maanantai 30. syyskuuta 2019

Arvostelu: Supertyttö (Supergirl - 1984)

SUPERTYTTÖ

SUPERGIRL



Ohjaus: Jeannot Szwarc
Pääosissa: Helen Slater, Faye Dunaway, Maureen Teefy, Brenda Vaccaro, Hart Bochner, Peter Cook, Marc McClure, Peter O'Toole, David Healy, Mia Farrow ja Simon Ward
Genre: supersankarielokuva, seikkailu
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia / International Version: 2 tuntia 4 minuuttia / Director's Cut: 2 tuntia 18 minuuttia / TV Version: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 7

Supertyttö perustuu DC Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon. Hahmo luotiin alunperin naisversioksi DC:n Teräsmiehestä, josta oli jo tehty kolme elokuvaa (1978-1983). Tämä leffa toimii lisäosana niille elokuville ja se on ensimmäinen supersankarileffa, jonka pääosassa on naissankari. Ostaessaan oikeudet Teräsmiehen elokuvaa varten, Alexander Salkind osti myös oikeudet Supertyttöön, jos hahmo vaikka esiintyisi jossain jatko-osassa. Alunperin Supertytön olikin tarkoitus esiintyä Teräsmies III:ssa (Supergirl III - 1983), mutta suunnitelmat muuttuivat ja hahmosta päätettiin tehdä oma filmatisointi. Aluksi ohjaajaksi yrittiin saada kaksi edellistä Teräsmies-leffaa ohjannut Richard Lester, mutta hän ei suostunut, joten tilalle palkattiin ranskalainen Jeannot Szwarc. Kuvaukset alkoivat kesällä 1983 ja lopulta Supertyttö ilmestyi seuraavana kesänä (Suomessa vasta keväällä 1985). Kriitikot kuitenkin haukkuivat elokuvaa, eikä se tuottanut kuin puolet budjetistaan takaisin, joten sille ei koskaan tehty jatkoa. Elokuva jopa sai kaksi Razzie-palkintoa huonoimmasta miesnäyttelijästä ja huonoimmasta naisnäyttelijästä. Filmi onkin jäänyt elämään yhtenä kaikkien aikojen huonoimpana supersankarileffana. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt elokuvaa ja ensimmäisen kerran kun lapsena kuulin siitä, pidin sitä vitsinä, kunnes tajusin että kyseessä on ihan oikea elokuva. Olin nähnyt vanhat Teräsmiehet, mutten koskaan törmännyt Supertyttöön missään, joten en katsonut sitä. Vasta syksyllä 2017 löysin leffan ja päätin, että minun on vihdoin aika nähdä se, vaikka leffaa onkin haukuttu paljon. Katsoinkin elokuvan ja yllätyin, etten inhonnut elokuvaa katsoessani sitä. Inhotus alkoi vasta, kun aloin todella miettiä, mitä juuri näin...

Kun mystisiä voimia sisältävä omegahedroni päätyy Maahan, nuoren Karan täytyy lähteä etsimään sitä, sillä muuten hänen kotimaailmansa tuhoutuu. Valitettavasti omegahedronin saa käsiinsä paha Selena-noita, joka aikoo käyttää sitä vallatakseen maailman. Karan täytyy pysäyttää Selena muuttumalla naissankariksi, Supertytöksi.

Pääroolissa Karana, eli Supertyttönä nähdään Helen Slater, joka sopii ihan hyvin rooliinsa. Kovin ihmeellistä näyttelijäntyötä Slater ei tee, mutta verrattuna kaikkeen muuhun, mitä leffalla on tarjottavanaan, on hän elokuvan parasta antia. Kuten varmaan voi arvata, Supertyttö on tietty Teräsmiehelle sukua, tarkemmin sanottuna hänen serkkunsa. Supertyttö on selvästi aina ihaillut serkkuaan, joten omegahedronin päätyessä Maahan (minne muuallekaan?), hän lähtee innokkaasti sen perään, jos vaikka törmäisi sukulaiseensa siinä samalla. Hahmo on muutenkin todella innostunut ja hän tutkii kaikkea kiehtoutuneena kuin lapsi. Valitettavasti hahmolle ei ole luotu kunnon syytä sille, miksi hän kokee, että hänen täytyy olla sankari. Kaikkein oudointa on kuitenkin, että Maassa Supertyttö vaikuttaa unohtaneen täysin, että hänen kotinsa tuhoutuu, jos hän ei palauta omegahedronia nopeasti takaisin, sillä hän alkaa lähinnä tutkimaan maapalloa ja jopa menee opiskelemaan esittäen Teräsmiehen alter ego Clark Kentin serkkua Linda Leetä (ei sentään Linda Kentiä).
     Koulussa Supertyttö tapaa heti ensimmäisenä Maureen Teefyn näyttelemän Lucy Lanen, joka on tietysti Teräsmies-leffoista tutun Lois Lanen (Margot Kidder) pikkusisko. Päähenkilö on Supermanin serkku ja päähenkilön kaveri on Teräsmiehen "tyttöystävän" sisko, niinpä tietysti. Lucy Lane tuntuu todella laiskalta ratkaisulta aluksi, mutta onneksi hänen hahmonsa tavallaan toimii. Lucy on kapinahenkinen, mikä on oiva kontrasti Supertytölle, joka uskoo kaikesta hyvää. Teefy on ihan kelpo valinta rooliinsa, muttei hänkään saa aikaiseksi mitään kovin ihmeellistä.
     Elokuvan pahis on tosiaan Selena-niminen noita, jota näyttelee Faye Dunaway, joka "voitti" ihan ansaitusti huonoimman naisnäyttelijän palkinnon. Dunaway on nimittäin todella kamala pahiksen roolissa, mitä ei yhtään auta se, kuinka surkea hahmo Selena on. Hän on tottakai maailmanvalloittajapahis, joka haluaa pitää koko maailmaa vallassaan, sillä hän omistaa taikavoimia, joita ei koskaan selitetä elokuvassa. Selenan maailman valloitus -suunnitelma on kuitenkin kaikista kauhein, sillä siinä ei oikeastaan ole järkeä. Hän lähinnä toivoo, että omegahedroni tekisi jotain pahaa, jonka kautta hän olisi voitokas. Selenalle on myös luotu tyhmä kätyri Bianca (Brenda Vaccaro), jonka on kai tarkoitus olla hauska... ei hän ole.
     Leffassa nähdään myös Marc McClure kolmesta aiemmasta Teräsmies-leffasta tuttuna valokuvaaja Jimmy Olsenina, Mia Farrow ja Simon Ward Supertytön vanhempina Alurana ja Zor-Elinä, Peter O'Toole Supergirlin (kai) ystävänä Zaltarina, David Healy koulun rehtori Danversina, Hart Bochner Ethan-miehenä, joka rakastuu Supertyttöön, ja Peter Cook Nigelinä, joka on sekä Selenan jonkinlainen avustaja tai kaveri että yksi koulun opettajista. Nigel, Ethan ja Zaltar jäävät todella mitäänsanomattomiksi hahmoiksi. Heille on annettu todella paljon ruutuaikaa, mutta heistä ei silti opi melkein mitään. Etenkin Ethanille olisi toivonut jotain, ottaen huomioon miten hänen ja Supertytön välille syntyy lähes tyhjästä jonkinlaista romanssintynkää.




Supertyttö on täysin selvä lisäosa, joka yrittää rahastaa sarjan pääelokuvien rinnalla. Päähenkilö on Teräsmiehen serkku ja Maassa hän esittää Clark Kentin serkkua. Siellä hän myös tutustuu Lois Lanen pikkusiskoon. Itse Teräsmiestä ei kuitenkaan nähdä kuin ihmisten ihailemissa valokuvissa. Tekijät ovat sentään miettineet, mitä jos katsojat alkavat kyselemään, miksei Teräsmies itse ole mukana, joten alkupäässä kuullaan radiosta, että hahmo on lähtenyt miljoonien valovuosien päähän suorittamaan tärkeää tehtävää. Mukaan on vielä tungettu yksi tunnettu hahmo aiemmista filmeistä, jottei kukaan voisi sanoa, ettei tämä kuuluisi sarjaan. Kyseessä onkin todella laiska yritys laajentaa Teräsmies-elokuvien maailmaa, eikä ole ihme, ettei tämä leffa saanut ikinä jatkoa. Supertyttö on todella sekava teos, jossa on juuri ja juuri tarina pyörimässä taustalla. Selenan ilkeässä suunnitelmassa ei tosiaan ole mitään järkeä. Vai miltä kuulostaa se, että hänen on aivan pakko saada joku mies rakastumaan häneen, sillä jotenkin se auttaisi häntä valtaamaan maailman? Tätä juonikuviota vielä pyöritellään todella kauan. Sen lisäksi on aivan typerää, miten elokuva vain unohtaa, että Supertytön pitää löytää omegahedroni, jottei hänen kotinsa tuhoudu ja tuttunsa kuole. Etsimisen sijaan Supertyttö tekee kaikkea muuta.

Yksi huonoimmista asioista elokuvassa on se, miten se yrittää vedota naisyleisöön. Kun Supertyttö saapuu Maahan, hän ihastelee kaikkia kauniita juttuja ja käyttää voimiaan saadakseen kukan puhkeamaan nupustaan. Voi kuinka söpöä! On myös aika kamalaa katsoa, kun hahmo kokeilee lentää ensimmäisen kerran. Se näyttää lähinnä siltä kuin hän tanssisi balettia ja joku vetäisi välillä köydestä, mikä nostaa hänet korkealle maasta. Koko romantiikkapuoli on myös todella teennäisesti toteutettu, jolloin tuntuu siltä, ettei tekijöinä edes ole ollut naisia. Miehet ovat vain tuumineet, mitä tytöt haluaisivat nähdä supersankarifilmissä. "Kaikkea suloista ja ihqua varmaan!" Toimintakohtauksetkaan eivät saa olla liian hurjia ja esimerkiksi yhdessä kohtaa Supertyttö joutuu taistelemaan jonkinlaista näkymätöntä olentoa vastaan. Tai kai se on näkymätön olento, eikä vain vaarallinen tuulenpuuska... Tai sitten tekijöillä ei vain ollut budjettia luoda mitään vastusta. Toimintaa ei sinänsä edes ole mukana, ja kun on, se on lähinnä naurettavan kökköä. Itse vitsit eivät varsinaisesti ole hauskoja, vaan pääasiassa katsojana hekottelee sille, miten tätä leffaa edes voitiin tehdä ja myydä ihmisille tosissaan?




Elokuva kärsii tietty samasta asiasta kuin edelliset Teräsmies-aiheiset filmit, eli se on paikoitellen turhan pitkäveteinen. Tässä leffassa lähinnä lopetus käy tylsäksi. Suurimmaksi osaksi tylsyys johtuu siitä, ettei elokuva saa katsojaa välittämään siitä, mitä siinä tapahtuu ja mitä hahmoille käy. Se on myös liian sekava, jolloin se ei onnistu edes viihdyttämään hieman. Ainoa asia, mikä minua aidosti kiinnosti leffassa on se, että siinä näytetään vihdoin, mitä tapahtuu kun joutuu vangiksi Haamuvyöhykkeelle, mistä on aiemmin vain puhuttu Teräsmiehessä (Superman - 1978) ja Teräsmies II:ssa (Superman II - 1980). Valitettavasti sekin tuottaa pettymyksen, kuten suunnilleen kaikki muukin elokuvassa. Toisaalta onko mahdollista pettyä, jos ei edes ollut mitään odotuksia? Supertyttöä tehdessä ei ihan aidosti oikeasti ole onnistuttu melkein missään. Se on surkea elokuva, jonka ainoa hyvä puoli on se, että sen huonoudelle voi nauraa. En vihannut filmiä sitä katsoessani ja vaikka inhoni sitä kohtaan on kasvanut, löytyi siitä kuitenkin jotain arvoa, jottei se saa alhaisinta pistemäärää.

Kuten jo sanoin, elokuva tuntuu siltä kuin sen teossa ei olisi ollut naisia mukana ja niinhän se myös on. Ainakin melkein. Supertytön on ohjannut Jeannot Szwarc, käsikirjoittanut David Odell, tuottanut Timothy Burill, kuvannut Alan Hume, lavastanut Peter Young ja leikannut Malcolm Cooke. Puvustus- ja maskeerauspuolelta löytyy naisia, mutta heillä ei ole ollut kovin paljoa päätösvaltaa filmin teossa. Jeannot Szwarc ei ole selvästi tiennyt yhtään, mitä hän oli tekemässä elokuvan kanssa. Toisaalta Odellin tekstistä on vaikea saada aikaiseksi mitään hyvää. Repliikit ovat usein huonoja, minkä lisäksi Odell on vain keksinyt päästään kaikenlaista, eikä ole miettinyt, ovatko ratkaisut loogisia tai edes toimivia. Elokuvan kuvaus on paikoitellen huonoa, minkä lisäksi leikkaus on todella usein kömpelöä, kun siirrytään kohtauksesta toiseen. Sen huomaa myös äänileikkauksesta, joka on erittäin tönkköä. Parissa kohtaa jopa säveltäjä Jerry Goldsmithin unohdettavat musiikit katkeilevat kesken. Lavastus- ja puvustustiimit ovat sentään saaneet aikaiseksi ihan toimivia juttuja. Supertytön asu näyttää tietty todella paljon Teräsmiehen puvulta. Visuaaliset tehosteet ovat kuitenkin ihan hirveitä. Taustakankaan käyttöä ei voi olla huomaamatta, minkä lisäksi useat Selenan taikatemput ovat aivan kauheasti toteutetut. Kökköä visuaalista ilmettä eivät lainkaan paranna kamalat alku- ja lopputekstit, joista jälkimmäiset on kopioitu suoraan Teräsmies III:sta.




Supertytöstä on olemassa muutama erilainen leikkausversio. Alunperin elokuva kesti kaksi tuntia ja 15 minuuttia, mutta testiyleisöt pitivät sitä ihan liian pitkänä, jolloin siitä poistettiin puoli tuntia. Kun elokuva julkaistiin myyntiin, siitä löytyi sekä hieman yli kaksituntinen International Version, että alkuperäistä leikkausversiota muistuttava ohjaajan versio. Esimerkiksi leffan prologi kestää kauemmin, minkä lisäksi Selenalle luodaan enemmän taustatarinaa ja Haamuvyöhykkeellä vietetään enemmän aikaa. Filmistä näytettiin televisiossa kymmenen minuuttia lyhyempää versiota, josta oli pätkitty pois joitain kohtauksia.

Yhteenveto: Supertyttö on surkea yritys laajentaa vanhojen Teräsmies-elokuvien maailmaa. Leffa tuntuu vain rahastuksen takia tehdyltä lisäosalta, johon ei ole jaksettu panostaa lähes yhtään. Filmi sisältää jatkuvasti yhä typerämpiä asioita ja hetkiä, jotka saavat katsojan vakavasti harkitsemaan katselun lopettamista. Elokuvan kökköydestä on valitettavasti hankala löytää mitään viihdearvoa, sillä taustalla pyörivä tarina on niin kamalan sekava. Toimintakohtauksetkaan eivät viihdytä, eivätkä todellakaan jännitä, etenkään kun Supertytön täytyy taistella näkymätöntä pahaa vastaan. Jotkut huonoudet naurattavat, mutta kunnon vitseiksi tarkoitetut jutut aiheuttavat lähinnä vain suurta häpeää. Leffaa on yritetty tehdä naiskatsojia ajatellen, mutta siinä on epäonnistuttu pahasti, sillä tekijöinä on ollut lähinnä miehiä. Sen takia useat kohdat ovat vain todella noloja. Supertyttöä esittävä Helen Slater on elokuvan paras puoli, vaikka hän ei ole kovin kummoinen näyttelijä. Muihin näyttelijöihin - etenkin Selena-pahista esittävään Faye Dunawayhyn - verrattuna hän on kuitenkin ihan tarpeeksi hyvä. Tekninen toteutus elokuvassa ei ole kovin kummoista ja kehnosta äänileikkauksesta syntyy vahvasti tunne siitä, että leffa on todella hätäisesti "viimeistelty". Efektit ovat aika järkyttäviä, mikä vain vaikeuttaa katselukokemusta. David Odellin käsikirjoitus koostuu lähinnä ideoista, jotka on tungettu yhteen ilman logiikkaa, joten ei ole ihme, että ohjaaja Jeannot Szwarc ei ole saanut siitä aikaiseksi mitään hyvää. En suosittele Supertytön katsomista muille kuin supersankarielokuvia suuresti rakastaville faneille, sillä heidän on hyvä nähdä, millaista kuraa hahmoista on aikoinaan saatu aikaiseksi. Tämän jälkeen arvostaa 2000-luvun kehnompiakin supersankarileffoja hieman enemmän. Jopa kehno Suicide Squad (2016) vaikuttaa oikein mainiolta Supertyttöön verrattuna.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Supergirl, 1984, Artistry Limited, Investors In Industry PLC, Robert Fleming Leasing Limited, St. Michael Finance Limited, Warner Bros. Pictures


perjantai 27. syyskuuta 2019

Arvostelu: Mid90s (2018)

MID90S



Ohjaus: Jonah Hill
Pääosissa: Sunny Suljic, Ne-Kel Smith, Olan Prenatt, Lucas Hedges, Katherine Waterston, Gio Galicia ja Ryder McLaughlin
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 16

Mid90s on komedianäyttelijä Jonah Hillin esikoiselokuva ohjaajana ja käsikirjoittajana. Hill oli jo pidempään suunnitellut siirtyvänsä näyttelemisestä kameran taakse ja olikin kirjoitellut tarinaa. Pitkän suunnittelun ja rahan etsimisen jälkeen Hill sai projektinsa eteenpäin ja kuvaukset alkoivat kesällä 2017. Elokuva sai maailmanensi-iltansa jo yli vuosi sitten Toronton elokuvajuhlilla, missä sitä kehuttiin kovasti. Itse kiinnitin huomiota leffaan jo viime vuoden lopulla, kun se oli joidenkin listoilla vuoden parhaiden elokuvien joukossa. Aloin odottamaan elokuvan näkemistä, mutta kun sen Suomen julkaisusta ei kuulunut mitään, ehdin jo unohtaa koko teoksen. Ilahduin kuitenkin huomatessani, että Mid90s näytettäisiin Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaaleilla ja päätinkin käydä ensimmäistä kertaa elämässäni näillä leffafestivaaleilla katsomassa juurikin tämän filmin.

Kolmetoistavuotias Stevie etsii paikkaansa 1990-luvun Los Angelesissa. Kun kotona ei ole asiat hyvin, Stevie löytää itselleen toisenlaisen perheen skeittaajaporukasta.

Nuori Sunny Suljic suorastaan loistaa 13-vuotiaan Stevien roolissa! Suljic tarjoaa huikean roolisuorituksen, täynnä elämää, tunnetta ja intohimoa näyttelemistä kohtaan. Hän hyppää oikein tosissaan hahmonsa vietäväksi ja riemuitsee ajastaan kameran edessä. Useaan otteeseen katsojalle leviää väkisinkin hymy, kun seuraa Suljicin eläytymistä. Roolihahmona Stevie voi olla todella vaikea tapaus näin nuorelle näyttelijälle, sillä hänen äitinsä (Katherine Waterston) on keskittynyt enemmän erilaisiin miehiin ja ummistaa silmänsä selvältä tosiasialta, että isoveli Ian (Lucas Hedges) hakkaa Stevietä usein. Suljic on kuitenkin erittäin vakuuttava ja hän viestii hienosti Stevien kokemat tunteet. Yksi parhaista lapsen roolitöistä, minkä olen pitkään aikaan nähnyt! Myös Waterston ja Hedges suoriutuvat hyvin, mutta heidän hahmojaan ei käsitellä yhtä kiehtovasti.
     Skeittaajapojat, joihin Stevie tutustuu, ovat häntä joitain vuosia vanhemmat Ruben (Gio Galicia), Ray (rap-artisti Na-Kel Smith), Fuckshit (Olan Prenatt) ja Fourth Grade (Ryder McLaughlin). Jokainen nelikosta on omalaisensa persoona ja jokaiseen syvennytään jossain kohtaa hieman. Riippuen katsojasta, aluksi hahmoihin suhtautuu joko ihaillen tai epäillen, mutta elokuvan kulkiessa eteenpäin hahmoja alkaa ymmärtämään ja heistä saattaa jopa alkaa välittämään. Galicia, Smith, Prenatt ja McLaughlin ovat kaikki todella hyviä ja etenkin uskottavia vanhana kaveriporukkana.




On suuri ilo huomata, ettei Jonah Hill ole pelkkä kelpo komedianäyttelijä, vaan hänestä on lahjoja muuhunkin. On myös mielenkiintoista, että toisin kuin voisi odottaa, Hill ei esikoisohjauksenaan tehnyt komediaa, vaan draamaleffan. Toki Mid90sista löytyy huumoripainotteisemmat hetkensä ja sen aikana saa naurahdella, mutta pohjimmillaan kyseessä on vakava tarina väkivaltaisessa kodissa asuvasta pojasta, joka etsii elämälleen tarkoitusta. Isoveljen väkivaltaisesta käytöksestä ei vain vihjailla, vaan mukana on muutamakin kohtaus, jossa tämä lyö pikkuveljeään useaan otteeseen niin, että katsojaakin sattuu. 13-vuotias Stevie ei tietenkään osaa itse hakea apua tällaiseen, mutta on kiinnostavaa seurata, kuinka hän yrittää löytää uudet isoveljet skeittaajakaveruksista. Tämän erikoisen perheen muodostuminen onkin leffan sydän, mikä sykkii yllättävänkin lämpimästi. Aluksi katsoja nostelee kulmiaan syyttävästi, kun kaverukset tuntuvat painostavan Stevietä tekemään asioita, mutta vaikka kuinka tekisi mieli soittaa lastensuojeluun, tässä porukassa on jotain niin toimivaa, että sitä seuraa jopa lumoutuneena.

Mid90s tuntuu erittäin aidolta teokselta ja siitä huokuu, kuinka itselleen tärkeää tarinaa Hill kertoo. Hill onkin halunnut panostaa filmin ysärihenkeen täysillä, jotta se tuntuisi todelliselta nostalgiatripiltä muillekin 90-luvun nuorille. Elokuva on kuvattu aikaan sopivasti lähes neliömäiselle 16 millimetrin rakeilevalle filmille, aivan kuin se olisi kotivideo, mikä olisi oikeasti kuvattu vuonna 1996. Todella vahva visuaalinen visio, sekä tarkka ajankuvaa luova työ lavastajilta ja puvustajilta takaavat katsojalle aikamatkan. Erilaisilla kikoilla Hill saa elokuvan tuntumaan siltä kuin katsoisi aitoja tapahtumia, joita ei ole suunniteltu tai näytelty. Illuusio on erinomaisesti rakennettu läpi elokuvan. Vajaan puolentoista tunnin kesto hujahtaakin nopeasti ohi, mutta sille ajalle ehtii kertyä monenlaisia tunteita. Vaikka Mid90s käsitteleekin todella hyvin rankkoja aiheita, jää siitä lopulta hyvä mieli.




Kyseessä on myös erinomaisesti leikattu leffa. Yllätin itseni useastikin intoilemasta todella rytmitajuisen leikkauksen vuoksi. Rytmityksellä en tarkoita vain yleisesti koko elokuvan rytmiä, vaan kohtauksen sisällä olevien leikkausten rytmikkyyttä. Leikkaukset ovat erittäin tarkkoja ja huolella tehtyjä. Ne ovat usein napakoita ja voinkin helposti kuvitella, kuinka Hill on katsonut leikkaushuoneessa kuvattua materiaalia ja napsautellut sormiaan aina, kun haluaa leikkauksen kuvaan. Etenkin yhdessä bilekohtauksessa on suorastaan maagista editointia. Äänipuolikin on toimiva ja musiikit ovat aikaan ja teemaan kuuluvia. Isoveljen lyöntien äänitehosteet ovat kuitenkin hieman yliampuvat ja niissä olisi voinut laskea äänen tasoja maltillisemmiksi, jotta niiden kohtaukset olisivat entistäkin tehokkaampia. Toisaalta voi olla, että tämä on tietoinen päätös juuri sen takia, että katsojan tunnetta keventäisi yliampuvat ääniefektit.

Yhteenveto: Mid90s on loistava debyyttiohjaus Jonah Hilliltä ja kunnon aikamatka ysärille. Elokuvan visuaalinen tyyli neliömäisine ja hieman rakeilevine kuvineen kaikkineen on todella taidokkaasti luotu, minkä lisäksi filmi on upeasti leikattu. Tarina on selvästi tärkeä Hillille, sillä niin huolellisesti hän teostaan käsittelee. On hienoa nähdä, ettei Hill ole vain komediaheppu, vaan hän taitaa myös vakavan draaman. Kaikki leffassa tuntuu hämmentävän aidolta, aivan kuin ei edes katsoisi elokuvaa, vaan todellisia tapahtumia. Skeittaajaystävien kaveruus on erittäin todentuntuinen. Parasta leffassa on kuitenkin sen päätähti, nuori Sunny Suljic, joka tarjoaa aivan mielettömän hyvän roolisuorituksen itseään etsivänä Stevienä. Todella toivon, että Suljicille avautuu lisää ovia ja että hän pääsee osoittamaan upeat kykynsä vielä monesti tulevaisuudessakin. Jos pidät vahvoista indiedraamoista, haikailet takaisin 1990-luvulle tai lämpenet skeittikulttuurille, suosittelen todella paljon Mid90sin katsomista. Vaikka Rakkautta & Anarkiaa -näytökset ovat jo menneet, on leffa saapunut Suomeen vaivihkaa myös vuokrattavaksi ja myyntiin.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Mid90s, 2018, A24, IAC Films, Waypoint Entertainment


keskiviikko 25. syyskuuta 2019

Arvostelu: Zombieland (2009)

ZOMBIELAND



Ohjaus: Ruben Fleischer
Pääosissa: Jesse Eisenberg, Woody Harrelson, Emma Stone, Abigail Breslin, Amber Heard ja Bill Murray
Genre: kauhu, komedia
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 16

Käsikirjoittajat Rhett Reese ja Paul Wernick kehittivät idean Zombielandiin vuonna 2005. He kirjoittivat ideansa pohjalta tekstin, joka oli tarkoitus myydä mahdollisen televisiosarjan pilotiksi. Ohjaaja Ruben Fleischer kiinnostui suuresti ideasta, mutta ehdotti, että kaksikko kirjoittaisikin elokuvan käsikirjoituksen, eikä televisiosarjan. Tekstiä pyöriteltiin vielä useaan kertaan, ennen kuin kuvaukset lähtivät käyntiin helmikuussa 2009. Lopulta Zombieland sai maailmanensi-iltansa 25. syyskuuta 2009 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva osoittautui hitiksi, mistä yllättäen myös kriitikot nauttivat. Itse näin elokuvan vasta muutamaa vuotta myöhemmin ja pidin siitä todella paljon. Olenkin katsonut leffan muutamaan otteeseen uudestaan. Nyt kun elokuva on saamassa kauan odotettua jatkoa leffalla Zombieland: Double Tap (2019) ja kun huomasin filmin viettävän 10-vuotissyntymäpäiväänsä, päätin katsoa elokuvan taas kerran ja samalla arvostella sen.

Kauhea zombitauti on muuttanut lähes koko maailman populaation ihmislihaa himoitseviksi eläviksi kuolleiksi. Neljän elossa olevan henkilön täytyy lyöttäytyä yhteen saavuttaakseen päämääränsä: huvipuiston.

Zombielandin neljä hahmoa ovat Jesse Eisenbergin näyttelemä hermoheikko nörtti Columbus, Woody Harrelsonin esittämä tympeä Tallahassee, Emma Stonen näyttelemä juonitteleva Wichita ja Abigail Breslinin esittämä Wichitan ikäistään fiksumpi pikkusisko Little Rock. Elokuva onnistuu todella kääntämään pienen näyttelijäkaartinsa edukseen, jolloin katsoja uppoutuu oikein kunnolla hahmojen seikkailuun mukaan. Toisin kuin yleensä zombileffoissa, tässä jopa aidosti välittää elävistä hahmoista, eikä halua heidän joutuvan zombien kitaan. Hahmot ovat kiinnostavasti ja hauskasti kirjoitetut, ja heidän näyttelijänsä ovat nappivalinnat rooleihinsa. Harrelson on kuin kotonaan tylyn, mutta huvittavan äijän roolissa. Emma Stone ja Abigail Breslin ovat uskottavat siskokset, joista ymmärtää nopeasti, miten he ovat onnistuneet selviämään zombimaailmanlopun keskellä. Eisenberg on tunnettu nopean hermostuneesta tavastaan puhua ja tässä se pääsee oikeuksiinsa, kun hänen hahmollaan on ties mitä kammoja. Columbus on kuitenkin selvinnyt laatimiensa sääntöjen avulla, joita elokuvassa tuodaan jatkuvasti veikein tavoin esiin. Eli teidän kaikkien hullujen (tai nerokkaiden "mitäs-minä-sanoin") maailmanloppuun valmistautujien kannattaa katsoa Zombieland, sillä tästä löytyy hyviä vinkkejä. Nelikko toimii täydellisesti ja he ovat yksi isoimmista syistä, miksi tämä elokuva on mielestäni todella hyvä. Mitäänsanomattomien hahmojen kanssa leffa ei olisi koskaan noussut suureen suosioon.




Zombieland on omasta mielestäni toiseksi paras zombileffa, minkä olen nähnyt, heti Shaun of the Deadin (2004) jälkeen. Hassua onkin, että molemmat ovat enemmänkin komedioita kuin kauhua. Zombit ovat kuitenkin olleet itselleni aina jokseenkin huvittavia tapauksia, laahustaessaan ihmisten perässä (vaikka on niitä World War Z:n, 2013, parkour-zombejakin nähty) ja mölistessään hölmösti. Kenties juuri siksi nämä kauhuolennot toimivatkin mielestäni parhaiten komedioissa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Zombieland olisi mikään kevyt hassuttelu, vaan siinä oikeasti panostetaan zombifanien tyydyttämiseen ja useassa kohtaa nähdään zombeja ahmimassa ihmisiä niin, että veri roiskuu ja sisuskalut pursuavat ulos. Tietty raakuudet esitetään yliampuvina komedian kautta, mutta herkemmille katsojille voi helposti tulla huono olo elokuvaa katsoessa. Erityisen pelottava elokuva ei ole kyseessä, vaikka muutamia jännittäviä hetkiä onkin luvassa. Lähinnä kyseessä on aivan erinomainen viihdepommi.

Tämä on todella hauska elokuva - paikoitellen jopa hulvaton. Huumoria revitään monellakin eri tapaa ja mukaan mahtuu yllättävänkin absurdeja vitsejä. Zombien tappamiseen keksitään leffan aikana useita koomisia tapoja ja elokuva vaatiikin katsojaltaan hieman kierompaa huumorintajua. Columbuksen ja Tallahasseen väliset sanailut ovat fantastisia ja ne tarjoavat useat makeat naurut. Loistava huumori, raa'at zombikohtaukset ja mitä erinomaisimmat hahmot ja heidän näyttelijänsä tekevät Zombielandista mahtavan paketin. Kestoa leffalta löytyy vain alle puolitoista tuntia ja koska näistä hahmoista alkaakin oikeasti välittämään, haluaisi heidän reissuaan (tämähän on siis road trip -komedia zombeilla höystettynä) nähdä vielä kauemmin. Toisaalta taas elokuva on juuri tällaisenaan todella napakka teos, mistä on riisuttu kaikki ylimääräinen pois. Lisäkesto saattaisi jopa tehdä hallaa elokuvalle, joten on ehkä vain parempi, että filmi pysyy todella tiiviinä settinä. Elokuva menee kuin hujauksessa ohi ja leffan päätyttyä tekisi oikeastaan mieli vain pistää se heti pyörimään uudestaan.




Elokuvan ohjauksesta vastaa Ruben Fleischer ja Zombieland oli itse asiassa hänen esikoisleffansa. Tämän jälkeen Fleischerin taso on heitellyt voimakkaasti mainion Gangster Squadin (2013) ja kehnon Venomin (2018) takia, mutta hänen esikoisensa on pysynyt hänen parhaimpanaan. Fleischer leikittelee taidokkaasti zombeilla ja yhdistää kauhukuvastoa komediaan nokkelasti. Hän myös saa näyttelijöistä kaiken irti ja tätä leffaahan voi muuten kiittää siitä, että se auttoi Eisenbergiä ja Stonea nousemaan maailmanmaineeseen. Rhett Reesen ja Paul Wernickin käsikirjoitus on erinomainen ja he ovat todella ymmärtäneet hahmojen merkityksen, mihin monet muut kauhutekijät eivät jaksa panostaa. Kaksikko pitää tekstinsä yksinkertaisena, mutta silti nerokkaana. Zombieland on myös teknisesti taidokkaasti toteutettu. Kuvaus on oivallista ja leikkaus napakkaa. Ylimääräinen on tosiaan karsittu, mutta filmi ei koskaan tunnu kiirehtivän. Lavastajat ja efektitiimi ovat tehneet hyvää työtä maailmanlopun maisemien kanssa, kun taas maskeeraajat ovat päässeet luomaan hurjia zombimeikkejä. Ääniefektitkin ovat mainioita ja David Sardyn säveltämät musiikit tuovat oman kivan lisänsä tunnelmaan, vaikka leffan jälkeen päässä soikin lähinnä alkutekstien aikana jylisevä Metallican "For Whom the Bell Tolls".

Yhteenveto: Zombieland on aivan mahtava kauhukomedia ja yksi kaikkien aikojen parhaista zombileffoista. Elokuva ei ole niinkään pelottava, mutta hauska se totta vieköön on - se on usein hulvaton! Huumoria revitään irti monilla tavoilla, oli kyse sitten Columbuksen ja Tallahasseen veikeästä sanailusta tai yliampuvasta verimässäilystä. Zombikohtauksissa veri ja suolenpätkät kyllä lentävät, eikä leffa lähde lainkaan pehmoilemaan raakuuksien kanssa. Parasta elokuvassa ovat kuitenkin sen neljä hahmoa, jotka ovat kaikki kiinnostavia ja loistavia persoonia, joiden kanssa lähtee erittäin mielellään seikkailemaan zombimaan halki. Harrelson, Eisenberg, Stone ja Breslin ovat erinomaisia rooleissaan ja heidän väliset kemiansa iskevät yhteen täydellisesti. Ohjaaja Ruben Fleischer on luonut todella hyvän tunnelman ja hän yhdistää toimivasti mukaan road trip -elokuvien henkeä. Elokuva on todella lyhyt, mutta se käyttää kestonsa hyödykseen erittäin hyvin. Zombieland saa katsojansa  erittäin hyvälle mielelle ja sen tekisi haluaisi katsoa heti uudestaan. Suosittelenkin elokuvaa kaikille zombifaneille, kuten myös kauhukomedian ystäville. Nyt odotankin suurella innolla jatko-osan, Zombieland: Double Tapin näkemistä ja toivon, että se onnistuu vangitsemaan saman tunnelman vielä kymmenen vuodenkin tauon jälkeen.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Zombieland, 2009, Columbia Pictures Corporation, Relativity Media, Pariah


maanantai 23. syyskuuta 2019

Arvostelu: Teräsmies III (Superman III - 1983)

TERÄSMIES III

SUPERMAN III



Ohjaus: Richard Lester
Pääosissa: Christopher Reeve, Richard Pryor, Annette O'Toole, Robert Vaughn, Annie Ross, Pamela Stephenson, Paul Kaethler, Jackie Cooper, Marc McClure, Gavan O'Herlihy ja Margot Kidder
Genre: supersankarielokuva, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuvahahmoon perustuva Teräsmies (Superman 1978) oli kehuttu menestys, joten se sai tietysti jatkoa. Teräsmies II (Superman II 1980) oli tuotanto-ongelmistaan huolimatta myös suosittu, joten jatkoa oli jälleen tiedossa. Edellisen osan ongelmien takia Lex Luthor -roistoa näytellyt Gene Hackman ei kuitenkaan suostunut jatkamaan roolissaan (vaikkakin on myös sanottu, että hän oli kiireinen muiden projektien kanssa), joten tilalle täytyi keksiä uusi pahis. Aluksi kolmannessa osassa aiottiin esitellä Supertyttö, mutta hänet päätettiin jättää omaan Supertyttö-elokuvaansa (Supergirl), joka ilmestyi vuonna 1984. Teräsmies III sai ensi-iltansa kesällä 1983 ja vaikka sekin oli hitti, sai se tylyn vastaanoton kriitikoilta ja faneilta. Vuosien varrella leffan asema on pysynyt aika lailla ennallaan, eikä se ole noussut pidetymmäksi. Itse näin elokuvan lapsena, mutta se ei tainnut tehdä mitään vaikutusta, sillä minulla ei ole muistikuvaa siitä, mitä olisin filmistä ajatellut. Näin sen kuitenkin toisen kerran ala-asteen lopulla, mutta silloin pidin sitä aika tylsänä, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Kun mietin, mitä elokuvia arvostelisin, mieleeni putkahtivat vanhat Batman-elokuvat (1966-1997) ja samalla tuumin vanhojen Teräsmiestenkin (1978-2006) arvostelemista. En kuitenkaan omistanut niitä, enkä halunnut maksaa niiden näkemisestä, joten hylkäsin idean. Sain ne kuitenkin ystävältäni Blu-ray -kokoelmassa, jolloin lisäsin elokuvat takaisin listalleni. Katsoin Teräsmies III:n pari viikkoa toisen osan jälkeen.

Samalla kun Clark Kent palaa kotikaupunkiinsa Smallvilleen, rahanahne tietokonenero Gus Gorman päätyy tekemään hommia rikkaille rikollisille, jotka haluavat tuhota kilpakumppaninsa. Roistojen täytyy tietty ensin päihittää Teräsmies ja heiltä jopa löytyy ovela juoni siihen...

Christopher Reeve esittää kolmatta kertaa Teräsmiestä, eli Clark Kentiä, eli Kal-Eliä. Tuttuun tapaansa Reeve toimii roolissaan, vaikkei erityisen hyvää roolisuoritusta teekään. Reeve onnistuu kuitenkin tuomaan esille synkempää puolta, eikä ole pelkästään vanha tuttu värikäs ja hymyilevä sankari (mitä hän on tietty suurimman osan filmin kestosta). Clark Kentinä Reeve pääsee jälleen hieman toilailemaan, mikä ei kuitenkaan enää ole erityisen hauskaa.
     Monet elokuvaa inhoavista haukkuvat pääasiassa tietokonenero Gus Gormania näyttelevää Richard Pryoria. Itse en ymmärrä syytä sille. Vaikkei Pryorkaan ole kovin ihmeellinen tässä, tuo hän tarvittavaa raikkautta sarjaan. Kovin kummoinen vastus Gus ei todellakaan ole Supermanille, mutta hän on silti kiinnostava persoona. Gus ei nimittäin ole mikään paha rikollinen, vaan hän on vain hukassa ja haluaisi voida elää leveämmin. Tietty hän tekee rikollisia asioita, kuten huijaa yhtiöltä yksittäisiä senttejä siirtymään omalle tililleen, jotka muodostavat yhdessä jo tuhansia dollareita, mutta silti Gus on erittäin pidettävältä vaikuttava heppu.
     Gene Hackman ei tosiaan halunnut palata Lex Luthor -pahiksen rooliin, joten tilalle on otettu Robert Vaughn, joka esittää rikasta Ross Websteriä. Valitettavasti herra Webster ei ole lähes millään tavalla erilainen kuin Lex Luthor, vaan tuntuu lähinnä suoralta kopiolta. Hahmo on rikas ja muka todella nerokas, sekä haluaa valtaa ja tuhota Teräsmiehen. Eli siis Lex Luthor. Kopiota katsoessa ei voikaan muuta kuin vain toivoa, että oikea Lex Luthor olisi yhä mukana. Vaikka hahmoa oli jo käytetty kahdessa edellisessä osassa, on aito hahmo silti parempi kuin laimea kopio. Robert Vaughn ei edes pääse lähellekään Hackmanin roolisuoritusta rikollisnerona.
     Edellisistä filmeistä tuttu Lois Lane (Margot Kidder) tekee elokuvassa vain lyhyen esiintymisen, sillä Kidderistäkin liikkuu huhuja, ettei hänkään halunnut jatkaa sarjassa tai sitten hän oli vain kiireinen, kun tätä leffaa kuvattiin. Sankarilla täytyy kuitenkin olla joku neitokainen, joten matkallaan Smallvilleen Clark Kent tapaa vanhan tuttunsa Lana Langin, jota esittää Annette O'Toole. Vaikka hahmon nimi ei ole huimasti Lois Lanea erilaisempi, on hahmo tarpeeksi erilainen. Ensinnäkään hän ei ole toimittaja, eikä hän ole erityisen kiinnostunut Supermanista, minkä lisäksi hänellä on poika nimeltä Ricky (Paul Kaethler). Clarkin ja Lanan yhteiset kohtaukset ovatkin toimivia, miksi on harmi, että loppupäässä leffaa Lana tuntuu unohtuvan täysin.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Ross Websterin ilkeä sisko Vera (Annie Ross) ja assistentti Lorelei (Pamela Stephenson), Lanan inhottava ex-poikaystävä Brad (Gavan O'Herlihy), sekä edellisistä osista tutut Daily Planet -lehden pomo Perry White (Jackie Cooper) ja valokuvaaja Jimmy Olsen (Marc McClure). Vera Websteria ei valitettavasti hyödynnetä tarpeeksi, vaikka hän vaikuttaa olevan roistoista julmin. Sen sijaan assistentti Lorelei pääsee hyvin esille, vaikkakin jää täysin epäselväksi, miksi hän esittää typerää, vaikka häneltä selvästi löytyy älyä.




Teräsmiestä ja Teräsmies II:a tehtiin samanaikaisesti, jotta ne olisivat selkeää jatkumoa toisilleen. Teräsmies III ei taas liity edellisten osien tapahtumiin mitenkään, eikä aiempia tapahtumia edes mainita. Elokuva toimiikin paremmin omillaan kuin edeltäjänsä, muttei se ole kuitenkaan yhtä hyvä filmi. Muutenkaan kovin hyvästä teoksesta ei ole kyse, mutta on Teräsmies III mielestäni paljon parempi kuin monet antavat ymmärtää. Monet nimittäin lyttäävät filmin täysin, sillä heidän mielestään koko leffa on täysin typerä. Siihen minun on vain pakko sanoa, että eivätkö näitä elokuvia katsoneet ole jo tottuneet typeryyksiin? Tässä Teräsmiehelle ei ainakaan luoda täysin tyhjästä uusia voimia kuten edellisissä osissa. En tosin voi kieltää, etteikö tästä silti löytyisi typeryyksiä; isoimpana typeryytenä kohtaus, jossa pahikset yrittävät ampua lentävää Teräsmiestä ohjuksilla ja he tekevät niin videopeliltä näyttävän tietokoneruudun kautta. Sillä, joka ampuu, on vieläpä ohjaimet, joita hän painelee. Tai yhdessä kohtaa pahisten pilvenpiirtäjän katolle on rakennettu tekolumella varustettu hiihtomäki, ja sitten yksi hahmoista liukuu sitä pitkin ja lentää katolta alas, mutta pystyy liukumaan lasiseinää pitkin turvallisesti maahan. Kovin tosissaan tätä elokuvaa ei ole siis varmaan tehty...

Silti Teräsmies III:sta löytyy yllättävänkin synkkä osio, jossa Teräsmies muuttuu ilkeäksi, eikä halua pelastaa ihmisiä enää. Hänen ilkeytensä eivät tosin ole mitä hurjimpia. Teräsmies käy esimerkiksi suoristamassa Pisan kaltevan tornin. Hui, kuinka kamalaa. Osio kuitenkin huipentuu elokuvan parhaaseen kohtaukseen, jossa ilkeä Teräsmies ja hyvä Clark Kent taistelevat toisiaan vastaan. Kohtaus on yllättävän taidokkaasti tehty ja se saa onnistuneesti uskoteltua, että ruudulla olisi kaksi Christopher Reeveä tappelemassa! Yksi hyvä osio ei kuitenkaan riitä pelastamaan kokonaisuutta. Valitettavasti sen lisäksi, että Ross Webster on hahmona hyvin samanlainen kuin Lex Luthor, on hänellä myös samanlaisia suunnitelmia kuin Lexillä. Mukana on jopa yksi suoraan ensimmäisestä Teräsmiehestä varastettu kohtaus, jossa pahikset pohtivat, että Teräsmiehen räjähtäneestä kotiplaneetasta on varmaan lennellyt osia Maahan ja niillä sankarin voisi päihittää... Loppuhuipennukseen luotu supertietokone on kiehtova lisä, mutta sen rakentaminen jää lähes täysin pimentoon, minkä lisäksi sitä hyödynnetään harmillisen vähän siinä vaiheessa, kun siitä oikeasti tulee mielenkiintoinen. Kuten on jo varmaan tullut selväksi, Teräsmies III on täynnä asioita, joita ei hyödynnetä tarpeeksi. En silti haukkuisi sitä mädäksi, kuten monet tekevät. Kyseessä on ihan katsottava, muttei kovin ihmeellinen filmi. Se ei tosin ole mitään uutta Teräsmies-elokuvien keskuudessa...




Elokuvan on ohjannut Richard Lester, joka ohjasi edellisenkin Teräsmiehen. Tässä Lester ei ole onnistunut yhtä hyvin, mutta hän on silti saanut aikaiseksi ihan kivan teoksen. Kovin superia menoa tai seikkailemista ei filmistä löydy, eivätkä käsikirjoittajat Leslie ja David Newman ole saaneet minkäänlaista uhkaa mukaan. Parasta käsikirjoituksessa ovat jotkut dialogit, joissa hahmot eksyvät aiheesta, eivätkä tiedä, mistä toinen puhuu. Niissä huumoripuoli toimii parhaiten. Teräsmies III on kuvattu ihan hyvin, mutta leikkauksessa olisi pitänyt tehdä pientä tiivistämistä, sillä tämäkin filmi on pienesti pitkäveteinen. Visuaaliset tehosteet eivät ole kummoiset, ja taustakankaan käytön näkee lentokohtauksissa selvästi. Teräsmiehen ja Clark Kentin välinen tappelu on kuitenkin hienosti toteutettu. Ääniefektit ovat ihan hyvät, mutta Ken Thornen säveltämät musiikit eivät toimi. Thorne on yrittänyt saada aikaiseksi John Williamsin kaltaisia melodioita, mutta kun Teräsmiehen ikoninen teemamusiikki lähtee käyntiin jatkuvasti todella takeltelevasti, voi helposti huomata, ettei Williams ole oikeasti vastuussa musiikeista. Ja ai niin, filmin alku- ja lopputekstit ovat aivan kauheat.

Yhteenveto: Teräsmies III on ihan kiva elokuva, joka jää kuitenkin edeltäjiensä jalkoihin. Leffa ei ole erityisen mukaansatempaava tai muistettava, mutta sen katsoo sujuvasti ainakin kerran. Elokuvasta löytyy useita asioita, jotka vaikuttavat mielenkiintoisilta, mutta joita ei valitettavasti hyödynnetä kovin hyvin. Typeriä hetkiä on tiedossa tässäkin filmissä. Onneksi Teräsmiehelle ei ole kuitenkaan lisätty kaikenlaisia uusia voimia. Uusia puolia hahmosta tosin löytyy ja vaikkei synkkä Teräsmies tee oikeasti kovin pahoja tekoja, on se osio leffan parasta antia. Reeve on jälleen toimiva roolissaan, vaikka häneltä on energia hieman lopussa. Richard Pryorin Gus Gorman on mainio lisä, mutta rikas Ross Webster on vain säälittävä Lex Luthor -kopio. Onneksi Clark Kentin uusi ihastus Lana Lang ei ole täysi kopio Lois Lanesta, mutta harmillisesti häntäkään ei hyödynnetä loppujen lopuksi kunnolla. Säveltäjä Ken Thorne yrittää kopioida John Williamsin musiikkeja, mutta epäonnistuu siinä pahasti. Efektit eivät ole kovin kummoiset, eikä ohjaaja Richard Lester ole onnistunut yhtä hyvin kuin viimeksi. Kokonaisuudessaan Teräsmies III on keskinkertainen leffa, josta löytyy paljon mitäänsanomattomia ja hölmöjä juttuja, mutta siinä on mukana myös oikeasti hauskoja ja toimivia hetkiä, jolloin sen jaksaa katsoa. Jos edelliset Teräsmies-leffat ovat toimineet teille, niin voihan tämänkin vilkaista. Mielestäni kyseessä ei ole niin surkea filmi kuin monet sanovat, muttei silti kannata odottaa mitään erityistä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Superman III, 1983, Dovemead Films, Cantharus Productions


perjantai 20. syyskuuta 2019

Arvostelu: Rambo: Last Blood (2019)

RAMBO: LAST BLOOD



Ohjaus: Adrian Grunberg
Pääosissa: Sylvester Stallone, Yvette Monreal, Sergio Peris-Mencheta, Óscar Jaenada, Adriana Barraza, Paz Vega ja Rick Zingale
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 16

David Morrellin "Ajojahti"-kirjaan ("First Blood" - 1972) perustunut elokuva Taistelija (First Blood - 1982) oli menestys, joten jatkoa oli luvassa. Rambo - taistelija 2 (Rambo: First Blood Part II - 1985) oli vielä isompi hitti, tuottaen rahaa tuplasti ensimmäiseen osaan verrattuna. Kriitikot eivät kuitenkaan leffalle lämmenneet ja se voittikin jopa palkintoja kehnoudestaan. Vielä vähemmän kriitikot pitivät Rambo - taistelija 3:sta (Rambo III - 1988), mikä ei ollut erityisemmin sarjan fanienkaan mieleen. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen sarjaa jatkettiin neljännellä osalla, mikä nimettiin hassusti vain Ramboksi (2008). Leffa ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, eikä sekään saanut kummoista vastaanottoa kriitikoilta. Heikommasta menestyksestä huolimatta sarjan päätähti Sylvester Stallone ilmoitti jatkavansa sarjaa vielä viidennen osan voimin. Alunperin filmin oli tarkoitus kulkea nimellä "Rambo V: The Savage Hunt" ja se kertoi Rambon johtamasta eliittisotilaiden joukosta, jotka metsästivät geneettisesti muunneltua olentoa. Onneksi Stallone tuli järkiinsä ja muutti tarinaa paljon, ennen kuin kuvaukset alkoivat. Sitä ennen leffa ehdittiin pistää pariinkin otteeseen jäihin ja Stallone sanoi muutamissa haastetteluissa, ettei palaisi enää rooliinsa. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2018 ja nyt Rambo: Last Bloodiksi nimetty viides osa saapuu teattereihin. Itse pidän sarjan avausosasta, Taistelijasta todella paljon. Se on erinomainen ja koukuttava jännitysnäytelmä. Sarjan toinen ja kolmas osa menivät kuitenkin liian jenkkipropagandaksi ja typeräksi macho-pullisteluksi omaan makuuni, enkä pidä niistä, vaikka sarjan toinen osa nauttiikin fanien suosiosta. Neljäs osa Rambo oli kaikessa tarinattomuudessaan viihdyttävä toimintamättö, mutta enpä silti ollut innoissani, kun kuulin viidennen leffan olevan tulossa. Trailerit ja mainokset eivät yhtään auttaneet asiaa, sillä Stallone näyttää niissä niin väsähtäneeltä (oikeasti, katsokaa tuota yllä olevaa julistetta!) että pelkäsin leffankin olevan väsähtänyt. Meninkin hieman skeptisin mielin katsomaan Rambo: Last Bloodia yhdessä sarjaa fanittavan isäni ja Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa sen lehdistönäytökseen.

Kymmenen vuoden ajan John Rambo on saanut elää rauhassa edesmenneen isänsä farmilla, autellen välillä lähistöllä asuvia. Kun farmilla työskentelevän Marian tytär yllättäen siepataan Meksikossa, Rambo lähtee pelastusretkelle.

Sylvester Stallone palaa sotaveteraani John Rambon rooliin viimeistä kertaa... ehkä. Vaikka leffan nimi Last Blood viittaa siihen, että tähän tämä päättyy, on Stallone todennut, että jos elokuva on hitti, tekisi hän mielellään vielä lisää. Stallone ei onneksi itse elokuvassa ole yhtä väsynyt kuin mainoksissa, mutta on silti selvää, että ikä alkaa puskemaan päälle. Stallonella on ikää jo 73 vuotta, eli hurjia stuntteja on turha odottaa. Rambolle onkin keksitty uusia tapoja päihittää vastuksensa ja tällä kertaa Rambo hyödyntääkin enemmän kekseliäisyyttä kuin selkeää tulivoimaa. Hahmona Rambosta on saatu kiinnostavampi tapaus kuin parissa viime leffassa, sillä hän on löytänyt elämälleen tarkoituksen ja kun se yritetään viedä häneltä pois, ymmärtää katsoja täysin, miksi hän lähtee takaisin taistoon. Siinä, missä neljännessä osassa katsojaa ei kiinnostanut tippaakaan siepattujen ihmisten kohtalo, tässä katsoja kannustaa Ramboa löytämään siepatun Gabriellen (Yvette Montreal). Tämänkertainen tappomatka on saatu tuntumaan huomattavasti henkilökohtaisemmalta ja siten merkityksellisemmältä.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Adriana Barraza Gabriellen äitinä Mariana, Sergio Peris-Mencheta ja Óscar Jaenada ihmiskauppaa käyvinä Martinezin veljeksinä, sekä Paz Vega ihmiskauppaa tutkivana reportterina. Näyttelijät tekevät pääasiassa kelpo työtä. Barraza jää hieman vaisuksi äidin roolissa, mutta oudon paljon Game of Thrones -sarjan (2011-2019) Jon Snowlta näyttävä Peris-Mencheta ja Jaenada sopivat hyvin roistoiksi.




Rambo: Last Blood poikkeaa sarjan aiemmista osista paljon sillä, ettei leffa tapahdu viidakossa tai aavikolla. Metsässä piileskely ja mudalla itsensä peittäminen saavat kyytiä, eikä Rambo edes sido huivia päähänsä kuten aiemmin. Leffa onkin tavallaan kuin mikä tahansa muu toimintaleffa, mutta siinä nyt sattuu olemaan pääosassa Stallonen ikonisin toimintahahmo. Kidnappaustarinansa vuoksi filmi muistuttaa enemmän mm. Liam Neesonin Takenia (2008). Onneksi tutumpaa ramboiluakin on mukana ja moni fani saattaa innostua, kun Rambo ottaa puukon kouraan tai tähtää jousipyssyllä pahiksia. Toimintakohtauksissa ei roistoja tai katsojaa säästellä ja hyvä niin, sillä brutaali meno sopii Rambo-filmiin täydellisesti. Päitä ammutaan hajalle haulikoilla ja isoilla veitsillä katkotaan raajoja. Mukana on pari todella rajua hetkeä, mitkä aiheuttavat helposti epämiellyttävän tunteen. Herkemmille katsojille leffan taistelut voivat siis olla liikaa. Itse viihdyin toimintakohtausten parissa erittäin mukavasti. Lopputaistelu on omaan mieleen juuri sopivalla tavalla yliampuva, etten voinut muuta kuin nauttia siitä.

Ehkä jopa toimintaa enemmän pidin kuitenkin siitä, että tällä kertaa mukana tuntuu oikeasti olevan tarina. Juoni ei ole tässä pelkkä tekosyy pistää Rambo tappamaan jengiä, vaan tällä kertaa tuntuu siltä kuin tekijät olisivat oikeasti halunneet kertoa jotain. Elokuvalla kestää hetki ennen kuin se nappaa mukaansa, mutta alkupää käytetään tarpeeksi hyvin aikaa Rambon ja Gabriellen välien avaamiseen, jotta katsojana välittää Rambon pelastusretkestä. Erityisen jännittäväksi meno ei muutu, mutta ihmiskaupan tyly ja inhottava kuvaus alkaa nopeasti ahdistamaan. Kun vastustajina on tällaisia ihmishirviöitä, katsoja todella haluaa nähdä, kuinka Rambo repii heidät riekaleiksi. Ei kyseessä mikään erityisen ihmeellinen elokuva ole, mutta oivallisen tarinan, brutaalin toiminnan, kelpo roistojen ja Stallonelta yhä löytyvän karisman ansiosta Rambo: Last Blood viihdyttää oikein passelisti läpi puolentoista tunnin kestonsa.




Stallonen oli alunperin tarkoitus ohjata elokuva itse, mutta on kenties onni, ettei näin lopulta käynyt, vaan Stallone keskittyi näyttelemiseen, kun Adrian Grunberg toimii ohjaajana. Grunberg on aiemmin toiminut lähinnä toisen yksikön ohjaajana, mutta siirtyy tarpeeksi toimivasti pääohjaajan hommiin. Grunberg rakentaa tarpeeksi kelvollista draamaa ja tekee toiminnasta jokseenkin realistisella tavalla yliampuvaa. Matt Cirulnickin ja Stallonen työstämä käsikirjoitus sisältää kerrankin oivallisen tarinan. Repliikit ovat tosin paikoitellen kliseisiä ja leffasta löytyy muutenkin ennalta-arvattavia juttuja. Kameratyöskentely on paikoitellen mainiota, mutta välillä turhan heiluvaa. Leikkauskin on muutamassa kohtaa turhan nopeaa, mutta pääasiassa sujuvaa. Lavasteet ovat taidokkaasti toteutetut ja ääniefektit ovat erinomaiset. Brian Tyler palaa säveltäjäksi neljännestä osasta ja vaikka hänen musiikkinsa toimivat hyvin taustalla, ei niistä löydy Jerry Goldsmithin hienoja melodioita.

Yhteenveto: Rambo: Last Blood on kelpo päätös Rambon saagalle... jos tämä nyt siis ihan oikeasti on sarjan päätös. Toivottavasti on. Leffa on hyvin erilainen sarjan aiemmista osista sillä, etteivät tapahtumat sijoitu viidakkoon tai aavikolle, ja vaikka tuttua ramboilua on mukana, ovat jotkut Rambo-leffoille ominaiset asiat saaneet kyytiä. Elokuva pohjustaa alkupäässä tarinaansa toimivasti, jotta katsojaa oikeasti kiinnostaa, miten hommassa käy. Toimintaa pitää odottaa, mutta kun se alkaa, on se odotuksen arvoista. Taistelut ovat väkivaltaisia ja brutaaleja. Ne sisältävät yllättävänkin karuja hetkiä ja herkimmät katsojat saattavat kokea pahaa oloa niiden aikana. Parasta on kuitenkin, että mukana on kunnon tarina, mikä pitää mukanaan loppuun saakka. Sylvester Stallonella alkaa ikä painamaan päälle, mutta onnistuu hän yhä olemaan aikamoinen äijä. Ei Rambo: Last Blood mikään kovin erityinen teos ole, mutta se tarjoaa hyvissä määrin säväyttäviä toimintakohtauksia, jolloin genren ja Rambon fanina sitä katsoo oikein mielellään.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Rambo: Last Blood, 2019, Lionsgate, Millennium Films, Balboa Productions, NYLA Media Group, Campbell Grobman Films


torstai 19. syyskuuta 2019

Arvostelu: Ad Astra (2019)

AD ASTRA



Ohjaus: James Gray
Pääosissa: Brad Pitt, Tommy Lee Jones, Donald Sutherland, Liv Tyler, Ruth Negga, Donnie Keshawarz, Bobby Nish, Loren Dean, Kimberly Elise, John Ortiz ja LisaGay Hamilton
Genre: scifi, draama
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 12

Ad Astra on James Grayn ohjaama ja käsikirjoittama, sekä Brad Pittin tähdittämä scifielokuva. Gray ilmoitti leffan teosta Cannesin elokuvajuhlilla 2016, missä hän kertoi työstävänsä avaruuteen sijoittuvaa filmiä. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2017 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo tämän vuoden tammikuussa, mutta Disneyn Fox-kaupan vuoksi julkaisu viivästyi. Nyt Ad Astra saapuu vihdoin elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun näin sen trailerin. Se vaikutti todella mielenkiintoiselta ja aloin odottamaan elokuvan näkemistä. Kävinkin katsomassa leffan sen lehdistönäytöksessä ja jo tässä kohtaa täytyy todeta, että monet vauhdikkaan avaruusseikkailun kuvan antaneen trailerin nähneet tulevat luultavasti pettymään elokuvaan. Ad Astra on jotain ihan muuta...

Tulevaisuudessa ihmiskunta etsii avaruudesta älyllistä elämää. Majuri Roy McBride lähetetään kohti Neptunusta etsimään hänen isäänsä, joka on yksi elämää etsivistä astronauteista.

Elokuvan pääroolissa majuri Roy McBridena nähdään tosiaan Brad Pitt, joka suoriutuu osastaan tutun varmalla otteella. Pitt on vuosien varrella osoittanut usein toimivansa erittäin hyvin elokuvan isoimpana tähtenä ja todistaa saman myös tässä. Pittillä riittää karismaa ja hän onnistuu tuomaan esille tunteita hienovaraisin keinoin. Tästä huolimatta Roy jää lopulta hieman etäiseksi katsojalta. Itse ainakin koin vaikeuksia yrittäessäni tarttua Royn tunteisiin oikein kunnolla.
     Leffassa nähdään myös Liv Tyler Royn vaimona, Donald Sutherland avaruuteen mukaan lähtevänä eversti Pruittina, Donnie Keshawarz, Loren Dean, Kimberly Elise ja Bobby Nish Cepheus-avaruusaluksen miehistönä, sekä Tommy Lee Jones Royn isänä, professori Clifford McBridena. Muutkin näyttelijät tekevät oivallista työtä sillä ruutuajalla mitä heille on annettu (mikä Liv Tylerin kohdalla on valitettavan vähän). Veteraaninäyttelijät Tommy Lee Jones ja Donald Sutherland ehtivät näyttämään lahjansa, mutta lopulta tämä on ihan vain Brad Pittin show. Sivuhahmotkin jäävät etäisiksi ja harmillisesti yksi elokuvan tärkeimmistä puolista, eli Royn ja hänen isänsä välinen suhde ei iske niin hyvin kuin toivoisi.




Ad Astran trailerit antavat helposti kuvan siitä, että elokuva olisi vauhdikas avaruusseikkailu, missä Roy kohtaa hurjia vaaroja ja katsoja pidetään naulattuna penkkiin näyttävien toimintaspektaakkeleiden kautta. Todellisuudessa Ad Astra on enemmänkin filosofinen pohdiskelu ihmisyydestä, ihmisistä ja ihmiskunnasta. Onko ihmiskunta muuttunut niin tylsäksi, että kaikki kiinnostava sijoittuu ulkoavaruuteen? Onko maapallo niin huonossa kunnossa, että ihmiset mieluummin muuttavat sieltä pois ja aiheuttavat saman toiselle planeetalle, eivätkä yritä korjata virheitään? Toistammeko me vain edellisen sukupolven virheitä ja onko tässä maailmassa edes paikkaa sellaiselle lajille kuin ihminen? Esimerkiksi tällaisia asioita pähkäillään elokuvan kahden tunnin keston aikana. Kun osa katsojista ihastuu elokuvan pohdiskelevampaan asenteeseen, toiset lähtevät pettyneinä pois, kun leffa ei tarjonnutkaan vauhtia ja vaaroja avaruudessa. Kyllähän trailerissa nähdyt toiminnallisemmat kohtaukset ovat tietty mukana elokuvassa ja esimerkiksi Kuun takaa-ajo on aivan mielettömän huikeasti toteutettu, mutta pääasiassa Ad Astra on todella hitaasti kulkeva elokuva. Osa pitää tätä rauhoittavana ja vangitsevana, toiset taas pitkäveteisenä.

Omasta mielestäni Ad Astrasta löytyy muutamia turhan hitaasti eteneviä ja jaarittelevia hetkiä, mutta muuten pidin sen rauhallista kerrontatapaa yllättävänkin koukuttavana ja paikoitellen jopa lumoavana. Elokuvaan on onnistuttu luomaan jollain tapaa hypnotisoiva ilmapiiri, mikä pitää katsojan silmät lukittuina valkokankaan tapahtumiin. Lisäksi pidin äärimmäisen paljon siitä, että tekijät ovat oikeasti panostaneet elokuvan tulevaisuudenkuvaan. Vaikkei maapalloa paljoa tutkitakaan, leffassa avataan jatkuvasti uusia näkemyksiä siitä, millainen maailma tulevaisuudessa voisi olla. Itseäni samaan aikaan sekä huvitti että kauhistutti lentokenttää muistuttava Kuun avaruusalusten hangaari. Filmi ei lähde hirveästi ampumaan yli ja saa monet futuristisetkin asiat näyttämään maanläheisiltä. Pidin elokuvan filosofisemmasta lähestymistavasta ja samalla ihailin, kuinka saumattomasti mukaan tuodaan myös henkeäsalpaavia toiminnallisia kohtauksia. Elokuva jättää paljon pureskeltavaksi, mutta samalla se jättää myös hieman toivomisen varaan. Leffa ei täysin yllä maaliin asti, vaan yrittää kenties jopa hieman liikaa. Tunnetasolla se jää tosiaan aika etäiseksi.




Ohjaaja-käsikirjoittaja James Gray pohdiskelee syvällisiä erittäin mainiosti ja jättää myös katsojan tuumimaan asioita, mutta hän ei onnistu rakentamaan kovinkaan kiinnostavia hahmoja, joista katsoja välittäisi leffan aikana. Gray on käyttänyt niin paljon aikaa leffan yleisen hengen rakentamiseen ja filosofiointiin, että on siinä samassa unohtanut tehdä isän ja pojan välisestä suhteesta oikeasti tunteikkaan. Upeille visuaalisuuksille Graylla kyllä on silmää ja Ad Astra näyttääkin todella hienolta. Elokuva on fantastisesti kuvattu. Kuvat ovat tasaisia, tarkkoja ja usein yksinkertaisilla tavoilla ällistyttäviä. Lavasteet, asut ja myös valaisu ovat hienosti toteutetut ja erikoistehosteet ovat vaikuttavaa katseltavaa. Vaikka joitain kohtia voisi tiivistää, on leffa pääasiassa taidokkaasti leikattu. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu ja hiljaisuutta hyödynnetään maagisin tavoin. Max Richterin säveltämät musiikit säestävät tapahtumia hyvin oikeissa kohdissa.

Yhteenveto: Ad Astra on kiehtovan syvällinen ja filosofinen scifipohdiskelu, mikä jää tunnetasolla kuitenkin hieman pinnalliseksi. Ihmiskunnan merkitystä tuumitaan perusteellisesti - välillä toiveikkaasti ja välillä synkästi. Monet tulevat pettymään, ettei leffa tarjoakaan trailereiden tyyliin vahdikasta avaruusseikkailua ja suuria taisteluita, kun taas toiset ihastuvat filmin pohdiskelevaan henkeen. Suuria toiminnallisia kohtauksia on kyllä mukana ja ne ovat huikeasti toteutetut, mutta muuten leffa on rauhallinen ja hitaasti etenevä. Parista kohtaa leffaa voisi tiivistää, mutta muuten sen rytmi on vangitsevan lumoava. Brad Pitt, Donald Sutherland ja Tommy Lee Jones ovat oikein hyviä rooleissaan, mutta Pittin ja Jonesin isä-poika-tarina jää lopulta aika etäiseksi. Hahmot eivät muutenkaan ole kovin kiinnostavia. Visuaalisesti leffa on upeaa seurattavaa. Vaikka James Gray on onnistunut monissa asioissa hyvin, jättää Ad Astra silti hieman toivomisen varaan. Mielenkiintoisemmilla ihmisillä ja vahvemmalla draamalla leffa voisi olla jopa loistava kokonaisuus. Ei tästä mitään seuraavaa 2001: Avaruusseikkailua (2001: A Space Odyssey - 1968) tule, mutta onhan se hienoa, että yhä tänäkin päivänä isommat studiot voivat olla rohkeita pistämään rahaa tällaisiinkin avaruusleffoihin, mitkä eivät luultavasti ole jättimenestyksiä syvällisemmän lähestymistapansa vuoksi.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Ad Astra, 2019, Twentieth Century Fox, Regency Enterprises, New Regency Pictures, Bona Film Group, Keep Your Head, MadRiver Pictures, Plan B Entertainment, RT Features, 20th Century Fox Film Corporation


tiistai 17. syyskuuta 2019

Arvostelu: Teräsmies II (Superman II - 1980)

TERÄSMIES II

SUPERMAN II



Ohjaus: Richard Lester
Pääosissa: Christopher Reeve, Margot Kidder, Gene Hackman, Terence Stamp, Sarah Douglas, Jack O'Halloran, Jackie Cooper, Marc McClure, Ned Beatty, Valerie Perrine, Susannah York ja E. G. Marshall
Genre: supersankarielokuva, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia / Extended Version: 2 tuntia 26 minuuttia / The Richard Donner Cut: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuvahahmoon perustuva supersankarielokuva Teräsmies (Superman - 1978) oli suuri ja ylistetty hitti. Sellaista siitä myös toivottiin ja uskottiin, joten jatko-osan teko lähti liikkeelle samaan aikaan ensimmäisen osan kanssa. Molempia leffoja kuvattiin päällekäin ja Supermanin ohjaaja Richard Donner ehti saada aikaiseksi lähes koko jatko-osan, mutta kun tuotanto viivästyi ja sen budjetti alkoi kasvamaan, jatko-osan teko pysäytettiin. Alkuvuodesta 1979 jatkon tuotanto lähti jälleen käyntiin, mutta Donner potkittiin projektista pihalle ja hänet korvattiin Richard Lesterillä. Monet tekijät eivät pitäneet muutoksesta ja jotkut jopa jättivät elokuvan vapaaehtoisesti. Kesällä 1979 jatko-osan kuvaukset vihdoin jatkuivat. Lesterin ei kuitenkaan pitänyt kuvata vain muutamia juttuja, jotka olivat aiemmin jääneet tekemättä, vaan hänen täytyi tehdä useita kohtauksia uudestaan, jotta hänelle voitaisiin myöntää ohjaajan titteli alkuteksteihin. Käsikirjoitusta myös työstettiin uudestaan, mikä tarkoitti lisäkuvauksia. Lopulta Teräsmies II sai ensi-iltansa muutamissa maissa joulukuussa 1980 ja monissa muissa maissa seuraavan vuoden aikana. Tuotanto-ongelmistaan huolimatta filmi oli iso menestys ja se voitti kriitikotkin puolelleen. Leffaa pidetään nykyään edeltäjänsä tavoin supersankarielokuvagenren klassikkona, jota ylistetään edelleen. Itse näin Teräsmies II:n lapsena ja se oli mielestäni parempi kuin edellinen osa, sillä jatko-osana tämä leffa pääsi paljon nopeammin näyttämään Supermanin seikkailuita. Katsoin elokuvan jossain kohtaa uudelleen, mutta silloin pidin sitä jokseenkin tylsänä, enkä ole jaksanut katsoa sitä uudestaan. Kun pohdin, mitä elokuvia arvostelisin, päätin arvioida vanhat Batman-leffat (1966-1997). Samalla pohdin myös vanhojen Teräsmiehien (1978-2006) arvostelemista, mutta koska en omistanut niitä, luovuin ideastani. Sain kuitenkin ystävältäni Blu-ray -paketin, joka sisälsi vanhat Teräsmies-leffat, jolloin päätin sittenkin toteuttaa ideani. Katsoin Teräsmies II:n pari viikkoa ensimmäisen osan jälkeen.

Supermanin täytyy pohtia, haluaako hän olla mieluummin kansan rakastama sankari, vai kömpelö toimittaja Clark Kent, ollakseen rakastamansa Lois Lanen kanssa. Maailma kuitenkin tarvitsee Supermania, kun kenraali Zod ja hänen pahat kätyrinsä vapautuvat Varjosektorilta ja aikovat vallata Maan.

Christopher Reeve palaa Teräsmiehen, eli Clark Kentin, eli Kal-Elin rooliin ja on tässä filmissä parempi kuin edellisessä. Clark Kentinä Reeve ei pääse samalla lailla olemaan tunaroiva pöhkö, mutta hän tarjoaa silti parit naurut. Teräsmiehenä Reevestä löytyy jälleen oivaa sankarillisuutta ja tarvittavaa sydäntä. Hahmosta löydetään leffassa myös uusia puolia, joita on kiinnostava seurata. Näitä puolia olisi voinut näyttää hieman enemmänkin, mutta jo näin on hyvä. Hahmo ei ole yhtä tylsä kuin aiemmin, sillä tässä näytetään erittäin oivasti, ettei Teräsmies olekaan täysin voittamaton.
     Margot Kidderin esittämä toimittaja Lois Lane on harmillisesti sama avuton neito pulassa kuin edellisessäkin osassa, mutta hänelle on annettu hieman enemmän asennetta. Toimittajana Lois on paljon parempi kuin aiemmin, eikä hän joudu jatkuvasti kyselemään muilta, miten yksinkertaisia sanoja kirjoitetaan. Kidderin roolisuoritus on Reeven tavoin parempi kuin ennen, eikä hän ole yhtä yksiulotteinen.
     Elokuvan pahikset ovat tosiaan edellisen filmin alussa nopeasti nähdyt kenraali Zod (Terence Stamp) ja hänen kätyrinsä Ursa (Sarah Douglas) ja Non (Jack O'Halloran). Kolmikko on loistovastus Teräsmiehelle, sillä heillä on samat voimat kuin sankarilla. Ylivoimansa ansiosta katsojana jopa hieman jännittää, miten Teräsmies voisi pysäyttää heidät? Kenraali Zod on oiva hahmo ja Stamp huokuu oikeaa karismaa, mitä maailmanvalloittajan rooli vaati. Ursa taas vaikuttaa hieman ilkeämmältä kuin kenraali ja on valmis tekemään isompia kauheuksia. Non on kolmikosta suurin eli samalla myös tyhmin. Hän ei puhu ollenkaan, vaan päästelee typeriä mylväisyjä ja osoittaa urpoutensa useasti leffan aikana. Douglas ja O'Halloran ovat kelpo valinnat rooleihinsa.
     Päänvaivaa Teräsmiehelle tuottaa myös vankilasta karannut rikollisnero Lex Luthor (Gene Hackman), joka haluaa tietty yhdistää älykkyytensä kenraali Zodin voimien kanssa. Luthorista on tehty koomisempi hahmo kuin edellisessä osassa, mutta hänestä löytyy yhä oikeanlaista kieroutta. Hackman on jälleen mainio roistona, vaikka hahmo jääkin usein yliluonnollisen pahiskolmikon varjoon. Myös Luthorin kätyrit Otis (Ned Beatty) ja neiti Teschmacher (Valerie Perrine) tekevät paluun, joskin vain lyhyeksi aikaa.
     Elokuvassa nähdään myös Jackie Cooper Daily Planet -lehden päätoimittaja Perry Whitena, Marc McClure valokuvaaja Jimmy Olsenina, E. G. Marshall Yhdysvaltain presidenttinä ja Susannah York Teräsmiehen Lara-äidin hologrammina, joka antaa ohjeita pojalleen. Teräsmiehen isää Jor-Eliä esittävä Marlon Brando ehti kuvata Donnerin kanssa kohtauksia leffaa varten, mutta ohjaajan vaihtumisen jälkeen hänen osuutensa leikattiin pois filmistä ja hänet korvattiin Yorkilla.




Leffa alkaa lähes samalla lailla kuin alkuperäinen Teräsmies, eli kenraali Zodin, Ursan ja Nonin oikeudenkäynnistä ja vangitsemisesta Varjosektorille. Tämä on mainio aloitus, sillä se näyttää heidän olevan tällä kertaa tarinan viholliset, minkä lisäksi se toimii ihan kivana kertauksena, sillä se myös näyttää, mitä kolmikko puuhasi ennen vangitsemistaan. Kertaus ei kuitenkaan lopu siihen, sillä alkutekstien aikana näytetään lähes koko edellinen elokuva alusta loppuun (josta on kuitenkin onneksi poistettu leffan kamalan surkea ajankääntölopetus), mikä on kivaa niille, jotka näkivät edellisen osan kauan sitten, mutta pitkästyttävää niille, jotka ovat juuri katsoneet sen. Vasta kymmenen minuutin kohdalla Teräsmies II oikeasti alkaa ja seikkailu lähtee vihdoin liikkeelle. Elokuva onnistuu nappaamaan katsojan heti mukaansa, kun terroristit ottavat Eiffel-tornin haltuunsa ja uhkaavat räjäyttää siellä vetypommin. Siitä lähtien filmi pitää mielenkiinnon yllä mainiosti, vaikka mukaan onkin lipsahtanut hetkiä, jotka voisi helposti poistaa kokonaan. Minun on itse asiassa tunnustettava, että mielestäni Teräsmies II on selvästi kiinnostavampi ja parempi elokuva kuin edeltäjänsä.

Mielipiteeni ei kuitenkaan johdu siitä, että toimintaa on enemmän - vaikka se toki tekee katselukokemuksesta viihdyttävämmän - vaan koska elokuva on kokonaisuudessaan... noh, kokonaisempi. Filmi ei tunnu siltä, että siitä puuttuisi tärkeitä hetkiä, eikä sen loppuhuipennus ole ihan hirveän myötähäpeällistä kuraa. Teräsmies II:ssa tunnelmakin on paremmin luotu. Voimiensa ansiosta pahikset tuntuvat vaarallisemmilta ja uhkaavammilta kuin mikään edellisessä osassa. Leffassa on enemmän jännitystä, minkä lisäksi Loisin ja Teräsmiehen romanssi on uskottavampaa. Siinä ei ole noloja ja typeriä hetkiä, vaan se on onnistuneempi ja mukaansatempaavampi paketti. Mukaan on jopa saatu muutamia hauskoja vitsejä, sekä osio jossa on mukana epätoivon tuntua.




Teräsmies II:sta löytyy silti selkeitä ongelmiakin. Toimintakohtaukset lisäävät filmin viihdearvoa, mutta samalla niitä on myös turhan paljon. Teräsmiehen taistelu kolmikkoa vastaan Metropolis-kaupungissa kestää liian kauan ja siihen mahtuu jotkut leffan hölmöimmistä hetkistä. Toimintaan ei ole saatu kunnon koukuttavuutta ja tappelut tapahtuvat niin hitaasti, että ne käyvät hieman tylsiksi. Elokuvasta löytyy myös Teräsmiehen ihmisyyteen liittyvä juonikuvio, joka on kiehtova käänne, mutta jota ei kehitellä tarpeeksi hyvin, jotta se toimisi oikeasti. Isoin ongelmani filmissä on kuitenkin se, että hahmoille on keksitty uusia, todella typeriä voimia. Miten Teräsmies kykenee yhtäkkiä liikuttamaan asioita mielensä voimalla? Tai ampumaan jonkinlaista laseria sormestaan? Tai monistamaan itsensä hologrammeiksi ja teleporttaamaan paikasta toiseen? Tai irrottamaan logonsa rinnastaan ja heittämään sen vastustajaansa päin vangitsevana frisbeenä? Mitä helvettiä? Käsikirjoittajat ovat selvästi vain keksineet uusia juttuja, eivätkä ole miettineet onko niissä mitään järkeä. Yhdessä kohtaa Teräsmies myös kostaa tökerösti sen, että häntä nöyryytettiin, mikä ei sovi hahmoon yhtään. Ja ne, jotka valittivat Man of Steelin (2013) jälkeen ettei Teräsmies koskaan tapa, eivät ole selvästi nähneet tätä filmiä vähään aikaan. Tämä Teräsmies tapppaa. Ja tekee sen vielä hymyillen. Muuten kyseessä on erittäin oivallinen supersankariseikkailu, jonka katsoo mieluummin uudestaan kuin edellisen elokuvan.

Filmin on tosiaan ohjannut Richard Lester, joka onnistui Donneria paremmin tunnelman luomisessa. Elokuvan ongelmat johtuvatkin samoista käsikirjoittajista kuin edellisessa filmissä, eli Mario Puzosta, ja David ja Leslie Newmanista. Heidän olisi pitänyt karsia outoja voimia hahmoilta ja tiivistää kokonaisuutta hieman. Viimeistään leikkauksessa olisi pitänyt tapahtua tiivistämistä muutamassa kohtauksessa. Teräsmies II on kuitenkin ihan hyvin kuvattu, mutta sen visuaaliset tehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten. Lentävät hahmot ovat usein todella kömpelösti toteutetut ja Metropoliksen tuhoutuminen ison taistelun aikana näyttää hieman koomiselta. Äänimaailma on kuitenkin oivallinen. Lavastajat ovat tehneet kelpo työtä Yksinäisyyden linnakkeen ja vankilan kanssa. Pahiskolmikon asut ovat ihan tyylikkäät. Musiikkien sävellyksestä vastaa tällä kertaa Ken Thorne, joka on tehnyt parhaansa kopioidessaan edellisen osan säveltäjä John Williamsia. Williamsin upea tunnusmusiikki kuullaan tietty tässäkin ja se jää jälleen päähän soimaan loppupäiväksi.




Elokuvasta on olemassa pari muuta versiota alkuperäisen teatteriversion lisäksi. Edellisen filmin tavoin myös Teräsmies II:sta leikattiin televisiota varten pidempi versio, joka sisälsi Donnerin kuvaamia kohtauksia yhdeksäntoista minuutin verran. Paljon tunnetumpi versio leffasta on kuitenkin 2000-luvulla julkaistu The Richard Donner Cut, joka on nimensä mukaisesti Donnerin versio elokuvasta. Vaikka tarina pysyy samana, The Richard Donner Cutissa on täysin erilaisia kohtauksia kuin teatteriversiossa. Alun Eiffel-torniosio puuttuu siitä kokonaan, minkä lisäksi Marlon Brando nähdään Jor-Elinä. Olen nähnyt myös Donnerin version, mutta tätä arvostelua varten katsoin alkuperäisen teatteriversion.

Yhteenveto: Teräsmies II on parempi ja kokonaisempi elokuva kuin edeltäjänsä. Tarina ei missään kohtaa tee outoa aikahyppyä, eikä leffan loppuhuipennus ole yhtä typerä kuin edellisessä osassa. Hieman liian pitkän kertausalun jälkeen filmi nappaa nopeasti mukaansa ja pitää mukanaan loppuun asti. Leffassa on oivallinen tunnelma monin tavoin. Kenraali Zod ja kumppanit luovat toimivan uhan ja jännitteen, minkä lisäksi Clark Kentin ja Lois Lanen romanssi on ihan hyvin kirjoitettu ja esitetty. Huumoria on kelpo määrä mukana ja näyttelijät tekevät parempaa työtä kuin aiemmin. Harmillisesti elokuvasta löytyy selkeitä ongelmiakin. Toimintakohtaukset ovat välillä hieman pitkäveteistä katseltavaa - etenkin Metropoliksessa käytävä taistelu tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan. Mukaan on myös jostain syystä lisätty uusia voimia Teräsmiehelle, joissa ei ole mitään järkeä ja jotka ovat vain äärimmäisen idioottimaisia. Mitäköhän lie käsikirjoittajakolmikko mietti leffaa työstäessään... Visuaaliset efektit eivät ole kummoiset, mutta äänimaailma toimii ja säveltäjä Ken Thorne on saanut ihan sujuvasti kopioitua John Williamsin tyyliä musiikkeihin. Mielestäni ohjaaja Richard Leister onnistui Richard Donneria paremmin tekemään hyvän Teräsmies-seikkailun. Suosittelenkin filmiä kaikille Teräsmies-faneille ja niille, jotka pitivät edellisestä osasta. Teräsmies II on erittäin hyvä supersankarielokuva ja ensimmäisen osan tavoin se on klassikko, mitä ilman emme olisi saaneet Tim Burtonin tai Christopher Nolanin Batmaneita tai Marvelin isoa elokuvauniversumia.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.themindreels.com
Superman II, 1980, Dovemead Films, Film Export A.G., International Film Production


maanantai 16. syyskuuta 2019

Arvostelu: Rambo (2008)

RAMBO



Ohjaus: Sylvester Stallone
Pääosissa: Sylvester Stallone, Julie Benz, Paul Schulze, Graham McTavish, Matthew Marsden, Rey Gallegos, Maung Maung Khin, Jake La Botz, Tim Kang ja Ken Howard
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia / Extended Cut: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 18

David Morrellin "Ajojahti"-kirjaan ("First Blood" - 1972) perustuva elokuva Taistelija (First Blood - 1982) oli hitti, joten tekijät päättivät tietty jatkaa sarjaa. Vaikka jatko-osat Rambo - taistelija 2 (Rambo: First Blood Part II - 1985) ja Rambo - taistelija 3 (Rambo III - 1988) saivat lyttäyksen kriitikoilta, olivat nekin menestyneitä - joskin kolmas osa ei päässyt lähellekään toisen osan lipputuloja. Kun sarjan oikeudet omistava Carolco Pictures meni konkurssiin vuonna 1997, oikeudet myytiin Miramaxille, mikä olisi halunnut tehdä neljännen osan. Päätähti Sylvester Stallone ei kuitenkaan ollut halukas jatkamaan sarjaa, kunnes 2005 oikeudet päätyivät Nu Imagelle ja Millennium Filmsille, jotka halusivat tehdä neljännen filmin. Stallone innostui uudesta tarinasta ja päätti lopulta suostua palaamaan Rambon rooliin. Hän jopa halusi ohjata elokuvan itse. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2007 ja lopulta ihan vain Ramboksi nimetty neljäs osa saapui teattereihin alkuvuodesta 2008. Leffa oli pienimuotoinen hitti, vaikka sai aika ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse näin leffan vasta jokunen vuosi sitten ja pidin sitä parempana kuin sarjan kaksi edellistä osaa. En ole kuitenkaan katsonut elokuvaa uudestaan, kunnes nyt kun huomasin, että sarja on saamassa jälleen jatkoa elokuvalla Rambo: Last Blood (2019). Katsoinkin Rambon pari viikkoa Rambo - taistelija 3:n jälkeen.

John Rambo yrittää elää kaikessa rauhassa Thaimaassa ilman taistelemista, kunnes hänet pestataan ihmisoikeustyöntekijöiden oppaaksi Burmaan. Kun hänen opastamansa ryhmä joutuu Burmassa armeijan vangiksi, Rambon täytyy lähteä pelastusretkelle ja ruumiitahan siinä tulee.

Parikymmentä vuotta Rambo - taistelija 3:n jälkeen Stallonen näyttelemä John Rambo on kiertänyt maailmaa ja yrittänyt piiloutua Thaimaahan, mistä häntä ei vedettäisi mukaan tappamishommiin. Leffa siis alkaa hyvin samalla lailla kuin sarjan pari aiempaa osaa, mutta jälleen pitää tietty keksiä joku syy pistää Rambo tositoimiin. Rambo näyttää todella kyllästyneeltä kaikkeen ja onkin vastahakoinen tekemään yhtään mitään. Valitettavasti katsojan silmään tämä voi helposti näyttää siltä kuin Stallone olisi kyllästynyt Rambon rooliin, mutta tästä ei luultavasti ole kyse, sillä Stallone halusi innokkaasti jopa ohjata elokuvan. Joka tapauksessa Rambo on oma tympeä itsensä. Stallone suoriutuu roolistaan hieman paremmin kuin kahdessa edellisessä filmissä ja hän yrittää tuoda jotain syvyyttä hahmoon, eikä vain pullistele lihaksiaan.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Julie Benz ja Paul Schulze ihmisoikeuksista huolehtivana pariskuntana, jotka anovat tarpeeksi monta kertaa, jotta Rambo suostuu heidän oppaakseen, Graham McTavish, Matthew Marsden, Rey Gallegos, Jake La Botz ja Tim Kang palkkasotureina, jotka lähtevät Rambon mukaan pelastusretkelle, Ken Howard pappina, joka suostuttelee Rambon pelastushommiin ja muistuttaa vahvasti vanhoista Rambo-leffoista tuttua eversti Trautmania (Trautman olisi varmasti ollut mukana, jos häntä esittänyt Richard Crenna ei olisi menehtynyt 2003), sekä Maung Maung Khin Burman armeijaa johtavana majuri Pa Tee Tintinä, joka on mitä yksiulotteisin ja unohdettavin pahis. Majuriin ei edes yritetä keksiä sisältöä, vaan hän vain antaa parissa kohtaa käskyjä sotilaille ja yrittää näyttää häijyltä. Muutenkin hahmot jäävät todella pinnallisiksi ja yksiulotteisiksi, eikä hahmojen nimiä muista enää, kun lopputekstit alkavat. Näyttelijät tekevät parhaansa sen kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa - eli todella vähän.




Rambo on mielestäni hieman parempi elokuva kuin Rambo - taistelija 2 ja Rambo - taistelija 3, sillä siitä ei löydy samaa myötähäpeällistä macho-pullistelua, minkä lisäksi siitä on pyritty tekemään huomattavasti roisimpi toimintaleffa. Jos aiemmissa osissa pahikset tekivät pahaa ihmisille, se ei ole mitään verrattuna niihin kauheuksiin, mitä Burman armeija tekee tässä filmissä. Ja kun Rambo lähtee tappamaan sotilaita, on lopputulos paljon verisempää. Jos vielä katsoo elokuvan pidennetyn version, missä ihmiset räjähtävät kappaleiksi, raajat katkeilevat ja suolet pursuavat ulos vatsoista, on leffa ymmärrettävästi saanut korkean K18-ikärajansa. Joillekin väkivallan realistisempi ja tylympi ote voi tehdä filmistä vaikean katsottavan, mutta jotkut taas viihtyvät elokuvan parissa paremmin näin. Itse olen vähän kahden vaiheilla. Itseäni ei haittaa elokuvan raakuus, ja lopputaistelu, missä pistetään oikein kunnolla haisemaan, on mielestäni viihdyttävää seurattavaa. Jotkut elokuvan raakuuksista, kuten lapsiin kohdistuva väkivalta taas ovat sellaista materiaalia, että tarvitsiko leffaan pistää sellaista?

Tässäkin filmissä täytyy kuitenkin odottaa aika kauan, kunnes tykitys alkaa. Sitä ennen nähdään kömpelösti kirjoitettua, ohjattua ja näyteltyä draamaa, mikä lähinnä pitkästyttää katsojaa. Lisäksi katsojaa ei voisi vähempää kiinnostaa laimeasti kirjoitettujen ihmisoikeustyöntekijöiden kohtalo, sillä ennen sieppaustaan he ovat lähinnä vain ärsyttäneet Ramboa. Tälläkin kertaa juoni (tai juonentynkä) on lähinnä vain tekosyy sille, että loppupäässä päästään näkemään, kun Rambo päästetään irti. Onneksi tällä kertaa lopputaistelu on odotuksen arvoinen - vaikkakin kun se päättyy, päässä käy nopeasti ajatus, että tässäkö tämä nyt oli? Elokuva yrittää tuoda jonkinlaista painavaa sanaa maailmalla tapahtuvista vääryyksistä ja shokeerata, mutta samalla se sortuu olemaan aivotonta räiskintää. Ramboilu vakavammalla otteella toimii vain osittain ja lopputuloksena onkin aika epätasainen, viihdyttävä mutta samalla keskeneräinen ja keskinkertainen teos. Itselleni katselukokemus oli mieluisampi kuin kahden edellisen osan kanssa, mutta ensimmäisen Taistelijan hienouden saavuttaminen on tässä kohtaa pelkkä haave.




Stallone ei tosiaan vain näyttele Ramboa, vaan hän on myös ohjannut ja käsikirjoittanut elokuvan. Stallone on löytänyt tavan esittää yliampuvaa toimintaa realistisemmalla otteella ja halunnut oikein mässäillä raakuuksilla. Hän ei kuitenkaan keksi kunnon sisältöä hahmoihin tai tarinaan ja leffa jää lopulta pintaraapaisuksi siitä, mihin sillä olisi potentiaalia. Elokuvan kameratyöskentely on myös epätasaista ja vaikka mukana on tyylikkäitä kuvia, on heiluvaa käsivarakuvaa mukana liikaa. Leikkaus on sujuvaa ja värimäärittelyllä filmiin on saatu luotua ahdistava ja likainen henki, mikä ei herätä katsojassa minkäänlaista intoa lähteä seikkailemaan noissa viidakoissa. Lavasteet ovat vaikuttavasti toteutetut. Efektien taso vaihtelee jo ihan räjähdysten uskottavuudessa. Ääniefektit ovat kuitenkin erinomaiset ja Brian Tylerin säveltämät musiikit jumputtavat mukavasti taustalla. Tyler on tuonut parissa kohtaa mukaan hieman vaikutteita Jerry Goldsmithin musiikeista alkuperäisessä Taistelijassa.

Yhteenveto: Hassusti nimetty neljäs Rambo-leffa Rambo on viihdyttävä ja raaka, mutta eipä kovin paljoa muuta. Toimintaan on tuotu hieman realistisempi ote, vaikka lopputaistelun tykitys onkin yliampuvaa. Väkivalta on tylympää ja todentuntuisempaa kuin aiemmin, eikä katsojaa säästellä verenvuodatuksessa, irtoraajoissa ja suolenpätkissä. Parissa kohtaa leffa tarjoaa hyvät naurut käsittämättömän suureellisella mässäilyllään ja välillä se taas pistää toivomaan, ettei joitain juttuja olisi näytetty. Parin edellisen elokuvan hömppähenki on poistettu ja tämä filmi kulkee paljon totisemmalla otteella. Onkin vain harmi, että juoni on näin ohuen ohut, pahis näin surkea ja muut hahmot näin yhdentekeviä, sillä vahvemmalla käsikirjoituksella Rambo voisi olla hyvä elokuva. Nyt se on lähinnä keskinkertaista ja hieman keskeneräiseltä tuntuvaa viihdettä. Stallonesta löytyy karismaa, mutta samalla näyttää siltä, ettei häntä kiinnosta olla mukana elokuvassa. Väkivaltaelokuvien ystäville Rambo tarjoaa paljon riemua, mutta yhtään laadukkaampaa teosta etsiville tämä on luultavasti puolitoista tuntia hukkaan heitettyä aikaa. Itse pidän tästä hieman enemmän kuin kahdesta edellisestä osasta, mutta silti harmittelen, kuinka kauas on jouduttu alkuperäisestä Taistelijasta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Rambo, 2008, Lionsgate, The Weinstein Company, Millennium Films, Equity Pictures Medienfonds GmbH & Co. KG IV, Emmett/Furla/Oasis Films, Rogue Marble