Arvostelu: Teinimutanttininjakilpikonnat III (Teenage Mutant Ninja Turtles III - 1993)

TEINIMUTANTTININJAKILPIKONNAT III

TEENAGE MUTANT NINJA TURTLES III

Ohjaus: Stuart Gillard
Pääosissa: Brian Tochi, Robbie Rist, Corey Feldman, Tim Kelleher, Paige Turco, Stuart Wilson, Vivian Wu, Elias Koteas, Sab Shimono, Henry Hayashi, John Aylward ja James Murray
Genre: toiminta, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 12

Kevin Eastmanin ja Peter Lairdin sarjakuviin perustuva elokuva Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1990) oli iso hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus (Teenage Mutant Ninja Turtles II: The Secret of the Ooze - 1991) sai ensi-iltansa jo vuotta myöhemmin, mutta se ei ollut yhtä iso menestys, minkä lisäksi se sai kritiikkiä niin kriitikoilta kuin kilppareiden faneilta. Kilpparit olivat kuitenkin yhä todella suosittuja hahmoja, joten elokuvantekijät eivät halunneet luovuttaa ja päättivät tehdä kolmannen osan - tosin pienemmällä budjetilla. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Teinimutanttininjakilpikonnat III sai ensi-iltansa maaliskuussa 1993. Elokuva sai lähes täyslyttäyksen niin faneilta kuin kriitikoilta, minkä lisäksi se ei ollut toivottu hitti, tuottaen alle neljäsosan ensimmäisen osan tuotoista. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt tätä filmiä. Olin katsonut alkuperäisen elokuvan muutama vuosi sitten ja kun huomasin, että se täytti nyt 30 vuotta, päätin katsoa ja arvostella sen, sekä sen jatko-osat. Katsoinkin Teinimutanttininjakilpikonnat III:n vain muutama päivä Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuuden jälkeen.

Mystinen valtikka siirtää April O'Neilin ajassa taaksepäin 1600-luvun Japaniin, jolloin teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien täytyy lähteä pelastamaan hänet.

Tuttu kilpparinelikko tekee tietty paluun ja vieläpä viimeistä kertaa valkokankailla näyttelijöinä puvuissa. 2000-luvulle siirryttäessä hahmot toteutetaan digitekniikoilla. Tässä nähdään kuitenkin vielä kahden edellisen elokuvan tyyliin pukuja, mutta valitettavasti asujen tekovastuu on siirtynyt Jim Henson Companylta All Effects Companylle, eivätkä he ole tehneet läheskään yhtä hyvää työtä. Vaikka aiemmissakin osissa oli päivänselvää, että kilpikonnat olivat asuja, ne olivat sentään tyylikkäästi toteutettuja sellaisia. Tämän filmin kilpparit ovat kömpelösti toteutetut ja kehnomman näköiset. Persoonat ovat kuitenkin samat kuin ennen. Sinihuivinen Leonardo (asussa Mark Caso, äänenä Brian Tochi) on päättäväinen johtaja, violettihuivinen Donatello (asussa Jim Raposa, äänenä Corey Feldman) on porukan fiksuin, punahuivinen Raphael (puvussa Matt Hill, äänenä Tim Kelleher) haastaa riitaa ja oranssihuivinen Michelangelo (asussa David Fraser, äänenä Robbie Rist) on nelikon vitsiniekka. Michelangelo nostetaan yllättävänkin isosti esille ja hänen täytyy toimia enemmän sankarina kuin aiemmin. Kilpparinelikon kanssa on jälleen veikeää lähteä seikkailemaan, vaikka tällä kertaa heidän yhteishenkensä ei pelitä yhtä vahvasti kuin ennen.

Muutama muukin tuttu nähdään jälleen. Mestari Tikku (äänenä James Murray) sanoo muutaman viisauden, mutta jää muuten täysin taka-alalle. April O'Neil (Paige Turco) ei riemastu aikamatkasta ja suhtautuukin kaikkeen Japanissa hieman ärsyttävästi. Casey Jones (Elias Koteas) tekee paluun ensimmäisestä osasta. Hahmoa ei jostain syystä nähty Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuudessa lainkaan. Fanien ei kuitenkaan kannata liikaa riemastua, sillä Jones ei saa mitään tehtävää leffan aikana.
     Jonesin näyttelijä Koteas saa tosin tehtävää, mutta ei Jonesina. Hän tekee nimittäin tuplaroolin Whitinä, johon kilpparit ja April törmäävät 1600-luvun Japanissa. Koteas ei kuitenkaan ole kummoinen näyttelijänä, eikä hänen hahmonsa herätä minkäänlaista mielenkiintoa. Muutenkin menneisyyden hahmot ovat aika tylsiä tapauksia. Sab Shimono näyttelee ylvästä lordi Norinagaa ja Henry Hayashi esittää tämän säännöistä piittaamatonta poikaa, Kenshiniä. Stuart Wilson näyttelee Walkeria, joka on tullut Japaniin kauppaamaan tuliaseita ja John Aylward esittää tämän idioottia apuria, Nilesia. Vivian Wu taas näyttelee vastarinnan johtohahmoa, Mitsua. Shimono ja Wilson ovat kelvollisia rooleissaan, mutta muut eivät tee vaikutusta.

Teinimutanttininjakilpikonnat III ei onneksi ollut yhtä surkea kuin etukäteen pelkäsin elokuvan saaman haukun vuoksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että olisin pitänyt leffasta. Se vain oli hieman parempi kuin etukäteen odotin. Kyseessä on laimea tekele, mistä puuttuu kahden ensimmäisen osan hyvä henki ja muutenkin kaikki se, mikä teki kahdesta edellisestä kilpparileffasta niin viihdyttäviä. Ei kumpikaan niistä mitään kovin ihmeellisiä elokuvia ollut - Mönjän salaisuus oli aikamoisella juustoisuudella päällystettyä pöhköilyä - mutta sentään ne pitivät hyvin mukanaan ja ilahduttivat oikein sopivasti koko kestonsa ajan. Tämä kolmososa luulee selvästi olevansa kunnon seikkailu, mutta siitä ei koskaan löydy seikkailun henkeä. Elokuva on paikoitellen jopa pitkäveteinen, sillä siinä harvemmin tapahtuu mitään kiinnostavaa. Ajatuksen tasolla kilppareiden aikamatkatarina kuulostaa todella hyvältä, mutta toteutus ei vastaa katsojan pohdintaa siitä, millainen lopputulos voisi olla.

Elokuvasta kuitenkin löytyy hyvät puolensa tylsien osuuksien ja myötähäpeällisten pätkien välissä. On sympaattista, kuinka aiemmin taisteluista eniten innostunut Raphael yrittää saada japanilaislapsi Yoshin (Travis A. Moon) luopumaan tappelemisesta haaveilusta ja keskittymään leikkimiseen ja lapsena olemiseen. On myös hienoa, että Michelangelo yrittää todistaa sankaruutensa. Kilppareiden välille on yritetty luoda draamaa sillä, kuinka he alkavat suhtautumaan 1600-luvun Japaniin, minkä lisäksi Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuuden jälkeen on hienoa nähdä, että kilpparit jopa käyttävät aseitaan, eivätkä esimerkiksi Leonardon miekat ole pelkkä koriste. Nämä pienet jutut eivät kuitenkaan riitä, kun niitä ympäröi näin mitäänsanomaton elokuva. Sota lordin joukkojen ja vastarinnan välillä ei saa herätettyä tarpeeksi tunteita, eivätkä filmin muka-hurjat käänteet säväytä. Elokuvasta ei löydy edes kummoista viihdearvoa. Huumorikaan ei onnistu naurattamaan - ei edes silloin, kun Michelangelo yrittää epätoivoisesti valmistaa pizzaa japanilaisille. Aina välillä nykyaikaa näyttävät kohtaukset vasta kehnoa huumoria ovatkin. Kun elokuva päättyy, on katsoja jo ehtinyt unohtaa suuren osan tapahtumista.

Elokuvan on ohjannut Stuart Gillard, joka on muuten tehnyt lähinnä televisiosarjoja. Gillard ei onnistu rakentamaan tarpeeksi toimivaa tunnelmaa leffaan ja jättää kaiken todella vaisuksi. Gillard vastaa myös käsikirjoituksesta, eikä tee kaksista työtä senkään kanssa. Teknisesti leffasta huomaa pienemmän budjetin. New Yorkista ei nähdä kuin pari kuvaa ja lähes kaikki nykyaikaan sijoittuvat kohtaukset tapahtuvat kilppareiden kotona viemäreissä. Japanissa muutamat lavasteet ovat tyylikkäät, mutta pääasiassa leffa muistuttaa enemmän televisiosarjaa kuin kunnon filmiä. Kilpikonnat eivät tosiaan näytä yhtä hyviltä kuin aiemmin ja etenkin mestari Tikku on todella kökösti toteutettu. Elokuva on sentään ihan kelvollisesti kuvattu ja leikkauskin on usein sujuvaa. Japanilaispuvustus on tyylikkäästi tehty, mutta erikoistehosteet ovat parhaat päivänsä nähneet. Äänimaailmassakaan ei ole oikein kehuttavaa, eikä säveltäjä John Du Prez saa tällä kertaa aikaiseksi mitään kiinnostavaa musiikkien puolella.

Yhteenveto: Teinimutanttininjakilpikonnat III on laimea hömppä, mikä ei oikein hyödynnä potentiaaliaan viedessään kilpparit 1600-luvun Japaniin. Elokuva kuvittelee olevansa upea seikkailu, mutta siitä harvemmin edes löytyy seikkailun tuntua. Mukana on myös paljon pitkästyttäviä hetkiä, eikä tarina koskaan nappaa mukaansa. Sentään kilpparit käyttävät tällä kertaa aseitaan toimintakohtauksissa, mutta sitten taas huumoripuoli kärsii vahvasti. Hyvinä puolina löytyy Raphaelin hieman kypsempi sivujuoni, sekä Michelangelon yritys olla sankari. Nykypäivään sijoittuvat kohtaukset vain laimentavat filmiä entisestään. Elokuvasta myös huomaa edellisiä osia pienemmän budjetin mm. kilppareiden asuista ja nykypäivän lavasteista. Lopputuloksena on todella mitäänsanomaton, aika tylsä ja tapahtumiltaan unohdettava raina. Aiempien filmien viihdyttävyys ja lapsenomainen into on kadonnut. Teinimutanttininjakilpikonnat III:a voikin suositella vain kovan luokan kilpparifaneille, mutta heillekin sillä varauksella, ettei kyseessä todellakaan ole kilpikonnanelikon vahvin seikkailu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Teenage Mutant Ninja Turtles III, 1993, Golden Harvest Company, Clearwater Holdings

Arvostelu: Extraction (2020)

EXTRACTION

Ohjaus: Sam Hargrave
Pääosissa: Chris Hemsworth, Rudhraksh Jaiswal, Randeep Hooda, Priyanshu Painyuli, Golshifteh Farahani, Suraj Rikame, Shataf Figar, Pankaj Tripathi ja David Harbour
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 18

Extraction on Chris Hemsworthin tähdittämä toimintaelokuva, mikä perustuu Ande Parksin, Joe ja Anthony Russon, Fernando Leon Gonzalezin ja Eric Skillmanin sarjakuvaan Ciudad (2014). Yksi sarjakuvan luojista, Joe Russo kirjoitti sen pohjalta elokuvan käsikirjoituksen, mitä hän alkoi työstämään veljensä Anthonyn kanssa. Aluksi leffa kulki nimellä "Dhaka", minkä jälkeen se vaihdettiin "Out of the Fireksi", kunnes vasta pari kuukautta ennen ensi-iltaa se nimettiin Extractioniksi. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 2018 ja nyt elokuva on julkaistu suoraan Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Hemsworth toimintaleffan pääroolissa ja teossa mukana Marvel-elokuvien parhaimmistoa tehneet Russon veljekset, niin onhan tämä pakko nähdä. Katsoinkin Extractionin päivä sen jälkeen, kun se oli julkaistu Netflixissä.

Palkkasoturi Tyler Rake saa tehtäväkseen matkata Bangladeshiin, hakeakseen huumeparonin siepatun pojan.

Thorin roolista parhaiten tunnettu Chris Hemsworth omaa juuri oikeaa karismaa ja rautaista olemusta, että hän sopii kuin valettu tuiman palkkasoturin rooliin. Alkua lukuunottamatta Hemsworth ei kuitenkaan hoida hommaa tuttuun tyyliinsä pilke silmäkulmassa, vaan Tyler Rakena hän lähtee tylysti pelastusretkelle, tappaen kaikki, jotka yrittävät pysäyttää hänet. Onneksi hahmon tehokkuudesta huolimatta Tyler ei ole mikään luodinkestävä supersankari, vaan hän saa vähän kaikenlaista osumaa pitkin leffaa. Hahmoa yritetään jossain kohtaa hieman syventää ja näyttää herkkää puolta, mutta tämä on hieman kömpelösti ujutettu mukaan.

Vastaansa Tyler saa bangladeshilaisen rikollispomo Amir Asifin (Priyanshu Painyuli) ja tämän suuret joukot. Amir ei itse ryhdy taistelemaan, vaan toimii nukkemestarina taustalla, ohjaillen joukkojaan häikäilemättömästi. Painyuli sopii hyvin muka-hienostuneeksi ihmishirviöksi, mutta silti Amir Asif jää hieman tylsäksi roistoksi.
     Elokuvassa nähdään myös Golshifteh Farahani Tyleria kauempaa auttavana Nikinä, Randeep Hooda pakkaa sekoittavana Saju-soturina, sekä Rushraksh Jaiswal nuorena Ovi Mahajan -poikana, jota Tyler lähtee pelastamaan pahan Amirin kynsistä. Farahani ei onneksi joudu tyytymään osaan lankoja pitkin ja tietokoneen avulla ohjeita latovana avustajana, vaan pääsee itsekin lopulta toimintaan mukaan. Hooda näyttää vaikuttavia stunt-taitojaan Sajuna. Jaiswal on sympaattinen Ovina, jonka hahmoon toivoisi kuitenkin hieman lisäsisältöä. Ovin pitäisi olla huumeparonin poika, mutta hänet on kirjoitettu kuin hän olisi jonkun laillisesti rikastuneen bisnesmiehen lapsi. Leffan aikana ei osoiteta tarpeeksi, että hän tulee rikollisesta perheestä.

Extraction hyötyy paljon Hemsworthin vakuuttavuudesta, sekä ensikertalaisohjaaja Sam Hargraven ohjauksesta. Hargrave on aiemmin koreografioinut ja suunnitellut taisteluiden stuntteja elokuviin ja nyt kun hänet on päästetty ohjaajaksi, hän pääsee vauhtiin paremmin kuin koskaan, tarjoten toinen toistaan tyylikkäämpiä taistelukohtauksia. Ilman heitä elokuva olisi juurikin sellainen tyypillinen suoraan Netflixin tungettu toimintaraina, minkä juoni on nähty ties kuinka moneen kertaan ja minkä unohtaa nopeasti sen katselun jälkeen. Käsikirjoittaja Joe Russon ajatukset ovat tainneet olla täysin keskittyneet Avengers-elokuvien huipennukseen, sillä Extractionin teksti tuntuu nopeasti kyhätyltä sivuprojektilta. Aivan kuin Russo olisi kirjoitellut sitä omaksi huvikseen ja yksi ensimmäisistä käsikirjoitusluonnoksista on otettu filmattavaksi. Elokuvasta löytyy useita kohtia, mitkä kaipaisivat huomattavasti enemmän panostusta, sillä tällaisinaan ne voisi lähestulkoon leikata kokonaan pois. Noin kahden tunnin kestoon tarina on todella ohut ja silloin kun Hargrave ja Hemsworth eivät tarjoa toimintakohtauksia, leffa jopa laahaa hieman.

Mutta ai että, mitä kyytiä onkaan tiedossa silloin, kun taistelut pärähtävät käyntiin! 2010-luvun suosituimpien, yliluonnollisuuksista riisuttujen toimintaelokuvien, John Wickien (2014-) tavoin Extractionin toimintakohtaukset on rakennettu suurella ammattitaidolla, innolla ja selvällä rakkaudella lajiin. Taistelut ovat monin tavoin monipuolisia, niin kaikenlaisten aseiden kuin lokaatioiden kautta, minkä lisäksi lähitappelujen liikeradat ovat hämmästyttävän iskevästi toteutettuja. Leffa ei todellakaan lähde mitään pehmoilemaan, vaan se muuttuu usein äärimmäisen väkivaltaiseksi ja tiettyjen hetkien vuoksi elokuva on korkean K18-ikärajansa ansainnut. Lyönnit selvästi sattuvat, eikä kuolemia kaunistella lainkaan. Meno on brutaalia, joten rajua toimintaa vesi kielellä odottaneet saavat, mitä ovat tilanneet. Taistelut sisältävät myös vangitsevaa jännitystä, kun päähenkilöäkin satutetaan. Mitä enemmän osumaa Tyler saa, sitä vaikeampaa hänelle on päihittää vastuksensa.

Toimintakohtausten tekninenkin toteutus on pääasiassa huippuluokkaa. Sekavat kameratyöskentelyt ja silppuava leikkaus loistavat poissaolollaan ja elokuva tarjoaa sulavia kuvien liikeratoja ja iskevää editointia. Jos olette lukeneet arvosteluni esimerkiksi sotaleffasta Taistelulähetit - 1917 (1917 - 2019), tiedätte, että rakastan toimintakohtauksia, mitkä on kuvattu ja leikattu näyttämään siltä kuin ne olisivat yksi todella pitkä kuva. Minunkaltaisilleni Extraction tarjoaakin yli 10 minuutin ajan puhdasta nannaa teknisellä puolella. Suuni loksahti pariinkin otteeseen auki tämän toimintajakson aikana, kameran liukuessa sisään kaahaavan auton ikkunasta, sitten ulos ikkunasta ja jossain kohtaa taas sisään autoon. Myös valaisu, lavasteet ja asut ovat huippuluokkaa. Äänimaailma tehostaa toimintakohtauksia upeasti. Aseiden tykitykset, erilaiset räjähdykset ja lyöntien iskut tekevät taisteluista vieläkin parempia. Toimintaan lisäsärmää tuovat myös Henry Jackmanin ja Alex Belcherin säveltämät, oivallisesti jumputtavat musiikit.

Yhteenveto: Extraction on mainio toimintaelokuva, minkä upeat taistelukohtaukset saavat usein katsomaan sormien läpi keskinkertaisen käsikirjoituksen. Ohut juoni ei riitä kahden tunnin elokuvaan ja selvää venyttämistä löytyy. Leikkauksessa elokuvasta saisi helposti saksittua tyhjäkäyntiä sieltä sun täältä, jolloin kokonaisuus pysyisi napakampana. Sitten taas toimintakohtauksien aikana leikkaus on suorastaan erinomaista. Kymmenminuuttinen muka yhden pitkän kuvan toimintajakso on aivan mieletöntä katseltavaa, minkä haluaisi kelata takaisin alkuun heti, kun se on päättynyt. Taistelut ovat muutenkin näyttävästi toteutettuja ja ne ovat oivallisen brutaaleja. Elokuvan väkivalta on siis... noh, todella väkivaltaista. Ensikertalaisohjaaja Sam Hargrave hyötyy paljon stunt-taustastaan ja tekee yllättävänkin sähäkkää työtä leffan kanssa. Chris Hemsworth pistää haisemaan mahtavalla tavalla Tyler Rakena. Joe Russon käsikirjoitus vaatisi kuitenkin viilaamista monessa kohtaa. Ilman Hargraven silmää fantastiselle toiminnalle ja Hemsworthin staravoimaa, Extraction olisi ihan mukiinmenevä toimintaraina, minkä katsoo kerran ja unohtaa lähes välittömästi. Jos siis kaipaat rajua toimintaa, kannattaa elokuva pistää pyörimään. Jos kuitenkin haluat toiminnan pysyvän helppona viihteenä, voi Extractionin lapsiinkin kohdistuva väkivalta olla aivan liian karua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Extraction, 2020, AGBO, India Take One Productions, T.G.I.M Films, Thematic Entertainment

Arvostelu: The Final Destination (2009)

THE FINAL DESTINATION

Ohjaus: David R. Ellis
Pääosissa: Bobby Cambo, Shantel VanSanten, Nick Zano, Haley Webb, Mykelti Williamson, Krista Allen, Andrew Fiscella ja Justin Welborn
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 22 minuuttia
Ikäraja: 18

Jeffrey Reddickin luoma kauhuelokuva Final Destination - viimeinen määränpää (Final Destination - 2000) oli hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Final Destination - viimeinen määränpää 2 (Final Destination 2 - 2003) ei ollut yhtä menestynyt lippuluukuilla, mutta sekin tuotti niin paljon rahaa, että kolmas osa pistettiin heti suunnitteille. Final Destination - viimeinen määränpää 3 (Final Destination 3 - 2006) oli myös hitti, joten neljännen osan suunnittelu alkoi heti. Ensimmäisen ja kolmannen osan ohjaaja James Wong oli kuitenkin lupautunut ohjaamaan Dragonball Evolutionin (2009), joten ohjaajaksi valittiin toisen osan ohjaaja David R. Ellis. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2008 ja lopulta The Final Destinationiksi nimetty, sarjan viimeiseksi osaksi ajateltu elokuva sai ensi-iltansa elokuussa 2009. Leffa oli iso hitti, tienaten noin 80 miljoonaa enemmän kuin sarjan siihen asti menestynein, eli kolmas osa. Elokuva sai kuitenkin murska-arviot kriitikoilta. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt ainuttakaan Final Destination -elokuvaa. Kun huomasin sarjan avausosan täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen. En pitänyt siitä, mutta päätin silti katsoa sarjan muutkin osat. Katsoin The Final Destinationin lähes heti kolmannen osan jälkeen.

Nick on katsomassa autokilpailua, kun hän saa näyn, missä jättimäinen kolari tappaa kuskit ja katsojat. Nick hätääntyy ja saa osan katsojista turvaan juuri ennen kuin näky toteutuu ja paikalle jäänyt yleisö kuolee onnettomuudessa. Henkiinjääneet eivät kuitenkaan ole turvassa, vaan itse Kuolema vaikuttaisi jahtaavan heitä...

Tämänkertainen päähenkilö, Bobby Campon näyttelemä Nick O'Bannon on jotenkin vielä sarjan aiempia päähahmoja mitäänsanomattomampi tapaus. Nick on aika samanlainen kuin sarjan avausosan Alex (Devon Sawa), muttei sentään onneksi yhtä ärsyttävä. Campo on Sawaa parempi näyttelijä, muttei hänkään kummoinen ole. Nickin kohtalosta välittää suunnilleen yhtä paljon kuin elokuvan muidenkin hahmojen kohtaloista - eli ei tippaakaan.
     Muita autokilpailun onnettomuudesta selvinneitä ovat Nickin tyttöystävä Lori (Shantel VanSanten) ja heidän kaverinsa Hunt (Nick Zano) ja Janet (Haley Webb), tapahtuman vartija George (Mykelti Williamson), yksinhuoltajaäiti Samantha (Krista Allen), mekaanikko Andy (Andrew Fiscella), sekä uusnatsi Carter (Justin Welborn) - ettekä muuten ikinä arvaa, kuka näistä kuolee ensimmäisenä. Hahmot tuntuvat joka leffan myötä käyvän yhdentekevämmiksi katsojalle. Osa näyttelijöistä suoriutuu rooleistaan kelvollisesti, kun taas jotkut ylinäyttelevät pahasti omissa "tähtihetkissään".

Usein elokuvasarjoissa jatko-osat ovat heikompia kuin sarjan ensimmäinen elokuva. Final Destination -sarjassa on se huvittava puoli, että jo ensimmäinen osa oli huono, joten on aikamoinen saavutus, että sarja onnistuu muuttumaan vieläkin huonommaksi joka osan myötä. Jokainen uusi osa on edellisiä huonompi ja jokainen uusi osa saa aiemmat tuntumaan paremmilta elokuvilta. Nähtyäni The Final Destinationin (mikä ei nimestään huolimatta valitettavasti jäänyt sarjan viimeiseksi osaksi) ensimmäinen osa ei tunnukaan enää niin kehnolta. Tämä sarjan neljäs osa on nimittäin aikamoinen rimanalitus. Useasti elokuvan aikana huomasin vain tuijottavani tapahtumia suu auki epäuskoisena, sillä en voinut käsittää, kuinka idioottimainen ja surkea The Final Destination onkaan. Jo alun kilpailuonnettomuus on niin käsittämättömän typerä, etten osannut sanoa, suututtiko vai naurattiko se enemmän. Vielä ensimmäisen kilpa-auton kolari on tyylikkäästi toteutettu, mutta sen jälkeen kohtaus muuttuu todella huonoksi digimössöksi, minkä efektit näyttivät huonoilta luultavasti jo kymmenen vuotta sitten. Tätä vain pahentaa se, että elokuva on tehty 3D:ksi ja tätä kikkaa hyödynnetään yhä vain naurettavimmin keinoin.

Sarjan edellisen osan kanssa yksi isoimmista ongelmistani oli, kuinka vakavasti se käsitteli urpoa konseptiaan. Elokuva tarjosi mitä pöhkömpiä juttuja, mutta se teki sen liian totisesti, jolloin leffa tuntui lähinnä tahattoman koomiselta. The Final Destinationin alkukohtaus vaikuttaa kerrankin siltä, että tekijät ovat vihdoin hoksanneet, kuinka urpo tämä sarja on. Massiivisen autokolarin aikana ehdin miettiä, että ehkä tämä olisi tällä kertaa viihdyttävää roskaa, mutta ei. Elokuva revittelee vielä lopussa hieman pöhköydellään, mutta outoa kyllä, muuten kuolemat ovat yllättävän tylsiä tässä leffassa. Sarjan osat muuttuivat välittömästi todella kaavamaisiksi ja tekijät ovat tainneet huomata sen, sillä tässä nähdään periaatteessa kaikki sama edellisistä osista, mutta vain laiskemmin toteutettuna. Filmi tarjoaa jatkuvaa silmien pyörittelyä ja tylsistymistä. Sentään leffa ymmärtää kestää vain tunnin ja 20 minuuttia. Jo siinä ajassa se onnistuu pitkästyttämään ja ärsyttämään. Aikamoinen pohjanoteeraus jo Final Destinationin mittarilla.

Final Destination - viimeinen määränpää 2:n ohjaaja David R. Ellis tekee paluun sarjan pariin ja tekee vielä huonompaa työtä kuin aiemmin. Ellis ei tunnu edes yrittävän tällä kertaa, vaan hän vain toistaa tylsistyneenä edellisissä osissa nähtyä, mutta kehnommilla tapoilla. Ellis pitää parissa kohtaa hauskaa, kuten alun onnettomuudessa, mutta muuten hän vaikuttaisi tekevän tätä helpon rahan vuoksi. Käsikirjoittaja Eric Bress on vain kopioinut aiempien osien tekstin ja muutellut hieman nimiä ja kuolemistapoja. Mitään erityisen muistettavaa Bress ei saa mukaan, vaan elokuvan tapahtumat katoavat katsojan mielestä aika lailla heti, kun ne ovat tapahtuneet. Sentään The Final Destinationissa on joitain tyylikkäitä kuvia. Leikkauskin on paikoitellen sujuvaa. Visuaaliset tehosteet ovat kuitenkin naurettavan kökköjä ja niitä vain pahentaa typerä 3D-kikkailu - varsinkin jos leffaa ei katso 3D:nä. Mukaan mahtuu pari oivallista maskeerausta, mutta suurimmaksi osaksi kuolemissa käytetään vain huonoja digiefektejä. Alku- ja lopputekstien animaatiot ovat myötähäpeällisen surkeat. Ääniefektit toimivat kelvollisesti ja säveltäjä Brian Tyler tekee huomattavasti parempaa työtä musiikkien kanssa kuin aiemmat säveltäjät, mutta ei se riitä. Roskaa tämä on, eikä valitettavasti edes viihdyttävää sellaista.

Yhteenveto: The Final Destination on surkea elokuva ja kaamea rimanalitus jo Final Destinationin mittapuulla. Leffa ei onneksi ota itseään yhtä vakavasti kuin kolmas osa, mutta meno käy nyt niin typeräksi urpoiluksi, että oikein ärsyttää. Elokuva toistaa aiempien osien kaavaa, mutta niin laiskasti, että se tuntuu todella väkisin väännetyltä. Hahmot ovat ärsyttäviä, eikä kenestäkään välitä. Harmillisesti heidän kuolemansakaan eivät herätä erityisemmin reaktioita, sillä leffasarjan on yhä vain vaikeampi keksiä viihdyttäviä kuolemistapoja. Tapot muuttuvat vieläpä myötähäpeällisiksi naurettavien 3D-tehosteiden takia. Muutenkin elokuvan efektit ovat surkuhupaisan huonoja. Alussa ja lopussa elokuva vaikuttaisi tajuavan oman idioottimaisuutensa, mutta sen sijaan, että tekijät pitäisivät kunnolla hauskaa ja sama lystikkyys siirtyisi katsojaan, on lopputuloksena kamalaa sontaa ja sarjan ehdoton pohjanoteeraus. Jos pidit aiemmista osista, luultavasti innostut myös The Final Destinationista. Muuten kannattaa säästää itsesi tämän elokuvan aiheuttamalta turhautumiselta ja ärsyyntymiseltä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Final Destination, 2009, New Line Cinema, Practical Pictures, Parallel Zide, FlipZide Pictures

Arvostelu: Saw III (2006)

SAW III

Ohjaus: Darren Lynn Bousman
Pääosissa: Tobin Bell, Shawnee Smith, Angus Macfadyen, Bahar Soomekh, Dina Meyer, Barry Flatman, Mpho Koaho, Lyriq Bent ja Donnie Wahlberg
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia / Unrated Version: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 18

James Wanin ohjaama kauhuelokuva Saw (2004) oli suuri menestys, joten sille päätettiin heti tehdä jatkoa. Wania ei kuitenkaan erityisemmin kiinnostanut sarjan jatkaminen ja Saw II (2005) tehtiinkin ilman häntä. Jatko-osa oli vielä edeltäjäänsäkin isompi hitti, joten oli selvää, että tästä oli tullut uusi menestyssarja. Wania pyydettiin jälleen takaisin, kun kolmannen osan suunnittelu alkoi, mutta hän ei aluksi suostunut. Kuitenkin kun sarjan tuottaja Gregg Hoffman menehtyi, Wan päätti, että palaisi sarjan pariin tämän muiston kunniaksi. Wan ja edelliset osat kirjoittanut, sekä ensimmäisessä elokuvassa näytellyt Leigh Whannell kynäilivät tarinan, minkä pohjalta Whannell työsti kunnon käsikirjoituksen. Toisen osan ohjaaja Darren Lynn Bousman suostui palaamaan ja kuvaukset alkoivat toukokuussa 2006. Sen sijaan, että tekijät olisivat rakentaneet kahdessa ensimmäisessä nähdyn saastaisen kylpyhuoneen lavasteen uudestaan, he pääsivät kuvaamaan paikkaan sijoittuvat kohtaukset Scary Movie 4:n (2006) lavasteissa, missä työstettiin parodiakohtausta Sawista. Saw III sai ensi-iltansa syksyllä 2006 ja se oli jälleen vielä menestyneempi kuin aiemmat osat. Kriitikot kuitenkin lyttäsivät elokuvan. Itse näin elokuvan muutama vuosi sitten Netflixistä kahden ensimmäisen osan yhteydessä ja nyt kun sarja on jälleen saamassa uuden osan, Spiral: From the Legacy of Saw (Spiral: From the Book of Saw - 2020), päätin katsoa aiemmat Sawit uudestaan.

Tohtori Lynn siepataan ja hän joutuu uudenlaiseen peliin: hänen täytyy pitää syöpää sairastava John "Jigsaw" Kramer henkissä niin kauan, että tämän viimeisin uhri, poikansa menettänyt Jeff selviää omasta pelistään loppuun saakka.

Tobin Bell palaa kolmatta kertaa John Kramerin, eli Jigsaw'n rooliin ja hänestä löytyy samaa hyytävyyttä kuin ennenkin. Jigsaw on yhä kiehtova pahis, sillä hän haluaa nähdä ihmisten selviävän hirveistä ansoistaan, eikä siksi pidä itseään murhaajana. Bellin ääni on yhä todella vakuuttava ja hän on koko olemuksellaan täydellinen roolissaan.
     Muut näyttelijät eivät sen sijaan tee vaikutusta. Shawnee Smith palaa Jigsaw'ta seuraavan Amandan rooliin, mutta hän on lähinnä ärsyttävä psykoottisena akkana. Amandan ja Johnin välille yritetään rakentaa outoa isä-tytär-suhdetta ja tekijät selvästi luulevat, että tämä koskettaisi katsojaa. Lähinnä tämä vain saa tylsistymään ja toivomaan, että seuraava ansa tuotaisiin ruudulle. Erilaisiin ansoihinsa joutuvia Jeffiä ja Lynniä näyttelevät Angus Macfadyen ja Bahar Soomekh ovat tarpeeksi toimivia, vaikkei Macfadyen onnistu vakuuttamaan yrityksellään olla sureva ja kostonhimoinen isä. Soomekh sopii tohtorin osaan, mutta hänen Lynn-hahmonsa taas on todella tylsä.

Kun Lynnin tai Jeffin kohtalot peleissään eivät jaksa kiinnostaa katsojaa ja tarinan pahiksille yritetään rakentaa kömpelöä isä-tytär-suhdetta, on jotain selvästi pielessä. Ensimmäisen Sawin piinaava epätoivo, sekä kiehtova mysteerisyys ovat poissa, eikä mukana ole edes Saw II:n pysäyttävää loppukäännettä, mikä saa katsojan näkemään koko elokuvan täysin uudessa valossa ja tekee uudelleenkatselusta eri tavalla mielenkiintoisen. Saw III:een on kyllä yritetty vääntää loppukäännettä... useampikin sellainen... mutta tällä kertaa ne eivät valitettavasti paranna elokuvaa. Kyseessä on huono ja ennen kaikkea tylsä kauhuraina. Miten ihmeessä tällaisista kauheista ansoista ja ällöttävästä kuvastosta voi saada tylsän?! Siten, että elokuva keskittyy kaikkeen muuhun.

Välillä tuntuu, että Saw III:a on tehty sillä ajatuksella, etteivät katsojat halua nähdä mitään muuta kuin mahdollisimman kuvottavia kuolemia ja monimutkikkaita ansoja. Leffan alussa niitä nähdään parikin kappaletta, mutta kun Jeffin ja Lynnin pelit alkavat niiden jälkeen (eli kun tarina vihdoin alkaa noin puolen tunnin kohdalla), ansat muuttuvat todella mitäänsanomattomiksi. Lopussa filmi yrittää hieman petrata ansojen tason suhteen, mutta siinä kohtaa "peli on jo menetetty" (heh heh). Suurimmaksi osaksi elokuva sisältää vain pitkäveteistä jaarittelua, mikä lähinnä toistaa itseään. Samat asiat kuullaan useasti, minkä lisäksi samat asiat myös nähdään muutamaan kertaan. Elokuva käyttää kerronnassaan aivan liikaa takaumia, joilla rikotaan tarinan luontevaa virtausta. Leffa siis tuntuu tökkivän ja junnaavan paikoillaan kaiken aikaa, eikä se oikein etene. Saw III vieläpä kestää noin tunnin ja 50 minuuttia, mikä on aivan liian pitkä kesto tällaiselle tekeleelle. Meno käy puuduttavaksi jo ennen puolta väliä, eli elokuvasta olisi hyvällä omallatunnolla voinut saksia materiaalia vielä parinkin kymmenen minuutin edestä.

Ohjaaja Darren Lynn Bousman ei tällä kertaa onnistu luomaan yhtä mukaansatempaavaa tunnelmaa, mutta tähän vaikuttaa hyvin vahvasti se, että Leigh Whannellin käsikirjoitus ei ole läheskään yhtä toimiva kuin kahdessa ensimmäisessä osassa, eikä leikkaaja Kevin Greutert ole tajunnut karsia turhia pois. Niinpä lopputuloksena on näin pitkäveteinen leffa. Whannell luulee selvästi olevansa nokkela, mutta tämänkertaiset käänteet ja paljastukset eivät todellakaan ole kovin erityisiä. Leikkauksessa alkaa myös ärsyttää turbovauhdilla editoidut pätkät, joissa nähdään silppuleikkausta, sekä nopeutuksia että hidastuksia. Tyylikikkailu on tässä kömpelöä - myös väripuolella. Vaikka keltaisen ja vihreän sekoitus sopii yhä sarjaan, ovat esimerkiksi ylivalottuneet sairaalakohtaukset ihan vain rumasti toteutettuja. Sentään kuvaus on tarpeeksi sujuvaa, maskeeraukset ovat sopivan ällöt ja lavasteet inhottavan likaiset. Käytännön efekteillä toteutetut ansat tarjoavat varmasti paljon iloa tällaisista teoksista innostuville. Siitä tekijöille täytyy oikeasti nostaa hattua, että filmin liukuvat siirtymät kohtauksesta toiseen eivät ole tietokonekikkailua, vaan kamera oikeasti kuljetettiin lavasteesta toiseen. Äänimaailma on muuten oivallinen, mutta jotkut leikkauksia tai kamera-ajoja säestävät äännähdykset ovat tökeröitä. Charlie Clouserin säveltämät musiikit jumputtuvat lujaa taustalla ja sentään Clouser yrittää kovasti nostaa tunnelmaa, kun muu filmi ei siihen kykene.

Elokuvasta on olemassa noin viisi minuuttia pidempi Unrated Cut, mikä sisältää lähinnä kauemmin kestäviä kuvia raakuuksista. Kun filmi on muutenkin aivan liian pitkä, ei tämä versio ainakaan paranna katselukokemusta.

Yhteenveto: Saw III on ylipitkä ja tylsä kauhuraina, mikä kadottaa kaiken sen, mikä teki ensimmäisestä elokuvasta niin karmivan ja toisesta niin mukaansatempaavan. Elokuvasta voisi karsia varmaan jopa parikymmentä minuuttia pois, sillä siinä on niin paljon pitkäveteistä tyhjäkäyntiä. Leffa on tungettu täyteen takaumia, jotka vain rikkovat juonen kulkua ja tekevät elokuvasta todella raskassoutuisen. Itse juoni lähtee käyntiin vasta puolen tunnin kohdalla, missä vaiheessa katsoja on jo hoksannut, että nyt sarja lähti kovaa kyytiä alamäkeen. Edes ansat eivät ole tällä kertaa kovin ihmeellisiä ja tässä elokuvassa Saw-sarja todella muuttuu kidutuspornoksi. John Kramerin ja Amandan välille luotu isä-tytär-suhde on kömpelö, eivätkä tämänkertaiset "pelaajatkaan" kiinnosta. Lopussa leffa yrittää tunkea mukaan useampaakin yllätystä, mutta edellisten leffojen loistavien käänteiden sijaan nämä twistit vain heikentävät elokuvaa. Jos ihastuit alkuperäisen Saw'n psykologiseen kauhupuoleen, mutta mielestäsi Saw II alkoi jo olla tyhjänpäiväistä mässäilyä, ei todellakaan kannata odottaa paljoa sarjan kolmannelta osalta. Jos taas edelliset osat eivät tarjonneet tarpeeksi ällöttävyyksiä ja goreilua, voi Saw III toimia oikein mainiosti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Saw III, 2006, Saw 3 Productions, Twisted Pictures, Evolution Entertainment

Arvostelu: Fargo (1996)

FARGO

Ohjaus: Joel Coen
Pääosissa: Frances McDormand, William H. Macy, Steve Buscemi, Peter Stormare, Harve Presnell, Kristin Rudrüd, Tony Denman, Steve Reevis, John Carroll Lynch, Steve Park ja Larry Brandenburg
Genre: rikos, draama, trilleri, komedia
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16

"Tämä on tositarina.
Kaikki tapahtui vuonna 1987 Minnesotassa.
Selviytyjien pyynnöstä nimet on muutettu.
Kunnioituksesta kuolleita kohtaan kaikki muu on kerrottu tarkasti."

Fargo on Coenin veljesten mustan huumorin rikoselokuva. Leffan alkutekstistä huolimatta se ei kuitenkaan perustu oikeasti tositapahtumiin. Joel ja Ethan Coen ottivat vaikutteita todellisista rikoksista, mutta loivat niiden pohjalta täysin oman tarinansa. Elokuvan kuvaukset alkoivat tammikuussa 1995 ja lopulta Fargo sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 1996, missä se voitti parhaan ohjauksen palkinnon ja oli myös ehdolla pääpalkinnosta, Kultaisesta palmusta. Seuraavien kuukausien aikana leffa sai kunnon teatterilevityksen, jolloin siitä muodostui kriitikoiden ylistämä menestys. Elokuva oli ehdolla seitsemästä Oscar-palkinnosta (mm. paras elokuva, ohjaus, miessivuosa, kuvaus ja leikkaus), joista se voitti parhaan naispääosan ja käsikirjoituksen palkinnot, neljästä BAFTA-palkinnosta (paras elokuva, ohjaus, naispääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti ohjauksen palkinnon, sekä neljästä Golden Globe -palkinnosta (paras elokuva, ohjaus, naispääosa ja käsikirjoitus). Itse olin tiennyt Fargosta jo useiden vuosien ajan, mutta katsoin sen ensimmäisen kerran vasta tämän vuoden alussa, kun huomasin, että leffan pohjalta tehdyn Fargo-televisiosarjan (2014-) neljäs tuotantokausi oli tulossa. Katsoin ensin elokuvan ja sitten sarjan kolme ensimmäistä tuotantokautta, ajatuksenani arvostella vain sarjan tuotantokaudet. Koronaviruksen aiheuttaman pandemian vuoksi neloskauden tuotanto kuitenkin keskeytettiin ja sen julkaisua on jouduttu siirtämään. Neloskauden oli tarkoitus alkaa tänään, 20. huhtikuuta, mutta joudumme valitettavasti odottamaan sitä vielä pidemmän aikaa. Sen sijaan päätinkin katsoa Fargo-elokuvan uudestaan ja arvostella sen tälle päivälle.

Autokauppias Jerry Lundegaard palkkaa kaksi miestä kidnappaamaan hänen vaimonsa, jotta hän voi huijata vaimonsa rikkaalta isältä miljoonan dollarin lunnaat. Kidnappaus muuttuu kuitenkin pian useaksi murhaksi, joita alkaa selvittämään poliisi Marge Gunderson.

Hämäräbisneksiin sekaantuvana Jerry Lundegaardina nähdään William H. Macy, joka on täydellinen valinta jatkuvasti hermostuneen, änkyttävän ja epävarman hepun rooliin. Hahmon persoonallisuuden vuoksi ei olekaan ihme, että Jerryn suunnitelma miljoonan dollarin saamiseksi ei lähtökohtaisestikaan kuulosta kovin vedenpitävältä. Alusta alkaen on huvittavaa huomata, kuinka Jerryllä ei tunnu olevan mitään hajua, kuinka kidnappaus ja lunnaiden vaatiminen pitäisi hoitaa.
     Jerryn palkkaamaa rikolliskaksikkoa, hassun näköistä kaveria Carlia ja isoa kaveria Gaearia näyttelevät Steve Buscemi ja Peter Stormare. Heihinkin on panostettu hienosti ja tapahtumia kerrotaan usein heidän vinkkelistään. Carl ja Gaear ovat todella erilaiset persoonat ja sen vuoksi heidän yhteiset kohtauksensa ovatkin niin mahtavat ovelasta sanailusta jo pelkkiin katseisiin. Buscemi on todella hyvä hieman niljakkaana ja häijykatseisena roistona, kun taas Stormare uhkaa vakuuttavasti vähäsanaisena, mutta armottomana tappajana.
     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin poliisi Marge Gundersonia näyttelevä Frances McDormand, joka sai oikeutetusti roolisuorituksestaan parhaan naispääosan Oscar-palkinnon. McDormand on valtavan lahjakas ja karismaattinen näyttelijä, minkä hän osoittaa jälleen kerran. Jo hänen läsnäolonsa on jotenkin vangitseva. Marge vaikuttaa usein todella lempeältä, mutta hänestä löytyy hurjempikin puolensa. Poliisihahmoon mielenkiintoisen poikkeuksen tuo se, että Marge on raskaana, joten hän ei ole kovin nopea liikkeissään.
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. Jerryn kidnapattu vaimo Jean Lundegaard (Kristin Rudrüd), tämän isä Wade (Harve Presnell), jolta Jerry yrittää saada huijattua lunnaat, sekä Margen aviomies Norm Gunderson (John Carroll Lynch). Läpikotaisin kaikki näyttelijät tekevät fantastista työtä, olivat roolit kuinka pieniä tahansa.

Upeiden näyttelijäsuoritusten ohella Fargon vahvuus todella syntyy Joel ja Ethan Coenin erinomaisesta käsikirjoituksesta ja Joel Coenin mestarillisesta ohjauksesta. Elokuva nappaa välittömästi mukaansa Carter Burwellin säveltämän täydellisen tunnusmusiikin säestämänä, minkä haikea ja lohduton, mutta samalla erittäin mahtipontinen tunnelma viestii siitä, mitä on luvassa. Tarina lähtee samantien liikkeelle, sen kummempia viivästelemättä. Kestoa elokuvalla on vain hieman yli puolitoista tuntia, eikä siihen liiemmin täytettä mahdu. Oikeastaan vain kohtaus, missä Marge tapaa vanhan tuttunsa Miken (Steve Park) tuntuu siltä, että sen voisi poistaa, eikä sillä olisi sen kummempaa vaikutusta. Muuten filmi kulkee ripeästi eteenpäin, silti onnistuen rakentamaan hahmojaan esimerkillisesti. Erityisen hienoa on, kuinka kertomusta kuvataan useista eri näkökulmista, eikä se keskity vain poliisitutkimiseen tai kidnappaajiin tai hermostuneeseen aviomieheen, jonka päätöksestä koko tapahtumaketju lähtee liikkeelle.

Tunnelma on äärimmäisen iskevästi luotu läpi elokuvan ja siitä löytyy samaa monisävyisyyttä kuin kaikesta muustakin Fargossa. Kertomus on mukaansatempaavan koukuttava, mikä vain tiukentaa otettaan, mitä pidemmälle se etenee. Katsojan on aivan pakko saada tietää, mihin tässä päädytään. Yllätyksiä on matkan varrella, eikä leffan aikana osaa lainkaan sanoa, mitä kenellekin käy. Jännitystä rakennetaan useissa kohtauksissa tehokkaasti, kuten roistokaksikon yöllisellä ajelulla. Välillä taas panostetaan mustaan huumoriin ja koko homman absurdiuteen. Koskettavuudeltakaan ei voida välttyä. Fargo ei todellakaan ole mikään tavanomainen poliisitutkimusraina, vaan jotain paljon enemmän. Se onnistuu olemaan syvällinen ja jättää erikoisen tunteen katsojalle, kun lopputekstit alkavat. Se herättää ajatuksia, jotka jäävät pyörimään päässä vielä pidemmäksikin aikaa ja elokuvan haluaa nähdä pian uudestaan. Katsoin elokuvan ensimmäisen kerran helmikuussa, minkä jälkeen katsoin Fargo-sarjan kolme tuotantokautta ja nyt katsoin filmin uudestaan, eikä se menettänyt lainkaan tehoaan, vaikka tiesin hyvin, mitä tulee käymään. Upea elokuva!

Sen lisäksi, että Coenit tekevät käsikirjoituksessaan hienoa työtä, kun he kertovat tarinaa sujuvasti useasta vinkkelistä, he ovat myös panostaneet dialogiin paremmin kuin mitä monet voivat edes kuvitella saavuttavansa. Keskusteluissa on jotain erittäin luontevaa, eivätkä ne tunnu kirjoitetuilta repliikeiltä. Repliikkiensä puolesta Fargo on tietty legendaarinen "yah"-sanan käytöstä, mitä viljellään läpi leffan hullun lailla. Sen ja muutaman muun useasti lausutun sanan pohjalta onkin luotu juomapeli, missä pitää ottaa huikka joka kerta, kun sana sanotaan. Elokuvan päättyessä on siis luultavasti aikamoisessa hiprakassa, sillä itse sekosin noin 70 kerran kohdalla laskuista, kun hahmot toistivat "yah"-sanaa. Repliikkien kirjoituksen lisäksi myös näyttelijöiden tapa puhua on jotain todella tarkkaan mietittyä ja tuo oman lisälumoavuutensa elokuvaan.

Tekninenkin puoli on täysin kunnossa. Fargo on hienosti kuvattu - mitäpä muutakaan voi odottaa alan mestarilta, Roger Deakinsilta? Ei ole mikään ihme, että Deakinsin töitä käytetään oppimateriaalina elokuvakouluissa. Hän onnistuu tuomaan jotain niin tehokasta otoksiinsa, että monet kuvat muistuttavat jo taideteosta, minkä haluaisi kehystää ja ripustaa seinälle esille. Moni kuvaaja ei osaisi välittää kuvalla lumisesta tiestä niin paljon tuntemuksia kuin Deakins. Hänen työtään tukee napakka leikkaus (minkä Coenin veljekset hoitivat itse valenimellä), tyylikäs valaisu, sekä mainiot lavasteet, joissa kohtaukset tapahtuvat. Äänimaailma on myös vaikuttava ja täytyy vielä uudestaan kehua säveltäjä Carter Burwellia. Hänen luomat melodiansa ovat iso tekijä Fargon tunnelmassa.

Yhteenveto: Fargo on erinomainen ja monisävyinen rikoselokuva. Coenin veljekset todella loistavat tarkkaan kirjoitetulla käsikirjoituksellaan, kiemurtaen juonikuvioita hienosti. Myös heidän dialogitaitonsa ovat esimerkilliset ja sitä vain parantaa, kuinka upeaa työtä näyttelijät tekevät repliikkejä lausuessaan. Muutenkin näyttelijät tekevät huikeaa työtä kaikin puolin, Frances McDormandin kuitenkin noustessa elokuvan kirkkaaksi tähdeksi. Hahmot ovat fantastisesti kirjoitetut, mikä vain tekee leffasta entistäkin vangitsevamman. Yllätyksellisyyttä todella löytyy ja leffaa katsoessa on hyvin vaikea sanoa, mihin tapahtumat tulevat eskaloitumaan. Onkin vain parempi antaa Coenin veljesten kuljettaa sinut tämän absurdin, jännittävän ja synkästi hauskan kertomuksen läpi. Elokuva jää pyörimään pitkäksi aikaa ajatuksissa monien kiehtovien juttujensa ansiosta. Visuaalisesti leffa on todella näyttävä Roger Deakinsin aina yhtä vaikuttavan kuvauksen kanssa. Kirsikkana kakun päällä on Carter Burwellin mielettömän hienosti tunnelmoiva tunnusmusiikki. Sen lumoavuus, jännittävyys, liikuttavuus, leikkisyys ja mahtipontisuus ovat kaikkea, mitä itse elokuvastakin löytyy. Fargo on huikea filmi, mikä jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Fargo, 1996, PolyGram Filmed Entertainment, Working Title Films

Arvostelu: Hiomattomat timantit (Uncut Gems - 2019)

HIOMATTOMAT TIMANTIT

UNCUT GEMS

Ohjaus: Benny Safdie ja Josh Safdie
Pääosissa: Adam Sandler, Julia Fox, Lakeith Stanfield, Kevin Garnett, Idina Menzel, Eric Bogosian, Judd Hirsch ja Keith William Richards
Genre: rikos, trilleri
Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 16

Uncut Gems, eli suomalaisittain Hiomattomat timantit on Adam Sandlerin tähdittämä rikoselokuva. Kuitenkin vielä vuonna 2009, kun ohjaajaveljekset Benny ja Josh Safdie puhuivat Sandlerin kanssa elokuvaideastaan, Sandler ei ollut kiinnostunut. Safdiet jatkoivatkin leffan työstämistä ja päärooliin valittiin Jonah Hill. Huhtikuussa 2018 Hill kuitenkin jätti projektin ja uusien keskustelujen jälkeen Sandler päättikin tehdä elokuvan. Kuvaukset alkoivat saman vuoden syyskuussa ja lopulta Hiomattomat timantit sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla elokuussa 2019. Sen jälkeen leffaa on esitetty muillakin elokuvafestivaaleilla ja se sai joissain maissa teatterilevityksenkin. Suomeen elokuva saapui vasta tänä vuonna, mutta suoraan Netflixiin. Itse olin kiinnostunut elokuvasta, kun aloin kuulla siitä paljon positiivisia juttuja viime vuoden lopulla. Jostain syystä leffa jäi minulta kuitenkin katsomatta, kun se ilmestyi Netflixiin. Nyt etsiessäni koronakaranteenin aikana katsottavaa, Hiomattomat timantit tuli vastaani ja päätin vihdoin katsoa sen.

Uhkapeliaddikti jalokivikauppias Howard Ratner saa käsiinsä hiomattoman jalokiven, minkä hän uskoo olevan jopa miljoonan dollarin arvoinen. Ongelmat kuitenkin alkavat, kun Howard menettää jalokiven ja ties ketkä, joille hän on velkaa, alkavat hiillostamaan häntä.

Adam Sandler on yksi maailman tunnetuimmista komedianäyttelijöistä ja samalla myös yksi vihatuimmista. Sandler on vuosien varrella aiheuttanut paljon ärtymystä leffoillaan ja roolitöillään. Hänen tavaramerkkinsä on huutaa muiden päälle ja käyttäytyä erittäin ärsyttävästi. Hiomattomissa timanteissa Sandler tekee sitä samaa, mutta tällä kertaa... hän on aivan mahtava? Sandler on kyllä jo aiemmin näyttänyt muutamassa elokuvassa osaavansa näytellä, jos niin haluaa. Jalokivikauppias Howard Ratnerina hän taitaa kuitenkin tehdä koko uransa parhaan roolisuorituksen. Jollain ihmeen kaupalla Sandler onnistuu tekemään tutuista ärsyttävistä piirteistään jotain todella vakuuttavaa. Hänen hahmonsa on kyllä ärsyttävä, mutta katsojana on silti täysin hänen puolellaan, sillä Sandler saa mukaan jotain niin pidettävää ja mielenkiintoista veijarimaisen persoonansa kanssa. Voi kunpa Sandler tekisi jatkossakin näin hyvää työtä...

Hyvää työtä tekevät myös mm. Lakeith Stanfield Howardia jalokivikaupoissa auttavana Demanyna, Julia Fox esikoisroolissaan Howardin rakastajattarena Juliana, Frozen-animaatioiden (2013-2019) Elsana tunnettu Idina Menzel Howardin vaimona Dinahina, Eric Bogosian velkoja perivänä Arnona, sekä koripallotähti Kevin Gartnett omana itsenään, joka lumoutuu Howardin hiomattomasta jalokivestä. Kaikki näyttelijät sopivat hyvin rooleihinsa ja jopa Gartnett yllättää näyttelijänlahjoillaan. Silti Sandler onnistuu jättämään heidät varjoonsa, mitä on vaikea uskoa, kun selaa hänen filmografiaansa.

Sandlerin työtä auttaa valtavasti se, että hänellä on vihdoin oikeasti hyvä käsikirjoitus ja hahmo, joista ammentaa, sekä ohjaajia, jotka tietävät tasan tarkkaan, mitä tehdä Sandlerin kanssa. Safdien veljekset osaavat hillitä Sandleria, silti päästäen tämän hulluttelemaan. Ja kun veljesten työ ohjaajina on myös hulluttelevaa, sopii Sandler täysin rooliinsa. Sandlerin tavoin Hiomattomat timantit on todella energinen, äänekäs, nopeatempoinen ja varmasti hyvin ristiriitaisia tunteita herättävä. Ei toisaalta ole ihme, jos sen aikana hengästyy tai väsyy tai jos leffan tietynlainen yliaktiivisuus alkaa käydä hermoille. Kyseessä on elokuva, mikä ei päästä katsojaansa helpolla ja hyvä niin. Homma on kaiken aikaa liikkeessä ja asiat eskaloituvat yhä vain isompiin mittasuhteisiin, hankaloittaen selviytymistä jatkuvasti. Howard kaivaa koko ajan syvempää kuoppaa itselleen, sillä aina, kun hänellä olisi mahdollisuus saada jalokivi takaisin tai maksaa velkansa, hän on tehnyt jotain typerää matkan varrella, mikä estää häntä. Aina kun hänellä olisi rahaa, hänen on aivan pakko uhkapelata siinä toivossa, että voisi tuplata tai triplata rahansa.

Jos en sitä vielä tehnyt selväksi, niin Sandlerin mukanaolosta huolimatta Hiomattomat timantit ei ole komedia. Löytyy tästä muutamat hauskatkin hetkensä, etenkin kun asioiden monimutkistuminen vie homman absurdeihin mittoihin. Pääasiassa elokuva on kuitenkin rikostrilleri, missä jännitetään kaiken aikaa Howardin onnistumisen puolesta, vaikkei tämä asenteellaan ja teoillaan oikeastaan ansaitsisi katsojan kannustusta. Mitä pidemmälle filmi etenee, sitä painostavammaksi se muuttuu. Varsinkin loppuhuipennusta katsoja tuijottaa vangittuna elokuvan tiukkaan otteeseen. Koska päähenkilö itse aiheuttaa jatkuvasti lisää konflikteja ja ongelmia, on vaikea sanoa, mihin suuntaan elokuva on milloinkin menossa ja yllätyksiä on siis todella tiedossa.

Safdien veljekset eivät olleet minulle etukäteen tuttuja tekijöitä, vaikka heidän edellisestä elokuvastaan, Good Timesta (2017) olenkin kuullut kehuja. Hiomattomat timantit sai minut kiinnostumaan kyseisestä teoksesta todella paljon ja elokuva sai minut myös innostumaan veljesten tulevista projekteista. Veljeksiltä löytyy erinomaista tyylitajua ja he pitävät paikoitellen jopa sekoilevaa pakettia hienosti kasassa. Heidän ja Ronald Bronsteinin käsikirjoituskin on erittäin hyvä ja dialogista erityisen mahtavan tekee se, kuinka näyttelijät repliikkinsä lausuvat. Hahmot puhuvat kaiken aikaa toistensa päälle, mikä tuo dialogeihin tiettyä realismia, eivätkä keskustelut koskaan tunnu käsikirjoitetuilta. Tekninenkin puoli on kunnossa sähäkästä leikkauksesta mainioon kuvaukseen. Valaisua ja värimaailmaa hyödynnetään erittäin hyvin. Äänimaailma on tavallaan kaoottinen, mutta silti huolellisesti työstetty. Daniel Lopatinin säveltämät musiikit alkavat välillä harhailemaan ties minne, mutta sekin on tehty todella tarkkaan. Leffassa on paljon juttuja, mitkä voisivat lässähtää helposti ja hajottaa koko elokuvan kuin korttitalon, mutta osaavien rakentajien kanssa tämä talo pysyy vahvasti pystyssä.

Yhteenveto: Hiomattomat timantit on mahtava rikoselokuva, missä Adam Sandler pääsee todella yllättämään. Sandler tekee kenties koko uransa parhaan roolisuorituksen ja onnistuu muuttamaan monet ärsyttävät puolensa todella mainioiksi. Loistavan käsikirjoituksen ja yhtä iskevän ohjauksen kanssa Sandlerista voisi siis kehkeytyä aidosti hyvä näyttelijä ja on enemmän kuin toivottavaa, että hän jatkaisi tällä linjalla. Itse elokuva on vähän kuin Sandler kaikessa äänekkyydessään, energisyydessään ja vauhdikkuudessaan. Monin tavoin filmi on jopa aika kaoottinen, mutta silti niin hillitty, ettei voi muuta kuin ihailla Safdien veljesten taitoa. Leffa onnistuu olemaan usein jännittävä ja se muuttuu vain painostavammaksi loppua kohti. Homma monimutkistuu veikeästi kaiken aikaa, vaikka samalla ärsyttääkin, kuinka Sandlerin hahmo ajaa itsensä jatkuvasti nurkkaan. Harmittaa kyllä, etten katsonut Hiomattomia timantteja heti, kun se julkaistiin, mutta olen todella iloinen, että lopulta tein niin. Elokuva osoittautui kehujensa arvoiseksi ja suosittelenkin sitä erittäin lämpimästi voimakkaasti tyyliteltyjen ja absurdisti eskaloituvien rikosjännäreiden ystäville. Vaikka inhoaisit Sandleria, kannattaa hänelle ja tälle filmille antaa mahdollisuus!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Uncut Gems, 2019, Elara Pictures, IAC Films, Scott Rudin Productions, Sikelia Productions

Arvostelu: Bloodshot (2020)

BLOODSHOT

Ohjaus: David S. F. Wilson
Pääosissa: Vin Diesel, Guy Pearce, Eiza González, Sam Heughan, Alex Hernandez, Lamorne Morris, Siddharth Dhananjay, Toby Kebbell, Talulah Riley ja Jóhannes Haukur Jóhannesson
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Bloodshot perustuu Valiant Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon, jonka loivat Kevin VanHook, Don Perlin ja Bob Layton vuonna 1992. Alkuvuodesta 2012 Columbia Pictures hankki sarjakuvan elokuvaoikeudet ja teki Valiant Comicsin kanssa diilin viidestä elokuvasta, mitkä perustuisivat yhtiön sarjakuviin. Alunperin ohjaajiksi valittiin John Wickin (2014) tehneet Chad Stahelski ja David Leitch, mutta vuonna 2017 heidät kuitenkin vaihdettiin David S. F. Wilsoniin. Samoihin aikoihin Jared Letoa suunniteltiin pääosaan, mutta vuotta myöhemmin hänet vaihdettiin Vin Dieseliin ja kuvaukset alkoivat elokuussa 2018. Bloodshot sai ensi-iltansa monissa maissa helmikuussa 2020. Suomeen sen oli alunperin tarkoitus saapua maaliskuussa, mutta filmin saaman surkean palautteen ja koronavirustilanteenvuoksi se otettiin pois teatterilevityksestä ja päätettiin julkaista täällä suoraan digitaaliseen myyntiin ja vuokrattavaksi. Itselleni Valiant Comicsin sarjakuvat eivät ole millään lailla tuttuja, enkä tiennyt Bloodshotista etukäteen mitään. Elokuvan traileri ei vakuuttanut minua, mutta kun kyseessä oli Dieselin tähdittämä scifitoimintaleffa, päätin antaa sille mahdollisuuden. Vuokrasinkin Bloodshotin Blockbusterista heti, kun se oli mahdollista.

Tehtävällään tapettu sotilas Ray Garrison herätetään henkiin uudenlaisena supersotilaana, jonka elimistössä kiertävät naniitit tekevät hänestä äärimmäisen voimakkaan, minkä lisäksi ne korjaavat hänen saamansa haavat ja vammat - olivat ne kuinka pahoja tahansa.

Fast & Furious -elokuvista (2001-) parhaiten tuttu Vin Diesel ei ole näyttelijä parhaasta päästä, mutta hän osaa usein murista, tuijottaa tylysti ja esitellä lihaksiaan tarpeeksi vakuuttavasti, jotta hän sopii toimintaelokuvien päärooleihin. Bloodshotin Ray Garrisoniksi hän ei kuitenkaan oikein istu. Tai sitten rooli, missä Dieselin ei tarvitse selittää perheen merkityksestä ja ajaa nopeita autoja, ei vain istu hänelle. Diesel on nimittäin todella pökkelö roolissa ja tuntuu kuin hänen täytyisi väkisin vääntää eri tunnetiloja esiin. Itse hahmo voisi olla mielenkiintoinen, jos häntä osattaisiin käsitellä oikein. Ray on kuitenkin aika tylsä heppu, mitä pahentaa hänen uusi parannuskykynsä. Tällainen kyky tekee yleensä pelkkää hallaa toimintasankarille (poikkeuksena Wolverine), sillä katsoja ei jännitä sellaisen puolesta, jolle ei voi käydä mitään pahaa. Jos Rayn keho korjaantuu heti räjähdyksestä, on vaikea kuvitella, että mistään olisi hänelle oikeaa vastusta.

Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Rayn takaisin henkiin herättävän Rising Spirit Technologies -yhtiön, eli RST:n johtohahmo, tohtori Emil Harting (Guy Pearce), yhtiön kyberneettisesti parannellut sotilaat KT (Eiza González), Tibbs (Alex Hernandez) ja Dalton (Sam Heughan), sekä tietokonevelho Eric (Siddharth Dhananjay), joka yrittää epätoivoisesti tuoda huumoria mukaan. Pearce on yllättävän kehno tohtorin roolissa, mihin vaikuttaa, kuinka kömpelösti hahmo on kirjoitettu. Muut sivuhahmot ovatkin sitten yksiulotteisia, lähes paperinohuita taistelijoita. González mätkii uskottavasti turpaan KT:na, mutta eipä hänenkään hahmonsa ole kiinnostava.

Minun ei tarvinnut kauaa katsoa Bloodshotia, kun kävi jo selväksi, miksi elokuvaa on haukuttu niin paljon. Leffa tuntuu monin tavoin sellaiselta supersankarielokuvan prototyypiltä, mitä nähtiin yli kymmenen vuotta sitten, kuten Daredevil (2003) tai Ghost Rider - aaveajaja (Ghost Rider - 2007). Christopher Nolanin upean Yön ritari -trilogian (The Dark Knight - 2005-2012) ja Marvelin huippusuositun elokuvauniversumin (MCU - 2008-) jälkeen on aika noloa, että Bloodshotin kaltainen elokuva pistetään markkinoille. Kyseessä on hätäisesti kasaan kyhätty scifitoimintaraina, mikä ei vakuuta millään osa-alueella. Scifipuoli on laiskaa ja asioita selitetään aivan liikaa, elokuvan pitäessä katsojia usein idiootteina. Toimintaosuus taas on tylsää mäiskettä, mitä vain pahentaa se, että päähenkilö on täysin ylivoimainen. Pahikset eivät tarjoa vastusta, eikä minkäänlaista jännitettä muodostu elokuvan aikana.

Lisäksi leffaa vaivaa myös kehno tarinankerronta. Filmi hyppii eteenpäin kovaa vauhtia, peläten, että katsoja tylsistyy, jos se jäisi vaikkapa syventämään hahmojaan. Se luulee sisältävänsä isoja käänteitä, mutta homman todellisen laidan hoksaa ennakkoon hyvissä ajoin - vaikka ei olisi nähnytkään Bloodshotin traileria, mikä paljastaa elokuvasta todella paljon. Elokuva ei koskaan nappaa mukaansa, eikä se onnistu edes viihdyttämään älyvapaassa rymistelyssään. Iso taistelu pilvenpiirtäjän hisseillä on lähinnä huvittava selkeiden digi-ihmisten vuoksi. Filmin huumori tuntuu jälkikäteen uusintakuvauksissa lisätyltä, sillä se on niin irrallista muuten yliampuvan vakavassa elokuvassa. Jotkut vitsit yrittävät tuoda mukaan itseironisuutta, mutta se on lähinnä myötähäpeällinen yritys saada katsoja luulemaan, että leffan kökköydet ovat tarkoituksellisia. Lopputuloksena on täysin tyhjänpäiväinen pätkä, minkä katsomisen unohtaa pian sen päätyttyä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa ensikertalainen David S. F. Wilson ja sen myös huomaa. Wilson kopioi paljon muualta, mutta täysin sieluttomasti ja ilman erityistä tyylitajua. Käsikirjoituksen taas ovat kynäilleet Eric Heisserer ja Jeff Wadlow, joiden aiempiin töihin kuuluu sellaisia teoksia kuin Bird Box (2018) ja Totuus vai tehtävä (Truth or Dare - 2018). Ei olekaan ihme, että kun he yhdistävät voimansa, ei siitä ole hyvää seurannut. Kaksikon kirjoittama dialogikin on usein idioottimaista. Joihinkin ylikäytettyihin repliikkeihin he yrittävät tuoda pientä käännettä muokkaamalla niitä hieman, mutta kun lopputuloksena on "Minä etsin sinut ja lopetan sinut", olisivat he voineet hyödyntää perinteistä muotoa tappamisesta. Sentään mukana on joitain hyviä ja sarjakuvamaisesti tyyliteltyjä kuvia, mutta ne on leikattu yhteen todella tökkivästi. Varsinkin toimintakohtausten aikana leikkaus muuttuu silpuksi. Värimaailmakaan ei ole kummoisesti toteutettu ja monet tehosteet viestivät elokuvan pienestä, vain 45 miljoonan dollarin budjetista. Ääniefektit ovat leffan parempaa osastoa, mutta Steve Jablonskyn säveltämät musiikit ovat lähinnä puuduttavaa taustamölyä.

Yhteenveto: Bloodshot on huono ja täysin mitäänsanomaton scifitoimintaraina. Elokuvan idea on ihan mielenkiintoinen, mutta tekijöillä ei tunnu olevan edes aikomusta tehdä sillä mitään kiinnostavaa. Käsikirjoitus on kömpelö, ennalta-arvattava, täynnä hölmöjä repliikkejä ja kaikin puolin hätäisesti kasaan rustattu. Kunhan siinä on alku, keskikohta ja loppu ja tarpeeksi aivottomia toimintakohtauksia, niin kai sillä saa miljoonia tienaavan elokuvan aikaiseksi. Leffa ei tunnu siltä, että kukaan oikeasti yrittäisi sen kanssa ja jopa Vin Diesel tuskailee pääroolissa. Toimintakohtaukset todella ovat älyvapaita, mutta on harmi, etteivät ne onnistu edes viihdyttämään kaikessa pöhköydessään. Jännitettä ei löydy, päähenkilön ollessa ylivoimainen ja samalla tylsä. Elokuva on pääasiassa todella vakava, mutta välillä siihen lisätään todella tönkösti mukaan huumoria. Komediapuolessa pahinta ovat muka-itseironiset vitsit, joilla katsoja yritetään saada katsomaan monet jutut sormien läpi. Jos täysin älyvapaat ja selvän hävyttömästi helpon rahan perässä tehdyt toimintarymistelyt ihastuttavat, voi Bloodshot toimia sinulle. Tai jos haluat välttämättä katsoa uutuuselokuvia, eikä sitä oikein voi tehdä nyt teatterissa, niin kenties tämä leffa paikkaa sitä aukkoa edes jotenkin. Muuten suosittelen pysymään erossa Bloodshotista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bloodshot, 2020, Sony Pictures Entertainment, Columbia Pictures, Original Film, Valiant Entertainment, Bona Film Group, Cross Creek Pictures, One Race Films, The Hideaway Entertainment

Arvostelu: Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus (Teenage Mutant Ninja Turtles II: The Secret of the Ooze - 1991)

TEINIMUTANTTININJAKILPIKONNAT 2: MÖNJÄN SALAISUUS

TEENAGE MUTANT NINJA TURTLES II: THE SECRET OF THE OOZE

Ohjaus: Michael Pressman
Pääosissa: Brian Tochi, Laurie Faso, Adam Carl, Robbie Rist, Paige Turco, François Chau, Kevin Clash, Ernie Reyes Jr., David Warner, Toshishiro Obata, Frank Welker ja Vanilla Ice
Genre: toiminta, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 12

Kevin Eastmanin ja Peter Lairdin sarjakuviin perustuva elokuva Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1990) oli suurmenestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Ensimmäinen elokuva oli kuitenkin saanut kritiikkiä liiallisesta synkkyydestä, joten New Line Cinema -yhtiö päätti pitää huolen, että jatko-osasta tehtäisiin huomattavasti lapsiystävällisempi. Ensimmäisen osan ohjaaja Steve Barron sai kyytiä ja tilalle valittiin Michael Pressman, joka tekisi leffan sellaiseksi kuin yhtiö toivoi. Myös näyttelijäkaarti koki muutoksia, mutta lopulta kuvaukset saatiin aloitettua jo noin puoli vuotta ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen ja Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus sai ensi-iltansa vain vuosi ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen, maaliskuussa 1991. Elokuva ei kuitenkaan saanut edes puolia ensimmäisen elokuvan tuotoista, minkä lisäksi sitä haukkuivat niin kriitikot kuin ensimmäisen leffan fanit. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuutta, vaikka fanitin kilppareita isosti lapsena. Katsoin ensimmäisen Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat -elokuvan vasta muutama vuosi sitten. Kun huomasin, että se täyttää tänä vuonna 30 vuotta, päätin katsoa ja arvostella sen, sekä sen kaksi jatko-osaa. Katsoinkin Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuuden muutama kuukausi ensimmäisen elokuvan katselun jälkeen.

Paha Silppuri janoaa kostoa ninjakilpikonnille ja päättää luoda omat mutanttiolentonsa taistelemaan heitä vastaan samasta mönjästä, mikä aikoinaan loi Leonardon, Raphaelin, Michelangelon ja Donatellon.

Mahtava teinimutanttininjakilpikonnien nelikko tekee tietysti paluun. Sinihuivinen johtohahmo Leonardo (äänenä yhä Brian Tochi, asussa tällä kertaa Marc Caso), oranssihuivinen hassuttelija Michelangelo (äänenä edelleen Robbie Rist, asussa yhä Michelan Sisti), violettihuivinen älykkö Donatello (äänenä tällä kertaa Adam Carl, puvussa yhä Leif Tilden), sekä punahuivinen äksyilijä Raphael (äänenä tällä kertaa Laurie Faso, puvussa tällä kertaa Kenn Troum) ovat samanlaisia fantastisia persoonia kuin aina ennenkin, mutta vielä kevyemmillä mielillä. Kilpparit heittävät huulta jatkuvasti, jopa taisteluiden aikana ja he tietty rakastavat pizzaa. On jälleen suuri ilo seurata kilpikonnanelikon seikkailua ja he ovat toistamiseen parhaimmillaan, kun he ihan vain hengailevat ja pöhköilevät yhdessä. Täytyy nytkin nostaa hattua kuumissa ja ahdistavissa kilpikonna-asuissa hyppiville stuntmiehille, jotka rehkivät läpi leffan ihan hulluna. Kilpikonnia ohjeistaa tietty heidän isähahmonsa, viisas mestari Tikku-rotta (asussa ja äänenä Kevin Clash), joka jää kuitenkin vahvasti taka-alalle.

François Chau korvaa James Saiton kilpikonnien arkkivihollisena, Jalka-ninjaklaania johtavana Silppurina (joskin äänenä toimii yhä David McCharen). Jo ensimmäisessä osassa Silppuri oli paikoitellen enemmän huvittava kuin pelottava ja tässä leffassa hahmo on paria hetkeä lukuunottamatta lähinnä koominen. Silppurin asu on entistä pöhkömpi ja hän muuttuu hahmona tylsemmäksi, sillä ei loppupeleissä tee lähes mitään. Toimintakohtauksien aikana Silppuri vain seisoo paikallaan, kun hänen ninjansa yrittävät epätoivoisesti tehdä selvää kilpikonnista.
     Elokuvassa nähdään myös Paige Turco, joka korvaa Judith Hoagin reportteri April O'Neilinä, ensimmäisessä osassa Donatellon stuntit tehnyt Ernie Reyes Jr. innokkaana pizzalähetti Kenona, Toshishiro Obata Silppurin uskollisena Tatsu-kätyrinä, sekä David Warner mutaatiomönjän luoneena professori Jordan Perrynä. Miksi ihmeessä tekijät päättivät luoda uuden professorihahmon, kun he olisivat voineet hyödyntää Baxter Stockmania, jonka he olisivat voineet esitellä tässä ja lisätä kolmanteen osaan pääroistoksi? Samoin on suuri pettymys, että Silppurin luomat mutantit eivät olekaan fanisuosikit Bebop ja Rocksteady, sillä sarjakuvien luojat Eastman ja Laird eivät halunneet heitä elokuvaan. Hahmot korvaavat Tokka ja Rahzar (asuissa Mark Ginther ja Kurt Bryant, äänenä Frank Welker) ovat aika säälittäviä tapauksia, mitkä pistävät katsojan lähinnä pyörittelemään silmiään.

Ensimmäinen Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat -elokuva sai tosiaan kritiikkiä siitä, että se on liian synkkä. Pääasiassa kritisoijat olivat vanhempia, kun leffa ei vastannutkaan sitä värikästä seikkailua, mitä heidän lapsiensa katsoma piirrossarja oli. Kritiikki on selvästi huomioitu, sillä Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus on huomattavasti lapsiystävällisempi teos kuin edeltäjänsä monellakin tapaa. Toimintakohtaukset ovat selvästi kevyempiä ja humoristisempia, ja niihin tungetaan jatkuvia sketsimäisiä piirteitä mukaan. Kilpikonnat hyödyntävät ikonisia aseitaan ehkä kerran leffassa ja muuten taisteluissa hyödynnetään mahdollisimman hassuja asioita, kuten makkaroita ja jojoja. Tämä taas aiheutti monissa vanhemmissa katsojissa kritiikkiä, sillä tietty fanit haluavat nähdä kilpparit aseidensa kera. Ei Leonardon tarvitse ketään leikata kahtia miekoillaan, mutta olisihan se hienoa, jos hän päätyisi edes kerran miekkataistoon jonkun Jalka-klaanilaisen kanssa.

Kaikki vähänkin synkemmät hetket kevennetään nopeasti huumorin keinoin. Silppuri saattaa aluksi olla lapselle hurja ilmestys, mutta hänestäkin tehdään lällympi - varsinkin siinä kohtaa, kun hänen luomansa mutanttiolennot alkavat pitää häntä äitinään. Vanilla Icen konsertissa käytävä lopputaistelu takaa sen, että mäiske muuttuu jossain kohtaa tanssiksi, jotta lapsi keskittyisi enemmän siihen kuin väkivaltaan. Itselleni leffa ja etenkin Vanilla Icen tanssikohtaus aiheuttivat ristiriitaisia tunteita. Ennen lopputaistelua täytyy myöntää, että viihdyin passelisti filmin aikana, vaikka jossain kohtaa älähdinkin ääneen, että Leonardo voisi ottaa ne miekat esiin, niin ongelmat hoituisivat nopeammin. Tanssikohtaus taas on lähinnä myötähäpeällistä katsottavaa täysi-ikäisen silmin, mutta on pakko myöntää, että omakin tanssijalka alkaa hieman vipattamaan, kun Ninja Rap -kappaleen kertosäe alkaa. Sen jälkeen elokuvalla olisi suuri sauma korvata tämä nolous, mutta se tietty vesittää senkin mahdollisuuden. Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus on selvästi pelkkää viihdehömppää ja siitä on turha etsiä niitä pieniä syvällisyyksiä ja yhteistyön teemoja, mitä ensimmäinen osa sisälsi.

Ohjaaja Michael Pressmanin luoma tunnelma on vahvaa camp-meininkiä, mikä tarkoittaa sitä, että katsojan täytyy olla henkisesti valmis aikamatkaamaan juustoiseen ysäriin. Pressman on selvästi toiminut studion sanelemana, vaikka kenties paikoitellen yrittää tuoda pienesti jotain ensimmäisen osan synkkyydestä mukaan. Käsikirjoittaja Todd W. Langen on tunkenut leffan täyteen erilaisia vitsejä, joista yksikään ei oikeastaan naurata, mutta kyllä kilppareiden läpänheitto pitää hymyn yllä. Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus on kelvollisesti kuvattu ja leikattu. Visuaalisesti filmi myötäilee ensimmäistä osaa ja pitää tietyn likaisuuden yhä mukana, vaikka valoisuutta on toki lisätty. Kilpikonnien asut ovat yhä tyylikkäät ja veikeät. Kilppariasujen luoja Jim Henson menehtyi vain pari kuukautta ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen ja tämä jatko-osa onkin omistettu hänen muistolleen. Mestari Tikku näyttää hieman paremmalta kuin ensimmäisessä osassa, mutta Silppurin ja Jalka-klaanilaisten puvut ovat vain naurettavat, kuten ovat myös Tokan ja Rahzarin asut. Lavasteet ovat pääasiassa näyttävät ja efektit ovat tarpeeksi toimivia edelleen. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja John Du Prezin säveltämät musiikit lisäävät kepeää henkeä toistamiseen.

Yhteenveto: Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus on ihan viihdyttävää hömppää, mutta se jää ensimmäisen osan jalkoihin noloilla lapsellisuuksillaan. Ensimmäisen elokuvan saama kritiikki synkkyydestä on todellakin huomioitu ja jatko-osa sisältää enemmän hölmöilyä. Väkivalta pidetään mahdollisimman lapsiystävällisenä ja kilpikonnat käyttävät mieluummin kaikenlaista pöljää aseinaan kuin oikeita aseitaan. Monet jutut voi katsoa sormien läpi, kun muistaa, että elokuva tehtiin pääasiassa lapsiyleisölle, mutta kun lopputaistelun tanssinumero lähtee käyntiin, on vaikea olla häpeämättä (vaikka Ninja Rap onkin ihan menevä kipale). Mahtavien kilppariveljesten hengailua on kuitenkin aina suuri ilo seurata ja heidän asunsa ovat yhä hienosti toteutetut. Sen sijaan Silppuri ja tämän Jalka-klaanilaiset näyttävät yhä pöhkömmiltä, puhumattakaan naurettavista Tokasta ja Rahzarista. Riippuen siitä, piditkö ensimmäisen Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat -leffan synkkyydestä, jatko-osa Mönjän salaisuus on joko parannus tai pettymys. Heikkouksistaan huolimatta sitä voi suositella kilpparien faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Teenage Mutant Ninja Turtles II: The Secret of the Ooze, 1991, New Line Cinema, Golden Harvest Company, Northshore Investments Ltd.