Arvostelu: Kung Fu Panda 4 (2024)

KUNG FU PANDA 4

Ohjaus: Mike Mitchell

Pääosissa: Jack Black, Awkwafina, Viola Davis, Dustin Hoffman, James Hong, Bryan Cranston, Ke Huy Quan, Ian McShane, Lori Tan Chinn, Ronny Chieng ja Harry Shum Jr.

Genre: animaatio, seikkailu, toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin animaatioelokuva Kung Fu Panda (2008) oli taloudellinen jättimenestys, jota niin kriitikot kuin katsojat kehuivat, joten jatkoa oli luvassa. Kung Fu Panda 2 (2011) ja Kung Fu Panda 3 (2016) pitivät suosiota yllä ja DreamWorks alkoi vihjailla jatkavansa sarjaa vieläkin pidemmälle. Vuonna 2022 yhtiö ilmoittikin neljännen osan olevan tekeillä. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointi käynnistyi ja nyt Kung Fu Panda 4 saapuu elokuvateattereihin. Omasta mielestäni alkuperäinen Kung Fu Panda on yksi DreamWorksin parhaista animaatioista, mutta pidän myös sen jatko-osista. Odotin siis nelososan näkemistä positiivisin mielin ja olin ilahtunut, kun pääsin näkemään Kung Fu Panda 4:n viikkoa ennakkoon sen lehdistönäytöksessä.

Po-panda kohtaa uuden vaarallisen vastuksen, muodonmuuttaja Kameleontin, samalla kun hän etsii itselleen seuraajaa uudeksi Lohikäärmesoturiksi.

Riemastuttava Jack Black kuullaan jälleen itse kungfu-pandana, eli Po'na, suurena Lohikäärmesoturina, joka joutuu vaativimman tehtävänsä eteen - Po'n täytyy siirtyä seuraavalle tasolle entisen mestari Oogwayn tilalle Rauhan laakson henkisenä johtajana ja löytää itselleen seuraaja, josta tulee uusi Lohikäärmesoturi. Tästähän ei panda ole lainkaan ilahtunut ja hän onkin paljon mieluummin suuntaamassa seuraavaan seikkailuun, kun uusi vaara uhkaa maailmaa. Po on vanha tuttu ruokaa rakastava, hieman kömpelö hupsu, josta on mahdotonta olla pitämättä. Jälleen kerran pandan täytyy löytää itsestään todellinen sankari, sekä kypsentyä hieman.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös mestari Shifu (Dustin Hoffman), Po'n hanhi-isä Ping (James Hong) ja biologinen pandaisä Li Shan (Bryan Cranston). Hurja viisikko on omalla tavallaan mukana, mutta esimerkiksi Tiikerittären ääninäyttelijä Angelina Jolien palkkio olisi ollut liian mittava, joten heille ei ole annettu puherooleja. Uusina hahmoina elokuva esittelee varastelevan Zhen-aroketun (Awkwafina), Katajala-kaupungin alamaailmaa johtavan malaijanmuurahaiskäpy Hanin (Ke Huy Quan), sekä häijyn Kameleontin (Viola Davis), joka pystyy muuttumaan keneksi tahansa ja jolla on omat katalat suunnitelmansa, mitkä Po'n pitäisi estää. Shifun rooliksi jää lähinnä pudistella päätään Po'lle jälleen kerran, kun taas pandan isät päätyvät omaan seikkailuunsa. Zhen on oiva lisäys, mutta Kameleontti jää hieman alikehitetyksi pahikseksi. Davisin ääni istuu pahikselle täydellisesti ja hahmon muuntautumiskyky on kekseliäs, joskin sitä olisi voitu hyödyntää vielä ovelammin. Kameleontti jää kuitenkin motiiveiltaan varsin tylsän geneeriseksi vihulaiseksi ja hahmoon olisi voitu keksiä huomattavasti kiinnostavampaa syvyyttä kuin se, että hän periaatteessa haluaa vain olla maailman mahtavin pahis.

Kung Fu Panda 4 on oikein toimiva lisäys elokuvasarjaan. Se ei yllä alkuperäisleffan mahtavuuteen, eikä tavoita kakkosleffankaan korkeuksia, vaan se on aika samaa tasoa varsin passelin kolmososan kanssa. Elokuva tarjoaa tuttuja Kung Fu Panda -juttuja, lähtien Po'n toistuvasta kehityskaaresta vauhdikkaaseen toimintaan, hauskaan huumoriin ja suuruudenhulluun pahikseen, joka koettelee pandan taitoja ja uskoa itseensä. Kaava toimii edelleen pääasiassa hyvin ja Po'n uudelle seikkailulle hyppää mielellään mukaan. Syvyyttä tuodaan hieman sillä, että Po'n pitäisi löytää uusi, henkisempi taso kungfusta ja jättää rakastamansa Lohikäärmesoturipestinsä seuraavalle sankarille, minkä lisäksi adoptioisä Pingin ja biologisen isä Li Shanin yhteinen seikkailu on raikasta poikkeavuutta yleensä perinteisistä ydinperheistä kertoviin amerikkalaisiin perheleffoihin.

Puolitoistatuntinen elokuva pitää pääasiassa sujuvasti otteessaan. Lapsikatsojille leffa uppoaa taatusti hyvin ja aikuiset viihtyvät mukavasti siinä sivussa, vaikka ajoittain tarinan täysi ennalta-arvattavuus voikin aavistuksen tylsistyttää. Seikkailusta ei tietenkään vauhtia ja vaaratilanteita puutu, ja yksi elokuvan huippuhetkistä on lystikäs tappelu pupujen pyörittämässä tavernassa, joka on rakennettu vaaralliselle jyrkänteelle. Komediaa on runsaasti, niin hupaisaa sanailua kuin pöhköä fyysistä kohellusta ja leffan aikana pääseekin naureskelemaan useaan otteeseen. Loppupeleissä Kung Fu Panda 4 tarjoaa juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa. Se ei ole mikään erityisen ihmeellinen elokuva, mutta on se sentään parannus DreamWorksin viimeisimpien munausten, kuten Ruby - Teini-ikäisen merihirviön (Ruby Gillman, Teenage Kraken - 2023), Trolls: Bändi koossa (Trolls Band Together - 2023) ja vielä Suomen julkaisua vailla olevan, totaalisesti lytätyn Megamind vs. The Doom Syndicaten (2024) jälkeen.

Visuaalisesti kyseessä on tietty hienonnäköinen teos. Animaatiojälki on erinomaista, ihanan värikästä ja tarkan yksityiskohtaista. Hahmot liikkuvat sulavasti ja toimintakohtauksissa animaattorit pistävät parastaan, etenkin läpi Katajalan kaupungin kiitävässä takaa-ajokohtauksessa, jota säestää aivan mahtava instrumentaalitulkinta Ozzy Osbournen Crazy Train -kappaleesta. Hans Zimmerin ja Steve Mazzaron säveltämät musiikit ovat mainiot, mutta kenties koko leffan parasta antia on Jack Blackin Tenacious D -yhtyeen esittämä versio Britney Spearsin ...Baby One More Time -laulusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kung Fu Panda 4, 2024, DreamWorks, DreamWorks Animation, Universal Pictures

Arvostelu: Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä (The Hunger Games: The Ballad of Songbirds and Snakes - 2023)

NÄLKÄPELI: BALLADI LAULULINNUISTA JA KÄÄRMEISTÄ

THE HUNGER GAMES: THE BALLAD OF SONGBIRDS AND SNAKES

Ohjaus: Francis Lawrence

Pääosissa: Tom Blyth, Rachel Zegler, Josh Andrés Rivera, Viola Davis, Peter Dinklage, Jason Schwartzman, Hunter Schafer, Fionnula Flanagan, Mackenzie Lansing, Nick Benson, Ashley Liao, Burn Gorman, Isobel Jesper Jones, Dakota Shapiro ja George Somner

Genre: draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 37 minuuttia

Ikäraja: 12

The Hunger Games: The Ballad of Songbirds and Snakes, eli suomalaisittain Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä perustuu Suzanne Collinsin samannimiseen kirjaan vuodelta 2020 ja se on esiosa Collinsin kirjoihin perustuville Nälkäpeli-elokuville (The Hunger Games - 2012-2015). Pian Nälkäpeli: Matkijanärhi, osa 2:n (The Hunger Games: Mockingjay - Part 2 - 2015) ilmestyttyä Lionsgate-studion pomo Jon Feltheimer alkoi keräämään tiimiä työstämään esiosaa, joka kertoisi Nälkäpelin syntytarinan. Kun Collins ilmoitti itse kirjoittavansa esiosakirjaa, Lionsgate hankki saman tien sen elokuvaoikeudet. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2022 ja nyt Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä on saapunut elokuvateattereihin. Itse innostuin sarjasta, kun ensimmäinen Nälkäpeli-elokuva (The Hunger Games) saapui teattereihin vuonna 2012. Luin kirjan yhdessä illassa ja pidin leffasta. Jatko-osaleffasta Nälkäpeli: Vihan liekit (The Hunger Games: Catching Fire - 2013) pidin vielä enemmän. Sen sijaan niin kirjatrilogian päätösosa Matkijanärhi (Mockingjay - 2010) ja sen pohjalta väännetyt kaksi elokuvaa Nälkäpeli: Matkijanärhi, osa 1 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 1 - 2014) ja Nälkäpeli: Matkijanärhi, osa 2 jättivät minut kylmäksi ja tappoivat innostukseni sarjaa kohtaan. En siis lukenut Balladi laululinnuista ja käärmeistä -kirjaa, kun se julkaistiin, eikä minulle ole herännyt kummoista mielenkiintoa sen elokuvasovitusta kohtaan. Koin Nälkäpelin ajan olevan jo ohi, eikä traileri vakuuttanut minua puolelleen. Kävin kuitenkin katsomassa: Nälkäpeli: Balladin laululinnuista ja käärmeistä sen kutsuvierasnäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Panemissa ollaan järjestämässä kymmenettä Nälkäpeli-kilpailua, missä kapinoineiden kahdentoista vyöhykkeen lapsitribuutit taistelevat kuolemaan asti. Nuori Coriolanus Snow ryhtyy valmentamaan 12. vyöhykkeen Lucy Gray Bairdia. Jos Lucy Gray voittaa, Snow'n köyhän perheen taloudellinen asema paranisi huomattavasti.

Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä keskittyy alkuperäisistä elokuvista tutun, Donald Sutherlandin näyttelemän Panemin presidentti Coriolanus Snow'n nuoruusvuosiin. Sutherlandin sijaan nuorta Snow'ta esittää lähes tuntematon Tom Blyth, joka on aiemmin esiintynyt pääasiassa teatterilavoilla. Blyth tarjoaa toisaalta kelvollisen roolisuorituksen, mutta hänestä ei vähemmän yllättäen löydy samaa karismaa kuin Sutherlandista. Blyth ei myöskään saanut ainakaan minua vakuuttuneeksi, että kyseessä olisi sama hahmo. Toki Blythin ja Sutherlandin versioiden välissä on 64 vuotta, joiden aikana Snow on voinut kehittyä häijympään suuntaan, mutta tämä elokuva tekee varsin köykäistä työtä esitelläkseen katsojille sen kipinän, joka tekee nuoresta miehestä iäkkään tyrannin, jollaisena hänet parhaiten tunnemme. Elokuva toivoo katsojan sympatioiden päätyvän Snow'n puolelle, mutta tämä on haastavaa, tietäessämme hänen tulevaisuutensa. Yritykset esittää Snow'n taustat tragedioiden kautta eivät oikein vakuuta.

     Parissa vuodessa ja ihan vain parilla elokuvaesiintymisellä West Side Story -uudelleenfilmatisoinnissa (2021) ja supersankarileffa Shazam! Fury of the Godsissa (2023) Hollywood-staraksi noussut Rachel Zegler näyttelee Lucy Gray Bairdia, köyhällä 12. vyöhykkeellä asuvaa tyttöä, joka valikoituu edustamaan vyöhykettä kymmenennessä Nälkäpelissä. Zegler esittelee jälleen niin näyttelijäntaitojaan kuin myös laululahjojaan. Laulaminen on Lucy Grayn erityisosaamista ja sitä hän pääseekin tekemään pitkin leffan. Lucy Gray ja Snow paritetaan tribuutiksi ja tämän mentoriksi, ja hahmojen välistä suhdetta rakennellaan leffan aikana oivallisesti, kunnes se lopulta kulminoituu harmillisen hosuen.

Elokuvassa nähdään myös Euphoria-sarjasta (2019-) tuttu Hunter Schafer Snow'n serkkuna Tigrisinä ja Fionnula Flanagan heidän isoäitinään, myöskin uudesta West Side Storystä tuttu Josh Andrés Rivera Snow'n luokkatoverina Sejanus Plinthinä, Peter Dinklage Nälkäpelin luojana, dekaani Casca Highbottomina, Viola Davis pelisuunnittelija tohtori Gaulina, Jason Schwartzman Nälkäpelin alkuperäisenä juontajana, Lucretius "Lucky" Flickermanina, sekä Burn Gorman 12. vyöhykkeen rauhanturvaajia komentavana Hoffina. Schafer jää harmillisen pahasti sivuun Tigris-serkun osassa, mutta Rivera toimii menevästi hieman kapinoivana Sejanuksena. Yleensä mainion Dinklagen tulkinta morfiiniriippuvaisesta saa hänet näyttämään siltä kuin häntä ei kiinnostaisi olla leffassa mukana ollenkaan ja Schwartzman on ihan hupaisa kopio alkuperäisistä Nälkäpeleistä tutusta, Stanley Tuccin esittämästä Caesar Flickermanista. Viola Davis on elokuvan todellinen outolintu. Toisaalta Davis tarjoaa elokuvan vekkuleimman roolityön, mutta hänen räikeän eksentrinen hahmonsa ei sovi muuten tosikkomaiseen leffaan. Alkuperäisleffoissa panemilaiset esitettiin tällaisina oudosti pukeutuvina ja värikkäinä persoonina, mutta kun tohtori Gaul on yksinään sellainen, hän tuntuu kuuluvan eri leffaan.

Valitettavasti Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä ei onnistunut voittamaan minua puolelleen, vaan pidin elokuvaa potentiaalisena, mutta harmillisen keskinkertaisena esiosana. Kenties tarina toimii paremmin 500-sivuisen kirjan muodossa tai se olisi siirtynyt onnistuneesti minisarjaksi, mutta kahden ja puolen tunnin elokuvana käteen jää lähinnä vaisu ja hieman hutiloiden tehty pintaraapaisu. Kirja on pidempi kuin yksikään aiemmista Nälkäpeleistä ja aluksi tekijät pohtivatkin sen jakamista kahdeksi elokuvaksi. Ohjaajan penkille palaava Francis Lawrence on kuitenkin jälkikäteen ilmaissut katumusta siitä, kun Matkijanärhi-kirja jaettiin kahtia leffoissa, eikä halunnut mahdollisesti toistaa samaa virhettä. Balladi laululinnuista ja käärmeistä olisi kuitenkin kenties kaivannut tällaista jakoa.

Elokuvan päätteeksi päällimmäisenä mielessäni oli, että kun Nälkäpelin ja Panemin historiasta löytyisi varmasti kiinnostavaa kerrottavaa, miksi Suzanne Collins päätti kertoa juuri tämän tarinan? Itse sotaa edeltävää aikaa nähdään vain muutaman minuutin mittaisen prologin aikana ja Nälkäpelin syntytarina selitetään pikaisesti parilla lauseella. Leffaa katsoessa pohdin useasti, että olisin mieluummin katsonut elokuvan jostain täysin sivujuonteena esitetystä asiasta. Balladi laululinnuista ja käärmeistä esittää, että se kertoisi, kuinka Snow'sta tuli se tuntemamme presidentti, mutta tämä kehityskaari on todella ontuva. Kaikki pahat puolet hahmosta on jätetty vasta viimeiseen varttiin ja muutos on kummallisen tönkkö, aivan kuin vasta kirjoitusvaiheen lopussa olisi hoksattu, että "ai niin, hitsit, tästähän pitikin tulla se pääpahis, eikä sankari!"

Ennen viimeistä, hätäisesti kasaan pistettyä ja aika sekavaakin tuntia elokuva on vielä kelvollinen. Snow'n ja Lucy Grayn tapaamista ja heidän välien syventämistä on kiinnostavaa seurata, minkä lisäksi on mielenkiintoista nähdä menneisyyden Panemia, huomattavasti maanläheisemmän teknologian kanssa, joskin tämäkin puoli jää lähinnä pintaraapaisuksi. Itse peli on leffan viihdyttävintä antia ja kiinnostavan erilainen aiemmin nähdyistä, sillä sen ympärille ei vielä kuulu kaikenlaista säkenöivää tapahtumaa ja juhlaa. Peliareenakin on huomattavasti maltillisempi ja tavanomaisempi. Pelistä löytyy kuitenkin myös ongelmansa. Jotkut tapahtumista eivät käy järkeen, eikä leffa herätä juuri jännitettä siitä, mikä pelin lopputulos on. Aika lailla kaikki Balladissa laululinnuista ja käärmeistä jää vaisun kädenlämpöiseksi.

Francis Lawrence on tosiaan palannut ohjaamaan, tehtyään ykkösosaa lukuun ottamatta muutkin Nälkäpelit. Elokuvaa katsoessa kuitenkin toivoin, että mukaan olisi saatu tuoretta verta ja joku uusi tekijä olisi päästetty vastaamaan esiosasta. Lawrence ei panosta leffaan samalla tavalla kuin edellisiin. Michael Lesslien ja Michael Arndtin käsikirjoitus on erityisen ontuva. Pitkä kirja on väkisin puskettu yhteen leffaan, eikä kirjan ratkaisu jatkaa tarinaa vielä pitkään sen jälkeen, kun peli on jo päättynyt, ihan toimi elokuvamuodossa. Sekaan heitellyt viittaukset alkuperäisiin elokuviin ovat myös varsin kiusallisia, lähtien ylikäytetystä The Hanging Tree -laulusta. Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä on kuitenkin hyvin kuvattu. Lavasteet ovat hienot, puvustukset ja maskeeraukset taas ailahtelevat tasoltaan. Erikoistehosteet ajavat ajoittain asiansa, mutta mukaan mahtuu myös yksi isompi räjähdyskohtaus, joka näyttää täysin keskeneräiseltä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivasti taustalla. Lucy Graylle kirjoitetut laulut ovat meneviä rallatuksia.

Yhteenveto: Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä on harmillisen keskinkertainen esiosa, joka ei oikein tunnu tietävän, mitä tarinaa se haluaa kertoa. Nälkäpelien syntyyn perehdytään todella pikaisesti ja kaikista merkittävin asia, eli Coriolanus Snow'n kehitys hyväsydämisestä nuoresta miehestä kylmäksi tyranniksi on lähes olematon. Hahmokaari on erittäin ontuvasti kirjoitettu ja muutos pahikseksi tuntuu tapahtuvan täysin äkillisesti ja vasta leffan viime minuuteilla. Elokuvan viimeinen kolmannes onkin sen ehdottomasti heikointa antia. Sitä edeltävä puolitoistatuntinen toimii pääasiassa kelvollisesti. Snow'n ja pelitribuutti Lucy Grayn välistä suhdetta kehitellään mainiosti ja on kiinnostavaa nähdä, kuinka yksi ensimmäisistä Nälkäpeleistä eroaa niistä, joihin totuimme aiemmissa leffoissa. Itse peli on elokuvan mukaansatempaavinta antia, joskin siitäkin löytyy vikansa. Tom Blyth menettelee pääroolissa, mutta ei koskaan vakuuta, että hänen hahmostaan kasvaisi tuntemamme presidentti. Rachel Zegler esittelee jälleen näyttelijä- ja laulutaitojaan. Sivunäyttelijöistä parhaiten mieleen jää Viola Davis, jonka hahmo on suorastaan sarjakuvamainen - niin hyvässä kuin pahassa. Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä olisi todennäköisesti kääntynyt paremmin minisarjan kuin elokuvan muotoon, sillä kahden ja puolen tunninkin kestossa lopputulos on pelkkä pintaraapaisu. Valitettavasti itse tarina ei ollut erityisen vahva, jotta elokuva olisi herättänyt minussa mielenkiintoa lukemaan, toimiiko homma paremmin kirjana. Jos elokuva menestyy, on todennäköistä, että Nälkäpeli-saaga jatkuu muodossa tai toisessa. Tällä maailmalla on takuulla vielä tarinoita tarjottavanaan - toivottavasti parempia kuin tämä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Hunger Games: The Ballad of Songbirds and Snakes, 2023, Lions Gate Films, Good Universe, Color Force

Arvostelu: Ender's Game (2013)

ENDER'S GAME

Ohjaus: Gavin Hood

Pääosissa: Asa Butterfield, Harrison Ford, Hailee Steinfeld, Viola Davis, Abigail Breslin, Aramis Knight, Suraj Parthasarathy, Moisés Arias, Conor Carroll, Nonso Anozie, Jimmy Pinchak, Stevie Ray Dallimore, Andrea Powell ja Ben Kingsley

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 12

Ender's Game perustuu Orson Scott Cardin samannimiseen kirjaan vuodelta 1985. Kirjan ilmestymisestä lähtien monet elokuvastudiot yrittivät hankkia sen filmatisointioikeuksia, mutta Card kieltäytyi jatkuvasti. Card halusi hallinnan siitä, millainen leffasta tulisi ja kirjoittikin itse elokuvan käsikirjoituksen, jota hän tarjosi lopulta Warner Brosille vuonna 2003. Wolfgang Peterson pestattiin ohjaajaksi ja myöhemmin Game of Thrones -sarjan (2011-2019) luojia David Benioffia ja D. B. Weissia pyydettiin muovaamaan käsikirjoitusta. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan ja Card työsti uusia versioita kirjoituksesta, kunnes sai Odd Lot Entertainmentin kiinnostumaan. Gavin Hood palkattiin ohjaajaksi ja hän myös kirjoitti tekstin uudestaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2012 ja lopulta Ender's Game sai maailmanensi-iltansa 24. lokakuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys ja se sai ristiriitaista palautetta kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta pari vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin sitä ihan kivana avaruusseikkailuna. Kun huomasin Ender's Gamen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Tulevaisuudessa ihmiskunta on selviytynyt avaruusolentojen, formikien hyökkäyksestä. Valmistautumisena uuteen taisteluun, kansainvälinen armeija kouluttaa lahjakkaimpia ja älykkäimpiä lapsia sotimaan. Yksi näistä lapsista on Ender Wiggin, jonka eversti Graff uskoo johtavan ihmiskunnan lopulliseen voittoon.

Pari vuotta aiemmin Martin Scorsesen Hugo-elokuvassa (2011) nähty ja nykyään Netflixin Sex Education -sarjasta (2019-2023) tuttu Asa Butterfield näyttelee Andrew Wigginiä, lempinimeltään Enderiä. Ender on nokkela ja kekseliäs nuori poika, joka tavoittelee paikkaa armeijan ohjelmassa, jossa koulutetaan lapsia taisteluun avaruusmölliäisiä vastaan. Butterfield on passeli valinta osaan ja tekee pääasiassa ihan hyvää työtä roolissa. Harmillisesti hän, eikä elokuva muutenkaan saa katsojaa vakuuttuneeksi siitä, että juuri Ender olisi ihmiskunnan paras toivo - ei, vaikka itse Harrison Fordin näyttelemä eversti Graff sanoo niin useaan otteeseen. Karismaattinen Ford tekee vähemmän yllättäen parasta työtä elokuvan näyttelijäkaartista.

     Elokuvassa nähdään myös Stevie Ray Dallimore ja Andrea Powell Enderin vanhempina Johnina ja Theresana, Jimmy Pinchak Enderin isoveljenä Peterinä ja Abigail Breslin Enderin isosiskona Valentinena, Viola Davis eversti Graffin kanssa lapsisotilasohjelmaa valvovana majuri Andersonina, Nonso Anozie lapsia kouluttavana kersantti Dapina, sekä muun muassa Hailee Steinfeld, Aramis Knight, Suraj Parthasarathy, Moisés Arias ja Conor Carroll muina koulutukseen osallistuvina nuorina, joita Ender kohtaa. Enderin perhe jää aika pieneen osaan, eikä heistä voi pahemmin sanoa mitään. Lapsinäyttelijät hoitavat hommansa kelvollisesti ja Anozie toimii hyvin tiukkapipoisena käskyttäjänä. Davis tekee Fordin ohessa parasta työtä sivunäyttelijöistä.

Ender's Game ei valitettavasti onnistunut pahemmin iskemään toisella katselukerralla. Se on aika keskinkertainen avaruusseikkailu, joskin "young adult" -dystopiatarinoiden listalla se edustaa silti parempaa päätyä, kun sitä vertaa vaikkapa myöhemmin ilmestyneisiin Outolintuun (Divergent - 2014), 5. aaltoon (The 5th Wave - 2016) tai todelliseen mätäpaiseeseen, The Darkest Mindsiin (2018). Vuotta aiemmin ensi-iltansa saanut Nälkäpeli (The Hunger Games - 2012) taas pyyhkii Ender's Gamella lattioita. Elokuvan premissi on ihan menevä, armeijan halutessa hyödyntää nuoria sodassa, joka käytäisiin lähinnä etäältä tietokoneiden voimin. Silti lapsia koulutetaan lähitaisteluihin, sekä pyssysotaan painovoimattomassa tilassa. Näitä koulutuskohtauksia on leffassa jopa turhankin paljon, etenkin kun tuntuu siltä, että hahmot ovat välittömästi hyviä, eikä heissä näy kehittymistä.

Kun päähenkilö ei koskaan vakuuta siitä, että hän olisi juuri se "the" ihmiskunnan pelastaja, eivätkä koulutuskohtaukset tunnu mitenkään kehittävän hahmoa, ei elokuva koskaan oikein vakuuta. Formikeista ei saada parin lyhyen videopätkän ja hahmojen selostuksen kautta luotua kummoista uhkaa, eikä leffasta löydy jännitettä. Lopun avaruustaistelu on ihan viihdyttävä, joskin ei pitkän odotuksen arvoinen. Huipennuksessaan elokuva yrittää kiskoa mattoa katsojan jalkojen alta, mutta se ei oikein luonnistu. Sen enempää paljastamatta totean vain, että lopetuksen moraalisaarna on kömpelösti kirjoitettu mukaan. Sen kautta leffa yrittää esittää, että sillä olisi oikeasti jotain sanottavanaan. Jo aiemmin elokuvassa Fordin ja Davisin hahmot kiistelevät siitä, onko moraalisesti oikein hyödyntää lapsia taisteluun? Tämä on oiva konflikti, mutta ei oikein johda mihinkään. Kaikin puolin Ender's Game jää vain kivoiksi ideoiksi ja unohdettavaksi pintaraapaisuksi, joten kun elokuva yrittää viime minuuteillaan pohjustaa jatko-osaa, ei katsojaa paljoa jaksa innostaa.

Elokuvan ohjauksesta ja lopullisesta käsikirjoituksesta vastaa Gavin Hood, joka oli tätä ennen tehnyt Marvelin sarjakuviin perustuvan kehnon X-Men Origins: Wolverinen (2009). Ender's Game on kyllä parempi kuin se raina, mutta silti harmillisen epätasainen paketti. Hood saa näyttelijänsä hoitamaan hommansa hyvin ja saa aikaiseksi muutamia mainioita kohtauksia, mutta kokonaisuus on hieman lattea niin ohjauksen kuin tekstin puolesta. Ender's Game on kuitenkin teknisiltä ansioiltaan ihan pätevä. Se on oivallisesti kuvattu ja valaistu, ja siitä löytyy mainioita lavasteita ja asuja. Erikoistehosteet ovat päällisin puolin kestäneet hyvin aikaa ja varsinkin avaruusalukset ovat hienosti toteutetut. Ääniefektit ovat mainiot ja säveltäjä Steve Jablonsky yrittää mahtipontisilla musiikeillaan parhaansa saada elokuvan vaikuttamaan eeppiseltä avaruusteokselta.

Yhteenveto: Ender's Game on kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen keskinkertainen scifitoimintaelokuva. Leffa lähtee mielenkiintoisesti liikkeelle, mutta sen isku hiipuu hiljalleen tarinan edetessä. Hahmot tuntuvat olevan liian hyviä kaikessa, mutta silti itse Ender ei koskaan saa katsojaa vakuuttuneeksi siitä, miksi juuri hän olisi ihmiskunnan paras toivo. Avaruusoliot eivät tunnu uhkaavilta ja jännite uupuu. Ajoittain elokuva yrittää sanoa jotain tarinan moraalisesti arveluttavista puolista, mutta kaikki jää pintaraapaisuksi. Leffa viihdyttää tarpeeksi, mutta kaikki jää valitettavan vaisuksi ja kädenlämpöiseksi. Asa Butterfield on menevä valinta päärooliin, Harrison Fordin ja Viola Davisin ollessa näyttelijäkaartin parasta antia. Visuaalisesti leffa on kestänyt aikaa ihan hyvin. Ender's Gamea voi suositella teinipainotteisista tieteistarinoista tykkääville. Kyseessä on aika yhdentekevä kertakäyttöraina, joka on ihan ymmärrettävästikin vaipunut unholaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ender's Game, 2013, Summit Entertainment, MWM Studios, Chartoff Productions, Taleswapper, K/O Paper Products, Digital Domain, Sierra / Affinity

Arvostelu: Vangitut (Prisoners - 2013)

VANGITUT

PRISONERS

Ohjaus: Denis Villeneuve

Pääosissa: Hugh Jackman, Jake Gyllenhaal, Maria Bello, Viola Davis, Terrence Howard, Paul Dano, Dylan Minnette, Wayne Duvall, Melissa Leo, Zoë Soul, David Dastmalchian, Erin Gerasimovich, Kyla-Drew Simmons ja Len Cariou

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 33 minuuttia

Ikäraja: 16

Prisoners, eli suomalaisittain Vangitut on Hugh Jackmanin ja Jake Gyllenhaalin tähdittämä trilleri. Elokuva lähti liikkeelle Aaron Guzikowskin kirjoittamasta novellista, jonka pohjalta hän ryhtyi rakentamaan täyspitkää elokuvan käsikirjoitusta. Antoine Fuquan oli aluksi tarkoitus ohjata elokuva ja sitten Bryan Singerin, kunnes Denis Villeneuve palkattiin hommaan. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2013 ja lopulta Vangitut sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 30. elokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta kuvauksesta. Itse katsoin Vangitut vasta vuotta tai paria myöhemmin vuokralta ja pidin sitä erittäin hyvänä jännärinä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Kun Keller Doverin nuori tytär ystävineen siepataan, eikä poliisi tunnu tekevän tarpeeksi heidän löytämiseksi, Keller päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja löytää lapsensa hinnalla millä hyvänsä.

Hugh Jackman näyttelee Keller Doveria, perheenisää, jonka pieni tytär Anna (Erin Gerasimovich) siepataan. Jackman tarjoaa elokuvassa yhden uransa upeimmista roolisuorituksista, tulkiten todella vaikuttavasti hahmonsa yhä vain suuremmaksi kasvavaa epätoivoa. Jo X-Men -elokuvissa (2000-) Jackman esitteli kykyjään raivota kameran edessä ja Vangituissa hän vie tämän uudelle tasolle. Jackman uhkuu karismaa ja vimmaa, erityisesti kun Keller päättää hoitaa etsintäoperaation itse. Katsojana hyppää heti Kellerin mukaan etsintäretkelle, haluten yhtä tarmokkaasti löytää niin Annan kuin syyllisen. Keller-isän ja Anna-tyttären lisäksi Doverin perheeseen kuuluvat Grace-äiti (Maria Bello) ja Ralph-poika (Dylan Minnette). Bello ja Minnette ovat myös hyviä osissaan, tuoden esille muita tapoja käsitellä tällaisen kauhuskenaarion tuottamia tuskaisia tunteita.

     Elokuvassa nähdään myös Viola Davis ja Terrence Howard Doverien naapuripariskuntana Nancyna ja Franklinina, joiden Joy-tytär (Kyla-Draw Simmons) siepataan yhdessä Annan kanssa, Jake Gyllenhaal tapausta tutkimaan ryhtyvänä etsivä Lokina, sekä mm. Wayne Duvall poliisipäällikkö O'Malleyna, Paul Dano sekavana Alexina, Melissa Leo hänen tätinään Hollyna, Len Cariou pappi Dunnina ja David Dastmalchian kummallisena Bobina. Läpikotaisin näyttelijät tekevät huikeaa työtä. Davis ja Howard tuovat esille surun eri tavalla kuin Jackman ja Bello. Gyllenhaal on kovassa vedossa etsivänä, joka nousee toiseksi päähenkilöksi Kellerin rinnalle. Dano on huikean hyvä vähäsanaisena nuorukaisena, jonka älykkyysosamäärä on jäänyt 10-vuotiaan tasolle.

Jo ensimmäisellä katselukerralla pidin Vangituista todella paljon, mutta nyt toisella katselulla olin täysin mykistynyt sen upeudesta. Minulta ei löydy mitään negatiivista sanottavaa tästä suorastaan mestarillisesti rakennetusta trilleristä, joka hyppää heti itse asiaan ja pitää tiukassa otteessaan läpi kahden ja puolen tunnin kestonsa. Tämä yksi jokaisen vanhemman pahimmista painajaisista on äärimmäisen painostava, usein jopa piinaava jännäri, jonka katselu ei ole aina miellyttävää puuhaa. Silmiä ei kuitenkaan saa irti ruudusta ja katsoja on itse kuin vangittu tapahtumaketjuun. On aivan pakko saada tietää, löytyvätkö tytöt, ovatko he yhä elossa ja kuka heidät sieppasi? Millainen sairas ihminen tekisi jotain tällaista?

Ohjaaja Denis Villeneuven rakentama tunnelma on läpikotaisin fantastinen. Hän ei suostu päästämään katsojaansa helpolla, vaan upottaa tämän aika lailla heti ahdistuksen syvään päätyyn ja vääntää nuppeja yhä isommin kohti kaakkoa leffan edetessä. Tyttäriään etsivien ja kaipaavien vanhempien epätoivo on käsinkosketeltavan todentuntuista, vetäen katsojan täysin hiljaiseksi. On psykologisesti todella kiehtovaa seurata, kuinka eri hahmot käsittelevät tätä katoamista eri tavoin, kuinka tämä tragedia alkaa rikkoa perheitä ja ennen kaikkea, kuinka pitkälle nämä hahmot ovat valmiita menemään saadakseen rakkaansa takaisin. Erityisesti Kellerin toimet alkavat vähitellen muuttumaan kyseenalaisiksi, mutta samalla katsoja pysyy hänen puolellaan.

Erinomainen on myös Aaron Guzikowskin työstämä käsikirjoitus. Vaikka teksti onkin huomattavasti simppelimpi kuin Villeneuven samana vuonna ilmestyneessä Enemy-elokuvassa (2013), jossa esiintyy myös Gyllenhaal, on se omalla tavallaan aikamoinen labyrintti. Sokkeloa ratkoessaan niin hahmojen kuin katsojien pitää kiinnittää huomiota pieniin yksityiskohtiin, jotta totuus tulee ilmi. Erilaiset mutkat matkassa vain lisäävät jännitystä. Tarina seuraa niin Kellerin omatoimisia etsintöjä kuin Lokin virallisia tutkintoja ja vaikka kummatkin kulkevat kohti samaa päämäärää, ovat heidän ideologiansa ja metodinsa niin erilaiset, että he vain vaikeuttavat toistensa työtä. Kaikki johtaa niin tiivistunnelmaiseen finaaliin, että pitkästä aikaa huomasin siirtyneeni lähemmäs televisiota, ollessani niin tiukasti mukana tapahtumissa. Vaikka olin nähnyt Vangitut jo aiemmin, olin unohtanut loppuratkaisun, joten siltä osin tuntui kuin olisin katsonut elokuvaa ensi kertaa.

Vangitut on myös teknisesti huikea. Se on erittäin näyttävästi kuvattu - mitä muuta voikaan odottaa alansa parhaalta, Roger Deakinsilta? Elokuva on täynnä todella tyylikkäitä otoksia, mutta suosikkini ovat erittäin ahdistavat kuvat eräästä hahmosta, joka on vangittuna pienessä kopissa ja hänestä nähdään vain osa kasvoista pienestä reiästä tulevan valon avulla. Jälkitöissä näistä otoksista on tehty varsin ilottomia värimäärittelyllä. Tiettyä ilottomuutta vain lisää elokuvassa tapahtuva jatkuva sade. Lavasteet, asut ja varsinkin maskeeraukset ovat mainiot. Äänimaailma on hienosti rakennettu niin efektejä kuin edesmenneen Jóhann Jóhannssonin säveltämiä tunnelmallisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Vangitut on mestarillinen trilleri, joka suorastaan vangitsee katsojan mukaansa. Jokaisen vanhemman kenties pahimmasta painajaisesta kertova jännäri tiukentaa kaiken aikaa otettaan, tapahtumaketjun eskaloituessa kohti piinaavaa finaaliaan. Kaksi ja puoli tuntia kulkevat kuin siivillä, sillä niin koukuttavasta kertomuksesta on kyse. On todella kiinnostavaa seurata, kuinka eri ihmiset reagoivat tilanteeseen erilaisin tavoin ja kuinka eri keinoin ja moraalein Keller ja etsivä Loki suorittavat tutkintojaan omilla tahoillaan. Palapeli avautuu hiljalleen ja niin hahmot kuin katsojakin janoavat totuutta. Ohjaaja Denis Villeneuve rakentaa epätoivoista ja ahdistavaa ilmapiiriä erinomaisesti ja käsikirjoittaja Aaron Guzikowski pyörittelee pakettia taidokkaasti. Teknisiltä ansioiltaan filmi on vaikuttava Roger Deakinsin kuvausta myöten. Näyttelijäkaarti on mahtavassa vedossa ja päätähtien Hugh Jackmanin ja Jake Gyllenhaalin lisäksi myös Paul Dano tarjoaa hurjan roolisuorituksen. Kaiken kaikkiaan Vangitut on aika lailla täydellinen jännityselokuva, joka onnistuu todella pureutumaan katsojan ihon alle. Sen jälkeen ei voi hetkeen muuta kuin tuijottaa tyhjyyteen ja pohtia katsomaansa, samalla kun yrittää toipua sisällä vellovasta ahdistuksesta. Elokuva on epämiellyttävyydestään huolimatta pakko nähdä uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Prisoners, 2013, Alcon Entertainment, 8:38 Productions, Madhouse Entertainment

Arvostelu: Air (2023)

AIR

Ohjaus: Ben Affleck

Pääosissa: Matt Damon, Jason Bateman, Ben Affleck, Chris Tucker, Chris Messina, Viola Davis, Matthew Maher, Julius Tennon, Marlon Wayans, Tom Papa, Gustaf Skarsgård, Barbara Sukowa ja Damian Delano Young

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: S

Air perustuu tositapahtumiin yhden maailman myydyimmän kengän, Air Jordanin luomisesta. Alex Convery kynäili tapauksesta elokuvakäsikirjoituksen, josta Amazon Studios kiinnostui. Ben Affleck hyppäsi projektiin ohjaajaksi ja näyttelijäksi, ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2022. Nyt Air on saapunut elokuvateattereihin ja aiheensa puolesta minua ei olisi vähempää voinut kiinnostaa koko leffa. Kiinnostuin kuitenkin elokuvan näyttelijäkaartista ja siitä, että Affleck tekisi paluun ohjaajan hommiin seitsemän vuoden tauon jälkeen. Kävinkin katsomassa Airin sen ensi-iltaviikonloppuna.

Vuonna 1984 kenkäyhtiö Nike on häviämässä kilpailun Adidasta ja Conversea vastaan. Viimeisenä toivonaan kykyjenetsijä Sonny Vaccaro ehdottaa, että Nike tekisi nousevasta koripalloilija Michael Jordanista uuden keulakuvansa. Ongelmana on, että Jordan on ilmoittanut, ettei halua tehdä mitään yhteistyötä Niken kanssa.

Matt Damon näyttelee Sonny Vaccaroa, Nike-firman kykyjenetsijää ja koripallointoilijaa, joka keksii neronleimauksen kääntää kenkäkilpailun häviävän yrityksen uuteen nousuun. Damon istuu hyvin sinnikkään Sonnyn rooliin, tehden optimistisesta hahmosta nopeasti pidettävän (ja omasta mielestäni myös urheilullisesti samaistuttavan). Sonnyä kannustaa onnistumaan tavoitteissaan ja hänen haluaa nähdä osoittavan epäilijänsä vääriksi.

     Elokuvassa nähdään myös Ben Affleck Niken perustajana ja toimitusjohtajana Phil Knightina, Jason Bateman Niken markkinointipäällikkö Rob Strasserina, Chris Tucker Nikella työskentelevänä Howard Whitena, Matthew Maher Air Jordan -kengän suunnitelleena Peter Moorena, Viola Davis ja Julius Tennon Michael Jordanin vanhempina, sekä Chris Messina Michael Jordanin agenttina David Falkina. Siitä huolimatta, että hänen nimensä on julisteessa jo neljäntenä, komedioista kuten Kulman kundit eivät ole uhka yhteiskunnalle kuumana kesäpäivänä South Centralissa (Don't Be a Menace to South Central While Drinking Your Juice in the Hood - 1996), Scary Movie (2000) ja White Chicks - agentit minimekoissa (White Chicks - 2004) tutulla Marlon Wayansilla on elokuvassa yksi ainoa kohtaus. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin mainio. Affleck istuu hyvin Niken pomon rooliin ja Bateman, Tucker ja Maher hoitavat tonttinsa hyvin firman työntekijöinä. Viola Davis on tuttuun tapaansa karismaattinen Michael Jordanin äidin osassa. Niin, mitenkäs itse Michael Jordan? Elokuvan tekijät kokivat, ettei yksikään näyttelijä pystyisi omaksumaan koripallolegendan roolia ja niinpä Michael nähdään vain uutis- ja peliklipeistä otettuna, sekä välillä takaapäin Damian Delano Youngin esittämänä, ilman että hänen kasvojaan näkyy, eikä Michaelille ole juuri repliikkejäkään kirjoitettu.

Kuten alussa kerroin, minua ei pahemmin kiinnostanut Air tarinansa puolesta. En ole erityisen innostunut kengistä, joskin vannon jo kymmenettä vuotta putkeen Converse-tennareiden nimeen. Lisäksi en ole koskaan innostunut koripallosta, aika lailla jopa inhoten koko peliä koulun liikuntatunneilla. Oikeastaan ainoa kosketuspintani Michael Jordaniin on elokuva Space Jam (1996) ja senkin olen katsonut Looney Tunes -hahmojen takia. Siksi olen iloisesti yllättynyt, kun voin todeta, että Air on erittäin mainio ja viihdyttävä elokuva, jonka parissa vajaan parin tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Vain loppupäässä nähtävä, tositapahtumiin perustuvien elokuvien perinteinen kikka, missä kerrotaan tekstein, että "tämän jälkeen Michael Jordan teki sitä ja tätä ja tuota ja nykyään hän on ihan laittoman sikarikas" tuntuu liian pitkäksi venytetyltä.

Ensikertalaiskäsikirjoittaja Alex Convery on saanut laadittua tästä potentiaalisesti kuivasta aiheesta erittäin mukaansatempaavan ja yllättävänkin lystikkään elokuvan, jota Affleckin reipas ohjaus vain tehostaa. Hahmojen väliset keskustelut ovat hyvin kirjoitettuja, vekkuleita ja taidokkaasti näyteltyjä. Jo niiden parissa aika menee nopeasti, mutta myös tarina nappaa mukaansa. Sonnyn riskaabelin operaation onnistumisen puolesta voi jopa huomata jännittävänsä, vaikka lopputulos olisikin katsojalla tiedossa jo etukäteen. Huippuhetkiin lukeutuu muun muassa itse Air Jordan -kengän suunnitteluprosessi, sekä Sonnyn ja Michaelin rääväsuisen agentin Falkin väliset puhelut.

Air on myös tekniseltä puoleltaan mainio filmi. Se on taidokkaasti kuvattu ja visuaaliseen ilmeeseen on saatu mukaan hieman vanhanaikaisuutta, jotta se istuu tapahtumavuoteen 1984. Tapahtumavuosi onkin onnistuneesti luotu uudelleen hienoin lavastein ja puvustuksin. Leikkaus on taidokasta, joskin elokuvan viimeistä varttia olisi voinut hieman tiivistää ja hioa lisää. Äänimaailma on onnistuneesti rakennettu ja lukuun ottamatta omaan korvaani särähtänyttä Beverly Hills kyttä -komedian (Beverly Hills Cop - 1984) tunnusmelodian käyttöä, leffan biisivalinnat ovat läpikotaisin oivallisia - etenkin elokuvassa puheenaiheenakin oleva Bruce Springsteenin Born in the U.S.A..

Yhteenveto: Air on erittäin mainio ja yllättävänkin viihdyttävä elokuva aiheesta, joka ainakin itselleni kuulosti lähtökohtaisesti tylsältä ja jonka lopputuleman tietävät varmaankin kaikki. Siitä huolimatta on jopa oudon jännittävää seurata Niken työntekijöiden yritystä haalia Michael Jordania mukaansa ja samalla luoda kaikkien aikojen kenkä. Filmi pitää napakasti kiinni läpi vajaan parin tunnin kestonsa, joka kuluu kuin hujauksessa. Vasta viimeiset minuutit tuntuvat venytetyiltä. Hahmojen väliset keskustelut ovat toinen toistaan ilahduttavampia loistavien näyttelijöiden ja erittäin mainion dialogin ansiosta. Ensikertalaiseksi käsikirjoittaja Alex Convery tekee todella hyvää työtä ja toivon, että hänestä kuullaan jatkossakin. Keskinkertaisen rikosdraama Live by Nightin (2016) jälkeen on ilo nähdä, että Ben Affleck taitaa yhä ohjauksen. Suosittelenkin lämpimästi Airin katselua, oli sitten Michael Jordanin, Air Jordanien tai yleisesti Niken fani tai jos pitää taidokkaasti kirjoitetuista elokuvista hyvien näyttelijöiden kera.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Air, 2023, Amazon Studios, Skydance Media, Artists Equity, Mandalay Pictures

Arvostelu: The Woman King (2022)

THE WOMAN KING

Ohjaus: Gina Prince-Bythewood

Pääosissa: Viola Davis, Thuso Mbedu, Lashana Lynch, Sheila Atim, John Boyega, Jordan Bolger, Hero Fiennes Tiffin, Jimmy Odukoya, Masali Baduza, Jayme Lawson ja Adrienne Warren

Genre: toiminta, draama

Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia

Ikäraja: 16

The Woman King pohjautuu historialliseen soturijoukkoon, agojeihin, jotka suojelivat entistä Dahomeyn kuningaskuntaa Länsi-Afrikassa 1800-luvulla. Tuottaja Maria Bello oli vierailemassa Beninissä, missä hän sai tietää agojeista ja keksi heti idean uuteen elokuvaan. Yhdessä tuottajaystävänsä Cathy Schulmanin kanssa Bello esitteli ideansa näyttelijä Viola Davisille palkintogaalassa yleisön edessä ja Davis tarttui projektiin niin tuottajana kuin pääosanäyttelijänä. Yhdessä he yrittivät saada studioita rahoittamaan elokuvaa, mutta nämä joko suostuivat minimaaliseen budjettiin tai sitten isompaan elokuvaan, jos siihen roolitettaisiin valkoihoisia näyttelijöitä päärooleihin, joista kumpaankaan Bello, Schulman ja Davis eivät suostuneet. Lopulta TriStar innostui elokuvasta ja kun agojeista inspiraatiota ottanut ja lähes pelkkien tummaihoisten tähdittämä leffa Black Panther (2018) osoittautui jättimenestykseksi, studio teki filmistä yhden ykkösprioriteeteistaan ja korotti budjettia. Näyttelijät treenasivat fyysisesti neljä kuukautta ennen kuin kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2021. The Woman King sai ensiesityksensä Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa ja nyt elokuva saapuu myös Suomeen teatterilevitykseen. Itse kiinnostuin, kun kuulin Davisin tähdittävän historiallista filmiä ja meninkin positiivisin mielin katsomaan The Woman Kingiä sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1823 Länsi-Afrikassa, Dahomeyn kuningaskunnan hurjat naissoturit, agojit taistelevat hyökkäävää Oyo-imperiumia vastaan.

Dahomeyn kuningaskuntaa puolustavien agoji-naissotureiden johtajana, kenraali Naniscana nähdään Viola Davis, joka on erinomainen roolissaan, kuten odottaa saattaakin. Karismaa uhkuva Davis hyppää rooliinsa ihailtavalla vimmalla, istuen täydellisesti maan sotureista suurimmaksi. Davis onnistuu niin hurjana taistelijana kuin myös herkemmässä draamapuolessa, kun Nanisca laskee luottamiensa ihmisten edessä suojakuortaan. Mutta vaikka Davis patsasteleekin parrasvaloissa mainonnassa, elokuvan todellinen päähenkilö tuntuu kuitenkin olevan elokuvadebyyttinsä tekevän Thuso Mbedun näyttelemä Nawi, nuori naisenalku, joka ei suostu naitettavaksi miehille, joten hänen isänsä passittaa hänet agojikoulutukseen. Mbedu pärjää hyvin konkarinäyttelijöiden rinnalla ja Nawia kannustaa, kun tämä ottaa tavoitteekseen nousta kokelaista parhaaksi ja ansaita kenraalin kunnioituksen.

     Elokuvassa nähdään myös Lashana Lynch ja Sheila Atim Naniscan uskollisimpina agojisotureina, Izogiena ja Amenzana, John Boyega Dahomeyn kuninkaana Ghezona, Jimmy Odukoya Oyo-imperiumin kenraali Oba Adena, sekä Jordan Bolger ja Hero Fiennes Tiffin orjakauppiaina Malikina ja Santona, jotka saapuvat tekemään kauppaa Dahomeyn kanssa. Historiassa Dahomey oli nimittäin tunnettu siitä, että maa myi vankeja orjina Amerikkaan, eikä elokuva lähde pahemmin kaunistelemaan tätä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pääasiassa mainiosti rooleistaan, etenkin Lynch tiukkana mutta silti lämpimänä agojikouluttajana. Surkeista After-rainoista (2019-) tuttu Fiennes Tiffin jättää kuitenkin jälleen kylmäksi. Katalan Santon osaan olisi varmasti löytynyt parempi näyttelijä.

The Woman King on erittäin mielenkiintoinen ja toimiva katsaus historiaan, josta ei kouluissa pahemmin opeteta ja josta ei ole elokuvia nähty. Nämä tummaihoisten historiatarinat esitetään yleensä traagisina vapaudenriistokertomuksina ja onkin mukava nähdä vaihtelun vuoksi elokuva voimakkaasta soturijoukosta, ajalta ennen kuin valkoiset tuhosivat lopulta tämänkin valtion omaksi edukseen. Ranskalaisten valtauksen jälkeen maa muuttui vähitellen Beniniksi. On myös hienoa nähdä elokuva historiallisesta naissoturijoukosta, joka sai monet miesarmeijatkin luikkimaan takaisin kotiinsa häntä koipien välissä. Näiden lisäksi leffa kertoo myös menevän, joskin todella tutuntuntuisen kasvutarinan nenänvarsia pitkin katsotusta tytöstä vaikuttavaksi taistelijaksi.

Nuoren Nawin kautta on helppo tutustua tähän agojijoukkoon ja saada joku kiintopiste, jonka koettelemuksia seurata. Välillä saattaa harmittaa, kuinka kenraali Naniscan osuus tuntuu enemmän sivujuonelta, mutta tämäkin puoli on hyvin kerrottu. Erityisen toimiva on Nawin ja Naniscan välille muodostuva yhteys, nuorukaisen osoittaessa taitojaan konkarin edessä. Ihmisdraama on oivallisesti rakennettua ja siihen mahtuu niin herkkyyttä kuin mukavan humoristisia ja sympaattisia hetkiä. Toimintapuoli pitää sisällään taidokkaasti toteutettuja ja hyvin koreografioituja taistoja, jotka voisivat kuitenkin olla brutaalimpia ja verisempiä. Pahisosasto Oyo-imperiumin ja puisesti näyttelevän Fiennes Tiffinin hahmon kanssa jättävät myös toivomisen varaa. Muuten The Woman King on erittäin mainio elokuva.

Ohjauksesta vastaa Gina Prince-Bythewood, joka on petrannut huomattavasti edellisestä leffastaan, keskinkertaiseksi jääneestä Netflix-rainasta The Old Guard (2020). Toki tähän vaikuttaa myös vahvempana ammennettavana toimiva Dana Stevensin käsikirjoitus. Teknisiltä ansioiltaankin The Woman King on oikein toimiva. Se on taidokkaasti kuvattu ja oivallisesti leikattu, jolloin kahden tunnin ja vartin kesto kulkee sopivan sulavasti. Lavasteet ovat hienot ja asut tyylikkäästi tehdyt. Maskeeraukset ovat kelvolliset, mutta usein minua häiritsi, kuinka minimaalista jälkeä vaikuttaisi syntyvän keihästyksistä sun muista. Erikoistehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailma on mainiosti rakennettu, Terence Blanchardin säveltämien musiikkien jumputtaessa tehokkaasti taustalla.

Yhteenveto: The Woman King on erittäin hyvä ja mielenkiintoinen historiallinen toimintaelokuva. Karismaattinen Viola Davis loistaa roolissaan kenraali Naniscana, joskin on hieman harmi, että toisin kuin markkinointi antaa ymmärtää, filmin todellinen päähenkilö onkin nuori soturinalku Nawi. Tulokasnäyttelijä Thuso Mbedu suoriutuu kuitenkin hommastaan hyvin ja saa katsojan kannustamaan Nawia taipaleellaan. Lukuun ottamatta kehnoa Hero Fiennes Tiffiniä, muutkin näyttelijät ovat vähintään passeleita rooleissaan - etenkin mainio Lashana Lynch. Tarina nappaa hyvin mukaansa ja kiinnostus pysyy yllä läpi parin tunnin ja vartin keston. Ihmisdraama herkkyyksineen ja huumoreineen kulkee toimivasti käsi kädessä toiminnan kanssa. Taistelut ovat pääasiassa tyylikkäitä, mutta ne kaipaisivat astetta brutaalimpaa kuvastoa. Teknisiltä ansioiltaan filmi on hyvin toteutettu ja Gina Prince-Bythewoodin ohjaus tehokasta. Pahisosasto jää vaisuksi, mutta silti The Woman King toimii oikein mainiosti. Suosittelenkin elokuvaa, jos Afrikan mantereen historialliset jutut kiinnostavat ja jos haluat nähdä vahvojen naisten tähdittämää toimintaa, erityisesti sellaista, joka pohjautuu tosielämään.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Woman King, 2022, TriStar Pictures, TriStar Productions, JuVee Productions, Welle Entertainment, Entertainment One, Jack Blue Productions

Arvostelu: Black Adam (2022)

BLACK ADAM

Ohjaus: Jaume Collet-Serra

Pääosissa: Dwayne Johnson, Sarah Shahi, Aldis Hodge, Pierce Brosnan, Noah Centineo, Quintessa Swindell, Bodhi Sabongui, Marwan Kenzari, Mohammed Amer, Viola Davis, Jennifer Holland ja Djimon Hounsou

Genre: toiminta, fantasia, scifi

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

Black Adam perustuu DC Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1945. Hahmo tunnetaan parhaiten DC:n Captain Marvelin, eli Shazam-hahmon arkkivihollisena. New Line Cinema ryhtyi työstämään elokuvaa Shazamista 2000-luvun alussa, jolloin päärooliin kaavailtiin Dwayne Johnsonia. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan, kunnes vuonna 2014 New Line Cineman omistava Warner Bros. aloitti työstämään Shazam! -leffaa (2019). Siinä kohtaa Johnson kuitenkin osoitti halukkuuttaan esittää mieluummin Black Adam -pahista, eikä Shazamia. Hän ei tosin tyytynyt näyttelemään pahista Shazamin elokuvassa, vaan halusi tehdä Black Adamista täysin oman filminsä. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä keväällä 2020, mutta koronaviruspandemian alettua, niitä jouduttiin siirtämään. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2021 ja nyt Black Adam saapuu elokuvateattereihin. Itselleni hahmo ei ollut entuudestaan tuttu, mutta kiinnostuin kuitenkin leffasta, kun siitä ilmoitettiin. Johnsonin kiusallisen machoileva somehypetys ja elokuvan heikot trailerit ovat kuitenkin hiljalleen tappaneet odotukseni elokuvaa kohtaan ja meninkin aika skeptisin tuntein katsomaan Black Adamia sen lehdistönäytökseen pari päivää ennen ensi-iltaa.

Rikollisorganisaatio Intergang pitää muinaista Kahndaqin kaupunkia vallassaan, etsien myyttistä Sabbacin kruunua, joka suo pitelijälleen demoniset voimat. Vastarintataistelija Adrianna yrittää löytää kruunun ensin ja kätkeä sen muualle. Yrityksensä aikana hän herättää 5000 vuotta uinuneen Teth-Adamin.

Dwayne Johnsonille ei tosiaan tavallisen sankarin rooli kelvannut, vaan hän kiinnostui enemmän antisankari Teth-Adamin, eli Black Adamin roolista. Tämä on itse asiassa jo toinen kerta, kun Johnson esiintyy roolissa, ääninäyteltyään hahmoa jo kesällä ilmestyneessä animaatioseikkailussa DC Superlemmikkien liiga (DC League of Super-Pets - 2022). Black Adamina Johnson pääsee machoilemaan ja pullistelemaan lihaksiaan oikein tosissaan. Tämä äijäily toimii yleensä parhaiten, kun Johnson tekee sen kieli poskessa, kuten Jumanji-leffoissa (2017-) ja Jungle Cruisessa (2021). Black Adamissa hän yrittää välillä liikaakin olla kova jätkä, synkistellen jopa koomisen vakavana. Pääasiassa hän kuitenkin istuu passelisti rooliinsa ja hahmoa voisi mielellään nähdä lisääkin tulevissa DC-elokuvissa.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Sarah Shahi Black Adamin herättävänä vastarintataistelijana Adriannana, Bodhi Sabongui Adriannan DC:tä fanittavana poikana Amonina (pojan huone on täynnä fanikrääsää Batmanista, Supermanista, Wonder Womanista ja kumppaneista), Mohammed Amer Adriannan huumoria mukaan tuovana veljenä Karimina, Marwan Kenzari Sabbacin kruunua etsivänä Intergang-johtajana Ishmaelina, sekä Aldis Hodge, Pierce Brosnan, Noah Centineo ja Quintessa Swindell Justice Society -supersankaritiimin jäseninä, Hawkmanina, Doctor Fatena, Atom Smasherina ja Cyclonena. Sivunäyttelijöiden työ on vaihtelevaa. Kenzari ei vakuuta pahiksena yhtään ja nuori Sabongui saa hieman liikaa ruutuaikaa, ottaen huomioon, kuinka rasittava hänen yli-innokas hahmonsa välillä on. Hodge, Brosnan, Centineo ja Swindell istuvat oivallisesti Justice Societyn jäseniksi, joista on jokaisesta saatu hyvin omanlainen persoonansa. Elokuva kuitenkin luottaa liikaa, että valkokangasdebyyttinsä tekevät Hawkman, Doctor Fate, Atom Smasher ja Cyclone ovat katsojille entuudestaan tuttuja sarjakuvien sivuilta, sillä hahmot saavat todella vähän taustatarinaa ja sisältöä.

Skeptisiin ennakko-odotuksiini verrattuna Black Adam osoittautui positiiviseksi yllätykseksi. Tosin sen sanottuani pitää ottaa huomioon, että odotin aikamoista fiaskoa, joten tämä ihan viihdyttävä, mutta silti varsin keskinkertainen toimintarymistelykin onnistui yllättämään. Nimikkohahmonsa tavoin itse elokuvakin synkistelee menemään, pyrkien selvästi miellyttämään tämän DC-elokuvauniversumin aloittaneen ohjaaja Zack Snyderin kannattajia. Leffasta löytyy paljon snydermaista kikkailua hidastuskuvista lähtien ja heti elokuvan prologista tulee vahvasti mieleen ohjaajan vanhempi sarjakuvafilmatisointi 300 (2006). Snyderin tapaan Black Adaminkin toimintakohtaukset ovat läpikotaisin mammuttimaista rymistelyä, jossa rakennuksia pistetään tuusan nuuskaksi, eikä sivullisten kohtaloista paljoa piitata. Vaikka meno onkin viihdyttävää, toimintakohtaukset ovat turhankin tasaisesti megalomaanista mäiskettä, jolloin lopputaisteluun päästessä on jo ähky iskenyt. On myös sääli, että tekijät pakotettiin leikkaamaan toimintaa lapsiyställisemmäksi. Black Adam pistää pahiksia hengiltä aika tylysti ja leffa toimisi paremmin, jos elokuva uskaltaisi muutenkin olla brutaalimpi.

Vaikka elokuva onkin pääasiassa aika yhdentekevää ryminää, jonka aikana ei pahemmin jännitä kenenkään puolesta, löytyy toiminnan välistä ihan fiksuakin sanottavaa. Supersankarien paikkaa maailmassa kyseenalaistetaan oivaltavasti. Justice Society saapuu Kahndaqiin pistämään Black Adamia aisoihin, mutta sankarit saavat lähinnä suitsutusta kansalaisilta, jotka uskovat kyseessä olevan kaupungin vuosituhansiksi kadonnut suojelija. Sankariyhdistystä myös kyseenalaistetaan siitä, etteivät he tehneet elettäkään, kun Intergang aloitti kaupungissa hirmuhallintonsa. Pitkään leffan aikana kuljetaankin toimivan harmaalla alueella, eikä katsojakaan osaa päättää, kuka tapahtumavyyhdin keskellä on oikeassa. Jokaisen pointit ovat ymmärrettäviä - paitsi pääpahiksen, joka tosiaan jättää kylmäksi, erityisesti loppuhuipennuksessa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Jaume Collet-Serra, joka oli aiemmin ohjannut mm. Johnsonin tähdittämän Jungle Cruisen. Collet-Serran tyyli ei oikein pääse koskaan esille, vaan hän tosiaan päätyy lähinnä matkimaan Snyderiä, joka taas ei hassua kyllä ole missään roolissa filmin tuotannossa. Adam Sztykielin, Rory Hainesin ja Sohrab Noshirvanin työstämä käsikirjoitus pitää sisällään ihan hyviä teemoja harmaalta alueelta, mutta teksti on muuten aika yhdentekevä, välillä jopa korni, jättäen hahmot turhan yksiulotteisiksi pahveiksi. Leffan visuaalinen anti on myös ailahtelevaa. Siitä löytyy onnistumisia kuvauksessa, lavasteissa, asuissa ja äänimaailmassa (Lorne Balfen säveltämät musiikit vahvistavat filmin mahtipontisuutta), mutta myös heikkouksia. Kellertävä värimaailma ei ole kovin mairitteleva ja digitehosteiden taso vaihtelee pitkin leffaa. Välillä efektit ovat kelvollisia, mutta pääasiassa meno näyttää videopeliltä.

Yhteenveto: Black Adam on aika keskinkertainen, mutta ihan viihdyttävä toimintarymistely. Toimintaa on paljon ja vaikka se onkin paikoitellen tyylikästä ja jopa ihan brutaalia, on se vailla jännitettä. Taistelut ovat myös niin mammuttimaisia, että ähky iskee jo ennen videopeliltä näyttävää lopputaistelua digiörkkiä vastaan. Toimintakohtausten välistä löytyy ihan hyvää pohdintaa supersankarien kyseenalaisesta asemasta. Leffassa onkin pitkiä pätkiä, jolloin on vaikea sanoa, kenen puolella olisi ja kuka onkaan oikeassa näkemystensä kanssa. Dwayne Johnson murjottaa ihan kivasti Black Adamin roolissa, muskelipullistellen välillä jopa koomisesti. Sivuhahmot jäävät kuitenkin pääasiassa aika ohuiksi, eikä Justice Societyn hahmoista irtoa niin paljon kuin voisi toivoa. Pääpahis vasta onkin kehno. Tekniseltä puoleltaankin elokuva on ailahteleva. Ohjaaja Jaume Collet-Serra ei tuo oikein mitään omaa mukaan, vaan lähinnä vain kopioi Zack Snyderin tyyliä. Black Adam sopii passelisti kertakäyttöiseksi popcorn-viihteeksi, mutta ei siitä oikein muuta jää käteen. Toivottavasti Blu-raylla julkaistaisiin elokuvan alkuperäinen, raaempi leikkausversio, sillä kenties vielä tylymmän menon kanssa filmistä löytyisi oikeasti sitä särmää, jota se nyt vain esittää omaavansa.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Black Adam, 2022, Warner Bros., DC Entertainment, New Line Cinema, Seven Bucks Productions, Flynn Picture Company

Arvostelu: Piiat (The Help - 2011)

PIIAT

THE HELP

Ohjaus: Tate Taylor
Pääosissa: Viola Davis, Emma Stone, Octavia Spencer, Bryce Dallas Howard, Jessica Chastain, Allison Janney, Ahna O'Reilly, Sissy Spacek, Chris Lowell ja David Oyelowo
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia
Ikäraja: 7

"You is kind. You is smart. You is important."

The Help, eli suomalaisittain Piiat perustuu Kathryn Stockettin samannimiseen kirjaan vuodelta 2009. Jo ennen kirjan ilmestymistä Tate Taylor hankki sen elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia DreamWorksin ja 1492-yhtiön avulla. Kuvaukset lähtivät käyntiin heinäkuussa 2010 ja lopulta Piiat sai maailmanensi-iltansa 9. elokuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys ja se sai paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva sai mm. neljä Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva ja paras naispääosa), joista se voitti parhaan naissivuosan palkinnon, viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan naissivuosan palkinnon, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, naispääosa ja laulu), joista se voitti jälleen parhaan naissivuosan palkinnon. Itse näin Piiat pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, kun se näytettiin meille koulussa historian tunnilla. Pidin elokuvasta todella paljon ja olenkin nähnyt sen pari kertaa uudestaan. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin tietty katsoa sen uudelleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1963 Jacksonissa, Mississippissä nuori Skeeter päättää tehdä kirjan mustien piikojen elämistä ja kohtelusta rasistisessa valtiossa.

Nuorta Eugenia "Skeeter" Phelania näyttelee Emma Stone, joka oli tässä kohtaa uraansa vasta nousemassa tunnetuksi tähdeksi ja osoittaa jälleen kerran, miksi hän on nykyään niin arvostettu. Stone on todella hyvä hahmona, joka on alkanut hoksaamaan kotikaupunkinsa rasistisuuden ja päättää yrittää tehdä asialle jotain. Hän kokeekin kirjan olevan paras ratkaisu, sillä siten saisi piikojen äänet kuuluviin anonyymisti. Stone pursuaa energiaa ja tekee erityisen hyvää työtä silloin, kun hänen hahmonsa ymmärtää yhä vain paremmin, millaista piikojen elämä todellisuudessa on.

Elokuvan todelliset tähdet ovat kuitenkin kahta tarinan tärkeintä piikaa, Aibileenia ja Minnyä näyttelevät Viola Davis ja Octavia Spencer, jotka ovat molemmat mielettömän hyviä. Spencer jopa voitti niin Oscarin kuin BAFTA:n ja Golden Globen roolisuorituksellaan! Hahmot ovat todella mielenkiintoisia tapauksia ja persoonia, niin yksin kuin yhdessä. Kummankin juonikuvioita seuraa tarkkaan ja on sekä surullista että paikoitellen myös hauskaa, kun he yhdessä ollessaan kertovat päivistään. Spencerin näyttelemä Minny on huomattavasti äkkipikaisempi kuin Davisin rauhallinen ja sympaattinen Aibileen.
     Lisäksi filmissä nähdään myös mm. Bryce Dallas Howard omaa rasistista joukkoaan johtavana neiti Hillynä, jonka perheelle Minny työskentelee, Ahna O'Reilly neiti Elizabethina, jonka lasta Aibileen hoitaa, Allison Janney Skeeterin äitinä, sekä Jessica Chastain Celia Footena, joka haluaisi kovasti kuulua neiti Hillyn porukkaan, mutta jota neiti Hilly ja muut kohtelevat ikävästi. Näyttelijäsuoritukset ovat läpikotaisin mahtavia. Dallas Howard oikein herkuttelee iljettävällä hahmollaan, kun taas Janney onnistuu naurattamaan sarkastisella luonteellaan, vaikka hänenkin hahmoltaan löytyy ärsyttävät hetkensä. Nykyään huomattavasti tunnetumpi Chastain katoaa täysin blondattujen hiusten ja hömelön luonteen taakse. Minulta kesti aika kauan, että hoksasin Chastainin näyttelevän Celiaa.

Upeat näyttelijäsuoritukset ovat vain yksi osa Piiat-elokuvan hienoutta. Kyseessä on todella monisävyinen teos, mikä tarjoaa valtavan tunneskaalan katsojalleen. Elokuva onnistuu koskettamaan syvästi ja siitä löytyy useampikin aidosti liikuttava hetki. Piikojen elämä saa niin surulliseksi kuin vihaiseksi. Tuohon aikaan monet Yhdysvaltojen eteläosavaltiot käyttivät mustia yhä hyväkseen kuin orjia ja nämä olivat vain lain silmissä vapaita. Läpi elokuvan nähdäänkin raivostuttavia tilanteita, joissa juuri neiti Hillyn ryhmä keskustelee muka-hienostuneesti hirveistä asioista ruokapöydässä. He esittävät olevansa hyviä ja reiluja mustia kohtaan, mutta tekevät silti häijyn selväksi, kuinka paljon alempiarvoisina he mustia pitävät. Ja yleensä nämä keskustelut käydään tietty, kun joku piioista on kuuloetäisyydellä. Mustien lisäksi he onnistuvat myös painamaan kenkänsä alle ne valkoiset, jotka haluaisivat parantaa mustien asemaa. Aivan mahtavaa onkin, kun joku piioista pääsee vihdoin näpäyttämään takaisin. Etenkin yksi piirakkaan liittyvä kohtaus on erittäin palkitseva kaiken jälkeen.

Karuista puolista huolimatta elokuvassa on jotain hyvin kaunistakin. Kaikki koskettavuus ei johdu vain traagisista tilanteista. Aibileenin ja Elizabethin tyttären Mae Mobleyn (Emma ja Eleanor Henry) välit muistuttavat enemmän äidin ja tyttären kuin piian ja hoidettavan lapsen suhdetta. Elizabethin laiminlyödessä tytärtään, on ihanaa, kun Aibileen saapuu lohduttamaan. Tunnelma on muutenkin taidokkaasti rakennettu. Vaikka elokuva onkin pääasiassa draamapainotteinen, mukaan mahtuu yllättävässäkin määrin huumoria. Vaikka rasistiset jutut lähinnä suututtavat, ovat jotkut valkoisten teot jopa naurettavia kaikessa typeryydessään. Hienojen näyttelijöiden, tunnelman ja iskevän kertomuksen takia elokuvaan todella uppoutuu ja sen lähes kahden ja puolen tunnin kesto menee nopeasti. Vain parissa kohtaa sitä olisi voitu typistää hieman. Sitten taas leffa voisi vähän vielä enemmän keskittyä itse piikoihin sen sijaan, että se näyttää niin paljon heidän rasistisia työnantajiaan.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Tate Taylor, jonka työstä näkyy kiehtomus Kathryn Stockettin kirjaa kohtaan. Hän luo tunnelmaa hienosti ja onnistuu mainiosti myös käsikirjoituksen kanssa. Piiat on tekniseltä toteutukseltaankin oivallisesti tehty. Elokuva on hyvin kuvattu ja ajankuva on erinomaisesti toteutettu upeiden lavasteiden ja asujen kautta. Äänitehosteet ovat mainiosti luodut ja säveltäjä Thomas Newman tunnelmoi lumoavasti musiikkiensa kanssa.

Yhteenveto: Piiat on hieno ja liikuttava elokuva, joka onnistuu monisävyisesti kertomaan aiheestaan ja hahmoistaan. Filmi osaa olla niin herkkä ja ikävä kuin myös hauska ja hyväntuulinen. Piikojen kohtelu suututtaa, jolloin virne leviääkin kasvoille, kun piiat onnistuvat näpäyttämään takaisin. Kauniita hetkiä on myös luvassa ja erityisesti Aibileenin ja Mae Mobleyn välisessä äiti-tytärmäisessä suhteessa on jotain todella suloista. Elokuva onnistuu vakuuttavasti tasapainottelemaan useiden juonikuvioiden kanssa, yhdistäen kaikki tarinat ja hahmot saumattomasti toisiinsa. Hahmot ovat toinen toistaan kiinnostavampia tyyppejä (niin hyvässä kuin pahassa) ja heidän näyttelijänsä ovat läpikotaisin loistavia. Stone, Davis, Spencer, Howard, Janney ja Chastain ovat kaikki nappivalintoja osiinsa ja jo heidän lahjojensa ansiosta filmiä seuraa mielellään. Tähän kun lisää vielä päälle mielenkiintoisen aiheen, onnistuneen toteutuksen sen pohjalta, voimakastunteisen ohjauksen ja upeasti luodun ajankuvan, on Piiat vaikuttava elokuva, joka kannattaisi edes kerran elämässään katsoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Help, 2011, DreamWorks, Reliance Entertainment, Participant, 1492 Pictures, Harbinger Pictures, Imagenation Abu Dhabi FZ