The Rock - paluu helvettiin (The Rock - 1996) - elokuva-arvostelu

THE ROCK - PALUU HELVETTIIN

THE ROCK

Ohjaus: Michael Bay

Näyttelijät: Nicolas Cage, Sean Connery, Ed Harris, John Spencer, David Morse, Michael Biehn, William Forsythe, Vanessa Marcil, John C. McGinley, Tony Todd, Bokeem Woodbine, Danny Nucci, Claire Forlani ja Stanley Anderson

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

The Rock - paluu helvettiin on Michael Bayn ohjaama toimintaelokuva. David Weisberg ja Douglas S. Cook keksivät elokuvan tarinan ja käsikirjoittivat sitä yhdessä usean kirjoittajan, kuten Mark Rosnerin ja Jonathan Hensleigh'n kanssa, minkä lisäksi jopa Aaron Sorkin ja Quentin Tarantino toivat oman panoksensa erityisesti dialogiin. Yhdysvaltojen käsikirjoittajien liitolla oli kuitenkin selvät säännöt siitä, kuinka paljon kirjoittajan pitää olla vastuussa lopullisesta tekstistä, eivätkä lopulta muut kuin Weisberg, Cook ja Rosner saaneet nimeään elokuvaan, mistä Hensleigh ja jopa ohjaaja Bay suuttuivat. Bay oli myös turhautunut Buena Vista -yhtiönsä kautta levittäjänä toimivan Walt Disney Studiosin tuottajiin, jotka vahtivat kuvauksia ja vaativat muutoksia. Bay meinasi poistua projektista, mutta yksi tähdistä, Sean Connery sai puhuttua hänet ympäri ja vakuutettua tuottajat Bayn taidoista. Ongelmia tuotti myös se, että Alcatrazin saari, missä leffaa kuvattiin, oli tuohon aikaan turistikohde, mitä ei suostuttu sulkemaan kuvausten ajaksi, joten kuvauksia oli jatkuvasti seuraamassa useita ihmisiä. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja The Rock - paluu helvettiin sai maailmanensi-iltansa Alcatrazin saarella 3. kesäkuuta 1996 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen suurhitti, joka sai ihan positiivisen vastaanoton kriitikoilta ja parhaan äänen Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin The Rockin ensi kertaa jo lapsena ja pidin siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kun entinen merijalkaväen kenraali miehineen valtaa Alcatrazin vankilan ja uhkaa pommittavansa San Franciscoa myrkyllisillä ohjuksilla, heidät voi pysäyttää vain FBI:n räjähdeasiantuntija Stanley Goodspeed ja ainoana ihmisenä Alcatrazista karannut rikollinen John Mason.

Päärooliin FBI:n räjähdespesialisti Stanley Goodspeediksi yritettiin aluksi houkutella Arnold Schwarzeneggeria, mutta koska mies ei pitänyt siitä, millä mallilla käsikirjoitus oli tuolloin, hän kieltäytyi - päätös, jota Arska turhautuneena katui nähtyään valmiin elokuvan. Roolin nappasi lopulta Nicolas Cage, joka ei ollut tuossa kohtaa vielä tähdittänyt ison luokan toimintaleffaa. Cage suoriutuu osastaan pätevästi, vaikka ajoittain hänelle tutut yliampuvat maneerit nostelevatkin päätään. Goodspeed ei ole mikään toiminnan mies, vaan enemmänkin konttorirotta, joka kuitenkin vedetään kentälle, kun hänen räjähteiden ja kemikaalien asiantuntijuus nousee elintärkeäksi ominaisuudeksi.

     Ed Harris taas näyttelee merijalkaväen prikaatikenraali Frank Hummelia, joka kokee valtion pettäneen niin hänet kuin hänen miehensä, pistämällä heidät puolustamaan maataan kuolemaan asti ja sitten vähät välittäen heidän kohtaloistaan ja traumoistaan. Suuttunut Hummel päättääkin jäljelle jääneiden miestensä kera vallata aiemmin vankilana toimineen Alcatrazin saaren, pitää turisteja panttivankinaan ja uhata viereistä San Franciscon suurkaupunkia hirvittävää myrkkykaasua sisältävillä ohjuksilla, saadakseen monien miljoonien lunnaat kaatuneiden sotilaiden omaisille. Harris on roolissaan karismaattinen ja Hummel on oiva pahis, sillä katsojana voi hyvin ymmärtää miehen katkeruutta. Entisen kenraalin toimien taakse on kuitenkin vaikea asettua, tämän pistäessä miljoonien siviilien henget vaakalaudalle.

Ja kolmantena tähtenä The Rock - paluu helvettiin -elokuvassa nähdään Sean Connery, joka näyttelee John Masonia, joka on ainoana ihmisenä historiassa karannut Alcatrazin vankilasta ja jonka tietoa FBI ja Navy SEAL -joukot tarvitsevat päästäkseen saarelle huomaamatta pysäyttämään Hummelia. Kuten arvata saattaa, myös Connery uhkuu karismaa ja hänen monitahoinen hahmonsa on erittäin kiehtova. Connery vetää osansa osittain pilke silmäkulmassa, mutta Alcatraziin palatessaan miehen hymy hyytyy ja Connery hoitaakin loppusuoran rautaisella otteella. Mason ja Goodspeed myös muodostavat oivan kaksikon, jonka välistä sanailua ja hidasta yhteisymmärrystä on mukava seurata.

     Elokuvassa nähdään myös John Spencer FBI:n johtaja Womackina, Vanessa Marcil Goodspeedin tyttöystävänä Carlana, Michael Biehn Navy SEAL -tiiminjohtaja Andersonina, sekä muun muassa David Morse, Tony Todd, Bokeem Woodbine ja John C. McGinley Hummelia seuraavina sotilaina.

Muistin, että The Rock - paluu helvettiin on hyvä toimintaelokuva, mutta en muistanut, että se on NÄIN HYVÄ. Siis huh huh, heti ensiminuuteista lähtien leffa naulasi minut penkkiini ja pisti minut sitten sellaiseen kyytiin, että toistin useaan kertaan ääneen "ai hitto, tämä on tykki pätkä!". Oli Michael Baysta nykyään elokuvantekijänä mitä mieltä tahansa, vuonna 1996 hän oli varsinainen ässä hommassaan, tietäen tasan tarkkaan, kuinka tarjota vaikuttavaa, koukuttavaa ja jännittävää toimintaa koko rahan edestä.

The Rock - paluu helvettiin tempaisee mukaansa niin vimmalla, että varttia päälle parin tunnin kesto tuntuu menevän kuin hujauksessa. Jos jotain Bay ymmärtää hyvin, niin pitää tiettyä kiireellisyyden tuntua kaiken aikaa yllä. Enkä tarkoita sitä, että Bay hoitaisi hommansa kiirehtien, vaan että hahmoilla on kiire selvittää homma, ennen kuin Hummel laukaisee myrkkykaasuohjuksensa kohti San Franciscoa. Tietty intensiteetti on koko ajan läsnä, saaden katsojankin adrenaliinitasot koholle. Sydän hakkaa yhä vain lujempaa ja hikipisarat valuvat pitkin ohimoita, kun seuraa Goodspeedin, Masonin ja muiden yritystä livahtaa Alcatraziin ja pysäyttämään Hummel. Sitä ennen tosin on viihdyttävää katsoa, kun Goodspeed ja muut yrittävät saada Masonin suostumaan koko operaatioon. Miksi mies auttaisi maata, joka ei ole tarjonnut hänelle mitään muuta kuin pitkiä reissuja kiven sisässä?

Vaikka elokuvassa onkin huimia, oikeiden stunttien ja käytännön tehosteiden varaan rakennettuja toimintakohtauksia, kuten vauhdikas ja räjähtävä takaa-ajo pitkin San Franciscon katuja, sekä alati tiivis tunnelma tehtävän kiireellisyyden takia, The Rockin todellinen voimavara syntyy sen kolmesta päähenkilöstä. Goodspeed, Mason ja Hummel ovat jokainen niin hyvin näyteltyjä kuin hyvin kirjoitettuja tyyppejä. Goodspeedin ja Masonin bondausta leffan aikana on usein hupaisaa seurata, miesten naljaillessa hyvin toisilleen, mutta yhä vain uskollisemmin auttaen toisiaan hädästä. Äärimmäisestä suunnitelmastaan huolimatta Hummelin taakse on myös osittain helppo asettua, sillä tämä vain haluaa valtion arvostavan niitä, jotka antavat henkensä valtionsa puolesta.

Teknisiltä ansioiltaankin The Rock - paluu helvettiin toimii vakuuttavasti. Elokuva on parhaimmillaan todella tyylikkäästi kuvattu, vaikka nyt 30 vuotta myöhemmin tietyt Michael Bayn visuaaliset kikat näyttäytyvätkin jo hieman koomisena tehokeinona, kuten alhaalta otetut, kohteen ympärillä pyörivät ylidramaattisen hidastetut kuvat hengästyneestä hahmosta keskellä katua. Leikkaus on nopeatempoista, mutta toimivaa, sillä se vain tehostaa tehtävän kiireellisyyden ja sähäkkyyden tuntua. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivaa ja maskeeraukset mainiot. Praktikaalitehosteet näyttävät todella upeilta, oli kyse sitten oikeasti romuttuvista autoista tai aidoista räjähdyksistä. Äänimaailma on erittäin tehokas ja Hans Zimmerin ja Nick Glennie-Smithin säveltämät musiikit ovat aivan mahtavat, tunnelmoiden taustalla innostavan mahtipontisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Rock, 1996, Hollywood Pictures, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films

Highlander 2 - Paluu (Highlander II: The Quickening - 1991) - elokuva-arvostelu

HIGHLANDER 2 - PALUU

HIGHLANDER II: THE QUICKENING

Ohjaus: Russell Mulcahy

Näyttelijät: Christopher Lambert, Virginia Madsen, Michael Ironside, Sean Connery, Allan Rich, John C. McGinley, Philipp Brock, Rusty Schwimmer, Ed Trucco, Pete Antico ja Peter Bucossi

Genre: fantasia, toiminta, scifi

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia - US Theatrical Version: 1 tunti 31 minuuttia - Renegade Version: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 16

Gregory Widenin ideasta syntynyt fantasiaelokuva Highlander - kuolematon (Highlander - 1986) ei menestynyt kummoisesti elokuvateattereissa, mutta se oli iso hitti VHS:llä. Elokuvan oli tarkoitus jäädä yksinäiseksi omaksi jutukseen, mutta kotijulkaisun menestyksen myötä studio alkoi kysellä jatko-osan perään ja lopulta vastahakoiset tekijät taipuivat. Useampi käsikirjoittaja työsti tekstiä, joka kulki nimillä "Highlander II: Yellowknife" ja "Highlander 2020". Kuvaukset käynnistyivät ja niissä sattui useita onnettomuuksia, joista yksi johti työryhmäläisen kuolemaan, hänen pudottua nosturista. Tuotannon loppuvaiheessa studio otti elokuvan viimeistelyn haltuunsa, suututtaen ohjaaja Russell Mulcahyn, joka lähtikin kävelemään leffan ensi-iltatilaisuudesta jo ensimmäisen vartin jälkeen. Highlander II - Paluu julkaistiin Isossa-Britanniassa huhtikuussa 1991 ja Yhdysvalloissa puoli vuotta myöhemmin, lähes kymmenen minuuttia lyhyemmäksi saksittuna. Elokuva oli kriitikoiden ja ensimmäisen elokuvan fanien haukkuma taloudellinen epäonnistuminen. Leffan VHS-julkaisu oli kuitenkin niin suosittu, että Mulcahy sai lopulta vuonna 1995 luvan tehdä elokuvasta enemmän mieleisemmän ja lopputuloksena oli liki kaksituntinen Renegade-versio. Itse olin nähnyt aiemmin vain alkuperäisen Highlander - kuolemattoman ja tiesin jatko-osista vain niiden huonon maineen kautta. Nyt kun alkuperäinen elokuva viettää 40-vuotisjuhlaansa ja uusi Highlander-leffa on tekeillä, päätin katsoa koko elokuvasarjan läpi.

On vuosi 2024. Teollisuussaasteet ovat tuhonneet ilmakehän otsonikerroksen ja ihmiskunta yrittää torjua auringon vahingollista säteilyä Maapalloa ympäröivällä suojakilvellä. Vanha Connor MacLeod kohtaa vanhan vastustajansa, kenraali Katanan Zeist-planeetalta.

Christopher Lambert palasi rooliinsa Connor MacLeodiksi, joka syntyi 1500-luvun alussa Skotlannissa ja taistelun tiimellyksessä sai tietää olevansa yksi kuolemattomista sotureista, jotka taistelevat toisiaan vastaan vuosisatojen ajan, kunnes enää yksi on jäljellä. Ei kun siis Highlander 2 - Paluun mukaan Zeist-planeetalta kotoisin olevaksi avaruusolennoksi, joka häädettiin kapinayrityksen takia Maahan elämään kuolemattomana ihmisten joukossa. Tai jos katsot Renegade-version elokuvasta, niin jonkin sortin aikamatkaajaksi, joka lähetettiin tulevaisuuteen. Äh. On helppoa ymmärtää, miksi Lambert yritti keplotella itsensä pois elokuvasta, mutta joutui hammasta purren kuvaamaan sen loppuun sopimusteknisistä syistä. Miehestä näkee, ettei häntä juuri kiinnosta olla mukana. Hän hoitaa hommansa joko puolivillaisesti tai koomisen yliampuvasti, esittäessään leffan alussa vanhentunutta Connoria, tämän päätettyä jäädä kuolevaiseksi ihmiseksi, päihitettyään ykkösosassa Kurganin.

     Elokuvassa nähdään myös vanha tuttu Sean Connery toisena kuolemattomana, Juan Sánchez-Villalobos Ramírezina, jonka Kurgan tappoi, mutta joka tuodaan tietty takaisin, koska studio vaati Conneryn paluuta, sekä uusina tuttavuuksina Michael Ironside Zeist-planeettaa julmasti johtavana kenraali Katanana ja Virginia Madsen ihmiskapinallisena Louisena, joka uskoo Maata ympäröivän kilven olevan vallan väärinkäytön väline ja josta tehdään toki se pakollinen uusi rakkauden kohde Connorille. Madsen hoitaa tonttinsa passelisti, mutta eipä Conneryssä ja Ironsidessä ole juuri kehumista. Connerystä näkee, että hän teki leffan vain muhkean rahasumman takia ja Ironside on suorastaan vaivaannuttava sarjakuvamaisena pahiksena. Olihan Clancy Brownkin varsin teatraalinen Kurganina, mutta hänen suorituksessaan oli jonkinlaista tyylitajua, mikä yleensä hyvältä Ironsidelta uupuu tässä täysin.

Eipä tarvitse enää ihmetellä, miksi Highlander 2 - Paluu sai niin murskaavan nuivan vastaanoton sekä kriitikoilta että erityisesti alkuperäisen elokuvan faneilta. Leffasta paistaa kaikin tavoin läpi se, että elokuva tehtiin pakon sanelemana, eivätkä liiemmin ohjaaja Mulcahy kuin päätähti Lambertkaan olleet innoissaan palaamassa tämän maailman pariin, koettuaan kertoneensa koko homman jo Highlander - kuolemattomassa. Vielä pahempaa on, millaisia ratkaisuja tekijätiimi on keksinyt, tuhoten periaatteessa koko mytologian, mikä ensimmäisessä leffassa luotiin - lähtien siitä, että satunnaisesti kuolemattomiksi syntyneiden ihmisten sijaan Connor, Ramírez, Kurgan ja kumppanit ovatkin avaruusolentoja. 

Tämän lisäksi leffan päätarina on perin kummallinen veto. Iso osa alkuperäisleffan viehätystä oli nähdä Connor historian havinoissa, mutta jatko-osa onkin päätetty sijoittaa tulevaisuuteen (tai no, nykyään katsottuna menneisyyteen) vuoteen 2024. Ihmisten tehdassaasteet ovat tuhonneet ilmakehän otsonikerroksen, minkä takia auringon haitalliset säteet ovat päässeet läpi, tekemään Maasta ihmisille haitallisen. Estääkseen ihmiskunnan sukupuuton, Connor oli osana projektia jolla luotiin suojakenttä Maan ympärille. Mutta tähän suojakenttään liittyy salaliittoja sun muuta, mikä on pistänyt Louisen ja muut vastarinnan jäsenet liikkeelle. Siis mitä? Mitä ihmettä tekijät miettivät? Tämä scifirainahan hädin tuskin tuntuu jatko-osalta Highlander - kuolemattomalle!

Kaiken tämän päälle Highlander 2 - Paluu on myös kiusallisen köykäisesti tehty, enkä usko minkään lukuisista leikkausversioista pelastavan lopputulosta. Katselukokemusta eivät helpota täysi jännityksettömyys, tönkösti toteutetut toimintakohtaukset, hauskoiksi tarkoitetut jutut, jotka saavat lähinnä pudistelemaan päätään, sekä siisteiksi tarkoitetut jutut, jotka saavat lähinnä naureskelemaan tahattomasti. Katanan Maahan saapumiseen liittyvää metrokohtausta tuijottaessa tekisi useasti mieli pistää leffa pois päältä. Connorin ja Louisen välinen rakkaus on myös täysin pakotettua. Sen lisäksi, ettei Lambertin ja Madsenin väliltä löydy kemiaa, ei tekijöitä ole kiinnostanut edes yrittää rakentaa heille kuumenevia välejä. He vain alkavat yhtäkkiä pussailemaan, kuten miekkasankarin ja leffan naispäähenkilön kai kuuluu.

Jos jotain, niin Highlander 2 - Paluun tekniseltä osastolta löytyy jopa jotain kehuttavaa. Elokuvan kameratyöskentely on pääasiassa kelvollista, mutta valaisussa ja värimaailmassa ei ole pahemmin järkeä, sillä Maan suojakilpi hohtaa taivaalla punaisena, mutta silti sisätiloissa ulkoa tuleva valo on sinistä. Lavasteet ovat paikoitellen jopa näyttävät, joskin niistä tulee enemmän mieleen joku scifileffa, eikä Highlander. Puvustus on menettelevää ja maskeeraukset ajavat asiansa. Tehosteiden taso vaihtelee reippaasti riippuen siitä, minkä version elokuvasta katsoo. Nähtävästi Renegade-versiossa on hiotuimmat efektit. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja Stewart Copelandin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla. Varmaan koko elokuvan parasta antia on kuitenkin lopputeksteissä soiva Lou Grammin kappale One Dream.

There should've been only one Highlander movie.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Highlander II: The Reckoning, Yhdysvallat, Ranska, Argentiina, 1991, Davis-Panzer Productions, Harat Investments, Lamb Bear Entertainment

Highlander - kuolematon (Highlander - 1986) - elokuva-arvostelu

HIGHLANDER - KUOLEMATON

HIGHLANDER

Ohjaus: Russell Mulcahy

Näyttelijät: Christopher Lambert, Clancy Brown, Roxanne Hart, Beatie Edney, Sean Connery, Alan North, Jon Polito, Sheila Gish, Hugh Quarshie, Christopher Malcolm, Peter Diamond, Celia Imrie, Billy Hartman ja James Cosmo

Genre: fantasia, toiminta

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

"There can be only one." 

Highlander - kuolematon on Christopher Lambertin tähdittämä fantasiaelokuva. Nuori Gregory Widen opiskeli Los Angelesissa elokuvantekoa, kun hän sai käsikirjoituskurssillaan idean fantasiatarinasta ja ryhtyi kirjoittamaan siitä tekstiä opinnäytetyöksi. Luettuaan tämän "Shadow Clan" -tekstin, Widenin opettaja kehotti miestä myymään sen Hollywoodille, missä Wyden onnistuikin ja tienasi sillä kaksisataatuhatta dollaria. Widenin teksti muovautui roimasti alkuperäisestä käsikirjoituksesta ja Peter Bellwood ja Larry Ferguson työstivät "The Dark Knight" -nimen saanutta tekstiä uusiksi, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Highlander - kuolematon sai maailmanensi-iltansa tammikuussa 1986 Avoriaz Fantasy Film Festivalilla Ranskassa, jonka jälkeen se saapui Yhdysvaltojen teattereihin 7. maaliskuuta - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen epäonnistuminen, joka sai kriitikoilta vaihtelevan vastaanoton, mutta joka on vuosien varrella noussut kulttiklassikoksi, elokuvan ympärille keräytyneen uskollisen faniryhmän ansiosta. Itse näin Highlander - kuolemattoman jo useita vuosia sitten, jolloin pidin sitä ihan kivana. Kun huomasin elokuvan viettävän nyt 40-vuotisjuhlaansa, minkä lisäksi uusi Highlander-elokuva on työn alla, päätin katsoa tämän alkuperäisleffan uudestaan ja samalla arvostella sen.

Vuoden 1985 New Yorkissa elävä antiikkikauppias Connor MacLeod on todellisuudessa yksi kuolemattomista sotureista, jotka taistelevat toisiaan vastaan, kunnes enää yksi on jäljellä. Kun vanha vihollinen saapuu kaupunkiin, Connor muistelee menneisyyttään 1500-luvun Skotlannista lähtien.

Päärooliin kuolemattomaksi soturiksi, Connor MacLeodiksi oli ehdolla muun muassa Kurt Russell, Michael Douglas, Ed Harris, Mel Gibson, Kevin Costner ja jopa Sting, kunnes pestin nappasi lopulta ranskalainen Christopher Lambert, jonka ohjaaja Russell Mulcahy bongasi selaillessaan lehteä ja nähtyään julisteen Lambertin tähdittämästä elokuvasta Greystoke: Legenda Tarzanista, apinain kuninkaasta (Greystoke: The Legend of Tarzan, Lord of the Apes - 1984). Kuten Mulcahy pelkästään julistekuvan perusteella arveli, Lambertista löytyy oikeaa asennetta rooliin. Hän menee läpi niin suuresta soturista kuin myös traagisen elämän läpi käyneestä miehestä, jolle kuolemattomuus on muuttunut kiroukseksi, kaikkien hänen rakkaiden ihmisten kuoltua pois jo vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja sitten. Ainoa ongelma vain on, että ranskalaiselta Lambertilta Connorin vaatima skotlantilaisaksentti ei luonnistu sitten yhtään.

     Elokuvassa nähdään myös Clancy Brown Connorin verivihollisena, kuolemattomana Kurganina, Sean Connery Connoria opettaneena kuolemattomana Juan Sánchez-Villalobos Ramírezina, Beatie Edney Connorin aikoja sitten menehtyneenä vaimona Heatherina, sekä Roxanne Hart newyorkilaisena rikospaikkatutkijana Brenda Wyattina, joka kiinnostuu Connorista ja ryhtyy kaivelemaan tämän omituista menneisyyttä. Edney ja Hart ovat mainiot Connorin eri aikakausien naisina, Brownin toimiessa oivallisesti eksentrisenä ja julmana pahiksena, joka on jahdannut Connoria neljän vuosisadan ajan. Aina yhtä karismaattinen Connery istuu muuten erinomaisesti Connorin mentorin rooliin, joskin voimakkaalla skottikorostuksella puhuva näyttelijä ei mene millään läpi egyptiläis-espanjalaisesta. Onkin hieman huvittavaa katsoa Connorin ja Ramírezin välisiä kohtauksia, kun kuvassa on ranskalainen esittämässä skottia ja aito skotti esittämässä Egyptissä syntynyttä, mutta Espanjaan siirtynyttä heppua.

Highlander - kuolematon sisältää erinomaisen premissin fantasiaa ja toimintaa yhdistelevään elokuvaan. Mitä jos läpi historian silloin tällöin syntyy ihmisiä, jotka eivät voi kuolla vanhuuteen, eivätkä muutenkaan mihinkään muuhun kuin pään irti leikkaamiseen? Ja nämä ihmiset sitten elävät läpi aikakausien ja taistelevat toisiaan vastaan, kunnes jäljellä on enää yksi ainoa soturi, joka voittaisi lopullisen palkinnon. Aivan mahtava idea ja siitä on saatu aikaiseksi erittäin mainio elokuva, joka tosin näyttäytyy tänä päivänä katsottuna ajoittain todella huvittavana, oli kyse sitten näyttelijöiden aksenteista, joistain hieman köykäisesti toteutetuista kohtauksista tai läpi leffan vallitsevasta kasarijuustosta, joka on niin ihastuttavaa kuin kornia - vähän katsojasta riippuen.

Elokuva esittelee Connor MacLeodin ensin vuoden 1985 New Yorkissa ja ryhtyy sitten hiljalleen syventymään hänen menneisyyteensä. Siirrytään vuoden 1536 Skotlantiin, jolloin mies saa taistelussa iskun, mikä tappaisi tavallisen ihmisen, mutta kun Connor selviääkin hengissä ilman naarmun naarmua, hänen uskotaan tehneen diilin paholaisen kanssa ja hänet häädetään. Läpi leffan hypitään ajassa, näyttäen miehen tekoja historian havinoissa, mitkä ovat muovanneet Connorista sellaisen kuin hän nyt on - murtuneen miehen, joka toivoo enemmän kuolemaa kuin minkään ultimaattisen palkinnon voittoa. Kun kuvioihin tulee mahdollinen uusi rakkaus Brenda, sekä vanha vihollinen Kurgan, miehen elämä saa kuitenkin uutta paloa.

Highlander - kuolematon on varsin omalaatuinen fantasialeffa, eikä vain premissinsä, vaan jo sankarinsa ansiosta. On todella mielenkiintoista syventyä Connorin menneisyyteen. Aikakausilla hyppelyn myötä sekaan mahtuu monenmoista 1500-luvun Skotlannista renessanssi-Ranskaan ja jopa natseja vastaan taistelemiseen toisessa maailmansodassa. Vuoden 1985 osuus ei ole yhtä kiinnostava, mutta sillä on toki selvä pointtinsa kokonaisuuden kannalta. Romanssi Brendan kanssa tuo lämpöä Connorin kylmäksi muuttuneeseen elämään ja lopulta pitkään kypsytelty yhteenotto Connorin ja Kurganin välillä on odottamisen arvoinen taistelu. Highlander - kuolemattomasta löytyy kompastuskivensä, joiden takia se ei mielestäni ihan yllä potentiaaliinsa, mutta on se silti erittäin hyvä teos, joka kaikkien fantasiatarinoista tykkäävien pitäisi katsoa ainakin kerran elämässään.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Russell Mulcahy, joka oli aiemmin tehnyt lähinnä musiikkivideoita, minkä kyllä huomaa. Toisinaan leffaa nimittäin vaivaa tuohon aikaan suureen suosioon nousseen MTV-kanavan vaikutus ja tietynlainen musiikkivideomaisuus. Gregory Widen mahtavan idean pohjalta Peter Bellwoodin ja Larry Fergusonin työstämä käsikirjoitus on mainio. Teknisesti Highlander - kuolematon on parhaat päivänsä nähnyt, mikä selittyy pienehköllä budjetilla. Elokuva on hyvin kuvattu ja mukana on muutamia todella komeita maisemaotoksia. Lavastajat ja puvustajat ovat päässeet leikittelemään eri aikakausien kanssa. Tehosteiden taso kuitenkin ailahtelee kelvollisista jopa aika kökköihin. Äänimaailma on menevästi rakennettu. Michael Kamenin säveltämät musiikit ovat oivat, mutta sekaan työstetyt Queenin kappaleet vaihtelevat erittäin hyvistä hieman heikompiin ja jopa menoa häiritseviin. Pakkohan se on kuitenkin todeta, että Who Wants To Live Forever on täysin ymmärrettävästi todella suosittu ja kehuttu laulu, kiteyttäen hienosti Highlander - kuolemattoman väkevän tematiikan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Highlander, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 1986, Thorn EMI Screen Entertainment, Davis-Panzer Productions, Highlander Productions Limited

Arvostelu: Herrasmiesliiga (The League of Extraordinary Gentlemen - 2003)

HERRASMIESLIIGA

THE LEAGUE OF EXTRAORDINARY GENTLEMEN

Ohjaus: Stephen Norrington

Pääosissa: Sean Connery, Naseeruddin Shah, Peta Wilson, Stuart Townsend, Tony Curran, Shane West, Jason Flemyng, Richard Roxburgh, Tom Goodman-Hill, David Hemmings ja Terry O'Neill

Genre: seikkailu, fantasia, toiminta

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 12

The League of Extraordinary Gentlemen, eli suomalaisittain Herrasmiesliiga perustuu löyhästi Alan Mooren ja Kevin O'Neillin samannimiseen sarjakuvaan, jota julkaistiin vuodesta 1999 vuoteen 2019. 20th Century Fox hankki sarjakuvan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Kuvausten oli tarkoitus alkaa kesällä 2002, mutta Tšekissä tapahtuneet tulvat tuhosivat lavasteita ja kuvaukset saatiin käynnistettyä vasta syksyllä. Kuvauksissa koettiin useita ongelmia, työryhmän, erityisesti ohjaaja Stephen Norringtonin ja päätähti Sean Conneryn riidellessä moneen kertaan. Norrington otti yhteen myös studion kanssa ja ilmoitti lopulta, ettei tekisi enää ainuttakaan elokuvaa. Myös moderniin elokuvabisnekseen turhautunut Connery ilmoitti elokuvan ilmestymisen jälkeen filmin jäävän hänen viimeisekseen. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta Herrasmiesliiga sai maailmanensi-iltansa 11. heinäkuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Leffa ei ollut toivottu menestys ja suunnitelmat sen jatko-osasta kuopattiin nopeasti. Elokuva sai myös negatiivista palautetta niin kriitikoilta kuin sarjakuvan tekijöiltä Moorelta ja O'Neilliltä, sekä osalta leffan tekijöistä. Itse näin Herrasmiesliigan joskus lapsena ja pidin sitä ihan kelpo viihteenä. En tiedä, olenko katsonut elokuvaa uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa, toimisiko elokuva minulle edelleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1899 Fantom yrittää syöstä Euroopan suursotaan uudenlaisten aseidensa kanssa. Brittiläiselle Imperiumille työskentelevä M värvää erikoisia kykyjä omaavia kummajaisia muodostamaan Herrasmiesliigan, jonka tehtävänä on pysäyttää Fantom ja estää sota.

Salaperäisen M:n (elokuvan jälkikäteen haukkunut Richard Roxburgh) värväämä Herrasmiesliiga koostuu enemmän tai vähemmän ikonisista, muun muassa Jules Vernen, Bram Stokerin, H. G. Wellsin, Edgar Allan Poen ja sir Arthur Conan Doylen kirjoihin perustuvista hahmoista. On ensimmäisen James Bond -tähti sir Sean Conneryn näyttelemä metsästäjä Allan Quatermain, Naseeruddin Shahin näyttelemä kapteeni Nemo, Stuart Townsendin esittämä kirotun muotokuvan omistava Dorian Gray, Tony Curranin esittämä näkymätön mies Skinner, Jason Flemyngin näyttelemä tohtori Henry Jekyll, eli hirviömäinen herra Hyde, sekä Shane Westin esittämä amerikkalaisagentti Tom Sawyer, joka puskee väkisin mukaan joukkoon. Nimestään huolimatta kyseessä ei kuitenkaan ole pelkkä äijäkerho, vaan mukana on myös Peta Wilsonin näyttelemä vampyyri Mina Harker. Edellä mainittujen kirjailijoiden klassikkoteoksiin tutustuneet innostuvat varmasti useamman hahmon mukanaolosta. Hahmoja hyödynnetään ihan kelvollisesti ja jokainen saa leffan aikana passelisti ruutuaikaa. Herrasmiesten ryhmädynamiikka käynnistyy toki ontuvasti, mutta elokuvan edetessä heidän täytyy löytää yhteistä säveltä voidakseen estää mahdollisen suurtuhon. Näyttelijät ovat rooleissaan ihan hyviä. Mahtava Connery piilottaa hyvin kuvausten konfliktit roolityössään ja uhkuu karismaa näyttelijäkaartin parhaana osaajana.

Herrasmiesliiga ei enää riemastuttanut minua samalla lailla kuin lapsena vuosia sitten, mutta pidin sitä silti ihan viihdyttävänä toimintaseikkailuna. Kuvausten kireä ilmapiiri ei onneksi näy leffasta, vaan kaikki tuntuvat olevan hyvin menossa mukana. Elokuva kuitenkin haaskaa potentiaaliaan, eikä tästä mahtavasta hahmokattauksesta saada aikaan niin sähäkkää rainaa kuin olisi mahdollista. Elokuvan käsikirjoitus on hieman kömpelö tarinan ja erityisesti pahiksen suhteen. Ratkaisut Fantom-roiston kanssa muuttuvat kököiksi leffan edetessä. Varsinkin kohtaus, jossa Fantom selittää sankareille ilkikurista juontaan, on korniuden huippu. Loppuhuipennuksessa taas katsoja ihmettelee, että keitä ovat nämä täysin uudet pahikset, jotka alkavat piinata Herrasmiesliigaa?

Elokuvasta ei menoa ja meininkiä puutu, vaan se tarjoaa vähän väliä toimintakohtauksia, joissa hahmot hyödyntävät erilaisia kykyjään vihollisiaan vastaan. Taisteluista kuitenkin uupuu jännite, eivätkä ne muutenkaan ole erityisen kaksisesti toteutettuja. Moni leffan huippuhetkiksi tarkoitetuista kohdista kaatuu elokuvan kehnoihin erikoistehosteisiin. Näkymätön mies Skinner on vielä oiva efekti, mutta muuten digitehostetiimiä ei voi pahemmin kehua. Varsinkin loppuhuipennuksen mörökölli näyttää joltain PlayStation 2:n pelin vastukselta. Seikkailun henkeä jää myös kaipaamaan, eikä elokuva nappaa toivotulla tavalla mukaansa. Huumoriosasto on varsin vaisu, vaikka Skinner onkin ihan hupaisa veikko. Tahatonta komiikkaa leffaan tuo surkean digiörkin lisäksi myös kapteeni Nemon varmaankin kilometrin pituinen sukellusvene.

Elokuvan ohjaajana toimi Stephen Norrington, joka oli tätä ennen tehnyt muun muassa toisen sarjakuvafilmatisoinnin, tätä huomattavasti paremman vampyyrifilmi Bladen (1998). Norrington ei pitänyt Foxin studiopomojen painostuksesta, eikä hän viihtynyt kuvauksissa lainkaan, mikä myös aika ajoin näkyy filmin ponnettomuudesta. Norrington koki olonsa niin kurjaksi, että uhkasi, ettei tee tämän jälkeen ainuttakaan leffaa ja on tähän asti pitänyt kiinni sanoistaan - ainakin osittain, sillä hänen oli alun perin määrä ohjata supersankarileffa Ghost Rider (2007) ja fantasiaseikkailu Titaanien taistelu (Clash of the Titans - 2010). Herrasmiesliiga on kelvollisesti kuvattu, mutta paikoitellen hutiloiden leikattu. Vaikka kehnot digitehosteet latistavatkin visuaalista ilmettä, kehut täytyy antaa upeille lavasteille ja asuille. Äänimaailma rymistelee oivallisesti ja Trevor Jonesin säveltämät musiikit toimivat hyvin taustalla.

Yhteenveto: Herrasmiesliiga on suuresta potentiaalistaan huolimatta harmillisen keskinkertainen seikkailuraina. Se kuitenkin viihdyttää aika ajoin ja onhan se hienoa päästä näkemään näitä ikonisia hahmoja tekemässä yhteistyötä. Erityistä seikkailun tuntua elokuvasta ei löydy, eikä kertomus nappaa toivotulla tavalla mukaansa. Jotkut toimintakohtaukset ovat ihan kelvollisia, mutta loppuhuipennus kehnone digiörkkineen jättää kylmäksi. Jännitystä ei oikeastaan löydy, mutta sekaan mahtuu sentään ihan toimivaa huumoria. Näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa pääasiassa menevästi, Sean Conneryn suoriutuessa karismaattisesti uransa viimeisestä elokuvaroolista. Visuaalinen puoli on ailahteleva hienojen puitteiden ja heikkojen erikoistehosteiden kanssa. Herrasmiesliigassa olisi potentiaalia erittäin mainioksi fantasiaa, kauhua ja toimintaa yhdisteleväksi seikkailuelokuvaksi, mutta lopputulos jää aika mitäänsanomattomaksi. Kenties jonain päivänä joku muu päättää kokeilla onneaan ja tekee sarjakuvan pohjalta paremman sovituksen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The League of Extraordinary Gentlemen, 2003, Twentieth Century Fox, Angry Films, International Production Company, JD Productions, Mediastream Dritte GmbH & Co. Beteiligungs KG

Arvostelu: Älä kieltäydy kahdesti (Never Say Never Again - 1983)

ÄLÄ KIELTÄYDY KAHDESTI

NEVER SAY NEVER AGAIN

Ohjaus: Irvin Kershner 

Pääosissa: Sean Connery, Klaus Maria Brandauer, Kim Basinger, Barbara Carrera, Edward Fox, Pamela Salem, Alec McCowen, Rowan Atkinson, Bernie Casey, Gavan O'Herlihy ja Max von Sydow

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 12

Never Say Never Again, eli suomalaisittain Älä kieltäydy kahdesti perustuu Ian Flemingin James Bond -kirjaan Pallosalama (Thunderball - 1961), jonka pohjalta oli jo vuonna 1965 tehty elokuva Pallosalama (Thunderball). Alunperin Fleming oli lähtenyt työstämään kirjaa elokuvakäsikirjoituksena ja kirjoittikin sen tarinaa yhdessä tuottaja Kevin McCloryn ja käsikirjoittaja Jack Whittinghamin kanssa. Kaksikko ei kuitenkaan saanut minkäänlaista ansiomerkintää tai kiitosta kirjassa, jolloin McClory haastoi Flemingin oikeuteen. Kun Eon Productions ryhtyi tekemään James Bond -elokuvia Flemingin kirjojen pohjalta, yhtiö teki diilin McCloryn kanssa Pallosalama-kirjan käytöstä. Diiliin kuului, ettei McClory saisi itse tehdä seuraavaan kymmeneen vuoteen elokuvaa kirjan pohjalta. Kun diili raukesi vuonna 1975, McClory ryhtyi tekemään omaa elokuvaversiotaan kirjasta ensimmäisen Bond-näyttelijän, Pallosalamaa tähdittäneen Sean Conneryn kanssa. Eon Productions kuitenkin koki, että McClory oli ylittämässä oikeutensa elokuvan teon suhteen ja projekti pistettiin jäihin. McClory sai puolelleen tuottaja Jack Schwartzmanin, joka auttoi ratkomaan oikeusasiat ja Lorenzo Semple Jr. palkattiin kirjoittamaan filmin käsikirjoitus. Connery ei kuitenkaan ollut tyytyväinen tekstiin, joten mukaan otettiin Dick Clement ja Ian La Frenais. Elokuvalle mietittiin pitkään nimeä ja sitä kutsuttiin mm. nimillä "Warhead" ja "James Bond of the Secret Service", kunnes tekijät päätyivät Never Say Never Againiin, mikä oli tullut Conneryn vaimon Michelinen sanomasta, kun Connery oli Timantit ovat ikuisia -leffan (Diamonds Are Forever - 1971) jälkeen todennut, ettei enää koskaan näyttelisi James Bondia. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 1982 ja lopulta Älä kieltäydy kahdesti sai ensi-iltansa lokakuussa 1983. Elokuva oli hitti - joskin ei yhtä iso kuin samana vuonna ilmestynyt virallinen James Bond -elokuva, Roger Mooren tähdittämä Octopussy - mustekala (Octopussy - 1983). Ilmestyessään kriitikot kehuivat filmiä, mutta vuosien varrella elokuvan arvostus on vähentynyt ja nykyään filmiä pidetään lähinnä "sinä epävirallisena Bond-rainana". Itse en ollut ennen nähnyt Älä kieltäydy kahdesti -elokuvaa, vaikka olin vuoden 1967 Casino Royale -parodiaa lukuunottamatta katsonut kaikki julkaistut James Bond -elokuvat. Olin jopa useita vuosia varautunut filmin suhteen, eikä minulla ollut mielenkiintoa katsoa tätä epävirallista 007-elokuvaa. Kuitenkin nyt kun uuden Bond-filmin No Time to Dien (2021) ensi-iltaa on jälleen siirretty koronapandemian takia, päätin sitä odotellessa vihdoin ja viimein vilkaista Sean Conneryn paluun James Bondin rooliin. 

Kun paha SPECTRE-järjestö sieppaa kaksi ydinasetta, MI6 avaa uudestaan lakkautetun 00-osastonsa ja salainen agentti James Bond kutsutaan löytämään ydinaseet, sekä tutkimaan salaperäistä Maximillian Largoa.

Edesmenneellä Sean Connerylla on selvästi ristiriitainen suhde James Bondiin. Hän varmasti piti hahmon esittämisestä, näyttelihän Connery hahmoa jopa seitsemän kertaa, mutta hän myös lopetti hahmon esittämisen kahdesti. Ensin hän ei suostunut palaamaan Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -elokuvaan (On Her Majesty's Secret Service - 1969). Sitten hän päätti tehdä vielä Timantit ovat ikuisia, minkä hän aikoi jättävän viimeiseksi Bondikseen, mutta kuten hänen vaimonsa hänelle sanoi "never say never again" ja 1983 hänet nähtiin jälleen agentti 007:nä. Parissa viimeisessä virallisessa Bond-leffassaan Connery näyttää selviä kyllästymisen merkkejä ja etenkin Timantit ovat ikuisia -filmissä häntä ei välillä näyttänyt kiinnostavan lainkaan. Tämä oli yksi syy, miksi olin vältellyt Älä kieltäydy kahdesti -elokuvan katsomista, sillä pelkäsin, että sama kyllästyminen olisi nähtävissä tässäkin. Yllättävää kyllä, ikääntynyt Connery on paremmassa terässä kuin pari filmiään aiemmin ja hän jopa näyttäisi viihtyvän salaisen agentin roolissa pitkästä aikaa. Kun kammosin, että hänen mahdollinen turhautumisensa saattaisi pilata filmin, Connery onkin kirkkaasti elokuvan parasta antia.

     Vastaansa James Bond saa SPECTRE-järjestön agentin Maximillian Largon, jota näyttelee Klaus Maria Brandauer. Hahmo on toisaalta kiinnostavasti hyvin erilainen kuin Pallosalama-elokuvan Emilio Largo (Adolfo Celi), mutta samalla todella tylsä ja mitäänsanomaton roisto. Brandauer ei ole kummoinen osassaan, eikä hahmo tunnu koskaan minkäänlaiselta uhkalta Bondille. Emilio Largossa oli särmää, sekä tyylikkyyttä silmälappunsa kera.

Lisäksi elokuvassa nähdään myös Edward Fox MI6-tiedustelupalvelua johtavana M:nä, Pamela Salem tämän sihteeri Moneypennynä, Alec McCowen agenttien erikoisvimpaimet rakentavana Q:na, Bernie Casey CIA-agentti Felix Leiterinä, sekä Kim Basinger Domino Petachina, johon Bond tietty iskee silmänsä, Gavan O'Herlihy Dominon veljenä Jack Petachina, Barbara Carrera Fatima Blushina eli SPECTRE-agentti 12:na ja yllättäen Mr. Bean itse, Rowan Atkinson Bondia auttavana Nigel Small-Fawcettina, sekä mahtava Max von Sydow SPECTRE-johtaja Blofeldina. Fox, Salem, McCowen ja Casey tekevät kelvollista työtä Bond-saagan tuttuina hahmoina, vaikka aluksi kestää jonkin aikaa nähdä eri naamat tietyissä rooleissa Conneryn ympärillä. Basinger sopii hyvin Bond-tytöksi ja Carrera toimii mainiosti viettelevänä pahiksena. Atkinson on oiva lisä näyttelijäkaartiin, vaikka näin jälkikäteen huvittaakin, kun tietää hänen tähdittäneen myöhemmin James Bond -parodialeffasarja Johnny Englishiä (2003-2018).

Vaikka olikin mukavaa nähdä Sean Conneryn palaavan James Bondin rooliin ja vielä niin, että hän oikeasti halusi palata, elokuvana Älä kieltäydy kahdesti ei onnistunut tekemään vaikutusta. Ymmärrän kyllä, että tietyt tutut Bond-jutut piti lakisyistä jättää pois tästä filmatisoinnista, mutta silti filmi on jopa liian erilainen tuntuakseen James Bondilta. Välillä jopa tuntuu siltä kuin katsoisi ison budjetin faniteosta, johon on saatu keploteltua oikea Bond-näyttelijä päärooliin. Sentään elokuva ei ole täysi kopio Pallosalamasta, vaikka se sisältääkin tuttuja juttuja, mutta silti tuntui siltä, että tämä leffa on jo nähty aiemmin ja paljon paremmin tehtynä. Kahden tunnin ja vartin kestossaan elokuva on myös aavistuksen liian pitkä, eikä se oikein koskaan nappaa mukaansa.

Elokuvan sekaan mahtuu omat tähtihetkensä, kuten ihan tiivistunnelmainen kohtaus, jossa Bondin pitää pakoilla nälkäistä haita, mutta mukana on myös aika kiusallisiakin hetkiä, kuten Largon luoma jonkinsortin videopeli, jossa Bond ja Largo kohtaavat ensi kertaa toisensa. Kohtaus on lähinnä koominen eikä painostava, kuten oli selvästi tarkoitettu. Tönkön toteutuksensa kanssa kohtaus kuuluu koko 007-saagan heikoimpiin hetkiin. Toimintakohtauksista uupuu oikea väkevyys ja alkupäässä nähtävä käsirysy kestää liian kauan. Jännitettä ei löydy ja loppupää tuntuu lattealta finaalilta. Loppujen lopuksi Älä kieltäydy kahdesti on lähinnä vain erikoisuudeltaan mielenkiintoinen epävirallinen lisä Bond-sarjaan. Ymmärrän toisaalta, miksi McClory halusi saada filmin tehtyä, mutta samalla koen elokuvan täysin tarpeettomaksi uudelleenfilmatisoinniksi.

Leffan ohjaajana toimii Irvin Kershner, joka oli juuri muutama vuosi aiemmin tehnyt kenties koko Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) parhaan elokuvan, Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaiskun (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980). Harmi, ettei Kershner osoita tässä samaa lahjakkuutta ja lopputuloksena onkin aika keskinkertainen vakoojajännäri. Älä kieltäydy kahdesti on kyllä oivallisesti kuvattu, lavastettu ja valaistu, mutta leikkauksessa sitä olisi pitänyt tiivistää. Äänimaailma toimii passelisti, vaikka musiikeiltaan Michel Legrandin työ ei kuulosta ollenkaan Bondilta. Tämä on toki ymmärrettävää, sillä lakisyistä elokuvassa ei saanut käyttää oikeiden 007-elokuvien sävellyksiä. Silti tunnistettavien musiikkien uupuminen vahvistaa häiritsevää tunnetta siitä, että jokin ei nyt ole kohdallaan. Lani Hallin laulama tunnuslaulu Never Say Never Again on välittömästi unohdettava rallatus, mikä sinänsä siis sopii elokuvan henkeen erinomaisesti.

Yhteenveto: Älä kieltäydy kahdesti on aika keskinkertainen ja erikoinen elokuva James Bondin virallisen kaanonin ulkopuolella. On erittäin mukavaa nähdä, että salaiseksi agentiksi palaava Sean Connery selvästi viihtyy monen vuoden jälkeen roolissaan, mutta leffa hänen ympärillään ei tarjoa samaa iloa. Vaikka filmi on onneksi tarpeeksi erilainen Pallosalamasta, silti sitä katsoessa herää aina välillä tunne siitä, että tämä on jo tehty aiemmin ja vieläpä paremmin. Erityinen pettymys on tämänkertainen Largo-roisto, jonka roolissa Klaus Maria Brandauer ei jaksa vakuuttaa. Bondin ja Largon ensikohtaaminen surkuhupaisan videopelin äärellä on kohtauksena yksi Bond-saagan huonoimmista. Mukana on useita hyviäkin hetkiä, mutta ne tuntuvat loppupeleissä jäävän kokonaisuuden turhuuden varjoon. On ymmärrettävää, että Kevin McClory halusi korjata jotain, minkä koki vääryydeksi elämässään, mutta hänen työstämänsä filmi ei ole kaksinen. Kun vielä tutut Bond-jutut loistavat poissaolollaan, katsojaa koettelee lähinnä turhauttavan hämmentävä henki. Älä kieltäydy kahdesti -elokuvan voi sujuvasti katsoa kerran, jos muut 007-filmit on nähnyt, sillä kyseessä on mielenkiintoinen pala elokuvasarjan historiaa. Itse elokuvana se ei kuitenkaan ole erityisen kiinnostava tai hyvä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.3.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Never Say Never Again, 1983, TaliaFilm II Productions, Woodcote, Producers Sales Organization

Arvostelu: Punaisen lokakuun metsästys (The Hunt for Red October - 1990)

PUNAISEN LOKAKUUN METSÄSTYS

THE HUNT FOR RED OCTOBER

Ohjaus: John McTiernan
Pääosissa: Sean Connery, Alec Baldwin, Scott Glenn, Sam Neill, James Earl Jones, Courtney B. Vance, Richard Jones, Tim Curry, Stellan Skarsgård, Joss Ackland, Boris Lee Krutonog ja Tomas Arana
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 12

The Hunt for Red October, eli suomalaisittain Punaisen lokakuun metsästys perustuu Tom Clancyn samannimiseen kirjaan vuodelta 1984, mikä aloitti Clancyn huippusuositun "Jack Ryan" -kirjasarjan (1984-). Vaikka kirjasta tuli nopeasti iso menestys, elokuvayhtiöt eivät kiinnostuneet sen sovittamisesta elokuvaksi. Tuottaja Mace Neufeld kuitenkin ihastui kirjaan ja yritti saada tarjottua sitä eri yhtiöille jopa puolentoista vuoden ajan, kunnes Paramount suostui tekemään elokuvan. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 1989 ja lopulta Punaisen lokakuun metsästys sai maailmanensi-iltansa 2. maaliskuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys ja se sai paljon kehuja kriitikoilta. Leffa voitti Oscar-palkinnon äänitehosteistaan, minkä lisäksi se oli ehdolla myös parhaan leikkauksen ja äänityksen palkinnoista. Itse olen ollut tietoinen filmistä jo vuosia ja jo lapsena sen punamusta juliste on kiehtonut minua. En ollut kuitenkaan aiemmin katsonut leffaa, mutta kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin sivistää itseäni katsomalla ja arvostelemalla Punaisen lokakuun metsästyksen.

Marraskuussa 1984 Yhdysvaltoja lähestyy Neuvostoliiton uudenlainen sukellusvene nimeltään Punainen lokakuu. Analyytikko Jack Ryan lähetetään selvittämään, onko sukellusveneen komentaja, Marko Ramius aikeissa hyökätä vai loikata Yhdysvaltoihin?

Alec Baldwin pääsee olemaan ensimmäinen näyttelijä, joka herättää Tom Clancyn Jack Ryan -hahmon eloon valkokankailla. Jack ei ole mikään toimintasankari, joka lähtee taisteluun aseet laulaen. Hän uskoo sanojen ja järkeilyn voimaan, ja yrittääkin selvitä tilanteista älynsä ja puhelahjojensa avulla. Jack on huomattavasti samaistuttavampi ja inhimillisempi kuin monet tällaisten filmien päähahmot ja Baldwin suoriutuu roolistaan taidokkaasti. Hän on uskottava CIA:n analyytikkona ja katsojana on välittömästi hänen puolellaan, kun tämä ryhtyy selvityspuuhiin.

Vaikka Jack Ryan onkin yleensä Clancyn tarinoissa päähenkilö, Punaisen lokakuun metsästyksen päähenkilö on oikeastaan neuvostoliittolainen sukellusveneen komentaja Marko Ramius, jota näyttelee entinen James Bond -tähti Sean Connery. Skottiaksentillaan puhuva Connery ei kertaakaan huijaa katsojaa luulemaan, että hän olisi venäläinen, mutta Connery korvaa tämän upealla karismallaan. Hän onnistuu vangitsemaan kohtauksensa ja hänen puhuessa niin katsoja kuin hahmotkin haluavat kuulla kaiken, mitä hänellä on sanottavanaan. Komentaja Ramius on myös kiinnostava persoona ja on kiehtovaa seurata, millä aikomuksilla hän lähestyy Yhdysvaltoja.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Scott Glenn lentotukialus USS Dallasin komentajana, James Earl Jones amiraali Greerinä, Courtney B. Vance USS Dallasin ääniluotaimen käyttäjänä Jonesina, Sam Neill Punaisen lokakuun kapteeni Vasilina, Tim Curry tohtori Petrovina, sekä Stellan Skarsgård V.K. Konovalov -sukellusveneen komentajana Tupolevina. Kaikki näyttelijät suoriutuvat osistaan mallikkaasti. Glenn, Earl Jones, Neill ja Skarsgård omaavat tiettyä lujuutta, mitä johtajuus vaatii ja jokainen onnistuu näyttämään lahjansa leffan aikana.

Odotin ja toivoin Punaisen lokakuun metsästyksen kolahtavan itsellenikin, mutten uskonut, että pitäisin siitä näin paljon. Kyseessä on aivan mahtava trilleri, missä jännitys vain tiivistyy tiivistymistään. Elokuva nappaa nopeasti mukaansa ja sen tunnelma on alusta asti erinomaisesti rakennettu. Leffaan on saatu jotain todella koukuttavaa, ja Punaisen lokakuun mahdollinen uhka pistää katsojan heti jännittämään, miten tässä tulee käymään. Elokuvassa tuodaan esimerkillisesti esille, kuinka aika alkaa loppua ja siten myös jännitettä nostetaan kohti huippuaan. Tilanteesta tekee erityisen jännittävän se, kuinka Jack on ainoa, jonka takaraivossa jyskyttää ajatus siitä, että mitä jos komentaja Ramiuksen aikomus ei olekaan aloittaa kolmatta maailmansotaa ampumalla ydinohjuksia Yhdysvaltoihin. Muut tapahtumaa selvittävät ovat valmiita ampumaan Punaisen lokakuun torpedoilla merenpohjaan, mutta Jackin ajatus kasvaa yhä vain suuremmaksi ja hän kokee, että hänen täytyy selvittää asioiden todellinen laita.

Elokuvan rytmitys on myös fantastista. Leffa kulkee rauhassa eteenpäin ja siinä on paljon pitkiä kohtauksia, joissa lähinnä keskustellaan. Filmi kuitenkin lumoaa niin hyvin, että aika menee todella nopeasti. Jännite ei kertaakaan hellitä, vaan elokuva kiristää otettaan katsojasta yhä vain tiukemmaksi. Leffa myös tarjoaa katsojalle tunteen siitä kuin olisi itsekin jumissa metalliputkilossa veden alla. Sukellusveneestä tehdään ahdistava paikka ja se vain tuo oman hienon lisänsä tunnelmaan. Pidän myös paljon siitä, kuinka Jackille ja komentaja Ramiukselle rakennetaan jonkinlaiset välit, vaikka he kohtaavatkin vasta filmin loppupäässä, eivätkä sitä ennen puhu toisilleen sanaakaan. Toimintaa ei juurikaan ole mukana, mikä on toisaalta hyvä, sillä tummansinistä taustaa vasten torpedoja väistelevien metallipötköjen seuraaminen voisi helposti käydä tylsäksi. Elokuvan vähäiset toimintakohtaukset ovat tarkkaan harkittuja ja siksi niin tehokkaita.

Elokuvan on ohjannut John McTiernan, joka oli noussut tätä ennen isoksi tekijäksi ohjattuaan kaksi toimintaklassikkoa Predator - saalistajan (Predator - 1987) ja Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988). McTiernan jatkaa Punaisen lokakuun metsästyksellä voittokulkuaan ja osoittaa jälleen kykynsä rakentaa jännitystä monin eri tavoin. Larry Fergusonin ja Donald E. Stewartin työstämä käsikirjoitus on myös erinomainen ja se pitää katsojaa hyvin otteessaan. Elokuva on myös taidokkaasti kuvattu ja loistavasti leikattu. Valaisua hyödynnetään hienosti sukellusveneen sisällä, minkä lavasteet ovat myös vaikuttavat. Puvustustiimi on myös tehnyt hyvää työtä. Jotkut efekteistä ovat hieman nähneet parhaat päivänsä, kuten veden alla kiitävät torpedot, mutta eivät liikaa, jotta kohtaukset menettäisivät jännitteensä. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu äänitehosteista Basil Poledourisin säveltämiin musiikkeihin. Kuoroilla mukaan saadaan eeppisyyttä, mikä nostaakin herkästi ihon kananlihalle.

Yhteenveto: Punaisen lokakuun metsästys on erinomainen jännityselokuva, mikä vain kasvattaa tunnelmaansa, mitä pidemmälle se etenee. John McTiernan osoittaa lahjakkuutensa jälleen kerran tunnelman kanssa, tehden filmistä paikoitellen jopa piinaavan. Elokuva antaa hädintuskin hengähdystaukoa, vaikka se kulkeekin rauhallisesti eteenpäin. Tarinan mukaansatempaavuus ja koukuttavuus ovat kuitenkin niin korkeat, ettei aika todellakaan käy pitkäksi. Toimintakohtaukset ovat tarkkaan harkittuja ja vaikka ne ovatkin eläneet parhaat päivänsä visuaalisesti, ovat nekin edelleen jännittävää seurattavaa. Basil Poledourisin säveltämät musiikit vielä tuovat mahtipontisen lisäyksensä filmin henkeen. Alec Baldwin on nappivalinta Jack Ryaniksi, joka on tyylikkäällä tavalla hieman erilainen sankarihahmo. Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Sean Connery, joka uhkuu karismaa komentaja Marko Ramiuksena. Suosittelenkin Punaisen lokakuun metsästystä kaikille hitaasti tarinaa kehittävien ja tunnelmaa rakentavien trillereiden ystäville. Kyseessä on upea teos, minkä hankin heti Blu-rayna hyllyyni!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Hunt for Red October, 1990, Paramount Pictures, Mace Neufeld Productions, Nina Saxon Film Design

Arvostelu: Timantit ovat ikuisia (Diamonds Are Forever - 1971)

TIMANTIT OVAT IKUISIA

DIAMONDS ARE FOREVER

Ohjaus: Guy Hamilton
Pääosissa: Sean Connery, Jill St. John, Charles Gray, Bruce Glover, Putter Smith, Norman Burton, Joseph Furst, Jimmy Dean, Bernard Lee, Lois Maxwell, Desmond Llewelyn ja Lana Wood
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 16

Timantit ovat ikuisia on seitsemäs James Bond -elokuva ja se perustuu Ian Flemingin samannimiseen kirjaan ("Diamonds Are Forever") vuodelta 1956. Edellinen Bond-leffa Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (On Her Majesty's Secret Service - 1969) ei ollut toivottu hitti, joten tekijät palkkasivat huippumenestyneen 007 ja Kultasormen (Goldfinger - 1964) ohjaajan Guy Hamiltonin takaisin, uskoen hänen visionsa kiehtovan ihmisiä jälleen. Lisäksi Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -leffassa Bondia esittänyt George Lazenby päätti, ettei jatka sarjan parissa, jolloin täytyi taas etsiä uusi päänäyttelijä. Aluksi rooliin mietittiin Adam Westiä, Burt Reynoldsia ja Michael Gambonia, mutta lopulta tekijät saivat Lazenbya aiemmin hahmoa esittäneen Sean Conneryn palaamaan rooliinsa vähän yli miljoonan dollarin korvausta vastaan. Kuvaukset alkoivat lopulta keväällä 1971 ja Timantit ovat ikuisia sai ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa. Elokuva oli mukava menestys lippuluukuilla, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Itse näin Timantit ovat ikuisia jo lapsena, kun isäni näytti minulle vanhat 20 James Bond -filmiä Salainen agentti 007 ja tohtori No'sta (Dr. No - 1962) 007 - Kuolema saa odottaa -leffaan (Die Another Day - 2002) saakka yhden kesän aikana. Olen myöhemmin katsonut filmin kerran uudestaan, mutta siitä on jo aikaa. Kuitenkin nyt, kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa vanhat 20 Bondia läpi ja arvostella ne valmistautumisena uuteen osaan. Katsoin Timantit ovat ikuisia pari viikkoa Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa jälkeen.

MI6-agentti James Bond lähetetään timantteja salakuljettavien rikollisten perään, samalla kun hän vannoo kostoa SPECTRE-järjestön johtajalle, Ernst Stavro Blofeldille, joka murhasi Bondin vaimon.

Vaikka puisen George Lazenbyn jälkeen on hienoa nähdä Sean Connery kuudetta kertaa James Bondina, on paikoitellen hyvinkin selvää, että Connery palasi rahan vuoksi. Parista ensimmäisestä osasta tuttua intohimoa roolia kohtaan ei ole enää näkyvissä, vaan Connery hoitaa hommansa vain juuri niin hyvin kuin minäkin hetkenä viitsii. Hahmona Bond on sama vanha tuttu agentti, joka hyödyntää nokkeluuttaan ja taistelutaitojaan selvitäkseen vaaroista. Tällä kertaa hän tarvitsee myös viinintuntemusta ja ajotaitoja. Mukana on yksi autostuntti, joka nykypäivän Fast & Furious -maailmassa saattaa näyttää tylsältä, mutta 1970-luvun alussa se oli varmasti vaikuttava efekti.
     Vaikka Bond onkin kostonhimoinen leski, ei se tarkoita, etteikö "Bond-tyttöjä" olisi mukana parikin kappaletta, sillä katsojat olisivat varmaan vaatineet rahojaan takaisin, jos eivät pääse kertaakaan näkemään Bondia muhinoimassa viehättävien neitokaisten kanssa. Tällä kertaa Bond iskee silmänsä timantteja salakuljettavaan Tiffany Caseen (Jill St. John) ja vihjailevasti nimettyyn Plenty O'Tooleen (Lana Wood). Jälkimmäinen jää todella vahvasti sivuun, mutta Tiffany on tärkeä osa tarinaa. Siksi onkin sääli, ettei hahmo toimi. Tiffany on välillä ovela ja älykäs, kun taas välillä hän toimii vain todella tyhmästi, eikä hahmo siten tunnu eheältä. Parissa kohtaa hahmon avuttomuus alkaa myös ärsyttämään. Asiaa ei myöskään auta, ettei St. John ole kummoinen roolissaan.
     SPECTRE-pomo Ernst Stavro Blofeldin näyttelijä on taas kerran vaihtunut sillä selityksellä, että hän muokkaa kirurgisesti kasvojaan. Tällä kertaa Blofeldina nähdään Charles Gray, mikä on outo ratkaisu, sillä Gray nähtiin jo Elät vain kahdesti -leffassa (You Only Live Twice - 1967) lyhyessä roolissa Hendersonina. Vaikka on hyvä, että edellisessä osassa hahmoa kömpelösti tulkinnut Telly Savals on pistetty vaihtoon, ei Gray ole kovinkaan kaksinen parannus. Gray ei onnistu lainkaan tuomaan rooliin uhkaavuutta, vaan hän tekee Blofeldista jopa tylsän.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat vanhat tutut MI6-johtaja M (Bernard Lee), hänen sihteerinsä Moneypenny (Lois Maxwell), vempaintehtailija Q (Desmond Llewelyn) ja CIA-agentti Felix Leiter (näyttelijä on vaihtunut neljättä kertaa ja tällä kertaa häntä esittää Norman Burton), sekä uudet henkilöt, kuten vaikutusvaltainen yrittäjä Willard Whyte (Jimmy Dean), Blofeldille työskentelevä tiedemies Metz (Joseph Furst), sekä ilkikurinen roistokaksikko herra Wint (Bruce Glover) ja herra Kidd (Putter Smith). Herrat Wint ja Kidd herättivät kritiikkiä jo 1971, kun filmi ilmestyi ja minun täytyy sanoa, että ymmärrän kummastelijoiden reaktion täysin. Hahmot eivät oikein istu mukaan leffaan. Vaikka elokuvasta löytyy yliampuvia juttuja, ovat he jotenkin liian sarjakuvamaisia rikollisia.

Timantit ovat ikuisia on muutenkin oudon sarjakuvamainen paikoitellen. Elokuva menee paljon kevyempään suuntaan, millaista on tiedossa tulevissa, Roger Mooren tähdittämissä Bond-seikkailuissa. Tähän Sean Conneryn Bond-maailmaan nämä kevennykset eivät ainakaan omasta mielestäni istu. Vitsailu ei ole vielä ongelma - ovathan Conneryn aiemmatkin elokuvat sisältäneet huumoria, mutta tässä komediapuoli vie paljon pois jännityksestä, eikä leffa ole läheskään yhtä tiivistunnelmainen kuin edeltäjänsä. Useita elokuvan kohtauksia hallitsee vahva camp-henki, mikä johtaa paikoitellen hyvinkin myötähäpeällisiin hetkiin. Esimerkiksi kasinolla vahingossa voittava norsu ja Bond halailemassa itseään saavat katsojan kohottelemaan kulmiaan, ja kun lopputaistelussa meno äityy vielä hölmömmäksi, olisi rooliin ehdolla ollut Adam "Batman" West sopinut oikein passelisti mukaan. Veikkaisin, että elokuvaa olisi itse asiassa parantanut, jos Westin Batman ja James Bond olisivat lopussa tehneet yhteistyötä, hakatessaan roistoja niin, että ruutuun ilmestyy tekstejä, kuten "pow!", "pam!" ja "ei helvetti tämä on naurettavaa!"

Elokuvasta löytyy kyllä hyvät hetkensä, kuten takaa-ajo poliisien kanssa, mikä johtaa aiemmin mainitsemaani stunttiin, minkä lisäksi leffasta löytyy kohtaus, jota en suosittele korkean paikan kammoisille, mutta muuten Timantit ovat ikuisia jättää aika kylmäksi. Yksi iso syy tähän on leffan tarina. Bondin aiempien seikkailujen jälkeen timanttien salakuljetuksen lopettaminen kuulostaa aika tylsältä ja jopa Bond kommentoi, miksi MI6 käyttäisi aikaansa siihen. Lisäksi elokuvaa vaivaa suuresti se, ettei se onnistu jatkamaan edellisessä elokuvassa aloitettua juonikuviota. Toisin kuin muut Bond-leffat, mitkä päättyivät voitokkaasti roiston kuollessa ja Bondin pussaillessa naisten kanssa, Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa päättyi Bondin vaimon kuolemaan ja roiston pakoon. Tämä oli pysäyttävä loppu ja katsojana varmasti odottaa, kuinka Bond reagoi tähän seuraavassa osassa ja valitettavasti odotuksien vastassa on pelkkä pettymys. Bond jahtaa Blofeldia hetken ja alkutekstien jälkeen siirrytään jo tylsempiin tunnelmiin timanttien parissa. Vaimon kuolemaa ei enää mainita lainkaan, kun Bond siirtyy jo katselemaan muita naisia. Noin puolessa välissä filmiä mukaan saadaan jonkinlaista kiinnostavuutta, mutten muuten kyseessä on Bond-sarjan ensimmäinen oikeasti keskinkertainen tekele, jonka unohtaa lähes heti, kun se on päättynyt. Itselleni tämä oli vielä suuri sääli siinä mielessä, että muistelin pitäneeni tästä lapsena.

Elokuva tuottaa myös pettymyksen siinä, että sen on ohjannut Guy Hamilton, joka vastasi omasta suosikistani Conneryn Bondeista, eli 007 ja Kultasormesta. Hamiltonin työ tässä on paikoitellen oudonkin kömpelöä, eikä hän saa millään luotua samanlaista jännitettä kuin aiempaan Bondiinsa. Richard Maibaumin ja Tom Mankiewiczin työstämä käsikirjoitus on harmillisen innoton, eivätkä he ole keksineet kovin mukaansatempaavaa tarinaa. Elokuvan tekninenkin toteutus on paikoitellen aika keskinkertaista. Mukana on tyylikkäitä kuvia ja oivaa leikkausta, mutta myös heikompaa jälkeä molemmissa osa-alueissa. Jotkut efektit ovat todella silmiinpistävät. Lavasteet ja puvustukset ovat kuitenkin tyylikkäästi toteutetut. Äänimaailma on hieman yliampuva, mikä toisaalta sopii leffan camp-henkeen. John Barryn säveltämät musiikit ovat jälleen mainiot, kuten on myös elokuvan tunnuskappale, Cheekin "Timantit on ikuisia". Ei, kun hetkinen, tarkoitin siis Shirley Basseyn laulamaa "Diamonds Are Foreveria"!

Yhteenveto: Timantit ovat ikuisia on ensimmäinen keskinkertainen James Bond -elokuva. Leffa hädintuskin jatkaa kunnolla Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -elokuvassa nähtyä kauhistuttavaa lopetusta ja kun filmin oma juoni iskee mukaan, on se aika mitäänsanomaton. Elokuvasta löytyy selkeät hyvät hetkensä, kuten jännittävä kohtaus korkean rakennuksen sivulla, mutta samalla sen tunnelma lähtee kummalliseen camp-suuntaan. Mukana on joitain todella pöhköjä juttuja, mitkä rikkovat filmin vähäistä jännitystä. Herra Wint ja herra Kidd ovat liian sarjakuvamaiset roistot, eivätkä oikein istu elokuvaan. Charles Gray on harmillisen tylsä Blofeldina ja Connerysta näkyy, että hän palasi 007:ksi rahan takia. Ei Timantit ovat ikuisia huono ole, mutta on se edellisiä osia heikompi. Loppujen lopuksi elokuvan tunnuslaulu on jopa parempi kuin itse elokuva. Jos kuitenkin innostuit Conneryn Bondeista, ei tätä kannata väliin jättää. Seuraavaksi lähdemmekin vielä humoristisempaan suuntaan, kun Bondin saappaisiin astelee Roger Moore...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Diamonds Are Forever, 1971, Eon Productions

Arvostelu: Elät vain kahdesti (You Only Live Twice - 1967)

ELÄT VAIN KAHDESTI

YOU ONLY LIVE TWICE

Ohjaus: Lewis Gilbert
Pääosissa: Sean Connery, Tetsurō Tamba, Akiko Wakabayashi, Mie Hama, Donald Pleasence, Teru Shimada, Karin Dor, Bernard Lee, Lois Maxwell, Desmond Llewelyn, Ronald Rich ja Charles Gray
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

Ian Flemingin "James Bond" -kirjasarjaan (1953-1966) perustuvat elokuvat Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No - 1962), Salainen agentti 007 Istanbulissa (From Russia with Love - 1963), 007 ja Kultasormi (Goldfinger - 1964) ja Pallosalama (Thunderball - 1965) olivat suurmenestyksiä, joten Bond-leffoja päätettiin tietysti jatkaa. Alunperin tekijät aikoivat tehdä elokuvan Flemingin "Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa" -kirjan ("On Her Majesty's Secret Service" - 1963) pohjalta, mutta koska se vaati lumisten vuorien löytämistä kuvauspaikaksi, tekijät päättivät tehdä ensin elokuvan kirjasta "Elät vain kahdesti" ("You Only Live Twice" - 1964). Vaikeuksia tuotannolle koitui päänäyttelijä Sean Conneryn kyllästymisestä rooliinsa, mitä hän oli esittänyt neljänä vuotena peräkkäin. Connery kuitenkin lopulta suostui jatkamaan sarjan parissa, kun tekijät tarjosivat hänelle isompaa palkkaa. Kuvaukset alkoivat kesällä 1966 ja Elät vain kahdesti sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin (Suomeen leffa tosin saapui vasta syyskuussa 1967). Elokuva oli menestys, vaikkei tuottanutkaan yhtä paljon rahaa kuin sarjan kaksi edellistä osaa. Leffa sai myös hieman ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, joista jotkut kehuivat elokuvan seikkailua ja päävihollista, kun taas toiset kritisoivat Bond-elokuvien kaavamaisuutta. Itse näin Elät vain kahdesti -leffan yhdessä muiden vanhojen James Bond -filmien kera lapsena eräänä kesänä isäni kanssa, mutten muista, että olisin nähnyt sitä koskaan uudestaan. Kuitenkin nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa kaikki aiemmat 007-elokuvat läpi ja arvostella ne. Katsoinkin Elät vain kahdesti pari viikkoa Pallosalaman jälkeen.

Kun joku sieppaa Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton avaruusaluksia siinä toivossa, että suurvallat ryhtyisivät tuhoisaan sotaan keskenään, MI6 lähettää agentti James Bondin Japaniin selvittämään, ketkä ovat kaiken takana? Ketkä muutkaan kuin pahamaineinen SPECTRE-järjestö?

Sean Connery tosiaan suostui palaamaan agentti 007 James Bondin rooliin viidettä kertaa isomman palkkion vuoksi ja välillä sen myös huomaa - niin pahassa kuin itse asiassa hyvässäkin. Paikoitellen Conneryn kyllästyminen rooliin on näkyvää, mutta paikoitellen vaikuttaa myös siltä, että isompi palkka on motivoinut häntä yrittämään kovemmin kuin Pallosalamassa. Hän on myös saanut pitää välivuoden, minkä jälkeen Bondin esittäminen on varmaan tuntunut siltä kuin palaisi töihin mukavan ja pitkän loman jälkeen. Itse Bond on sama vanha nokkela ja taistelutaitoinen agentti, mutta lisäplussaa tuo se, etteivät hänen naisten hurmausyrityksensä tunnu samalla lailla ahdistelulta kuin aiemmissa filmeissä. Tässä Bondin ja naisten välille on yritetty löytää aidompaa romantiikkaa, mutta harmillista vain on, ettei Connerylla ja naisnäyttelijöillä ole minkäänlaista kemiaa keskenään.
     Tällä kertaa Bond päätyy siis pussailemaan parinkin japanilaisnaisen kanssa, joista toinen on Bondia auttava agentti Aki (Akiko Wakabayashi) ja toinen täysin unohdettava sukeltajatyttö Kissy (Mie Hama). Akista on saatu osittain kiinnostava tapaus, ollessaan aluksi hieman mystinen, mutta Kissy jää täysin yksiulotteiseksi ja mitäänsanomattomaksi neidoksi, joka roikkuu loppuleffan ajan Bondin mukana. Wakabayashi on oiva valinta osaansa, mutta Hama ei tee minkäänlaista vaikutusta.
     Aiemmissa James Bond -elokuvissa vain pariin otteeseen nopeasti nähty SPECTRE-järjestön johtaja Ernst Stavro Blofeld (Donald Pleasence) tekee kunnon ensiesiintymisensä. Hahmo on aiemmin ollut lähinnä selin kameraan ja hänestä on nähty pääasiassa hänen kätensä, jotka pitelevät ja silittävät valkoista kissaa. Tällä kertaa Blofeld ei ole pelkkä taustalla tapahtumia ohjaileva nukkemestari, vaan itse pääpiru, jonka kohtaamiseen Bond tarvitsee kaiken lahjakkuutensa. Blofeldia ei ole turhaan piiloteltu pitkään, vaan hänen näyttäytymisensä palkitsee odotuksen, sillä kyseessä on aidosti katala ja uhkaava vihollinen. Hän ei ole fyysisesti Bondin veroinen, mutta älyllisesti kyllä. Parasta hahmossa on kuitenkin hänen näyttelijänsä Pleasence, joka on nappivalinta rooliin. Pleasence onnistuu olemaan vaarallinen vastus ja hän luo hyvin epämiellyttävää ilmapiiriä.
     Elokuvassa nähdään myös Tetsurō Tamba Japanin salaisen palvelun pomona "Tiikeri" Tanakana, Teru Shimada ja Karin Dor SPECTRE:n agentteina, sekä vanhat tutut Bernard Lee, Lois Maxwell ja Desmond Llewelyn MI6:n pomo M:nä, hänen sihteerinään Moneypennynä ja agenttien ihmevempaimet suunnittelevana Q:na. Q on tähänkin leffaan kehitellyt uusia hauskoja laitteita, parhaimpana "Pikku-Nellien".

Elät vain kahdesti on jälleen oiva lisäys 007-elokuvien sarjaan, mutta samalla se on hieman epätasainen paketti. Kuten jo sanoin, leffa vie Bondin tällä kertaa kauas itään, ihmettelemään Japanin kulttuuria ja vaikka edellisiin filmeihin verrattuna erilainen ympäristö tuo oman lisänsä elokuvaan, tapahtuu Japanin esittely vähän kömpelösti. On hauska tutkia tätä todella erilaista kulttuuria länsimaihin verrattuna, mutta samalla elokuva käyttää kenties liikaakin aikaa kulttuurin näyttämiseen kuin itse tarinan kertomiseen. Elokuvasta voisi leikata joitakin hetkiä kokonaan pois, sillä ne tuntuvat paikoitellen enemmänkin mainokselta. Lisäksi filmissä on mukana jokseenkin kyseenalainen juttu, mikä on herättänyt keskustelua vuosien varrella - James Bond nimittäin maskeerataan yhdessä kohtaa japanilaiseksi. Tätä on pidetty kulttuurillisesti loukkaavana, etenkin nykypäivänä, mutta itselleni ongelma ei ole niinkään loukkaamisessa, vaan siinä kuinka typerä ja surkeasti toteutettu idea onkaan kyseessä. Ensinnäkään japanilaismaskeeraus ei huijaisi ketään, minkä lisäksi Connery näyttää lähinnä naurettavalta, mikä ei oikein sovi vakoojajännäriin.

Elokuvasta kuitenkin löytyy selkeitä todella hyviä puolia. Kohtaukset, joissa avaruusalusten kimppuun hyökätään, ovat vangitsevan painostavia, etenkin uhkaavan musiikkinsa ansiosta (säveltäjä John Barry tekee jälleen erinomaista työtä). Filmin keskivaiheilla on eräs todella viihdyttävä ja mukavan toiminnallinen helikopterikohtaus, missä Bond pääsee hyödyntämään Q:n vekottimia koko rahan edestä. Loppuhuipennuksessa tasoa nostatetaan oikein kunnolla ja itse pidän äärimmäisen paljon siitä, missä huipennus tapahtuu. Blofeldin tukikohta on tulivuoren sisälle rakennettu piilopaikka, mihin on luotu jättimäiset salaovet ja kaikki. Voiko tämän täydellisempää tukikohtaa ollakaan itsestään suuria luulevalle maailmanvalloittajapahikselle? Ei voi! Onko tulivuori-tukikohta hieman naurettava ja erittäin epäuskottava idea? No todellakin ja siksi se onkin niin mahtava! Tekijät ovat selvästi halunneet pitää hauskaa loppuskaban kanssa ja siten se nouseekin tähän mennessä sarjan parhaaksi taisteluksi. Kun yllättävänkin suuressa tulitaistelussa on mukana vielä ninjoja miekkojen kanssa, katsoja todella palkitaan siitä, että hän jaksoi katsoa läpi hieman pitkäveteisemmätkin osuudet leffasta.

Tällä kertaa ohjaajana toimii Lewis Gilbert, joka on onnistunut luomaan viihdyttävän hengen ja päässyt leikkimään leffassa erilaisilla vakoojien laitteistoilla. Gilbertin ohjaus on oivallista, mutta Roald Dahlin käsikirjoitus tökkii hieman. Tämä on sinänsä hassua, sillä Dahl on tunnettu kirjailija, joka on tehnyt mm. lastensadun "Jali ja suklaatehdas" ("Charlie and the Chocolate Factory" - 1964). Teknisesti Elät vain kahdesti on ihan hyvin toteutettu. Kuvaus on suurimmaksi osaksi sujuvaa, mutta jotkut kuvat ovat aika kömpelösti yhteen leikattuja. Efektit ovat parhaat päivänsä nähneet, mutta toimivat tarpeeksi hyvin ja tuovat tavallaan oman hauskan lisänsä elokuvan viihdyttävyyteen. Lavasteet, etenkin SPECTRE:n tukikohta, ovat hienosti toteutetut. Puvustajat ovat päässeet leikkimään japanilaisen kulttuurin kanssa, mutta maskeeraajia on vaikea kehua Bondin muuttamisesta japanilaiseksi. Äänimaailma on kelvollinen ja lopputaistelussa ryminä muuttuu aika kovaksi. Tämänkertainen tunnuslaulu on legendaarisen Frank Sinatran tyttären Nancyn laulama "You Only Live Twice", joka on mainio kipale, muttei yllä omalla listallani Bond-tunnareiden kärkeen, eikä jää millään tavalla soimaan päässä.

Yhteenveto: Elät vain kahdesti on jälleen erittäin hyvä Bond-seikkailu, vaikka siitä löytyykin omat ongelmansa. Tarinan sijoittaminen Japaniin tuo mukaan jotain uutta kulttuurillisesti, mutta samalla tätä kulttuuria hyödynnetään välillä hieman kömpelösti. Bondin maskeeraus japanilaiseksi on lähinnä myötähäpeällistä. Lisäksi mukana on joitain hieman pitkäveteisempiä hetkiä. Heikkoudet kuitenkin unohtuvat ja odotus palkitaan, kun lopputaistelu alkaa, mikä on tähän mennessä sarjan paras. Suuri mäiske yliampuvan teatraalisessa SPECTRE:n tukikohdassa on erittäin viihdyttävää seurattavaa. Itse järjestön pomo Blofeld esitellään vihdoin kunnolla ja häntä näyttelevä Donald Pleasence on nappivalinta rooliin, luoden hahmosta uhkaavan ja ovelan. Sean Connery parantaa hieman roolityötään edellisestä osasta, vaikka paikoitellen on yhä näkyvissä, että hän on alkanut kyllästyä leikkimään agenttia. Filmin tunnuskappale on oivallinen, muttei nouse ainakaan omalla listallani Bond-laulujen kärkeen. Sama pätee itse elokuvaan. Se on oikein mainio, muttei kuulu mielestäni sarjan parhaimmistoon. Suosittelen sen katsomista kuitenkin oikein lämpimästi, jos pidit aiemmista 007-leffoista. Seuraavasta leffasta lämpöä sitten puuttuukin, kun suuntaamme lumisille vuorille Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -elokuvan (On Her Majesty's Secret Service - 1969) ja uuden Bond-näyttelijä George Lazenbyn parissa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
You Only Live Twice, 1967, Eon Productions, Danjaq