinisuudesta ja sen monista eri puolista, Adamin pohtiessa, millaista miestä hänestä on odotettu koko hänen ikänsä.

Leffan ohjausvastuun sai lopulta Travis Knight, jolle leluihin ja piirrossarjoihin perustuvat elokuvat eivät ole mikään uusi juttu - olihan hän ohjannut aiemmin erittäin hyvän Transformers-leffa Bumblebeen (2018). Knightin työ Masters of the Universen parissa on epätasaisempaa, mutta lopputuloksesta näkyy aito palo ja into projektia kohtaan. Monen käsikirjoittajan työstä lopulta muovautunut teksti kaipaisi viilausta ja tiivistystä, mutta se tarjoaa tarpeeksi hyvät raamit lystikkäälle fantasiaseikkailulle, jolle näkisi ihan mielellään jatkoakin. En tosin tiedä, onko Masters of the Universelle sen vertaa kysyntää enää vuonna 2026, jotta elokuva voisi tienata tarpeeksi, että jatko-osalle näytettäisiin vihreää valoa - leffa kun vieläpä maksoi jopa noin 200 miljoonaa dollaria! Käytetyt taalat näkyvät kyllä leffasta ja Eternia tarjotaan visuaalisesti pääasiassa näyttävänä maailmana. Toisinaan on selvää, että näyttelijät patsastelevat pelkän taustakankaan edessä, mutta mukana on myös hienoja lavasteita ja vanhanaikaisesti asuin ja maskeerauksin toteutettuja hirviöitä. Leffa on myös osaavasti kuvattu, äänimaailma rymisee hyvin ja leffan parasta antia taitavat olla Daniel Pembertonin mukaansatempaavat musiikit, jotka jäävät nykypäivälle poikkeuksellisesti jopa päähän soimaan.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä mahdollista jatkoa pohjustavat kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Masters of the Universe, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, Escape Artists, Mattel Studios, Metro-Goldwyn-Mayer

Arvostelu: Together (2025)

TOGETHER

Ohjaus: Michael Shanks

Pääosissa: Dave Franco, Alison Brie, Damon Herriman, Mia Morrissey, Nancy Finn, Mark Robinson, Sarah Lang, Michael Shanks, Tom Considine ja Melanie Beddie

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 16

Together on uusi body horror -kauhuelokuva. Michael Shanks sai idean elokuvaan jo 2010-luvun lopulla ja ryhtyi kynäilemään siitä käsikirjoitusta. Hän sai rahoitustukea vuonna 2020, mutta kesti muutama vuosi, ennen kuin hän sai tuotantotiimin itse elokuvan tekoa varten. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin keväällä 2024 ja lopulta Together sai maailmanensi-iltansa tammikuussa 2025 Sundancen elokuvajuhlilla. Hiljalleen elokuva on saanut laajemman teatterilevityksen, mitä on varjostanut indieohjaaja Patrick Henry Phelanin syytökset, että elokuva olisi plagioitu Phelanin leffasta Better Half (2023). Nyt Together on saapunut Suomeen ja itse olen odottanut sen näkemistä innolla. Kävinkin katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä.

Vuosia yhdessä olleet Tim ja Millie muuttavat kauas perheistään ja ystävistään pikkukaupunkiin, Millien saatua työpaikan opettajana. Siellä heidän rakkautensa joutuu koetukselle, kun vanhat riidat nostelevat päätään ja kun jokin selittämätön voima yrittää yhdistää Timin ja Millien - kirjaimellisesti.

Tosielämän aviopari Dave Franco ja Alison Brie näyttelevät Tim Brassingtonia ja Millie Wilsonia, jotka ovat olleet jo monta vuotta yhdessä, mutta joiden suhteen palo on jo hiipunut lähes kokonaan. Vanhempiensa kuolemasta järkyttynyt Tim on vetäytynyt erilleen ja keksii milloin mitäkin tekosyitä läheisyyden välttämiseksi, mikä on alkanut turhauttaa Millietä. Suhde joutuu todelliselle koetukselle, kun pari muuttaa pikkukaupunkiin, kun Millie saa pestin paikallisen koulun opettajana. Kaukana ystävistään ja perheistään Timillä ja Milliellä on vain toisensa ja piankos vanhat hiertymät palaavat vaivaamaan. Tämä ei suinkaan ole ainoa vaiva, sillä jokin mystinen voima yrittää yhdistää heidät toisiinsa. Siis kirjaimellisesti sulauttaa heidät kiinni toisiinsa. Franco ja Brie ovat pääasiassa hyvät rooleissaan, vaikka Francon kiihtyneemmät replikoinnit eivät aina täysin vakuuta. Ottaen huomioon, että he ovat oikeasti naimisissa, on kiinnostavaa katsoa, kun he yrittävät näytellä sitä, ettei heillä olisi enää lainkaan kemiaa. Franco ja Brie tulkitsevat hyvin hahmojensa etääntymistä toisistaan, sekä kauhua, kun he ensimmäistä kertaa heräävät toistensa jalat liimautuneena toisiinsa.

Togetherin julkaisua on tosiaan varjostanut Patrick Henry Phelanin syytökset, että elokuvantekijät olisivat varastaneet idean häneltä. Phelanin mukaan hän oli tarjonnut Better Half -elokuvansa käsikirjoitusta Francolle ja Brielle elokuussa 2020, mutta pariskunta oli kieltäytynyt ja varastanut idean omiin nimiinsä. Phelanin syytösten mukaan elokuvissa on useita samanlaisia kohtauksia, minkä lisäksi molemmissa elokuvissa on mukana sama Spice Girls -yhtyeen kappale. Tämä oikeuskiista voi toki kääntyä kumpaan suuntaan tahansa, mutta kaiveltuani muutaman tunnin internetin syövereistä lisätietoja, tulin itse siihen tulokseen, että Phelan ja Michael Shanks yksinkertaisesti saivat samanlaiset ideat samaan aikaan ja kummatkin tarjosivat tekstiään samalle pariskunnalle, toiveenaan, että he tähdittäisivät elokuvaa ja Franco ja Brie tarttuivat Shanksin tarinaan. Phelanin syytökseen ristiriitaa aiheuttaa nimittäin se, että Shanks on dokumentoidusti kirjoittanut oman käsikirjoituksensa ja saanut siihen tukirahaa jo ennen kuin Phelan tarjosi omaa tekstiään näyttelijäparille. Lisäksi elokuvat ovat genreltään ja teemoiltaan erilaiset. Siinä, missä Better Half on vinksahtanut romanttinen komedia miehestä ja naisesta, jotka päätyvät yhden yön juttuun, mutta yön aikana heidän vartalonsa alkavat sulautua toisiinsa, Together on kauhuelokuva pitkään seurustelleesta pariskunnasta, joiden rakkaus on jo hiipunut, kun heille alkaa tapahtua vastaavaa. Oikeusjuttu voi tosiaan kallistua kumman tahansa tahon puolelle, mutta itse epäilen, että plagiointia olisi tapahtunut ja koen enemmänkin rikkautena, että samanlaisesta ideasta on saatu kaksi hyvin erilaista elokuvaa aikaiseksi.

Nyt kun sain kerrottua oman näkemykseni tästä plagiointikiistasta, on aika kertoa, mitä olin mieltä Togetherista. Mielestäni elokuva jatkaa vuoden 2025 kauhugenren voittokulkua Sinnersin, Bring Her Backin ja Weaponsin jalanjäljissä. Kyseessä on erittäin hyvä body horror -leffa, johon on saatu luotua aidosti epämukava ilmapiiri, joka saa katsojansa vetäytymään kauemmas valkokankaasta, sekä joka tarjoaa joitain todella inhottavia, jopa puistattavia näkyjä. Elokuva kasvattelee menoaan onnistuneesti kohtaus kohtaukselta, kunnes toisella puoliskollaan helvetti alkaa päästä valloilleen ja pääparia riepotellaan todella ikävän näköisesti.

Sen lisäksi, että Together toimii kauhuosastollaan, elokuva on myös temaattisesti vahva tapaus. Timin ja Millien hidas yhdistyminen toisiinsa ei ole vain visuaalisesti yököttävää katsottavaa, vaan se on myös mainio vertauskuva pariskunnille, jotka takertuvat toisiinsa erinäisistä syistä. Joko heillä ei ole muuta, he ovat mustasukkaisia tai sitten he ovat olleet niin pitkään yhdessä, että he tarrautuvat toisiinsa, vaikka on selvää, että kummallekin tekisi hyvää lähteä omille teilleen. Elokuvassa tämä takertuminen vain tapahtuu kirjaimellisesti ja katsojana palaa halusta tietää, kuinka homma lopulta ratkeaa.

Together on Michael Shanksin ensimmäinen elokuva ja mies hoitaa debyyttinsä vakuuttavasti. Hän taitaa niin tunnelman kuin inhottavan kuvaston, että myös käsikirjoituspuolella kaikkea tätä rikastuttavat teemat ja vertauskuvat. Elokuva on myös teknisesti taitavasti tehty. Se on hyvin kuvattu ja pätevästi leikattu kasaan. Lavasteet ja puvustus ovat oivallista jälkeä. Itse sulautuminen on tehty niin tietokone-efektejä kuin ihastuttavan ällöjä käytännön tehosteita hyödyntäen. Parista näystä tulee väkisinkin mieleen John Carpenterin scifiklassikko The Thing - "se" jostakin (The Thing - 1982). Äänimaailma on erinomaisesti laadittu, etenkin kehojen yhdistyessä ja luiden rasahdellessa yököttävästi toisiaan vasten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Together, 2025, 1.21, 30WEST, Picturestart, Princess Pictures, Tango Entertainment (III)

Arvostelu: Scream 4 (2011)

SCREAM 4

Ohjaus: Wes Craven
Pääosissa: Neve Campbell, Courteney Cox, David Arquette, Emma Roberts, Hayden Panettiere, Erik Knudsen, Rory Culkin, Marley Shelton, Alison Brie, Marielle Jaffe, Nico Tortorello, Anthony Anderson, Adam Brody, Mary McDonnell, Britt Robertson, Aimee Teegarden, Anna Paquin, Kristen Bell, Lucy Hale ja Shenae Grimes
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16

Wes Cravenin satiirinen kauhuelokuva Scream (1996) oli kriitikoiden ja kauhufanien kehuma jättimenestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Scream 2 (1997) ja Scream 3 (2000) saivat kumpikin edeltäjäänsä huonommat arviot, mutta molemmat olivat silti hittejä lippuluukuilla. Kesti kuitenkin useampi vuosi, kunnes Craven suostui palaamaan sarjan pariin. Kesällä 2008 alkoi Scream 4:n suunnittelu ja kaksi vuotta myöhemmin käynnistyivät leffan kuvaukset. Lopulta Scream 4 sai ensi-iltansa keväällä 2011, mutta elokuva ei osoittautunut edellisten osien veroiseksi menestykseksi, vaikka kriitikot pitivät sitä kolmososaa parempana. Itse hassua kyllä näin tämän nelososan ensimmäisenä sarjasta. Silloin en erityisemmin lämmennyt leffalle, mutta innostuin kyllä sarjasta, kun vihdoin katsoin alkuperäisen Screamin muutamaa kuukautta myöhemmin. Nyt kun Scream-leffat ovat jälleen saamassa jatkoa elokuvalla Scream (2022), päätin katsoa ja arvostella sarjan aiemmat osat. Katsoinkin kaikki neljä leffaa muutaman viikon sisällä ja oli mukavaa vihdoin katsoa ne oikeassa järjestyksessä.

Alkuperäisten Woodsboron murhien viisitoistavuotispäivänä Sidney Prescott palaa takaisin kaupunkiin mainostamaan uutta selviytymiskirjaansa "Pois pimeydestä". Samalla kaksi teiniä murhataan ja Sidney joutuu jälleen kerran selvittämään, kuka on Ghostface-maskin takana?

Alkuperäisestä Scream-trilogiasta hengissä ihmeen kaupalla selvinneet Sidney Prescott (Neve Campbell), sekä nykyään naimisissa oleva pari Dewey ja Gale Riley (elokuvan teon aikaan oikeasti naimisissa olleet David Arquette ja Courteney Cox) vedetään taas kerran mukaan murhatutkimukseen. Kun murhat alkavat, itse kullakin on kasvoillaan tympääntynyt "joko taas" -ilme, mutta silti kolmikko ryhtyy selvityksiin innoissaan - luultavasti sen takia, että Scream 3:n teosta oli jo vierähtänyt kymmenen vuotta. Sidney ei ole enää yhtä mielensä riivaama, mutta jääkin sitten samalla hieman tylsemmäksi tapaukseksi tässä leffassa. Deweyn ja Galen riitelyä on veikeä seurata ja Arquette ja Cox ovat jälleen oivallisia osissaan. Myös Campbell toimii yhä uransa tunnetuimmassa roolissa.

     Uusina hahmoina (ja potentiaalisina uhreina ja murhaepäiltyinä) elokuvassa esitellään Deweyn uusi apulaissheriffi Judy Hicks (Marley Shelton), veikeä kyttäkaksikko Perkins ja Hoss (Anthony Anderson ja Adam Brody), Sidneyn assistentti Rebecca (Alison Brie), sekä joukko teinejä, Jill (Emma Roberts), Kirby (Hayden Panettiere), Robbie (Erik Knudsen), Charlie (Rory Culkin), Olivia (Marielle Jaffe) ja Trevor (Nico Tortorella). Anna Paquin, Kristen Bell ja Lucy Hale tekevät cameot leffassa kuvitteellisten "Stab"-kauhurainojen hahmoina, joita Screameissa fanitetaan. Uudet hahmot ovat toimivia lisäyksiä ja monet heistä on selvästi kirjoitettu alkuperäisen Screamin pohjalta. Yksi leffan ongelmista kuitenkin on, ettei ole täysin selvää, haluaako leffa mieluummin kertoa tutusta kolmikosta, vai aloittaa homman alusta uusilla hahmoilla?

Scream 4 onkin jatko-osan lisäksi myös omalla tavallaan sarjan uudelleenkäynnistys, sekä alkuperäisen elokuvan jonkin sortin uudelleenfilmatisointi. Edellisten osien tavoin leffa leikittelee genrelle tyypillisten juttujen kustannuksella ja tällä kertaa pilkan kohteeksi joutuvatkin kauhuklassikoiden uudelleenfilmatisoinnit Halloween (2007), Friday the 13th (2009) ja A Nightmare on Elm Street (2010). Samalla elokuva harmittelee slasher-genren kuolemaa 2000-luvulla ja sanookin suorat mielipiteensä tuohon aikaan suurta suosiota nauttivista, kidutuspornoksi luokitelluista Saw-filmeistä (2004-). Scream 4 onnistuu jollain ihmeellä olemaan vielä edellisiäkin osia itsetietoisempi ja -ironisempi (heti alussa yksi hahmoista toteaa, ettei kukaan enää jaksa katsoa mitään postmodernia meta-paskaa). Elokuva on myös aiempia osia humoristisempi ja kieli on ollut visusti poskessa leffan teon aikana. Seasta löytyy paljon hilpeitä hetkiä ja repliikkejä.

Koomisuudesta huolimatta elokuva ei unohda kauhupuoltaan ja filmistä löytyy kutkuttavan tiivistunnelmaisia kohtauksia. Kun slasher-genre on muuten tuntunut kuolleen, tekijät ovat päättäneet sitten viiltää ja suolistaa useankin filmin edestä, eikä tekoverta todellakaan säästellä. Tuttu murhamysteeri on tietty mukana ja elokuva onnistuukin johtamaan katsojaa ihan mukavasti harhaan siitä, kuka on tämänkertainen Ghostface? Kahden edellisen osan tavoin olin täysin unohtanut, kuka murhaaja lopulta on, joten jälleen tuntui siltä kuin katsoisin filmiä ensimmäistä kertaa, vaikka muistinkin pari kohtausta. Vaikka onkin miellyttävää nähdä tuttuja Scream-juttuja hyödynnettävän ja että leffa alkaa tehdä jo vitsiä omasta sarjastaan, täytyy silti todeta, että kyllähän se todellinen vitsi on jo mennyt ja tämä alkaa olla nähty juttu. Tylsän kolmososan jälkeen Scream 4 on kuitenkin piristävä lisäys sarjaan ja jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä tuleva Scream tarjoaa...

Kolmen ensimmäisen Screamin ohjaaja Wes Craven palaa sarjan pariin ja Scream 4 jäi kauhumaestron viimeiseksi elokuvaksi ennen hänen kuolemaansa vuonna 2015. Onkin hyvä, että vielä ennen menehtymistään hän palasi sarjan pariin ja tarjosi sille edes joksikin aikaa paremman huipennuksen kuin Scream 3. Craven hyötyy paljon siitä, että kahden ensimmäisen osan käsikirjoittaja Kevin Williamson palaa vihdoin takaisin kirjoittajaksi. Williamsonilla on taas paljon sanottavanaan kauhugenrestä, mutta hän osaa myös nauraa omalle luomukselleen. Onkin ehkä parasta nähdä, että Cravenilla, Williamsonilla ja muulla työryhmällä on ollut hauskaa tätä leffaa tehdessään. Tekninen puoli on myös oivallinen kuvauksesta valaisuun ja lavasteista ääniefekteihin. Tällä kertaa leikkauskin toimii hyvin ja filmi pysyy viihdyttävänä lähes kahden tunnin kestosta huolimatta. Musiikeista vastaa edelleen Marco Beltrami, joka kierrättää tuttuja sävelmiä ja kuoroja aiemmista osista. Mutta miksi muuttaa tai yrittää korjata jotain, mikä ei ollut rikki? Beltrami tekee jälleen kelpo työtä.

Yhteenveto: Scream 4 on mainio kauhuelokuva, joka saa nostettua leffasarjan tasoa heikon kolmososan jälkeen. Leffan sekoitus jatko-osaa ja sarjan uudelleenlämmittelyä toimii hyvin, etenkin kun tekijät pitävät kielen visusti poskessa. Huumoria löytyy, kuten myös itseironisuutta ja on hyvä, että Wes Craven ja kumppanit osaavat vitsailla elokuviensa kustannuksella. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kauhupuoli kärsisi. Mukana on useita tiivistunnelmaisia hetkiä ja verellä roiskitaan oikein tosissaan. Murhaajan henkilöllisyyden mysteeri rakennetaan jälleen oivallisesti ja katsojaa johdatetaan onnistuneesti harhaan. Välillä tuntuu siltä, että Screamin todellinen nokkeluus on jo nähty, eikä elokuva saa tuotua mitään uutta ja ihmeellistä mukaan, mutta silti homma toimii - varsinkin kun koko työryhmässä on enemmän iskua kuin viimeksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scream 4, 2011, Dimension Films, Corvus Corax Productions, Outerbanks Entertainment, The Weinstein Company, Midnight Entertainment, Prime Focus

Arvostelu: Lupaava nuori nainen (Promising Young Woman - 2020)

LUPAAVA NUORI NAINEN

PROMISING YOUNG WOMAN

Ohjaus: Emerald Fennell

Pääosissa: Carey Mulligan, Bo Burnham, Jennifer Coolidge, Clancy Brown, Laverne Cox, Alison Brie, Chris Lowell, Connie Britton, Max Greenfield, Adam Brody, Christopher Mintz-Plasse, Sam Richardson, Steve Monroe ja Alfred Molina

Genre: trilleri, komedia

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 16

Promising Young Woman, eli suomalaisittain Lupaava nuori nainen on Carey Mulliganin tähdittämä mustan huumorin kostotrilleri. Killing Eve -sarjaa (2018-) työstänyt Emerald Fennell kehitteli filmin idean ja esitteli sen Margot Robbielle, joka tarttui siihen tuotantoyhtiönsä LuckyChap Entertainmentin kautta ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2019. Elokuva sai maailmanensi-iltansa jo tammikuussa 2020 Sundancen elokuvajuhlilla, mutta juuri kun filmin oli tarkoitus saada teatterikierroksensa, koronapandemia alkoi ja elokuvateatterit ympäri maailman sulkeutuivat. Elokuvan julkaisua on siirrelty kerta toisensa perään, mutta nyt se on vihdoin ja viimein saapunut Suomeen. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun sen traileri julkaistiin viime vuoden alussa. Mitä enemmän leffaa ruvettiin kehumaan, sitä enemmän halusin sen nähdä. Lupaava nuori nainen saikin mm. viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, naispääosa ja leikkaus), joista se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen palkinnon, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, naispääosa ja käsikirjoitus), sekä kuusi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, roolitus, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen ja brittiläiselokuvan palkinnot. Olinkin innoissani, kun elokuvasta järjestettiin vihdoin lehdistönäytös ja kävinkin erittäin positiivisin mielin katsomassa Lupaavan nuoren naisen.

Joka viikko Cassie menee viettämään iltaa yöklubille tai baariin, esittäen olevansa kauheassa humalassa ja odottaen, että joku mies yrittää käyttää häntä hyväkseen. Cassie on lopensa kyllästynyt näihin miehiin ja nyt on heidän aika kokea hänen kostonsa.

Pääroolissa Cassiena nähdään Carey Mulligan, joka on kerännyt roolityöllään useita palkintoehdokkuuksia sekä muutamia pystejäkin - ja täysin ansaitusti! Olen aina pitänyt Mulliganista näyttelijänä, mutta olen tottunut näkemään häneltä hiljaisempia ja mukavampia esiintymisiä. Cassien roolissa Mulligan kuitenkin todella päräyttää esiin synkemmät ja kierommat puolensa ja heittäytyy täysillä hahmon villin kostoretken vietäväksi. Mulligan kanavoi Cassien hurjia tunteita vaikuttavasti laidasta laitaan. Yhtenä hetkenä Cassie on erittäin kiva ja hauska, toisena taas jopa suorastaan pelottava. Mitä pidemmälle filmi etenee, sitä paremmin katsoja ymmärtää, mikä todella motivoi Cassieta kostamaan ja sitä enemmän hahmoa kannustaa - vaikka jossain kohtaa saattaisikin pohtia, ovatko hänen tekonsa enää moraalisesti oikein?

     Lisäksi elokuvassa esiintyvät myös mm. Jennifer Coolidge ja Clancy Brown Cassien vanhempina, Bo Burnham, Alison Brie ja Chris Lowell Cassien entisinä luokkatovereina Ryanina, Madisonina ja Alina, Laverne Cox Cassien pomona kahvilassa, sekä mm. Adam Brody, Christopher Mintz-Plasse, Sam Richardson ja Max Greenfield niljakkaina miehinä, jotka iskevät silmänsä humalaista esittävään Cassieen, uskoen tilaisuutensa koittaneen. Läpikotaisin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Hyväksikäyttäjien rooleihin valittiin tarkoituksella lähinnä aiemmin mukavia heppuja esittäneitä miehiä ja heistä saadaankin irti todella vastenmielisiä tyyppejä. 

Ai että, kylläpä nyt pitkä odotus palkittiin! Lupaava nuori nainen on kaikkea, mitä sen yli vuosi sitten julkaistu iskevä traileri lupaili ja vieläkin enemmän. Sen kostotarina on piristävän erilainen ja todella intensiivisesti tehty, minkä lisäksi aihe on tietty äärimmäisen ajankohtainen. Tietty valitettavasti naisten seksuaalista ahdistelua on tapahtunut läpi historian, mutta viime vuosien aikana siitä on ryhdytty puhumaan täysin uusin tavoin ja nämä miehet, jotka ovat ennen päässeet kuin koira veräjästä, joutuvat nyt vastuuseen teoistaan. Cassie on hahmo, jollaisen monet varmasti toivovat olevan olemassa tai jollainen moni haluaisi uskaltaa itse olla. Cassie on päättänyt näpäyttää näitä ahdistelijoita oikein toden teolla ja hänen matkaansa läpi leffan on äärimmäisen mielenkiintoista seurata. 

Elokuva on tietty erittäin feministinen, mutta samalla tällaisen tarinankin kanssa se onnistuu välttämään puhtaaksi miesvihaksi muuttumisen. Cassie ei ole leffassa vain miesten perässä, vaan hänen "oikeutensa" eteen päätyy myös naisia, jotka ovat joko katsoneet kauheita tapahtumia sormien läpi, vähätelleet uhreja tai asettautuneet täysin ahdistelijan puolelle. Ja kuten jo totesin, ei Cassiekaan mikään puhdas pulmunen ole, vaan hänenkin tekonsa muuttuvat jossain kohtaa arveluttaviksi. Leffa ei lähde maalailemaan toisista puhtoisia hyviksiä ja toisista ihmishirviöitä, mikä on hienoa. Samalla se kuitenkin takoo oikein tosissaan viestiään päin katsojaa, mikä on myös hyvä. Usein sanotaan, että kaikille pitäisi olla selvää, että "ei tarkoittaa ei", mutta tekijätkin tietävät, ettei se silti ole selvää, joten rautalangasta vääntäminen on pakollista. Jos katsoja kokee elokuvan liian syyllistäväksi, kenties sitten on peiliin katsomisen paikka ja omien tekojen ja sanojen pohtimisen aika.

Itselleni filmin ohjaaja-käsikirjoittaja Emerald Fennell ei ollut entuudestaan lainkaan tuttu nimi, mutta tämän jälkeen olen erittäin kiinnostunut, mitä hän pääsee vielä tekemään elokuvien puolella. Voisikin jopa sanoa, että Fennell on itse lupaava nuori nainen. Hänen käsikirjoituksensa on todella nokkela, Fennellin pyöritellessä kostotarinaa uudenlaiseen muottiin, sekä hyödyntäessä kekseliäästi naisten jatkuvasti kuulemia lauseita, mutta kääntäen niitäkin erilaisiin yhteyksiin. Tekstinsä pohjalta Fennell ohjaa elokuvaansa todella tyylikkäästi. Hänen rakentamansa tunnelma on erinomainen ja hän hyödyntää taidokkaasti palasia eri lajityypeistä muodostamaan kokonaisuuden. Filmistä löytyy hempeää romantiikkaa ja lämmintä hassuttelua, mutta siinä on myös todella painostavia, suorastaan kauhumaisia kohtauksia. Huumori on synkkää ja kieroa, kuten kuuluukin. Tunnelman vaihtelussa ainoastaan yksi apteekkiin ja Paris Hiltoniin liittyvä kohtaus aiheutti kamalaa myötähäpeää; muuten homma toimii.

Tekniseltä puoleltaankin Lupaava nuori nainen on onnistunut paketti. Se on mainiosti kuvattu, mitä vain vahvistaa tyylitelty valaisu ja värimaailma. Kuvauksessa kenties parasta on heti alussa, kun Fennell kuvaa yöklubilla tanssivia miehiä täysin samalla himokkaalla tavalla kuin miehet kuvaisivat naisia. Takapuolet keinuvat, kehot osuvat toisiinsa, kielet lipovat huulia... leffa näyttää heti ensiminuuteilla, mitä filmi tulee olemaan. Leikkauskin on pääosin onnistunutta, vaikka mukana onkin yksi ravintolakohtaus, missä koin erittäin häiritseväksi jatkuvat jatkumovirheet. Suunnilleen joka leikkauksen myötä vaihtuu, onko hahmolla kädessään juoma vai ranskalainen peruna, onko hän juuri laskemassa mukia pöydälle vai ottamassa siitä huikkaa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat kaikki hyvin ja äänimaailma on oivallisesti laadittu efekteistä musiikkien käyttöön (miinus se Paris Hilton).

Yhteenveto: Lupaava nuori nainen on piristävän sähäkkä kostotrilleri synkällä huumorilla höystettynä. Heti vekkulimaisista ensiminuuteistaan lähtien filmi tekee selväksi, mistä tulee olemaan kyse ja tähän Cassien kostoreissuun hyppääkin innokkaasti mukaan. Tarina on äärimmäisen ajankohtainen ja Cassie hahmona monille varma ihailun kohde. Carey Mulligan säkenöi pääroolissa Cassiena, tarjoten huomattavasti monisävyisemmän roolityön kuin mitä häneltä on totuttu näkemään. Myös niljakkaita ahdistelijoita esittävät hoitavat hommansa hyvin. Hienoa kuitenkin on, ettei leffa tee asioista mustavalkoisia, vaan esittää ongelmia muiden lisäksi myös päähenkilön toimissa. Syyttävän sormen eteen eivät joudu vain miehet, vaan myös naisetkin. Emerald Fennellin ohjaus on napakkaa ja käsikirjoitus nokkela. Teknisesti filmi on vahvasti tyylitelty ja sitä on kaikin puolin innostavaa seurata. Aiheensa takia jotkut saattavat kokea elokuvan liian päällekäyvänä agendateoksena, mutta itse viihdyin valtavan paljon Lupaavan nuoren naisen seurassa. Ajankohtaisuutensa takia kyseessä on yksi vuoden tärkeimmistä elokuvista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.4.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Promising Young Woman, 2020, FilmNation Entertainment, Focus Features, LuckyChap Entertainment

Arvostelu: The Rental (2020)

THE RENTAL

Ohjaus: Dave Franco
Pääosissa: Dan Stevens, Alison Brie, Sheila Vand, Jeremy Allen White, Toby Huss ja Anthony Molinari
Genre: trilleri, kauhu, draama
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 16

The Rental on näyttelijä Dave Francon esikoisohjauselokuva. Franco itse keksi elokuvan tarinan ja työsti sen käsikirjoituksen yhdessä Joe Swambergin kanssa. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2019 ja Yhdysvalloissa elokuva julkaistiin suoraan internet-levitykseen. Suomessa The Rental saa nyt teatteriensi-iltansa. Odotukseni eivät olleet korkeat elokuvaa kohtaan, mutta minua kiinnosti kuitenkin tietää, mitä Franco saisi aikaan kameran takana. Francon mukanaoloa lukuunottamatta en tiennytkään muuta kuin että kyseessä olisi jonkin sortin jännäri ja sen pohjalta menin katsomaan leffaa sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kaksi pariskuntaa vuokraavat mökin viettääkseen yhdessä hauskaa viikonloppua. Siellä syntyy kuitenkin pian ongelmia, niin parisuhteiden sisällä kuin epäilyttävän ja karmivan vuokraisännän takia.

Mökille viikonloppua viettämään lähtevät pariskunnat ovat Charlie ja Michelle (Dan Stevens ja Francon vaimo Alison Brie) ja Mina ja Charlien pikkuveli Josh (Sheila Vand ja Jeremy Allen White). Näyttelijät ovat kyllä oivallisia rooleissaan, mutta heidän hahmonsa eivät onnistu sen kummemmin säväyttämään. Etenkin Michelle jää todella vaisuksi tapaukseksi, josta ei lopulta selviä mitään ja Brie joutuu vain tekemään parhaansa sen kanssa, mitä hänen miehensä kirjoittama käsikirjoitus tarjoaa. Parilla hahmolla on omat likaiset salaisuutensa, mitkä paljastuvat viikonlopun aikana, mutta nekään eivät tarjoa niin herkullista konfliktia kuin voisi toivoa.

Valitettavasti The Rental ei onnistunut tekemään kovinkaan kaksista vaikutusta, eikä Dave Franco säväytä millään lailla ohjaajana tai käsikirjoittajana. Itse asiassa hän vain osoittaa, että kuuluu juurikin kameran eteen eikä sen taakse. Franco tuntuu jopa yliyrittävän filminsä kanssa, mikä käy pian todella raskaaksi. Hän selvästi rakastaa vanhoja kunnon slasher-kauhuja sekä vähitellen piinaavaksi muuttuvia trillereitä ja yrittää tässä tehdä oman näkemyksensä niiden yhdistelmästä. Franco pyrkii jatkuvasti kääntämään katsojan odotuksia ja genren kliseitä päälaelleen ja menee jopa siihen pisteeseen asti, että ne muuttuvat elokuvan isoksi kompastuskiveksi. Elokuva keskittyy aivan liikaa siihen, ettei se kulkisi tuttuja polkuja, jolloin sen äkilliset käännähdykset ja paljastukset vain heikentävät filmiä.

Tämän lisäksi iso ongelma The Rentalissa on sen valtava epätasaisuus. Välillä jopa tuntuu, ettei Franco itsekään tiedä, millaista elokuvaa haluaisi tehdä. Joskus elokuva yrittää olla psykologinen trilleri, toisinaan taas parisuhdedraamaa. Lopuksi leffa vääntää nupit kaakkoon yrittäessään muuttua slasheriksi. Hieman alle puolentoista tunnin elokuvaksi The Rental on hämmentävän pitkäveteinen, kun suuri osa ajasta käytetään puiseen ja puuduttavaan parisuhdedraamaan. Jännite katoaa vähän väliä ja pian katsoja huomaa, ettei jaksa välittää, miten hahmoille käy. Ja siinäkin päästään elokuvan kovaan yritykseen johtaa katsojaa harhaan. Elokuva esittää olevansa tietynlainen ja heti kun se pelkää, että katsoja hoksaa mistä on kyse, se yrittää pudottaa kärryiltä tekemällä käännöksen vasempaan. Yhdessä kohtauksessa eräs hahmoista jopa ärsyttävästi tokaisee, että katsojan tavoin hänkin odotti tietyn asian menevän tietyllä tavalla. Ihan lopussa elokuva pyrkii mullistamaan koko teoksen merkityksen, mutta samalla se vain saa katsojan miettimään, mikä tämän leffan pointti lopulta edes oli? Jotain leffa yrittää sanoa ennakkoluuloista, mutta siinäkin se jää puolitiehen.

Käsikirjoitukseen ongelmia muodostavat myös pöhköt tavat pohjustaa asioita, sekä tönkkö dialogi, mikä vain pahentaa sitä, kuinka pökkelöä elokuvan masennusdraamailu on. Onneksi filmin tekninen puoli on kuitenkin pääasiassa laadukasta. Etenkin yöllinen ja sumuinen poreallaskohtaus on upean näköinen. Valaistusta käytetään onnistuneesti hyödyksi yökohtauksissa. Äänimaailmakin on ihan toimiva, eivätkä kauhukohtaukset syyllisty typerän yliampuviin ääniefekteihin säikäytyksien tehostamisessa. Danny Bensin ja Saunder Jurriaansin musiikit ovat kuitenkin aika mitäänsanomattomat ja tuovat oman lisäyksensä vain parissa toiminnallisemmassa kohtauksessa.

Yhteenveto: The Rental on harmillisen laimea jännärintapainen, joka ei oikein itsekään tiedä, mitä se yrittää olla. Mukaan on yritetty yhdistää psykologista trilleriä, parisuhdedraamaa ja slasheria, mutta elokuva ei onnistu missään osa-alueessa. Parisuhdedraama on kuivaa, masentavaa, pitkäveteistä ja se katkoo vähäiset jännityksen yritykset. Slasherkauhuilu taas tuodaan mukaan niin myöhään, että se tuntuu jopa viime hetken ratkaisulta ja lisäkuvausten aikaansaannokselta. Tunnelman ja tyylin epätasaisuuden lisäksi myös kerronta on todella kömpelöä. Ohjaaja-käsikirjoittaja Dave Franco yrittää leikitellä kliseillä ja lajityypeille yleensä kuuluvilla jutuilla, mutta kokee pakottavaa tarvetta kääntää jatkuvasti kaiken päälaelleen. Franco on aivan liian keskittynyt siihen, että elokuva kääntyy joka risteyksessä juuri toiseen suuntaan kuin katsoja olettaa, mikä muodostuu lopulta vain haitalliseksi leffalle. Lisäksi filmin sanomat jäävät täysin puolitiehen. Näyttelijät tekevät ihan hyvää työtä sillä, mitä pökkelö käsikirjoitus ja kehno dialogi tarjoavat. Myös tekninen toteutus on taidokasta, mutta kun ohjaus ja käsikirjoitus epäonnistuvat näin pahasti, ne vesittävät myös leffan hyvät puolet.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Rental, 2020, Black Bear Pictures

Arvostelu: Lego Elokuva 2 (The LEGO Movie 2: The Second Part - 2019)

LEGO ELOKUVA 2

THE LEGO MOVIE 2: THE SECOND PART

Ohjaus: Mike Mitchell
Pääosissa: Chris Pratt, Elizabeth Banks, Will Arnett, Alison Brie, Charlie Day, Nick Offerman, Tiffany Haddish, Stephanie Beatriz, Jason Sand, Brooklynn Prince, Maya Rudolph, Ralph Fiennes, Channing Tatum, Jonah Hill, Cobie Smulders, Jason Momoa, Margot Robbie, Noel Fielding ja Will Ferrell
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 7

Etukäteen typeräksi lelumainokseksi leimattu Lego Elokuva (The LEGO Movie - 2014) osoittikin tuomitsijat vääräksi nerokkuudellaan ja sydämellään. Leffa oli kriitikoiden kehuma menestys, eikä ihme, että tekijät alkoivat heti suunnitella jatkoa. Lego Elokuva 2:a odotellessa ehdittiin tehdä kaksi sarjaan liittyvää lisäosateosta Lego Batman Elokuva (The LEGO Batman Movie - 2017) ja Lego Ninjago Elokuva (The LEGO Ninjago Movie - 2017), joista jälkimmäinen osoittautui kuitenkin monella tapaa pettymykseksi. Alunperin Lego Elokuva 2:n oli tarkoitus ilmestyä jo keväällä 2018, mutta tuotanto viivästyi, jolloin ensi-ilta siirrettiin tämän vuoden alkuun. Nyt filmi on vihdoin saanut ensi-iltansa, enkä voi sanoin kuvailla, kuinka innoissani olin elokuvan näkemisestä. Legot ovat olleet itselleni aina tärkeä ja rakas asia, ja olin aivan täpinöissäni, kun ensimmäinen Lego Elokuva ilmestyi ja se osoittautui aivan tajuttoman loistokkaaksi koko perheen seikkailuksi, mikä meni syvällisyyksiensä kanssa ihan ihme meta-tasoille. Pidin myös Lego Batman Elokuvasta todella paljon, mutta Lego Ninjago Elokuva oli lähinnä aika keskinkertainen ja alkoi tuntua juurikin lelumainokselta. Aloinkin hieman jännittää, että tähänkö jo loppui sarjan voittokulku, mutta huojennuin, kun näin Lego Elokuva 2:n trailerin, mikä lupaili pelkkää hyvää. Leffan saamat kehut nostivat innostustani entisestään ja menin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä!

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Lego Elokuva!

On kulunut viisi vuotta siitä, kun Duplot tuhosivat Palikkalan. Tuhoutuneen kaupungin raunioita kutsutaan Loppulaksi, eikä mikään ole enää nastaa. Asiat vain vaikeutuvat Emmetin ja kumppaneiden kohdatessa uuden vaaran, Systersystemsiltä saapuvan kenraali Sulosorron.

Vaikka ympäröivä maailma on muuttunut karuksi erämaaksi, missä uusi vaaraa piilee joka kulman takana, on rakennusmies Emmet (äänenä Chris Pratt) onnistunut pysymään samana iloisena itsenään. Emmet ei tunnu olevan moksiskaan muutoksesta ja yrittääkin saada muut näkemään tilanteen positiiviset puolet. Emmet on jälleen erinomainen tapaus ja on kiinnostavaa nähdä, kuinka hänen täytyy tällä kertaa ottaa yhä enemmän ohjia omiin käsiinsä. Prattin ääni sopii hahmolle täydellisesti, mutta tällä kertaa Pratt ei ääninäyttele vain Emmetiä. Hän esittää nimittäin myös kovanaamaista Rex Vaaraliiviä, intergalaktista raptorinkouluttajaa, joka on selvä yhdistelmä hänen hahmojaan Guardians of the Galaxy- (2014) ja Jurassic World (2015) -elokuvista. Rex on hauska lisäys ja hänen hahmoaan hyödynnetään nokkelin tavoin.
     Emmetin lisäksi muutkin tutut hahmot ensimmäisestä osasta tekevät paluun. Tai no, lähes kaikki muut. Vanhaa Vitruviusta (Morgan Freeman) ei nähdä edes haamuna, minkä lisäksi Hyviskyttä (Liam Neeson) ja presidentti Bisnes (Will Ferrell) lähinnä vain vilahtavat parissa kohtaa ruudulla. Tyylilyyli Lucy (Elizabeth Banks), viittasankari Batman (Will Arnett), avaruusmies Benny (Charlie Day), merirosvo Metalliparta (Nick Offerman) ja innokas Puolikisu (Alison Prie) tekevät kunnon paluun ja ovat tärkeä osa tämänkin filmin tarinaa. Metalliparta ja Benny pysyvät aika yksiulotteisina, mutta Puolikisua on muutettu hauskasti ja Loppulassa hän pystyy muuttumaan hurjaksi Ultrakatiksi. Batman on aika samanlainen mörisevä, narsistinen ja muka-traaginen kuin ennenkin, mutta hänen hahmoaan onnistutaan syventämään leffan aikana. Myös Lucyn hahmosta löydetään uusia piirteitä, joihin edellisessä osassa jo hieman vihjailtiin.

Muita vanhoja tuttuja hahmoja edellisestä osasta ovat mm. DC:n supersankaritiimi Justice Leaguen jäsenet Superman (Channing Tatum), Green Lantern (Jonah Hill), Wonder Woman (Cobie Smulders) ja Aquaman (Jason Momoa), superpahikset Lex Luthor (Ike Barinholtz) ja Harley Quinn (Margot Robbie), Yhdysvaltain entinen presidentti Abraham Lincoln (Will Forte), Batmanin hovimestari Alfred (Ralph Fiennes) ja velho Gandalf (Todd Hansen). Aikuisille DC-faneille tuottaa varmasti riemua, että Aquamanissa (2018) nimikkohahmoa esittänyt Momoa ja Suicide Squadissa (2016) Harley Quinnia näytellyt Robbie palaavat rooleihinsa Lego-versioina. Tekijät yrittivät alunperin saada Gal Gadotin Wonder Womanin rooliin, mutta joutuivat pitämään Smuldersin, joka esitti hahmoa ensimmäisessä Lego Elokuvassa.
     Uusina hahmoina Rex Vaaraliivin lisäksi elokuvassa esitellään voittamattomalta vaikuttava kenraali Sulosorto (Stephanie Beatriz), muotoaan muuttava kuningatar Tahdontähdeks (Tiffany Haddish), selvästi Twilight-sarjaa (2008-2012) pilkkaava glittervampyyri Balthazar (Noel Fielding), sekä omaan kuoreensa jatkuvasti liukastuva banaani (Ben Schwartz), jonka vitsi ei yllättäen vanhene niin nopeasti kuin luulisi. Itse en pitkään tiennyt, mitä ajatella kenraali Sulosorrosta ja kuningatar Tahdontähdeksistä, mutta elokuvan kulkiessa eteenpäin ja alkaessa syventämään heitä, hahmot muuttuivat huomattavasti kiinnostavimmiksi.

Kun ensimmäisen Lego Elokuvan lopussa Duplot saapuivat Palikkalaan ja ilmoittivat tuhoavansa kaiken, veikkaan lähes kaikkien katsojien pitäneen tätä vain hassuna loppukevennyksenä. Siksi onkin aivan täydellinen ratkaisu, että Duplot ovat oikeasti tuhonneet Palikkalan, mikä on vuosien hyökkäysten jälkeen muuttunut Mad Max -leffasarjaa (1979-2015) muistuttavaksi erämaaksi. Kyseessä on hyvin rohkea veto, mutta toisaalta mitä muutakaan voi näiltä elokuvilta odottaa? Lego Elokuva yllätti kaikki olemalla todella syvällinen, metaforallinen ja kulkiessaan monella eri tasolla, eikä Lego Elokuva 2 onneksi muutu yhtään tavanomaisempaan suuntaan. Kyseessä on jälleen erittäin nokkela, yllätyksellinen, syvällinen, hauska, viihdyttävä ja tunteikas paketti, mikä tuottaa riemua koko perheelle. Tämäkin elokuva pursuaa energiaa ja nostaa vähän väliä hymyn huulille. Mukana on odottamattomia käänteitä ja paljon kiehtovia puolia. Edellisen osan tavoin leffa hyödyntää kliseitä kekseliäin tavoin ja yksi isoimmista kehuistani elokuvalle on se, etten osannut lainkaan odottaa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Lego Elokuva 2 on edeltäjänsä tavoin todella poikkeuksellinen teos ja on aivan mahtavaa seurata, mitä kaikkea tekijät ovatkaan keksineet tällä kertaa.

Näistä asioista huolimatta Lego Elokuva 2 ei valitettavasti koskaan nouse edeltäjänsä tasolle. Yllätyksellisille elokuville on todella vaikea tehdä jatkoa, sillä jatko-osa ei ikinä pysty olemaan yhtä yllättävä kuin ensimmäinen filmi ja juuri näin käy tässä. Mukana on kyllä yllätyksiä, mutta tällä kertaa niitä tavallaan osaa odottaa. Ensimmäinen Lego Elokuva pääsi yllättämään, kun kyseessä olikin todellisuudessa metaforallinen kuvaus pojan ja isän välisestä suhteesta, jolloin ainakaan aikuisille ei pitäisi tulla yllätyksenä, että tämä jatko-osa tekee täysin samaa. Paikoitellen tuntuukin siltä kuin tekijät yrittäisivät vain parastaan kopioidakseen ensimmäisen osan menestystä, mutteivät koskaan yllä sellaiselle "hei vau" -tasolle, mitä ensimmäinen osa oli alusta loppuun.

Tämä ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita, että Lego Elokuva 2 olisi huono elokuva! Kyseessä on erittäin mainio seikkailuleffa, joka vie hahmojaan ja tarinaansa veikeään uuteen suuntaan ja tarjoaa viihdepläjäyksen koko rahan edestä. Parissa kohtaa filmi kaipaisi pientä tiivistämistä, mutta muuten se pitää otteessaan alusta loppuun. Oikeissa kohdissa elokuva osaa rauhoittua ja muuttua koskettavaksi ja ajatuksia herättäväksi. Kun katsoja alkaa vähitellen ymmärtämään, mistä filmissä on tällä kertaa oikeasti kyse, koko elokuva tuntuu sanomansa kanssa muuttuvan paremmaksi. Ja vaikka äsken totesin, ettei leffa ole yhtä yllättävä kuin edeltäjänsä, löytyy tästä joitain yllättävänkin rohkeita vetoja. Joitain asioita hyödynnetään ällistyttävän hyvin, mutta mukana on myös juttuja, joita itse olisin toivonut näkeväni enemmän. Elokuva onnistuu tietty olemaan myös hauska, mutta veikkaan, että tällä kertaa huumori iskee paremmin aikuiskatsojiin, sillä suuri osa filmin vitseistä koostuu viittauksista populaarikulttuuriin, mitä nuoremmat katsojat eivät vielä välttämättä ymmärrä. Esimerkiksi Mad Maxia muistuttava Loppula tarjoaa aikuisille varmasti paremmat naurut, kun taas lapselle se saattaa olla jopa pelottava. Kuten sanoin, rohkeita vetoja.

Elokuvan animaatiojälki on tietysti aivan mielettömän hienoa. Visuaalisesti filmi näyttää todella upealta ja on jälleen kiehtovaa uppoutua näiden elävien Lego-hahmojen maailmaan ja tutkia kaikkia pieniä yksityiskohtia, joita animaattorit ovat ahtaneet mukaan. Leffassa on useita kuvia, jotka haluaisi pysäyttää, jotta niitä pääsisi silmäilemään tarkemmin. Lego-hahmojen liikkeet ovat jälleen hauskasti toteutetut, etenkin "Lego Friends" -tuotesarjan hahmojen kohdalla, joiden jalat ovat kiinni toisissaan, minkä vuoksi tekijöiden piti keksiä heille luonteva tapa liikkua. Lego Elokuva 2:n käsikirjoituksesta vastaavat edellisen osan kirjoittaneet ja ohjanneet Phil Lord ja Christopher Miller, jotka häikäisevät taas kekseliäisyydellään ja ennakko-odotusten ylitys- tai kiertämistaidoillaan. Onkin harmi, ettei kaksikko toimi myös ohjaajana, vaan sen homman on hoitanut Mike Mitchell, jonka tyyli tuntuu enemmän Lordin ja Millerin kopioimiselta. Mitchellin työ ei täysin vastaa kaksikon käsikirjoituksen tasoa ja hänen yrityksensä ylittää kaksikon työ edellisessä osassa jää pelkäksi yritykseksi. Elokuvaan on tietty keksitty uusi korvamato "Catchy Song" ja vaikka se jääkin soimaan päässä, ei se yllä edellisen osan "Everything is Awesome" -rallatuksen tasolle. Mukana on yllättävänkin paljon laulamista ja paikoitellen nämä musikaalinumerot tuntuvat venyttävän filmiä liikaa.

Yhteenveto: Lego Elokuva 2 on todella hyvä koko perheen seikkailu, mikä ei kuitenkaan ikinä yllä ensimmäisen Lego Elokuvan mestarillisen nerokkaalle tasolle. Mukana ei ole samanlaisia "vau"-elämyksiä ja huikeita yllätyksiä, mutta elokuvaan mahtuu silti paljon loistavia asioita. Loppulan karu erämaa on aivan mahtava idea, minkä lisäksi leffan syvällisempi puoli nostaa sen tasoa entisestään. On hieno tunne, kun alkaa vähitellen ymmärtämään, mistä elokuvassa onkaan oikeasti kyse. Huumoria leffassa riittää, mutta paikoitellen tuntuu, että vitsit liittyvät jopa liikaa pop-kulttuuriin, eikä elokuva välttämättä ole kovinkaan hauska lapsille. Seikkailuhenki nappaa niin lapsen kuin aikuisenkin mukaan ja filmi viihdyttää alusta loppuun, vaikka joitain kohtia voisi tiivistää kunnolla. Visuaalisesti kyseessä on todella upea teos ja "Catchy Song" jää varmasti soimaan päässä pitkäksi aikaa. Jos siis pidit ensimmäisestä Lego Elokuvasta tai sarjan lisäosista, kannattaa katsoa myös Lego Elokuva 2. Harmillisesti tämän elokuvan lopetus ei jätä vaatimaan jatkoa samalla lailla kuin edeltäjänsä huipennus. Kenties Emmetin ja kumppaneiden tarina voidaan jättää tähän ja tekijät voisivat keskittyä niihin lisäosaleffoihin. Itse toivon edelleen "Lego Star Wars Elokuvaa". Pliis, pliis, pliis!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.en.wikipedia.org, www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
The LEGO Movie 2: The Second Part, 2019, Warner Bros. Pictures, Warner Bros. Animation, Warner Animation Group, LEGO System A/S, Lord Miller, Vertigo Entertainment, Animal Logic, StarReel Entertainment, Rideback

Arvostelu: The Post (2017)

THE POST

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Meryl Streep, Tom Hanks, Bob Odenkirk, Tracy Letts, Bradley Whitford, Bruce Greenwood, Matthew Rhys, Sarah Paulson, Alison Brie, Jesse Plemons ja Michael Stuhlbarg
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 7

The Post perustuu tositapahtumiin Vietnamin sodan salaisuuksien paljastumisesta. Elokuvan teko alkoi loppuvuodesta 2016, kun tuottaja Amy Pascal sai käsiinsä Liz Hannahin käsikirjoituksen aiheesta. Samoihin aikoihin ohjaaja Steven Spielberg joutui lykkäämään seuraavan leffansa, "The Kidnapping of Edgardo Mortaran" työstämistä roolitusongelmien takia, joten hän päätti sen sijaan ohjata The Postin. Elokuvan kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja se saatiin valmiiksi jo marraskuussa, jolloin se ehti saada ensi-iltansa Yhdysvalloissa juuri ennen vuoden vaihtumista - tosin meillä Suomessa se on nähtävillä vasta nyt vuonna 2018. Itse en ollut kovin innoissani, kun kuulin elokuvasta. Vaikka Spielberg on tehnyt mielestäni todella hienoja filmejä, hänen 2000-luvun tuotantonsa ei ole erityisemmin vakuuttanut minua. Vaikka viimeisen kymmenen vuoden aikana ilmestyi todella mainio seikkailuelokuva Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus (The Adventures of Tintin - 2011), ovat hänen työnsä olleet pääasiassa unohdettavia Oscar-palkintojen kalasteluja. Kahden viimeisen Spielberg-elokuvan, pitkäveteisen Vakoojien sillan (Bridge of Spies - 2015) ja kehnon Iso kiltti jätin (The BFG - 2016) jälkeen ajattelin, että herran pitäisi jo alkaa lopetella elokuvien teko. Silti menin katsomaan The Postin, päivä sen jälkeen, kun se oli saanut kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva ja paras naispääosa). Odotukseni eivät olleet korkeat, joten yllätyin, että kyseessä onkin kelpo filmi. Ei se ihmeellinen ole, mutta on se selkeästi parempi kuin kaksi edeltäjäänsä.

Vuonna 1971 sanomalehti The Washington Post saa käsiinsä raportteja, jotka paljastavat hallituksen valehdelleen kansalle Vietnamin sodan tapahtumista. Lehden henkilökunnan täytyy pohtia, uskaltavatko he julkaista raportit lehdessään, vaikka rangaistus siitä voisi olla loppuelämä vankilassa.

Meryl Streep näyttelee The Washington Postin omistajaa, Katharine Grahamia ja tuttuun tapaansa Streep on tietty erittäin hyvä roolissa kuin roolissa. Hän tuo hienosti esille Katharinen kokemat paineet, mitkä Vietnam-raportit aiheuttavat, minkä lisäksi häntä jännittää ja ahdistaa sanomalehden johdossa olo, sillä lähes kaikki ulkopuoliset tuntuvat kyseenalaistavan hänen taitonsa. Streepin näyttelijätyötä on aina lumoavaa katsella, mutta minun on pakko sanoa, etten usko hänen voittavan tästä roolista Oscaria. Hänellä on ennätys Oscar-ehdokkuuksien määrässä, mutta niistä kahdestakymmenestäyhdestä ehdokkuudesta hän on voittanut vain kolme palkintoa. Tämä ei ole yksi hänen parhaista rooleistaan, joten uskon Akatemian antavan palkinnon jollekin toiselle.
     Streepin tavoin myös miespääosan esittäjä Tom Hanks tuntuu olevan mainio missä tahansa elokuvassa ja niin hän on myös tässä. Hanks näyttelee The Washington Postin päätoimittaja Ben Bradleetä, joka on Katharinea innokkaampi raporteista. Sanomalehdellä ei nimittäin mene kovin lujaa, joten Ben uskoo, että lehti nousee suositummaksi, jos se julkaisee raportit ensimmäisenä. Hanksista välittyy Benin innostus, kuten myös huoli lehden kohtalosta. Häntäkin on aina ilo katsoa, mutta Streepin työn tavoin ei Hankskaan tee tässä mitään erityisen vaikuttavaa, joten en ihmettele, ettei hän saanut ehdokkuuta parhaasta miespääosasta.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. The Washington Postille työskentelevät Fritz (Tracy Letts), Arthur Parsons (Bradley Whitford) ja Ben Bagdikian (Bob Odenkirk), sekä raportit lehdistölle paljastava Dan Ellsberg (Matthew Rhys), Katharinen tytär Lally Graham (Alison Brie), Benin vaimo Antoinette Bradlee (Sarah Paulson), lakimies Roger Clark (Jesse Plemons) ja puolustusministeri Robert McNamara (Bruce Greenwood). Streepin ja Hanksin lisäksi muut näyttelijät eivät pääse nousemaan esille, eivätkä heidän hahmonsa ole kovin mieleenpainuvia. Muista näyttelijöistä muistaa lähinnä Odenkirkin ja Rhysin, heidän yhteisten hetkiensä takia.

The Post alkaa yllättävän mielenkiintoisesti. Se lähtee käyntiin Vietnamista vuonna 1966, joka tuo monin tavoin mieleen Spielbergin tunnetun sotaelokuvan Pelastakaa sotamies Ryan (Saving Private Ryan - 1998). Harmillisesti Vietnam-prologi päättyy lyhyeen, mistä siirrytään 1970-luvun alkuun ja nyky-Spielbergille tutumpaan historialliseen draamaan. Ajankuva filmissä on tietysti upeasti toteutettu. Elokuva näyttää ja tuntuu aivan mahtavasti 1970-luvulta (vaikken silloin vielä elänytkään, mutta uskoisin sen onnistuvan erinomaisesti), jolloin sen maailmaa jää seuraamaan kiinnostuneena. Harmi vain, ettei ensimmäisen tunnin ajan itse tarina ole mitä kiinnostavin. Hahmot lähinnä vain keskustelevat elämästään ja politiikasta ja The Washington Postin rahatilanteesta. Uusia henkilöitä esitellään vähän väliä, mutta heidän merkitystään ei selvennetä lähes ollenkaan. Aina välillä The Washington Postilla mietiskellään, miten ihmeessä kilpaileva sanomalehti The New York Times on saanut tietoonsa valtion salaisuuksia. Silloin elokuva onnistuu pitämään kiinnostusta yllä, mutta muuten leffa tuntuu aika pitkäveteiseltä.

Onneksi toisen tunnin aikana tilanne muuttuu. The Washington Post on saanut raportit omiin käsiinsä ja alkaa pohdinta siitä, voiko juttua julkaista. Kaiken järjen mukaan sananvapauden pitäisi tarjota heille luvan julkaisemaan tekstejä, jotka avaavat kansan silmät siitä, miten hallitus huijaa ihmisiä, mutta heidät voisi silti tuomita vankilaan maanpetoksen takia. Mitä jos tiedot leviävät muuhun maailmaan niin, että eri valtiot voivat käyttää niitä pahoin aikomuksin hyödyksi? Mutta silti monet tuhannet yhdysvaltalaissotilaat ovat kuolleet Vietnamissa ja jos se johtuu Yhdysvalloista itsestään, pitäisi tieto kertoa. Toisen tuntinsa aikana The Post muuttuu yllättävän jännittäväksi elokuvaksi, joka pistää katsojan taidokkaasti pohtimaan näitä asioita. Mikä on oikein ja mitä itse tekisi sellaisessa tilanteessa? Valitettavasti pitkään kestävän erittäin hyvän osion jälkeen leffan taso laskee hieman ihan lopussa.

Jännityksen lisäksi elokuva ei oikeastaan herätä muita tunteita. Se ei saa ilahtumaan, eikä liikuttumaan. Ei ahdistumaan, eikä oikeastaan välittämään hahmojen kohtalosta. Ainoat naurut tarjoaa presidentti Nixonin puhelu, jossa hän määrää, ettei The Washington Postilla ole enää mitään asiaa Valkoiseen taloon. Leffa on tavallaan aika kylmä, eikä siihen pääse kunnolla mukaan, vaikka sitä seuraakin kiinnostuneena. On myös hieman ärsyttävää, ettei elokuva avaa tarkemmin raporttien sisältöä. Lopussa tuli huomattua, miksi on hyvä, että historiallisten teosten lopputekstien aikana lukee, miten hahmojen tarina jatkui, kun filmin tapahtumat päättyivät. Tästä sellainen puuttui, vaikka tämä sitä kaipaisi. Ja silti loppuun on tungettu viittaus Watergaten tietovuotoon. Ne, jotka eivät asioita tiedä ennen elokuvan katsomista, joutuvat turvautumaan Wikipediaan matkalla kotiin.

Steven Spielbergin suurin ongelma nykyään on se, ettei hän enää edes yritä mullistaa elokuvateollisuutta kuten 1900-luvulla Tappajahaista (Jaws - 1975) lähtien, vaan hän pysyy täysin oman mukavuusalueensa sisällä ja tekee juuri niin tuttua ja turvallista kuin vain on mahdollista. Vaikka Spielberg on jälleen onnistunut hienon ajankuvan luomisessa, ovat hänen uudet teoksensa kaukana siitä, mikä hänen tasonsa oli vielä viisitoista vuotta sitten. Liz Hannahin ja Josh Singerin käsikirjoitus sisältää hyviä juttuja, mutta dialogipainotteisuus on hieman tylsää. Teknisesti The Post on kuitenkin hieno elokuva. Kuvaus on mainiota, kuten on myös valaisu. Leikkauskin toimii, vaikka filmiä voisi tiivistää vähän. Lavastus ja puvustus ovat upeasti toteutetut, minkä lisäksi tietokonetehosteita on varmasti käytetty liian modernien taustojen poistamiseen. Tämä on tehty taidokkaasti ja niin ovat myös äänitehosteet. Musiikeista vastaa tietty Spielbergin tärkein yhteistyökumppani, legendaarinen John Williams, jonka sävellykset ovat mainiot elokuvan aikana ja luovat lisäyksensä jännittävään tunnelmaan, mutteivät tosin jää millään lailla mieleen leffan päätyttyä.

Yhteenveto: Jännittävästä loppupuoliskostaan huolimatta The Post ei ole kovin ihmeellinen elokuva. Lyhyttä Vietnam-prologia lukuunottamatta leffan ensimmäinen tunti on aika pitkäveteistä seurattavaa, jossa lähinnä vain puhutaan ja pohdiskellaan. Ja vaikka toinen tunti pistää katsojan onnistuneesti pohdiskelemaan ja jännittämään, ei filmi selvennä tarpeeksi hyvin valtion salaisuuksia ja on muutenkin tunnelmaltaan oudon kylmä. Vaikka hienosti toteutettua 1970-luvun maailmaa ihailee, ei siihen tunnu pääsevän koskaan mukaan. Meryl Streep ja Tom Hanks ovat tietysti upeat rooleissaan, mutta muut näyttelijät eivät pääse näyttämään lahjojaan. Visuaalisesti kyseessä on näyttävä elokuva, sillä ohjaaja Steven Spielberg tietää kyllä, miten tehdä tyylikkäitä filmejä. Harmi vain, että sisällöstä puuttuu kaikki se tunne ja tekemisen riemu, mikä löytyi hänen teoksistaan vielä parikymmentä vuotta sitten. Jos Spielbergin uudet historialliset elokuvat ovat iskeneet teihin tai katsotte aina kaikki Oscar-ehdokkaat, niin katsokaa toki The Post. En kuitenkaan usko, että se tulee voittamaan kumpakaan ehdokkuuksistaan, enkä usko, että siitä tullaan puhumaan enää ensi vuonna. Vaikka kyseessä on kelpo leffa, on sitä silti hieman surullista seurata Spielbergin tason putoamisen takia. Saa nähdä, millainen on hänen seuraava elokuvansa Ready Player One (2018), mikä ilmestyy jo ensi kuussa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Post, 2017, Amblin Entertainment, DreamWorks, Participant Media, Pascal Pictures, Star Thrower Entertainment, River Road Entertainment

Arvostelu: The Disaster Artist (2017)

THE DISASTER ARTIST

Ohjaus: James Franco
Pääosissa: James Franco, Dave Franco, Seth Rogen, Ari Graynor, Alison Brie, Josh Hutcherson, Paul Scheer, Jacki Weaver, Jason Mantzoukas, Hannibal Buress, Zac Efron, Bryan Cranston ja Tommy Wiseau
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7

Tommy Wiseaun The Roomia (2003) pidetään kaikkien aikojen parhaimpana surkeana elokuvana. Leffan maineen takia se on noussut isoksi kultti-ilmiöksi, josta järjestetään edelleen teatterinäytöksiä ympäri maailman. Suosion takia elokuvassa näytellyt Greg Sestero kirjoitti yhdessä Tom Bissellin kanssa kirjan filmin teosta nimeltä "The Disaster Artist: My Life Inside The Room, the Greatest Bad Movie Ever Made" (2013). Vuonna 2014 Point Grey Pictures -yhtiö hankki elokuvaoikeudet kirjaan ja yhtiön omistaja Seth Rogen kysyi ystävältään James Francolta, olisiko tämä kiinnostunut leffan teosta. Franco luki kirjan ja katsoi The Roomin, minkä jälkeen hän alkoi innolla työstämään filmiä. Kuvaukset alkoivat joulukuussa 2015 ja lopulta The Disaster Artist sai ensi-iltansa maaliskuussa 2017 South by Southwestin elokuvajuhlilla. Sen jälkeen sitä on näytetty erilaisissa tapahtumissa ja se on alkanut saamaan kunnon teatterilevitystä. Suomeen elokuva saapuu vasta nyt, alkuvuodesta 2018. Kun kuulin leffasta ensimmäisen kerran, se ei herättänyt erityisemmin huomiotani, sillä en ollut nähnyt The Roomia. Kuitenkin elokuvan suosion kasvaessa ja ensi-illan lähestyessä myös mielenkiintoni alkoi kasvaa. Tammikuun alussa kävin katsomassa The Roomin Night Visionsin järjestämässä näytöksessä ja vaikken välttämättä halua enää koskaan nähdä sitä kuraa uudestaan, kiinnostuin vielä enemmän siitä, miten sellainen elokuva on ikinä saatu aikaiseksi? Alunperin minun oli tarkoitus odottaa ensi-iltaan asti, että näen leffan, sillä armeijani alkoi pari päivää The Room -näytöksen jälkeen, mutta koska se meni jo ensimmäisenä päivänä päin mäntyä, huomasin jo tammikuun toisella viikolla katsovani The Disaster Artistia sen lehdistönäytöksessä.

Nuori näyttelijänalku Greg Sestero tapaa mystisen Tommy Wiseaun, jonka kanssa hän päättää muuttaa Los Angelesiin ja aloittaa uran Hollywoodissa. Heidän "lahjansa" eivät kuitenkaan vakuuta ketään, joten he päättävät tehdä ihan oman elokuvansa, The Roomin.

Greg Sesteroa näyttelee Dave Franco, joka tekee parhaan roolisuorituksen, mitä olen häneltä nähnyt. Dave ei ole koskaan ennen erityisemmin tehnyt vaikutusta minuun, mutta tässä hän vihdoin osoittaa kuuluvansa veljensä tavoin elokuvien maailmaan. Dave tuo todella mainiosti esille Gregin innostuksen näyttelemistä kohtaan, mistä löytyy kuitenkin selkeää ramppikuumetta. Greg luottaa täysillä Tommyyn, joka tarjoaa hänelle ajatuksia loistokkaasta tulevaisuudesta Hollywoodissa. Vaikka Dave Franco osoittikin vihdoin olevansa kelpo näyttelijä, hän jää silti pahasti veljensä varjoon.
     James Franco on nimittäin aivan huikea erikoisena Tommy Wiseauna. Hän on omaksunut Tommyn olemuksen täydellisesti puhetyylistä eleisiin asti. Kyseessä on niitä rooleja, joissa näyttelijä muuttuu täysin hahmoksi, eikä vain esitä, mikä nostaa Jamesin suoraan vuoden parhaimpien näyttelijöiden joukkoon. Hienomman muuntautumisesta tekee se, ettei kukaan tiedä Tommyn taustoja, mutta silti James vaikuttaa olevan täysin perillä kaikesta. Hän saa luotua Tommyyn oivan mystisyyden ja pystyy tekemään erikoisia asioita, ilman että hänen roolityönsä menettää uskottavuutensa. Äärimmäisen huikeaa on myös nähdä, kuinka James näyttelee upeasti henkilöä, joka ei osaa näytellä. Vaikka katsojana nauraa usein Tommylle, kun tämä ei tiedä, miten elokuvia pitäisi tehdä, on James onnistunut tuomaan myös traagisuutta rooliin.
     Tommyn ja Gregin lisäksi muita isoja hahmoja ovat myös käsikirjoitusvastaava Sandy Schklair (James Francon kanssa usein näyttelevä Seth Rogen) ja Gregin tyttöystävä Amber (todellisuudessa Dave Francon vaimo Alison Brie). Rogen on erittäin hyvä Sandyn roolissa, joka yrittää takoa Tommyyn järkeä kuvauspaikalla, mutta joka huomaa, ettei oikeastaan mitään ole tehtävissä leffan pelastamiseksi. Briekin on hyvä, mutta hänen hahmonsa ei jää kovin hyvin mieleen. Lähinnä Amber vain yrittää saada Gregin poistumaan elokuvasta, jottei hänen uransa näyttelijänä pääty ennen kuin se ehtii edes alkaakaan.
     Francon veljesten lisäksi leffassa nähdään muitakin näyttelijöitä, jotka näyttelevät näyttelijöitä, jotka näyttelevät The Roomissa. Ari Graynor esittää Juliette Daniellea, joka näyttelee Lisaa, Tommyn esittämän Johnnyn tulevaa vaimoa. Nälkäpeli-leffoista (The Hunger Games - 2012-2015) tuttu Josh "Peeta" Hutcherson näyttelee Philip Haldimania, joka esittää kummallista Denny-naapuria. Jacki Weaver näyttelee Carolyn Minnottia, joka esittää Lisan äitiä. Nathan Fielder esittää Kyle Vogtia, joka esittää psykologi Peteriä ja Zac Efron esittää Dan Janjigiania, joka näyttelee huumediileri Chris-R:ää. Näyttelijät tekevät hyvää työtä ja etenkin Hutcherson sopii ulkonäkönsä ja olemuksensa puolesta täydellisesti Philipiksi, mutta harmillisesti heidän osuutensa jää todella pieneksi. On hauska nähdä näyttelijöiden näyttelevän näyttelijöitä näyttelemässä, mutta olisi heille toivonut hieman enemmänkin tekemistä.
     Elokuvassa nähdään myös pienissä rooleissa Megan Mullally Gregin äitinä, Hannibal Buress ja Jason Mantzoukas kuvauskalusteita vuokraavana kaksikkona, Paul Scheer tympeänä kuvaajana ja Bryan Cranston omana itsenään. Leffassa esiintyy muitakin näyttelijöitä omana itsenään, mutta lähinnä haastatteluissa eikä itse tarinassa.

Tiettyjen hahmojen syventämisen puutteen lisäksi The Disaster Artistilla on pari muutakin ongelmaa, joista isoin on rytmitys. Paikoitellen elokuva nimittäin kulkee liian nopealla temmolla eteenpäin, kun toivoisi sen kertovan hieman tarkemmin, mitä tapahtuu. Esimerkiksi kun Tommy Wiseau tajuaa, että he voisivat tehdä ihka oman elokuvansa, eikä heidän tarvitse hakea töitä muilta tuotantoyhtiöiltä, filmi kulkee pikakelauksella koko suunnitteluosion läpi. Se on tavallaan hyvä näinkin, mutta siihen jää kaipaamaan jotain enemmän. Sen lisäksi myös itse kuvausosio hyppii hieman liian vauhdikkaasti eteenpäin, mistä päästään myös toiseen ongelmaan. Greg Sesteron kirjassa The Roomin teko on kuvailtu paljon inhottavammaksi prosessiksi, jossa työryhmät erosivat yksi toisensa perään ja jossa Tommy kohteli kaikkia todella ilkeästi. Elokuvassa taas on kyselty enemmän Tommyn mielipiteitä, jolloin kaikki on paljon mukavammin, vaikka vaikeita tilanteitakin löytyy useita. Kaksi erilaista näkökulmaa ovat valitettavasti johtaneet siihen, että välillä asiat sujuvat kivasti, aivan kuin Tommy selittäisi, mitä tapahtui ja paikoitellen Tommyn diktaattorimainen asenne ohjaajana nousee esille voimakkaasti ja tuntuu siltä kuin Greg kertoisi tilanteesta. Tämän takia leffasta löytyy pidempi jakso, jossa tunnelma vaihtuu hieman liikaa kohtauksesta toiseen. Muuten filmistä ei oikeastaan löydy pahaa sanottavaa. The Disaster Artist on itse asiassa jopa aivan mahtava elokuva!

Suurimmaksi osaksi leffan tunnelma on loistavasti luotu. Katsojana riemuitsee Tommyn ja Gregin kanssa, kun he lähtevät "valloittamaan" Hollywoodia ja suree heidän kanssaan, kun homma ei menekään suunnitellusti. Leffa nappaa erinomaisella aloituskohtauksella katsojan heti mukaansa ja näyttää, millaista menoa on luvassa. Läpi elokuvan saa nauraa useaan otteeseen ja sitä on muutenkin äärimmäisen mukava katsoa. Tommyn kohellukset ovat paikoitellen jopa hulvattomia ja välillä ei voi muuta kuin miettiä, tapahtuivatko nämä asiat muka ihan oikeasti? Ja vaikka kritisoinkin The Roomin suunnitteluprosessia ja kuvausosiota, löytyy niistä paljon hyvääkin. Vaikka eri kuvauskohtauksissa tuntuu olevan eri kertoja kuin toisissa, ovat ne silti yksittäisinä kohtauksina todella toimivia. The Roomin katsominen on lähestulkoon pakollista ennen tämän filmin näkemistä, sillä muuten monet hauskat ja kekseliäät kohdat menevät yli hilseen. Ilman sen näkemistä ei monien kuvauskohtausten hienoutta ymmärrä samalla lailla. On myös äärimmäisen upeaa, kuinka tätä elokuvaa varten tehtiin useita The Roomin kohtauksia uudestaan lähes samannäköisiksi, mistä huokuu suuri arvostus sitä aivan kauheaa tekelettä kohtaan.

Todella pitkään The Disaster Artistin aikana mietin, että kyseessä on "vain" erittäin hyvä elokuva. Vasta ihan loppupäässä, kun The Roomin ensi-ilta vihdoin koittaa, aloin pitää teosta mahtavana. Aluksi vain nauraa elokuvassa nähtävän yleisön kanssa, kuinka surkean filmin Tommy onkaan saanut aikaiseksi, mutta pikkuhiljaa se nauru alkaa muuttua suruksi, kun näkee Tommyn istuvan yleisön keskellä. Etenkin siinä kohtauksessa James Francon roolisuoritus pääsee valloilleen, kun hän miettii, miksi ihmiset pilkkaavat hänen elokuvaansa - jotain mikä on hänelle äärimmäisen tärkeää. On myös traagista katsoa ahdistunutta Gregiä hänen vieressään, joka häpeillen miettii, pitäisikö hänen lähteä teatterista. Vaikka tiedän, että myös tätä kohtausta varten on otettu taiteellisia vapauksia, on lopetus silti erinomainen ja saa katsojan helposti liikuttumaan. Filmi sisältää muutenkin yllättävän koskettavia hetkiä, joita en odottanut näkeväni. Pari vuotta sitten ilmestyneen mahtavan Florencen (Florence Foster Jenkins - 2016) tavoin The Disaster Artist pistää katsojan pohtimaan, voiko sittenkään nauraa todella kököille jutuille, kun niiden tekijät ovat oikeasti uskoneet tekevänsä taidetta. Tässä elokuvassa on tosin se pohdintaa helpottava puoli, että filmi itse nauraa The Roomin huonoudelle.

Sen lisäksi, että James Franco näyttelee Tommy Wiseauta, hän on myös ohjannut The Disaster Artistin, samalla tavalla kuin Wiseau ohjasi The Roomin. Tai no, ei nyt ihan samalla tavalla, kun ottaa huomioon, että Franco osoittaa olevansa varteenotettava tekijä myös ohjaajana, eikä mokaa koko juttua täysin kuten Wiseau. Franco on saanut luotua hienon yhdistelmän yllättävän liikuttavaa draamaa ja itselleen perinteikästä kaverikomediaa. Yksi elokuvan suurimmista riemuista onkin katsella kahta veljestä esittämässä henkilöitä, jotka aikovat toteuttaa unelmansa yhdessä. Jos James ja Dave eivät olisi niin veljiä, ei Tommyn ja Gregin ystävyys välttämättä välittyisi samalla lailla. Käsikirjoituksesta vastaavat Scott Neustadter ja Michael H. Weber ovat tehneet todella oivallista työtä kerronnan ja repliikkien kanssa. The Disaster Artist on myös tekniseltä toteutukseltaan mainio. Se on taitavasti kuvattu ja leikattu. Lavastajat ovat tehneet hyvää työtä luodessaan The Roomin lavasteita uudestaan ja maskeeraustiimi on hienosti auttanut James Francoa omaksumaan Tommyn roolin. Äänimaailma ei erityisemmin korostu, mutta säveltäjä Dave Porterin musiikit toimivat hyvin elokuvan taustalla.

Yhteenveto: The Disaster Artist on loistokas yhdistelmä kaverikomediaa ja koskettavaa draamaa. Se nappaa mukaansa heti alussa, ja läpi kestonsa se ilahduttaa, liikuttaa ja herättää katsojien sisäisen luovuuden. Tunnelma on mahtavasti toteutettu, eikä filmi tunnu koskaan pitkäveteiseltä. Itse asiassa parissa kohtaa leffa tuntuu jopa kiirehtivän hieman, jolloin toivoisi, että se kertoisi tapahtumia rauhallisemmin. Harmillisesti The Roomin kuvauksissa tunnelma tuntuu vaihtelevan kummallisesti, eikä kuvausosio ole täysin yhtenäinen hengeltään. Yksittäiset kohtaukset sen sisällä ovat kuitenkin niin hyviä, ettei heittelevä tunnelma haittaa liikaa. Loppuhuipennuksessa elokuva todella nousee aivan loistavaksi teokseksi, joka pistää katsojan hienosti miettimään, voiko kenenkään työlle nauraa, oli se kuinka surkea tahansa, jos sen tekijä on pistänyt koko sydämensä ja sielunsa peliin? Onneksi leffa itse kuitenkin nauraa, jolloin katsojana pystyy siihen helpommin, vaikka traaginen henki on usein läsnä. Filmin näyttelijät ovat hieman alikäytettyjä, mutta silti mainioita, etenkin vihdoin vaikutuksen tekevä Dave Francoa ja hänen veljensä James Franco, joka muuttuu täydellisesti Tommy Wiseauksi. Jamesin työ läpi leffan on huikeaa ja on suuri sääli, ettei hän saanut parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuutta. Suosittelen The Disaster Artistin näkemistä äärimmäisen lämpimästi kaikille, sillä se on erinomainen filmi. Sitä ennen kannattaa kuitenkin katsoa The Room, sillä vaikka se onkin kamala, monet tämän leffan viittauksista ja vitseistä menevät katsojalta muuten ohi. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus, jossa esiintyy aito Tommy Wiseau.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.reddit.com
The Disaster Artist, 2017, Good Universe, New Line Cinema, Point Grey Pictures, RabbitBandini Productions, Ramona Films, RatPac-Dune Entertainment