Arvostelu: Apollo 13 (1995)

APOLLO 13

Ohjaus: Ron Howard

Pääosissa: Tom Hanks, Bill Paxton, Kevin Bacon, Kathleen Quinlan, Ed Harris, Gary Sinise, Mary Kate Schellhardt, Max Elliott Slade, Emily Ann Lloyd, Miko Hughes, Chris Ellis, Joe Spano, Marc McClure, Clint Howard, Ray McKinnon, Jean Speegle Howard, Todd Louiso, Gabriel Jarret, Andy Milder, Loren Dean, Christian Clemenson, Mark Wheeler ja Larry Williams

Genre: draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 7

"Houston, we have a problem!"

Apollo 13 perustuu Jim Lovellin ja Jeffrey Klugerin kirjaan Lost Moon: The Perilous Voyage of Apollo 13 (1994), joka puolestaan pohjautuu tositapahtumiin avaruuslento Apollo 13:n onnettomuudesta vuonna 1970. Kirjan oikeudet kaupattiin jo ennen sen julkaisua ja Universal Pictures ja Imagine Entertainment onnistuivat voittamaan myyntikilpailun. William Boyles Jr. ja Al Reinert työstivät alkuperäisen käsikirjoituksen ja päärooliin kaavailtiin Kevin Costneria, mutta rooli meni Tom Hanksille, joka oli innostunut ja tietäväinen avaruudesta ja oli jo pitkään halunnut tähdittää elokuvaa kuulennosta. Ron Howard pestattiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1994. Lopulta Apollo 13 sai maailmanensi-iltansa 22. kesäkuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä jättimenestys, joka sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miessivuosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus, lavastus, musiikki ja erikoistehosteet), joista se voitti parhaan leikkauksen ja äänityksen palkinnot, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miessivuosa ja naissivuosa). Itse näin Apollo 13:n ensimmäistä kertaa jo lapsena ja pidin siitä valtavasti. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla myös arvostella elokuvan.

11. huhtikuuta 1970 avaruuslento Apollo 13 matkaa kohti Kuuta, kun matkan varrella ilmenee tekninen vika ja astronauttien täytyy tehdä kaikkensa selviytyäkseen takaisin kotiin elävinä.

Alun perin päärooliin astronautti Jim Lovelliksi kaavailtiin tosiaan Kevin Costneria, jopa ihan Lovellin itsensä toimesta. Roolia tavoitteli myös John Travolta, mutta roolin nappasi lopulta Tom Hanks, joka oli tosielämässä kiinnostunut avaruusmatkailun historiasta ja halunnut jo pidemmän aikaa tähdittää tosipohjaista avaruuselokuvaa. Hanks istuukin erinomaisesti rooliin. Hänestä löytyy tuttuun tapaansa karismaa pääosaan, minkä lisäksi hän on myös uskottava sinnikkäänä ja kokeneena astronauttina. Tosielämässä Lovell piti pitkään ennätystä pisimpään avaruudessa aikaa viettäneestä ihmisestä.

     Lovell ei kuitenkaan lähde Kuumatkalle yksin, vaan hänen mukaansa lähtevät Bill Paxtonin näyttelemä Lovellille aina uskollinen Fred Haise ja Kevin Baconin esittämä hieman kokemattomampi astronautti Jack Swigert, joka valikoituu ihan viime hetkellä, kun alkuperäiseen tiimiin kuulunut Ken Mattingly (Gary Sinise) joutui jättäytymään pois lennolta tuhkarokkoepäilyn takia. Paxton ja Bacon ovat myös hyvät rooleissaan ja Hanksin kanssa he muodostavat oivan dynamiikan erilaisine persoonineen. Vaikka Ken joutuukin jäämään pois kauan odottamaltaan lennolta, Sinise pääsee myös hyvin esille leffan loppupäässä, kun Ken pyydetään testaamaan moduulisimulaatiolla erilaisia keinoja, jotta Apollo 13 saataisiin turvallisesti takaisin Maahan.

Elokuvassa nähdään myös parhaan naissivuosan Oscar-ehdokkuuden saanut Kathleen Quinlan Jimin vaimona Marilyninä ja Mary Kate Schellhardt, Max Elliott Slade, Emily Ann Lloyd ja Miko Hughes Lovellin pariskunnan lapsina, parhaan miessivuosan Oscar-ehdokkuuden saanut Ed Harris Houstonissa lennonjohtajana toimivana Gene Kranzina, sekä muun muassa Chris Ellis, Joe Spano, Marc McClure, Clint Howard, Ray McKinnon, Todd Louiso, Gabriel Jarret, Andy Milder, Loren Dean ja Christian Clemenson lennonjohdon ja NASA:n työntekijöinä, jotka eri tahoillaan yrittävät auttaa hädässä olevaa Apollo 13:a. Myös Ron Howardin vanhemmat Jean Speegle ja Rance Howard nähdään leffassa, Jimin äitinä ja pastorina, minkä lisäksi myöhemmin näyttelijänä kuuluisaksi nousseen tyttären Bryce Dallas Howardin voi bongata kohtauksesta, jossa astronauttien sukulaiset saapuvat toivottamaan hyvää matkaa. Kaikin puolin näyttelijäkaarti suoriutuu oivallisesti rooleistaan ja Oscar-ehdokkuudet menivät oikeisiin osotteisiin. Quinlan tulkitsee hienosti vaimohahmonsa huolta, Harrisin omatessa vahvaa auktoriteettia lennonjohtajana.

Lukuun ottamatta paria parhaat päivänsä nähnyttä tietokone-efektiä, Apollo 13 ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan kolmen vuosikymmenen varrella. Kyseessä on edelleen henkeäsalpaavan tiivistunnelmainen jännitysnäytelmä avaruudessa, joka pitää tiukasti otteessaan alusta loppuun saakka, eikä aika käy missään kohtaa pitkäksi, vaikka leffalla onkin kestoa liki kaksi ja puoli tuntia. Elokuva itse asiassa tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä, sillä se vie niin onnistuneesti mukanaan. Merkittävä osa tehosta toki syntyy tiedosta, että tämä tapahtui ihan oikeasti, eikä kyse ole fiktiivisestä avaruudessa tapahtuvasta selviytymistaistelusta, kuten esimerkiksi elokuvissa Gravity (2013) ja Yksin Marsissa (The Martian - 2015).

Elokuva käynnistyy historiallisesta hetkestä, kun Jim, Fred, Ken ja Jack perheineen seuraavat Neil Armstrongin ja Buzz Aldrinin ensimmäistä Kuulentoa heinäkuussa 1969 ja pian käynnistyykin valmistautuminen miesten omaan reissuun. Hahmot alustetaan oivallisesti, joten kun kauhistuttava tekninen vika ilmenee kesken lennon, on katsojana kiintynyt tähän kolmikkoon. Läpi leffan kotisohvalla hikipisarat kimmeltävät ohimoilla ja keho lukittuu jännittyneeksi, sillä tähän selviytymistaisteluun eläytyy niin täysillä. Läpi elokuvan tuntuukin siltä kuin olisi itse menossa mukana, joko ahtaassa Apollo 13:ssa tai Houstonissa lennonjohdon kanssa.

Yksi elokuvan vahvimmista puolista onkin se, kuinka laajasti ja monesta vinkkelistä tätä tapausta esitetään läpi leffan. Leffa ei jumita vain itse Apollo 13:ssa, vaan elokuva näyttää esimerkiksi, kuinka Lovellin perheen kotona jännitetään televisiolähetyksen edessä. Televisiolähetyksen kautta saadaan mukaan oikeitakin haastattelutilaisuuksia vaikkapa NASA:n kanssa ja näytetään, kuinka koko muu maailma pysähtyi seuraamaan tätä selviytymisoperaatiota. Jännitettä rakennetaan Houstonissa, kun lennonjohto ja NASA:n työntekijät pyörittelevät hermostuneina erilaisia ideoita siitä, kuinka astronautit saataisiin kotiin. Kaikenlaiset väittelyt oikeasta tavasta, puheet fysiikan mahdollisuuksista ja rajoista, sekä simulaatiokokeilut ovat äärimmäisen mielenkiintoista seurattavaa. Tällä hyppimisellä vältetään yksitoikkoiseksi muuttuminen ja lisätään jännitettä. Jännitys myös kasvaa, kun vähän väliä uusi ongelma saapuu nostelemaan päätään. Kun lopputekstit lähtevät rullaamaan, katsojalta kestääkin hetki tasata sykettään ja toipua tästä elokuvallisesta elämyksestä.

Elokuvan ohjaaja Ron Howard on ehtinyt urallaan tehdä useita hyviä elokuvia, kuten Willow - suuren seikkailun (Willow - 1988), Kauniin mielen (A Beautiful Mind - 2001), Da Vinci -koodin (The Da Vinci Code - 2006) ja Rushin (2013) ja löytyypä minulta myös pehmeä paikka sydämestä Jim Carreyn tähdittämälle The Grinchille (Dr. Seuss' How the Grinch Stole Christmas - 2000). Ei ole kuitenkaan epäilystäkään siitä, etteikö Apollo 13 olisi Howardin paras työ. Tässä Howard osuu nappiin kaikessa. Tukena toimii vahva käsikirjoitus, sekä upea tekninen toteutus. Apollo 13 on vaikuttavasti kuvattu ja painovoimattomat kohtaukset kuvattiin oikeasti painovoimattomassa tilassa, KC-135 -lentokoneessa, mikä aiheutti vähemmän yllättäen osalle näyttelijöistä ja kuvausryhmästä huonoa oloa. Lavastus on näyttävää ja puvustus mainiota. Leikkaus on ihailtavan sulavaa ja Oscar-palkinto olikin ansaittu. Jotkut digiefektit ovat tosiaan nähneet parhaat päivänsä, mutta käytännön tehosteet ovat yhä komeaa seurattavaa. Äänimaailma on myös väkevästi rakennettu James Hornerin mahtipontisia ja patrioottisia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Apollo 13, 1995, Universal Pictures, Imagine Entertainment

Arvostelu: A History of Violence (2005)

A HISTORY OF VIOLENCE

Ohjaus: David Cronenberg

Pääosissa: Viggo Mortensen, Maria Bello, Ed Harris, Ashton Holmes, Peter MacNeill, Stephen McHattie, Greg Bryk, Heidi Hayes, Kyle Schmid ja William Hurt

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 16

A History of Violence perustuu John Wagnerin kirjoittamaan ja Vince Locken piirtämään sarjakuvaan Väkivaltainen tausta (A History of Violence) vuodelta 1997. Sarjakuvan pohjalta kiinnostuttiin tekemään elokuva-adaptaatio, jonka alkuperäisestä käsikirjoituksesta vastasi Josh Olson. Vaikka Olson on yksinään merkitty elokuvan käsikirjoittajaksi, myöhemmin päätähti Viggo Mortensen on kertonut, ettei piitannut Olsonin tekstistä ja että ohjaaja David Cronenberg työsti sen lähes täysin uusiksi kuvauksissa. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2004 ja lopulta A History of Violence sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 16. toukokuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, joka keräsi ylistystä kriitikoilta ja sai parhaan miessivuosan ja sovitetun käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuudet ja parhaan draamaelokuvan ja naispääosan Golden Globe -ehdokkuudet. Itse en ollut aiemmin nähnyt A History of Violencea, vaikka sitä on kehuttu minulle jo vuosia ja olen omistanutkin sen blu-rayna jo parin vuoden ajan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen ja katsoa ja arvostella leffan juhlan kunniaksi.

Tom Stallista muodostuu pienen indianalaiskaupungin sankari, kun hän pysäyttää kaksi rikollista, mutta hehkuttavalla mediahuomiolla on ikävä puolensa, kun se houkuttelee paikalle Tomin salaperäisen menneisyyden.

Thomas Janen ja Harrison Fordin kieltäydyttyä roolista, Tom Stallin osan omaksui Viggo Mortensen, joka oli vuonna 2005 kovaa huutoa, näyteltyään Aragornia Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003). Tom pyörittää omaa kuppilaansa, tulee kaikkien kanssa toimeen ja on rakastava mies vaimolleen Edielle (Maria Bello) ja hyvä isä lapsilleen Jackille (Ashton Holmes) ja Sarahille (Heidi Hayes). Vai onko oikeasti sittenkään? Mortensen istuu rooliinsa täydellisesti. Hän hoitaa tonttinsa mallikkaasti huolehtivana perheenisänä ja pääsee tosissaan vauhtiin, kun Tomin menneisyys palaa kummittelemaan. Golden Globe -ehdokkuuden saanut Bello on myös todella hyvä vaimona, Holmesin suoriutuessa oivallisesti kiusatun, mutta sanavalmiin pojan roolista.

     Elokuvassa nähdään myös Stephen McHattie ja Greg Bryk pikkurikollisina, jotka Tom elokuvan alussa päihittää kuppilassaan ja nousee pienen Milbrook-kaupungin sankariksi, Peter MacNeill sheriffi Samina, sekä Ed Harris ja edesmennyt William Hurt rikossyndikaattiin kuuluvina Carlina ja Richienä, jotka kiinnostuvat Tomista tämän uroteon seurauksena. MacNeill istuu mainiosti rehdin sheriffin osaan, kun taas Harris ja Hurt ovat hyvässä vedossa kunnon roistoina. Hurt tekee pätevää työtä lyhyen ruutuaikansa sisällä, mutta minun on silti sanottava, että mielestäni Harris tekee vakuuttavampaa työtä ja heistä kahdesta olisin itse antanut Oscar-ehdokkuuden Harrisille, enkä Hurtille, jolle se napsahti.

Enpä yhtään ihmettele, miksi A History of Violencea pidetään niin korkeassa arvossa. Tällaisia samanlaisia tarinoita, joissa mies on paennut menneisyyttään onnistuneesti vuosia, kunnes eräänä päivänä menneisyys vihdoin löytää miehen uudelleen, on nähty useasti ennen ja jälkeen tämän leffan, mutta elokuvan toteutus on omaa luokkaansa. Vastasi käsikirjoituksesta sitten Josh Olson tai David Cronenberg, on teksti vahva. Vaikka leffalla on kestoa vain puolitoista tuntia, ei homma koskaan kiirehdi. Jännitysnäytelmä etenee omalla painollaan, kliseitä kivasti välttelevän tapahtumaketjun eskaloituessa kohti väkevää loppuhuipennusta. Pidin myös kovasti siitä, että elokuva luottaa katsojaansa, eikä esimerkiksi ryhdy liikaa selittelemään Tomin taustoja vaikkapa takaumakohtausten kautta.

Ohjaajana Cronenberg taas näyttää taas osaavansa luoda tiukan vangitsevaa ilmapiiriä, vaikka ruudulla nähtävät asiat eivät aina olisikaan järin miellyttäviä. Vaikkei leffa olekaan kuvastoltaan yhtä inhottava kuin Cronenbergin töissä yleensä, mies on ujuttanut sekaan pari häiriintynyttä otosta, jotka muistuttavat hänen body horror -taustastaan. Samalla Cronenberg on kuitenkin osannut hillitäkin itseään. Alun perin A History of Violence oli raaempi, mutta ohjaaja itse oli sitä mieltä, että pahimpia juttuja oli syytä leikata pois. Väkivalta on kuitenkin aiheena läsnä elokuvassa alusta loppuun saakka ja sitä käsitellään onnistuneesti monista vinkkeleistä ja eri tavoin. Kyse ei ole vain tavanomaisesta turpaanvedosta ja ammuskelusta, vaan väkivallan eri muodoista, väkivaltakierteen synnystä ja sen luomasta addiktiosta.

Myös teknisiltä ansioiltaan A History of Violence on laadukas teos. Se on taitavasti kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Lavastukset ja puvustukset ovat oivat ja yhdessä tehostetiimin kanssa maskeeraajat saavat aikaisiksi karmaisevan rajuja näkyjä. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Howard Shore maalailee alakuloisesti säveltämillään musiikeilla, joskin kerran jos toisenkin huomasin, että Shorelle jäivät tietyt sointukulut päälle Taru sormusten herrasta -ajoilta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A History of Violence, 2005, New Line Cinema, New Line Productions, BenderSpink, Media I! Filmproduktion München & Company

Arvostelu: Love Lies Bleeding (2024)

LOVE LIES BLEEDING

Ohjaus: Rose Glass

Pääosissa: Kristen Stewart, Katy O'Brian, Jena Malone, Ed Harris, Dave Franco, Anna Baryshnikov, David DeLao ja Orion Carrington

Genre: rikos, romantiikka

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 16

Love Lies Bleeding on Kristen Stewartin tähdittämä uutuuselokuva. Tehtyään kehutun kauhuleffan Saint Maudin (2019), ohjaaja-käsikirjoittaja Rose Glass ryhtyi työstämään uutta tarinaa ja sai A24- ja Film4-yhtiöt projektiin mukaan. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2022 ja Love Lies Bleeding sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2024, minkä jälkeen sitä on esitetty eri festivaaleilla, muun muassa Suomen Night Visionsissa. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun sitä alettiin hehkuttamaan alkuvuodesta. Kun Love Lies Bleedingille annettiin pieni teatterikierros Suomessa, päätin käydä katsomassa, mistä oikein on kyse?

Kuntosalia pyörittävä Lou tapaa salilla treenaavan kehonrakentaja Jackien ja he huomaavat pian joutuneensa keskelle vaikeaa tapahtumaketjua, johon liittyy rakkautta, valheita ja verenvuodatusta.

Love Lies Bleedingin keskiössä ovat Kristen Stewartin näyttelemä Lou ja Katy O'Brianin näyttelemä Jackie. Lou työskentelee kuntosalilla ja eräänä päivänä salille saapuu treenaamaan Jackie, joka on ohikulkumatkalla kohti Las Vegasissa järjestettävää kehonrakennuskilpailua. Loun ja Jackien välille roihahtaa nopeasti tunteita ja Stewartin ja O'Brianin väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Stewart ei pysty mielessäni varmaan ikinä karistamaan Twilight-imagoaan, joten pääsen joka kerta yllättymään yhtä positiivisesti, että nainen on oppinut näyttelemään vampyyrirainojen päätyttyä. Stewart on mainio Louna, mutta vielä parempi on O'Brian, jota on aiemmin nähty lähinnä pienemmissä sivurooleissa esimerkiksi Star Wars -sarja The Mandalorianissa (2019-) ja Marvelin supersankarileffa Ant-Man and the Wasp: Quantumaniassa (2023). O'Brian omaa tosielämästä kehonrakennustaustaa ja hän onkin treenannut kehonsa varsinaiseen huippukuntoon, istuen siis jo ulkoisesti täydellisesti osaansa.

     Elokuvassa nähdään myös Ed Harris Loun laittomuuksia puuhailevana isänä, Jena Malone Loun siskona Bethinä ja Dave Franco tämän väkivaltaisena miehenä J.J.:nä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat passelisti osistaan, joskin Malonen ruutuaika jää hassun vähäiseksi. Harris on tuttuun tapaansa karismaattinen ja Franco esittää tympeää aviomieshahmoaan oivallisesti.

Tiesin Love Lies Bleedingistä etukäteen vain sen, että pääroolissa nähdään Kristen Stewart ja tarina liittyy jotenkin lesboihin kehonrakentajiin. Suosittelenkin, että elokuvasta tietää mahdollisimman vähän ennakkoon, sillä lähes sokkona katseltuna se tarjosi varsinaisen kyydin ja jätti lopuksi hämilleen, että mitäköhän helvettiä tuli juuri nähtyä - vähän samaan tapaan kuin ohjaaja Rose Glassin esikoisleffa Saint Maud teki. Elokuvaa on hyvin vaikeaa luokitella mihinkään lokeroon, sillä se on aikamoinen ja yllättävän toimiva yhdistelmä eri lajityyppejä. Siitä löytyy romantiikkaa, draamaa, hieman vinksahtanutta komediaa, kylmäveristä trilleriä, sekä psykedeelisiä näkyjä ja jopa body horroria. Love Lies Bleeding onkin ehtaa A24-kamaa.

Elokuva käynnistyy kahden kuntoilusta intoilevan naisen rakkaustarinana, mutta homma saa pian yllättäviä mutkia ja muita käänteitä, jotka vievät tätä varsin ennalta-arvaamatonta kertomusta eteenpäin. Jännitys tiivistyy ja tapahtumaketju eskaloituu yhä vain hurjemmaksi, kunnes loppuhuipennus tarjoaa aimo laidallisen todellista outoutta. Yliampuva finaali on toisaalta veikeä, mutta toisaalta myös pieni pettymys mainion rakentelun jälkeen.

Rose Glass osoittaa toistamiseen taitojaan kameran takana. Hänen ohjauksensa on oivallista ja yhdessä Weronika Tofilskan kanssa laadittu käsikirjoitus pääasiassa mainio. Love Lies Bleeding on myös pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Erityisesti punaisen valon täyttämät kohtaukset ovat tyylikästä katseltavaa. Lavasteet ovat hienot ja puvustus oivaa, mutta jösses, kun elokuva on täynnä toinen toistaan kamalampia hiustyylejä. Tehosteet ajavat asiansa ja äänipuoli on kunnossa Clint Mansellin tunnelmallisia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Love Lies Bleeding, 2024, A24, Film4, Escape Plan Productions, Lobo Films

Arvostelu: Lentsikat 2: Pelastajat (Planes: Fire & Rescue - 2014)

LENTSIKAT 2: PELASTAJAT

PLANES: FIRE & RESCUE

Ohjaus: Bobs Gannaway

Pääosissa: Dane Cook, Julie Bowen, Ed Harris, Wes Studi, Stacy Keach, Brad Garrett, Teri Hatcher, Danny Mann, Regina King, Dale Dye, John Michael Higgins, Curtis Armstrong, Fred Willard, Hal Holbrook, Patrick Warburton, Cedric the Entertainer ja John Ratzenberger

Genre: animaatio, seikkailu, jännitys

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 7

Pixar-animaatioyhtiön Autot-elokuvasarjalle (Cars - 2006-2017) lisäosana toiminut Lentsikat (Planes - 2013) oli taloudellinen menestys, joten sille oli luvassa jatkoa. Kakkosleffan teko oli jo käynnistynyt, ennen kuin ensimmäistäkään oli vielä julkaistu ja jatko-osa Lentsikat 2: Pelastajat julkaistiinkin jo alle vuosi ykköselokuvan ensi-illasta, heinäkuussa 2014. Elokuva sai edeltäjäänsä parempaa palautetta kriitikoilta, muttei menestynyt lippuluukuilla yhtä hyvin. Itse katsoin Lentsikat 2: Pelastajat vasta pari vuotta myöhemmin, kun molemmat elokuvat löytyivät Netflixin valikoimasta. En pitänyt kumpaakaan kovin kummoisena, enkä ole katsonut niitä uudestaan. Kuitenkin kun huomasin ensimmäisen Lentsikat-leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille ja jatko-osalle uuden mahdollisuuden. Katsoin Lentsikat 2: Pelastajat noin kuukautta ykköselokuvan jälkeen.

Dusty Crophopper on noussut lentokisojen huipulle, kun hänen moottoriinsa muodostuu vika, mikä estää häntä lentämästä nopeasti. Lannistunut Dusty löytää uuden kutsumuksen palopelastajien joukosta.

Alun perin peltoja lannoittanut ja siitä kilpalentäjäksi siirtynyt lentokone Dusty Crophopper (äänenä yhä Dane Cook) tekee paluun ja päätyy uuteen seikkailuun, kun hänen moottorinsa reistailee pahasti ja lääkärin (tai tässä maailmassa enemmänkin mekaanikon) tuomioksi muodostuu, että Dustyn kilpalentäjäpäivät ovat ohitse. Aluksi maansa myynyt Dusty löytää kuitenkin pian uuden kutsumuksen, saadessaan tietää palopelastajista. Vaikka aluksi on harmi, että jo nyt Dustyn lupaava kilpalentäjäura on ohi, on palopelastuskuvio toisaalta mielenkiintoisempi. Idea tekee hahmosta jotain muuta kuin tylsän lentokoneversion Autot-leffojen Salama McQueenista.

     Muitakin tuttuja hahmoja ykkösosasta nähdään myös kakkosleffassa. Paluun tekevät Dustyn mentori Kippari (Stacy Keach), tankkeriauto Puksu (Brad Garrett), mekaanikkoauto Tytti (Teri Hatcher) ja trukki Välkky (Danny Mann). Uusina tuttavuuksina puolestaan esitellään muun muassa palopelastushommissa työskentelevät helikopterit Pena (Ed Harris) ja Tuulentekijä (Wes Studi), lentokoneet Varpu (Julie Bowen) ja Rami (Dale Dye), sekä tulen keskelle laskuvarjohyppäävä Dynamiitti (Regina King). Vanhat tutut jäävät vähemmälle huomiolle, leffan keskittyessä enemmän palopelastustiimiin, jotka näyttävät kaikki elokuvan aikana toimivasti osaamisalaansa ja merkittävyyttään ryhmässä.

Vaikka tulenkin pitämään pisteeni samoina kuin ensimmäisellä Lentsikat-elokuvalla, mielestäni jatko-osa Lentsikat 2: Pelastajat on aavistuksen verran parempi filmi. Ykköselokuva tuntui usein liikaa Autot-leffan kopiolta. Autokisat oli vaihdettu lentokilpailuun, mutta perusidea oli turhan samanlainen ja lopputuloksena oli liiankin ennalta-arvattava, mutta silti ihan viihdyttävä animaatioelokuva. Jatko-osan kertomus palopelastushommista on oiva idea ja se laajentaa tätä Pixarin luomaa maailmaa. Elokuva myös tuntuu tavallaan jännittävämmältä, etenkin varmasti lapsille, kun jännite ei muodostu siitä, voittaako Dusty kisat, vaan kyse on lopuksi näiden hahmojen selviämisestä hengissä riehuvan metsäpalon keskellä.

Ei tämäkään Lentsikat-raina harmillisesti keskivertoa parempi ole. Kuten alussa kerroin, elokuva ilmestyi jo alle vuosi ykkösosan ilmestymisen jälkeen. Tällaisia animaatioita ei ihan niin pikavauhtia väsätä, vaan leffa oli työn alla jo ennen ensimmäisen ilmestymistä. Silti elokuvassa näkyy ja tuntuu kiirehditty tuotanto. Se vaikuttaa usein suoraan DVD:lle tehdyltä tusinaleffalta, jolla pidetään perheen pienimpiä viihdytettyinä vajaan puolentoista tunnin ajan. Lapsille elokuvan huumori uppoaa todennäköisesti, mutta itse en kokenut leffaa kovinkaan hauskaksi. Aikuisena päätyy jälleen pohtimaan erilaisia logiikkajuttuja, kuten että jos tämä maailma on täynnä eläviä lentokoneita, miksei lentokenttiä ole hurjasti enemmän? Elokuvassa myös näytetään kuvia Dustyn kojelaudasta, mikä pistää pohtimaan, että onko lentokoneiden sisällä yhä ohjaamot silminä toimivien tuulilasien takana? Ja jos on, niin kuka ohjaamossa katsoo näitä mittareita?

Bobs Gannawayn ohjaus ja hänen käsikirjoituksensa yhdessä Jeffrey M. Howardin kanssa eivät ole erityisen vahvoja, vaikka Gannaway viekin Lentsikat-sarjaa raikkaammalta tuntuvaan suuntaan. Elokuvan animaatiojälki on mainiota, joskin se ei koskaan tarjoa mitään vau-fiiliksiä. Animoituja lentokoneita on mukava seurata ja tämäkin leffa on miellyttävän värikäs. Metsäpalokohtaukset ovat pääasiassa onnistuneesti työstettyjä. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, joskin Mark Mancinan säveltämät musiikit eivät erityisemmin jää mieleen. Nostin kyllä reippaasti äänenvoimakkuutta, kun AC/DC:n erinomainen Thunderstruck-kappale pärähti soimaan.

Yhteenveto: Lentsikat 2: Pelastajat on aavistuksen verran ensimmäistä elokuvaa parempi, mutta jää silti aika keskinkertaiseksi animaatioleffaksi. Vaikka aluksi Dustyn lentokisojen päättyminen jo tähän voi harmittaa, omasta mielestäni palopelastuskuvio oli huomattavasti kiinnostavampi ja omaperäisempi, ykkösleffan Autot-elokuvaa matkivaan tarinaan verrattuna. Leffasta löytyy perheen pienimmille takuulla tehoavaa jännitettä ja huumoria, ja aikuisena elokuvan katsoo ihan sujuvasti. Filmi viihdyttää tarpeeksi passelisti, mutta ei tee mitään vaikutusta. Animaatiojälkeä myöten kaikesta huomaa, että elokuva suunniteltiin alun perin suoraan DVD:lle julkaistavaksi ja että tuotanto oli kiireellinen. Jos pidit ensimmäisestä Lentsikat-leffasta, suosittelen toki katsomaan myös jatko-osan. Hommasta suunniteltiin myös kolmatta elokuvaa, jossa lentokoneet olisivat kulkeneet avaruuteen asti, sekä muita lisäosia esimerkiksi junista ja laivoista, mutta nämä ideat kariutuivat, kun Lentsikat-elokuvat tehnyt Disneytoon Studios ja sen tuotannot lakkautettiin kesällä 2018.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt pätkä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Planes: Fire & Rescue, 2014, Walt Disney Pictures, Disneytoon Studios, Prana Studios

Arvostelu: National Treasure: Salaisuuksien kirja (National Treasure: Book of Secrets - 2007)

NATIONAL TREASURE: SALAISUUKSIEN KIRJA

NATIONAL TREASURE: BOOK OF SECRETS

Ohjaus: Jon Turteltaub

Pääosissa: Nicolas Cage, Justin Bartha, Diane Kruger, Jon Voight, Ed Harris, Harvey Keitel, Bruce Greenwood, Ty Burrell, Helen Mirren, Armando Riesco, Alicia Coppola ja Albert Hall

Genre: seikkailu, jännitys

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

Nicolas Cagen tähdittämä seikkailuelokuva National Treasure - kansallisaarre (National Treasure - 2004) oli kriitikoiden heikosta palautteesta huolimatta taloudellinen hitti, joten tietysti sille tehtiin jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2006 ja lopulta National Treasure: Book of Secrets, eli suomalaisittain National Treasure: Salaisuuksien kirja sai ensi-iltansa joulukuussa 2007. Elokuva oli vielä edeltäjäänsä isompi menestys, mutta sai negatiivista palautetta kriitikoilta, sekä kaksi Razzie-ehdokkuutta (huonoin miespääosa ja miessivuosa). Itse näin elokuvan joskus nuorempana, pidettyäni todella paljon lapsena näkemästäni ykkösleffasta. Olen katsonut kummatkin filmit muutaman kerran uudestaan, mutta viime kerrasta on vierähtänyt jo joitain vuosia. Nyt kun elokuvat ovat saamassa jatkoa Disney+ -suoratoistopalvelun sarjalla National Treasure: Edge of History (2022-), päätin katsoa leffat uudestaan ja arvostella ne sarjaa odotellessa. Kaksi viikkoa National Treasure - kansallisaarteen katsomisen jälkeen katsoin National Treasure: Salaisuuksien kirjan.

Kun Ben Gatesin esi-isän väitetään olevan osasyyllinen presidentti Abraham Lincolnin murhaan, Benin täytyy yrittää puhdistaa sukunsa nimi. Sen tehdäkseen hänen täytyy löytää kadonnut kultainen kaupunki.

Huonoimman miespääosan Razzie-ehdokkuuden saanut Nicolas Cage palaa aarteenetsijä Ben Gatesin rooliin, eikä todellakaan ansainnut tätä ehdokkuutta. Yhdessä kohtaa leffaa Cage irrottelee ikoniseen tapaansa hullunkurisesti, mutta muuten hän tulkitsee hahmoaan samalla päättäväisyydellä ja historia-innokkuudella kuin viimeksikin. Yhdistelmä ajatusta sukunsa maineen pelastamisesta ja uuden suuraarteen löytämisestä ajavat Benin uuteen seikkailuun, jolle katsojakin lähtee erittäin mielellään mukaan. Cage on yhä mainio osassaan ja hyviä ovat myös muut paluun tekevät näyttelijät, Justin Bartha, Diane Kruger, Jon Voight ja Harvey Keitel Benin teknikkokaveri Rileynä, Benin ex-tyttöystävä Abigailina, Benin isänä Patrickina ja FBI-agentti Saduskyna. Benin ja Abigailin ero on hieman kömpelösti ujutettu mukaan ja tuo lähinnä tarpeetonta draamaa, etenkin kun katsoja odottaa alusta asti hahmojen palaavan kuitenkin yhteen. Bartha tuo huumoria mukaan, joskin komedia rajoittuu lähinnä siihen, että hänen Riley-hahmonsa on kaiken aikaa pihalla siitä, mistä muut puhuvat. Saman vitsin kierrätys käy jossain kohtaa tylsäksi.

     Tulokkaina leffasarjaan saapuvat Ed Harris Mitch Wilkinsonina, jolla on todisteita Gatesin suvun osallisuudesta Lincolnin salamurhaan, Ty Burrell Abigailin uutena treffiseurana Connorina, Bruce Greenwood Yhdysvaltain presidenttinä ja Helen Mirren Benin äitinä Emilynä. Harris sopii hyvin tämänkertaisen antagonistin osaan, joskin Mitch ei tarjoa samanlaista uhkaa kuin edellisleffassa Sean Beanin esittämä Ian. Benin ja Mitchin välille rakennettu konflikti tuntuu myös hieman pakotetulta ja jossain kohtaa leffaa voi huomata pohtivansa, että miksei aarteesta tietävä Mitch yksinkertaisesti pyytänyt Beniä auttamaan häntä etsimään kultaisen kaupungin? Greenwoodista löytyy sopivasti arvokkuutta presidentiksi ja mahtava Mirren on nappivalinta vanhoista kulttuureista kiinnostuneeksi äidiksi.

Ensimmäisen National Treasure -elokuvan tavoin kummastelen jatko-osa Salaisuuksien kirjankin kohdalla, että miksi nämä oikein mainiot ja viihdyttävät seikkailuleffat joutuivat kriitikoiden lyttäämiksi? Molemmat ottavat toki historiallisia vapauksia, eivätkä yhtään peittele sitä, kuinka isosti Indiana Jones -filmit (1981-) ovat toimineet niiden inspiraationa, mutta molemmat toimivat mielestäni erittäin hyvin. Kummatkin National Treasuret ovat lisäksi parempia elokuvia kuin viimeisin Indiana Jones -raina Kristallikallon valtakunta (Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull - 2008). Ei Salaisuuksien kirja ole yhtä hyvä kuin Kansallisaarre, mutta tämäkin on mukaansatempaava aarrejahti, joka pitää koukussaan läpi parin tunnin kestonsa.

Onhan se hieman hassua, että jo toinen suuraarre on jotenkin yhteydessä Gatesin sukuun, mutta samapa tuo, kun se muodostaa onnistuneesti tähänkin tietyn henkilökohtaisen siteen, joka ajaa Beniä eteenpäin. Jälleen käsikirjoittajina toimiva Wibberleyn pariskunta on tutkinut paljon jenkkihistoriaa, erityisesti Sisällissodan aikaisia tapahtumia ja hahmoja, ja hyödyntäneet löyhästi todellisia juttuja uutta aarrejahtia varten. Historioitsijat voivat nyrpistellä nenäänsä faktavirheille, mutta itseeni tällainen meno iskee hyvin. Enpä edes odottaisi, että tällaisissa elokuvissa onnistuttaisiin rakentamaan kertomusta täysin tosijuttujen varaan, etenkin kun kyseessä on lopulta fiktiivinen aarre. Koen itse hauskaksi, että historialla leikitellään tällä lailla ja merkkitapahtumista ja -henkilöistä löydetään fiktiivisiä salaisia puolia, jotka tukevat tarinaa.

Ensimmäisen elokuvan tavoin myös Salaisuuksien kirja koostuu vauhdikkaasta reissusta paikasta toiseen erilaisten vihjeiden perässä. Pääkolmikosta jokaisen oveluutta vaaditaan erilaisten pulmien ratkomiseen. Jännitettä rakennetaan oivallisesti, vaikkei hahmojen kintereillä kipittävä Mitch luo erityistä uhkaa. Tilanteet ovat mainion erilaisia toisistaan, eikä leffa lähde uusiokäyttämään omia ideoitaan, vaikkakin siitä löytyy toki kierrätystä edellisestä filmistä. Kaikki johtaa hyvään finaaliin, joka saa herkästi katsojan myhäilemään, kun hahmot yrittävät selvitä hengissä ansojen täyttämässä kohteessa. Tietyt finaalin ratkaisut eivät ihan toimi toivotulla tavalla, varsinkin liittyen aiemmin mainitsemaani konfliktiin Benin ja Mitchin välillä. Silti National Treasure: Salaisuuksien kirja on kokonaisuutena hyvä seikkailuteos, jolle olisi mielellään nähnyt jatkoa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa ensimmäisenkin osan tehnyt Jon Turteltaub, joka rakentaa jälleen tunnelmaa taidokkaasti ja pitää mukaansatempaavaa seikkailuhenkeä hyvin yllä. Wibberleyden käsikirjoitus vaatisi hieman viilausta, mutta toimii silti passelisti tällaisenaan. National Treasure: Salaisuuksien kirja on myös hyvin kuvattu ja varsinkin huipennuksen upeita lavasteita esitellään tyylikkäästi koko komeudessaan. Lavasteet ovat muutenkin mainiot, kuten ovat myös asut ja maskeeraukset. Erikoistehosteet toimivat hyvin, sillä suuri osa on tehty käytännön efektein. Äänimaailma on myös pätevästi rakennettu ja Trevor Rabinin musiikit ovat toistamiseen todella onnistuneet.

Yhteenveto: National Treasure: Salaisuuksien kirja on mainio jatkoseikkailu, joskin se ei yllä ensimmäisen elokuvan tasolle. Nicolas Cage on toistamiseen hyvässä vireessä aarteenetsijänä ja historioitsijana Ben Gatesina ja muutkin näyttelijät suoriutuvat passelisti rooleistaan. Ed Harris on hyvä valinta tämänkertaiseksi pahikseksi, joskin hänen hahmonsa Mitch Wilkinson vaatisi hieman viilausta käsikirjoituksen puolelta. Benin ja Mitchin välinen konflikti on hieman kömpelösti kehitelty. Tämäkin seikkailu nappaa hyvin mukaansa heti alussa ja uutta aarretta lähtee etsimään samalla lapsenomaisella innolla kuin edellisosassa. Jälleen kerran tapahtumavyyhtiin mahtuu jos jonkinlaista menoa ja meininkiä, juonenkäännettä ja takaiskua, ennen kuin päästään loppuhuipennukseen. Jännitettä rakennellaan ihan hyvin ja oivaa huumoriakin mahtuu sekaan. Teknisiltä ansioiltaan elokuva toimii myös mainiosti. Jos siis pidit ensimmäisestä National Treasuresta, suosittelen katsomaan Salaisuuksien kirjan. Nyt jään mielenkiinnolla ja hieman jännittäen odottamaan, millainen uusi televisiosarja National Treasure: Edge of History tulee olemaan. Pystyykö sarja perustelemaan olemassaolonsa ilman Cagea, vai onko kyseessä kiusallinen epäonnistuminen...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

National Treasure: Book of Secrets, 2007, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Junction Entertainment, Saturn Films, Sparkler Entertainment, NT2 Productions

Arvostelu: Top Gun: Maverick (2022)

TOP GUN: MAVERICK

Ohjaus: Joseph Kosinski

Pääosissa: Tom Cruise, Miles Teller, Jennifer Connelly, Jon Hamm, Glen Powell, Monica Barbaro, Lewis Pullman, Charles Parnell, Jay Ellis, Danny Ramirez, Greg Tarzan Davis, Jack Schumacher, Bob Stephenson, Lyliana Wray, Ed Harris ja Val Kilmer

Genre: toiminta, draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 12

Tom Cruisen tähdittämä Top Gun - lentäjistä parhaat (Top Gun - 1986) oli suuri taloudellinen menestys saamastaan kritiikistä huolimatta. Vuosien varrella filmin arvostus on kuitenkin kasvanut ja nykyään sitä pidetään ehtana kasariklassikkona. Vuonna 2010 Paramount Pictures otti yhteyttä ohjaaja Tony Scottiin ja tuottaja Jerry Bruckheimeriin, kysellen heiltä jatko-osaa Top Gunille. Vaikka kaksikko ryhtyi suunnittelemaan jatkoa yhdessä, projekti jäi tauolle Scottin tehtyä itsemurhan vuonna 2012. Bruckheimer jatkoi elokuvan työstöä ja uudeksi ohjaajaksi ilmoitettiin Joseph Kosinski. Päätähti Cruisen pidettyä muille näyttelijöille kolmen kuukauden lentäjäkurssin, kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2018. Alun perin elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo heinäkuussa 2019, mutta tuotannon monimutkikkuuden vuoksi julkaisua piti siirtää vuodella eteenpäin. Koronaviruspandemian takia filmiä on siirrelty sen jälkeen useasti, mutta nyt, vihdoin ja viimein Top Gun: Maverick -nimen saanut jatko-osa saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän alkuperäisestä Top Gunista, mutten kokenut sen tarvitsevan jatkoa. Olin jopa peloissani, että niin voimakkaasti kasaria huokuvalle elokuvalle ei edes voisi tehdä jatkoa tänä päivänä. Yllätyinkin, kun elokuva alkoi kerätä suuria ylistyksiä maailmalta ja menin uteliain mielin katsomaan Top Gun: Maverickin lehdistönäytökseen IMAX-salissa pari päivää ennen ensi-iltaa.

Kommodori Pete "Maverick" Mitchell saa komennon palata takaisin Top Guniin, kouluttamaan uusia hävittäjälentäjiä suorittamaan vaarallisen tehtävän.

Tom Cruise palaa rooliinsa kommodori Pete Mitchellinä, eli Maverickina. Vaikka iän myötä hahmosta on kadonnut ensimmäisen filmin jatkuvasti virnuileva hurmuripuoli, on Maverick samanlainen säännöistä vähät välittävä hurjapää kuin millaisena hänet vuosikymmeniä sitten esiteltiin. Cruisesta huokuu into ja palo tätä elokuvaa kohtaan ja hän palaakin roolinsa tyylikkään karismaattisesti. Sen lisäksi, että hän hoitaa taidokkaasti draamapuolet, hän häikäisee lentokohtauksissa. Cruise ei tunnetusti sijaisnäyttelijöistä piittaa ja hänet nähdäänkin ihan oikeasti lentämässä hävittäjiä läpi leffan. Hän pitikin itse muiden lentäjien näyttelijöille muutaman kuukauden lentokurssin.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Miles Teller, Glen Powell, Monica Barbaro, Lewis Pullman, Jay Ellis, Charlie Parnell, Danny Ramirez ja Greg Tarzan Davis Maverickin kouluttamina pilotteina, Ed Harris amiraali Cainina, Jon Hamm vara-amiraali Cyclonena ja Jennifer Connelly Maverickin uutena heilana, baaria pyörittävänä sinkkuäiti Pennynä. Alkuperäisestä Top Gunista tuttu, kurkkusyöpää sairastava Val Kilmer tekee pikaisen paluun Icemaniksi. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa mainiosti. Harrisista ja Hammista löytyy väkevyyttä korkea-arvoisten laivaston komentajien osiin. Teller on nappivalinta Roosteriksi, alkuperäisestä elokuvasta tutun Goosen pojaksi, joka kantaa kaunaa Maverickille isänsä kuolemasta.

Top Gun: Maverick on hieman paradoksaalinen elokuva siinä mielessä, että se on todellinen yllätys, mutta samalla myös täysin yllätyksetön teos. Itse kertomus kulkee juuri niitä teitä, mitkä katsoja mielessään luo heti filmin alkupäässä. Kaikenlaiset tarinalliset kikat osaa arvata jo kauan ennen kuin ne tapahtuvat. Se ei sinänsä kuitenkaan haittaa, sillä muuten Top Gun: Maverick on loistokas viihdepläjäys, joka loksauttaa yhä uudelleen ja uudelleen katsojan suun auki ällistyttävillä lentokohtauksillaan. Sen lisäksi, ettei Cruise piittaa sijaisnäyttelijöistä, ei hän myöskään pahemmin välitä taustakankaiden ja tietokone-efektien käytöstä. Hurjat ja vaativat lentokohtaukset on toteutettu oikeasti ja ne ovat läpikotaisin uskomattoman komeaa katseltavaa. Niinpä on myös hyvä, ettei Cruise piittaa suoratoistopalveluistakaan ja taisteli studiota vastaan parinkin vuoden ajan, jotta elokuva pääsisi teattereihin asti, eikä sitä dumpattaisi suoraan Paramount+ -palveluun. Tuntuisi suorastaan rikolliselta katsoa tämä leffa ensi kertaa vaikkapa läppärin ruudulta.

Vaikka tarinallisesti teos onkin varsin yllätyksetön, onnistuu elokuva silti olemaan todellinen jännityskyyti, joka vain tiukentaa otettaan katsojansa ympäriltä. Filmi voisi ihan hyvin olla osa Cruisen toista huippusuosittua leffasarjaa, Mission: Impossiblea (1996-), sillä hahmoille osoitettu tehtävä tuntuu heti paperilla tyystin mahdottomalta. Jo siihen valmistautuminen tarjoaa monta tiivistunnelmaista hetkeä. Niillä nostatetaan panoksia taidokkaasti kohti vangitsevaa finaalia, joka saa katsojan tuijottamaan valkokangasta koko keho jännittyneenä ja hikipisarat otsalla. Upeiden lentokohtausten väliin mahtuu hieman komiikkaa, kelvollista ihmisdraamaa ja romantiikkaa, sekä yllättävänkin haikeita hetkiä. Nostalgiannälkäiset katsojat saattavat herkistyä jo siitä, kun Kenny Logginsin mahtava Danger Zone pärähtää soimaan elokuvan alussa.

Alkuperäisen Top Gunin ohjaajan Tony Scottin tehtyä traagisesti itsemurhan kymmenen vuotta sitten, hänet jouduttiin korvaamaan Joseph Kosinskilla, joka on aiemminkin tehnyt toisen modernin jatko-osan kasarihitille - Tron: Perinnön (Tron: Legacy - 2010). Kosinski hoitaa hommansa lahjakkaasti, nostaen tunnelman korkealle ja tarjoten useita voimakkaasti ohjattuja hetkiä. Ehren Krugerin, Eric Warren Singerin ja Christopher McQuarrien työstämä käsikirjoitus on oivallinen, vaikka se kulkeekin arvattavia latuja. Teknisiltä ansioiltaan Top Gun: Maverick on ensiluokkainen. Lentokohtaukset ovat huikeasti kuvattuja. Laajat otokset hävittäjistä ilmassa ovat jo näyttäviä, mutta omia suosikkejani ovat kuvat ohjaamojen sisältä, joissa näkee niin näyttelijän kuin taustalla maan ja ilman pyörivän välillä varsinkin villisti. Leffa on myös leikattu taidokkaasti, siitä löytyy hyviä lavasteita ja valaisua ja äänimaailma on läpikotaisin taidokkaasti rakennettu efektejä ja Harold Faltermeyerin, Lady Gagan, Hans Zimmerin ja Lorne Balfen musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Top Gun: Maverick on yllättävänkin onnistunut jatko-osa kasariklassikolle. Vaikka elokuvasta löytyykin paljon nostalgialla kosiskelua, pystyy filmi kertomaan oman uuden koukuttavan tarinansa, jonka parissa vähän päälle parin tunnin kesto kulkee vauhdilla. Lentäjille osoitettu tehtävä tuntuu suorastaan mahdottomalta ja sen seuraaminen on erittäin jännittävää ja vangitsevaa katseltavaa. Lentokohtaukset ovat läpikotaisin uskomattoman hienosti tehtyjä ja niitä tuijottaessa suu loksahtaa auki useaan kertaan. Tarina itsessään ei tarjoa erityisiä yllätyksiä, vaan juonenkäänteet ja tapahtumien kulun arvaa helposti jo leffan alkupäässä. Eipä tämä pahemmin haittaa, kun muuten elokuva toimii näin hyvin. Joseph Kosinskin ohjauksessa tunnelma on vähän väliä huipussaan ja Tom Cruise pistää parastaan kameran edessä ja hävittäjän ohjaamossa. Teknisiltä ansioiltaan filmi on erittäin vakuuttava. Ennakkopelkoni osoittautuivat täysin turhiksi ja Top Gun: Maverick pääsi yllättämään minut toden teolla. Vaikka siitä uupuukin kasarijuustoisuus ja metaforat seksuaalisen suuntautumisen kanssa kamppailusta, jotka rikastivat alkuperäistä Top Gunia, uskaltaisin silti sanoa, että kerrankin yli 35 vuotta myöhemmin ilmestynyt jatko-osa on onnistunut päihittämään edeltäjänsä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Top Gun: Maverick, 2022, Paramount Pictures, Skydance Media, Jerry Bruckheimer Films, New Republic Pictures, Tencent Pictures, TC Productions

Arvostelu: The Lost Daughter (2021)

THE LOST DAUGHTER

Ohjaus: Maggie Gyllenhaal

Pääosissa: Olivia Colman, Dakota Johnson, Ed Harris, Paul Mescal, Dagmara Domińczyk, Jessie Buckley, Oliver Jackson-Cohen, Robyn Elwell, Ellie Blake, Peter Sarsgaard ja Jack Farthing

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 12

The Lost Daughter on näyttelijä Maggie Gyllenhaalin ensimmäinen ohjaustyö ja se perustuu Elena Ferranten samannimiseen kirjaan vuodelta 2006. Gyllenhaal hankki kirjan elokuvaoikeudet vuonna 2018 ja käsikirjoitti sen pohjalta elokuvasovituksen. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja lopulta The Lost Daughter sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2021. Elokuvaa esitettiin sen jälkeen muillakin festivaaleilla, kunnes se julkaistiin monessa maassa Netflixissä. Suomeen leffa saapui vasta tämän vuoden maaliskuussa ja harmillisesti olin juuri töissä elokuvan lehdistönäytöksen aikana. Pohdin useasti elokuvan katsomista, erityisesti kun se sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta naispääosasta, naissivuosasta ja sovitetusta käsikirjoituksesta, mutta kerta toisensa perään se lykkääntyi. Kävinkin lopulta katsomassa elokuvan muutama viikko ensi-illan jälkeen, hauskasti hyvin samannimisen, mutta täysin erilaisen The Lost City -leffan (2022) jälkeen.

Professori Leda Caruso matkaa Kreikkaan rantalomalle. Siellä hän tapaa nuoren äidin, Ninan, jonka tytär Elena katoaa. Kohtaaminen johtaa Ledan muisteluun siitä, kun hänen omat tyttärensä olivat lapsia.

The Crown -sarjan (2016-) viimeisimmiltä kausilta kuningatar Elisabet II:n roolista tuttu Olivia Colman tekee jälleen suuren vaikutuksen. Tällä kertaa hän näyttelee Leda Carusoa, college-professoria ja arvostettua kääntäjää, joka päättää kesälomallaan matkailla Kreikassa. Reissu saa pian yllättäviä mutkia matkaan, mitkä saavat Ledan muistelemaan asioita, joita hän on yrittänyt tukahduttaa mielensä sisälle vuosien varrella. Colman tulkitsee hienosti Ledan yhä vain monimutkikkaammiksi käyviä tuntemuksia. Hän tarjoaa paljon hyvin vähällä, eikä ihme, että pitkin elokuvaa kamera on todella lähellä Colmanin kasvoja, näyttäen näyttelijän kaikki tunneskaalat tarkasti. Takaumissa nuorta Ledaa esittää Jessie Buckley, joka tekee myös loistotyötä. Ei siis ihme, että Colman ja Buckley saivat kummatkin Oscar-ehdokkuudet samasta roolista!

     Kreikassa Leda tapaa mm. Ninan (Dakota Johnson), tämän miehen Tonin (Oliver Jackson-Cohen), heidän tyttären Elenan (Athena Martin), rannalla työskentelevän Willin (Paul Mescal), huvilaansa vuokraavan Lylen (Ed Harris) ja Ledaa nenänvarttaan pitkin tuijottavan Callien (Dagmara Domińczyk). Jack Farthing ja ohjaaja-Gyllenhaalin aviomies Peter Sarsgaard nähdään takaumissa Ledan miehenä ja professori Hardyna. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat mallikkaasti osistaan. Johnson osoittaa jälleen taitonsa kaameiden Fifty Shades -rainojen (2015-2018) jälkeen ja Jackson-Cohenista löytyy oikeaa inhottavuutta tämän toksisena miehenä. Harris on aina karismaattinen ja Sarsgaard istuu hyvin arvostetun professorin osaan.

The Lost Daughterin traileri antaa elokuvasta aika trillerimäisen kuvan. Olikin siis hyvä, että minulle selvisi etukäteen, että filmi itsessään on hyvin erilainen, sillä olisin muuten mennyt toisenlaisin odotuksin katsomaan elokuvaa ja kenties pettynytkin hieman. Siinä, missä trailerista saa kuvan, että Ninan tyttären katoaminen ja etsiminen olisi iso kuvio läpi elokuvan, filmi itsessään hoitaa tapahtuman nopeasti ja se toimii lähinnä laukaisijana Ledan muistoille. Näiden muistojen kautta Ledasta oppii yhä vain enemmän ja siten voi ymmärtää osittain, miksi hän toimii elokuvan aikana niin kuin toimii. Se onkin sitten eri asia, hyväksyykö katsoja Ledan tekoja... Täytyy kyllä tunnustaa, että paikoitellen samaistuin Ledaan, lähinnä siinä, kuinka häntä vaikuttaisi jatkuvasti tympivän ympärillä meuhkaavat ihmiset (erityisesti leffateatterissa tapahtuva kohtaus herätti minussa ikäviä muistoja), mutta silti häntä kiehtoo suuresti seurata heidän elämiään.

Jännittävän trillerin sijaan The Lost Daughter on enemmänkin psykologinen draama, jossa pohditaan äitiyttä. Harvoin äitiyttä ja lapsia esitetään näin negatiivisessa valossa elokuvissa. Leda kokee lapset enemmänkin raskaana taakkana kuin ihanana siunauksena. Hahmon mielenmaisemaa tutkitaan taidokkaasti ja jo pelkät katseet kertovat paljon. Ledan tapa katsoa Ninaa ja Ninan tapa katsoa Ledaa tarjoaa monenlaisia tunteita. Helposta elokuvasta ei todellakaan ole kyse. Sen lisäksi, että filmi on aika hidas rytmitykseltään, on se myös raskas aiheiltaan. Itse en kuitenkaan pitkästynyt sen aikana, vaan omalla tavallaan tiivistunnelmainen elokuva piti hyvin mukanaan loppuun saakka.

Maggie Gyllenhaal on useasti osoittanut taitonsa kameran edessä ja nyt hän myös esittelee lupaavaa tulevaisuuttaan ohjaajana ja käsikirjoittajana. Gyllenhaal rakentaa tunnelmaa vahvasti ja saa katsojan uppoutumaan näiden hahmojen pään sisälle taidokkaasti. Hänen kirjoittama tekstinsä ei aliarvioi katsojaa, eikä lähde selittelemään asioita turhaan. Se luottaa siihen, että katsoja hoksaa monet nyanssit pienistä tehokeinoista. The Lost Daughter on myös oivallisesti kuvattu, joskin sivuilta pienesti rajatut reunat häiritsivät minua aluksi. Värimaailma on tyylikäs ja leikkaus sujuvaa. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaailmakin on pääasiassa hyvin rakennettu. Säveltäjä Dickon Hinchliffe tunnelmoi toimivasti musiikeillaan.

Yhteenveto: The Lost Daughter on erittäin mainio psykologinen draamaelokuva, jossa pohdiskellaan äitiyttä hyvin erilaisin tavoin kuin amerikkalaiselokuvissa yleensä. Maggie Gyllenhaal on onnistunut ohjaamaan ja kirjoittamaan raskaan, mutta voimakkaan teoksen, joka pitää hyvin otteessaan. Olivia Colman on loistava pääroolissa ja myös Jessie Buckley ja Dakota Johnson tekevät erittäin mainiota työtä osissaan. Ledan päässä tapahtuvia asioita on mielenkiintoista seurata ja häntä toisaalta ymmärtää, vaikkei aina hyväksyisikään hänen toimiaan. Tietty painostava tunne on vähän väliä läsnä ja hahmojen välisissä katseissa on paljon vahvoja tuntemuksia. Tekniseltä puoleltaankin elokuva on taidokkaasti tehty. The Lost Daughter toimii todella oivallisesti hieman synkkäsävyisempää ihmisdraamaa kaipaaville - erityisesti jos on kyllästynyt elokuvien yleiseen kuvaukseen vanhemmuudesta pelkkänä ihanana auvona. Trailerin vihjailemaa trilleriä ei kuitenkaan kannata odottaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Lost Daughter, 2021, Endeavor Content, Samuel Marshall Films, Pie Films, Faliro House Productions

Arvostelu: Kaunis mieli (A Beautiful Mind - 2001)

KAUNIS MIELI

A BEAUTIFUL MIND

Ohjaus: Ron Howard
Pääosissa: Russell Crowe, Jennifer Connelly, Ed Harris, Paul Bettany, Christopher Plummer, Adam Goldberg, Josh Lucas, Anthony Rapp ja Judd Hirsch
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 12

A Beautiful Mind, eli suomalaisittain Kaunis mieli pohjautuu Sylvia Nasarin samannimiseen kirjaan vuodelta 1998, mikä taas perustuu matemaatikko John Nashin elämään. Tuottaja Brian Grazer luki näytteen Nasarin kirjasta ja innostui siitä niin, että osti saman tien sen elokuvaoikeudet. Grazer halusi elokuvan ohjaajaksi Ron Howardin, mutta tämä oli kiireinen muiden projektien kanssa. Monet ohjaajat halusivat tehdä leffan, mutta Grazer päätti odottaa, että Howard olisi vapaa ja lopulta saikin tämän mukaan elokuvaan. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Kaunis mieli sai maailmanensi-iltansa 13. joulukuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Tekijät olivat päättäneet ottaa vapauksia kertoessaan Nashin tarinaa, mistä elokuva saikin kritiikkiä, mutta pääasiassa filmiä kehuttiin. Se oli menestys lippuluukuilla, sekä voitokas palkintogaaloissa. Kaunis mieli oli ehdolla kahdeksasta Oscar-palkinnosta (mm. paras miespääosa, leikkaus, musiikki ja maskeeraus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, naissivuosan ja sovitetun käsikirjoituksen palkinnot, kuudesta Golden Globesta (mm. paras ohjaus ja musiikki), joista se voitti parhaan draamaelokuvan, miespääosan, naissivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä kuudesta BAFTA-palkinnosta (mm. paras elokuva, ohjaus ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan miespääosan ja parhaan naissivuosan palkinnot. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Kaunista mieltä, mutta olin tiennyt siitä jo pitkään - tietämättä kuitenkaan lainkaan, mistä elokuvassa oli kyse. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Nerokas John Nash värvätään Yhdysvaltojen armeijan salaiseen operaatioon, purkamaan venäläisten koodeja ja selvittämään näiden hyökkäyssuunnitelmat.

Pääroolissa John Nashina nähdään Russell Crowe, joka sai kolmatta vuotta putkeen parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden, muttei tällä kertaa voittanut palkintoa - luultavasti voitettuaan pystin juuri edellisvuonna roolisuorituksellaan Gladiaattorissa (Gladiator - 2000). Vaikka Crowe onkin huikea kyseisessä teoksessa, on hän vieläkin parempi Kauniissa mielessä. Hän on suorastaan täydellinen matemaatikkona, josta löytyy monenlaisia puolia. Hän on usein ylimielinen lahjojensa takia, mutta samalla hän on myös hyvin epävarma. Mitä pidemmälle elokuva etenee ja mitä enemmän Johnin tarina kehittyy, sitä paremmin Crowe pääsee loistamaan. Hän on miettinyt todella tarkkaan kaikenlaiset eleet ja tavat, ja hyödyntää niitä täysin luontevasti.
     Muutkin näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä. Jennifer Connelly on upea Johnin tapaamana Aliciana, jonka kanssa hänelle kehkeytyy romanssia. Paul Bettany pääsee revittelemään Johnin rentona ja juhlimista rakastavana huonetoverina Charlesina. Adam Goldbergin, Josh Lucasin ja Anthony Rappin opiskelijahahmot naljailevat jatkuvasti Johnille, mutta samalla heistä löytyy myös sympatiaa hänelle. Karismaattinen Ed Harris taas vakuuttaa armeijan leivissä toimivana salaperäisenä herra Parcherina. Elokuvassa nähdään myös todella, todella pienessä osassa ohjaaja Ron Howardin tytär Bryce Dallas Howard yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan!

Vaikka Kaunis mieli pohjautuukin tositapahtumiin ja on varmasti kiehtovaa lähteä tutkimaan John Nashin todellista elämää, elokuva toimii parhaiten, kun siitä ei tiedä kovin paljoa etukäteen. Itse en tosiaan tiennyt ja filmi todella onnistui loksauttamaan suuni auki pariinkin otteeseen. Elokuva todella onnistuu viemään katsojan Johnin mielen sisälle ja vaikkei harakanvarpailta näyttävistä matikkapulmista ymmärtäisikään yhtään mitään, leffa saa lumottua katsojan täysin, kun Johnin ajatukset pääsevät valloilleen erilaisia tehtäviä ratkoessaan. Tarina imaisee yhä voimakkaammin puoleensa, kun John pääsee armeijan hommiin ja erilaisten koodien ratkominen alkaa. Todellista koukkua pitää odottaa vielä jonkin aikaa, mutta kun se isketään pöytään, elokuva todella muuttuu hienoksi teokseksi, nousten täysin uudelle tasolle. Elokuva onkin niitä, jotka onnistuvat vain paranemaan, mitä pidemmälle se etenee.

Kyseessä on aikamoinen tunteiden vuoristorata, elokuvan näyttäessä Johnin elämää monien vuosien - jopa vuosikymmenien - ajalta ja esittäen niin hyvät kuin todella huonot puolet hänen elämästään. On iloa ja onnea, mutta myös jännitystä armeijan puolesta, sekä surua. Kannattaakin varata liinat mukaan, sillä kyynelhanat saattavat herkästi aueta, kun elokuva alkaa paljastamaan traagisuuttaan. Huumoriakin on mukana, esimerkiksi Johnin ja muiden laskiessa baarissa yhtälöä siitä, kuinka he saisivat vieteltyä naisjoukon seurakseen. Vaikka elokuva lopulta oikookin asioita todellisen John Nashin elämästä, eikä esitä tiettyjä juttuja todenmukaisesti, on sen tarina näinkin erittäin koukuttava. Mitä enemmän siitä paljastuu, sitä syvemmin siihen uppoaa. Kertomuksen traagistenkin puolten kanssa elokuva jää vielä pitkäksi aikaa pyörimään mielessä kauniina teoksena.

Ron Howard työstää elokuvaa kiehtovan monipuolisesti, ohjailee katsojaa yhteen suuntaan ja sitten paljastaa taas, mistä todella onkin kyse. Armeijapuolen käynnistyessä Howard pääsee myös leikittelemään vakoojahenkisellä trillerityylillä. Pääasiassa elokuva on kuitenkin psykologinen draama ja erittäin onnistunut sellainen. Todella yllättävä tekijä on käsikirjoittaja Akiva Goldsman, joka tekee tässä kirkkaasti parasta työtään. Goldsmanin töihin kuuluu sellaisia pökäleitä kuin Batman & Robin (1997) ja Transformers: Viimeinen ritari (Transformers: The Last Knight - 2017), joten onkin hämmentävää, että hän on kynäillyt jotain näin nokkelaa ja taidokasta. Goldsman voittikin tästä parhaan käsikirjoituksen Oscar- ja Golden Globe -palkinnot. Myös tekniseltä puoleltaan Kaunis mieli on vakuuttava teos. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja leikkauskin on erittäin sujuvaa. Värimaailma lisää leffan lumoavuutta. Lavasteet ovat näyttävät ja maskeerauksissa on onnistuttu hyvin, Johnin vanhetessa vuosikymmeniä elokuvan aikana. Efekteistä tyylikkäin on sulava muutos talvesta kevääksi saman kuvan aikana. Erittäin vahvan lisänsä elokuvan tunnelmaan tuo James Hornerin säveltämä musiikki, josta löytyy juuri sitä kauneutta, surua ja tiettyä trillerimäisyyttä, mitä elokuva tarjoaa.

Yhteenveto: Kaunis mieli on hieno ja jopa vangitseva elokuva, joka kuljettaa katsojansa täysillä päähenkilön mielen sisälle. Russell Crowe tarjoaa yhden uransa parhaista roolisuorituksista matikkanero John Nashina, tulkiten monipuolista henkilöä suurella lahjakkuudella. John on hahmona todella kiehtova ja on koukuttavaa hypätä hänen elämänsä kyytiin, etenkin kun se alkaa saamaan yhä vain uusia koukkuja edetessään. Johnin elämästä etukäteen mitään tietämättömälle katsojalle leffa saa loksautettua suun auki muutamankin kerran yllätyksen voimalla. Elokuva leikittelee taidokkaasti erilaisten tunnelmien kanssa, tarjoten välillä hilpeää huumoria, välillä taas trillerimäistä jännitettä ja sitten iskien peliin todella herkkää draamaa. Ei ole ihme, jos elokuvan aikana liikuttuu ihan kyyneliin asti. Tietyssä traagisuudessaankin Kaunis mieli onnistuu olemaan todella kaunis teos, jota suosittelen erittäin lämpimästi - etenkin nyt filmin 20-vuotisjuhlan kunniaksi, jos sitä ei ole vielä katsonut!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
A Beautiful Mind, 2001, Universal Pictures, DreamWorks, Imagine Entertainment

Arvostelu: Snowpiercer (2013)

SNOWPIERCER

Ohjaus: Bong Joon-ho
Pääosissa: Chris Evans, Song Kang-ho, Jamie Bell, Octavia Spencer, Tilda Swinton, Go Ah-sung, John Hurt, Ewen Bremner, Alison Pill, Vlad Ivanov, Luke Pasquliano, Adnan Hasković, Clark Middleton ja Ed Harris
Genre: scifi, toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 16

Snowpiercer perustuu Jacques Lobin, Benjamin Legrandin ja Jean-Marc Rochetten ranskalaiseen sarjakuvaan Le Transperceneige vuodelta 1982. Eteläkorelainen ohjaaja Bong Joon-ho löysi sarjakuvan vuonna 2005 ja luki sen kannesta kanteen heti kaupan ulkopuolella. Bong alkoi välittömästi suunnittelemaan filmatisointia sarjakuvan pohjalta ja sai myös ohjaajakaverinsa Park Chan-wookin kiinnostumaan siitä. Yhdessä he hankkivat sarjakuvan elokuvaoikeudet ja Bong aloitti käsikirjoituksen teon. Hän tuli kuitenkin nopeasti siihen tulokseen, että haluaa tehdä sen Etelä-Korean ulkopuolella ja alkoikin miettimään mahdollisuuksia tehdä elokuva joko Amerikassa tai Euroopassa. Bong saikin vakuutettua tsekkiläisen tuottajan ja leffan teko lähti kunnolla käyntiin. Näyttelijöiksi Bong sai isoja Hollywood-nimiä ja kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2012. Snowpiercer sai ensiesityksensä heinäkuussa 2013 Etelä-Koreassa, minkä jälkeen se alkoi hitaasti saamaan teatterilevitystä muihinkin maihin. Yhdysvalloissa syntyi ongelmia, sillä sen levityksen oli tarkoitus hoitua The Weinstein Companyn kautta, mutta yhtiön tuottaja (nykyään vankeustuomiota lusiva) Harvey Weinstein oli sitä mieltä, että elokuvaan pitäisi tehdä isoja muutoksia ennen sen esittämistä Yhdysvalloissa. Internetissä alkoi kampanja tätä vastaan, mutta yhtiö päätti muutosten sijaan myydä levitysoikeudet Radius-TWC:lle, mikä johti huomattavasti pienempään levitykseen. Elokuva ei ollutkaan mikään valtava menestys, mutta se sai paljon kehuja niin katsojilta kuin kriitikoilta. Suomeen Snowpiercer saapui kesällä 2014 ja itse kävin katsomassa sen elokuvateatterissa tätini kanssa ensi-iltaviikonloppuna. Pidin leffasta todella paljon ja olenkin katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Nyt kun Netflixiin on ilmestymässä uusi Snowpiercer-televisiosarja (2020-), päätin katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja arvostella sen.

Vuonna 2031 ihmiskunnan yritys päihittää ilmastonmuutos on aiheuttanut uuden jääkauden. Ihmiskunnan rippeet matkustavat ääriolosuhteita kestävällä, koko Maapalloa kiertävällä junalla. Rikkaat asuvat hulppeissa olosuhteissa ensimmäisessä luokassa, kun taas köyhät on ahdettu junan perään. Perän asukit suunnittelevat kuitenkin vallankumousta...

Captain American roolista parhaiten tunnettu Chris Evans näyttelee Curtisia, yhtä junan peräpään epäonnisista, joka lähtee johtamaan kapinaa rikkaita vastaan. Vaikka Evans sopiikin edellämainitun patrioottisankarin osaan, hän tekee kenties uransa vahvimman roolisuorituksen tässä. Tärkeä vaikuttaja on se, kuinka hienosti Curtis on kirjoitettu. Hahmosta oppii pitkin elokuvaa uutta, mikä syventää häntä entisestään. Katsoja on välittömästi mukana Curtisin juonessa ja valmiina vallankumoukseen.
     Muita kapinaan osallistuvia ovat mm. John Hurtin näyttelemä vanha Gilliam, joka toimii usein viisauden äänenä, Jamie Bellin esittämä nuori Edgar, joka on innokas taistelemaan Curtisin vierellä, sekä Octavia Spencerin näyttelemä Tanya ja Ewen Bremnerin esittämä Andrew, joiden molempien lapset on viety heiltä junan etuosaan ties mihin tarkoitukseen. Matkan varrella mukaan tarttuvat myös ohjaaja Bongin luottonäyttelijä Song Kang-hon näyttelemä turvallisuusekspertti Namgoong Minsoo ja tämän tytär, Yona (Go Ah-sung). Hahmot ovat kaikki mielenkiintoisia ja jokaisella on tärkeä roolinsa vallankumouksen keskellä. Hurt sopii täydellisesti vanhan mentorin osaan, kun taas Bell on nappivalinta Curtisin tarmokkaaksi apuriksi. Bremner ja etenkin loistava Spencer tuovat riipaisevasti esiin lapsen menetyksen tunteen. Song ja Go ovat mainiot isänä ja tyttärenä, joilla on oma suunnitelmansa tapahtumavyyhdin aikana.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Tilda Swinton pastori Masonina, todella eksentrisenä persoonana, joka pitää junan luojaa ja kuljettajaa, herra Wilfordia (Ed Harris) suorastaan jumalaisena. Swinton on fantastisen hyvä räikeässä roolissaan, tuoden mukaan ilkikurisen pikimustaa huumoria kurjuuden keskelle.

Snowpiercer ei todellakaan ole mikään tavanomainen scifitoimintaelokuva, mitä olemme tottuneet näkemään esimerkiksi Hollywoodin tekemänä. Leffassa on kyllä iskevää toimintaa, mukaansatempaavaa jännitystä ja eeppisyyttä, mutta ne eivät todellakaan ole elokuvan keskiössä. Elokuvan hienous syntyy sen ajatuksia herättävästä kertomuksesta, missä todella syvennytään yhteiskunnan ongelmiin upein (vaikkakin usein kauhein) metaforin. Heti elokuvan alku pohtii ilmastonmuutosta ja ihmiskunnan tapaa sotkea asioita entistä pahemmin, yrittäessään korjata omia virheitään. Junassa taas korostuvat maailmaa piinaavat luokkaerot. Köyhät elävät hirveissä olosuhteissa, syöden pelkkiä rippeitä, kun taas rikkaat viettävät aikaansa eri asioista nauttien ja hienojen aterioiden kera. Tämän junan ensimmäinen luokka jättää kaikki muut junat varjoonsa kaikenlaisilla käsittämättömillä luksusjutuilla. Matkallaan kohti junan etuosaa ja moottoria kapinaryhmä näkeekin monenlaista täysin absurdia asiaa. Normaalisti katsojana ihailisi junan hulppeutta, mutta kun kaikki esitetään köyhien näkökulmasta, katsojakin näkee lähinnä kurjan puolen.

Matkaan sisältyy todella paljon erilaisia kohtaamisia, jotka vain lisäävät elokuvalle syvyyttä. Jokainen uusi vaunu tarjoaa jotain uutta, oli kyse sitten jostain ihmeteltävästä asiasta, jostain absurdista ja oudon hupaisasta tai jostain todella kauheasta. Jännitystä rakennetaan taitavasti jo sillä, ettei koskaan oikein tiedä, mitä seuraavasta vaunusta löytyy. Heti alkupäässä nähtävä teurastamo johtaa aikamoiseen verilöylyyn. Elokuva ei todellakaan halua säästellä katsojaansa, vaan se tarjoaa todella epämiellyttäviä hetkiä. Kun toiminta alkaa, on se brutaalia ja eri luokka-asteiden vihan toisiaan kohtaan voi aistia jokaikisestä vimmaisesta lyönnistä. Samalla kaiken kurjuuden keskellä tuikkii toivon kipinä, mikä pitää päähahmoja liikkeessä silloinkin, kun vastassa olisi joukko teurastajia kirveet kädessä. Tunnelma on muutenkin erinomaisesti luotu läpi elokuvan. Ohjaaja Bong Joon-ho tietää tasan tarkkaan, milloin hieroa kurjuutta katsojan naamaan ja milloin taas esittää asioita kieron huumorin kautta. Hän tuo mukaan paljon painavaa asiaa, mutta helpottaa sen nielemistä todella koukuttavalla ja eeppisellä scifiseikkailulla.

Huikean ohjauksen ja kiehtovan käsikirjoituksen lisäksi Snowpiercer on myös tekninen taidonnäyte. Elokuva on erittäin hyvin kuvattu. Samanaikaisesti karut että kauniit jäiset maisemaotokset, tiivistunnelmaiset kamera-ajot junassa ja kaaosta kuvastava käsivarakuva toimintakohtausten aikana tuovat kaikki oman lisänsä elokuvan visuaaliseen ilmeeseen, ja kaikki loksahtaa napakasti yhteen leikkauksessa. Valaisu ja värityö ovat esimerkillistä ja etenkin alkupäässä junan synkässä takaosassa on mietitty todella tarkkaan, mitä näytetään ja mikä jää piiloon pimeyteen. Mitä edemmäs junassa päästään, sitä valoisammaksi ja värikkäämmäksi elokuva muuttuu. Eri vaunujen lavasteet ovat upeat ja niiden tekijät ovat päästäneet luovuutensa valloilleen. Myös maskeeraukset ja puvut ovat onnistuneesti toteutetut. Visuaaliset tehosteet ovat yllättävän näyttävät vain 40 miljoonan dollarin elokuvaksi. Äänimaailma on loistokas ja tunnelmaa vain vahvistavat Marco Beltramin säveltämät musiikit.

Yhteenveto: Snowpiercer on erinomainen, ajatuksia tosissaan herättelevä scifitoimintaelokuva. Leffa pureutuu iskevästi yhteiskunnallisiin ongelmiin ja kritisoi niin luokkaeroja kuin ilmastonmuutosta. Itse juna kuvastaa täydellisesti luokkaeroja, rikkaiden viettäessä luksusaikaa kirjaimellisesti ensimmäisessä luokassa, kun taas köyhät on ahdettu hirveisiin oltaviin junan perälle. Hirveyksiä ei peitellä tai kaunistella, vaan leffasta löytyy useita epämiellyttäviä juttuja ja hetkiä. Katsoja onkin heti valmis nousemaan kapinaan köyhien kanssa. Matka kohti junan etuosaa tarjoaa paljon erilaisia asioita ja jokainen vaunu on oma ihmeensä. Aika ei todellakaan käy tylsäksi, etenkään kun tarina on näin mukaansatempaava. Jännite pidetään kaiken aikaa korkealla, mutta mukaan mahtuu myös paljon kieroa huumoria. Näyttelijät ovat läpikotaisin mahtavia. Visuaalisesti filmi on todella hieno. Ohjaaja Bong Joon-ho on onnistunut luomaan äärimmäisen kiehtovan scifiseikkailun, josta löytyy tyylikästä ja brutaalia toimintaa, sekä eeppisyyttä, mutta mikä on myös erittäin syvällinen teemoissaan. Elokuvasta löytääkin uusia puolia joka katselukerralla. Snowpiecer saattaa olla suosikkielokuvani sen ilmestymisvuodelta ja suosittelenkin sen katsomista, jos haluatte nähdä ajatuksia herättävän, synkän scifiteoksen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Snowpiercer, 2013, Moho Film, Opus Pictures, Stillking Films, CJ E&M Film Financing & Investment Entertainment & Comics, SnowPiercer, CJ Entertainment, TMS Comics, TMS Entertainment, Union Investment Partners