Arvostelu: Willow - suuri seikkailu (Willow - 1988)

WILLOW - SUURI SEIKKAILU

WILLOW

Ohjaus: Ron Howard

Pääosissa: Warwick Davis, Val Kilmer, Joanne Whalley, Jean Marsh, Patricia Hayes, Billy Barty, Mark Northover, Pat Roach, Kevin Pollak, Rick Overton, Gavan O'Herlihy, Maria Holvöe, Julie Peters, Mark Vandebrake, Dawn Downing, David J. Steinberg, Tony Cox, Kate Greenfield, Ruth Greenfield ja Rebecca Bearman

Genre: fantasia, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

Willow - suuri seikkailu on Ron Howardin ohjaama fantasiaelokuva. Kehitellessään Tähtien sota: Episodi IV - Uutta toivoa (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) 1970-luvun alussa, George Lucas sai idean elokuvaan, jota hän ryhtyi kirjoittamaan työnimellä "Munchkins". Kesti kuitenkin vuosia, kunnes Lucas päätti vihdoin tehdä filmin. 1980-luvulla Ron Howard etsi itselleen fantasiaprojektia ja Lucas esitteli hänelle ideansa. Kaksikko ryhtyi työstämään elokuvaa, mutta koki takaiskuja, sillä viime vuosien aikana heikosti menestyneiden fantasialeffojen, kuten Legendan (Legend - 1985) ja Labyrintin (Labyrinth - 1986) takia studiot eivät kiinnostuneet rahoittamaan filmiä. Lopulta tuottaja Alan Ladd Jr. päätti hypätä mukaan projektiin ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 1987. Willow - suuri seikkailu sai ensi-iltansa toukokuussa 1988 ja vaikkei se ollut toivottu hitti, oli se huomattavasti menestyneempi kuin aiempien vuosien fantasiaelokuvat. Leffa sai niin kaksi Oscar-ehdokkuutta (parhaat erikoistehosteet ja äänitehosteet) kuin myös kaksi Razzie-ehdokkuutta (huonoin käsikirjoitus ja miessivuosa). Elokuva ei saanut kriitikoilta kummoista palautetta, mutta sen parissa kasvaneet lapset ovat nostaneet filmin vuosien varrella isompaan arvostukseen ja nykyään Willow - suuri seikkailu nauttii kulttiklassikon maineesta. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt leffaa, mutta olen ollut tietoinen siitä lapsuudesta asti. Nyt kun elokuva on saamassa jatkoa Disney+ -palveluun tehdyn Willow-sarjan (2022-) kautta, päätin vihdoin ja viimein katsoa alkuperäisen Willow - suuren seikkailun.

Ennustus kertoo, että riimusyntymämerkin omaava lapsi syöksisi pahan kuningatar Bavmordan vallasta. Kun lapsi löytyy, kuningatar lähettää joukkonsa tappamaan hänet, mutta kun joukot epäonnistuvat, lapsi päätyy lyhytkasvuisen, Willow-nimisen nelwynin hoteisiin.

Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluussa (Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi - 1983) Wicket-nimistä ewok-nallekarhua esittänyt Warwick Davis pääsee näyttelemään nimikkoroolissa Willow Ufgoodina. Willow on nelwyn, elokuvan nimitys lyhytkasvuisten lajille, vähän samaan tapaan kuin hobitit J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -kirjoissa (The Lord of the Rings - 1954-1955). Willow'lla on vaimo Kaiya (Julie Peters) ja pariskunnalla kaksi lasta, poika Ranon (Mark Vandebrake) ja tytär Mims (Dawn Downing). Perhettään rakastava ja taikurin hommista haaveileva Willow pääsee elämänsä seikkailuun, kun hän löytää joesta daikin-vauvan (daikin termi pitkäkasvuisille), tietämättä, että kyseessä on juurikin suuren ennustuksen lapsi. Kuvausten aikaan vasta 17-vuotias Davis on erittäin hyvä pääroolissa, hypäten onnistuneesti epätavallisen sankarin saappaisiin. Vaikka olenkin vuosia ihaillut Davisin työtä Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) avaruusolioina, Leprechaun-kauhuelokuvien (1993-2018) pahiksena ja Harry Potter -leffojen (2001-2011) taikaolentoina, olin iloinen, että Willow'ssa Davis pääsee esiintymään ilman voimakkaita maskeerauksia.

     Elokuvassa nähdään myös Mark Northover Willow'ta kiusaavana Burglekuttina, David J. Steinberg Willow'n ystävänä Meegoshina, Billy Barty nelwynien suurvelhona, Jean Marsh pahana kuningatar Bavmordana, Joanne Whalley tämän tyttärenä Sorshana, Pat Roach kuningattaren armeijan komentajana Kaelina, Val Kilmer itsekeskeisenä miekkamies Madmartiganina, Kevin Pollak ja Rick Overton pieninä maahisina Roolina ja Franjeanina, Patricia Hayes kettukusuksi muutettuna noitana Fin Razielina, sekä Gavan O'Herlihy tuhotun Galladoornin kuningaskunnan sotilaskomentaja Thaughbaerina, joka johtaa sotaa kuningatarta vastaan. Sivunäyttelijöiden valopilkku on ehdottomasti Kilmer, joka on nappivalinta virnuilevaksi Madmartiganiksi. Marsh istuu passelisti häijyn kuningattaren osaan, mutta hahmona Bavmorda jää aika mitäänsanomattomaksi pahikseksi. Kiinnostavampi onkin hänen tyttärensä Sorsha, joka yrittää todistaa arvonsa tyytymättömän äitinsä silmissä. Pollakin ja Overtonin esittämä maahisduo yrittää tuoda mukaan huumoria, mutta kaksikko on lähinnä ärsyttävä.

Miksi ihmeessä en katsonut Willow - suurta seikkailua lapsena?! Elokuva olisi hyvin todennäköisesti iskenyt minuun silloin todella lujaa, olinhan Harry Potterin ja Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -elokuvien (The Lord of the Rings - 2001-2011) myötä aivan hulluna fantasiaseikkailuihin. Ymmärrän hyvin, että leffa on noussut kulttiasemaan ysärilasten myötä, mutta kummastelen suuresti, miksi elokuva sai niin nihkeän vastaanoton ilmestyessään. Koska en nähnyt elokuvaa lapsena, minulla ei ole minkäänlaisia nostalgiakakkuloita muovaamassa mielipidettäni suuntaan tai toiseen. Jopa vasta aikuisiällä katsottuna koin Willow - suuren seikkailun ilahduttavaksi fantasiaelokuvaksi, joka istuu mitä parhaiten koko perheen yhteiseen leffailtaan.

Elokuva totta kai hyödyntää useita fantasiatarinoiden kliseitä altavastaajasankarista, jonka vanha ja viisas tietäjä lähettää huimalle matkalle yhdessä muiden epätodennäköisten sankarien kanssa, päihittämään pahaa vihulaista, joka uhkaa koko satumaailmaa. Samaa on luettu ja nähty vuosikymmenten, jopa -satojen varrella useaan otteeseen, mutta mitä väliä? Pyörää ei aina tarvitse keksiä uudestaan, jotta homma toimii. Willow - suuri seikkailu onnistuu esittelemään lumoavan satumaailman kaikenlaisten mörököllien kera ja nappamaan katsojan mukaan seikkailuunsa. Siitä löytyy heikkoutensa, kuten hieman lattea pahis ja rasittava komediakaksikko, mutta muuten yllätyin, kuinka paljon pidin filmistä.

Elokuva houkuttelee mukaansa jännittävällä alustuksellaan ja ilahduttaa sitten, esitellessään vähitellen tätä fantasiamaailmaa ja sen erilaisia asukkeja. Elokuvan aikana Willow kohtaa ties mitä tyyppejä ja olentoja, kohtaamisten vaihdellessa hauskojen ja jännittävien välillä. Varsinkin perheen pienimmille filmi on usein varsin hurja ja itse en voinut kuin harmitella, ettei tällaista synkempää menoa tunnuta enää uskaltavan pistää mukaan lastenleffoihin. Napakasti etenevä seikkailu johtaa kohti toimivaa huipennusta. Ei elokuva pahemmin mitään yllätyksiä tarjoa, mutta se on silti erittäin oivallinen fantasiafilmi ja olen iloinen, että se keräsi vuosien saatossa ansaitsemaansa arvostusta.

Ron Howard ja George Lucas ovat oiva kaksikko työstämään filmiä, olivathan he työskennelleet yhdessä jo Lucasin ohjaamassa ja Howardin tähdittämässä komediassa Svengijengi '62 (American Graffiti - 1973). Lucas on työstänyt mainion kertomuksen pääasiassa hyvien hahmojen kera, josta löytyy monenlaista menoa ja meininkiä, ja tekstin pohjalta Howard rakentaa tunnelmaa ja pitää pakettia kasassa taidokkaasti. Elokuva on myös hyvin kuvattu. Mukana on useita upeita otoksia, joissa hyödynnetään erinomaisesti näyttelijöitä ja lavasteita yhdistettynä maalauksiin, jotka muodostavat hulppeita näkymiä. Lavasteet ovat myös vaikuttavat ja niin asut kuin maskeeraukset toimivat. Erikoistehosteiden taso vaihtelee läpi leffan, mutta pääasiassa Willow - suuri seikkailu on yllättävän hyvin kestänyt aikaa. Pikkuriikkiset maahiset ovat tarpeeksi hyvin istutettu mukaan kuviin ja eräs muodonmuutosloitsu on häikäisevän sulavasti tehty. Keskivaiheilla nähtävä suuri kaksipäinen monsteri näyttää joissain otoksissa hurjalta ja toisissa taas koomiselta ilmestykseltä. Äänimaailma on myös osaavasti työstetty ja James Hornerin säveltämät musiikit tunnelmoivat maagisesti läpi leffan.

Yhteenveto: Willow - suuri seikkailu on erittäin mainio fantasiaelokuva, josta koko perhe voi nauttia. Tarinaan on selvästi lainailtu tuttuja satukliseitä, mutta niistä saadaan pyöriteltyä ilahduttavan omanlaiseltaan tuntuva seikkailuleffa, joka pitää hyvin mukanaan alusta loppuun. Seikkailuhenki on onnistuneesti läsnä ja matkan varrella nähdään jos minkälaista meininkiä. Elokuva saa nauramaan, mutta myös jännittämään. Näyttelijät ovat pääasiassa hyviä rooleissaan, erityisesti Warwick Davis pääroolissa itse Willow'na ja Val Kilmer vastahakoisesti tätä seuraavana Madmartiganina. Kuningatar Bavmorda on kuitenkin aika mitäänsanomaton pahishahmo, eikä maahiskaksikko Rool ja Franjean ole erityisen hauska - pikemminkin rasittava. Vaikka ajan julma hammas onkin nakerrellut filmiä sieltä täältä, on elokuva pääasiassa edelleen visuaalisesti hieno kuvauksensa ja puitteidensa puolesta. Ron Howardin ohjaus pitää ilahduttavaa tunnelmaa korkealla ja satumaista pakettia kasassa. Heikkouksineenkin Willow - suuri seikkailu on todella hyvä fantasialeffa, jota suosittelen erittäin lämpimästi. Minua kaduttaa, etten ollut älynnyt katsoa elokuvaa aiemmin ja nyt odotan innolla näkeväni tulevan Willow-sarjan, jonka elokuvalle uskollisilta vaikuttavat trailerit näyttävät paremmilta kuin olisin odottanut.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Willow, 1988, Lucasfilm, Metro-Goldwyn-Mayer, Imagine Entertainment

Arvostelu: Älä kieltäydy kahdesti (Never Say Never Again - 1983)

ÄLÄ KIELTÄYDY KAHDESTI

NEVER SAY NEVER AGAIN

Ohjaus: Irvin Kershner 

Pääosissa: Sean Connery, Klaus Maria Brandauer, Kim Basinger, Barbara Carrera, Edward Fox, Pamela Salem, Alec McCowen, Rowan Atkinson, Bernie Casey, Gavan O'Herlihy ja Max von Sydow

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 12

Never Say Never Again, eli suomalaisittain Älä kieltäydy kahdesti perustuu Ian Flemingin James Bond -kirjaan Pallosalama (Thunderball - 1961), jonka pohjalta oli jo vuonna 1965 tehty elokuva Pallosalama (Thunderball). Alunperin Fleming oli lähtenyt työstämään kirjaa elokuvakäsikirjoituksena ja kirjoittikin sen tarinaa yhdessä tuottaja Kevin McCloryn ja käsikirjoittaja Jack Whittinghamin kanssa. Kaksikko ei kuitenkaan saanut minkäänlaista ansiomerkintää tai kiitosta kirjassa, jolloin McClory haastoi Flemingin oikeuteen. Kun Eon Productions ryhtyi tekemään James Bond -elokuvia Flemingin kirjojen pohjalta, yhtiö teki diilin McCloryn kanssa Pallosalama-kirjan käytöstä. Diiliin kuului, ettei McClory saisi itse tehdä seuraavaan kymmeneen vuoteen elokuvaa kirjan pohjalta. Kun diili raukesi vuonna 1975, McClory ryhtyi tekemään omaa elokuvaversiotaan kirjasta ensimmäisen Bond-näyttelijän, Pallosalamaa tähdittäneen Sean Conneryn kanssa. Eon Productions kuitenkin koki, että McClory oli ylittämässä oikeutensa elokuvan teon suhteen ja projekti pistettiin jäihin. McClory sai puolelleen tuottaja Jack Schwartzmanin, joka auttoi ratkomaan oikeusasiat ja Lorenzo Semple Jr. palkattiin kirjoittamaan filmin käsikirjoitus. Connery ei kuitenkaan ollut tyytyväinen tekstiin, joten mukaan otettiin Dick Clement ja Ian La Frenais. Elokuvalle mietittiin pitkään nimeä ja sitä kutsuttiin mm. nimillä "Warhead" ja "James Bond of the Secret Service", kunnes tekijät päätyivät Never Say Never Againiin, mikä oli tullut Conneryn vaimon Michelinen sanomasta, kun Connery oli Timantit ovat ikuisia -leffan (Diamonds Are Forever - 1971) jälkeen todennut, ettei enää koskaan näyttelisi James Bondia. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 1982 ja lopulta Älä kieltäydy kahdesti sai ensi-iltansa lokakuussa 1983. Elokuva oli hitti - joskin ei yhtä iso kuin samana vuonna ilmestynyt virallinen James Bond -elokuva, Roger Mooren tähdittämä Octopussy - mustekala (Octopussy - 1983). Ilmestyessään kriitikot kehuivat filmiä, mutta vuosien varrella elokuvan arvostus on vähentynyt ja nykyään filmiä pidetään lähinnä "sinä epävirallisena Bond-rainana". Itse en ollut ennen nähnyt Älä kieltäydy kahdesti -elokuvaa, vaikka olin vuoden 1967 Casino Royale -parodiaa lukuunottamatta katsonut kaikki julkaistut James Bond -elokuvat. Olin jopa useita vuosia varautunut filmin suhteen, eikä minulla ollut mielenkiintoa katsoa tätä epävirallista 007-elokuvaa. Kuitenkin nyt kun uuden Bond-filmin No Time to Dien (2021) ensi-iltaa on jälleen siirretty koronapandemian takia, päätin sitä odotellessa vihdoin ja viimein vilkaista Sean Conneryn paluun James Bondin rooliin. 

Kun paha SPECTRE-järjestö sieppaa kaksi ydinasetta, MI6 avaa uudestaan lakkautetun 00-osastonsa ja salainen agentti James Bond kutsutaan löytämään ydinaseet, sekä tutkimaan salaperäistä Maximillian Largoa.

Edesmenneellä Sean Connerylla on selvästi ristiriitainen suhde James Bondiin. Hän varmasti piti hahmon esittämisestä, näyttelihän Connery hahmoa jopa seitsemän kertaa, mutta hän myös lopetti hahmon esittämisen kahdesti. Ensin hän ei suostunut palaamaan Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -elokuvaan (On Her Majesty's Secret Service - 1969). Sitten hän päätti tehdä vielä Timantit ovat ikuisia, minkä hän aikoi jättävän viimeiseksi Bondikseen, mutta kuten hänen vaimonsa hänelle sanoi "never say never again" ja 1983 hänet nähtiin jälleen agentti 007:nä. Parissa viimeisessä virallisessa Bond-leffassaan Connery näyttää selviä kyllästymisen merkkejä ja etenkin Timantit ovat ikuisia -filmissä häntä ei välillä näyttänyt kiinnostavan lainkaan. Tämä oli yksi syy, miksi olin vältellyt Älä kieltäydy kahdesti -elokuvan katsomista, sillä pelkäsin, että sama kyllästyminen olisi nähtävissä tässäkin. Yllättävää kyllä, ikääntynyt Connery on paremmassa terässä kuin pari filmiään aiemmin ja hän jopa näyttäisi viihtyvän salaisen agentin roolissa pitkästä aikaa. Kun kammosin, että hänen mahdollinen turhautumisensa saattaisi pilata filmin, Connery onkin kirkkaasti elokuvan parasta antia.

     Vastaansa James Bond saa SPECTRE-järjestön agentin Maximillian Largon, jota näyttelee Klaus Maria Brandauer. Hahmo on toisaalta kiinnostavasti hyvin erilainen kuin Pallosalama-elokuvan Emilio Largo (Adolfo Celi), mutta samalla todella tylsä ja mitäänsanomaton roisto. Brandauer ei ole kummoinen osassaan, eikä hahmo tunnu koskaan minkäänlaiselta uhkalta Bondille. Emilio Largossa oli särmää, sekä tyylikkyyttä silmälappunsa kera.

Lisäksi elokuvassa nähdään myös Edward Fox MI6-tiedustelupalvelua johtavana M:nä, Pamela Salem tämän sihteeri Moneypennynä, Alec McCowen agenttien erikoisvimpaimet rakentavana Q:na, Bernie Casey CIA-agentti Felix Leiterinä, sekä Kim Basinger Domino Petachina, johon Bond tietty iskee silmänsä, Gavan O'Herlihy Dominon veljenä Jack Petachina, Barbara Carrera Fatima Blushina eli SPECTRE-agentti 12:na ja yllättäen Mr. Bean itse, Rowan Atkinson Bondia auttavana Nigel Small-Fawcettina, sekä mahtava Max von Sydow SPECTRE-johtaja Blofeldina. Fox, Salem, McCowen ja Casey tekevät kelvollista työtä Bond-saagan tuttuina hahmoina, vaikka aluksi kestää jonkin aikaa nähdä eri naamat tietyissä rooleissa Conneryn ympärillä. Basinger sopii hyvin Bond-tytöksi ja Carrera toimii mainiosti viettelevänä pahiksena. Atkinson on oiva lisä näyttelijäkaartiin, vaikka näin jälkikäteen huvittaakin, kun tietää hänen tähdittäneen myöhemmin James Bond -parodialeffasarja Johnny Englishiä (2003-2018).

Vaikka olikin mukavaa nähdä Sean Conneryn palaavan James Bondin rooliin ja vielä niin, että hän oikeasti halusi palata, elokuvana Älä kieltäydy kahdesti ei onnistunut tekemään vaikutusta. Ymmärrän kyllä, että tietyt tutut Bond-jutut piti lakisyistä jättää pois tästä filmatisoinnista, mutta silti filmi on jopa liian erilainen tuntuakseen James Bondilta. Välillä jopa tuntuu siltä kuin katsoisi ison budjetin faniteosta, johon on saatu keploteltua oikea Bond-näyttelijä päärooliin. Sentään elokuva ei ole täysi kopio Pallosalamasta, vaikka se sisältääkin tuttuja juttuja, mutta silti tuntui siltä, että tämä leffa on jo nähty aiemmin ja paljon paremmin tehtynä. Kahden tunnin ja vartin kestossaan elokuva on myös aavistuksen liian pitkä, eikä se oikein koskaan nappaa mukaansa.

Elokuvan sekaan mahtuu omat tähtihetkensä, kuten ihan tiivistunnelmainen kohtaus, jossa Bondin pitää pakoilla nälkäistä haita, mutta mukana on myös aika kiusallisiakin hetkiä, kuten Largon luoma jonkinsortin videopeli, jossa Bond ja Largo kohtaavat ensi kertaa toisensa. Kohtaus on lähinnä koominen eikä painostava, kuten oli selvästi tarkoitettu. Tönkön toteutuksensa kanssa kohtaus kuuluu koko 007-saagan heikoimpiin hetkiin. Toimintakohtauksista uupuu oikea väkevyys ja alkupäässä nähtävä käsirysy kestää liian kauan. Jännitettä ei löydy ja loppupää tuntuu lattealta finaalilta. Loppujen lopuksi Älä kieltäydy kahdesti on lähinnä vain erikoisuudeltaan mielenkiintoinen epävirallinen lisä Bond-sarjaan. Ymmärrän toisaalta, miksi McClory halusi saada filmin tehtyä, mutta samalla koen elokuvan täysin tarpeettomaksi uudelleenfilmatisoinniksi.

Leffan ohjaajana toimii Irvin Kershner, joka oli juuri muutama vuosi aiemmin tehnyt kenties koko Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) parhaan elokuvan, Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaiskun (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980). Harmi, ettei Kershner osoita tässä samaa lahjakkuutta ja lopputuloksena onkin aika keskinkertainen vakoojajännäri. Älä kieltäydy kahdesti on kyllä oivallisesti kuvattu, lavastettu ja valaistu, mutta leikkauksessa sitä olisi pitänyt tiivistää. Äänimaailma toimii passelisti, vaikka musiikeiltaan Michel Legrandin työ ei kuulosta ollenkaan Bondilta. Tämä on toki ymmärrettävää, sillä lakisyistä elokuvassa ei saanut käyttää oikeiden 007-elokuvien sävellyksiä. Silti tunnistettavien musiikkien uupuminen vahvistaa häiritsevää tunnetta siitä, että jokin ei nyt ole kohdallaan. Lani Hallin laulama tunnuslaulu Never Say Never Again on välittömästi unohdettava rallatus, mikä sinänsä siis sopii elokuvan henkeen erinomaisesti.

Yhteenveto: Älä kieltäydy kahdesti on aika keskinkertainen ja erikoinen elokuva James Bondin virallisen kaanonin ulkopuolella. On erittäin mukavaa nähdä, että salaiseksi agentiksi palaava Sean Connery selvästi viihtyy monen vuoden jälkeen roolissaan, mutta leffa hänen ympärillään ei tarjoa samaa iloa. Vaikka filmi on onneksi tarpeeksi erilainen Pallosalamasta, silti sitä katsoessa herää aina välillä tunne siitä, että tämä on jo tehty aiemmin ja vieläpä paremmin. Erityinen pettymys on tämänkertainen Largo-roisto, jonka roolissa Klaus Maria Brandauer ei jaksa vakuuttaa. Bondin ja Largon ensikohtaaminen surkuhupaisan videopelin äärellä on kohtauksena yksi Bond-saagan huonoimmista. Mukana on useita hyviäkin hetkiä, mutta ne tuntuvat loppupeleissä jäävän kokonaisuuden turhuuden varjoon. On ymmärrettävää, että Kevin McClory halusi korjata jotain, minkä koki vääryydeksi elämässään, mutta hänen työstämänsä filmi ei ole kaksinen. Kun vielä tutut Bond-jutut loistavat poissaolollaan, katsojaa koettelee lähinnä turhauttavan hämmentävä henki. Älä kieltäydy kahdesti -elokuvan voi sujuvasti katsoa kerran, jos muut 007-filmit on nähnyt, sillä kyseessä on mielenkiintoinen pala elokuvasarjan historiaa. Itse elokuvana se ei kuitenkaan ole erityisen kiinnostava tai hyvä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.3.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Never Say Never Again, 1983, TaliaFilm II Productions, Woodcote, Producers Sales Organization

Arvostelu: Teräsmies III (Superman III - 1983)

TERÄSMIES III

SUPERMAN III

Ohjaus: Richard Lester
Pääosissa: Christopher Reeve, Richard Pryor, Annette O'Toole, Robert Vaughn, Annie Ross, Pamela Stephenson, Paul Kaethler, Jackie Cooper, Marc McClure, Gavan O'Herlihy ja Margot Kidder
Genre: supersankarielokuva, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuvahahmoon perustuva Teräsmies (Superman - 1978) oli kehuttu menestys, joten se sai tietysti jatkoa. Teräsmies II (Superman II - 1980) oli tuotanto-ongelmistaan huolimatta myös suosittu, joten jatkoa oli jälleen tiedossa. Edellisen osan ongelmien takia Lex Luthor -roistoa näytellyt Gene Hackman ei kuitenkaan suostunut jatkamaan roolissaan (vaikkakin on myös sanottu, että hän oli kiireinen muiden projektien kanssa), joten tilalle täytyi keksiä uusi pahis. Aluksi kolmannessa osassa aiottiin esitellä Supertyttö, mutta hänet päätettiin jättää omaan Supertyttö-elokuvaansa (Supergirl), joka ilmestyi vuonna 1984. Teräsmies III sai ensi-iltansa kesällä 1983 ja vaikka sekin oli hitti, sai se tylyn vastaanoton kriitikoilta ja faneilta. Vuosien varrella leffan asema on pysynyt aika lailla ennallaan, eikä se ole noussut pidetymmäksi. Itse näin elokuvan lapsena, mutta se ei tainnut tehdä mitään vaikutusta, sillä minulla ei ole muistikuvaa siitä, mitä olisin filmistä ajatellut. Näin sen kuitenkin toisen kerran ala-asteen lopulla, mutta silloin pidin sitä aika tylsänä, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Kun mietin, mitä elokuvia arvostelisin, mieleeni putkahtivat vanhat Batman-elokuvat (1966-1997) ja samalla tuumin vanhojen Teräsmiestenkin (1978-2006) arvostelemista. En kuitenkaan omistanut niitä, enkä halunnut maksaa niiden näkemisestä, joten hylkäsin idean. Sain ne kuitenkin ystävältäni Blu-ray -kokoelmassa, jolloin lisäsin elokuvat takaisin listalleni. Katsoin Teräsmies III:n pari viikkoa toisen osan jälkeen.

Samalla kun Clark Kent palaa kotikaupunkiinsa Smallvilleen, rahanahne tietokonenero Gus Gorman päätyy tekemään hommia rikkaille rikollisille, jotka haluavat tuhota kilpakumppaninsa. Roistojen täytyy tietty ensin päihittää Teräsmies ja heiltä jopa löytyy ovela juoni siihen...

Christopher Reeve esittää kolmatta kertaa Teräsmiestä, eli Clark Kentiä, eli Kal-Eliä. Tuttuun tapaansa Reeve toimii roolissaan, vaikkei erityisen hyvää roolisuoritusta teekään. Reeve onnistuu kuitenkin tuomaan esille synkempää puolta, eikä ole pelkästään vanha tuttu värikäs ja hymyilevä sankari (mitä hän on tietty suurimman osan filmin kestosta). Clark Kentinä Reeve pääsee jälleen hieman toilailemaan, mikä ei kuitenkaan enää ole erityisen hauskaa.
     Monet elokuvaa inhoavista haukkuvat pääasiassa tietokonenero Gus Gormania näyttelevää Richard Pryoria. Itse en ymmärrä syytä sille. Vaikkei Pryorkaan ole kovin ihmeellinen tässä, tuo hän tarvittavaa raikkautta sarjaan. Kovin kummoinen vastus Gus ei todellakaan ole Supermanille, mutta hän on silti kiinnostava persoona. Gus ei nimittäin ole mikään paha rikollinen, vaan hän on vain hukassa ja haluaisi voida elää leveämmin. Tietty hän tekee rikollisia asioita, kuten huijaa yhtiöltä yksittäisiä senttejä siirtymään omalle tililleen, jotka muodostavat yhdessä jo tuhansia dollareita, mutta silti Gus on erittäin pidettävältä vaikuttava heppu.
     Gene Hackman ei tosiaan halunnut palata Lex Luthor -pahiksen rooliin, joten tilalle on otettu Robert Vaughn, joka esittää rikasta Ross Websteriä. Valitettavasti herra Webster ei ole lähes millään tavalla erilainen kuin Lex Luthor, vaan tuntuu lähinnä suoralta kopiolta. Hahmo on rikas ja muka todella nerokas, sekä haluaa valtaa ja tuhota Teräsmiehen. Eli siis Lex Luthor. Kopiota katsoessa ei voikaan muuta kuin vain toivoa, että oikea Lex Luthor olisi yhä mukana. Vaikka hahmoa oli jo käytetty kahdessa edellisessä osassa, on aito hahmo silti parempi kuin laimea kopio. Robert Vaughn ei edes pääse lähellekään Hackmanin roolisuoritusta rikollisnerona.
     Edellisistä filmeistä tuttu Lois Lane (Margot Kidder) tekee elokuvassa vain lyhyen esiintymisen, sillä Kidderistäkin liikkuu huhuja, ettei hänkään halunnut jatkaa sarjassa tai sitten hän oli vain kiireinen, kun tätä leffaa kuvattiin. Sankarilla täytyy kuitenkin olla joku neitokainen, joten matkallaan Smallvilleen Clark Kent tapaa vanhan tuttunsa Lana Langin, jota esittää Annette O'Toole. Vaikka hahmon nimi ei ole huimasti Lois Lanea erilaisempi, on hahmo tarpeeksi erilainen. Ensinnäkään hän ei ole toimittaja, eikä hän ole erityisen kiinnostunut Supermanista, minkä lisäksi hänellä on poika nimeltä Ricky (Paul Kaethler). Clarkin ja Lanan yhteiset kohtaukset ovatkin toimivia, miksi on harmi, että loppupäässä leffaa Lana tuntuu unohtuvan täysin.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Ross Websterin ilkeä sisko Vera (Annie Ross) ja assistentti Lorelei (Pamela Stephenson), Lanan inhottava ex-poikaystävä Brad (Gavan O'Herlihy), sekä edellisistä osista tutut Daily Planet -lehden pomo Perry White (Jackie Cooper) ja valokuvaaja Jimmy Olsen (Marc McClure). Vera Websteria ei valitettavasti hyödynnetä tarpeeksi, vaikka hän vaikuttaa olevan roistoista julmin. Sen sijaan assistentti Lorelei pääsee hyvin esille, vaikkakin jää täysin epäselväksi, miksi hän esittää typerää, vaikka häneltä selvästi löytyy älyä.

Teräsmiestä ja Teräsmies II:a tehtiin samanaikaisesti, jotta ne olisivat selkeää jatkumoa toisilleen. Teräsmies III ei taas liity edellisten osien tapahtumiin mitenkään, eikä aiempia tapahtumia edes mainita. Elokuva toimiikin paremmin omillaan kuin edeltäjänsä, muttei se ole kuitenkaan yhtä hyvä filmi. Muutenkaan kovin hyvästä teoksesta ei ole kyse, mutta on Teräsmies III mielestäni paljon parempi kuin monet antavat ymmärtää. Monet nimittäin lyttäävät filmin täysin, sillä heidän mielestään koko leffa on täysin typerä. Siihen minun on vain pakko sanoa, että eivätkö näitä elokuvia katsoneet ole jo tottuneet typeryyksiin? Tässä Teräsmiehelle ei ainakaan luoda täysin tyhjästä uusia voimia kuten edellisissä osissa. En tosin voi kieltää, etteikö tästä silti löytyisi typeryyksiä; isoimpana typeryytenä kohtaus, jossa pahikset yrittävät ampua lentävää Teräsmiestä ohjuksilla ja he tekevät niin videopeliltä näyttävän tietokoneruudun kautta. Sillä, joka ampuu, on vieläpä ohjaimet, joita hän painelee. Tai yhdessä kohtaa pahisten pilvenpiirtäjän katolle on rakennettu tekolumella varustettu hiihtomäki, ja sitten yksi hahmoista liukuu sitä pitkin ja lentää katolta alas, mutta pystyy liukumaan lasiseinää pitkin turvallisesti maahan. Kovin tosissaan tätä elokuvaa ei ole siis varmaan tehty...

Silti Teräsmies III:sta löytyy yllättävänkin synkkä osio, jossa Teräsmies muuttuu ilkeäksi, eikä halua pelastaa ihmisiä enää. Hänen ilkeytensä eivät tosin ole mitä hurjimpia. Teräsmies käy esimerkiksi suoristamassa Pisan kaltevan tornin. Hui, kuinka kamalaa. Osio kuitenkin huipentuu elokuvan parhaaseen kohtaukseen, jossa ilkeä Teräsmies ja hyvä Clark Kent taistelevat toisiaan vastaan. Kohtaus on yllättävän taidokkaasti tehty ja se saa onnistuneesti uskoteltua, että ruudulla olisi kaksi Christopher Reeveä tappelemassa! Yksi hyvä osio ei kuitenkaan riitä pelastamaan kokonaisuutta. Valitettavasti sen lisäksi, että Ross Webster on hahmona hyvin samanlainen kuin Lex Luthor, on hänellä myös samanlaisia suunnitelmia kuin Lexillä. Mukana on jopa yksi suoraan ensimmäisestä Teräsmiehestä varastettu kohtaus, jossa pahikset pohtivat, että Teräsmiehen räjähtäneestä kotiplaneetasta on varmaan lennellyt osia Maahan ja niillä sankarin voisi päihittää... Loppuhuipennukseen luotu supertietokone on kiehtova lisä, mutta sen rakentaminen jää lähes täysin pimentoon, minkä lisäksi sitä hyödynnetään harmillisen vähän siinä vaiheessa, kun siitä oikeasti tulee mielenkiintoinen. Kuten on jo varmaan tullut selväksi, Teräsmies III on täynnä asioita, joita ei hyödynnetä tarpeeksi. En silti haukkuisi sitä mädäksi, kuten monet tekevät. Kyseessä on ihan katsottava, muttei kovin ihmeellinen filmi. Se ei tosin ole mitään uutta Teräsmies-elokuvien keskuudessa...

Elokuvan on ohjannut Richard Lester, joka ohjasi edellisenkin Teräsmiehen. Tässä Lester ei ole onnistunut yhtä hyvin, mutta hän on silti saanut aikaiseksi ihan kivan teoksen. Kovin superia menoa tai seikkailemista ei filmistä löydy, eivätkä käsikirjoittajat Leslie ja David Newman ole saaneet minkäänlaista uhkaa mukaan. Parasta käsikirjoituksessa ovat jotkut dialogit, joissa hahmot eksyvät aiheesta, eivätkä tiedä, mistä toinen puhuu. Niissä huumoripuoli toimii parhaiten. Teräsmies III on kuvattu ihan hyvin, mutta leikkauksessa olisi pitänyt tehdä pientä tiivistämistä, sillä tämäkin filmi on pienesti pitkäveteinen. Visuaaliset tehosteet eivät ole kummoiset, ja taustakankaan käytön näkee lentokohtauksissa selvästi. Teräsmiehen ja Clark Kentin välinen tappelu on kuitenkin hienosti toteutettu. Ääniefektit ovat ihan hyvät, mutta Ken Thornen säveltämät musiikit eivät toimi. Thorne on yrittänyt saada aikaiseksi John Williamsin kaltaisia melodioita, mutta kun Teräsmiehen ikoninen teemamusiikki lähtee käyntiin jatkuvasti todella takeltelevasti, voi helposti huomata, ettei Williams ole oikeasti vastuussa musiikeista. Ja ai niin, filmin alku- ja lopputekstit ovat aivan kauheat.

Yhteenveto: Teräsmies III on ihan kiva elokuva, joka jää kuitenkin edeltäjiensä jalkoihin. Leffa ei ole erityisen mukaansatempaava tai muistettava, mutta sen katsoo sujuvasti ainakin kerran. Elokuvasta löytyy useita asioita, jotka vaikuttavat mielenkiintoisilta, mutta joita ei valitettavasti hyödynnetä kovin hyvin. Typeriä hetkiä on tiedossa tässäkin filmissä. Onneksi Teräsmiehelle ei ole kuitenkaan lisätty kaikenlaisia uusia voimia. Uusia puolia hahmosta tosin löytyy ja vaikkei synkkä Teräsmies tee oikeasti kovin pahoja tekoja, on se osio leffan parasta antia. Reeve on jälleen toimiva roolissaan, vaikka häneltä on energia hieman lopussa. Richard Pryorin Gus Gorman on mainio lisä, mutta rikas Ross Webster on vain säälittävä Lex Luthor -kopio. Onneksi Clark Kentin uusi ihastus Lana Lang ei ole täysi kopio Lois Lanesta, mutta harmillisesti häntäkään ei hyödynnetä loppujen lopuksi kunnolla. Säveltäjä Ken Thorne yrittää kopioida John Williamsin musiikkeja, mutta epäonnistuu siinä pahasti. Efektit eivät ole kovin kummoiset, eikä ohjaaja Richard Lester ole onnistunut yhtä hyvin kuin viimeksi. Kokonaisuudessaan Teräsmies III on keskinkertainen leffa, josta löytyy paljon mitäänsanomattomia ja hölmöjä juttuja, mutta siinä on mukana myös oikeasti hauskoja ja toimivia hetkiä, jolloin sen jaksaa katsoa. Jos edelliset Teräsmies-leffat ovat toimineet teille, niin voihan tämänkin vilkaista. Mielestäni kyseessä ei ole niin surkea filmi kuin monet sanovat, muttei silti kannata odottaa mitään erityistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Superman III, 1983, Dovemead Films, Cantharus Productions