Vuoden 2023 huonoimmat elokuvat

VUODEN 2023 HUONOIMMAT ELOKUVAT

Vuotta 2023 on enää pari päivää jäljellä ja pian pääsemme aloittamaan vuoden 2024 ja tutustumaan sen elokuvatarjontaan. Sitä ennen käännetään vielä katseet taaksepäin ja käydään läpi kulunutta elokuvavuotta. Tänään käsittelyssä ovat mielestäni vuoden 2023 huonoimmat elokuvat. Muistutan heti alkuun, että kyseessähän on minun oma henkilökohtainen listaukseni, joka saattaa poiketa sinun listastasi. Voi hyvinkin olla, että pidit joistakin mainitsemistani elokuvista ja mikäs siinä. Kerro siis alle kommentteihin omat inhokkisi tämän vuoden leffatarjonnasta!

Ennen kuin päästään varsinaiseen kymmenen huonoimman elokuvan listaan, minulta löytyy muutama, hmm, "kunniamaininta", jotka täpärästi välttivät paikan varsinaiselta listalta. Knock at the Cabin on M. Night Shyamalanin uusin jännäri, joka pisti katsojansa jälleen kerran pohtimaan, mitä niin lupaavasti elokuvauransa käynnistäneelle ohjaajalle on oikein tapahtunut? Book Club - Uusi luku (Book Club: The Next Chapter) unohti kirjat tyystin ja oli vain tylsän geneerinen komedia, jossa kierrellään ympäri Italiaa ja hylätään kaikki logiikka matkan loppupäässä. Love Again oli totaalista tusinatavaraa romanttisten elokuvien rintamalla, jonka huonointa antia oli väkisin mukaan lisätty Celine Dion esittämässä omaa itseään. Transformers: Rise of the Beasts oli aikamoinen pettymys ilahduttavan Bumblebeen (2018) jälkeen ja sen lopun riemastuttavaksi yllätykseksi tarkoitettu käänne sai lähinnä huolestumaan elokuvasarjan tulevaisuudesta entisestään. Viime vuoden kovan putken jälkeen DreamWorks-animaatioyhtiöllä oli huonoin vuosi ikinä. Ensin ilmestyi pitkästyttävä Ruby - Teini-ikäinen merihirviö (Ruby Gillman, Teenage Kraken), joka otti ymmärrettävästi turpiinsa lippuluukuilla ja syksyllä glitterintäytteinen Trolls: Bändi koossa (Trolls Band Together) aiheutti lähinnä päänsärkyä hektisellä menollaan. Disneyn uudelleenfilmatisointi Peter Pan ja Leena (Peter Pan & Wendy) dumpattiin ihan syystäkin suoratoistopalveluun, sillä niin heikko esitys se oli Jude Law'n näyttelemästä kapteeni Koukusta huolimatta. Fast & Furious X (Fast X) tuntui viimeiseltä naulalta arkkuun elokuvasarjassa, jonka olisi pitänyt loppua jo vuosia sitten. Viimeisenä "kunniamainintana" minulta löytyy monen mielestä varsin kyseenalainen valinta. Tiedän, että moni piti tästä elokuvasta, mutta itse koin huippusuosittuun roolipeliin perustuvan Dungeons & Dragons: Honor Among Thievesin myötähäpeän huipentumaksi. Tuskastuttavan epähauska fantasiaraina herätti minussa halun poistua leffateatterista jo ensimmäisen puolen tunnin aikana.

10. GHOSTED

Varsinaisen kymmenen huonoimman elokuvan listan käynnistää romanttinen toimintakomedia Ghosted, joka ilmestyi Apple TV+ -palvelussa jo keväällä, mutta jonka päädyin katsomaan vasta joulukuun puolella. Kyseessä on pöyristyttävän heikko esitys, kun huomaa, miten lahjakkaita tyyppejä leffasta löytyy kameran molemmin puolin. Tositapahtumiin pohjautuvilla elokuvilla Eddie the Eagle (2016) ja Rocketman (2019) ihastuttanut ohjaaja Dexter Fletcher tekee tässä käsittämättömän kökköä työtä. Yleensä mainiot Chris Evans ja Ana de Armas ovat oudon heikossa vedossa päärooleissa, eikä heidän väliltä löydy lainkaan kemiaa. Elokuvan juoni on lähtökohdiltaan ihan veikeä, kun ghostattu mies saa selville unelmiensa naisen olevankin vakooja. Hyvän idean pohjalta on kuitenkin tehty todella väkinäiseltä tuntuva raina, joka ei naurata, jännitä tai tarjoa oikein mitään muita tunteita kuin turhautumista. Yhdessä kohtaa viljellyt yllätyscameot tuntuvat epätoivoisuuden huipulta.

Täyspitkä arvostelu tulossa alkuvuodesta.

9. REBEL MOON - PART ONE: A CHILD OF FIRE

Alun perin Star Wars -elokuvaksi tarkoitettu ja Lucasfilmin torjumisen jälkeen niin videopeliksi kuin televisiosarjaksikin suunniteltu Rebel Moon - Part One: A Child of Fire julkaistiin leffana pitkien tuotanto-ongelmien jälkeen Netflixissä juuri ennen joulua. Kyseessä on kiistellyn ohjaaja Zack Snyderin uusi scifispektaakkeli, joka varastaa juonensa häikäilemättömästi Akira Kurosawan Seitsemästä samuraista (七人の侍 - 1954), eikä muutenkaan pidä sisällään ainuttakaan omaa ideaa. Moneen kertaan nähty tarina ei nappaa mukaansa, sillä Snyder on tehnyt filmistään ärsyttävän raskassoutuisen. Ohjaajan perisynnit koomisen ylidramaattisista hidastuksista ja oman painonsa alle musertuvasta mammuttimaisuudesta lähtien ovat mukana. Kerronnassa ei ole minkäänlaista soljuvuutta, vaan vähän päälle parituntinen leffa on vain sitä, että siinä esitellään koko ajan uusia, toinen toistaan tylsempiä tyyppejä toinen toistaan visuaalisesti kökömmiksi ja videopelimäisemmiksi muuttuvissa maailmoissa. Kuten jo nimestä voi päätellä, kyseessä on pelkkä ykkösosa ja homma jääkin aika hävyttömästi kesken. Kun yhteenkään hahmoon ei ole jaksettu panostaa, näyttelijöiden väliltä ei löydy minkäänlaista kemiaa, kertomuksella ei ole mitään uutta tai mielenkiintoista annettavaa, eikä leffa edes viihdytä tai näytä hyvältä keskeneräisten efektiensä kanssa, ei ensi keväänä ilmestyvästä Rebel Moon - Part Two: The Scargiveristä (2024) jaksa kiinnostua juuri yhtään.

8. EXPEND4BLES

Vuosikymmenen säätämisen jälkeen Expendables-tiimi palasi valkokankaille ja osoitti, että elokuvasarjan olisi kannattanut pysyä eläkkeellä. Jason Statham nousee sarjan neljännen, hupsusti Expend4bles-nimen saaneen osan keulakuvaksi, kun Sylvester Stallone saa ruutuaikaa ehkä korkeintaan kymmenisen minuuttia. Arnold Schwarzeneggerin, Chuck Norrisin, Mel Gibsonin, Wesley Snipesin ja muistisairaan Bruce Willisin kaltaiset toimintaikonit ovat ymmärtäneet jäädä nelososasta pois ja heidät on korvattu sellaisilla nimillä kuin Megan Fox ja Ice Cube. Siis odottiko kukaan tämän perusteella hyvää leffaa? Kiusallisella huumorilla, huonosti toteutetuilla toimintakohtauksilla ja surkeilla erikoistehosteilla täytetty Expend4bles on puuduttavaa tuijotettavaa, joka onneksi myös unohtuu aika nopeasti sen näkemisen jälkeen. Elokuvan suurimpiin synteihin kuuluu kamppailulajitaitureiden Iko Uwaisin ja Tony Jaan kykyjen täydellinen haaskaaminen.

7. INSIDIOUS: THE RED DOOR

James Wanin ohjaamien kauhuelokuvien Riivattu (Insidious - 2010) ja Riivattu 2 (Insidious: Chapter 2 - 2023) jatko-osat Insidious: Chapter 3 (2015) ja Insidious: The Last Key (2018) yrittivät kömpelösti laajentaa elokuvasarjaa uusille poluille. Yritys selvästi huomattiin kömpelöksi, sillä Insidious: The Red Door palautti keskittymisen takaisin kahden ensimmäisen elokuvan perheeseen, jota pahat voimat piinaavat jälleen. Perheenisää Joshia näytellyt Patrick Wilson päätti ensi kertaa kokeilla onneaan kameran takana ohjaajana ja osoitti heti, että miehen kannattaa pysytellä näyttelijänhommissa. Useammassa Wanin kauhuleffassa näytellyt Wilson ei ole oppinut juuri mitään, vaan hänen ohjauksessaan kauhu on sitä kaikista tylsintä ja mielikuvituksetonta kovaäänistä äkkisäikyttelyä. Pitkään leffa ei edes tunnu kauhuelokuvalta, vaan pikemminkin tönkösti ohjatulta ja näytellyltä perhedraamalta. Käsikirjoitus on laiska ja ontuva, eikä lopputulos pelota, lähinnä vain nukuttaa.

6. MEG 2: THE TRENCH

Listan toinen Jason Statham -elokuva on Meg 2: The Trench, jatko-osa viiden vuoden takaiselle haileffa Megalodonille (The Meg - 2018). Esihistoriallinen jättihai tekee paluun, mutta tekijöille ei ole riittänyt yksi hai, vaan elokuvassa nähdään jopa kolme valtavaa haikalaa. Sekään ei ole vielä riittänyt, vaan mukaan on pitänyt heittää jättiläismustekala ja dinosauruksia. Ei ensimmäinen Megalodonkaan kovin kaksinen leffa ollut, mutta se oli tarpeeksi viihdyttävä. Jatko-osa on kuitenkin todella kehno räpellys. Sen lisäksi, että Stathamin ja jättihaiden välinen mittely on jätetty sivuosaan muiden monstereiden tieltä, elokuva ei osaa päättää ollenkaan, yrittääkö se olla vakavasti otettava hirviöjännäri, vai täysin kieli poskessa tehty monsterimekastus. Molempia yrittävä elokuva on vain tyylitajuton sekamelska, josta paistaa läpi, ettei yhtenäistä visiota ollut.

5. MANAAJA: USKON MERKKI

THE EXORCIST: BELIEVER

Herätettyään ensin Halloween-kauhuelokuvasarjan henkiin mainiolla Halloween-elokuvallaan (2018) ja sitten pilattuaan oman Halloween-trilogiansa surkealla Halloween Endsillä (2022), David Gordon Green päätti tehdä saman tempun myös kauhuelokuvien suurklassikolle, Manaajalle (The Exorcist - 1973). Tosin tällä kertaa Green aloitti trilogiansa saman tien pohjamudista. Siinä, missä Halloweenista näkyi Greenin innostus ja intohimo projektia kohtaan ja halu kunnioittaa John Carpenterin työtä, Manaaja: Uskon merkistä samaa ei ole nähtävissä sekunninkaan verran. Ohjaaja menee aivan kaikessa siitä, mistä aita on matalin ja lopputulos pöyristyttää laiskuudellaan ja epätoivoisella rahanhimollaan. On ihan vekkuli idea, että tällä kertaa mukana onkin kaksi riivattua tyttöä, mutta idea ei jaksa kantaa, kun tekijät eivät jaksa panostaa näihin tyttöihin lainkaan. Heidän riivauksensa etenemistä ei seurata juuri ollenkaan, eikä toinen tytöistä edes saa kuin kohtauksen tai kaksi itselleen. Käsikirjoitus on muutenkin kömpelösti rakennettu. Ihmisdraama jää ontoksi, kauhuosasto tarjoaa lähinnä tylsistynyttä haukottelua ja lopun pakollinen manauskohtaus on pikemminkin tahattoman koominen. Kaikista anteeksiantamattominta on alkuperäisestä elokuvasta paluun tekevän Ellen Burstynin kohtelu, jonka luulisi saavan kaikkien Manaaja-fanien veret kiehumaan raivosta.

4. UINU, UINU LEMMIKKINI: VERILINJA

PET SEMATARY: BLOODLINES

Stephen Kingin kirjaan perustuvalle vuoden 2019 Uinu, uinu lemmikkini -uudelleenfilmatisoinnille (Pet Sematary) päätettiin tehdä esiosa, joka dumpattiin täysin ymmärrettävästi suoraan striimattavaksi. Uinu, uinu lemmikkini: Verilinjat on puhtaasti rahan perässä tehty studioräpellys, josta ei löydy oikeastaan mitään positiivista sanottavaa. Jopa scifiklassikoista E.T. the Extra-Terrestrialista (1982) ja Salaisista kansioista (The X-Files - 1993-2018) tutut Henry Thomas ja David Duchovny haaskataan tylsissä sivurooleissa. Elokuva esittää avaavansa ikonisen ja kirotun lemmikkien hautausmaan syntytarinaa, mutta se tuntuu lopulta vain pintaraapaisulta potentiaalisesti kiinnostavasti kertomuksesta. Tästäkään leffasta on turha etsiä kerronnallista soljuvuutta, hyviä näyttelijätöitä, kiinnostavia tai tykättäviä hahmoja tai hyvää kauhua. Kauhuosasto on laiskinta mahdollista ja puolitoistatuntinen leffa tuntuu kestoaan huomattavasti pidemmältä. Loppuhuipennus taas tapahtuu niin pilkkopimeässä, ettei menosta saa juuri mitään selvää. Uinu, uinu lemmikkini: Verilinjat on malliesimerkki siitä, kun menestyselokuvan hyppysiinsä saaneet ja elokuvanteosta mitään tietämättömät studiojehut ryhtyvät rahastamaan häikäilemättömästi.

Täyspitkä arvostelu tulossa ensi vuonna.

3. WINNIE-THE-POOH: BLOOD AND HONEY

A. A. Milnen rakastetun Nalle Puh -hahmon oikeuksista tuli vuoden 2022 alussa vapaata riistaa ja ensimmäisenä tästä päätti hyötyä Rhys Frake-Waterfield, joka päätti tehdä Puolen hehtaarin metsän asukeista kauhuelokuvan. Lopputuloksena oli täysin amatöörimäinen pökäle, joka otti itsensä aivan liian tosissaan, mutta oli vain tahattoman koominen kaikessa huonoudessaan. Tai sitten Frake-Waterfield teki elokuvasta tarkoituksellisesti paskan, ymmärtämättä sitä, että todelliset kalkkunaleffat syntyvät vahingossa, eivät tekemällä tehtyinä. Joka tapauksessa Winnie-the-Pooh: Blood and Honey nousi taloudelliseksi hitiksi, koska moni (minä mukaan lukien) halusi nähdä Nalle Puhin ja Nasun sarjamurhaajina. Elokuvan premissi on toisaalta ihan hupsu. Mitä jos Puh ja kumppanit olisivat villiintyneet Risto Reippaan hylättyä heidät ja purkaneet patoutunutta ihmisvihaansa niihin poloisiin, jotka erehtyvät kulkemaan Puolen hehtaarin metsän läpi? Tästä olisi voinut saada aikaiseksi todella lystikkään kauhukomedian. Frake-Waterfield on kuitenkin kulkenut eri reittejä ja tehnyt täysin aivokuolleen roskarainan, josta ei juuri viihdearvoa löydy. Puh ja Nasu näyttävät vain ja ainoastaan eläinnaamareihin pukeutuneilta tukkimiehiltä. Heidän uhreikseen valikoituneet geneeriset nuoret neidot ovat tylsiä, eikä heidän kohtaloistaan jaksa välittää. Kauhukohtaukset ovat onnettoman huonosti tehtyjä, eikä sekaan mahdu edes mielikuvituksellisia tappoja. Winnie-the-Pooh: Blood and Honey tuntuu isoimmalta elokuvalliselta huijaukselta aikoihin. Frake-Waterfield on nauranut tyytyväisenä matkalla pankkiin, höynäytettyään hyväuskoisilta leffalippurahat. Seuraavaksi onkin luvassa niin jatko-osaa kuin vastaavanlaisia leffoja Peter Panista ja Bambista.

2. AFTER EVERYTHING

Yksi viime vuosien huonoimmista elokuvasarjoista sai vihdoin päätöksensä, kun Anna Toddin kirjoihin perustuvat Afterit saivat huipennuksensa vitososa After Everythingin muodossa. Eipä tule mieleen toista leffasarjaa, jonka kaikki osat olisivat löytyneet huonoimpien listan kärkikahinoista ja vieläpä peräkkäisinä vuosina. Toksisesta teinirakkaudesta kertova elokuvasarja huipentuu kenties huonoimpaan osaansa. Naispäätähti Josephine Langford on onnistunut irtautumaan sarjasta lähes täysin ja hänen ruutuaikansa on tiputettu minimiin. Hyvät hänelle. Huonot katsojalle, sillä joudumme siis katsomaan elokuvan pelkästään sitä parin huonompaa osapuolta, Hero Fiennes Tiffinin surkeasti näyttelemää Hardinia, kävelevää punaista lippua ja toksisten jätkien multihuipentumaa. After Everything on tuskastuttavaa seurattavaa, sillä edellisosien jälkeen jo pelkkä Hardinin tympeän pärstän tuijottaminen koko ajan pistää vituttamaan. Tarinaa ei juuri ole enää, kun kirjasarjan viimeinen osa jaettiin kahtia. Jämäpaloista kasattu elokuva tylsistyttää tuskastumisen partaalle. Lopetus on erityisen ärsyttävä. Viimeisen vartin aikana elokuvasarjalla voisi olla jotain positiivista sanottavaa teinitytöille, jotka kamppailevat myrkyllisissä parisuhteissa, mutta ei. Elokuva vain kannustaa antautumaan mulkvistikundin armoille - ehkä Hardinin kaltaiset ovat pelastettavissa, jos tarpeeksi monta vuosikymmentä tuhlaa omasta elämästään heidän huonon käytöksensä katsomiseen.

1. BEAUTIFUL DISASTER

After-elokuvasarjan päättyminen ei tarjonnut juuri riemua, sillä tilalle saatiin samojen tekijöiden toinen vastaava, Beautiful Disaster. Jamie McGuiren kirjasarjaan perustuva elokuva kertoo kiltistä tytöstä, joka rakastuu tuhmaan poikaan. Kuinka originaalia. Elokuvan edetessä kiltti tyttö löytää kapinahenkensä, samalla kun tuhma poika pehmenee rakastuessaan. Kuinka mielikuvituksellista. Toksisia teiniromansseja ihannoivat elokuvat tuntuvat etenkin tänä päivänä täysin muinaisjäänteeltä. Ne on tehty yleisölle, jonka nimenomaan luulisi canceloivan ne ongelmallisina, mutta jostain syystä nämä menestyvät yhä, vaikka ne ovat toinen toistaan surkeampia. Beautiful Disaster on kuin After, mutta se yrittää vetää kaiken huumorin kautta. Komediaosasto tekee katselukokemuksesta entistä tuskallisemman. Väkinäinen tekopirteys ärsyttää ja elokuvan sanoma siitä, että jälleen kerran naisten kuuluisi vain antautua pojille, kunhan nämä maanittelevat tarpeeksi kauan tietä naisten elämiin, tympäännyttää. Pääpari Virginia Gardnerin ja Dylan Sprousen väliltä ei löydy tippaakaan kemiaa. Käsikirjoitus on naurettavan ontuva sotku, joka vain pahenee edetessään. Lopussa leffa yrittää muuttua trilleriksi. Tuolloin Beautiful Disaster alkaa naurattamaan - siis siinä kohtaa, kun se haluaa katsojan ottavan itsensä vakavasti. Tämä kärsimys ei äkkiä lopukaan, sillä jatko-osa Beautiful Wedding kuvattiin yhteen putkeen tämän kanssa ja se julkaistaan heti alkuvuodesta 2024.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.12.2023

Lähteet: elokuvien julisteet www.impawards.com

Alun kuva elokuvasta Winnie-the-Pooh: Blood and Honey