Arvostelu: Black Adam (2022)

BLACK ADAM

Ohjaus: Jaume Collet-Serra

Pääosissa: Dwayne Johnson, Sarah Shahi, Aldis Hodge, Pierce Brosnan, Noah Centineo, Quintessa Swindell, Bodhi Sabongui, Marwan Kenzari, Mohammed Amer, Viola Davis, Jennifer Holland ja Djimon Hounsou

Genre: toiminta, fantasia, scifi

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

Black Adam perustuu DC Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1945. Hahmo tunnetaan parhaiten DC:n Captain Marvelin, eli Shazam-hahmon arkkivihollisena. New Line Cinema ryhtyi työstämään elokuvaa Shazamista 2000-luvun alussa, jolloin päärooliin kaavailtiin Dwayne Johnsonia. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan, kunnes vuonna 2014 New Line Cineman omistava Warner Bros. aloitti työstämään Shazam! -leffaa (2019). Siinä kohtaa Johnson kuitenkin osoitti halukkuuttaan esittää mieluummin Black Adam -pahista, eikä Shazamia. Hän ei tosin tyytynyt näyttelemään pahista Shazamin elokuvassa, vaan halusi tehdä Black Adamista täysin oman filminsä. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä keväällä 2020, mutta koronaviruspandemian alettua, niitä jouduttiin siirtämään. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2021 ja nyt Black Adam saapuu elokuvateattereihin. Itselleni hahmo ei ollut entuudestaan tuttu, mutta kiinnostuin kuitenkin leffasta, kun siitä ilmoitettiin. Johnsonin kiusallisen machoileva somehypetys ja elokuvan heikot trailerit ovat kuitenkin hiljalleen tappaneet odotukseni elokuvaa kohtaan ja meninkin aika skeptisin tuntein katsomaan Black Adamia sen lehdistönäytökseen pari päivää ennen ensi-iltaa.

Rikollisorganisaatio Intergang pitää muinaista Kahndaqin kaupunkia vallassaan, etsien myyttistä Sabbacin kruunua, joka suo pitelijälleen demoniset voimat. Vastarintataistelija Adrianna yrittää löytää kruunun ensin ja kätkeä sen muualle. Yrityksensä aikana hän herättää 5000 vuotta uinuneen Teth-Adamin.

Dwayne Johnsonille ei tosiaan tavallisen sankarin rooli kelvannut, vaan hän kiinnostui enemmän antisankari Teth-Adamin, eli Black Adamin roolista. Tämä on itse asiassa jo toinen kerta, kun Johnson esiintyy roolissa, ääninäyteltyään hahmoa jo kesällä ilmestyneessä animaatioseikkailussa DC Superlemmikkien liiga (DC League of Super-Pets - 2022). Black Adamina Johnson pääsee machoilemaan ja pullistelemaan lihaksiaan oikein tosissaan. Tämä äijäily toimii yleensä parhaiten, kun Johnson tekee sen kieli poskessa, kuten Jumanji-leffoissa (2017-) ja Jungle Cruisessa (2021). Black Adamissa hän yrittää välillä liikaakin olla kova jätkä, synkistellen jopa koomisen vakavana. Pääasiassa hän kuitenkin istuu passelisti rooliinsa ja hahmoa voisi mielellään nähdä lisääkin tulevissa DC-elokuvissa.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Sarah Shahi Black Adamin herättävänä vastarintataistelijana Adriannana, Bodhi Sabongui Adriannan DC:tä fanittavana poikana Amonina (pojan huone on täynnä fanikrääsää Batmanista, Supermanista, Wonder Womanista ja kumppaneista), Mohammed Amer Adriannan huumoria mukaan tuovana veljenä Karimina, Marwan Kenzari Sabbacin kruunua etsivänä Intergang-johtajana Ishmaelina, sekä Aldis Hodge, Pierce Brosnan, Noah Centineo ja Quintessa Swindell Justice Society -supersankaritiimin jäseninä, Hawkmanina, Doctor Fatena, Atom Smasherina ja Cyclonena. Sivunäyttelijöiden työ on vaihtelevaa. Kenzari ei vakuuta pahiksena yhtään ja nuori Sabongui saa hieman liikaa ruutuaikaa, ottaen huomioon, kuinka rasittava hänen yli-innokas hahmonsa välillä on. Hodge, Brosnan, Centineo ja Swindell istuvat oivallisesti Justice Societyn jäseniksi, joista on jokaisesta saatu hyvin omanlainen persoonansa. Elokuva kuitenkin luottaa liikaa, että valkokangasdebyyttinsä tekevät Hawkman, Doctor Fate, Atom Smasher ja Cyclone ovat katsojille entuudestaan tuttuja sarjakuvien sivuilta, sillä hahmot saavat todella vähän taustatarinaa ja sisältöä.

Skeptisiin ennakko-odotuksiini verrattuna Black Adam osoittautui positiiviseksi yllätykseksi. Tosin sen sanottuani pitää ottaa huomioon, että odotin aikamoista fiaskoa, joten tämä ihan viihdyttävä, mutta silti varsin keskinkertainen toimintarymistelykin onnistui yllättämään. Nimikkohahmonsa tavoin itse elokuvakin synkistelee menemään, pyrkien selvästi miellyttämään tämän DC-elokuvauniversumin aloittaneen ohjaaja Zack Snyderin kannattajia. Leffasta löytyy paljon snydermaista kikkailua hidastuskuvista lähtien ja heti elokuvan prologista tulee vahvasti mieleen ohjaajan vanhempi sarjakuvafilmatisointi 300 (2006). Snyderin tapaan Black Adaminkin toimintakohtaukset ovat läpikotaisin mammuttimaista rymistelyä, jossa rakennuksia pistetään tuusan nuuskaksi, eikä sivullisten kohtaloista paljoa piitata. Vaikka meno onkin viihdyttävää, toimintakohtaukset ovat turhankin tasaisesti megalomaanista mäiskettä, jolloin lopputaisteluun päästessä on jo ähky iskenyt. On myös sääli, että tekijät pakotettiin leikkaamaan toimintaa lapsiyställisemmäksi. Black Adam pistää pahiksia hengiltä aika tylysti ja leffa toimisi paremmin, jos elokuva uskaltaisi muutenkin olla brutaalimpi.

Vaikka elokuva onkin pääasiassa aika yhdentekevää ryminää, jonka aikana ei pahemmin jännitä kenenkään puolesta, löytyy toiminnan välistä ihan fiksuakin sanottavaa. Supersankarien paikkaa maailmassa kyseenalaistetaan oivaltavasti. Justice Society saapuu Kahndaqiin pistämään Black Adamia aisoihin, mutta sankarit saavat lähinnä suitsutusta kansalaisilta, jotka uskovat kyseessä olevan kaupungin vuosituhansiksi kadonnut suojelija. Sankariyhdistystä myös kyseenalaistetaan siitä, etteivät he tehneet elettäkään, kun Intergang aloitti kaupungissa hirmuhallintonsa. Pitkään leffan aikana kuljetaankin toimivan harmaalla alueella, eikä katsojakaan osaa päättää, kuka tapahtumavyyhdin keskellä on oikeassa. Jokaisen pointit ovat ymmärrettäviä - paitsi pääpahiksen, joka tosiaan jättää kylmäksi, erityisesti loppuhuipennuksessa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Jaume Collet-Serra, joka oli aiemmin ohjannut mm. Johnsonin tähdittämän Jungle Cruisen. Collet-Serran tyyli ei oikein pääse koskaan esille, vaan hän tosiaan päätyy lähinnä matkimaan Snyderiä, joka taas ei hassua kyllä ole missään roolissa filmin tuotannossa. Adam Sztykielin, Rory Hainesin ja Sohrab Noshirvanin työstämä käsikirjoitus pitää sisällään ihan hyviä teemoja harmaalta alueelta, mutta teksti on muuten aika yhdentekevä, välillä jopa korni, jättäen hahmot turhan yksiulotteisiksi pahveiksi. Leffan visuaalinen anti on myös ailahtelevaa. Siitä löytyy onnistumisia kuvauksessa, lavasteissa, asuissa ja äänimaailmassa (Lorne Balfen säveltämät musiikit vahvistavat filmin mahtipontisuutta), mutta myös heikkouksia. Kellertävä värimaailma ei ole kovin mairitteleva ja digitehosteiden taso vaihtelee pitkin leffaa. Välillä efektit ovat kelvollisia, mutta pääasiassa meno näyttää videopeliltä.

Yhteenveto: Black Adam on aika keskinkertainen, mutta ihan viihdyttävä toimintarymistely. Toimintaa on paljon ja vaikka se onkin paikoitellen tyylikästä ja jopa ihan brutaalia, on se vailla jännitettä. Taistelut ovat myös niin mammuttimaisia, että ähky iskee jo ennen videopeliltä näyttävää lopputaistelua digiörkkiä vastaan. Toimintakohtausten välistä löytyy ihan hyvää pohdintaa supersankarien kyseenalaisesta asemasta. Leffassa onkin pitkiä pätkiä, jolloin on vaikea sanoa, kenen puolella olisi ja kuka onkaan oikeassa näkemystensä kanssa. Dwayne Johnson murjottaa ihan kivasti Black Adamin roolissa, muskelipullistellen välillä jopa koomisesti. Sivuhahmot jäävät kuitenkin pääasiassa aika ohuiksi, eikä Justice Societyn hahmoista irtoa niin paljon kuin voisi toivoa. Pääpahis vasta onkin kehno. Tekniseltä puoleltaankin elokuva on ailahteleva. Ohjaaja Jaume Collet-Serra ei tuo oikein mitään omaa mukaan, vaan lähinnä vain kopioi Zack Snyderin tyyliä. Black Adam sopii passelisti kertakäyttöiseksi popcorn-viihteeksi, mutta ei siitä oikein muuta jää käteen. Toivottavasti Blu-raylla julkaistaisiin elokuvan alkuperäinen, raaempi leikkausversio, sillä kenties vielä tylymmän menon kanssa filmistä löytyisi oikeasti sitä särmää, jota se nyt vain esittää omaavansa.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Black Adam, 2022, Warner Bros., DC Entertainment, New Line Cinema, Seven Bucks Productions, Flynn Picture Company

Arvostelu: The Invisible Man (2020)

THE INVISIBLE MAN

Ohjaus: Leigh Whannell
Pääosissa: Elisabeth Moss, Aldis Hodge, Harriet Dyer, Storm Reid, Oliver Jackson-Cohen ja Michael Dorman
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 16

The Invisible Man perustuu H. G. Wellsin kirjaan "Näkymätön mies" ("The Invisible Man") vuodelta 1897. Vuosien varrella Wellsin kirja on kääntynyt useaan otteeseen elokuvamuotoon, tunnetuimpina Claude Rainsin tähdittämä Näkymätön mies (The Invisible Man) vuodelta 1933 ja Kevin Baconin tähdittämä Hollow Man - mies ilman varjoa (Hollow Man) vuodelta 2000. Uuden elokuvan teko lähti liikkeelle jo vuonna 2007, kun David S. Goyer kiinnitettiin sen tekijäksi. Goyer ei kuitenkaan vienyt projektia eteenpäin ja se pistettiinkin  jäihin. Vuonna 2016 Universal Pictures ilmoitti aloittavansa elokuvasarjan tunnetuimmista elokuvahirviöistään, joiden joukkoon Näkymätön mies kuuluu. Hahmoksi oli jopa kiinnitetty Johnny Depp. Kuitenkin kun Dark Universe -sarjan ensimmäinen osa, The Mummy (2017) sai vastaansa murska-arvostelut, eikä se ollut kummoinen hitti lippuluukuilla, Universal päätti miettiä ideansa uusiksi. Blumhouse-yhtiö nappasikin Näkymättömän miehen uusintaversion ja sen tekijäksi valittiin Leigh Whannell. Kuvaukset alkoivat kesäkuussa 2019 uuden näyttelijäkaartin kera, ilman Johnny Deppiä ja nyt The Invisible Man vuosimallia 2020 saa ensi-iltansa. Itse en ollut kovin innoissani leffasta, sillä sen tuotantoprosessi vaikutti niin epätasaiselta. Vaikka The Mummy ei ollut kaksinen teos, harmittelin, että Dark Universe päättyi, ennen kuin se ehti alkaakaan. Traileritkaan eivät vakuuttaneet minua, joten menin aika alhaisin odotuksin katsomaan The Invisible Mania sen ennakkonäytökseen Finnkino Itiksen mahtavassa IMAX-salissa.

Toksisessa parisuhteessa elävä Cecilia pakenee keskellä yötä ja piiloutuu peloissaan. Pian hän saa kuulla, että hänen väkivaltainen miehensä on tehnyt itsemurhan. Hetken huojennuksen jälkeen Ceciliasta alkaa kuitenkin tuntua, että hänen miehensä on yhä elossa ja vainoaa häntä ilman, että kukaan pystyy näkemään tätä...

The Handmaid's Tale - Orjattaresi -sarjasta (The Handmaid's Tale - 2017-) tuttu Elisabeth Moss nähdään leffan pääroolissa Ceciliana. Moss on nappivalinta rooliin, tuoden upeasti esille inhottavat asiat, joita Cecilia koki suhteessaan. Elokuvan ei edes tarvitse näyttää Cecilian miehen Adrianin (Oliver Jackson-Cohen) tekevän mitään pahaa suhteen aikana, vaan Mossin suoritus yksinään saa katsojan ahdistumaan ja pelkäämään. Moss osoittaa hahmonsa pelkotiloja muutenkin hienosti, saaden katsojankin kauhistelemaan. Hahmo on mielenkiintoisesti rakennettu ja hänen matkaansa läpi leffan on kiehtovaa seurata.

Elokuvassa nähdään myös Harriet Dyer Cecilian siskona Alicena, Aldis Hodge etsivä Jamesina, sekä Storm Reid tämän tyttärenä Sydneynä. Sivunäyttelijätkin tekevät oivallista työtä ja heidänkin hahmonsa ovat yllättävän onnistuneet kauhuelokuvan henkilöiksi. Dyer ja Moss sopivat siskoksiksi, kun taas Hodge istuu erinomaisesti poliisin rooliin. Storm Reid oli yksi kamalan Hyppy ajassa -elokuvan (A Wrinkle in Time - 2018) harvoista hyvistä puolista ja osoittaa tässä olevansa kelpo näyttelijänalku, kunhan saa hyvän elokuvan ympärilleen.

The Invisible Man onnistui yllättämään minut todella positiivisesti. En millään uskonut, että filmi olisi kovinkaan kummoinen, mutta kyseessä on pirun hyvä kauhuelokuva, mikä onnistuu monissa asioissa suorastaan täydellisesti. Elokuva osoittaa heti alussa, mistä se on tehty, lähtien käyntiin piinaavan jännittävällä kohtauksella. Heti alussa elokuva onnistui voittamaan minut puolelleen ja mitä pidemmälle leffa eteni, sitä paremmin se imaisi minua mukaansa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Leigh Whannell on ollut mukana työstämässä 2000-luvun kauhun merkkiteoksia, kuten Sawia (2004) ja Riivattua (Insidious - 2010), mutta The Invisible Manissa hän todella näyttää lahjakkuutensa. Tunnelma on huikean hyvin rakennettu. Painostava henki on kaiken aikaa läsnä ja vain voimistuu, mitä enemmän kummallisia asioita alkaa tapahtumaan.

Yölliset kohtaukset, missä päähenkilö astelee pimeydessä hiljaa ympäri taloa, mielletään helposti kauhun kliseeksi, mutta Whannell onnistuu tuomaan niihin jotain erikoisen raikasta. Nämä kohtaukset ovat aidosti pelottavia ja Whannell todella ymmärtää, kuinka jokin näkymätön on paljon karmivampi uhka kuin demoni tai jokin muu hirviö. Kohtausten tehokkuutta lisää hämmästyttävän taidokas kameratyöskentely. Todella pitkät, Ceciliaa seuraavat kuvat herättävät vahvemmin tunteen siitä kuin olisi itse tapahtumissa mukana ja se jos mikä tekee kohtauksista vieläkin jännittävämpiä. Suorastaan rakastan sitä, ettei elokuva sorru käyttämään typeriä äkkisäikäytyksiä, kuten suuri osa nykypäivän kauhusta. Mukana on kyllä pari äkillistä pelottelua, mutta yksi niistä on niin mestarillisesti pohjustettu ja tunnelma niin hienosti kasvatettu, että se on esimerkillinen tapa käyttää böö-säikäytystä.

Lisäksi Whannell hyödyntää yhtä kauhun parhaista puolista, eli psykologista pelkoa. Paikoitellen elokuva toimii vertauskuvana henkisille arville, mitä tällainen kauhea parisuhde teettää uhrille. Kuinka pahan tekijä tuntuu seuraavan kaikkialle ja pitävän uhria otteessaan, vaikka tätä ei näy missään. Välillä katsoja saattaakin pohtia, onko elokuvassa edes mitään näkymätöntä miestä, vai kuvitteleeko Cecilia kaiken? Tämä psykologinen puoli tuo filmiin tehokkaan lisävahvuuden, mikä nostaa sen tasoa entistä korkeammalle. Heikkouksina leffasta on pakko sanoa, että tietyt juonenkäänteet ovat liiankin arvattavia, toisin kuin Whannell on tainnut toivoa. Loppupää ei myöskään ole enää yhtä tehokas kauhupuolellaan. Lopussa vahvuutena on kuitenkin edelleen mukaansatempaava tarina ja hyvät hahmot, joiden takia on pakko nähdä, miten hommassa lopulta käy?

Whannell tekee siis ohjaajana erinomaista työtä, rakentaen tunnelmaa paremmin kuin hän on koskaan ennen tehnyt. Hänen käsikirjoituksesta löytyy omat kompastuskivensä, mutta siitä huolimatta paketti pysyy hienosti kasassa. Tekninen toteutus ansaitsee valtavat kehut, sillä harvemmin kauhuelokuvat ovat näin upeasti tehtyjä. Kuvaus todella on fantastista läpi elokuvan. Kuvien sommittelu on huolellista ja etu- ja taka-alaa hyödynnetään tyylikkäästi. Kamera-ajot ovat täysin sulavia ja etenkin todella pitkissä kuvissa liike vain tehostaa tunnelmaa. Valaisu on tietty tärkeä osanen kauhuelokuvaa ja sekin on tässä erittäin onnistunutta. On hieman ironista todeta, että The Invisible Man on niitä kauhuleffoja, missä katsojan annetaan nähdä asiat, eikä peitetä niitä pimeyteen... vaikkakaan itse uhkaa ei näe. Leikkaus on sujuvaa ja kauhuelokuvaksi The Invisible Man toimii hyvin kahden tunnin kestossaan. Lavasteet ja asut ovat oivallisesti toteutetut ja efektitiimi on tehnyt taidokasta työtä. Äänimaailma on huikeasti rakennettu kaikenlaisten lattialautojen narinoiden, tuulen hiljaisen äänen, painostavan hengityksen, sun muun kautta. Benjamin Wallfischin säveltämät musiikitkin yllättävät laadukkuudellaan, mutta elokuvan äänipuoli on kuitenkin tehokkaimmillaan pelkkien efektien varassa.

Yhteenveto: The Invisible Man on yllättävän erinomainen kauhuteos. Ohjaaja-käsikirjoittaja Leigh Whannell näyttää tosissaan kyntensä ja rakentaa tunnelmaa upeasti. Whannell ei luota typeriin äkkisäikäytyksiin, vaan luo hitaasti painostavaa ja jopa piinaavaa henkeä. Pitkät, hitaat kuvat, joissa Cecilia kävelee pimeässä talossa, ovat todella ahdistavia. Filmissä on myös panostettu psykologiseen kauhuun, mikä vain tehostaa pelottavuutta. Elokuvassa käsitellään kiehtovin tavoin toksisia parisuhteita ja se välittää inhottavan tunteen ilman, että elokuvan tarvitsee näyttää, mitä suhteessa on tapahtunut. Elisabeth Moss loistaa pääroolissa ja tuo Cecilian kokemat tunteet hienosti esiin. Teknisesti elokuva on todella vaikuttava upean visuaalisen ilmeensä, pitkien kuviensa ja karmivan äänimaailmansa kautta. Tietyt käänteet eivät kuitenkaan ole niin yllätyksellisiä kuin voisi toivoa, eikä leffan loppupää ole enää kovin pelottava. Whannell pitää elokuvaa kasassa kuitenkin hämmästyttävän hyvin jo nyt. The Invisible Man on yksi parhaista kauhuelokuvien uudelleenfilmatisoinneista, tuoden moderneja puolia klassikkotarinaan tehokkaasti, pitäen kuitenkin vanhanaikaisen tyylin keskittymällä pelottavaan tunnelmaan, eikä viljellen nykypäivän urpoja böö-säikäytyksiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Invisible Man, 2020, Universal Pictures, Dark Universe, Blumhouse Productions, Goalpost Pictures

Arvostelu: Hidden Figures / Varjoon jääneet (2016)

HIDDEN FIGURES (2016)

VARJOON JÄÄNEET

Ohjaus: Theodore Melfi
Pääosissa: Taraji P. Henson, Octavia Spencer, Janelle Monáe, Kevin Costner, Jim Parsons, Glen Powell, Mahershala Ali, Aldis Hodge ja Kirsten Dunst
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: S

En tiennyt Hidden Figuresista, eli suomalaisittain Varjoon jääneet -elokuvasta paljoa, kun menin katsomaan sen. Julisteesta päättelin, että juttu liittyy jotenkin NASA:an ja että siinä nähtäisiin Octavia Spencer. Iloisena yllätyksenä minulle tuli, että Hidden Figuresissa esiintyisi myös The Big Bang Theory -sarjan (2007-) Jim "Sheldon Cooper" Parsons, jota ei paljoa näe elokuvissa ja minua tietysti kiinnosti, kuinka hän suoriutuisi erilaisessa roolissa kuin millaisena hänet on totuttu näkemään. Pakko myöntää, että kävin katsomassa elokuvan lähinnä sen takia, että sitä ennen näytettiin Assassin's Creed (2016) ja sen jälkeen The Great Wall (2016), eikä minulla ollut mitään muutakaan tekemistä niiden välissä. Toivoin vain, että Hidden Figures olisi ihan hyvä - ainakin parempi kuin sitä ennen katsomani Assassin's Creed...

Tositapahtumiin perustuva elokuva kolmesta NASA:n työntekijästä, jotka auttoivat ihmisen avaruuteen ja heidän hankaluuksistaan päästä esille, sillä sen lisäksi, että he olivat naisia, he olivat tummaihoisia naisia 1960-luvulla.

Taraji P. Henson näyttelee Katherine Johnsonia, kolmen lapsen äitiä, joka pääsee töihin hyvään paikkaan NASA:lla. Harmi vain, ettei häntä oteta tosissaan, sillä hän on nainen. Sen lisäksi hän kärsii joka päivä syrjinnästä ihonvärinsä takia. Hahmo on älykäs ja Henson on vakuuttava roolissaan. Hän tuo tunnetta hahmoon, jolloin hahmosta välittää. Katherinen miestä, eversti James Johnsonia esittää Mahershala Ali.
     Loistava Octavia Spencer esittää Dorothy Vaughan, joka hoitaa tärkeitä töitä NASA:lla, vaikka ne eivät kuuluisi oikeasti hänen työnkuvaansa. Dorothya turhauttaa hänen tilanteensa ja hän yrittää saada muita ymmärtämään, että hän kuuluu johtoasemaan. Spencer on mielestäni erinomainen näyttelijä ja suoriutuu tästäkin roolista tyylikkäästi, vaikka hahmo onkin kolmikosta vähiten kiinnostava.
     Janelle Monáe nähdään Mary Jacksonina, joka pyrkii valkoisten kouluun ja yrittää keksiä porsaanreikää koulun säännöistä, jotta pääsisi sisälle. Maryn tarinan tarkoitusta ei välillä oikein ymmärrä kokonaiskuvassa, mutta hänen tekojaan on viihdyttävää seurata. Monáe vetää hyvän roolisuorituksen.
     NASA:n avaruusohjelman johdossa on mm. Kevin Costnerin näyttelemä Al Harrison. En ole koskaan pitänyt Costneria erityisen kummoisena näyttelijänä, mutta tässä elokuvassa hän toimii. Elokuvassa nähdään myös tosiaan Jim Parsons Paul Staffordina, joka on aika rasistinen tapaus, Kirsten Dunst Vivian Mitchellina, jota Dorothy yrittää vakuuttaa, sekä Glen Powell John Glennina, ensimmäisenä yhdysvaltalaisena, joka kiersi maapallon avaruudessa.

Elokuvan alkupuolella esitellään pääkolmikko ja näytetään heidän paikkansa maailmassa ja heidän työnsä. Välillä elokuvan aikana tuntuu, että kolme päähenkilöä on tarinalle liikaa, mutta joskus taas asetelma toimii mainiosti. Hidden Figures ei valitettavasti kuitenkaan saa katsojaa koukkuun, eikä siinä ole panostettu tarpeeksi tunteisiin, joita miehen lähettäminen avaruuteen tuo hahmoille. Onneksi pääkolmikon henkilökohtaiset elämät ovat tunteita täynnä, jolloin tunneaukkoja korjataan. Vaikkei tietäisi, miten John Glennille käy - sillä elokuvahan perustuu tositapahtumiin, jolloin loppuratkaisun voi tietää - niin hänen kohtalonsa ei erityisemmin jännitä, sillä Glennille ei erityisemmin anneta persoonallisuutta. Onneksi loppupuolella on hieman draamailun tynkää NASA:ssa, jolloin katsojana huomaa, ettei ole hetkeen liikkunut penkissään. Kuitenkin kun elokuva on päättynyt, lähinnä miettii itsekseen, miksi juuri tämä tarina piti kertoa?

Hidden Figuresissa mielenkiintoisinta on nähdä, kuinka hankala tummaihoisten naisten asema oli 1960-luvulla. Tai ylipäätään tummaihoisten. Tai ylipäätään naisten. Sen sijaan, että elokuva oikeasti kertoisi tarinan siitä, kuinka ihmisiä saatiin avaruuteen joskus, leffa kertoo siitä, kuinka kolme naista vaikuttivat tummaihoisten ja naisten asemiin Yhdysvalloissa. Sen kaltaisessa pätkässä on nähty aiemminkin Octavia Spencer, nimittäin mainiossa The Helpissa (2011). Alkupuoli elokuvasta on selvästi kiinnostavampi ja se pitää katsojan paremmin otteessaan kuin loppupuoli. Onneksi läpi elokuvan on kuitenkin toimivia kohtauksia, jolloin leffan jaksaa katsoa loppuun. Hidden Figures onkin ihan hyvä elokuva, mutta sen ongelmana on, ettei se jää erityisen hyvin mieleen, eikä sen näkemistä välttämättä muista parin kuukauden päästä. Hauskana lisänä elokuvassa on, että siinä nähdään oikeita uutispätkiä tapahtumista.

Elokuvan on ohjannut Theodore Melfi, joka on tätä ennen ohjannut vain lyhytelokuvia ja elokuvan St. Vincent (2014). Melfilla tuntuu olevan silmää elokuvien tekoon, mutta hänen pitäisi hieman vielä miettiä tunnelmien luomista. Melfi toimi myös toisena käsikirjoittajana ja yhtenä tuottajana. Käsikirjoitus on tehty Margot Lee Shetterlyn "Hidden Figures" -kirjan (2010) pohjalta. Elokuva on kuvattu ihan hyvin, kuten myös leikattu. Visuaaliset tehosteet raketeissa ja avaruudessa eivät ole huikeat, mutta tarpeeksi hyvät kuitenkin. Musiikista vastaavat Benjamin Wallfisch, Pharrell Williams ja Hans Zimmer, ja he ovat yhdessä luoneet toimivaa musisointia elokuvaan.

Yhteenveto: Hidden Figures on ihan hyvä, mutta jotenkin unohdettava elokuva. Avaruustarinaa ei elokuvasta ole tuotu erityisen hyvin esille ja parasta onkin katsoa, kuinka päähenkilöt vaikuttavat tummaihoisten ja naisten asemiin Yhdysvalloissa. Pääkolmikko toimii hyvin ja heillä on toimivasti erilaiset tarinat, jolloin elokuva on monipuolinen. Ohjaaja Melfi on tiennyt suurinpiirtein, mitä on ollut tekemässä ja lopputuloksena onkin toimiva pätkä, josta kuitenkin puuttuu tunnetta. Jos 1960-luvulle sijoittuva draamaelokuva, jossa tärkeitä juttuja ovat NASA:n avaruusohjelma ja tummaihoisten naisten asema, kiinnostaa, niin voihan tämän vilkaista. En kuitenkaan usko muistavani Hidden Figuresia enää vaikkapa kesällä, mikä on sääli. Ai niin ja olihan se Jim Parsons ihan hyvä, vaikka hahmo olikin hieman rasistinen ääliö.

Kirjoittanut: Joonatan, 2.1.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Hidden Figures, 2016, Levantine Films, Chernin Entertainment, Fox 2000 Pictures

Arvostelu: Jack Reacher: Never Go Back / Jack Reacher: Paluu päämajaan (2016)

JACK REACHER: NEVER GO BACK (2016)

JACK REACHER: PALUU PÄÄMAJAAN

Ohjaus: Edward Zwick
Pääosissa: Tom Cruise, Cobie Smulders, Danika Yarosh, Patrick Heusinger, Aldis Hodge, Holt McCallany, Madalyn Horcher ja Robert Knepper
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 16

Ensimmäisen kerran, kun näin Jack Reacherin (2012), pidin elokuvaa ihan kivana jännäripätkänä, mutta se ei jäänyt erityisemmin muistiin. Tom Cruise on tietenkin (lähes) aina loistava valinta tällaisten elokuvien pääosaan ja katsoinkin elokuvan lähinnä hänen takiaan. Kun kuulin, että Jack Reacherille tulisi jatkoa, en erityisemmin innostunut, mutta halusin silti nähdä senkin. Ennen Jack Reacher: Never Go Backia katsoin ensimmäisen osan uudestaan ja se toimi mielestäni paremmin kuin ensimmäisellä katselukerralla, jolloin mielenkiintoni jatko-osaa kohtaan kasvoi. Kuten edellinen osa, tämäkin Reacher-seikkailu perustuu Lee Childin kirjaan, tällä kertaa "Never Go Back" -nimiseen teokseen vuodelta 2013. Suomessa kirja, kuten myös elokuva kulkevat nimellä "Paluu päämajaan", mikä ei omasta mielestäni ole kovin houkutteleva titteli, mutta onhan se toisaalta parempi kuin "Älä koskaan palaa takaisin".

HUOM! Tämä arvostelu saattaa sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Jack Reacher!

Majuri Susan Turner pidätetään yllättäen, jolloin Jack Reacher alkaa tutkia, mistä on kyse. Samalla hänelle paljastuu, että hänellä saattaa olla viisitoistavuotias tytär.

Jack Reacheria esittää jälleen Tom Cruise, joka vetää roolinsa aika samalla lailla kuin ensimmäisessä osassa, mutta näyttää hieman enemmän tunteita muutamissa kohdissa elokuvaa. Vaikka Cruise ei vastaakaan kirjojen kuvausta hahmosta, niin on hän silti tosi kova äijä ihan vain seisoessaan pahisporukan keskellä, puhumattakaan siitä, kun hän mätkii porukan kumoon kuin vastukset olisivat pahvista tehtyjä. Hauskintahan on, että pahikset ovat jälleen sillä lailla kilttejä, että hyökkäävät lähinnä yksi kerrallaan, eivätkä koko jenginä kerralla.
     Häiritsevästi Jennifer Connellya välillä muistuttava Cobie Smulders esittää majuri Turneria, jonka maineen Reacher yrittää puhdistaa elokuvassa. Smulders suoriutuu roolistaan hyvin ja onkin hyvää vaihtelua nähdä, että Reacherin mukana pyörii joku, joka osaa puolustaa itseään, eikä tarvitse Reacheria päästäkseen pois pulasta.
     Siinä roolissa tosin on Danika Yaroshin näyttelemä Samantha, eli viisitoistavuotias tyttö, joka saattaa olla Jack Reacherin tytär. Välillä Samantha on aika ärsyttävä hahmo, muttei onneksi liian, jolloin häntä sietää katsoa ja hahmosta välittää. Yarosh on roolissaan ihan hyvä ja tämä on toinen teatterilevityksessä ollut elokuva, jossa hän esiintyy. Aiemmin Yarosh on näytellyt pääosin televisiosarjoissa.
     Tietysti elokuvassa pitää olla mukana nimetön tappaja, joka on yhtä hyvä kuin pääsankari, jottei kaikki pahikset kaadu kumoon yhtä helposti. Tässä tappajaa näyttelee Patrick Heusinger ja vaikka hahmo onkin aika yksiulotteinen, niin hänessä on vaaran tuntua, joten Heusinger on toimiva roolissaan.
     Leffassa nähdään myös Aldis Hodge kapteeni Espininä, joka jahtaa Reacheria ja Turneria; Holt McCallany eversti Morganina, joka haluaa Reacherin kiinni ja Madalyn Horcher kersantti Leachina, joka auttaa puhelimen välityksellä Reacheria. Robert Knepper näyttelee pahisten takapirua ja kirjailija Lee Childin voi bongata lentokenttäkohtauksesta.

Elokuva alkaa samalla lailla kuin trailerikin; Jack Reacher on piessyt muutaman hepun kahvilan eteen ja poliisit tulevat pidättämään häntä. Tämä onkin vain Reacherin ja majuri Turnerin juoni, jolla saadaan paljastettua ihmisten salakuljetusoperaatio. Reacher tekee puhelimen kautta yhteistyötä Turnerin kanssa, mutta he eivät ole koskaan tavanneet livenä. He päättävät vihdoin tavata toisensa, mutta kun Reacher saapuu tapaamiseen, hän saa kuulla, että Turner on joutunut vankilaan vakoilusta. Reacher ei usko syytöksiä ja alkaakin seurata vihjeitä, joiden avulla hän saisi todistettua Turnerin syyttömyyden. Hänen mukaansa päätyy Samantha, joka saattaa olla hänen tyttärensä ja heitä jahtaa Heusingerin näyttelemä tappaja.

"Never Go Back" -kirja on viimeinen teos yhdestä neliosaisesta Reacher-jatkumosta. Jos oikein käsitin, niin kolmesta edellisestä kirjasta on otettu mukaan vain Reacherin ja Turnerin tutustuminen ja se on tiivistetty elokuvan ensimmäiseen kymmeneen minuuttiin. Alkupätkän jälkeen elokuvassa ei kovin paljoa tapahdu, vaan siinä rakennetaan rauhallisesti tarinaa. Kun Reacher käy vapauttamassa Turnerin ja takaa-ajo alkaa, elokuva muuttuu kaiken aikaa jännittävämmäksi ja toimintaosuudetkin lisääntyvät. Jack Reacher: Never Go Back pitää tasonsa edellisestä elokuvasta, enkä oikein osaa sanoa, onko tämä parempi vai heikompi kuin ensimmäinen Jack Reacher. Kun menee katsomaan tätä elokuvaa, odottaen näkevänsä viihdyttävän, parituntisen toimintajännärin, niin sen tämä kyllä tarjoaa. Elokuva tarjoaa autotakaa-ajoa, ammuskelua, nyrkkitappeluja ja perinteisempää, juosten käytävää jahtaamista. Tarinakin on ihan toimiva, mutta välillä se tuntuu olevan vain simppeli rakenne, jonka ympärillä voisi tapahtua kaikkea kivaa. Mielestäni kyseessä on kuitenkin hyvä paketti ja aion katsoa elokuvan uudestaan joskus. Toivon, että Reacher-elokuvia tehtäisiin vielä ainakin yksi, jotta olisi Jack Reacher -trilogia. Jack Reacher: Never Go Backin tarina ei ole jatkumoa ensimmäiselle elokuvalle, vaan se on itsenäinen seikkailunsa, jossa vain esiintyy sama hahmo, joten sen voi katsoa näkemättä Jack Reacheria.

Ohjaus on vaihtunut Christopher McQuarrielta Edward Zwickille, joka on aiemmin ohjannut Cruisea elokuvassa The Last Samurai (2003). Samanlaista toimintahömppää kumpikin osaa selkeästi tehdä ja hieman tuntuu, että tuottaja-näyttelijä-tiesmitä-Cruisella on ollut varmaankin yhtä paljon sanottavaa elokuvan tyylistä kuin Zwickillä. Väliäkö sillä, kun kaksikko on kelpo leffapullan leiponut ja tarjonnut sen katsojille juuri sopivan lämpöisenä. Elokuva on ihan hyvin kuvattu, vaikka välillä kuva hieman heiluukin liikaa. Leikkaus sujuu muuten, mutta muutamissa dialogikohtauksissa leikkaukset hahmosta toiseen tapahtuvat oudohkolla rytmillä. Äänitehosteilla on korostettu hienosti toimintakohtauksia. Musiikista vastaa Henry Jackman, mutta elokuvan musiikit eivät jää jälkikäteen mieleen.

Yhteenveto: Jack Reacher: Never Go Back on oikein mainio toimintajännäri kuten edeltäjänsäkin. Katsoja saa sitä, mitä tilaa, eli jännitystä ja toimintaa parin tunnin ajan - ei mitään ihmeellistä, mutta tarpeeksi toimivaa, jotta katsoja lähtee tyytyväisenä salista pois. Välillä elokuva on ihan kiva, välillä hyvä ja paikoitellen jopa todella hyvä. En osaa oikein päättää, pidänkö ensimmäisestä osasta vai tästä enemmän, sillä kummatkin ovat aika lailla samaa tasoa. Alkupuoli on hieman hidastempoinen, mutta elokuva löytää sujuvan tyylin onneksi tarpeeksi nopeasti ja pitää siitä lähtien otteessaan lähes kaiken aikaa loppuun saakka. Jännitys kasvaa, mitä lähemmäs loppuratkaisua päästään. Tom Cruise toimii erittäin hyvin pääroolissa ja Cobie Smuldersin näyttelemä majuri Turner on toimiva hahmo kulkemaan Reacherin mukana. Samantha on välillä ärsyttävä, mutta Danika Yarosh selviää tarpeeksi hyvin roolistaan - viisitoistavuotiaalta hän ei kyllä tosin näytä. Toimintapätkät ovat tyylikkäitä ja tällä kertaa on jopa oikea pointti, miksi lopuksi otetaan miehestä mittaa, eikä ratkaista tilannetta loppuun aseilla. Jos pidit ensimmäisestä elokuvasta, niin tämä luultavasti toimii myös. Jos kaipaat toimintaleffoja enemmän, niin käy vilkaisemassa Jack Reacher: Never Go Back. Toivottavasti kolmas Reacher-pätkä tulisi muutaman vuoden sisällä, sillä kyllähän näitä kelpaa katsella.

Kirjoittanut: Joonatan, 26.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Jack Reacher: Never Go Back, 2016, Paramount Pictures, Skydance Productions, Huahua Film & Media Culture, Shanghai Film Group, TC Productions