Pääosissa: Jack Black, Awkwafina, Viola Davis, Dustin Hoffman, James Hong, Bryan Cranston, Ke Huy Quan, Ian McShane, Lori Tan Chinn, Ronny Chieng ja Harry Shum Jr.
Genre: animaatio, seikkailu, toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 7
DreamWorksin animaatioelokuva Kung Fu Panda (2008) oli taloudellinen jättimenestys, jota niin kriitikot kuin katsojat kehuivat, joten jatkoa oli luvassa. Kung Fu Panda 2 (2011) ja Kung Fu Panda 3 (2016) pitivät suosiota yllä ja DreamWorks alkoi vihjailla jatkavansa sarjaa vieläkin pidemmälle. Vuonna 2022 yhtiö ilmoittikin neljännen osan olevan tekeillä. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointi käynnistyi ja nyt Kung Fu Panda 4 saapuu elokuvateattereihin. Omasta mielestäni alkuperäinen Kung Fu Panda on yksi DreamWorksin parhaista animaatioista, mutta pidän myös sen jatko-osista. Odotin siis nelososan näkemistä positiivisin mielin ja olin ilahtunut, kun pääsin näkemään Kung Fu Panda 4:n viikkoa ennakkoon sen lehdistönäytöksessä.
Po-panda kohtaa uuden vaarallisen vastuksen, muodonmuuttaja Kameleontin, samalla kun hän etsii itselleen seuraajaa uudeksi Lohikäärmesoturiksi.
Riemastuttava Jack Black kuullaan jälleen itse kungfu-pandana, eli Po'na, suurena Lohikäärmesoturina, joka joutuu vaativimman tehtävänsä eteen - Po'n täytyy siirtyä seuraavalle tasolle entisen mestari Oogwayn tilalle Rauhan laakson henkisenä johtajana ja löytää itselleen seuraaja, josta tulee uusi Lohikäärmesoturi. Tästähän ei panda ole lainkaan ilahtunut ja hän onkin paljon mieluummin suuntaamassa seuraavaan seikkailuun, kun uusi vaara uhkaa maailmaa. Po on vanha tuttu ruokaa rakastava, hieman kömpelö hupsu, josta on mahdotonta olla pitämättä. Jälleen kerran pandan täytyy löytää itsestään todellinen sankari, sekä kypsentyä hieman.
Vanhoista tutuista paluun tekevät myös mestari Shifu (Dustin Hoffman), Po'n hanhi-isä Ping (James Hong) ja biologinen pandaisä Li Shan (Bryan Cranston). Hurja viisikko on omalla tavallaan mukana, mutta esimerkiksi Tiikerittären ääninäyttelijä Angelina Jolien palkkio olisi ollut liian mittava, joten heille ei ole annettu puherooleja. Uusina hahmoina elokuva esittelee varastelevan Zhen-aroketun (Awkwafina), Katajala-kaupungin alamaailmaa johtavan malaijanmuurahaiskäpy Hanin (Ke Huy Quan), sekä häijyn Kameleontin (Viola Davis), joka pystyy muuttumaan keneksi tahansa ja jolla on omat katalat suunnitelmansa, mitkä Po'n pitäisi estää. Shifun rooliksi jää lähinnä pudistella päätään Po'lle jälleen kerran, kun taas pandan isät päätyvät omaan seikkailuunsa. Zhen on oiva lisäys, mutta Kameleontti jää hieman alikehitetyksi pahikseksi. Davisin ääni istuu pahikselle täydellisesti ja hahmon muuntautumiskyky on kekseliäs, joskin sitä olisi voitu hyödyntää vielä ovelammin. Kameleontti jää kuitenkin motiiveiltaan varsin tylsän geneeriseksi vihulaiseksi ja hahmoon olisi voitu keksiä huomattavasti kiinnostavampaa syvyyttä kuin se, että hän periaatteessa haluaa vain olla maailman mahtavin pahis.
Kung Fu Panda 4 on oikein toimiva lisäys elokuvasarjaan. Se ei yllä alkuperäisleffan mahtavuuteen, eikä tavoita kakkosleffankaan korkeuksia, vaan se on aika samaa tasoa varsin passelin kolmososan kanssa. Elokuva tarjoaa tuttuja Kung Fu Panda -juttuja, lähtien Po'n toistuvasta kehityskaaresta vauhdikkaaseen toimintaan, hauskaan huumoriin ja suuruudenhulluun pahikseen, joka koettelee pandan taitoja ja uskoa itseensä. Kaava toimii edelleen pääasiassa hyvin ja Po'n uudelle seikkailulle hyppää mielellään mukaan. Syvyyttä tuodaan hieman sillä, että Po'n pitäisi löytää uusi, henkisempi taso kungfusta ja jättää rakastamansa Lohikäärmesoturipestinsä seuraavalle sankarille, minkä lisäksi adoptioisä Pingin ja biologisen isä Li Shanin yhteinen seikkailu on raikasta poikkeavuutta yleensä perinteisistä ydinperheistä kertoviin amerikkalaisiin perheleffoihin.
Puolitoistatuntinen elokuva pitää pääasiassa sujuvasti otteessaan. Lapsikatsojille leffa uppoaa taatusti hyvin ja aikuiset viihtyvät mukavasti siinä sivussa, vaikka ajoittain tarinan täysi ennalta-arvattavuus voikin aavistuksen tylsistyttää. Seikkailusta ei tietenkään vauhtia ja vaaratilanteita puutu, ja yksi elokuvan huippuhetkistä on lystikäs tappelu pupujen pyörittämässä tavernassa, joka on rakennettu vaaralliselle jyrkänteelle. Komediaa on runsaasti, niin hupaisaa sanailua kuin pöhköä fyysistä kohellusta ja leffan aikana pääseekin naureskelemaan useaan otteeseen. Loppupeleissä Kung Fu Panda 4 tarjoaa juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa. Se ei ole mikään erityisen ihmeellinen elokuva, mutta on se sentään parannus DreamWorksin viimeisimpien munausten, kuten Ruby - Teini-ikäisen merihirviön(Ruby Gillman, Teenage Kraken - 2023), Trolls: Bändi koossa(Trolls Band Together - 2023) ja vielä Suomen julkaisua vailla olevan, totaalisesti lytätyn Megamind vs. The Doom Syndicaten (2024) jälkeen.
Visuaalisesti kyseessä on tietty hienonnäköinen teos. Animaatiojälki on erinomaista, ihanan värikästä ja tarkan yksityiskohtaista. Hahmot liikkuvat sulavasti ja toimintakohtauksissa animaattorit pistävät parastaan, etenkin läpi Katajalan kaupungin kiitävässä takaa-ajokohtauksessa, jota säestää aivan mahtava instrumentaalitulkinta Ozzy Osbournen Crazy Train -kappaleesta. Hans Zimmerin ja Steve Mazzaron säveltämät musiikit ovat mainiot, mutta kenties koko leffan parasta antia on Jack Blackin Tenacious D -yhtyeen esittämä versio Britney Spearsin ...Baby One More Time -laulusta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Kung Fu Panda 4, 2024, DreamWorks, DreamWorks Animation, Universal Pictures
Ohjaus: Chris Miller Pääosissa: Antonio Banderas, Zach Galifianakis, Salma Hayek, Billy Bob Thornton, Amy Sedaris, Constance Marie, Guillermo del Toro ja Mike Mitchell Genre: animaatio, seikkailu, komedia Kesto: 1 tunti 30 minuuttia Ikäraja: 7
Puss in Boots, eli suomalaisittain Saapasjalkakissa perustuu eurooppalaiseen satuun 1600-luvulta ja se on esiosa Shrek-elokuvasarjalle (2001-2010). Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle heti, kun Shrek 2 (2004) ilmestyi ja hahmo nousi fanien suosikiksi. Alunperin leffan oli tarkoitus olla suoraan DVD:llä julkaistu, halvemmalla tehty lisäosa, mutta pian DreamWorks-studio päätti, että hahmo ansaitsee kunnon elokuvateatterijulkaisun. Leffan teko lähti liikkeelle ja tekijät ottivat ohjaaja Guillermo del Toron mukaan antamaan neuvoja ja palautetta. Lopulta Saapasjalkakissa sai ensi-iltansa lokakuussa 2011 (Suomeen elokuva tosin saapui vasta tammikuussa 2012). Leffa oli kriitikoiden kehuma menestys, vaikka lipputulot eivät nousseetkaan samoihin lukemiin Shrek-elokuvien kanssa. Leffa oli ehdolla parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta, mutta hävisi sen Rangolle(2011). Itse en käynyt katsomassa elokuvaa, kun se saapui Suomen teattereihin, sillä minulla oli silloin hölmö vaihe meneillään, jolloin en katsonut animaatioita lähes lainkaan, kokiessani, että ne on tehty lapsille ja minä saisin katsoa vain näyteltyjä filmejä (onneksi pääsin tästä urpoudesta pian yli). Katsoinkin Saapasjalkakissan vasta myöhemmin vuokralta isäni kanssa ja pidin elokuvasta paljon. Olen nähnyt sen muutamankin kerran uudestaan. Kun huomasin ensimmäisen Shrekin(2001) täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin arvostella koko leffasarjan läpi. Myös Saapasjalkakissa viettää 10-vuotissyntymäpäiviään tänä vuonna, mikä antoi vielä suuremman syyn katsoa myös tämän leffan.
Lainsuojaton Saapasjalkakissa lyöttäytyy yhteen vanhan ystävänsä Tyyris Tyllerön ja varas Kitty Pehmotassun kanssa kähveltääkseen legendaariset taikapavut, jotta he voisivat toteuttaa vuosia vanhan unelmansa ja löytää jättiläisen linnan rikkaudet.
Ennen kuin Saapasjalkakissa (äänenä Antonio Banderas) tapasi Shrekin, Aasin ja Fionan, hän oli yksinäinen susi... tai siis kissa, lainsuojaton rosvo ja omahyväinen naiskisujen hurmaaja. Enemmän kissa- kuin koiraihmisenä olen fanittanut Saapasjalkakissaa lapsesta asti heti, kun näin Shrek 2:n ensimmäisen kerran. Onkin mahtavaa päästä näkemään hänen alkuperäistarinansa, etenkin kun siitä oikeasti löytyy sisältöä, eikä lopputulos tunnu vain helpon rahan perässä tehdyltä rainalta. Hahmolle on kirjoitettu oiva kehityskaari, kun elokuvan edetessä hän päättää korjata vanhoja virheitään. Saapasjalkakissa saa seikkailuunsa mukaan elävän munan, Tyyris Tyllerön (Zach Galifianakis) ja tätä auttavan rosvokissan, Kitty Pehmotassun (Salma Hayek). Saapasjalkakissan ja Tyyris Tyllerön rikkinäinen ystävyys on yksi elokuvan vahvuuksista ja sitä kehitellään elokuvan aikana mainiosti. Kitty Pehmotassu taas tuo oivan kilpailijan Saapasjalkakissan taidoille, sekä totta kai pakollista romantiikkaa. Hahmolle lyhyesti selitetty taustatarina on mielenkiintoinen ja sitäkin hyödynnetään elokuvan aikana toimivasti. Vastaansa kolmikko saa Taavin ja Annin (Billy Bob Thornton ja Amy Sedaris), häijyn rosvopariskunnan, jotka eivät anna minkään tulla heidän ja legendaarisen kulta-aarteen väliin. Kaksikko on oivallisen julma ja ilkikurinen, mutta heiltä myös löytyy toisenlaista puolta, kun he ovat kahdestaan, eikä heidän täydy esittää vaarallisia ja karskeja.
Yhä kymmenen vuotta myöhemmin minua ärsyttää, etten mennyt katsomaan Saapasjalkakissaa elokuvateatterissa, kun se ilmestyi. Kyseessä on erittäin hyvä elokuva, mikä päihittää kevyesti Shrek kolmannen(Shrek the Third - 2007) ja Shrek ja ikuisen onnen (Shrek Forever After - 2010). Täysin kahden ensimmäisen Shrekin tasolle filmi ei yllä, mutta se ei haittaa. Saapasjalkakissa on onnistunut niin spin-offina sivuhahmosta kuin esiosana Shrekeille, etenkin kun se toimii täysin omana juttunaan. Elokuva ei vaadi sitä, että katsoja on nähnyt Shrekit, sillä niihin ei viitata oikeastaan millään tavalla. Fanipalveluksena toimivia cameorooleja ei nähdä, eikä elokuvan loppuhuipennus yritä linkittyä Shrek 2:n tapahtumiin. Tekijöillä on selvästi ollut tarina kerrottavanaan ja elokuvasta huomaa, kuinka paljon tekijätkin fanittavat Saapasjalkakissaa hahmona.
Seikkailuhenki on vahvasti läsnä alusta loppuun. Elokuva ei turhaan jarruttele, vaan se kulkee ripeää vauhtia kohti loppuhuipennustaan. Silti se onnistuu niin avaamaan Saapasjalkakissan alkuperää, alustamaan mukaansatempaavaa tarinaa ja kertoa kaiken kiirehtimättä. Puolentoista tunnin kesto käytetään esimerkillisesti hyödyksi. Rauhallisemmat suvantohetket löytyvät oikeista kohdista, eikä aika käy koskaan pitkäksi - etenkään kun filmi on todella hauska. Shrek-elokuvien tapaan Saapasjalkakissakin naurattaa takuuvarmasti kaikenikäisiä. Aikuiset joutuvat pidättelemään hymähdyksiään heti alussa, kun Saapasjalkakissa yrittää pukea kaikessa hiljaisuudessa ja hiipiä pois, kun vieressä nukkuu suloinen naaraskissa. Muutenkin aikuisvitsejä, kuten Fight Club -viittausta ja Tyyriksen munaläppiä on pitkin leffaa ja nauran yhä monille jutuille railakkaasti ääneen. Jostain syystä parhaat naurut kuitenkin edelleen tarjoaa kissa, joka nolon tilanteen sattuessa korostaa tilannetta nostamalla tassun suunsa eteen ja pyörein silmin päästää "ouu..." -äännähdyksen.
Elokuvan animaatiojälki on tuttua laatua Shrek-leffoista. Niin hahmot kuin maisemat ovat täynnä tarkkoja yksityiskohtia. Saapasjalkakissan turkki on huikeasti animoitu, kuten ovat myös rikkaat lokaatiot, joita leffa on täynnä. Väreillä ja valoilla leikitellään niin päivällä kuin yökohtauksissa ja filmi on paikoitellen erittäin tyylitelty. Jakautuvaa kuvaa käytetään taitavasti muutamassa kohdassa. Tom Wheelerin käsikirjoitus on monin tavoin nokkela ja on hienoa, kuinka hahmovetoisesti hän kirjoittaa seikkailua. Ohjauksesta taas vastaa Chris Miller, joka tekee huomattavasti parempaa työtä kuin Shrek kolmannen parissa, minkä hän myös ohjasi. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Henry Jackmanin säveltämät musiikit rakentavat elokuvaan täysin omanlaisensa hengen, mikä jo itsessään erottaa Saapasjalkakissan satumaisista Shrek-leffoista.
Yhteenveto:Saapasjalkakissa on erittäin mainio animaatioseikkailu, joka on jopa parempi elokuva kuin Shrek kolmas ja Shrek ja ikuinen onni. Leffa ei onneksi koskaan tunnu rahan perässä tehdyltä turhakkeelta, vaan tekijöillä on oikeasti ollut tarina kerrottavanaan ja he selvästi fanittavat itse nimikkohahmoa. Saapasjalkakissan omaan seikkailuun hyppääkin riemulla mukaan, erityisesti kun se todella on oma juttunsa, jonka parissa viihtyminen ei vaadi lainkaan Shrek-elokuvien näkemistä ennakkoon. Filmi syventää hyvin nimikkohahmonsa taustaa ja luo oivaa konfliktia Saapasjalkakissan ja uusien esiteltyjen hahmojen välille. Elokuva on todella hauska ja sitä katsoessa voivat nauraa aivan kaikenikäiset. Animaatiojälki on erittäin näyttävää ja jo siksi filmiä on ilo katsoa. Siinä, missä pääsarja Shrek väsähti parin edellisen osansa myötä, Saapasjalkakissa on kipeästi kaivannut jatko-osaa jo noin vuosikymmenen ajan. Toivottavasti pitkään tuotanto-ongelmissa pyörinyt jatkoleffa saataisiin oikeasti tehtyä ja teattereihin vuoden päästä, kuten DreamWorks on jo jonkin aikaa lupaillut.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Puss in Boots, 2011, DreamWorks Animation, Pacific Data Images
Pääosissa: Chris Pratt, Yvonne Strahovski, Sam Richardson, Edwin Hodge, Betty Gilpin, J. K. Simmons, Jasmine Mathews, Ryan Kiera Armstrong, Mary Lunn Rajskub, Mike Mitchell ja Keith Powers
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia
Ikäraja: 16
The Tomorrow War, eli suomalaisittain Taistelu huomisesta on Chris Prattin tähdittämä uusi scifitoimintaelokuva. Elokuva lähti liikkeelle nimellä "Ghost Draft" ja sen kuvaukset alkoivat syyskuussa 2019. Filmin oli tarkoitus ilmestyä elokuvateattereissa joulukuussa 2020, mutta koronaviruspandemian vuoksi julkaisua on jouduttu siirtämään. Tammikuussa 2021 Amazon Studios osti elokuvan Paramount Picturesilta noin 200 miljoonalla dollarilla ja nyt Amazon on julkaissut Taistelun huomisesta omassa Prime Video -suoratoistopalvelussaan. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin Chris Prattin tähdittävän elokuvaa, jossa taistellaan avaruuden muukalaisia vastaan. Minua harmittikin, että elokuva sai siirron teattereista suoratoistopalveluun, mutta silti katsoin Taistelun huomisesta heti, kun se oli saatavilla Prime Videossa.
Vuonna 2051 ihmiskunta on sodassa avaruusolentojen kanssa, jotka ovat tappaneet lähes kaikki ihmiset Maan päältä. Selviytyjien ainoa toivo on palata aikakoneella 28 vuotta menneisyyteen, jolloin sota ei ole vielä alkanut ja rekrytoida koko ihmiskunta taistelemaan yhteistä vihollista vastaan.
Marvelin Guardians of the Galaxy -elokuvista (2014-) ja uusista Jurassic World -leffoista (2015-) tuttu Chris Pratt näyttelee Dan Foresteria, biologianopettajaa, joka päättää lähteä mukaan sotaan, kun tulevaisuuden sotilaat saapuvat kertomaan, mikä ihmiskuntaa odottaa. Pratt on odotetusti nappivalinta päärooliin ja hän tuo uskottavasti esille useat puolet hahmostaan. Hänessä on karismaa scifileffan toimintasankariksi, mutta myös tiettyä maanläheisyyttä, jotta hän voi esittää tavantallaajaa, opettajaa ja perheenisää. Danin perheeseen kuuluvat hänen vaimonsa Emmy (Betty Gilpin), heidän tyttärensä Muri (Ryan Kiera Armstrong), sekä Danin isä James (J. K. Simmons), jonka kanssa Dan ei ole ollut vuosiin yhteyksissä. Gilpin ja Armstrong eivät pääse erityisemmin esille ja Simmonskin käy lähinnä kääntymässä ja keräämässä helpot rahat.
Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös Jasmine Mathews tulevaisuuden sodasta menneisyyteen saapuvana luutnantti Hartina, joka varoittaa ihmiskuntaa, mm. Sam Richardson, Edwin Hodge, Mary Lynn Rajskub ja Mike Mitchell Danin kanssa sotaan lähtevinä Charliena, Dorianina, Norahina ja Cowanina, sekä The Handmaid's Tale - Orjattaresi-televisiosarjasta (The Handmaid's Tale - 2017-) tuttu Yvonne Strahovski everstinä, joka komentaa tulevaisuudessa joukkoja taistoon. Sivunäyttelijät toimivat rooleissaan kelvollisesti - erityisesti Strahovski, jonka merkityksen voi arvata nopeasti.
Taistelu huomisesta -elokuva sisältää erittäin mielenkiintoisen konseptin ja se leikittelee veikeästi yhdistämällä avaruusolentojen hyökkäystä aikamatkustustarinaan. Aikaleikittelyä muukalaishyökkäyksen aikana on nähty aiemmin jo esimerkiksi Edge of Tomorrow'ssa (2014), mutta tämän leffan idea on onneksi tarpeeksi erilainen. Harmi vain, että Taistelu huomisesta jää kauas Edge of Tomorrow'n laadukkuudesta. Siitä löytyy paljon pidettäviä juttuja, mutta myös selviä heikkouksia, jotka kiskovat elokuvaa pääsemästä sen tavoittelemaan potentiaaliin. Juoni on mielenkiintoinen, vaikka se herättääkin kysymyksiä siitä, mikseivät tulevaisuuden sotilaat vain kouluta ihmiskuntaa taistelemaan tulevaa uhkaa vastaan, vaan he lähettävät jopa siviilejä ilman koulutusta tulevaisuuteen, kertomatta edes, mitä on todellisuudessa luvassa. Jotkut hädintuskin osaavat pitää asetta kädessä oikein päin ja heidät lähetetään sotimaan. Sitten ihmetellään, miksi lähes kaikki lähtevät heittävät kupin nurkkaan.
Tietyt asiat alustuksessa hoidetaan hutiloiden, jotta Dan kumppaneineen saadaan nopeasti lähetettyä tulevaisuuteen. Harmillisesti hutilointi johtaa myös siihen, että elokuva ei tavoita katsojan tunteita millään lailla, kun Danin pieni tytär itkee, ettei hänen isänsä voi jättää häntä näin. Tulevaisuuteen päästäessä elokuva onneksi nappaa paremmin mukaansa, vaikkei sivuhahmojen kohtalot jaksakaan kiinnostaa. Vastassa olevat avaruusolennot ovat kuitenkin päheä näky ja onnistunut uhka... tiettyyn pisteeseen asti. Muita hahmoja kohti otukset tuntuvat juoksevan sellaisella vimmalla, että hyvä jos ehtii sormea nostaa liipaisimelle ennen kuin noutaja tulee, mutta Danin kohdalla ne taitavat jopa hidastaa vauhtiaan, jotta sankarilla on sopivasti aikaa pistää olentoja hengiltä. Tästä huolimatta kohtaukset olentojen kera ovat oikein mainiota antia ja passelia viihdettä, jota olisi mielellään katsellut valkokankaalta television sijaan. Monet aikuiskatsojat voivat olla tyytyväisiä, sillä taisteluista ei ole tehty lapsiystävällisiä, vaan verta roiskahtelee.
Filmin isoimmat ongelmat kuitenkin nousevat esiin käsikirjoituksesta ja ohjauksesta. Sen lisäksi, että tekstissä hutiloidaan alkupäätä, on elokuva kerronnaltaan hieman epätasainen. Yhdessä kohtaa katsoja saattaa herkästi luulla, että tähän filmi nyt päättyy, mutta ei; kestoa onkin jäljellä vielä yli puoli tuntia. Yhteensä kestoa löytyy vähän päälle kaksi tuntia ja vartti, mitä ei osata oikein käyttää hyödyksi. Osan ajasta elokuva voisi kulkea selvästi reippaammin ja toisinaan taas sen pitäisi käyttää aikaa enemmän tiettyihin asioihin. Epätasaisinta on silti ohjaus. Elokuvan tunnelma vaihtelee turhankin radikaalisti pitkin kestoa, eikä Taistelu huomisesta osaa päättää, haluaako se olla vakavaa sotimista ihmiskunnan pelastumiseksi, vai humoristisempaa hömppää. Komediahetket pistävät silmään niin, että ne tuntuvat jälkikäteen lisätyiltä uusintakuvausten myötä. Kyseessä on aiemmin Lego Batman Elokuvan(The LEGO Batman Movie - 2017) tehneen Chris McKayn ensimmäinen näytellyn elokuvan ohjaus, eikä siirtyminen animaatiosta suju luontevasti.
Teknisiltäkin ansioiltaan Taistelu huomisesta on ailahteleva tekele. Etenkin tietokonetehosteiden taso vaihtelee kohtauksesta toiseen. Välillä avaruusmöröt näyttävät upeilta, toisinaan taas vuosia vanhasta videopelistä revityiltä. Tuhoutuneet kaupunginrauniot ovat joissain kuvissa karmiva ilmestys, joissain taas liian selvä vihreä kangas näyttelijöiden takana. Kuvaus on sujuvaa, lavasteet ja asut oivalliset ja maskeeraukset menevät. Ääniefektit toimivat erittäin hyvin ja säveltäjä Lorne Balfe tykittelee tuttuun tapaansa musiikeilla, rakentaen jonkinlaista jännitettä, kun McKay ei siinä onnistu.
Yhteenveto:Taistelu huomisesta on harmillisen keskinkertainen scifitoimintaelokuva, jonka veikeässä ideassa olisi potentiaalia parempaan. Elokuvan alustus hoidetaan aika hutiloiden, jotta hahmot saadaan nopeasti taistelemaan avaruusolentoja vastaan. Tämän vuoksi tunnepuoli jää ohueksi ja tietyt logiikat aikamatkustuksesta jäävät ihmetyttämään. Itse taistelu olentoja vastaan on viihdyttävää ja parissa kohtaa hieman jännittävääkin seurattavaa. Muukalaiset ovat oiva uhka ja näyttävä ilmestys, vaikka päähenkilön kohdatessaan ne tuntuvatkin menettävän paljon tehokkuudestaan, eivätkä efektit ihan toimi läpi leffan. Lähinnä elokuvan ongelmat muodostuvat kuitenkin töksähtelevästä tekstistä ja ailahtelevasta tunnelmasta. Välillä elokuva ottaa itsensä erittäin tosissaan, toisinaan se ymmärtää olevansa hömelöä popcorn-viihdettä. Vitsit tuntuvat jälkikäteen lisätyiltä, jotta tunnelmaa saataisiin kevennettyä. Chris Pratt on todella hyvä pääroolissa ja filmissä olisi eväät mitä mainioimpaan scifitoimintaan, mutta toteutus jää takeltelemaan. Välillä harmittaa, että elokuvaa pitää katsoa hieman tuhnuisemmalla suoratoistolaadulla, toisinaan taas leffa näyttää siltä kuin se olisi suoraan tehty televisiokatselua varten. Kenties Taistelu huomisesta olisi pitänyt suoraan tehdä Amazonin televisiosarjaksi. Sellaisena sen konsepti voisi toimia todella hyvin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Tomorrow War, 2021, Skydance Media, Lit Entertainment Group, New Republic Pictures, Phantom Four Films
Ohjaus: Mike Mitchell Pääosissa: Mike Myers, Eddie Murphy, Cameron Diaz, Antonio Banderas, Walt Dohrn, Jon Hamm, Craig Robinson, Jane Lynch, Conrad Vernon, Cody Cameron, Jeremy Steig, Julie Andrews ja John Cleese Genre: animaatio, seikkailu, komedia, fantasia Kesto: 1 tunti 33 minuuttia Ikäraja: 7
William Steigin lastenkirjaan Shrek! (1990) perustuva samanniminen elokuva (2001) oli suuri menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Shrek 2 (2004) oli vielä suurempi hitti - jopa ilmestymisvuotensa menestynein elokuva! DreamWorks päättikin heti tehdä jopa kolme jatko-osaa lisää. Shrek kolmas(Shrek the Third - 2007) ei saanut yhtä positiivista vastaanottoa kriitikoilta kuin kehutut kaksi aiempaa osaa, mutta sekin oli niin valtava menestys lippuluukuilla, että neljännen osan teko lähti pian liikkeelle. Tässä kohtaa DreamWorks päätti kuitenkin, että neljäs elokuva tulisi olemaan päätösosa ja aluksi suunniteltu viides elokuva muuttuikin lisäosaleffaksi Saapasjalkakissa (Puss in Boots - 2011). Lopulta Shrek Forever After (jota kuitenkin mainostettiin nimellä "Shrek: The Final Chapter"), eli suomalaisittain Shrek ja ikuinen onni sai ensi-iltansa keväällä 2010. Elokuva sai ristiriitaiset arviot, mutta se oli edeltäjiensä tavoin varsinainen kassamagneetti, tuottaen yli 750 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti. Itse kävin katsomassa Shrek ja ikuisen onnen, kun se ilmestyi Suomen teattereihin ja pidin sitä kolmososaa parempana. Olen katsonut leffan kerran tai kaksi uudestaan ja kun päätin arvostella koko elokuvasarjan läpi, alkuperäisen Shrekin 20-vuotisjuhlan kunniaksi, oli aika katsoa Shrek ja ikuinen onni taas kerran. Katsoinkin leffan noin kaksi kuukautta Shrek kolmannen jälkeen.
Shrek on kyllästynyt elämäänsä koti-isänä ja toivoo, että voisi palata takaisin aikaan, jolloin hän oli yksinäinen jätti, jota kaikki pelkäsivät. Ilkikurinen Tittelintuure kuulee tämän ja tarjoaa Shrekille mahdollisuuden toteuttaa haaveensa. Tittelintuure jättää kuitenkin kertomatta sopimukseensa liittyvät katalat ja pienellä printatut ehdot...
Vihreä jätti Shrek (äänenä jälleen Mike Myers) palaa tältä erää viimeistä kertaa seikkailemaan.Shrek kolmannessa hahmon suurin pelko oli tulla isäksi, mutta lopulta perhe-elämä ei olekaan kenties sinänsä pelottavaa, vaan lähinnä samaa toistavaa ja tylsää. Shrek kaipaa elämäänsä jännitystä ja onkin siksi jopa valmis uuteen seikkailuun. Hän ei tosin tiedä, mitä tuleman pitää... Hahmon kehityskaari läpi leffan on toisaalta mainio, mutta samalla se tuntuu toistavan samaa kuin jokainen edellisistäkin osista. Jokaisen elokuvan lopussa Shrekin sydän pehmenee ja hän arvostaa ystäviä ja rakastaan enemmän, mutta aina seuraavan filmin alussa hän on äksy jääräpää. Shrekin vaimo Fiona (Cameron Diaz), sekä eläinystävykset Aasi (Eddie Murphy) ja Saapasjalkakissa (Antonio Banderas) ovat tietty mukana, mutta eivät kuitenkaan sellaisina, minä heidät on totuttu näkemään, kun Shrekin uusi seikkailu alkaa. Vaihtoehtoiset versiot rakastetuista hahmoista ovat veikeät - etenkin pulskistunut Saapasjalkakissa, joka on nyt oikeastaan pelkkä puhuva katti. Fiona on jo aiemmin osoittanut taistelutaitojaan, mutta pääsee niissä oikeuksiinsa parhaiten nyt, sillä vaihtoehtoinen Fiona on hurja soturi, joka itse karkasi lohikäärmeen vartioimasta tornista. Tämän leffan pahis on Shrekille vaihtoehtotodellisuuden tarjoava Tittelintuure (Walt Dohrn), joka on parannus kolmososan tylsän prinssi Uljaan jälkeen, mutta samalla myös hieman ärsyttävä vastus. Hahmon kyvyt ja aikomukset ovat oivallisen häijyt lasten seikkailuleffaan, mutta jokin Tittelintuuren persoonassa tökkii rasittavasti. Siitä huolimatta hän ajaa asiansa ja sopii oikein passelisti viholliseksi.
Shrek ja ikuinen onni ei pääse lähellekään kahden ensimmäisen Shrek-leffan mahtavaa tasoa, mutta on se sentään parannus keskinkertaisen Shrek kolmannen jälkeen. Kaukaisen maan seikkailujen jälkeen leffa vie hahmot takaisin tutulle suolle ja aloittaa uuden tarinan esittelemällä jättien perhettä. Shrek kuitenkin kaipaisi toisenlaista jännitystä elämäänsä kuin vaippojen vaihtamista ja jättien ja aasi-lohikäärme-mutanttivauvojen leikkihetkiä, ja suostuukin Tittelintuuren diiliin. Pian vaihtoehtotodellisuudessa hän sitten hoksaakin, että hänellä oikeasti oli jo kaikki, mitä hän tarvitsi. Seikkailu vaihtoehtoisessa maailmassa, missä Shrek ei ole koskaan syntynyt, eikä kukaan tunne häntä, on veikeä idea ja leffa pitääkin ihan menevästi mukanaan, vaikka siitä löytyy välillä samaa väsynyttä henkeä kuin edellisestä elokuvasta. Kertomukseltaan elokuva tuntuu kuitenkin tarpeeksi tuoreelta, jolloin ei ihan niin pahasti häiritse, että kahden ensimmäisen filmin aito nerokkuus on kadonnut.
Vaihtoehtoiset Aasi ja Saapasjalkakissa tarjoavat pari hassua hetkeä, mutta sen kummemmin elokuva ei ole kovinkaan hauska. Alussa tosin naurahdin aika kovaankin ääneen turistiryhmälle, joka saapuu Shrekin ja Fionan suolle, mutta muuten komedia ei ole elokuvan vahva puoli. Pientä seikkailuhenkeä siitä löytyy, eikä aika käy pitkäksi puolentoista tunnin keston aikana. Toimintakohtauksista puuttuu tietty isku, mikä kahdesta ensimmäisestä osasta löytyi, mutta loppuhuipennus on kuitenkin onneksi tarpeeksi menevä. Lopusta löytyy myös aitoa sympaattisuutta ja jopa pientä koskettavuuttakin. Jos tämä nyt on Shrekin ja kumppaneiden tarinan päätös, millaiseksi DreamWorks tämän tarkoitti (eihän tämä oikeasti mikään loppu ole, viides osa on ollut suunnitteilla jo vuosia), on se sellaisena mainio.
Animaatiolaadultaan taso on kuitenkin pysynyt ennallaan tai kenties jopa parantunut aiempiin osiin verrattuna. Maisemat metsineen ja linnoineen ovat upean näköiset ja filmi on loistokkaan värikäs. Hahmot ovat visuaalisesti pääasiassa tutut itsensä, mutta vaihtoehtotodellisuuden uudet ilmeet luovat hauskan erilaisia piirteitä. Myös äänimaailma on oivallinen ja Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit ovat taas kerran mainiot. Josh Klausnerin ja Darren Lemken käsikirjoitus kaipaisi kuitenkin tiettyä potkua hyvistä ideoista huolimatta. Uusi ohjaaja Mike Mitchell ei myöskään ole yhtä hyvä tekijä kuin esimerkiksi kahta ensimmäistä osaa ohjannut Andrew Adamson, mutta ajaa asiansa.
Yhteenveto: Shrek ja ikuinen onni on askel parempaan suuntaan keskinkertaisen Shrek kolmas -leffan jälkeen, mutta vieläkään ei päästä takaisin kahden ensimmäisen elokuvan hienouteen. Seikkailu vaihtoehtoisessa todellisuudessa on veikeä idea ja on kiinnostavaa nähdä, millainen maailma olisi ollut ilman Shrekiä. Erityistä mukaansatempaavaa seikkailun henkeä ei kuitenkaan löydy ja huumoripuoleltaan filmi jää pienesti vaisuksi, muutamista tähtihetkistään huolimatta. Tittelintuure on asiansa ajava pahishahmo, mutta hänestä löytyy ärsyttävät puolensa. Animaation laatu on kehittynyt jälleen ja elokuva on visuaalisesti näyttävä. Käsikirjoitus ei kuitenkaan pääse niin lennokkaaseen vauhtiin kuin voisi toivoa. Heikkouksistaan huolimatta leffa on kelpo fantasia-animaatio koko perheelle. Jos elokuva ihan oikeasti huipentaa Shrekin ja kumppaneiden tarinan, toimii se finaalina oivallisesti. DreamWorks on jo pitkään ollut työstämässä viidettä Shrekiä, mutta saa nähdä, tapahtuuko se oikeasti koskaan...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Shrek Forever After, 2010, DreamWorks Animation, Pacific Data Images
Ohjaus: Paul Tibbitt ja Mike Mitchell Pääosissa: Tom Kenny, Mr. Lawrence, Antonio Banderas, Clancy Brown, Bill Fagerbakke, Carolyn Lawrence, Rodger Bumpass, Matt Berry ja Jill Talley Genre: animaatio, komedia, seikkailu Kesto: 1 tunti 32 minuuttia Ikäraja: 7
"Muutama arvostelu myöhemmin..."
Stephen Hillenburgin luomaan huippusuosittuun Paavo Pesusieni -animaatiosarjaan (SpongeBob SquarePants - 1999-) perustuva filmi Paavo Pesusieni -elokuva (The SpongeBob SquarePants Movie) nautti myös menestyksestä, ilmestyessään vuonna 2004. Elokuvan teko oli kuitenkin jättiprojekti, minkä vuoksi itse sarjan teko piti keskeyttää hetkeksi, joten tekijät eivät heti halunneet tehdä toista leffaa, vaan päättivät keskittyä sarjaan. Vuonna 2010 Nickelodeon-yhtiö alkoi kuitenkin suunnittelemaan uutta Paavo Pesusieni -leffaa, toivoen voivansa tehdä sen yhteistyössä Paramount Picturesin kanssa. Paramount ei kuitenkaan ollut aluksi kiinnostunut, kunnes seuraavana vuonna yhtiö perusti oman animaatiofirmansa Paramount Animationin. Vuonna 2012 ilmoitettiin, että yhtiöt olivat päässeet sopuun ja uusi elokuva oli tulossa. Animointi alkoi ja myös oikeiden näyttelijöiden kanssa käytävät kuvaukset lähtivät käyntiin syksyllä 2013. Lopulta Paavo Pesusieni kuivalla maalla -nimen saanut filmi ilmestyi alkuvuodesta 2015 ja sekin onnistui olemaan iso menestys, mistä kriitikotkin pitivät. Itse en käynyt katsomassa elokuvaa leffateatterissa, vaan katsoin sen vasta myöhemmin samana vuonna vuokralta, enkä erityisemmin pitänyt siitä, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin kun leffasarja saamassa jatkoa uudella elokuvalla Paavo Pesusieni vapaalla jalalla (The SpongeBob Movie: Sponge On the Run - 2021), päätin katsoa kaksi aiempaa filmiä uudestaan. Pari viikkoa ensimmäisen Paavo Pesusieni -elokuvan jälkeen katsoin Paavo Pesusieni kuivalla maalla.
Kallisarvoisen rapupiirasen resepti katoaa ja koko Tangala ajautuu kaaokseen, syyttäen Planktonia varkaudesta. Tällä kertaa Plankton taitaa kuitenkin olla syytön ja Paavo Pesusieni päättää auttaa häntä selvittämään, kuka todellisuudessa on ryöstön takana?
Tutut Paavo Pesusieni -sarjan hahmot tekevät tietty paluun, alkaen tottakai itse Paavo Pesusienestä (äänenä Tom Kenny). Yleensä lapsellisena hölmönä tunnettu Paavo on tässä leffassa urhoollisempi sankaritapaus, joka päättää heti tehdä kaikkensa pelastaakseen rapupiirasen reseptin ja samalla koko Tangalan. Parissa kohtaa Paavo hekottelee tyhmille jutuille, mikä saa herkästi nostettua hymyn katsojan huulille. Tai pistää raivon hitaasti kiehumaan, riippuen katsojasta. Paavon paras kaveri Patrick Tähti (Bill Fagerbakke) ehtii hölmöilemään Paavonkin puolesta, vaikka hänen ruutuaikansa on lopulta aika vähäinen. Viime filmissä täysin sivuun jäänyt Sanna-orava (Carolyn Lawrence) nousee isommin esille tällä kertaa, mutta kyyninen Jalmari Kalmari (Rodger Bumpass) pysyttelee muiden varjossa. Ravunkuori-ravintolan johtaja Rapukin (Clancy Brown) saa vähän tekemistä - lähinnä hän vain johtaa vihaista apokalyptista väkijoukkoa metsästämään epäilemäänsä syyllistä, Planktonia (Mr. Lawrence). Yllättäen Plankton nousee huomattavasti isompaan rooliin, lähtiessään seikkailuun Paavon kanssa. Kaksikon matkaa onkin mainiota seurata, etenkin kun he alkavat oppia asioita toisiltaan. Lisäksi elokuvassa nähdään myös Antonio Banderas ei-animaatiohahmona, merirosvo Purilaispartana, joka kertoo lokkiystävilleen elokuvan tarinaa. Ja koska eihän Paavo Pesusienen tekijöitä kiinnosta selkeä loogisuus, Purilaisparta myös hyppää mukaan tarinaan, jota hän lukee samanaikaisesti muille. Banderas sopii passelisti rooliinsa, kunhan muistaa, että kyseessä on pääasiassa lastenleffa ja hänen hahmonsa on tarkoituskin olla hieman nolo.
Paavo Pesusieni kuivalla maalla ei ole yhtä hyvä leffa kuin ensimmäinen Paavo Pesusieni -elokuva, mutta pidin siitä ilokseni tällä kerralla huomattavasti enemmän kuin viimeksi. Edellisen osan tavoin katsoin tämänkin filmin keskellä yötä, jolloin väsyneet, mutta energiset aivoni todella reagoivat leffaan voimakkaasti. Elokuva on todella hullunkurinen ja hitaasti, mutta varmasti se vääntää nuppeja yhä vain isommin kohti kaakkoa. Leffa ei ala koskaan toistamaan itseään, vaan se tarjoaa kaiken aikaa jotain uutta ja hämmentävää sekoittamaan soppaa. Elokuva ei suostu pysymään paikoillaan, vaan se revittelee kunnolla, vieden Paavon ja kumppanit täysin uusiin sfääreihin. Puolentoista tunnin aikana ehtii tapahtumaan vaikka ja mitä - vaikkakin täytyy harmillisesti todeta, etteivät sarjasta tutut "muutama hetki myöhemmin" -tyyppiset tekstit tee paluuta, eikä leffassa nähdä mahtavia (ja samanaikaisesti häiritseviä) superlähikuvia joistain ällöttävistä asioista.
Filmi tarjoaa suurta riemua lapsille, mutta myös aikuisille. Paikoitellen voi jopa olla, että aikuinen saattaa viihtyä sen parissa enemmän, kun elokuva muuttuu aikamoiseksi psykedeeliseksi "tripiksi". On hämmentävää, että Paavo Pesusienen leffa, mikä yleensä mielletään vain lasten hömpäksi, voikin olla näin hypnotisoiva ja varmasti etenkin pössyttelijöiden makuun. Nauraa saa paljon ja leffasta löytyy useita täysin älyvapaita, mutta juuri siksi niin nerokkaita hetkiä. Suomikin tulee jostain syystä mainittua. Torille! Vauhdikasta toimintaa on luvassa ja sitäkin löytyy monipuolisesti. Ensimmäisellä katselukerralla en pitänyt loppuhuipennuksesta lainkaan, mutta tällä kertaa se toimi kirsikkana kakun päällä. Leffaa katsoessani en voinut olla viihtymättä ja pohtimatta, mitäköhän jännää tekijät seuraavaksi keksivät?
Toisin kuin elokuvan mainokset antoivat ymmärtää, ei Paavo Pesusieni kuivalla maalla ole digianimoitu leffa - ei ainakaan täysin. Suuri osa elokuvasta näyttää perinteiseltä Paavo Pesusieneltä, käsin piirretyn animaationsa kautta, mutta mukana on myös nukkeanimaatiota, sekä loppuhuipennus, missä digiversiot hahmoista seikkailevat oikeiden ihmisten maailmassa. Viime katselulla en tosiaan pitänyt yhtään muutoksesta tietokoneanimaatioon, mutta tällä kertaa tyylin muuttelu piti leffaa raikkaana vieläkin enemmän. Elokuva näyttääkin visuaalisesti pääasiassa hyvältä, vaikka jotkut taustakangasefektit ovat selvästi nähtävissä. Äänipuolikin on kunnossa ja äänitehosteista löytyy omat huumoripuolensa. Ohjaajakaksikko Paul Tibbitt ja loppuhuipennuksesta vastaava Mike Mitchell tekevät hyvää työtä tunnelman kanssa ja pitäessään sekopäistä kokonaisuutta kasassa. Käsikirjoittajat Jonathan Aibel ja Glenn Berger ovat keksineet veikeitä käänteitä ja hassutelleet tosissaan. Kun itse Paavo Pesusieni -sarjaa on tehty jo yli 200 jaksoa, on uudenlaisten tarinoiden keksiminen varmasti vaikea prosessi.
Yhteenveto: Paavo Pesusieni kuivalla maalla on veikeä animaatioseikkailu, mistä löytyy hilpeyttä niin lapsille kuin aikuisillekin. Paikoitellen leffa voi jopa toimia aikuisille paremmin, eivätkä lapset välttämättä saa kaikkea irti tietyistä psykedeelisyyksistä. Nupit väännetään kunnolla kohti kaakkoa, eikä elokuva suostu missään kohtaa hidastamaan tahtiaan. Pähkähulluja juttuja tulee mukaan kaiken aikaa ja tyylikin vaihtelee pitkin leffaa. Meno pysyy kuitenkin tarkkaan hallittuna ja muutokset pitävät homman koko ajan raikkaana. Hauskuutta ja seikkailuhenkeä riittää tosissaan. Animaatiojälki on oivallista ja loppuhuipennuksen digiversiot hahmoista toimivat yllättävänkin hyvin. Edellisen osan tavoin Paavo Pesusieni kuivalla maalla -leffaa voi suositella kaikille Paavon faneille vauvasta mummoon taikka vaariin. Jäänkin nyt mielenkiinnolla odottamaan, pystyvätkö tekijät toistamaan kahden ensimmäisen osan oivallisuuden tulevassa Paavo Pesusieni vapaalla jalalla -elokuvassa. Valitettavasti koronaviruksen takia sitä joudutaan odottamaan vielä ensi vuoteen saakka...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The SpongeBob Movie: Sponge Out of Water, 2015, Paramount Animation, Nickelodeon Movies, United Plankton Pictures, Disruption Entertainment, Rough Draft Korea, Six Point Harness, Film Victoria, Viacom International
Ohjaus: Mike Mitchell Pääosissa: Chris Pratt, Elizabeth Banks, Will Arnett, Alison Brie, Charlie Day, Nick Offerman, Tiffany Haddish, Stephanie Beatriz, Jason Sand, Brooklynn Prince, Maya Rudolph, Ralph Fiennes, Channing Tatum, Jonah Hill, Cobie Smulders, Jason Momoa, Margot Robbie, Noel Fielding ja Will Ferrell Genre: animaatio, seikkailu, komedia Kesto: 1 tunti 46 minuuttia Ikäraja: 7
Etukäteen typeräksi lelumainokseksi leimattu Lego Elokuva (The LEGO Movie - 2014) osoittikin tuomitsijat vääräksi nerokkuudellaan ja sydämellään. Leffa oli kriitikoiden kehuma menestys, eikä ihme, että tekijät alkoivat heti suunnitella jatkoa. Lego Elokuva 2:a odotellessa ehdittiin tehdä kaksi sarjaan liittyvää lisäosateosta Lego Batman Elokuva (The LEGO Batman Movie - 2017) ja Lego Ninjago Elokuva(The LEGO Ninjago Movie - 2017), joista jälkimmäinen osoittautui kuitenkin monella tapaa pettymykseksi. Alunperin Lego Elokuva 2:n oli tarkoitus ilmestyä jo keväällä 2018, mutta tuotanto viivästyi, jolloin ensi-ilta siirrettiin tämän vuoden alkuun. Nyt filmi on vihdoin saanut ensi-iltansa, enkä voi sanoin kuvailla, kuinka innoissani olin elokuvan näkemisestä. Legot ovat olleet itselleni aina tärkeä ja rakas asia, ja olin aivan täpinöissäni, kun ensimmäinen Lego Elokuva ilmestyi ja se osoittautui aivan tajuttoman loistokkaaksi koko perheen seikkailuksi, mikä meni syvällisyyksiensä kanssa ihan ihme meta-tasoille. Pidin myös Lego Batman Elokuvasta todella paljon, mutta Lego Ninjago Elokuva oli lähinnä aika keskinkertainen ja alkoi tuntua juurikin lelumainokselta. Aloinkin hieman jännittää, että tähänkö jo loppui sarjan voittokulku, mutta huojennuin, kun näin Lego Elokuva 2:n trailerin, mikä lupaili pelkkää hyvää. Leffan saamat kehut nostivat innostustani entisestään ja menin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä!
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Lego Elokuva!
On kulunut viisi vuotta siitä, kun Duplot tuhosivat Palikkalan. Tuhoutuneen kaupungin raunioita kutsutaan Loppulaksi, eikä mikään ole enää nastaa. Asiat vain vaikeutuvat Emmetin ja kumppaneiden kohdatessa uuden vaaran, Systersystemsiltä saapuvan kenraali Sulosorron.
Vaikka ympäröivä maailma on muuttunut karuksi erämaaksi, missä uusi vaaraa piilee joka kulman takana, on rakennusmies Emmet (äänenä Chris Pratt) onnistunut pysymään samana iloisena itsenään. Emmet ei tunnu olevan moksiskaan muutoksesta ja yrittääkin saada muut näkemään tilanteen positiiviset puolet. Emmet on jälleen erinomainen tapaus ja on kiinnostavaa nähdä, kuinka hänen täytyy tällä kertaa ottaa yhä enemmän ohjia omiin käsiinsä. Prattin ääni sopii hahmolle täydellisesti, mutta tällä kertaa Pratt ei ääninäyttele vain Emmetiä. Hän esittää nimittäin myös kovanaamaista Rex Vaaraliiviä, intergalaktista raptorinkouluttajaa, joka on selvä yhdistelmä hänen hahmojaan Guardians of the Galaxy- (2014) ja Jurassic World (2015) -elokuvista. Rex on hauska lisäys ja hänen hahmoaan hyödynnetään nokkelin tavoin. Emmetin lisäksi muutkin tutut hahmot ensimmäisestä osasta tekevät paluun. Tai no, lähes kaikki muut. Vanhaa Vitruviusta (Morgan Freeman) ei nähdä edes haamuna, minkä lisäksi Hyviskyttä (Liam Neeson) ja presidentti Bisnes (Will Ferrell) lähinnä vain vilahtavat parissa kohtaa ruudulla. Tyylilyyli Lucy (Elizabeth Banks), viittasankari Batman (Will Arnett), avaruusmies Benny (Charlie Day), merirosvo Metalliparta (Nick Offerman) ja innokas Puolikisu (Alison Prie) tekevät kunnon paluun ja ovat tärkeä osa tämänkin filmin tarinaa. Metalliparta ja Benny pysyvät aika yksiulotteisina, mutta Puolikisua on muutettu hauskasti ja Loppulassa hän pystyy muuttumaan hurjaksi Ultrakatiksi. Batman on aika samanlainen mörisevä, narsistinen ja muka-traaginen kuin ennenkin, mutta hänen hahmoaan onnistutaan syventämään leffan aikana. Myös Lucyn hahmosta löydetään uusia piirteitä, joihin edellisessä osassa jo hieman vihjailtiin.
Muita vanhoja tuttuja hahmoja edellisestä osasta ovat mm. DC:n supersankaritiimi Justice Leaguen jäsenet Superman (Channing Tatum), Green Lantern (Jonah Hill), Wonder Woman (Cobie Smulders) ja Aquaman (Jason Momoa), superpahikset Lex Luthor (Ike Barinholtz) ja Harley Quinn (Margot Robbie), Yhdysvaltain entinen presidentti Abraham Lincoln (Will Forte), Batmanin hovimestari Alfred (Ralph Fiennes) ja velho Gandalf (Todd Hansen). Aikuisille DC-faneille tuottaa varmasti riemua, että Aquamanissa(2018) nimikkohahmoa esittänyt Momoa ja Suicide Squadissa (2016) Harley Quinnia näytellyt Robbie palaavat rooleihinsa Lego-versioina. Tekijät yrittivät alunperin saada Gal Gadotin Wonder Womanin rooliin, mutta joutuivat pitämään Smuldersin, joka esitti hahmoa ensimmäisessä Lego Elokuvassa. Uusina hahmoina Rex Vaaraliivin lisäksi elokuvassa esitellään voittamattomalta vaikuttava kenraali Sulosorto (Stephanie Beatriz), muotoaan muuttava kuningatar Tahdontähdeks (Tiffany Haddish), selvästi Twilight-sarjaa (2008-2012) pilkkaava glittervampyyri Balthazar (Noel Fielding), sekä omaan kuoreensa jatkuvasti liukastuva banaani (Ben Schwartz), jonka vitsi ei yllättäen vanhene niin nopeasti kuin luulisi. Itse en pitkään tiennyt, mitä ajatella kenraali Sulosorrosta ja kuningatar Tahdontähdeksistä, mutta elokuvan kulkiessa eteenpäin ja alkaessa syventämään heitä, hahmot muuttuivat huomattavasti kiinnostavimmiksi. Kun ensimmäisen Lego Elokuvan lopussa Duplot saapuivat Palikkalaan ja ilmoittivat tuhoavansa kaiken, veikkaan lähes kaikkien katsojien pitäneen tätä vain hassuna loppukevennyksenä. Siksi onkin aivan täydellinen ratkaisu, että Duplot ovat oikeasti tuhonneet Palikkalan, mikä on vuosien hyökkäysten jälkeen muuttunut Mad Max -leffasarjaa (1979-2015) muistuttavaksi erämaaksi. Kyseessä on hyvin rohkea veto, mutta toisaalta mitä muutakaan voi näiltä elokuvilta odottaa? Lego Elokuva yllätti kaikki olemalla todella syvällinen, metaforallinen ja kulkiessaan monella eri tasolla, eikä Lego Elokuva 2 onneksi muutu yhtään tavanomaisempaan suuntaan. Kyseessä on jälleen erittäin nokkela, yllätyksellinen, syvällinen, hauska, viihdyttävä ja tunteikas paketti, mikä tuottaa riemua koko perheelle. Tämäkin elokuva pursuaa energiaa ja nostaa vähän väliä hymyn huulille. Mukana on odottamattomia käänteitä ja paljon kiehtovia puolia. Edellisen osan tavoin leffa hyödyntää kliseitä kekseliäin tavoin ja yksi isoimmista kehuistani elokuvalle on se, etten osannut lainkaan odottaa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Lego Elokuva 2 on edeltäjänsä tavoin todella poikkeuksellinen teos ja on aivan mahtavaa seurata, mitä kaikkea tekijät ovatkaan keksineet tällä kertaa.
Näistä asioista huolimatta Lego Elokuva 2 ei valitettavasti koskaan nouse edeltäjänsä tasolle. Yllätyksellisille elokuville on todella vaikea tehdä jatkoa, sillä jatko-osa ei ikinä pysty olemaan yhtä yllättävä kuin ensimmäinen filmi ja juuri näin käy tässä. Mukana on kyllä yllätyksiä, mutta tällä kertaa niitä tavallaan osaa odottaa. Ensimmäinen Lego Elokuva pääsi yllättämään, kun kyseessä olikin todellisuudessa metaforallinen kuvaus pojan ja isän välisestä suhteesta, jolloin ainakaan aikuisille ei pitäisi tulla yllätyksenä, että tämä jatko-osa tekee täysin samaa. Paikoitellen tuntuukin siltä kuin tekijät yrittäisivät vain parastaan kopioidakseen ensimmäisen osan menestystä, mutteivät koskaan yllä sellaiselle "hei vau" -tasolle, mitä ensimmäinen osa oli alusta loppuun.
Tämä ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita, että Lego Elokuva 2 olisi huono elokuva! Kyseessä on erittäin mainio seikkailuleffa, joka vie hahmojaan ja tarinaansa veikeään uuteen suuntaan ja tarjoaa viihdepläjäyksen koko rahan edestä. Parissa kohtaa filmi kaipaisi pientä tiivistämistä, mutta muuten se pitää otteessaan alusta loppuun. Oikeissa kohdissa elokuva osaa rauhoittua ja muuttua koskettavaksi ja ajatuksia herättäväksi. Kun katsoja alkaa vähitellen ymmärtämään, mistä filmissä on tällä kertaa oikeasti kyse, koko elokuva tuntuu sanomansa kanssa muuttuvan paremmaksi. Ja vaikka äsken totesin, ettei leffa ole yhtä yllättävä kuin edeltäjänsä, löytyy tästä joitain yllättävänkin rohkeita vetoja. Joitain asioita hyödynnetään ällistyttävän hyvin, mutta mukana on myös juttuja, joita itse olisin toivonut näkeväni enemmän. Elokuva onnistuu tietty olemaan myös hauska, mutta veikkaan, että tällä kertaa huumori iskee paremmin aikuiskatsojiin, sillä suuri osa filmin vitseistä koostuu viittauksista populaarikulttuuriin, mitä nuoremmat katsojat eivät vielä välttämättä ymmärrä. Esimerkiksi Mad Maxia muistuttava Loppula tarjoaa aikuisille varmasti paremmat naurut, kun taas lapselle se saattaa olla jopa pelottava. Kuten sanoin, rohkeita vetoja.
Elokuvan animaatiojälki on tietysti aivan mielettömän hienoa. Visuaalisesti filmi näyttää todella upealta ja on jälleen kiehtovaa uppoutua näiden elävien Lego-hahmojen maailmaan ja tutkia kaikkia pieniä yksityiskohtia, joita animaattorit ovat ahtaneet mukaan. Leffassa on useita kuvia, jotka haluaisi pysäyttää, jotta niitä pääsisi silmäilemään tarkemmin. Lego-hahmojen liikkeet ovat jälleen hauskasti toteutetut, etenkin "Lego Friends" -tuotesarjan hahmojen kohdalla, joiden jalat ovat kiinni toisissaan, minkä vuoksi tekijöiden piti keksiä heille luonteva tapa liikkua. Lego Elokuva 2:n käsikirjoituksesta vastaavat edellisen osan kirjoittaneet ja ohjanneet Phil Lord ja Christopher Miller, jotka häikäisevät taas kekseliäisyydellään ja ennakko-odotusten ylitys- tai kiertämistaidoillaan. Onkin harmi, ettei kaksikko toimi myös ohjaajana, vaan sen homman on hoitanut Mike Mitchell, jonka tyyli tuntuu enemmän Lordin ja Millerin kopioimiselta. Mitchellin työ ei täysin vastaa kaksikon käsikirjoituksen tasoa ja hänen yrityksensä ylittää kaksikon työ edellisessä osassa jää pelkäksi yritykseksi. Elokuvaan on tietty keksitty uusi korvamato "Catchy Song" ja vaikka se jääkin soimaan päässä, ei se yllä edellisen osan "Everything is Awesome" -rallatuksen tasolle. Mukana on yllättävänkin paljon laulamista ja paikoitellen nämä musikaalinumerot tuntuvat venyttävän filmiä liikaa.
Yhteenveto:Lego Elokuva 2 on todella hyvä koko perheen seikkailu, mikä ei kuitenkaan ikinä yllä ensimmäisen Lego Elokuvan mestarillisen nerokkaalle tasolle. Mukana ei ole samanlaisia "vau"-elämyksiä ja huikeita yllätyksiä, mutta elokuvaan mahtuu silti paljon loistavia asioita. Loppulan karu erämaa on aivan mahtava idea, minkä lisäksi leffan syvällisempi puoli nostaa sen tasoa entisestään. On hieno tunne, kun alkaa vähitellen ymmärtämään, mistä elokuvassa onkaan oikeasti kyse. Huumoria leffassa riittää, mutta paikoitellen tuntuu, että vitsit liittyvät jopa liikaa pop-kulttuuriin, eikä elokuva välttämättä ole kovinkaan hauska lapsille. Seikkailuhenki nappaa niin lapsen kuin aikuisenkin mukaan ja filmi viihdyttää alusta loppuun, vaikka joitain kohtia voisi tiivistää kunnolla. Visuaalisesti kyseessä on todella upea teos ja "Catchy Song" jää varmasti soimaan päässä pitkäksi aikaa. Jos siis pidit ensimmäisestä Lego Elokuvasta tai sarjan lisäosista, kannattaa katsoa myös Lego Elokuva 2. Harmillisesti tämän elokuvan lopetus ei jätä vaatimaan jatkoa samalla lailla kuin edeltäjänsä huipennus. Kenties Emmetin ja kumppaneiden tarina voidaan jättää tähän ja tekijät voisivat keskittyä niihin lisäosaleffoihin. Itse toivon edelleen "Lego Star Wars Elokuvaa". Pliis, pliis, pliis!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.en.wikipedia.org, www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
The LEGO Movie 2: The Second Part, 2019, Warner Bros. Pictures, Warner Bros. Animation, Warner Animation Group, LEGO System A/S, Lord Miller, Vertigo Entertainment, Animal Logic, StarReel Entertainment, Rideback
Ohjaus: Mike Mitchell ja Walt Dohrn Pääosissa: Anna Kendrick, Justin Timberlake, Zooey Deschanel, Christopher Mintz-Plasse, Christine Baranski, Russell Brand, James Corden, Ron Funches, Kunal Nayyar, Jeffrey Tambor ja John Cleese Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, musikaali Kesto: 1 tunti 32 minuuttia Ikäraja: 7
Trolls perustuu tanskalaisen Thomas Damin luomiin peikkonukkeihin, joilla on pienet vartalot, isot päät ja korvat, ja pystyssä sojottavat hiukset. Ne olivat suuri villitys 1960-luvulla ja aina välillä sen jälkeen. Nukeista tehtiin paljon kopioita ja niitä käytettiin peleissä ja televisiossa, kunnes vihdoin vuonna 2003 Dam-yhtiö loi nukeille kunnon tekijänoikeuden, lopettaen kopioinnin. Vuonna 2010 DreamWorks Animation osoitti suurta kiinnostusta tehdä nukeista elokuva ja muutamaa vuotta myöhemmin yhtiö sai oikeudet trolls-nukkeihin Damilta. Leffan oli tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2015, mutta kun koko tarina päätettiin kirjoittaa uusiksi ja useat työryhmän henkilöt vaihdettiin, ensi-iltaa siirrettiin vuodella eteenpäin. Trolls ilmestyikin syksyllä 2016 ja sitä pidettiin ihan kelpo lastenleffana. Elokuva oli ehdolla tämän vuoden Oscar-gaalassa parhaasta alkuperäiskappaleesta, muttei voittanut sitä. Itse olin todella ihmeissäni, kun kuulin, että elokuva oli tulossa, sillä trolls-nuket eivät olleet enää millään lailla muodissa. Mietinkin, että niihin perustuvan leffan olisi pitänyt ilmestyä jo vuosia sitten ja pidin leffaa varmana epäonnistumisena. En siis käynyt katsomassa elokuvaa, mihin vaikutti myös se, että lehdistönäytökset olivat vain suomeksi dubatut. Ajattelin kuitenkin antaa leffalle mahdollisuuden, sillä se oli DreamWorksin teos ja se oli saanut joistain paikoista paljon kehuja. Päätin odottaa siihen asti, että se tulisi televisiosta tai vaikka Netflixiin, mutta sainkin sen syyskuun alussa lainaan yhdessä Ouija: Origin of Evilin (2016) kanssa ja katsoin sen heti samana päivänä.
Trolliprinsessa Poppyn ja synkkämielisen Risun täytyy lähteä pelastamaan trolliystävänsä Bergen-kylästä, jossa iljettävän ankeat bergeniläiset aikovat syödä trollit ollakseen onnellisia.
Prinsessa Poppy (Anna Kendrick) on ärsyttävän energinen ilopilleri, joka rakastaa tanssimista, halimista ja laulamista - kuten aika lailla kaikki muutkin trollit. Hän on koko ajan positiivinen kaikesta ja uskoo, että asiat muuttuvat aina hyviksi. Kun hänen trolliystävänsä siepataan, hän lähtee pelastusretkelle ilman epäilystäkään siitä, että hän voisi epäonnistua. Lasten mielestä Poppy on varmasti ihana hahmo, joka tuo hymyn huulille vähän väliä, mutta itse pidin häntä pääasiassa aika rasittavana. Onneksi Poppysta löydetään muitakin puolia elokuvan aikana. Risu (Justin Timberlake) on sen sijaan aika lailla kuin minä katsomassa tätä elokuvaa: epäuskoinen kokemastaan, joka synkistellen uskoo, että kaikki menee päin mäntyä. Risu olikin mielestäni paljon kiinnostavampi ja samaistuttavampi hahmo, vaikka heti leffan alussa voi arvata, millaiseksi hän muuttuu tarinan kulkiessa eteenpäin. Muita trolleja elokuvassa ovat mm. Poppyn isä, eli vanha kuningas Pepe (Jeffrey Tambor), meditoiva Creek (Russell Brand), glitterillä peitetty Kai Timantti (Kunal Nayyar, joka menee täysin hukkaan, sillä hänen ääntänsä on muutettu voimakkaasti autotunella), kummallista herra Tinkle -matoaan rakastava Biggie (James Corden), kaksoset Satin ja Chenille (ruotsalaisduo Icona Pop), sekä leivoksia kakkiva Cooper (Ron Funches), joka on ulkonäöllisesti todella erilainen muihin verrattuna. Muutkin trollit ovat melkein yhtä innokkaita kuin prinsessa Poppy, mikä voi helposti ärsyttää. Ilkeitä bergeniläisiä ovat nuori kuningas Runko (Christopher Mintz-Plasse), kyökkipiika Bridget (Zooey Deschanel), inhottava Kokki (Christine Baranski) ja alussa esiintyvä Rungon isä (John Cleese). Bergeniläiset ovat paljon isompia kuin trollit. Ne eivät ole värikkäitä, vaan ankean harmaita ja todella rumia. Bergeniläiset ovat muutenkin ankeita, eivätkä voi olla onnellisia syömättä iloisia trolleja. Bergeniläishahmot ovat kiinnostavampia kuin itse trollit ja minun on pakko tunnustaa, että pariin otteeseen jopa kannustin heitä syömään trollit...
Elokuvan alussa selitetään tarinan lähtökohdat ja esitellään sekä trollit että bergeniläiset. Kun Poppy kertoo trollilapsille, että heidän elämänsä tarkoituksena on vain juhlia, halailla, laulaa ja pitää hauskaa, niin vanhempana katsojana alkaa vakavasti harkitsemaan katselun lopettamista kesken, etenkin kun kohtaus muuttuu musikaalihetkeksi. Ei musikaaleissa ole mitään väärää, mutta kun kappaleet ovat lähestulkoon pelkkiä tekopirteitä radiohittejä, kuten Junior Seniorin "Move Your Feet" tai Justicen "D.A.N.C.E." niin laulukohtausten katsominen voi tuottaa vaikeuksia. Sehän tietty riippuu omasta musiikkimausta, mutta valitettavasti elokuvan kappaleet eivät ole mielestäni kovin hyviä. Arvostin tosin, että mukaan oli otettu lyhyt pätkä Simon & Garfunkelin "The Sound of Silencestä". Onneksi mukaan on myös tehty uusia biisejä, eikä leffa luota täysillä vanhojen hittien voimaan. Uusista kappaleista eniten huomiota herätti Justin Timberlaken laulama "Can't Stop the Feeling!", joka päätyi jotenkin Oscar-ehdokkaaksi. Mielestäni sitä parempi kipale on Anna Kendrickin hoilaama "Get Back Up Again", joka on kuin ylikierroksilla käyvä Frozenin (2013) laulu. Trolls on täysin selvästi lapsille tarkoitettu leffa, eikä koko perheen elokuva, kuten samana vuonna ilmestynyt Zootopia (2016), josta vanhemmatkin voisivat nauttia. Aikuiskatsojia ei ole huomioitu kuin parilla piilovitsillä. On se tosin pakko myöntää, että nauroin ihan kunnolla, kun Risu kysyy muilta trolleilta, eivätkö ne tiedä, mitä on sarkasmi ja yksi trolleista huudahtaa: "Minä sain kerran sarkasmin!" Perheen pienimmille tämä voi kuitenkin olla ihan sika hyvä, koska leffa tarjoaa paljon kirkkaita värejä (mistä itse kyllä tykkäsin), hassun näköisiä hahmoja, ylikorostetun hilpeää tunnelmaa, lauluja ja vauhdikkaita tilanteita. Joku voisi sanoa, etten voisi hirveästi haukkua leffaa, jos olen kasvanut sen kohdeiän ohi, mutta itse olen eri mieltä. Kun niin monet Walt Disneyn, Pixarin ja jopa DreamWorksin animaatiot ovat koko perheelle tarkoitettuja, niin miksei tämä voi olla? Jos elokuvaa tehdessä olisi oikeasti yritetty, siitä olisi voitu saada jotain muutakin kuin trollinukkemainos. Muutaman vuoden takainen The LEGO Movie (2014) oli myös täynnä tuotesijoittelua, mutta todella kekseliäät tekijät löysivätkin siitä huumoria ja elokuva tiedosti kaiken aikaa, mikä se on. Se oli todella nokkela leffa, joka tarjosi sekä kirkkaita värejä ja ylikorostettua hilpeyttä, mutta myös syvällisempiä teemoja. Tässä on hieman yritetty syvällisyyttä, mutta se jää vain siihen, että trollien on opittava, ettei elämä ole pelkkää hauskanpitoa ja bergeniläisten pitää ymmärtää, ettei onnellisuus synny vain trollien hotkimisesta. Lopputulos on kehno, vaikka siitä löytyykin hetkensä.
Leffa on kuitenkin animoitu tyylikkäästi ja kuten jo sanoin, pidän elokuvan värikkyydestä. Kun katsoo tarkkaan, niin voi huomata, miten monet taustat koostuvat hiuksista ja siten ovat todella yksityiskohtaisia. Varsinkin bergeniläiset ovat todella karikatyyrimaisia, mutta se ei haittaa yhtään ja niiden ulkonäkö onkin hauska. Ongelmat löytyvät muusta toteutuksesta. Mike Mitchell on aiemmin ohjannut DreamWorksille Shrek Forever Afterin (2010), eli sarjan heikoimman osan. Tämä on sitäkin heikompi. Hieman pelottaa, mitä hän saa aikaan The Lego Movie Sequelista (2019) ja katoaako ensimmäisen osan hienous kokonaan? Mitchelliä on avustanut Walt Dohrn, joka ei ole aiemmin ohjannut yhtä ainoaa filmiä. Jonathan Aibelin ja Glenn Bergerin käsikirjoitus ei ole erityisen hyvä, eikä kekseliäs.
Yhteenveto:Trolls on kehno ja ärsyttävä väripommi, joka räjäytetään vähän väliä päin näköä jumputtavan tanssimusiikin ja glitterin kera. Risua ja paria bergeniläistä lukuunottamatta hahmotkin ovat ylienergisyydessään todella rasittavia. Leffaa tehdessä ei ole mietitty aikuisia lähes lainkaan, vaan se on paria "kypsempää" vitsiä lukuunottamatta täysin lastenelokuva. Perheen pienimmille tämä onkin varmasti oivallinen teos, kun mukana on niin paljon hassua menoa ja meininkiä, mutta mitään kovin syvällistä ei mukaan ole ujutettu. Visuaalinen ilme on kuitenkin tyylikäs, mutta muuten leffa on käsikirjoitustaan myöten huono, enkä koe mitään tarvetta nähdä sitä enää uudestaan. Ala-asteikäisille tai itse asiassa jopa sitä pienemmille lapsille tämä kannattaa näyttää, mutten usko, että vanhempi kokee siinä samalla riemua. Toisaalta vanhemmat tietävät lapsiaan paremmin, mitä trollit ovat, mutta jos pitää katsoa vanhoista, rakkaista leluista kertova leffa, niin vilkaiskaa mieluummin The LEGO Movie. Elokuvan lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, joten ei kannata pistää leffaa pois vielä, kun tekijöiden nimet ilmestyvät ruutuun.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Trolls, 2016, DreamWorks Animation, Hurwitz Creative
