Arvostelu: The Amateur (2025)

THE AMATEUR

Ohjaus: James Hawes

Pääosissa: Rami Malek, Laurence Fishburne, Holt McCallany, Julianne Nicholson, Caitríona Balfe, Danny Sapani, Jon Bernthal, Rachel Brosnahan, Barbara Probst, Marc Rissmann, Adrian Martinez ja Michael Stuhlbarg

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 12

The Amateur perustuu Robert Littellin samannimiseen kirjaan vuodelta 1981. Jo kirjan ilmestymisvuonna julkaistiin kanadalainen elokuvasovitus The Amateur. Yhdysvaltalaisen adaptaation teko käynnistyi lähes 20 vuotta sitten, jolloin Hugh Jackman kiinnitettiin päärooliin. Alkuperäisistä suunnitelmista kuitenkin luovuttiin vuosien varrella ja lopulta Rami Malek nappasi pääroolin, kun alkuvuodesta 2023 elokuvan teko starttasi oikein tosissaan. Kuvaukset käynnistyivät samaisena kesänä ja nyt The Amateur on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ole lukenut Littellin kirjaa tai nähnyt aiempaa elokuvasovitusta, mutta kiinnostuin uudesta leffasta heti, kun näin sen trailerin. Kävinkin katsomassa The Amateurin sen ensi-iltapäivänä positiivisin mielin.

CIA:n kryptoanalyytikko Charlie Hellerin elämä romahtaa, kun hänen vaimonsa tapetaan terroristien hyökkäyksessä. Kun CIA ei vaikuta tekevän elettäkään syyllisten nappaamiseksi, kostonhimoinen Charlie päättää tappaa vaimonsa murhaajat itse.

Pääroolissa Charlie Hellerinä nähdään Rami Malek, jolle tietokoneneron esittäminen ei tule minään uutena juttuna - tekihän mies läpimurtonsa Mr. Robot -sarjassa (2015-2019). Malek istuukin rooliin täydellisesti ja vakuuttaa, kun Charlie kuulee suru-uutiset vaimostaan (Rachel Brosnahan) ja ajautuu kostonhimon tielle. Vaikka Charlie työskentelee CIA:lla, hän ei todellakaan ole mikään kentällä toimiva vakooja tai kylmäverinen tappaja, joten kostoreissu ei tule helppona nakkina tietokoneen takana istuvalle hissukalle. Malek tulkitsee erityisen mainiosti hahmonsa sisäistä moraalista pohdintaa, sillä hän ei toisaalta pysty riistämään toisen ihmisen henkeä, mutta samalla hän haluaa saada vaimonsa murhaajat hautaan.

     Elokuvassa nähdään myös Julianne Nicholson CIA-johtaja Samantha O'Brieninä, Holt McCallany Charlien pomona Alex Moorena, Danny Sapani tämän oikeana kätenä Caleb Horowitzinä, Jon Bernthal CIA-agentti Jackson O'Brieninä, Laurence Fishburne Charlielle pikaisen kenttäkoulutuksen antavana Robert Hendersonina, sekä Caitríona Balfe salaperäisenä Inquilinena. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa mallikkaasti, joskin Bernthalin hahmo tuntuu hieman ylimääräiseltä. On jopa aika huvittavaa kuulla nimenomaan Bernthalin suusta repliikkejä siitä, että "ethän sinä nyt voi mennä noin vaan tappamaan vaimosi murhaajia", kun mieshän on parhaiten tunnettu perheensä kuolemaa kostavan Punisherin roolista Marvelin sarjoissa. On myös hassua, että Fishburne on markkinoinnissa nostettu isosti esille, sillä hänen ruutuaikansa jää lopulta aika vähäiseksi. Veikkaankin, että Charlien koulutusosiosta on saksittu leikkaushuoneen lattialle useita minuutteja Fishburnen kohtauksista.

Jos sinulla on ollut ikävä ysäritrillereitä, The Amateur voi toimia juuri sinulle. Itse pidin elokuvasta, ajoittain jopa aika paljonkin, vaikka sekaan mahtui joitain töksähtäviä ratkaisuja, kuten Bernthalin hahmo ja Charlien selvästi typistetty koulutus, kun tekijät taisivat hoksata, että itse kostoreissuun pääseminen kestää liian kauan. Kun Charlie vihdoin pääsee matkaan, elokuva nappaa hyvin otteeseensa ja onkin erittäin kiinnostavaa seurata tapahtumaketjun etenemistä. Kuten jo kerroin, Charlie ei tosiaan ole mikään kenttäagentti tai tappaja, joten hän on aikamoisen suorituksen edessä, jos hän mielii saada ehtoja terroristeja ja palkkatappajia hengiltä. Tappelukyvyttömyyttään mies kuitenkin paikkaa älykkyydellään ja mukana on joitain hyvin nokkeliakin hetkiä, kun Charlie keksii keinon hoitaa jonkun homman tai päästä pälkähästä. Tästä saadaan mukaan myös hyvää huumoria muutoin varsin ankean aihepiirin keskelle.

Lisäjännitettä elokuvaan tuo Charlien perässä oleva CIA, joka ei tietenkään tykkää siitä, että yksi heidän työntekijöistään on päättänyt käyttää heidän resurssejaan henkilökohtaiseen kostoretkeensä. Kenellekään ei pitäisi tulla yllätyksenä, että kaikilla CIA:ssa ei ole puhtaat jauhot pussissaan ja elokuvantekijät ovatkin onneksi tajunneet, että tämä olisi loppupään käänteenä aivan liian kliseinen ja asia tulee ilmi jo varhaisessa vaiheessa. Sen sijaan yllättävää on, kuinka merkittävässä roolissa Suomi ja suomalaiset ovat elokuvan lopputuloksen kannalta. Tuskin elokuvaa on kuvattu sekuntiakaan lähelläkään Suomea, eikä työryhmässäkään ole välttämättä ollut ainuttakaan suomalaista, mutta kyllä sitä voisi silti torille lähteä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa James Hawes, jonka edellinen työ oli liikuttava draamaleffa One Life (2023). The Amateur ei ole yhtä vahva suoritus, mutta näyttää Hawesin taitavan myös jännärin. Ken Nolanin ja Gary Spinellin käsikirjoitus on oiva ja tuo hyvin selväksi sen, kuinka ihmisiä vahditaan nykyään ihan kaikkialla koko ajan. Teknisiltä ansioiltaankin The Amateur on mainio, vaikka leikkaus kaipaisikin joistain kohdista viilausta. Elokuva on hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat, puvustus mainiota, tietokonetehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on pätevästi rakennettu. Volker Bertelmannin säveltämät musiikit tuovat kivan lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Amateur, 2025, 20th Century Studios, Hutch Parker Entertainment, Joel B. Michaels Productions

Arvostelu: The Ice Road (2021)

THE ICE ROAD

Ohjaus: Jonathan Hensleigh

Pääosissa: Liam Neeson, Marcus Thomas, Amber Midthunder, Benjamin Walker, Laurence Fishburne, Holt McCallany, Martin Sensmeier ja Matt McCoy

Genre: jännitys, toiminta

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 12

The Ice Road on jälleen uusi Liam Neesonin tähdittämä toiminnallinen jännäri. Elokuvan kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020 ja joissain maissa, kuten Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa elokuva on jo julkaistu Netflixin ja Amazonin suoratoistopalveluissa. Suomeen The Ice Road saapuu kuitenkin ihan elokuvateattereihin asti. Itse kiinnostuin filmistä, kun näin sen mainoksen jonkin muun elokuvakäynnin yhteydessä alkukesästä. Meninkin ihan positiivisin mielin katsomaan The Ice Roadia sen lehdistönäytökseen.

Kun kanadalaisessa kaivoksessa tapahtuu onnettomuus ja 26 mainaria jäävät loukkuun, rekkakuski Mike McCann ja hänen veljensä Gurty palkataan kuljettamaan tarvittavia työkaluja mainareiden pelastamiseksi. Vaarallinen reitti kulkee satojen kilometrien jäätietä pitkin ja jää on alkanut sulaa...

Liam Neeson on kyllä aikamoinen teräsäijä - The Ice Road on herran jo kolmas elokuva koronaviruspandemian aikana Honest Thiefin (2020) ja The Marksmanin (2021) jälkeen! Neeson tekee leffassa itselleen hyvin tutun ja turvallisen roolin iäkkäänä ja rehtinä, mutta toimintaan ja jännitykseen sujuvasti mukaan hyppäävänä miehenä. Hänen tämänkertainen hahmonsa Mike McCann sekoittuu helposti moniin hänen aiempiin rooleihinsa, vaikkei kyseessä ole mikään entinen sotaveteraani, mikä selittäisi hänen kykynsä toimintakohtausten aikana. Sotaveteraanin osaa hoitaa nimittäin tällä kertaa hänen veljensä Gurty (Marcus Thomas), jolle sota on aiheuttanut vakavan stressihäiriön ja puhetta sekoittavan afasian. Sympaattinen veli onkin elokuvan pidettävin hahmo, ja hänen ja Miken sukulaissuhde tuo jotain lämpöä kylmän retken varrelle.

     Veljesten lisäksi vaaralliselle matkalle lähtevät myös Laurence Fishburnen näyttelemä Goldenrod, Amber Midthunderin esittämä Tantoo ja Benjamin Walkerin esittämä Varnay. Näyttelijät sopivat passelisti osiinsa, mutta heidän hahmonsa jäävät hieman ohuiksi - siitä huolimatta, että Tantoolle on kehitelty hyvä motiivi tarttua hurjaan keikkaan; hänen veljensä Cody (Martin Sensmeier) on yksi kaivokseen loukkuun jääneistä mainareista.

The Ice Road jää kelvollisista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen vaisuksi toimintajännäriksi. Vielä filmin alussa katsoja on jännittäen valmiina lähdössä hurjaksi luvattuun kyytiin läpi Kanadan jäätiköiden pelastaakseen poloiset mainarit ansastaan, mutta mitä pidemmälle matka etenee, sitä väsähtäneemmäksi meno muuttuu. Elokuva ei tunnu koskaan osaavan päättää, haluaako se olla vakavasti otettava ja tiivistunnelmainen trilleri, vai hieman pöljä kesäviihdepläjäys ja lopputulos onkin kömpelö sekoitus kumpaakin. Tiettyjä hetkiä ei voi ottaa tosissaan, sillä ne ovat niin hölmösti hoidettu. Jotkut käsikirjoituksen ratkaisut taas ovat muuten vain kummallisia.

Vaarallinen jäätie ei tainnut lopulta herättää kirjoittajan mielikuvitusta kunnolla, sillä heiltä loppuu yllättävänkin pian ideat, kuinka hyödyntää tietä aiheuttamaan vaaratilanteita rekkakuskeille. Niinpä toiselle puoliskolle on rustattu mukaan tyhjänpäiväisiä pyssypahiksia lisävaikeuksiksi, jolloin omalaatuisena alkava trilleri vaipuu aika geneeriseksi toimintarymistelyksi. Elokuvan isoin synti on kuitenkin, ettei se millään osaa päättyä. Loppuhuipennuksessa on kohta, jolloin katsoja luultavasti tuumii, että nyt on viimeinenkin konflikti kohdattu ja seuraavaksi pistetään lopputekstit rullaamaan, mutta ei. Leffa kestää varmaan lähemmäs puoli tuntia sen jälkeen, tunkien yhä vain uutta vastoinkäymistä mukaan. Parhaimmassa tapauksessa tämä voisi toki johtaa erittäin intensiiviseen finaaliin, mutta jokin toteutuksessa tökkii ja lopun itseään toistava rekkakaahailu käy pitkäveteiseksi ja niitä lopputekstejä alkaa tosissaan odottamaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Jonathan Hensleigh, joka tunnetaan paremmin käsikirjoittajan työstään mm. leffoissa Die Hard - Koston enkeli (Die Hard with a Vengeance - 1995), Jumanji (1995) ja Armageddon (1998). Hensleigh ei ole viimeisen kymmenen vuoden aikana kuitenkaan kirjoittanut tai ohjannut ainuttakaan elokuvaa ja se näkyy The Ice Roadissa. Hänen tekstinsä on epätasainen ja ohjauksensa tökkivää. Hän ei saa toimintakohtauksiin kunnon iskua ja vauhdikkaiksi tarkoitetut takaa-ajot näyttävät hitailta. Leffa on sentään menevästi kuvattu ja siinä on oivallisia lavasteita, asuja, maskeerauksia ja äänitehosteita. Elokuvan erikoistehosteet ovat kuitenkin hämmentävän huonot. Efektit näyttävät siltä kuin ne olisi revitty kymmenen vuoden takaisesta PlayStation 3:n videopelistä. Halkeilevasta jäästä tulee mieleen välillä ensimmäinen Ice Age - jäätikön sankarit (Ice Age - 2002) grafiikoiden puolesta. Lähes kaikki hurjiksi tai näyttäviksi tarkoitetut kohtaukset liukastuvat ja kaatuvat kovaa rähmälleen surkeiden tehosteiden takia.

Yhteenveto: The Ice Road on kelvollisista lähtökohdistaan huolimatta aika heikko ja vaisu tusinajännäri, joka menettää vähäisenkin otteensa noin puolessa välissä leffaa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Jonathan Hensleigh ei millään keksi tarpeeksi vaaratilanteita jäätiestä, joten hän on päättänyt tunkea loppupäähän mukaan tylsiä pahishahmoja, joiden kautta omaperäisempänä alkanut jännäri muuttuu geneeriseksi rymistelyksi. Loppuhuipennuksen ongelmana on myös, ettei se tunnu oikein koskaan päättyvän. Hensleigh'n rakentama tunnelma ei koskaan saavuta sellaisia korkeuksia, joita leffalta toivoisi ja se pieninkin intensiivisyys katoaa, kun elokuva pistää kehnot erikoistehosteensa esille. Monet vaikuttaviksi tarkoitetut hetket lässähtävät jo efektiensä puolesta, jotka näyttävät lähes 20 vuotta sitten tehdyiltä. Liam Neeson hoitaa hommansa pääroolissa tutulla varmuudellaan, mutta hänkin alkaa olla jo väsähtänyt näihin toinen toistaan samanlaisiin rooleihin. Toivottavasti herra Neeson pääsisi vielä säväyttämään jossain kohtaa oikein kunnolla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Ice Road, 2021, Code Entertainment, ShivHans Pictures, Solution Entertainment Group, Aperture Media Partners, Envision Media Arts, Manitoba Film & Music, Ice Road Productions

Arvostelu: Wrath of Man (2021)

WRATH OF MAN

Ohjaus: Guy Ritchie

Pääosissa: Jason Statham, Holt McCallany, Josh Hartnett, Niamh Algar, Jeffrey Donovan, Scott Eastwood, Chris Reilly, Laz Alonso, Raúl Castillo, DeObia Oparei, Eddie Marsan, Post Malone ja Andy García

Genre: trilleri, toiminta

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 16

Wrath of Man on Jason Stathamin tähdittämä ja Guy Ritchien ohjaama uudelleenfilmatisointi ranskalaisesta elokuvasta Le Convoyeur (2004). Vuonna 2019 Ritchie ilmoitti työstävänsä seuraavaksi omaa versiotaan ranskalaisleffasta ja elokuvan kuvaukset käynnistyivät saman vuoden marraskuussa. Elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo tammikuussa 2021, mutta koronaviruspandemian vuoksi julkaisua on siirretty. Nyt Wrath of Man on kuitenkin vihdoin saamassa ensi-iltansa ja itse olin innoissani. Ritchien edellinen elokuva The Gentlemen (2019) oli ohjaajan lystikkään tyylikäs paluu rikoselokuvien pariin kahden hutilaukauksen (King Arthur: Legend of the Sword - 2017 ja Aladdin - 2019) jälkeen, joten kun hän päätti jatkaa rikostarinoiden kanssa, olin heti valmis katsomaan, mitä olisi luvassa. Kävinkin katsomassa erittäin positiivisin mielin Wrath of Manin sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa ja jo nyt täytyy todeta, että poistuin näytöksestä hyvin ristiriitaisin tuntein...

Mysteerinen mies nimeltä Patrick Hill, eli ihan vain "H" saa työn miljoonia dollareita viikottain kuljettavasta firmasta. Kun erään kuljetuksen aikana panssaroitu kuljetusauto joutuu ryöstön kohteeksi, H:n menneisyyden salat alkavat nousta esiin...

Pääroolissa mysteerisena H:na nähdään Jason Statham, joka tekee pitkästä aikaa paluun Guy Ritchien elokuviin. Statham ja Ritchie ovat toisilleen merkittävä kaksikko, olihan Puuta, heinää ja muutama vesiperä (Lock, Stock and Two Smoking Barrels - 1998) kummankin ensimmäinen elokuva. Ritchie ja Statham ovat pari muutakin filmiä tehneet yhdessä, mutta edellisestä, eli Revolverista (2005) on vierähtänyt jo 16 vuotta. Stathamista ei harmillisesti löydy minkäänlaista erityisintoa uutta yhteistyötä kohtaan, vaan hän hoitaa hommansa samana kivikasvoisena äijänä kuin hyvin pitkälti kaikissa muissakin leffoissaan. Statham on kuitenkin hyvässä vedossa ja hahmosta löytyy tarpeeksi sisältöä, jotta tämän H:n tarinaa haluaa seurata.

     Elokuvassa nähdään myös Holt McCallany, Josh Hartnett ja Niamh Algar rahankuljetusfirmalle työskentelevinä Bullettina, Boy Sweatina ja Danana, sekä Eddie Marsan firman pomona, minkä lisäksi leffassa esiintyvät mm. Scott Eastwood, Andy García ja rap-artisti Post Malone. Sivuhahmot toimivat kelvollisesti, kuten myös heidän näyttelijänsä. Eastwood ei vieläkään nouse liki legendaarisen Clint-isänsä tasolle, mutta hoitaa hommansa tarpeeksi mallikkaasti. 2000-luvun alun jälkeen pelkästään pikkuleffoja tekemään päätynyttä Hartnettia on ihan mukava nähdä pitkästä aikaa valkokankaalla.

Heti täytyy sanoa, että jos odottaa Wrath of Manista samanlaista kevyttä, kieli poskessa tehtyä rikosviihdettä, joka kuitenkin säväyttää nokkelalla käsikirjoituksellaan, eli samaa mitä monet Guy Ritchien elokuvat edustavat, voi hyvin nopeasti joutua pettymään. Muutamaa ihan hilpeää naljailua lukuunottamatta kyseessä on lähes huumoriton synkistely, joka oikein tosissaan maalailee painostavaa ilmapiiriä ja lähestulkoon velloo ylidramaattisuudessa. Viihdyttäväksi en leffaa voi millään kutsua, sillä se tuntui läpikotaisin niin raskaalta - aivan kuin filmi vyöryttäisi painolastiaan katsojan harteille. Kahden tunnin kestoon mahtuu osioita, jotka tuntuivat erittäin raskassoutuisilta ja paikoitellen leffa jopa käy hieman laahaavaksi. Vaikka pidän siitä, että Ritchie halusi kokeilla jotain vakavahenkisempää värikkään fantasiaseikkailu Aladdinin ja vekkulimaisen rikosleffa The Gentlemenin jälkeen, hän vie synkistelyn liiankin pitkälle.

Kyseessä ei kuitenkaan ole missään nimessä huono teos, eikä edes heikko. Wrath of Man pitää sisällään tarpeeksi hyvää, jotta se pääsee hieman yli keskinkertaisuuden rajan ja nousee plussan puolelle. Elokuvassa on tietyt kohtaukset, jotka ovat todella rautaisia. Filmi lähtee käyntiin iskevällä ryöstökohtauksella, jossa on hienoa, ettei kamera poistu ryöstettävän panssariauton sisältä lainkaan. Se luo hyvin tunnetta siitä kuin olisi itse auton sisällä, rakentaen painostavaa ilmapiiriä juuri oikealla tavalla. Lisäksi filmin loppuhuipennus on mainio, joskin hieman liian pitkäksi venytetty. Loppuhuipennuksen ongelmaksi muodostuu pienesti se, että kun elokuva pitää läpikotaisin sitä painostavaa ilmapiiriä yllä, eivät ne oikeasti jännittäviksi tarkoitetut hetket loista niin kirkkaasti kuin pitäisi.

Vaikka elokuva ei sisälläkään samanlaisia nokkeluuksia tarinan tai dialogin puolella kuin Ritchien monet aiemmat teokset, Wrath of Manista löytyy joitain hyvin ritchiemäisiä juttuja. Kun tarina ja H:n motiivit alkavat vihdoin aueta, Ritchie päättää tuoda kerrontaan mukaan oman palapelimäisen vivahteensa. Elokuvassa on pidempi pätkä, joka hyppii ajassa edestakaisin ja vaikka paikoitellen tämä ei täysin toiminut, pidin kovasti siitä, kuinka eri juonikuviot kuitenkin yhdistyvät tiettyyn hetkeen. Tätä yhtä hetkeä esitellään monista näkökulmista, mikä luo sille isompaa painoarvoa. Sekaan on ripoteltu muitakin yksittäisiä juttuja, joiden aikana ohjaajan fanin päässä käy nopeasti ajatus "tämä on niin Ritchietä!". Silti jäin kaipaamaan ohjaajalta hieman enemmän.

Tekniseltä toteutukseltaankin Wrath of Man aiheuttaa hieman ristiriitaisia mietteitä. Elokuva on kuvattu todella taidokkaasti ja vaikka leikkauskin on usein toimivaa ja napakkaa, leffa kaipaisi reippaampaa tiivistämistä. Laahustavia osioita olisi voinut leikata sähäkämmiksi, jolloin filmin sulavuus ei takkuilisi. Lavasteet, puvut ja maskeeraukset ovat oivalliset, eikä parissa kohtaa tekoverta säästellä. Ääniefektit jylisevät kovaa toimintakohtausten aikana, minkä lisäksi audiotehosteita hyödynnetään parissa kohtaa nokkelasti musiikin tahtiin. Chris Bensteadin säveltämät musiikit vasta ristiriitaiset ovatkin. Toisaalta ne ovat voimakkaat ja tunnelmalliset, mutta samalla ne korostavat liikaa Ritchien lähes paatoksellista synkistelyä. Vähän väliä kuultavat matalat melodiat iskevät aluksi lujaa, mutta jossain kohtaa niiden jatkuva käyttö alkaa käydä tylsäksi tehokeinoksi.

Yhteenveto: Wrath of Man on kelvollinen toimintatrilleri, joka käy kuitenkin välillä turhan raskaaksi ylidramaattisessa synkistelyssään. On mielenkiintoista nähdä Guy Ritchien tekevän vakavampaa rikoselokuvaa, mutta Ritchie ampuu jopa yli siinä haudanvakavuudessa. Seasta löytyvät pari hauskaa naljailua ovat elokuvan harvoja hilpeitä hetkiä. Pääasiassa filmi lähes velloo painostavassa ilmapiirissä, mitä vain edesauttaa Chris Bensteadin musiikki. Käsikirjoitukseltaan teos ei todellakaan kuulu Ritchien parhaimpiin ja nokkelimpiin, vaikka hän pyöritteleekin tarinaa puolessa välissä ihan kiinnostavin aikahypyin. Saman tapahtuman ympärillä kiertävät näkökulmat ovat filmin vahvempia puolia. Samoin sen loppuhuipennus toimii hyvin, vaikka sekin on hieman liian pitkäksi venytetty. Jason Statham tekee tuttua yrmyilytyötään elokuvan keulakuvana. Hän hoitaa hommansa toimivasti, mutta tiettyä sähäkkyyttä jäisi kaipaamaan - onhan kyseessä Statham-Ritchie-duon ensimmäinen yhteistyö yli vuosikymmeneen. Wrath of Manista löytyy selvät heikkoutensa, mutta siinä on myös tarpeeksi onnistumisia, jotta raskassoutuinen rikosjännäri saa nostettua itsensä plussan puolelle. Toivon mukaan Ritchien ja Stathamin tuleva yhteistyö, Five Eyes -nimellä kulkeva vakoojaelokuva olisi parempi. Elokuvaa kuvataan parhaillaan, joten voi olla, että se ilmestyy jo ensi vuonna.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wrath of Man, 2021, Metro-Goldwyn-Mayer, Miramax, CAA Media Finance, Flic Films UK, Toff Guy Films

Arvostelu: Greenland (2020)

GREENLAND

Ohjaus: Ric Roman Waugh
Pääosissa: Gerard Butler, Morena Baccarin, Roger Dale Floyd, David Denman, Hope Davis, Scott Glenn, Merrin Dungey, Andrew Bachelor ja Holt McCallany
Genre: jännitys, draama, toiminta
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

Greenland on Gerard Butlerin tähdittämä katastrofielokuva. Alunperin leffan pääroolissa oli tosin tarkoitus nähdä Chris Evans ja ohjaajaksi oli pestattu Neill Blomkamp. Kuitenkin alkuvuodesta 2019 Evans vaihtui Butleriin ja Blomkamp Ric Roman Waughiin. Kuvaukset alkoivat kesäkuussa 2019 ja nyt Greenland saa ensi-iltansa. Itse aloin odottamaan elokuvaa yllättävänkin paljon, kun ensimmäisen kerran näin sen trailerin kesällä - lähinnä siksi, että koko kesänä ei ole ilmestynyt kunnon ison luokan popcorn-viihdettä elokuvateattereihin. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan leffaa sen ennakkonäytökseen Finnkinon upeassa ISENSE-salissa.

John Garrity yrittää saada perheensä turvaan salaisessa lokaatiossa sijaitsevaan bunkkeriin, kun Maapalloa uhkaa täystuho valtavan Clark-komeetan syöksyessä avaruudesta.

Esimerkiksi Olympos on valloitettu -elokuvaa (Olympus Has Fallen - 2013) ja sen jatko-osia tähdittänyt Gerard Butler nähdään pääroolissa John Garrityna, kovan luokan rakennussuunnittelijana, joka saa hallitukselta kutsun salattuun bunkkeriin (minkä lokaation elokuvan nimi paljastaa heti), kun Clarkiksi nimetty jättikomeetta uhkaa tuhota kaiken elämän Maan päältä. Mukaansa John saa ottaa vain vaimonsa Allisonin (Morena Baccarin) ja heidän poikansa Nathanin (Roger Dale Floyd). Pariskunnalla on aviokriisi päällä, minkä lähtökohtia salaillaan jostain syystä leffan loppupäähän asti. Avio-ongelmat ovat aika kömpelösti kirjoitetut ja lähinnä katsojaa huvittaa, kuinka Allison on valmis unohtamaan miehensä teot heti, kun tästä tulee valttikortti selviytymiselle, sillä Allison itse ei saa kutsua bunkkeriin. Butler ja Baccarin ovat kyllä oivalliset rooleissaan ja nuori Floyd on kelpo valinta heidän pojakseen.

Greenland ei harmillisesti oikein ollut sitä suurta kesäviihdettä, mitä siltä kaipasin. Elokuva on jopa yllättävän pienimuotoinen teokseksi maailmanlopusta. Clark-komeetta unohdetaan pitkin leffaa ja päähenkilöiden kohtaamat vaarat johtuvat lähinnä ihmisistä, jotka riehaantuvat kaaoksen keskellä tai yrittävät keplotella itsensä heidän kautta bunkkeriin. Pienen, vain noin 30 miljoonan dollarin budjetin (tällaiset leffat tehdään yleensä ainakin kolminkertaisella summalla) vuoksi palasia Clarkista putoilee maahan vain suunnilleen puolen tunnin välein, aiheuttaen jonkin verran tuhoa, mutta silti kunnon jännitettä ei koskaan pääse muodostumaan. Elokuva kuitenkin kuvittelee olevansa aikamoinen trilleri ja ottaa tarinansa todella vakavasti. Siinä, missä esimerkiksi katastrofileffa 2012 (2009) piti puhtaan viihdevaihteen päällä, Greenland haluaa katsojansa ahdistuvan ja ajattelevan, että tällainen tuho voisi hyvinkin olla mahdollista. Elokuva vajoaa usein ylidramaattisuuden puolelle ja sitä on siksi jotenkin raskasta katsoa.

Iso ongelma leffassa on sen käsikirjoitus. Eipä katastrofileffojen teksteiltä mitään Oscar-tasoista suoritusta voi koskaan odottaakaan, mutta Greenlandista löytyy selviä heikkouksia, mitä hieman muuttamalla elokuvasta olisi saanut jo paremman. Ärsyttävintä on, että suuri osa perheen kohtaamista vaikeuksista löytyy yhden hahmon ajattelemattomuudesta ja hetken mielihalusta tehdä jotain, mikä eskaloituu aikamoiseksi tapahtumavyyhdiksi. Elokuva olisi luultavasti puolessa tunnissa ohi, jos hahmo ei tekisi tätä pientä juttua. On ymmärrettävää, että pakettia on haluttu monimutkistaa, mutta nyt elokuva vain kulkee erilaisia kiertoteitä pidentääkseen kestoa liki kahteen tuntiin. Ei Greenland huono leffa ole, mutta se on lopulta aika keskinkertainen ja vaisu maailmanloppuraina. Puhtaasti aivottomana kesäviihteenä se toimisi paremmin ja nyt se kompastelee liialliseen yrittämiseen. Sentään suomalaiset voivat yhdessä kohtaa huutaa "Torille!" elokuvaa katsoessaan. On sekin kai jo jotain.

Ohjaaja Ric Roman Waugh työskenteli Butlerin kanssa viime vuonna Angel Has Fallenissa (2019), eli Olympos on valloitettu -elokuvan aloittaman trilogian kolmannessa osassa. Tässä Waughin ote on väsyneempi ja kenties juuri budjettisyistä tuntuu siltä, ettei hän koskaan pääse oikeasti vauhtiin leffan kanssa. Chris Sparlingin käsikirjoitus vaatisi viilaamista, mutta hienoa on, että hän yrittää keskittyä Allisoniin lähes yhtä paljon kuin Johniinkin. Greenlandin tekninenkään toteutus ei ole päätähuimaava. Erikoistehosteiden taso heittelee ja jotkut liekkiefektit näyttävät viimeistelemättömiltä. Kuvat ovat välillä turhan ahtaita ja esimerkiksi yksi nyrkkitappelu on todella kömpelösti kuvattu. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää. Lavasteet ovat kuitenkin mainiot ja äänimaailmakin toimii hyvin, vaikkakin David Buckleyn säveltämät musiikit eivät koskaan erotu kunnolla.

Yhteenveto: Greenland ottaa itsensä turhan vakavasti ja on lopulta harmillisen vaisu ja keskinkertainen maailmanloppuleffa. Clark-komeetta pohjustetaan hyvin, mutta kunnon uhan tunnetta se ei koskaan muodosta - ei, vaikka elokuva kuinka luulee olevansa mitä tiivistunnelmaisin trilleri. Luultavasti pienehkön budjetin takia komeettaa ei päästetä oikeasti valloilleen, tiputtelemaan tulikuumia palasia päähenkilöiden niskaan, vaan elokuva keskittyy enemmän ihmisiin, joista koituu haittaa matkan varrella. Budjetin huomaa myös erikoistehosteista, jotka näyttävät siltä kuin ne olisi tehty kymmenen vuotta sitten. Tekninen toteutus ei muutenkaan onnistu säväyttämään. Tarinankerronnasta löytyy selvät ongelmansa, kun simppeliä juonta on pitänyt väkisin venyttää kahteen tuntiin ja aika käy yllättäen pitkäksi, varsinkin kun elokuva tuputtaa ylidramaattisuuttaan katsojan niskaan. Gerard Butler ja Morena Baccarin ovat kuitenkin hyvässä vireessä päärooleissa ja kantavat lopulta kahdestaan harteillaan aika mitäänsanomatonta katastrofiteosta. Isomman budjetin, kekseliäämmän käsikirjoituksen ja hieman viihteellisemmän menon kanssa Greenland olisi mitä mainioin rymistely, mitä tuijottaa jättikankaalta samalla, kun tunkee popcornia suuhunsa, mutta tällaisenaan sitä voi suositella lähinnä vain, koska muutakaan vastaavaa ei ole saatavilla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Greenland, 2020, Anton, G-BASE, Riverstone Pictures, STX Films, Truenorth Productions, Thunder Road Pictures

Arvostelu: Jack Reacher: Never Go Back / Jack Reacher: Paluu päämajaan (2016)

JACK REACHER: NEVER GO BACK (2016)

JACK REACHER: PALUU PÄÄMAJAAN

Ohjaus: Edward Zwick
Pääosissa: Tom Cruise, Cobie Smulders, Danika Yarosh, Patrick Heusinger, Aldis Hodge, Holt McCallany, Madalyn Horcher ja Robert Knepper
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 16

Ensimmäisen kerran, kun näin Jack Reacherin (2012), pidin elokuvaa ihan kivana jännäripätkänä, mutta se ei jäänyt erityisemmin muistiin. Tom Cruise on tietenkin (lähes) aina loistava valinta tällaisten elokuvien pääosaan ja katsoinkin elokuvan lähinnä hänen takiaan. Kun kuulin, että Jack Reacherille tulisi jatkoa, en erityisemmin innostunut, mutta halusin silti nähdä senkin. Ennen Jack Reacher: Never Go Backia katsoin ensimmäisen osan uudestaan ja se toimi mielestäni paremmin kuin ensimmäisellä katselukerralla, jolloin mielenkiintoni jatko-osaa kohtaan kasvoi. Kuten edellinen osa, tämäkin Reacher-seikkailu perustuu Lee Childin kirjaan, tällä kertaa "Never Go Back" -nimiseen teokseen vuodelta 2013. Suomessa kirja, kuten myös elokuva kulkevat nimellä "Paluu päämajaan", mikä ei omasta mielestäni ole kovin houkutteleva titteli, mutta onhan se toisaalta parempi kuin "Älä koskaan palaa takaisin".

HUOM! Tämä arvostelu saattaa sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Jack Reacher!

Majuri Susan Turner pidätetään yllättäen, jolloin Jack Reacher alkaa tutkia, mistä on kyse. Samalla hänelle paljastuu, että hänellä saattaa olla viisitoistavuotias tytär.

Jack Reacheria esittää jälleen Tom Cruise, joka vetää roolinsa aika samalla lailla kuin ensimmäisessä osassa, mutta näyttää hieman enemmän tunteita muutamissa kohdissa elokuvaa. Vaikka Cruise ei vastaakaan kirjojen kuvausta hahmosta, niin on hän silti tosi kova äijä ihan vain seisoessaan pahisporukan keskellä, puhumattakaan siitä, kun hän mätkii porukan kumoon kuin vastukset olisivat pahvista tehtyjä. Hauskintahan on, että pahikset ovat jälleen sillä lailla kilttejä, että hyökkäävät lähinnä yksi kerrallaan, eivätkä koko jenginä kerralla.
     Häiritsevästi Jennifer Connellya välillä muistuttava Cobie Smulders esittää majuri Turneria, jonka maineen Reacher yrittää puhdistaa elokuvassa. Smulders suoriutuu roolistaan hyvin ja onkin hyvää vaihtelua nähdä, että Reacherin mukana pyörii joku, joka osaa puolustaa itseään, eikä tarvitse Reacheria päästäkseen pois pulasta.
     Siinä roolissa tosin on Danika Yaroshin näyttelemä Samantha, eli viisitoistavuotias tyttö, joka saattaa olla Jack Reacherin tytär. Välillä Samantha on aika ärsyttävä hahmo, muttei onneksi liian, jolloin häntä sietää katsoa ja hahmosta välittää. Yarosh on roolissaan ihan hyvä ja tämä on toinen teatterilevityksessä ollut elokuva, jossa hän esiintyy. Aiemmin Yarosh on näytellyt pääosin televisiosarjoissa.
     Tietysti elokuvassa pitää olla mukana nimetön tappaja, joka on yhtä hyvä kuin pääsankari, jottei kaikki pahikset kaadu kumoon yhtä helposti. Tässä tappajaa näyttelee Patrick Heusinger ja vaikka hahmo onkin aika yksiulotteinen, niin hänessä on vaaran tuntua, joten Heusinger on toimiva roolissaan.
     Leffassa nähdään myös Aldis Hodge kapteeni Espininä, joka jahtaa Reacheria ja Turneria; Holt McCallany eversti Morganina, joka haluaa Reacherin kiinni ja Madalyn Horcher kersantti Leachina, joka auttaa puhelimen välityksellä Reacheria. Robert Knepper näyttelee pahisten takapirua ja kirjailija Lee Childin voi bongata lentokenttäkohtauksesta.

Elokuva alkaa samalla lailla kuin trailerikin; Jack Reacher on piessyt muutaman hepun kahvilan eteen ja poliisit tulevat pidättämään häntä. Tämä onkin vain Reacherin ja majuri Turnerin juoni, jolla saadaan paljastettua ihmisten salakuljetusoperaatio. Reacher tekee puhelimen kautta yhteistyötä Turnerin kanssa, mutta he eivät ole koskaan tavanneet livenä. He päättävät vihdoin tavata toisensa, mutta kun Reacher saapuu tapaamiseen, hän saa kuulla, että Turner on joutunut vankilaan vakoilusta. Reacher ei usko syytöksiä ja alkaakin seurata vihjeitä, joiden avulla hän saisi todistettua Turnerin syyttömyyden. Hänen mukaansa päätyy Samantha, joka saattaa olla hänen tyttärensä ja heitä jahtaa Heusingerin näyttelemä tappaja.

"Never Go Back" -kirja on viimeinen teos yhdestä neliosaisesta Reacher-jatkumosta. Jos oikein käsitin, niin kolmesta edellisestä kirjasta on otettu mukaan vain Reacherin ja Turnerin tutustuminen ja se on tiivistetty elokuvan ensimmäiseen kymmeneen minuuttiin. Alkupätkän jälkeen elokuvassa ei kovin paljoa tapahdu, vaan siinä rakennetaan rauhallisesti tarinaa. Kun Reacher käy vapauttamassa Turnerin ja takaa-ajo alkaa, elokuva muuttuu kaiken aikaa jännittävämmäksi ja toimintaosuudetkin lisääntyvät. Jack Reacher: Never Go Back pitää tasonsa edellisestä elokuvasta, enkä oikein osaa sanoa, onko tämä parempi vai heikompi kuin ensimmäinen Jack Reacher. Kun menee katsomaan tätä elokuvaa, odottaen näkevänsä viihdyttävän, parituntisen toimintajännärin, niin sen tämä kyllä tarjoaa. Elokuva tarjoaa autotakaa-ajoa, ammuskelua, nyrkkitappeluja ja perinteisempää, juosten käytävää jahtaamista. Tarinakin on ihan toimiva, mutta välillä se tuntuu olevan vain simppeli rakenne, jonka ympärillä voisi tapahtua kaikkea kivaa. Mielestäni kyseessä on kuitenkin hyvä paketti ja aion katsoa elokuvan uudestaan joskus. Toivon, että Reacher-elokuvia tehtäisiin vielä ainakin yksi, jotta olisi Jack Reacher -trilogia. Jack Reacher: Never Go Backin tarina ei ole jatkumoa ensimmäiselle elokuvalle, vaan se on itsenäinen seikkailunsa, jossa vain esiintyy sama hahmo, joten sen voi katsoa näkemättä Jack Reacheria.

Ohjaus on vaihtunut Christopher McQuarrielta Edward Zwickille, joka on aiemmin ohjannut Cruisea elokuvassa The Last Samurai (2003). Samanlaista toimintahömppää kumpikin osaa selkeästi tehdä ja hieman tuntuu, että tuottaja-näyttelijä-tiesmitä-Cruisella on ollut varmaankin yhtä paljon sanottavaa elokuvan tyylistä kuin Zwickillä. Väliäkö sillä, kun kaksikko on kelpo leffapullan leiponut ja tarjonnut sen katsojille juuri sopivan lämpöisenä. Elokuva on ihan hyvin kuvattu, vaikka välillä kuva hieman heiluukin liikaa. Leikkaus sujuu muuten, mutta muutamissa dialogikohtauksissa leikkaukset hahmosta toiseen tapahtuvat oudohkolla rytmillä. Äänitehosteilla on korostettu hienosti toimintakohtauksia. Musiikista vastaa Henry Jackman, mutta elokuvan musiikit eivät jää jälkikäteen mieleen.

Yhteenveto: Jack Reacher: Never Go Back on oikein mainio toimintajännäri kuten edeltäjänsäkin. Katsoja saa sitä, mitä tilaa, eli jännitystä ja toimintaa parin tunnin ajan - ei mitään ihmeellistä, mutta tarpeeksi toimivaa, jotta katsoja lähtee tyytyväisenä salista pois. Välillä elokuva on ihan kiva, välillä hyvä ja paikoitellen jopa todella hyvä. En osaa oikein päättää, pidänkö ensimmäisestä osasta vai tästä enemmän, sillä kummatkin ovat aika lailla samaa tasoa. Alkupuoli on hieman hidastempoinen, mutta elokuva löytää sujuvan tyylin onneksi tarpeeksi nopeasti ja pitää siitä lähtien otteessaan lähes kaiken aikaa loppuun saakka. Jännitys kasvaa, mitä lähemmäs loppuratkaisua päästään. Tom Cruise toimii erittäin hyvin pääroolissa ja Cobie Smuldersin näyttelemä majuri Turner on toimiva hahmo kulkemaan Reacherin mukana. Samantha on välillä ärsyttävä, mutta Danika Yarosh selviää tarpeeksi hyvin roolistaan - viisitoistavuotiaalta hän ei kyllä tosin näytä. Toimintapätkät ovat tyylikkäitä ja tällä kertaa on jopa oikea pointti, miksi lopuksi otetaan miehestä mittaa, eikä ratkaista tilannetta loppuun aseilla. Jos pidit ensimmäisestä elokuvasta, niin tämä luultavasti toimii myös. Jos kaipaat toimintaleffoja enemmän, niin käy vilkaisemassa Jack Reacher: Never Go Back. Toivottavasti kolmas Reacher-pätkä tulisi muutaman vuoden sisällä, sillä kyllähän näitä kelpaa katsella.

Kirjoittanut: Joonatan, 26.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Jack Reacher: Never Go Back, 2016, Paramount Pictures, Skydance Productions, Huahua Film & Media Culture, Shanghai Film Group, TC Productions