keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Arvostelu: Iron Sky The Coming Race (2019)

IRON SKY THE COMING RACE



Ohjaus: Timo Vuorensola
Pääosissa: Lara Rossi, Vladimir Burlakov, Kit Dale, Julia Dietze, Udo Kier, Tom Green, Stephanie Paul, Emily Atack, Martin Swabey ja Edward Judge
Genre: scifi, komedia, toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 12

Timo Vuorensolan ohjaama kuunatseista kertova scifikomedia Iron Sky (2012) osoittautui hitiksi, jolloin tekijät pystyivät työstämään jatko-osan. Vaikka voisi luulla, että hittileffan jälkeen jatko-osan teko olisi huomattavasti helpompi prosessi, näin ei kuitenkaan käynyt tämän kanssa. Tekijät saivat rahoitusta eri tavoilla - mm. suoraan faneilta, jotka pääsivät vastineeksi esiintymään itse leffaan statisteiksi - mutta rahaa tarvittiin kuitenkin huomattavasti enemmän kuin ensimmäisessä osassa, sillä elokuva vaatisi paljon enemmän tehosteita. Rahan kanssa syntyikin ongelmia, kuten myös levityksen kanssa. Universal Pictures oli alunperin suostunut levittämään jatko-osan, mutta kun efektien teko venytti projektia ja sovittua ensi-iltaa jouduttiin siirtämään, Universal jätti projektin. Tilanne alkoi kuitenkin näyttää valoisalta ja leffan uskottiin saavan ensi-iltansa vuoden 2018 puolella, mutta ongelmia syntyi jälleen, kun koko Iron Sky Universe -yhtiö haastettiin oikeuteen. Ensimmäiseen leffaan aluksia suunnitellut harjoittelija koki, että yhtiö oli luvatta käyttänyt hänen mallejaan ja vaati yhtiöltä korvauksia. Tämän vuoksi elokuvan tuotanto piti keskeyttää ja monet sijoittajat alkoivat olla epävarmoja kannattaako heidän olla enää mukana projektissa. Oikeusjuttu kääntyi kuitenkin Iron Skyn eduksi ja tuotanto lähti jälleen rullaamaan. Lopulta Iron Sky The Coming Race -nimellä kulkeva jatko-osa saatiin valmiiksi ja se sai ensi-iltansa tämän vuoden tammikuussa. Leffa sai kuitenkin murska-arvostelut, minkä lisäksi se osoittautui Suomessa jättiflopiksi - elokuva ei saanut edes puolia ensimmäisen osan katsojista. Itse en käynyt katsomassa leffaa, kun se saapui teattereihin, sillä en erityisemmin välittänyt ensimmäisestä Iron Skysta. Minulla oli itse asiassa mahdollisuus nähdä filmin efektitön raakaversio jo muutama vuosi sitten, mutten tarttunut mahdollisuuteen samasta syystä. Kuitenkin nyt kun Iron Sky The Coming Race on saapunut myyntiin ja vuokralle, yhtiöllä työskentelevä ystäväni halusi näyttää minulle elokuvan. Katsoimmekin samana päivänä molemmat Iron Sky -leffat peräkkäin.

Vuonna 2018 sota natseja vastaan tuhosi Maan ja jäljelle jääneet ihmiset pakenivat Kuun natsitukikohtaan. Vuonna 2047 Renaten tytär Obi lähtee erikoisen joukon kanssa takaisin Maahan, etsimään mystistä Graalin maljaa maapallon keskipisteestä.

Ensimmäisen Iron Skyn päähenkilöt Renate Richter (Julia Dietze) ja James Washington (Christopher Kirby) ovat saaneet lapsen nimeltä Obianaju Washington, eli Obi (Lara Rossi), josta on kasvanut nuori ja reipas aikuinen. Obi on päättäväinen ja valmis tekemään kaikkensa Kuun asukkien ja vanhan äitinsä puolesta. Harmi vain, että suurimmaksi osaksi ajasta tämä tulee esiin äkkipikaisuutena, kun Obi ei tunnu miettivän tulevia tekojaan, vaan lähtee välittömästi hommiin. Obista voisi helposti kehitellä paremman päähenkilön, mutta tällaisenaan hän jää harmillisen yksiulotteiseksi ja tylsäksi tapaukseksi. Rossi on kelpo valinta osaan, muttei tarpeeksi pidettävä, jotta hänkään saisi katsojaa kiinnostumaan Obin seikkailusta.
     Obin kanssa Maahan lähtevät venäläinen moottoriturpa Sasha (Vladimir Burlakov), muskelikasa Malcolm (Kit Dale), sekä joukko "jobsisteja". Jobsistit ovat Kuun asukkien uusi uskonto, kun Applen tabletti mullisti teknologisesti jälkeen jääneet natsit. Nimensä mukaisesti he palvovat Steve Jobsia ja vaikka paperilla tämä idea kuulostaa kekseliäältä, ei se toimi leffassa lainkaan. Jobsismista ei ole saatu aikaiseksi hauskaa vitsiä ja läppä vain huononee, mitä kauemmin sitä viljellään. Jobsistien johtajaa, Donaldia näyttelevä Tom Green on myös niin kehno ja ärsyttävän tympeä osassaan, ettei hän naurata millään tavalla. Malcolm on porukan ainoa pidettävä tapaus, vaikka monet hänenkin vitseistään ovat huonoja. Hän on kuitenkin paljon lystikkäämpi kuin todella rasittava Sasha, jonka toivoo kuolevan hirvittävällä tavalla heti, kun katsoja saa selville, että leffassa on dinosauruksia.
     Elokuvassa nähdään myös ensimmäisestä osasta tutut Udo Kier tuplaroolissa entisenä Kuu-führerina sekä itse oikeana führerina, Adolf Hitlerinä, Stephanie Paul Yhdysvaltain entisenä presidenttinä, sekä tosiaan Julia Dietze Obin äitinä. Paul ja Dietze saavat yllättävän vähän ruutuaikaa, eivätkä onnistu vakuuttamaan taidoillaan, mutta Kier tuntuu olevan jopa liiankin paljon mukana. Kier ylinäyttelee minkä kerkeää ja vaikka se tavallaan sopii kahden natsidiktaattorin osiin, on hän lähinnä ärsyttävä eikä uhkaava, vaikka Adolf kuinka ratsastaisi tyrannosauruksella. Lisäksi filmistä löytyy myös suomalaisia kasvoja, kuten Kati Ketonen Venäjän presidentti Putinina, Jukka Hilden paavi Urbanus II:na, sekä elokuvan tuottaja Tero Kaukomaa Urho Kekkosena.




Vaikkei ensimmäinen Iron Sky ollut erityisen hyvä elokuva, oli siinä vahva ja hauska idea, mitä siinä hyödynnettiin pääasiassa mainiosti. Valitettavasti samaa ei voi sanoa Iron Sky The Coming Racesta. Ensimmäisen osan jälkeen tämä on valtava pettymys ja harmillisen huono elokuva. Ensimmäisen osan lystikäs henki, nokkela juoni ja veikeä visio saavat kyytiä, ja siinä missä ensimmäinen Iron Sky tuntui suomalaiselta tavalta tehdä b-leffa, millaisia Hollywoodissa tehtiin vuosia sitten, Iron Sky The Coming Race tuntuu todella epätoivoiselta yritykseltä tehdä ison luokan blockbuster, millaisia Hollywoodissa tehdään nyt. Ensimmäisestä osasta paistoi tekijöiden into, kun taas toinen osa tuntuu hieman väkisin väännetyltä. Leffa yrittää aivan liian kovasti olla mahtipontinen ja eeppinen seikkailu, mutta se on lopulta lähinnä isoa mekastusta ilman ensimmäisen osan sielua. Budjetti on tuplaantunut ja efekteihin on voinut käyttää enemmän rahaa, mutta silti ensimmäinen Iron Sky tuntui eeppisemmältä teokselta. Tästä puuttuu Kuutukikohdan jylhyys ja oikeasti suurelta vaikuttava lopputaistelu. Panoksetkin tuntuvat hurjan paljon pienemmiltä.

Ensimmäiseen osaan verrattuna Iron Sky The Coming Race on myös erikoisen vakava elokuva. Filmissä synkistellään paljon, mikä johtaakin siihen, että useat hauskoiksi tarkoitetut puolet, kuten jobsistit tuntuvat erittäin kummallisilta lisäyksiltä. Joka kerta jobsistien ollessa ruudulla, en voinut olla miettimättä, etteivät he kuulu tähän elokuvaan. Itse asiassa minä naurahdin vain yhden ainoan kerran leffan aikana ja muuten vitsit olivat joko kehnoja, tylsiä tai ihan myötähäpeällisen surkeita. Seikkailuhenkeäkään ei leffasta löydy, jolloin Obin ja kumppaneiden matka Maan keskipisteeseen ei nappaa millään tavalla mukaansa - etenkään kun hahmot ovat huomattavasti mitäänsanomattomampia verrattuna ensimmäisen osan henkilöihin. Hahmoista ei jaksa kiinnostua tai välittää, mikä osoittautuu ikävällä tavalla parissa kohtauksessa Renaten ja Obin välillä. Niiden on tarkoitus koskettaa, mutta äidin ja tyttären suhde on heikosti kirjoitettu.




Yksi elokuvan isoimmista ongelmista on sen rytmitys. Iron Sky The Coming Racella on kestoa vain puolitoista tuntia, mihin kuuluvat alku- ja lopputekstit, ja se on ahdettu täyteen tavaraa, jolloin leffalla on törkeän kova kiire. Koko leffa lähtee käyntiin töksähtäen ja niin se myös päättyykin. Siinä välissä mennään kovaa vauhtia eteenpäin, mutta silti homma tuntuu välillä pitkäveteiseltä. Kaikki Obin seikkailussa on aivan liian helppoa, eikä missään tunnu olevan haastetta. Tarinan vastukset ovat liian helppoja päihittää, jolloin leffasta ei löydy pienintäkään jännitettä. Paljon asioita tapahtuu, mutta leffalla ei ole aikaa keskittyä niistä mihinkään. Läpi elokuvan kuullaan Obin kertojaääni, joka tuntuu siltä kuin se olisi lisätty viime tipassa, kun tekijät hoksasivat, ettei elokuvasta saa selvää ilman jatkuvaa selitystä. Kokonaisuutena Iron Sky The Coming Race tuntuu keskeneräiseltä tekeleeltä aika lailla jokaisella osa-alueellaan, mikä on outoa, kun ottaa huomioon, kuinka kauan näiden kahden filmin välissä oli kulunut aikaa.

Elokuvan on ohjannut edellisen osan tavoin Timo Vuorensola, joka ei millään löydä tasapainoa vakavuuden ja huumorin välille, eikä onnistu rakentamaan leffan vaatimaa seikkailuhenkeä. Tähän vaikuttavat myös vahvasti huono käsikirjoitus ja kehno leikkaus. Elokuvaan pyydettiin käsikirjoittajaksi Dalan Musson, sillä tekijät uskoivat hänen voivan tuoda mukaan Hollywoodin tyyliä, jotta leffa vetoaisi isompaan yleisöön. Mussonin teksti on kuitenkin yksi elokuvan huonoimmista puolista, sillä se on tuntuu aivan liian keskeneräiseltä. Aivan kuin Musson olisi kirjoittanut käsikirjoituksen, missä kerrotaan, mitä kaikkea leffassa tapahtuu, mutta mistä puuttuvat vielä hahmojen syventäminen ja heidän kohtaamat esteet, ja se versio on päätetty kuvata, jolloin itse leffa jää pintaraapaisuksi. Lisäksi Mussonin kirjoittamat vitsit eivät naurata. Käsittääkseni elokuva on alunperin kestänyt kauemmin, mutta mm. budjettisyistä sitä on pitänyt tiivistää roimasti ja siksi leffa onkin muuttunut liian nopeatempoiseksi ja kömpelösti rytmitetyksi. Sentään Iron Sky The Coming Race on kelvollisesti kuvattu leffa. Lavasteet ja asut näyttävät hyviltä, mutta efektien taso vaihtelee. Tehosteista vastaa sama firma kuin Game of Thrones -sarjan (2011-2019) efekteistä, Pixomondo, ja vaikka mukana on tyylikkäitä efektejä, on mukana myös paljon liian digitaaliselta näyttäviä asioita, eli budjetti on tullut lopulta pahasti vastaan. Äänimaailma on onneksi oivallisesti rakennettu ja Laibachin ja Tuomas Kantelisen musiikit toimivat ihan hyvin.




Yhteenveto: Iron Sky The Coming Race on harmillisen surkea elokuva, mistä on erittäin vaikea löytää hyvää sanottavaa. Mukana on tyylikkäitä lavasteita ja efektejä, mutta siihen se aika pitkälti jää. Tarina tuntuu monien ideoiden pakotetulta yhdistelmältä ja mukaan on ängetty aivan liian paljon kaikkea puolentoista tunnin leffaksi. Dalan Mussonin käsikirjoitus on todella huono ja sen pohjalta olisi kenen tahansa hankalaa tehdä hyvä elokuva. Hahmot ovat ohuita, tylsiä ja ärsyttäviä, eikä heidän kanssa kiinnosta lähteä seikkailuun - etenkään kun ohjaaja Vuorensola ei onnistu luomaan seikkailuhenkeä tai mitään muutakaan tunnetta, joita hän selvästi yrittää. Jännitystä ei löydy lainkaan ja kaikki vastoinkäymiset ovat aivan liian helppoja päihittää. Vuorensola ei myöskään löydä tasapainoa huumorin ja synkkyyden välille, vaan nämä tunnelmat ovat pahassa ristiriidassa keskenään. Tätä vain pahentaa se, kuinka myötähäpeällisen kehnoa leffan huumori on. Jobsistit olisi pitänyt poistaa kokonaan, sillä he eivät millään sovi mukaan ja Tom Green on lähinnä rasittava roolissaan. Näyttelijät eivät muutenkaan ole kummoisia. Leffa rymistelee hirveällä kiireellä ohuen tarinansa läpi, eikä sillä ole aikaa keskittyä mihinkään, jolloin kaikki jää harmillisen pinnalliseksi, ja koskettavaksi tarkoitettu kohtaus äidin ja tyttären välillä menettää kaiken tehonsa. Ensimmäisen Iron Skyn veikeys on poissa ja vaikka budjetti on tuplaantunut, tästä puuttuvat myös ensimmäisen filmin eeppiset hetket.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, mikä pohjustaa tarinalle jatkoa. Täytyy kyllä todeta, että tämä jatko vaikuttaa paljon mielenkiintoisemmalta idealta kuin Iron Sky The Coming Race ja todella toivon, että tällä kertaa jatkossa onnistutaan. Sitä ennen nähdään kuitenkin vielä kiinalaisrahoitteinen lisäosaleffa The Ark - An Iron Sky Story.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Iron Sky The Coming Race, 2019, 27 Films Production, Potemkino


sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Arvostelu: Crawl (2019)

CRAWL



Ohjaus: Alexandre Aja
Pääosissa: Kaya Scodelario, Barry Pepper, Ross Anderson ja Anson Boon
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 27 minuuttia
Ikäraja: 16

Crawl on Alexandre Ajan ohjaama uusi kauhuelokuva. Leffan käsikirjoittivat Rasmussenin veljekset ja idea lähti tosielämän tapauksista, joissa alligaattorit ovat päätyneet keskelle kaupunkia myrkyä paetessaan. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2018 ja juuri kuvausten aikana Pohjois- ja Etelä-Carolinan osavaltioihin iski hurrikaani, minkä vuoksi ihmiset alkoivat bongailla alligaattoreita naapurustossaan. Nyt Crawl on saanut ensi-iltansa Suomessa ja minun täytyy myöntää, että olin melkein paniikissa, kun menin katsomaan tätä leffaa. Olen aiemmin arvosteluissani puhunut kammostani haikaloja kohtaan, mutta oikeastaan kammo koskee kaikkia veden alla vaanivia petoja ja siksi mietinkin, voinko edes mennä katsomaan tätä elokuvaa. Lopulta päätin kuitenkin kohdata pelkoni silmästä silmään ja uskaltauduin katsomaan Crawlin... taaimmaiselta penkkiriviltä, jotta valkokangas ja alligaattorit olisivat mahdollisimman kaukana minusta...

Floridaan on iskemässä viidennen asteen hurrikaani. Haley Keller ei saa yhteyttä isäänsä, jonka kaupunki on jäämässä myrkyn kouriin ja lähtee etsimään tätä. Haley löytää isänsä hänen talonsa kellarista, mutta sieltä löytyy myös epämiellyttäviä vieraita, verenhimoisia alligaattoreita.

Labyrintti-trilogiasta (The Maze Runner - 2014-2018) tuttu Kaya Scodelario näyttelee Haleyta, huippu-uimaria, jonka taidoille tulee kyllä löytymään käyttöä leffan aikana. Haley on hieman epävarma, mutta tarpeen tullen päättäväinen nuori nainen ja onkin jännittävää seurata, kuinka hän yrittää keksiä keinon päästä turvaan kellarista. Olen aiemmin pitänyt Scodelariota kelpo näyttelijänalkuna, mutta vasta tässä hän tuntuu todistavan kykynsä. Scodelariosta paistaa vimma löytää pakotie ja epätoivo ja kauhu, kun alligaattorit alkavat lähestyä.
     Haleyn isää, Dave Kelleriä taas näyttelee Barry Pepper. Haleyn ja Daven välit ovat vuosien varrella huonontuneet ja leffaan luodaankin lisädraamaa sillä, kun he yrittävät pelastautumisen lisäksi bondata jälleen isänä ja tyttärenä. Pepper on oikein mainio rikkinäisenä isähahmona, jonka täytyy kerätä rohkeutensa suojellakseen tytärtään. Pepper ja Scodelario toimivat erinomaisesti perheenä ja katsojana jännittääkin heidän puolestaan läpi leffan.




Crawlissa nimittäin saa jännittää läpi leffan. Elokuvassa vain nopeasti esitellään Haley, ennen kuin hän jo lähtee etsimään isäänsä. Kuluu varmaankin vain vartti, kun tapahtumat viedään Daven talon kellariin ja alligaattorit huomauttavat olemassaolollaan. Loppuleffa onkin tiivistunnelmaista kauhuilua ja erittäin tehokasta sellaista. Filmi rakentaa jännitystä fantastisesti monilla eri tavoilla. Pääkaksikkoa eivät uhkaa vain alligaattorit, jotka murisevat pimeydessä, kunnes hyökkäävät valtavat kidat avonaisina. Alligaattorien leuat ovat äärimmäisen vahvat ja niiden refleksit ovat todella nopeita, joten säpsäyttäviä tilanteita on kyllä luvassa. Elokuva ei kuitenkaan onneksi syyllisty laiskaan äkkisäikäyttelyyn, vaan leffaan on onnistuttu luomaan tiukka jännite, mikä ei hellitä ennen kuin lopputekstit alkavat. Pääkaksikolle ei anneta hengähdystaukoja, eikä niitä voi siksi antaa katsojallekaan.

Mutta kuten jo totesin, eivät alligaattorit ole ainoa uhka. Floridaan iskevä hurrikaani käy koko ajan voimakkaammaksi ja vesi vain jatkaa nousuaan. Vaikka Haley ja Dave pääsisivät kellarissa ahtautumaan koloon, minne alligaattorit eivät mahdu, vesi kyllä virtaa sinne. Kaksikon täytyy siis keksiä pakokeino nopeasti, sillä vaikka alligaattorit eivät nappaisi heitä, he hukkuvat kellarissa. Kello käy kaiken aikaa ja erilaiset vaarat pitävät jännitystason korkealla. Itse tosiaan pelkään veden alla vaanivia petoja, enkä muutenkaan pidä vedessä olemisesta, joten itselleni Crawl oli erittäin tehokas paketti. Koin suurta epämiellyttävyyden tunnetta joka kerta, kun hahmot olivat veden varassa ja sitähän tapahtuu tietty yhä vain enemmän, mitä pidemmälle tarina kulkee. Ahtaanpaikankammoisillekaan katselukokemus ei tule olemaan helppo.




Elokuvan ohjaajan Alexandra Ajan aiempiin töihin kuuluu mm. Piranha 3D (2010), mikä kertoi myös veden alla vaanivista pedoista. Se oli kuitenkin huomattavasti humoristisemmalla mielellä tehty, eikä läheskään yhtä hyvä filmi kuin Crawl. Aja luo hienosti tunnelmaa, mitä vahvistavat Max Arujin ja Steffen Thumin säveltämät musiikit. Michael ja Shawn Rasmussenin työstämä käsikirjoitus on tiivis paketti, mikä tietää tasan tarkkaan, mihin keskittyä. Siinä ja napakassa leikkauksessa on karsittu kaikki turha pois. Elokuva on myös taidokkaasti kuvattu ja kellarin lavasteet ovat inhottavan mutaiset ja ahdistavat. Maskeeraustiimi on tehnyt vaikuttavaa työtä alligaattoreiden puremien kanssa ja efektitiimi taas on pistänyt parastaan loihtiessaan digigaattorit ruudulle. Myrsky ja alligaattorit ovat upeat (ja tietty karmivat) ilmestykset. Äänimaailma on todella hyvin rakennettu aina murinoita, talon narinaa ja uhkaavaa myrskyn pauhua myöten.

Yhteenveto: Crawl on erittäin tehokas ja tiivistunnelmainen kauhuleffa. Elokuva menee nopeasti suoraan asiaan, eikä tuo mukaan mitään ylimääräistä, vaan keskittyy täysillä pääkaksikon koettelemuksiin ja selviytymisyrityksiin. Jännitettä rakennetaan mahtavasti eri tavoin sekä alligaattoreiden, että nousevan veden kautta. Tuollaisessa tilanteessa itse varmaan vain lamaantuisin pelosta ja lähinnä pohtisin, kumpi olisi mukavampi tapa kuolla - alligaattorin kidassa vai kellariin hukkuessa? Elokuva ei tarjoa hengähdyshetkiä hahmoille eikä katsojalle, vaan pitää jännityksen korkealla lopputeksteihin saakka. Ohjaaja Alexandra Aja on tehnyt todella hyvää työtä tunnelman kanssa ja Rasmussenin veljesten käsikirjoitus on tiukka, mitä vahvistaa tarkka leikkaus. Kaya Scodelario ja Barry Pepper ovat nappivalinnat päärooleihin ja katsoja kannustaa heitä pakenemaan upeasti luoduilta alligaattoreilta ja vaikuttavalta myrskyltä. Suosittelen Crawlia oikein lämpimästi creature feature -kauhuleffoista innostuville. Sen parissa on hyvä viilentyä helteisenä kesäpäivänä... tosin sillä mahdollisella haittavaikutuksella, ettei tämän jälkeen huvita enää mennä uimaan.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Crawl, 2019, Paramount Pictures, Raimi Productions


lauantai 27. heinäkuuta 2019

Arvostelu: G.I. Joe: The Rise of Cobra (2009)

G.I. JOE: THE RISE OF COBRA



Ohjaus: Stephen Sommers
Pääosissa: Channing Tatum, Marlon Wayans, Sienna Miller, Rachel Nichols, Ray Park, Saïd Taghmaoui, Christopher Eccleston, Byung-hun Lee, Adewale Akinnuoye-Agbaje, Dennis Quaid, Joseph Gordon-Levitt, Arnold Vosloo, Jonathan Pryce ja Brendan Fraser
Genre: toiminta, seikkailu, scifi, komedia
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

G.I. Joe: The Rise of Cobra perustuu Hasbron 1960-luvulla alkaneeseen "G.I. Joe" -lelusarjaan ja sen pohjalta tehtyihin sarjakuviin ja animaatiosarjoihin. Lelujen elokuvaoikeudet päätyivät 1990-luvulla Threshold Entertainment -yhtiön käsiin, mutta kun yhtiö päättikin keskittyä Mortal Kombat -leffoihin (1995-1997), G.I. Joe -filmiä ei tapahtunutkaan. Vuonna 2003 tuottaja Lorenzo di Bonaventura kiinnostui elokuvan teosta ja alkoi työstämään sitä yhdessä Hasbron kanssa. Tekijät kokivat kuitenkin vaikeuksia, sillä maailma muuttui Irakin sodan myötä, eikä ollut enää varmaa, voiko tällaista armeijakeskeistä toimintaelokuvaa julkaista. 2007 Muumion (The Mummy - 1999) ohjaaja Stephen Sommers saatiin mukaan projektiin ja leffan teko alkoi tosissaan edistymään. Kuvaukset alkoivat vihdoin helmikuussa 2008 ja lopulta G.I. Joe: The Rise of Cobra sai maailmanensi-iltansa 27. heinäkuuta - tasan kymmenen vuotta sitten. Elokuva oli hitti lippuluukuilla, muttei voittanut faneja tai kriitikoita puolelleen. Leffa oli jopa ehdolla kuudesta Razzie-palkinnosta (huonoin elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, adaptaatio, miessivuosa ja naissivuosa, minkä elokuva "voitti") ja elokuvan päätähti Channing Tatum tunnusti myöhemmin haastattelussa, että hän inhosi leffan tekoa ja että hänen kolmen elokuvan sopimuksensa Paramount-yhtiön kanssa pakotti hänet tekemään leffan. Itse kyllä pidin G.I. Joe: The Rise of Cobrasta, kun kävin katsomassa sen isäni kanssa teattereissa kesällä 2009... mikä saattoi tosin johtua siitä, että olin silloin 11-vuotias. Olen nähnyt leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo kahdeksan vuotta. Olen välillä pohtinut elokuvan uudelleenkatselua ja kun huomasin leffan täyttävän 10 vuotta, päätin kokeilla, kuinka hyvin filmi toimisi tällä kertaa. Ei hyvin.

Sotilaskaverukset Duke ja Ripcord päätyvät mukaan salaiseen G.I. Joe -tiimiin, joka yrittää pysäyttää vaarallisia nano-ohjuksia havittelevan Cobra-järjestön.

Armeijan ystäviä Dukea ja Ripcordia näyttelevät Channing Tatum ja Marlon Wayans. Kuten kerroin, Tatum koki, että hänet painostettiin mukaan elokuvaan, mutta hänen uransa ollessa vasta aluillaan, hän ei vielä uskaltanut näyttää tätä roolityössään ja toisaalta hyvä niin. Ei Tatum kovin kummoinen ole roolissa, mutta hän ainakin hyppää kunnolla mukaan ja yrittää parhaansa läpi leffan. Komedioista, kuten Kulman kundit eivät ole uhka yhteiskunnalle kuumana kesäpäivänä South Centralissa (Don't Be a Menace to South Central While Drinking Your Juice in the Hood - 1996),  Scary Movie (2000) ja White Chicks - agentit minimekoissa (White Chicks - 2004) tuttu Marlon Wayans on erikoinen valinta sotilaan ja toimintasankarin rooliin, vaikka hänestä onkin tehty elokuvan vitsiniekka. Wayans sai roolityöstään huonoimman miessivuosan Razzie-palkinnon, muttei hän omasta mielestäni erityisen huono ole roolissaan. On veikeä nähdä hänet juoksemassa innokkaasti huipputeknologisten pyssyjen kanssa jointin sijaan.
     G.I. Joe -tiimiin kuuluvat porukan johtaja kenraali Hawk (Dennis Quaid), älykäs ja hyvä taistelija Scarlett (Rachel Nichols), hakkeri Breaker (Saïd Taghmaoui), suurikokoinen ja vahva Heavy (Adewale Akinnuoye-Agbaje), sekä ehdoton suosikkini, mustiin pukeutuva ninja Snake Eyes (Ray Park). Miekkaansa heilutteleva ja tyylikkäitä stuntteja tekevä mykkä Snake Eyes oli aivan mahtava 10 vuotta sitten, kun näin leffan ensimmäistä kertaa ja oli hauska huomata, kuinka hahmo tuotti yhä samanlaista lapsenomaista riemua. Hänelle ja parille muulle G.I. Joen tiimiläisistä on onnistuttu kirjoittamaan jonkinlaista taustatarinaa, mutta hahmot jäävät silti aika yksiulotteisiksi. Kenraali Hawk vain antaa ohjeita, Heavy on pelkästään uhkaavan lihaksikas ja Breaker on nero. Scarlett nostetaan usein toimivasti esille, mutta naisena hän joutuu valitettavasti myös olemaan jonkun miessankarin ihastuksen kohde. Näyttelijät ovat kelvollisia rooleissaan, mutta yksikään ei erityisemmin vakuuta taidoillaan.
     Tarinan pahiksia ovat Cobra-järjestön ilkikuriset jäsenet. Porukkaa johtaa asetehtailija herra McCullen (Christopher Eccleston), joka lähinnä seisoo tyylikäs puku päällään ja komentaa tympeästi ohjeita. Paronitar (huonoimman naissivuosan Razzien roolista voittanut Sienna Miller) on vakooja, joka taitaa monenlaiset taistelutyylit. Storm Shadow (Byung-hun Lee) on Snake Eyesin tavoin ninja ja muiden ammuskellessa toisiaan laseraseilla sun muilla, nämä kaksi ottavat miehestä mittaa miekoin. Zartan (Arnold Vosloo) taas on naamioitumisen mestari. Mukana on myös salaperäinen, erikoisia kokeiluja tekevä paha tiedemies, joka valmistaa Cobralle voittamatonta armeijaa. Isoja roistohahmoja on siis yllättävänkin paljon elokuvassa. Paronitar, Storm Shadow ja tiedemies ovat heistä kiinnostavimmat, kun taas herra McCullen on täysin unohdettava. Pahisten näyttelijöiden kohdalla taso hyppii enemmän kuin G.I. Joen tiimiläisten esittäjien kanssa. Eccleston on kehno osassaan ja Milleriltä löytyy selkeät heikommat hetkensä.
     Elokuvassa nähdään myös Jonathan Pryce Yhdysvaltain presidenttinä, sekä ohjaaja Stephen Sommersin Muumio-leffoista tuttu Brendan Fraser pienessä roolissa G.I. Joe-kersantti Stonena.




Jostain kumman syystä G.I. Joe: The Rise of Cobra toimi paremmin kymmenen vuotta sitten, kun olin 11... Silloin leffa oli todella "siisti" ja "kova", mutta nyt katsottuna se on aika surkuhupaisa tapaus. Ei tämä mikään läpimätä leffa sentään ole, muttei tämä todellakaan hyvä ole. Tai siis, pohjalla, kaiken keskellä vaikuttaisi olevan kelpo toimintapläjäys, mutta keskinkertaisten tekijöiden vuoksi elokuvan potentiaali valuu hukkaan. Leffa tekee kömpelöä työtä esitellessään G.I. Joe -tiimin maailmaa ja avatessaan Cobra-järjestön motiiveja. Lähes kaikki tärkeät henkilödraamaa sisältävät hetket on leikattu pois, jotta kahteen tuntiin on saatu tungettua mahdollisimman paljon toimintaa. Ja toimintaa kyllä riittää. Elokuva ei tunnu muuta olevankaan kuin jatkuvaa taistoa ja mäiskettä kohtaus toisensa perään. Jopa kaikki hahmoja hieman syventävät hetket tuntuvat tapahtuvan aina jonkinlaisen kamppailun aikana. Ja silloin kun ei taistella, rytmitys muuttuu lähes pikakelaukseksi, jotta hahmot saadaan siirrettyä seuraavaan toimintakohtaukseen. Lapsena tämä oli tietty aivan mahtavaa, mutta nyt elokuva oli paikoitellen jopa hengästyttävä vauhdikkuudessaan. Jos jotain hyvää G.I. Joe: The Rise of Cobrasta pitäisi löytää, niin ainakin voisi sanoa, ettei aika käy pitkäksi sen parissa.

Jatkuvassa toiminnassa on myös se ongelma, ettei katsojana jaksa välittää oikeastaan kenestäkään. Taisteluista ei löydy jännitettä, vaan lähinnä katsoja vain tuijottaa, kun miekat osuvat yhteen, paikat räjähtävät ja hahmot lentävät outojen paineaalto-aseiden voimasta. Ainoastaan Pariisin isoon toimintakohtaukseen on saatu jännitystä, kun Joet yrittävät saada Cobran jäsenet kiinni, ennen kuin he ehtivät käyttämään uusia tuhoaseitaan (mikä kieltämättä johtaa näyttävään tilanteeseen, joka onnistui tekemään vaikutuksen vielä tänäkin päivänä). Tavallaan on osuvaa, että elokuvalla tuntuu olevan hirveä kiire, sillä sankareillakin on kiire saada tuhoaseet pois roistojen käsistä. Oikeissa käsissä tätä kiirettä hyödynnettäisiin oivallisesti ja lopputuloksena olisi mitä mukaansatempaavin vuoristoratakyyti. Kömpelöissä käsissä elokuvan kyyti on harmillisen takelteleva ja täynnä todella typeriä hetkiä. Elokuvassa käytetyt takaumat ovat lähes ainoa tapa syventää hahmoja ja siksi onkin surkuhupaisaa, että takaumat ovat aika myötähäpeällisesti toteutettuja. Loppupäässä filmi myös unohtaa täysin kertoa omaa seikkailuaan ja muuttuu lähinnä jatko-osan pohjustamiseksi. Kokonaisuudessaan G.I. Joe: The Rise of Cobra jätti aika ristiriitaiset tunteet itselleni. Toisaalta oli hauska katsoa leffa pitkästä aikaa ja paikoitellen se onnistui viihdyttämään toiminnallaan ja hölmöydellään, mutta samalla sen hengästyttävä vauhti sai minut pohtimaan, alanko tulla jo vanhaksi. Se on ainakin selvää, etten enää kuulu elokuvan kohdeikäryhmään.




Vaikka Stephen Sommers onnistuu parhaimmillaan luomaan menevää viihdettä, ei hän kummoinen ohjaaja ole. Tässä hän ei selkeästi ole halunnut tehdä muuta kuin menevää viihdettä ja kaikki "ylimääräinen" on tungettu sivuun. Tai sitten tämä johtuu Stuart Beattien, David Elliottin ja Paul Lovettin käsikirjoituksesta, jossa monet yleensä tärkeinä pidetyt asiat pistetään syrjään, jotta saadaan mahdollisimman monta toimintakohtausta kahden tunnin leffaan. Kolmikon teksti on usein todella kömpelöä, hahmojen repliikit ovat kehnoja ja yhden hahmon kehitys tapahtuu hölmön äkkinäisesti. G.I. Joe: The Rise of Cobra on sentään kelvollisesti kuvattu ja mukaan mahtuu niin näyttäviä kuin heikompiakin otoksia. Lavasteet ovat myös tyylikkäät ja puvustustiimi on tehnyt oivaa työtä sankareiden ja vihollisten asujen kanssa. Maskeeraajat pääsevät myös näyttämään taitojaan parissa kohtaa. Elokuvan efektit eivät valitettavasti ole kestäneet aikaa hyvin. Etenkin lentoalukset näyttävät todella digitaalisilta, minkä lisäksi joissain kohdissa on päivänselvää, että näyttelijät seisovat taustakankaan edessä. Mukana on joitain hyviäkin tehosteita, mutta pääasiassa leffa näyttää yllättävänkin heikolta ollakseen vain 10 vuotta vanha. Äänimaailma on sentään mainiosti luotu aina ääniefekteistä Alan Silvestrin säveltämiin musiikkeihin.

Yhteenveto: G.I. Joe: The Rise of Cobra on ihan viihdyttävä pläjäys, mutta mitään muuta se ei onnistu tarjoamaan. Tarina kiirehtii hullua vauhtia eteenpäin, kun tekijät yrittävät tunkea mahdollisimman monta toimintakohtausta kahden tunnin elokuvaan. Hahmot jäävät kuitenkin niin yksiulotteisiksi, ettei kenenkään puolesta jaksa jännittää, eikä Pariisia lukuunottamatta yhdelläkään toimintakohtauksella ole todellista koukkua. Hahmojen syventäminen takaumien kautta on todella kömpelösti toteutettu, minkä lisäksi näyttelijät eivät ole kovinkaan hyviä rooleissaan. Paikoitellen leffan yliampuvuus käy typeryyden puolella, eikä siltä kannata odottaa mitään vähänkään syvällistä. Tehosteidensa puolesta elokuva on kärsinyt yllättävänkin paljon vuosien varrella ja joissain kohdissa leffa näyttää enemmän siltä kuin se olisi ilmestynyt vuonna 1999 eikä 2009. On hassua ajatella, että samana vuonna ilmestyi visuaalisesti tuhatkertaisesti huikeampi Avatar (2009). G.I. Joe: The Rise of Cobra sopii tasan tarkkaan vain kohdeyleisölleen, eli ala-asteikäisille, jotka haluavat nähdä pelkkää isoa mäiskettä, eivätkä välitä niinkään tarinasta tai hahmoista. Loppupäässä leffa tosiaan muuttuu lähinnä jatko-osan pohjustamiseksi ja jatkoa saatiinkin vuonna 2013, kun G.I. Joe: Kosto (G.I. Joe: Retaliation) sai ensi-iltansa. Kai senkin voisi vilkaista pitkästä aikaa uudelleen...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
G.I. Joe: The Rise of Cobra, 2009, Paramount Pictures, Spyglass Entertainment, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Digital Image Associates


keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Arvostelu: Destroyer (2018)

DESTROYER



Ohjaus: Karyn Kusama
Pääosissa: Nicole Kidman, Sebastian Stan, Toby Kebbell, Jade Pettyjohn, Tatiana Maslany, James Jordan, Bradley Whitford, Zach Villa, Beau Knapp ja Scoot McNairy
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 16

Destroyer on Karyn Kusaman ohjaama ja Nicole Kidman tähdittämä rikosdraama. Elokuvan teko lähti liikkeelle muutama vuosi sitten Phil Hayn ja Matt Manfredin käsikirjoituksen pohjalta. Kuvaukset alkoivat joulukuussa 2017 ja Destroyer sai ensiesityksensä Telluriden elokuvajuhlilla elokuussa 2018. Sen jälkeen leffaa on näytetty muissakin filmitapahtumissa, kunnes se alkoi vähitellen saamaan teatterilevitystä ympäri maailman. Suomeen elokuva saapui vasta tämän vuoden helmikuussa. Itse kiinnostuin leffasta kovasti, kun näin sen trailerin loppuvuodesta 2018. En ole koskaan pitänyt Kidmania kovinkaan hyvänä näyttelijänä, mutta tässä hän vaikutti tekevänsä elämänsä roolityötä. Minun olikin tarkoitus käydä katsomassa elokuva, kun se ilmestyi teattereihin, mutta koska tulin kipeäksi ensi-iltaviikonloppuna, jäi se siinä kohtaa väliin ja sitten alkoi jo ilmestyä muita elokuvia, mitkä täytyi käydä katsomassa, enkä valitettavasti löytänyt aikaa ja rahaa tälle. Kuitenkin nyt kun Destroyer on saapunut myyntiin ja vuokralle, päätin vihdoin katsoa sen. Eräänä sateisena maanantai-iltana hankinkin sen leffapalvelu Blockbusterista.

Etsivä Erin Bell saa selville, että vaarallinen rikollinen Silas on tehnyt paluun. Vuosia aiemmin Silas livahti häneltä pakoon, mutta nyt Erin on valmis tekemään kaikkensa napatakseen hänet.

Kaikki Nicole Kidmanin saamat kehut tästä leffasta ovat täysin ansaittuja - hän on roolissaan aivan jäätävän upea! En ole koskaan aiemmin nähnyt Kidmanin todella uppoutuvan näin syvälle rooliinsa ja kun kyseessä on alkoholisoitunut kyttä, jonka elämä hajoaa palasiksi, olin jatkuvasti täysin äimänä siitä, kuinka vakuuttavaa työtä hän osaa tehdä. Erin Bell ei todellakaan ole sellainen ihminen, johon haluaisi tutustua, mutta hänen tarinaansa on kyllä äärimmäisen kiehtovaa seurata vierestä. Erin on täysin rikki ja paikoitellen katsojana jännittää ihan vain sitä, pysyykö hän edes pystyssä. Alkoholisoituneet poliisihahmot eivät tietenkään ole mikään uusi juttu elokuvissa, mutta pääasiassa ne ovat mieshahmoja. Onkin todella kiinnostavaa ja virkistävää nähdä, kuinka tällainen hahmo tehdään naisena ja lopputulos on erittäin pysäyttävä. Kun Kidman on vielä maskeerattu niin karun näköiseksi kelmeän ihon ja pistävien, luihin ja ytimiin tuijottavien silmiensä kanssa, hän katoaa täysin roolihahmonsa taakse, jolloin on vaikea muistaa, kuka Eriniä näyttelee. Tämä on ehdottomasti paras roolityö, minkä olen Kidmanilta nähnyt ja nyt kun tiedän, mihin hän parhaimmillaan pystyy, en malta odottaa näkeväni toisen vastaavan suorituksen häneltä.
     Elokuvassa nähdään myös Jade Pettyjohn Erinin tyttärenä Shelbynä, Beau Knapp Shelbyn mulkvistina poikaystävänä, Scoot McNairy Erinin ex-miehenä ja Shelbyn isänä, Bradley Whitford rikkaana DiFrancona, Toby Kebbell pankkeja ryöstävänä Silasina, sekä Tatiana Maslany, James Jordan ja Zach Villa tämän kätyreinä. Erinin kapinoiva tytär täytyy nähdä vain kerran nopeasti, jotta tietää, miksi hänestä on tullut sellainen kuin hän on. Erinin ja Shelbyn väleistä saadaankin aikaiseksi iskevää draamaa, kun Shelby ei ymmärrettävästi haluaisi olla missään tekemisissä juopuneen äitinsä kanssa, kun taas Erin yrittää korjata tilannettaan ja olla hyvä äiti lapselleen. Kebbell ei ole aiemmin erityisemmin onnistunut vakuuttamaan minua lahjoillaan ja aluksi olinkin epävarma hänen roolittamisesta vaarallisen rikollisen rooliin. Kuitenkin leffan päätyttyä pidin Kebbelliä erittäin passelina valintana. Tässä elokuvassa keskinkertaisista näyttelijöistä saadaan näköjään aikaiseksi jotain enemmän. Marvel-elokuvista tuttu Sebastian Stan nähdään takaumissa Erinin työparina Chrisinä.




Ei hemmetti, kun minua nyt kaduttaa, että jätin Destroyerin väliin, kun se pyöri teattereissa! Pidin tästä elokuvasta nimittäin todella paljon. Kyseessä on todella vangitseva jännitysdraama, mikä imaisee yhä vain syvemmälle mukaansa, mitä pidemmälle tarina kulkee. Aluksi elokuva naulitsi huomioni Kidmanin huikean roolisuorituksen ansiosta, mutta sitten aloin ihailla leffan erinomaista tarinankerrontaa. Tavalliseen etsivätarinaan on tuotu twistinsä monikerroksisella tavalla kuljettaa tarinaa, missä Erin pysähtyy jatkuvasti muistelemaan menneisyyttään, mikä näyttää vähitellen katsojalle, miksi hän on niin vimmaisesti Silaksen perässä. Nykyhetken tapauksen tutkinta ja takaumat menneisyydestä kulkevat täydellisesti käsi kädessä ja leffa osaa juuri oikeilla hetkillä vaihtaa ajasta toiseen. Kahden tunnin kesto tuntui menevän hujauksessa ohi, sillä jäin niin pahasti koukkuun.

Koukuttavuuteen vaikuttaa vahvasti leffan painostava tunnelma. Painostavuuteen taas vaikuttaa niin Erinin tutkima tapaus kuin Erin itse. Hahmolla todella on elämä täysin hajallaan ja sen seuraamista on karua katsoa. Takaumat saavat paremmin ymmärtämään, miksi Erinistä on tullut sellainen kuin on, eikä niitäkään ole helppoa seurata. Muutamaan otteeseen leffa onnistuu myös pysäyttämään katsojan hengityksen, kun Erin vain jämähtää paikoilleen ja tuijottaa tyhjin silmin eteenpäin. Erinin ja hänen tyttärensä osio taas saa hieman jopa liikuttumaan ja leffan loppua kohti olin häkeltynyt siitä, kuinka paljon aloinkaan välittämään tästä hahmosta. Lisäksi itse elokuvan loppu sai minut häkeltymään. Mitään paljastamatta kyseessä on sellainen loppu, mikä pistää katsojan näkemään koko filmin täysin uusin silmin, enkä malta odottaa, että katson sen uudestaan, nyt kun tiedän, mikä onkin koko homman juju. Destroyer nousi omissa silmissäni kevyesti vuoden parhaimpien elokuvien joukkoon ja se on jälleen todella hyvä esimerkki siitä, kuinka minun pitäisi vain käydä katsomassa kaikki itseäni vähänkin kiinnostavat teokset. Tällaiset helmet löytyvät yleensä juuri siten.




Elokuvan on ohjannut Karyn Kusama, joka on aiemmin tehnyt mm. scifitoimintaleffa Æon Fluxin (2005) ja kauhukomedian Jennifer's Body (2009), joista olen nähnyt vain jälkimmäisen, eikä se ollut mielestäni kummoinen. Tässä Kusama tekee kuitenkin ison vaikutuksen ohjaajana ja luo taidokkaasti tiivistä tunnelmaa - mitä vain vahvistaa Theodore Shapiron musiikki - ja pyörittelee tarinaa vahvasti käsissään. Käsikirjoituksen tehneet Phil Hay ja Matt Manfredi ovat saaneet aikaiseksi nokkelan tekstin, mikä avautuu upeasti vähitellen. Fantastisessa leikkauksessa käsikirjoitus vasta pääseekin oikeuksiinsa. Lisäksi Destroyer on myös hyvin kuvattu. Kuvaaja on aina tiennyt tasan tarkkaan, milloin Kidmania pitää kuvata mistäkin suunnasta. Suuret kehut ansaitsee myös maskeeraus, joka tekee kauniista Kidmanista ikävää elämää nähneen naisen, jonka silmät ovat kaivautuneet syvemmälle kallon sisälle ja jonka verisuonet alkavat näkyä kalpean ihon alta. Muutkin näyttelijät ovat nykypäivän kohtauksissa taiturimaisesti meikattuja.

Yhteenveto: Destroyer on hieno ja vangitseva jännäri, missä Nicole Kidman tekee uransa parhaan roolisuorituksen. Kidman todella uppoutuu osaansa alkoholisoituneena etsivänä ja hänen tarinaansa on todella kiehtovaa seurata. Useammalla tasolla kulkeva tarina on erinomaisesti rakennettu ja päällekäin kulkevat aikajanat leikkaantuvat mestarillisesti yhteen. Tunnelma vain tiivistyy, mitä pidemmälle leffa kulkee ja loppu saakin säväytettyä oikein kunnolla. Leffa onnistuu myös liikuttamaan sen äiti-tytär-puolen ansiosta. Kidmanin lisäksi muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä ja maskeeraustiimiä pitää kehua oikein kunnolla. Ohjaaja Karyn Kusama pitää kokonaisuutta todella taidokkaasti kasassa. Destroyer nousi omissa silmissäni vuoden parhaimpien elokuvien joukkoon ja suosittelenkin sitä kaikille, jotka nauttivat koukuttavista jännäreistä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Destroyer, 2018, 30West, Automatik




Yhteistyössä

tiistai 23. heinäkuuta 2019

Arvostelu: Iron Sky (2012)

IRON SKY



Ohjaus: Timo Vuorensola
Pääosissa: Julia Dietze, Christopher Kirby, Götz Otto, Stephanie Paul, Peta Sergeant, Udo Kier ja Tilo Prückner
Genre: scifi, komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia / Dictator's Cut: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 12

Iron Sky on Timo Vuorensolan ohjaama suomalais-saksalais-australialainen scifikomedia vuodelta 2012. Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun Blind Spot Pictures löysi Vuorensolan ohjaaman ja Samuli Torssosen ja Atte Joutsenen tuottaman Star Trek -parodiaelokuvan Star Wreck: In the Pirkinning (2005), mikä oli levinnyt internetissä suureen suosioon. Leffa oli tehty vain 10 000 euron budjetilla ja se oli pääasiassa toteutettu Torssosen äidin kotona. Kaverukset olivat aiemmin tehneet viisi Star Wreck -lyhytelokuvaa, mutta tämä oli heidän ensimmäinen täyspitkä tuotos ja se teki Blind Spot Picturesiin suuren vaikutuksen. Yhtiön tuottaja Tero Kaukomaa otti tekijöihin yhteyttä ja kysyi, mitä heillä oli seuraavaksi suunnitteilla. Yksi Star Wreckin käsikirjoittajista, Jarmo Puskala oli aiemmin saanut saunassa villin idean Kuuhun paenneista natseista ja tästä Kaukomaa innostui. Vaikka heti heräsi piinaava ajatus siitä, ettei tällaisen elokuvan teko olisi ikinä mahdollista Suomessa, Kaukomaa päätti antaa tekijöille mahdollisuuden ja Iron Skyn vaikea työstäminen lähti liikkeelle. Käsikirjoitusta tehtiin pitkään ja hartaasti, ja samalla luotiin jonkinlaista videomateriaalia, jolla leffa saataisiin myytyä. Rahoitusta piti repiä ties mistä (esimerkiksi Suomen elokuvasäätiö myönsi tukea 800 000 euroa ja Star Wreckin fanit olivat valmiita investoimaan filmin tekoon yhteisrahoituksella), sillä tällaisen elokuvan teko ei olisi halpa prosessi. Lopulta Iron Skysta tulikin siihen aikaan Suomen kallein elokuva yli 7 miljoonan euron budjetillaan. 2010 kuvaukset saatiin viimein alkamaan ja elokuvaa kuvattiin Saksassa ja Australiassa. Alunperin filmin oli tarkoitus ilmestyä vuonna 2011, mutta sen vaativan työprosessin takia se saatiin teattereihin vasta alkuvuodesta 2012. Iron Sky sai kuitenkin ristiriitaiset arvostelut kriitikoilta, eikä se menestynyt budjettiinsa nähden kummoisesti teattereissa, vaikka saikin Suomessa jopa 180 tuhatta katsojaa. Internetlevityksen kautta elokuva osoittautui kuitenkin hitiksi ja sen on nähnyt noin 50 miljoonaa ihmistä. Itse en nähnyt leffaa elokuvateatterissa, vaan vasta myöhemmin. En kuitenkaan erityisemmin pitänyt siitä, joten en käynyt katsomassa jatko-osaakaan, Iron Sky The Coming Racea (2019), kun se ilmestyi tammikuussa. Kuitenkin nyt kun jatko-osa on saapunut myyntiin ja vuokralle, Iron Sky Universe -yhtiöllä työskentelevä ystäväni halusi näyttää minulle molemmat elokuvat ja katsoimmekin ne eräänä kesäpäivänä peräkkäin.

James Washingtonin Kuu-matka saa yllättävän käänteen, kun selviää, että natsit ovat paenneet Kuun pimeälle puolelle vuonna 1945 ja nyt he odottavat tilaisuutta hyökätä koko Maan kimppuun.

Vaikka James Washington (Christopher Kirby) pääsee matkaamaan Kuuhun, ei hän ole astronautti, vaan miesmalli, joka toimii Yhdysvaltain presidentin toisen kauden mainoskasvona. Washington on hilpeä tapaus, joka ei oikein tiedä, kuinka suhtautua natsilöytöönsä Kuun pimeällä puolella. Hän on hahmoista hauskin ja Kirby on oiva valinta rooliinsa.
     Kuussa asuvia natseja johtaa Udo Kierin näyttelemä Kuuführer Wolfgang Kortzfleisch. Kieristä löytyy sopivaa arvokkuutta ja uhkaavuutta natsijohtajan osaan, mutta hahmo jää hieman varjoon, sillä todellinen paha tuntuu olevan Götz Otton esittämä natsikomentaja Klaus Adler. Adler on häijy ja vallanahne tapaus, joka on malttamaton hyökkäämään Maahan, ja Otto hyppää inhottavaan rooliinsa täysillä mukaan. Julia Dietze taas näyttelee Adlerin kihlattua, maatieteilijä Renate Richteriä. Renate on naiivi nainen, jolle on koko elämän ajan syötetty natsipropagandaa, eikä hän todellisuudessa tiedä Maan menosta mitään. Dietzekin on oiva valinta osaansa ja hänen kehityskaarensa on kiinnostavin. Tilo Prückner näyttelee Renaten isää, tohtori Richteriä, josta on saatu malliesimerkki hullusta tiedemiehestä.




Stephanie Paul taas esittää Yhdysvaltain presidenttiä, joka ei välttämättä ole mitä pätevin työhönsä. Presidentin on tarkoitus olla parodia Alaskan entisestä kuvernööristä, Sarah Palinista ja Iron Sky sai ilmestyessään kritiikkiä siitä, ettei Palin-vitsi ollut enää ajankohtainen vuonna 2012. Vielä vähemmän se on nykypäivänä. Itse en seuraa politiikkaa, minkä vuoksi jouduinkin googlettamaan, kuka Palin on. Minultakin meni siis ohi hahmon vitsi, minkä lisäksi Paul ei vaikuta olevan kovin kaksinen näyttelijä. Vielä heikompaa työtä tekee Peta Sergeant, joka esittää presidentin kampanjamanageria Vivian Wagneria. Hahmo nostetaan elokuvan aikana isoon rooliin, mikä ei paranna katselukokemusta, sillä Vivian on aika ärsyttävä.

Iron Sky osoittautui onneksi toisella katselukerralla hieman paremmaksi elokuvaksi, mutta jotain tästä jäi vielä uupumaan, jotta tätä voisi kutsua oikeasti hyväksi leffaksi. Mahtavan idean elokuva kyllä sisältää - se täytyy myöntää. 2010-luvun alussa Kuun pimeältä puolelta tuntui löytyvän ties mitä; muotoaan muuttavia robotteja Transformers: Kuun pimeässä puolessa (Transformers: Dark of the Moon - 2011) ja avaruusolioiden vankila Men in Black 3:ssa (2012). Iron Sky onnistuu kuitenkin päihittämään nämä hupaisat ideat natsitukikohdallaan. Tukikohdasta tekee erityisen hauskan se, ettei natsien teknologia ole oikeastaan kehittynyt, vaan monin tavoin he ovat jääneet 1940-luvulle. Miten siis käy, kun natsit ovat vuosikymmeniä valmistautuneet hyökkäykseen, mutteivät ole valmiita kohtaamaan 2010-luvun lopun teknologiaa? Elokuvasta todella löytyy lennokkaita ideoita, mutta valitettavasti toteutus jää paikoitellen puolitiehen, eikä Iron Sky onnistu saavuttamaan potentiaaliaan.




Elokuvan alkupää, missä James Washington saapuu Kuuhun ja natsien tukikohta esitellään, on selvästi leffan parempi puolisko. Erinomainen idea imaisee katsojan nopeasti mukaansa ja on erittäin kiinnostavaa nähdä, kuinka natsit toimivat avaruudessa. Kun tarina siirtyy Maahan, taso alkaa vähitellen laskemaan ja voi jo huomata ensimmäisiä merkkejä siitä, ettei idea kanna loppuun asti, sillä Vuorensolan ja Michael Kalesnikon työstämä käsikirjoitus ei tunnu tietävän, kuinka kuljettaa tarina ja hahmot finaaliin. Elokuvan loppuhuipennuskin jättää toivomisen varaan ja vaikka natsien hyökkäystä pohjustetaan sujuvasti, on itse hyökkäys lopulta aika yhdentekevää seurattavaa. Lopputaistelu ei onnistu edes viihdyttämään. Onneksi sitä ennen on kuitenkin mukana oivallisia hetkiä. Huumorin taso heittelee vahvasti leffan aikana. Palin-parodian lisäksi mukaan mahtuu muitakin vanhentuneita vitsejä, mutta onneksi muutamaan otteeseen leffa tarjoaa makeat naurut. Yhdessä kohtaa tekijät ovat ottaneet valtavan riskin ja tuovat mukaan nykypäivänä hyvin kyseenalaista huumoria. Tämäkin on saanut osakseen kritiikkiä, mutta itse ihailin, että tekijöillä oli munaa kirjoittaa mukaan näinkin julma läppä.

Iron Skyn ohjaaja Timo Vuorensolasta paistaa kyllä suuri into tehdä elokuvia ja leffasta voikin huomata välillä, mistä hän on ottanut inspiraatiota mukaan. Elokuvasta löytyy mukavaa b-luokan henkeä, mutta samalla se myös tuntuu välillä yrittävän olla a-luokan teos. Iron Skyn visuaalista puolta täytyy kyllä kehua ja on pakko sanoa, että pienehkö 7 miljoonan euron budjetti on osattu hyödyntää pääasiassa todella hyvin. Vasta suuressa lopputaistelussa budjetin rajat tuntuvat tulevan vastaan. Alkupäässä avaruusalukset näyttävät hienoilta, mutta loppupäässä niistä alkaa huokumaan digitaalisuus. Kuunatsien tukikohta on vaikuttava ilmestys ja sen lavasteet ovat hienot. Puvustustiimi on myös tehnyt loistotyötä kuunatsien asujen kanssa. Avaruuskypäriksi muokatut kaasunaamarit ovat mahtava idea. Paikoitellen taustakankaan käyttö on todella selkeää, mutta toisaalta se sopii b-leffahenkeen. Elokuva on myös oivallisesti kuvattu, mutta leikkauksesta löytyy välillä pientä tökkimistä, kun siirrytään kohtauksesta toiseen. Välillä tuntuu siltä kuin kohtauksien välistä puuttuisi jotain (ja minä siis katsoin leffan pidennetyn version, missä suuri osa poistetuista kohtauksista on lisätty mukaan). Äänimaailma on taidokkaasti rakennettu ja Laibachin säveltämät musiikit säestävät filmiä hyvin.




Elokuvasta on tosiaan olemassa lähes 20 minuuttia pidempi Dictator's Cut, mikä sisältää muutaman uuden, sekä useita pidennettyjä kohtauksia. Esimerkiksi Renaten oppitunti natsilapsille on pidempi, minkä lisäksi yhden kohtauksen lisätyssä alussa natsilapset nähdään leikkimässä hakaristin muotoisella hyppyruudukolla. New Yorkiin saapumista on myös pidennetty ja mukana on mm. lisätty kohtaus, missä Kuuführer suunnittelee hyökkäystä Maahan. Ohjaaja Timo Vuorensola tekee nopean cameon Dictator's Cutissa suomea mumisevana juoppona.

Yhteenveto: Iron Sky sisältää mahtavan idean, mutta hyödyntää sitä lopulta harmillisen keskinkertaisesti. Elokuvan alkupää on vielä todella hyvä, kiehtova ja lystikäs, mutta taso alkaa laskea, kun tarina siirtyy Kuusta Maahan. Kaikkein kiinnostavinta on natsien meno Kuussa ja kuinka he ovat jämähtäneet teknologisesti vuosikymmenien päähän. Leffasta löytyy veikeä b-leffojen hömppähenki, mitä tosin rikkovat muutamat hetket, kun elokuva yrittää olla enemmän ison luokan Hollywood-viihdettä. Lopputaistelussa leffa lässähtää hieman, eikä tyylikkääksi tarkoitettu mäiske onnistu vakuuttamaan katsojaa. Huumorin taso heittelee läpi leffan vanhentuneista jutuista yllättävänkin julmiin vitseihin. Myös efektien taso vaihtelee. Paikoitellen filmi on yllättävänkin näyttävä 7 miljoonan euron budjetilla tehdyksi ja välillä siitä taas paistaa taustakankaan käyttö ja digitaalisuus. Natsien tukikohta on kyllä kaikin puolin visuaalisesti hieno ilmestys. Osa näyttelijöistä ovat oikein mainioita rooleissaan, mutta jotkut taas ampuvat roolinsa väärällä tavalla yli. Timo Vuorensolalla ja kumppaneilla on ollut erinomainen idea, mutta lopputulos ei onnistu saavuttamaan idean potentiaalia. Iron Sky on kuitenkin menevä scifikomedia, minkä jokaisen suomalaisen pitäisi nähdä ainakin kerran - onhan se tärkeä osa meidän elokuvahistoriaamme!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Iron Sky, 2012, Iron Sky Universe, Blind Spot Pictures Oy, 27 Films Productions, New Holland Pictures, Tuotantoyhtiö Energia, Yleisradio (YLE)


maanantai 22. heinäkuuta 2019

Arvostelu: Plan 9 from Outer Space (1957)

PLAN 9 FROM OUTER SPACE



Ohjaus: Ed Wood
Pääosissa: Gregory Walcott, Mona McKinnon, Duke Moore, Tom Keene, Carl Anthony, Paul Marco, Tor Johnson, Dudley Manlove, Joanna Lee, John Breckinridge, Lyle Talbot, Maila Nurmi, Tom Mason, Criswell ja Bela Lugosi
Genre: scifi, kauhu
Kesto: 1 tunti 19 minuuttia
Ikäraja: 12

Plan 9 from Outer Space on Edward D. Wood Jr:n, eli Ed Woodin ohjaama scifikauhuelokuva, mikä kantaa titteliä yhtenä kaikkien aikojen huonoimpana elokuvana. 1950-luvulla tieteiselokuvat olivat kovassa huudossa ja ihmisiä kiehtoi ajatus Maan ulkopuolisesta elämästä ja eriskummallisesta tekniikasta. Ed Wood lukeutui heihin ja hän halusikin tehdä oman scifileffansa. Tällaiset teokset vaativat kuitenkin ison budjetin, eikä Woodilla ollut sellaisia rahoja. Tämähän ei visionäärinä itseään pitävää tekijää haitannut, vaan filmi oli pakko saada tehtyä. Rahoituksen Wood sai baptistiselta kirkolta ja suuri osa elokuvan tekijöistä piti kastaa, jotta kirkko suostui tähän. Kirkko myös vaati, että Wood muuttaisi leffan nimen, mikä oli alunperin "Grave Robbers from Outer Space". Filmi kuvattiin 1956, mutta kesti kolme vuotta, kunnes Wood löysi sille levittäjän ja lopulta Plan 9 from Outer Space sai ensi-iltansa vasta 22. heinäkuuta 1959 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva haukuttiin kaikkialla lyttyyn ja se on tosiaan vuosien varrella saanut itselleen maineen yhtenä kaikkien aikojen huonoimpana elokuvana. Samalla se on kuitenkin kerännyt oman fanikuntansa ja siitä on muodostunut kulttiklassikko. Itse olin kuullut leffasta jo vuosia sitten, mutten ole koskaan aiemmin nähnyt sitä kokonaan. Kun katsoin muutama vuosi sitten ohjaajasta kertovan Tim Burtonin elokuvan Ed Wood (1994), kiinnostuin Woodin töistä ja kun nyt huomasin, että Plan 9 from Outer Space täyttää 60 vuotta, tiesin, että oli vihdoin aika katsoa se.

Avaruusaluksia nähdään taivaalla ja kuolleet nousevat haudoistaan... mistä on oikein kyse?

Plan 9 from Outer Space sisältää paljon hahmoja, joista katsojana ei välitä pätkääkään. On lentäjä Jeff Trent (Gregory Walcott), joka näkee lentävän lautasen taivaalla ensimmäisenä ja hänen vaimonsa Paula (Mona McKinnon), mystistä tapausta tutkiva Daniel Clay (Tor Johnson), kaikkea ihmettelevät poliisikonstaapelit Kelton (Paul Marco) ja Larry (Carl Anthony), sekä armeijan eversti Edwards (Tom Keene) ja luutnantti John Harper (Duke Moore). Nämä ihmishahmot yrittävät selvittää elokuvan "suurta mysteeriä" ja lähinnä siis vain kummastelevat ja pohdiskelevat läpi leffan samoja asioita. Turha kuvitellakaan, että yhtäkään hahmoa lähdettäisiin syventämään, vaan he vain ovat. Näyttelijät ovat myös aika kehnoja ja ne, jotka vaikuttavat osaavansa, ovat selvästi tajunneet vasta kuvauksissa, mihin olivat ryhtyneet. Jos katsoo tarkkaan, luutnantti John Harper pitelee kohtauksissaan asettaan erittäin vaarallisin tavoin. Taru kertoo, että hänen näyttelijänsä Duke Moore olisi näin yrittänyt testata, huomaako ohjaaja Wood mitään kummallista, vai eikö tätä vain kiinnosta tällaiset asiat.





Wood ei ole tainnut osata päättää, mitä hirviöitä hän haluaa leffaansa mukaan, joten filmistä löytyy niin avaruusolentoja kuin vampyyreja ja zombeja... vai miksi lie näitä eläviä kuolleita sitten haluaakaan kutsua. Avaruusolioita johtaa John Breckinridgen esittämä johtaja ja hänen alaisiaan ovat mm. Eros (Dudley Manlove) ja Tanna (Joanna Lee, joka halusi myöhemmin saada nimensä pois elokuvasta, sillä koki sen pilaavan hänen maineensa). Avaruusoliot ovat tietty vain ihmisen näköisiä heppuja todella surkeissa asuissa, mitkä näyttävät siltä kuin ne olisi valmistettu juuri kuvausaamuna. Nämäkään näyttelijät eivät "yllättäen" vakuuta rooleissaan, etenkin kun avaruusolennot ovat todella huonosti kirjoitetut hahmot. Eläviin kuolleisiin taas kuuluvat suomalaisamerikkalainen Maila "Vampira" Nurmi ja Draculan roolista tunnettu Bela Lugosi. Maila Nurmen tehtäväksi jää lähinnä vain haahuilla hitaasti ja tuijottaa kaukaa ihmishahmoja, mutta Lugosi on hieman erikoisempi tapaus.
     Lugosi nimittäin menehtyi ennen elokuvan kuvauksia, eikä hänen kohtauksiaan edes kuvattu tätä filmiä varten. Hän ja Wood olivat ystävystyneet vuosia aiemmin ja Wood oli kuvannut testipätkiä Lugosin kanssa mahdollisia tulevia elokuviaan varten. Kunnianosoituksena Lugosin muistolle (ja kenties lisätäkseen leffan myyntiä markkinoimalla sitä Lugosin viimeisenä filminä) Wood päätti lisätä nämä epämääräiset pätkät tähän elokuvaan. Niitä oli kuitenkin niin vähän, että Wood joutui etsimään sijaisnäyttelijän kuvaamaan lisäkohtauksia, jotta Lugosin mukanaololle olisi selkeämpi syy. Sen sijaan, että Wood olisi palkannut jonkun, joka näyttäisi Lugosilta, hän valitsi vaimonsa kiropraktikon ja pisti tämän peittämään puolet naamastaan vampyyriviitallaan, jotta katsoja uskoisi Lugosin olevan viitan takana. On tuskin yllätys, ettei tällä tempulla onnistuttu luomaan minkäänlaista illuusiota ja katsoja tietää tasan tarkkaan, milloin Lugosi ei ole ruudulla.




Mistäköhän tätä elokuvaa lähtisi oikeasti purkamaan... Plan 9 from Outer Space on ainoa Ed Woodin teos, minkä olen nähnyt, mutta jo yksistään tästä saa hyvän käsityksen siitä, millainen elokuvantekijä hän on. Intohimoinen, mutta huono. Leffasta paistaa Woodin into tehdä filmejä ja esitellä ideansa maailmalle, mutta samalla siitä paistaa vielä vahvemmin läpi, ettei Wood osaa tehdä elokuvia, eikä oikeastaan edes ymmärrä niitä. Hänen työstämä käsikirjoitus tuntuu siltä kuin Wood olisi kirjoittanut kaikki kohtaukset vasta sinä päivänä, kun ne kuvataan. Usein myös tuntuu siltä, että hän on ottanut vain yhden otoksen kaikista kuvista, eikä ole vaatinut uusintaottoja parempia roolisuorituksia varten. Taas välillä vaikuttaa siltä, että näyttelijät olisivat joutuneet näyttelemään samaa kohtausta jo tuntien ajan, sillä he näyttävät niin kyllästyneiltä tekemiseensä. Tai sitten he vain ovat huonoja näyttelijöitä.

Elokuvan käsikirjoituksessa huvittaa se, ettei siinä ole varsinaisesti tolkkua. Välillä näytetään, kuinka ihmiset bongailevat lentäviä lautasia kaupunkien yllä, mutta myöhemmin sanotaan, ettei kukaan tiedä näistä avaruusaluksista, sillä valtio salaa koko homman. Elokuva hyppii välillä ajassa varmaan viikkoja eteenpäin, mutta samalla se tuntuu kertovan vain parin päivän tapahtumat. Ja vaikka avaruusolennot parissakin kohtaa selittävät, miksi tekevät niin kuin tekevät, jää katsojalle silti hämmentynyt olo, kun lopputekstit alkavat. Voi olla, että Wood on tajunnut, että katsoja hämmentyy, sillä läpi leffan 1950-luvulla suosituksi noussut meedio The Amazing Criswell selostaa tapahtumia ja hahmojen tuntemuksia. Criswell aloittaa elokuvan juonnolla, mikä pistää katsojan välittömästi pohtimaan, kannattaisiko elokuvan katsominen suosiolla lopettaa. Hän yrittää mysteerisesti saada katsojan koukkuun, mutta hänen ylidramaattisuutensa on lähinnä koomista. Lisäksi hänen kirjoittama juontonsa (Criswell kirjoitti sen itse, koska hän ei pitänyt Woodin tekstistä) on oudossa ristiriidassa, sillä Criswell aloittaa puhumalla tulevaisuuden mysteereistä, mutta alkaakin sitten selittämään, että kertoo nyt tapahtumasta, mikä tapahtui jokin aikaa sitten. Criswell myös kutsuu katsojaa ystäväkseen oudon monta kertaa ja hänen silmiensä liikkeestä näkee, ettei hän vaivautunut opettelemaan tekstiään, vaan lukee sitä kameran edestä koko puheensa ajan.




Vaikka Plan 9 from Outer Space kantaakin yhden kaikkien aikojen huonoimman elokuvan titteliä, kutsutaan sitä usein myös leffaksi, mikä on niin surkea, että se on jo hyvä. Oikeassa mielentilassa tästä voikin löytää paljon riemua, oli kyse sitten Woodin sekavasta käsikirjoituksesta, kömpelöstä leikkauksesta, naurettavista kuolemista, langoilla roikkuvista lentävien lautasten pienoismalleista, Bela Lugosin ilmiselvästä sijaisnäyttelijästä, avaruusolentojen halvoista asuista tai lentokoneen ohjaamon lavasteesta, mikä näyttää siltä kuin se olisi kuvattu jonkun olohuoneessa. Tästä ohjaamosta vasta riemua löytyykin, sillä surkeiden lavasteiden lisäksi ensimmäisessä lentokohtauksessa voi nähdä mikrofonin varjon ja toinen lentäjistä pitää käsikirjoitusta sylissään! Tämä tosin johtuu siitä, että leffa kuvattiin kuvasuhteessa 4:3, eli lähes neliömäisenä ja se oli tarkoitus rajata laajakuvaksi, jolloin mikrofoni ja käsikirjoitus olisivat pois kuvasta, mutta jostain syystä elokuvaa ei rajattu ja virheet jäivät lopulliseen elokuvaan. Myös selvästi studiossa kuvattu hautausmaa ja pahviselta näyttävät hautaristit nostavat väkisinkin hymyn huulille.

Huvittavaa on myös se, että kun mukana on niin käsittämättömän halpoja ja kehnoja lavasteita, asuja ja efektejä, mukana on myös tyylikkäitä ilmakuvia aidoista lentokoneista sekä kuvia armeijasta ampumassa. Nämä ovat oudon laadukkaita otoksia muuhun leffaan verrattuna, mutta kyse ei todellakaan ole siitä, että tekijät olisivat kuvanneet nämä ensin ja käyttäneet lähes kaiken budjettinsa näihin. Ei, vaan nämä ovat armeijalta saatuja videoklippejä, mitkä Wood päätti hyödyntää, jotta elokuvasta saisi eeppisemmän. Eeppinen Plan 9 from Outer Space ei tietenkään ole, eivätkä sen pelottaviksi tarkoitetut hetket tarjoa edes pienintäkään jännitystä. Lähinnä leffa on vain huvittava, mutta valitettavasti se on usein myös pitkästyttävä. Elokuvalla on kestoa vain tunti ja vartti, mutta kun Wood pistää hahmot käymään samaa dialogia läpi yhä uudestaan ja uudestaan, alkaa aika käymään pitkäksi yllättävänkin nopeasti.




Jos leffasta pitäisi löytää aidosti hyviä asioita, eikä vain asioita, mitkä ovat niin kamalia, että ne ovat hauskoja ja siten hyviä, on niitä itse asiassa jopa mukana. Ei kovin paljoa, mutta silti. Leffa on paikoitellen kelvollisesti kuvattu. Otosten rajaukset ovat usein kummalliset, mutta kun muistaa, että kuvaa oli tarkoitus rajata laajakuvaversioksi, on kuvauksessa tehty jopa jokseenkin osaavaa työtä. Äänitys on myös oivallista ja näyttelijöiden puhe kuuluu selvästi. Ääniefektit ovat välillä toimivia, mutta isokokoisen zombin kohdalla täytyy sanoa, että tuntuu siltä kuin zombin äänitehosteet olisivat unohtuneet. Zombi nimittäin pitää suutaan auki kuin päästäisi kauheaa mölinää. Musiikit ovat varmaan laadullisesti parasta elokuvassa. Se täytyy myös todeta, että Wood yrittää selvästi sanoa leffalla jotain ihmiskunnasta, eikä tämä ole vain älytön teos. Mutta siis painotussanalla "yrittää sanoa". Ja, noh, siihen ne hyvät puolet sitten kai jäivät. Se onkin sitten ihan vain katsojasta kiinni, nauttiiko tämän huonoudesta vai ei. Itse pidin useita juttuja koomisina ja tiettyjä legendaarisia hetkiä viihdyttävinä, mutta olihan tämä kehno filmi. En kuitenkaan sano, että Plan 9 from Outer Space olisi mielestäni yksi huonoimmista elokuvista ikinä - olen nähnyt paljon surkeampiakin teoksia.

Yhteenveto: Plan 9 from Outer Space on... miten sen nyt sanoisi... omalaatuinen teos, jollaista ei toista löydä. Ed Wood on aikamoinen elokuvantekijä, sillä hänestä huokuu intohimo elokuvia kohtaan, mutta vielä isommin huokuu, kuinka hän ei osaa tehdä niitä. Käsikirjoitus tuntuu siltä kuin se olisi kirjoitettu kuvauspäivien aamuina, eikä Woodia kiinnosta tarinan loogisuus, uskottavat näyttelijänsuoritukset tai hyvin rakennettu kokonaisuus. Juonessa on isoja aukkoja ja leffan jälkeen katsojalle jääkin hämmentynyt olo, mitä tässä nyt siis tapahtui? Näyttelijät ovat kehnoja, mitä ei auta heille kirjoitettu huono ja itseään toistava dialogi. Jotta katsoja pysyisi jollain tapaa kärryillä, on mukana selostamassa The Amazing Criswell, jonka yritykset olla mystinen ovat lähinnä koomisia. Huvittavia ovat myös elokuvan todella halvat asut, lavasteet ja tehosteet. Lisäksi Bela Lugosin ilmiselvä sijaisnäyttelijä nostaa hymyn huulille ja "kauhistuttavat" kuolemat tarjoavat lähinnä makeat naurut. Löytyy leffasta joitain hyviä juttuja, mutta onhan Plan 9 from Outer Space objektiivisesti todella huono elokuva. Se onkin sitten eri asia, kuinka paljon sen huonoudesta katsoja nauttii. Siitä tulikin itselleni dilemma, sillä en osaa yhtään sanoa, mitä antaisin teokselle arvosanaksi. Lopulta päädyin tällaiseen ratkaisuun:



tai


riippuu vähän katsojasta ja mielentilasta.


Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.en.wikipedia.org
Plan 9 from Outer Space, 1957, Reynolds Pictures


lauantai 20. heinäkuuta 2019

Arvostelu: Holmes & Watson (2018)

HOLMES & WATSON



Ohjaus: Etan Cohen
Pääosissa: Will Ferrell, John C. Reilly, Rebecca Hall, Rob Brydon, Ralph Fiennes, Kelly Macdonald, Lauren Lapkus, Pam Ferris, Steve Coogan ja Hugh Laurie
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 12

Sir Arthur Conan Doylen luoma salapoliisihahmo Sherlock Holmes teki ensiesiintymisensä 1887 ja on siitä noussut nopealla sykkeellä maailman tunnetuimmaksi etsiväksi. Conan Doylen kirjojen lisäksi hahmon suosiota ovat auttaneet useat muut tulkinnat hahmon seikkailuista, kuten näytelmät, radiokuunnelmat, pelit ja tietysti elokuvat. Filmatisointeja on tullut jopa niinkin paljon, että Guinness World Recordsissa hahmo on listattu eniten näytellyksi roolihahmoksi ikinä. Hahmoa ovat esittäneet mm. Orson Welles, Basil Rathbone, Leonard Nimoy, John Cleese, Roger Moore, Peter Cushing, Christopher Lee, Ian McKellen, Robert Downey Jr. ja Benedict Cumberbatch. Vuonna 2008 ilmoitettiin, että Sacha Baron Cohen ja Will Ferrell ovat työstämässä komediallista versiota Sherlock Holmesin seikkailuista, mutta vuosien varrella Baron Cohen poistui projektista ja Ferrell siirtyi esittämään itse etsivää. Kuvaukset alkoivat vihdoin joulukuussa 2016 ja lopulta Holmes & Watson sai ensi-iltansa pari vuotta myöhemmin. Elokuva osoittautui kuitenkin isoksi flopiksi, mitä niin katsojat kuin kriitikot haukkuivat. Useat katsojista kirjoittivat sosiaalisessa mediassa poistuneensa teatterista ensimmäisen puolen tunnin sisällä. Leffa oli ehdolla kuudesta Razzie-palkinnosta, joista se "voitti" neljä (huonoin elokuva, huonoin ohjaus, huonoin miessivuosa ja huonoin uusintaversio). Itse kiinnostuin filmistä välittömästi, kun kuulin, että sitä tähdittävät Ferrell ja John C. Reilly. Kaksikon yhteiskomedia Velipuolet (Step Brothers - 2008) on mielestäni mainio leffa ja uskoin parivaljakon toimivan hyvin näissä rooleissa. Suuni loksahti kuitenkin auki, kun luin, millaista palautetta elokuva oli alkanut saamaan, mutta samalla kiinnostuin siitä täysin uudella tavalla todella paljon. Harmittelin, kun Holmes & Watson ei saapunut Suomessa teattereihin, mutta "iloitsin", kun huomasin sen saapuneen Blockbusterin valikoimaan ja katsoinkin sen vihdoin sieltä.

Kun 1800-luvun lopulla Iso-Britannian kuningatar Viktoria saa tappouhkauksen, Lontoon pätevin salapoliisi Sherlock Holmes ja hänen avustajansa tohtori John Watson lähtevät selvittämään, kuka uhkaa hallitsijan henkeä.

Will Ferrell on näyttelijänä niitä, jotka toimivat joko oikein mainiosti tai sitten eivät ollenkaan. Ferrell on osoittanut olevansa hauska tapaus ja kelpo komedianäyttelijä, ja hän on esiintynyt hyvissä filmeissä. Samalla hän on myös näyttänyt, että kun häntä ei kenties ohjata tarpeeksi, hänen komedianlahjansa hajoavat käsiin ja lopputulos on myötähäpeällistä seurattavaa. Sherlock Holmesin roolissa Ferrell tekee pohjanoteerauksen. Aivan kuin kukaan ei olisi uskaltanut sanoa hänelle kuvauksissa, miten hänen kuuluisi toimia, jolloin hän vain jatkaa vaivaannuttavaa vitsailuaan, ilman että se jaksaa nostaa pienintäkään hymyä katsojan huulille. Ferrell ampuu jatkuvasti pahasti yli, mutta hauskan sijaan hän on lähinnä ärsyttävä. Ja kun päähenkilön kohellusta on kiusallista seurata, voitte vain kuvitella, kuinka vaikeaa leffan katsominen on.
     Sherlock Holmesin uskollista apuria, tohtori John Watsonia esittävä John C. Reilly sai roolityöstään huonoimman miessivuosan Razzie-palkinnon. Mielestäni tämä on hieman kummallista, sillä Reilly toimii osassaan paremmin kuin Ferrell. Ei Reillykään hyvää suoritusta tarjoa, mutta hänen esiintymisensä ei ole yhtä kamalaa katsottavaa. Reillyn ongelmaksi koituu, että hän tuntuu yrittävän aivan liikaa päästäkseen Ferrellin koheltamisen tasolle ja pelkältä kömpelöltä yritykseltä Watson tuntuukin. Aiemmin leffoja yhdessä tehneet Ferrell ja Reilly eivät valitettavasti edes onnistu luomaan kemiaa välilleen, jolloin pienikin toivo veikeästä hengestä katoaa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Sherlock Holmesin arkkivihollinen professori Moriarty (miksi, voi miksi suostuit tähän leffaan Ralph Fiennes), amerikkalainen tohtori Grace Hart (Rebecca Hall) ja tämän mukana kulkeva, mieleltään kuusivuotiaan tasolle jäänyt Millie (Lauren Lapkus), poliisivoimia johtava Lestrade (Rob Brydon), Sherlockin ja Watsonin kotiapulainen neiti Hudson (Kelly Macdonald), Sherlockin veli Mycroft (Hugh Laurie), tatuointeja tehtaileva Gustav Klinger (Steve Coogan), sekä Iso-Britannian kuningatar Viktoria (Pam Ferris). Useista sivunäyttelijöistä voi välillä huomata, että he ovat tajunneet liian myöhään, mihin ovat suostuneet ja siksi etenkin mahtavaa Fiennesiä käy kovasti sääliksi. Fiennes voisi olla erinomainen Moriarty, mutta hänen lahjansa valuvat täysin hukkaan tässä roskassa.




Sitä Holmes & Watson nimittäin on: roskaa. Odotukseni eivät olleet korkeat, kun luin, mitä ihmiset ovat mieltä filmistä, mutten olisi silti uskonut, että elokuva on ihan oikeasti näin järkyttävää sontaa. Kyseessä on tuskallisen epähauska komedia, minkä vitsit herättävät lähinnä kysymyksen: kenen mielestä tämä on hauskaa? Will Ferrellinkö? Hän on niin täysillä mukana roolissaan, etten ihmettelisi, jos hän olisi myös varmistanut, että elokuva saadaan valmiiksi ja teattereihin, vaikka siitä tulisi kuinka hirveä tahansa. On vaikea kuvitella, että kukaan olisi lukenut tätä käsikirjoitusta ja ajatellut, että "tästä tulee hyvä, tästä ihmiset tykkäävät". Kaikissa komediakohtauksissa on tainnut vain lukea "pistetään Ferrell improvisoimaan ja toivotaan parasta". Eikö kuvauksissa kukaan kehdannut mainita, että tästä on tulossa aikamoista kökköä? Ja voi sitä leikkaajaparkaa, joka on joutunut katsomaan näitä materiaaleja yhä uudestaan ja uudestaan, ja yrittänyt poimia siedettävimmät palat ja kasata niistä jotain elokuvaa muistuttavaa. Onkohan Ferrell ollut ainoa, joka näki lopputuloksen, ennen kuin filmi heitettiin teattereihin? Luulisi rahanahneiden studiopomojenkin huomaavan, että nyt on menty todella pahasti vikaan.

En muista, milloin olisin viimeksi halunnut lopettaa elokuvan katsomisen ensimmäisen vartin aikana. Jo alussa nähtävä lainaus Hannah Montana -sarjasta (2006-2011) viestii, että tästä on laatu kaukana, mutta suuni loksahti silti useasti auki, kun en voinut käsittää, että tämä on ihan oikea elokuva, mikä nyt pyörii silmieni edessä. Holmes & Watsonilla on kestoa vain puolitoista tuntia, mutta sen katseluun minulla meni varmaan tuplasti aikaa, sillä minun oli pakko keskeyttää se tasaisin väliajoin, sillä minusta alkoi liian vahvasti tuntua siltä kuin kuolisin pikkuhiljaa sisältäpäin. Kohtauksesta toiseen ylipitkiksi venytetyt vitsit, mitkä eivät naurata lainkaan, muuttuvat nopeasti kiusallisesta kivuliaaksi. Elokuva yrittää ottaa kantaa nykypäivän poliittiseen tilanteeseen, mutta sen Trump-vitsit jättävät välillä epäselväksi, ovatko tekijät presidentin puolella vai häntä vastaan. Mukaan pakotettu selfien keksiminen pistää pyörittelemään silmiään ja Sherlockin mielessä tapahtuva taktikointi, miten hän voisi virtsata umpihumalassa, pistää ihan viimeistään toivomaan, ettei tätä leffaa olisi koskaan aloittanut katsomaan. Tai ihan vihoviimeistään se tapahtuu, kun elokuvassa alkaa yllättäen musikaalinumero. Minua ei ole aikoihin hävettänyt näin paljon katsoessani elokuvia.




Elokuvan on ohjannut Etan Cohen, joka on aiemmin ohjannut vain yhden elokuvan, Get Hard -komedian (2015), jota sitäkin tähditti Ferrell. Siinä oli sentään hauskoja juttuja ja leffa oli yleisesti ihan kiva, miksi onkin hämmästyttävää, kuinka kammottavan surkean rainan Cohen sai tästä aikaan. Ei ole mikään ihme, että hän sai huonoimman ohjauksen Razzie-palkinnon, sillä häneltä ei tunnu löytyvän minkäänlaista tyylitajua tai edes komedian ajoituksen ymmärrystä tällä kertaa. Cohen on myös käsikirjoittanut leffan ja olen varma, että Ferrell on itse keksinyt suuren osan repliikeistään, sillä Cohen on osoittanut aiemmilla kirjoitustöillään, kuten leffoilla Tropic Thunder (2008) ja Madagascar 2 (Madagascar: Escape 2 Africa - 2008), sekä piirrossarjalla Beavis and Butt-head (1992-2011), että hän osaa, jos niin haluaa. Sentään Holmes & Watson on kelvollisesti kuvattu. Lavasteet ja asut ansaitsevat kehut, mutta efektit ovat paikoitellen todella huonot. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja musiikeista vastaava Mark Mothersbaugh kopioi ihan toimivasti Hans Zimmerin sävellyksiä Robert Downey Jr:n tähdittämistä Sherlock Holmes -filmeistä (2009-2011).

Yhteenveto: Holmes & Watson on tuskallisen epähauska komedia, mikä saa jo ensimmäisen vartin aikana katsojan harkitsemaan, että katsoisikin jotain muuta. Elokuva ei naurata, vaan se vain pöyristyttää, että miten ihmeessä tekijät ovat voineet pitää näitä juttuja hauskoina? Asiaa ei yhtään helpota se, kuinka monia vitsejä vain venytetään ja venytetään, jolloin ne muuttuvat kiusallisesta todella epämiellyttäviksi. Leffan yritykset ottaa kantaa nykypäivän menoon vasta ovatkin kiusallisia. Kaikista pahin kiusallisuus tulee kuitenkin totaalisen pohjanoteerauksen Sherlock Holmesin roolissa tekevältä Will Ferrelliltä. Ferrellille ei ole taidettu uskaltaa sanoa mitään, vaan hänet on vain päästetty valloilleen, jolloin hän tekee kenties koko uransa surkeimman roolityön. John C. Reilly yrittää epätoivoisesti pysyä Ferrellin hullutuksissa mukana, mutta lopputulos on vain suurta myötähäpeää. Osaavien sivuosanäyttelijöiden puolesta kyllä harmittaa, sillä esimerkiksi Ralph Fiennesin hienot kyvyt valuvat täysin hukkaan. Etan Cohen tekee todella huonoa työtä niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. Miten ihmeessä tämä leffa saatiin koskaan valmiiksi? Eikö kukaan tekijöistä oikeasti tajunnut, millaista paskaa he olivat vääntämässä? Olisi varmaan sanomattakin selvää, etten suosittele Holmes & Watsonia kenellekään. Leffa saattaa toimia humalassa kavereiden kanssa katsottuna, jolloin voi nauraa elokuvan huonoudelle, mutta muuten tämä on tuskallinen kokemus. Elokuvahistoria on täynnä adaptaatioita Sherlock Holmesista ja veikkaan minkä tahansa niistä olevan parempi kuin tämä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Holmes & Watson, 2018, Columbia Pictures Corporation, Gary Sanchez Productions, Mimran Schur Pictures, Mosaic Media Group, Mosaic




Yhteistyössä

torstai 18. heinäkuuta 2019

Arvostelu: Child's Play (2019)

CHILD'S PLAY



Ohjaus: Lars Klevberg
Pääosissa: Gabriel Bateman, Aubrey Plaza, Mark Hamill, Brian Tyree Henry, David Lewis, Beatrice Kitsos, Ty Consiglio, Carlease Burke, Marlon Kazadi ja Tim Matheson
Genre: kauhu, komedia
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 18

"You are my Buddi, until the end
More than a Buddi, you're my best friend
I love you more than you will ever know
I will never let you go..."

Child's Play on uudelleenfilmatisointi samannimisestä kauhuelokuvasta vuodelta 1988. Alkuperäinen Child's Play oli hitti, joka keräsi nopeasti oman uskollisen fanikuntansa ja sarjaa jatkettiinkin kuuden jatko-osan voimin, joista viimeisin, Cult of Chucky (2017) ilmestyi pari vuotta sitten. Monille tulikin yllätyksenä, kun viime vuonna ilmoitettiin, että sarja on päätetty aloittaa alusta. Tämä tuli yllätyksenä myös seitsemän aiempaa filmiä tehneille, jotka suuttuivat studiolle siitä, että heidän luomansa tarina vietiin pois heiltä. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018 ja nyt uusi Child's Play saa ensi-iltansa. Ilmoitus leffan tulosta herätti heti paljon negatiivisuutta, sillä fanit olisivat halunneet vanhan sarjan jatkuvan ja minäkin ihmettelin, että koko juttu oli päätetty aloittaa alusta. Olen itse nähnyt sarjasta vain alkuperäisen Child's Playn, joka on mielestäni erittäin mainio ja karmiva filmi. Olin etukäteen aika skeptinen uuden filmin ratkaisuista, eivätkä mainokset olleet erityisen houkuttelevia. Vaikka olin iloinen, että pääsin katsomaan filmin noin kuukauden ennakkoon, kävelin leffateatteriin silti todella matalin odotuksin. Kun poistuin teatterista, olin erittäin hämmästynyt. Uusi Child's Play on nimittäin yksi parhaista kauhu-uudelleenfilmatisoinneista, minkä olen nähnyt!

Nuori Andy-poika saa syntymäpäivälahjaksi monitoimisen Buddi-nuken, minkä hän nimeää Chuckyksi. Buddi-nuket ovat ohjelmoituja rakastamaan ja huolehtimaan omistajistaan, mutta Chuckyn kohdalla homma lähtee todella pahasti (ja verisesti) käsistä.

Andy-poikaa näyttelee Lights Out -kauhuleffasta (2016) tuttu Gabriel Bateman. Andy on turhautunut ja syrjään vetäytyvä nuorukainen, jonka on vaikea löytää uusia ystäviä. Buddi-nukke on siis mitä mainioin lahja hänelle... jos se vain toimisi oikein. Hahmo on helposti samaistuttava ja on mielenkiintoista seurata, kuinka hän reagoi ymmärtäessään, että Chuckyssa on jotain pahasti vialla. Bateman on oiva valinta rooliin, onnistuessaan välittämään monenlaisia tunteita ilmeillään ja eleillään.
     Andy asuu kahdestaan äitinsä Karenin (Aubrey Plaza) kanssa, joka tapailee tympeää ja inhottavaa Shanea (David Lewis), eikä äidiltä siksi löydy aikaa pojalleen. Harmillisesti Karen jää lopulta vain tylsäksi sivuhahmoksi, joka ei tietenkään usko mitään, mitä Andy kertoo Chuckysta. Plaza ei myöskään vakuuta näyttelijänä, vaan joko ali- tai ylinäyttelee läpi leffan. Lewis sen sijaan sopii todella hyvin ärsyttävän mulkvistin rooliin.
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. etsivä Mike (Brian Tyree Henry) ja tämän vanha äiti Doreen (Carlease Burke), sekä samassa talossa asuvat nuoret Falyn (Beatrice Kitsos), Pugg (Ty Consiglio) ja Omar (Marlon Kazadi). Etsivä Mike ja Doreen ovat omilla tavoillaan hupaisat hahmot, ja Henry ja Burke ovat erinomaiset rooleissaan, mutta nuoret hahmot jäävät todella alikehittyneiksi. Falyn, Pugg ja Omar ovat totaalisen yksiulotteisia tapauksia, eikä heidän näyttelijöistä valitettavasti paista erityistä intoa elokuvaa kohtaan. Hahmot tavallaan ajavat asiansa, mutta heihin olisi voinut panostaa enemmän.
     Ja sitten on tietty itse Chucky-nukke, jonka äänenä kuullaan Mark Hamill. Etukäteen nuken muutettu ulkonäkö herätti ärtymistä fanien keskuudessa, eivätkä monet varmasti lämpene sille, mistä syystä Chucky alkaa tässä leffassa tekemään pahojaan. Alkuperäisessä elokuvassa Brad Dourifin esittämä sarjamurhaaja Charles Lee Ray siirtää synkän sielunsa lelukaupan nukkeen, mutta tällaisesta ei ole tietoakaan uudessa leffassa. Jos pääsee yli Chuckyn uudistetusta ilmeestä ja uudesta alkuperätarinasta, nukke toimii mahtavasti. Vaikka syy Chuckyn pahuudelle onkin aika laiska, on hahmo muuten yllättävänkin hyvin kirjoitettu. Elokuva onnistuu viemään katsojan nuken pään sisälle, jolloin Chuckysta saadaan välillä jopa sympaattinenkin tapaus. Hahmo onnistuu olemaan suloinen, karmiva ja hauska monellakin eri tavalla. Tähän vielä päälle se, että nuken ääninäyttelijänä toimii itse Luke Skywalker, joka oikein kunnolla herkuttelee roolillaan, niin pidin tästä Chucky-versiosta todella paljon.




Chuckyn uudistusten toimivuus ei todellakaan ollut ainoa uuden Child's Playn tarjoama yllätys. Kuten jo alussa totesin, odotukseni olivat matalat ja ajattelin filmin olevan täysin tarpeeton ja surkea uudelleenfilmatisointi, mutta läpi leffan en voinut olla miettimättä, että tämähän on jopa parempi kuin tämän edes tarvitsisi olla. Kauhuelokuvien uudelleenfilmatisoinnit ovat pääasiassa selkeästi alkuperäisiä versioitaan heikompia, mutta mukaan on onneksi mahtunut niitä, jotka toimivat omillaan erittäin menevinä filmeinä ja olen äärimmäisen iloinen, että Child's Play kuuluu tähän pieneen joukkoon. Toki elokuvasta löytyy selkeitä heikkouksia, kuten yksiulotteisiksi jäävät henkilöt, ennalta-arvattavuus ja pieni tyhjäkäynti hieman ennen elokuvan puoltaväliä, mutta ne eivät yllättävää kyllä häirinneet minua lopulta kovinkaan paljoa, sillä kokonaisuutena nautin tästä todella paljon. Kun uutta versiota suunniteltiin, tekijät pohtivat tekevänsä elokuvasta synkän ja mahdollisimman pelottavan, mutta onneksi he tulivat toisiin ajatuksiin ja tajusivat, että murhaajalelusta kertovan elokuvan pitää olla lystikäs. Ja tämähän on itse asiassa suorastaan hulvaton! Child's Play kallistuu enemmän komedian kuin kauhun puolelle ja sitä katsoessa saa nauraa jatkuvasti. Mustaa huumoria on mukana paljon ja nauroimme ystävieni kanssa näytöksessä lähes silmät kyynelissä joillekin elokuvan julmimmista vitseistä. Leffa on todella tehty kieli poskessa ja siitä jää yllättävänkin hyvä mieli, kun poistuu teatterista.

Pelottava tämä elokuva ei kuitenkaan ole (ei ainakaan itselleni), vaikka Chucky onkin paikoitellen karmiva ilmestys. Pääasiassa filmin kauhupuoli luottaa äkkisäikäytyksiin, joista osa on mukavasti rakennettuja ja joista osa on lähinnä halpamaisia temppuja. Jos kyseessä olisi puhdas kauhuleffa, äkkisäikäytykset häiritsisivät minua paljon, mutta kun leffa on enemmän komedia, tuntuvat ne lähinnä irvailulta totisten kauhuelokuvien böö-pelotteluille. Kauhupuolella ehdottomasti parasta on, kuinka raaka Child's Play on. Elokuva on saanut Suomessa korkean K18-ikärajan, eikä ihme, sillä kun verta tulee, niin sitä myös oikeasti tulee. Joillekin katsojista jotkut tapot ja kohtaukset voivat tuottaa pahaa oloa, sillä tekijät ovat päättäneet oikein kunnolla mässäillä. Ja juuri tekijöiden asenne elokuvan tekoa kohtaan sai minut pitämään tästä todella paljon. He ovat selkeästi tienneet, millaiset paineet heillä on tehdä kulttileffasta uusi versio ja siksi he pistävät täysillä haisemaan, jotta katsoja viihtyisi mahdollisimman hyvin läpi leffan. Elokuva on juuri oikealla tavalla todella yliampuva ja siksi se on mitä viihdyttävin. Ei Child's Play tule pääsemään vuoden parhaimpien elokuvien listalleni, mutta on tämä ehdottomasti yksi vuoden viihdyttävimmistä ja hauskimmista leffoista, enkä malta odottaa, että näen tämän uudestaan!




Elokuvan on ohjannut Lars Klevberg, joka on aiemmin tehnyt lyhytfilmejä, sekä todella pienelle huomiolle jääneen jännärin Polaroid (2019). Klevberg vaikuttaisi tietävän, mitä tekee, sillä hän on saanut luotua mukaan mitä mahtavimman tunnelman ja hän pistää parastaan, jotta todistaisi skeptisten Chucky-fanien ennakkoluulot vääriksi. Käsikirjoituksen taas on kirjoittanut Tyler Burton Smith, joka ei ole keksinyt hahmoille sisältöä, eikä mitään yllätyksiä tarinaan, mutta joka kuitenkin päivittää Chuckyn mitä parhaimmalla tavalla 2010-luvulle (tai voikohan tässä kohtaa jo melkein alkaa puhua 2020-luvusta). Elokuva kritisoikin hieman sitä, mihin suuntaan teknologia on menossa seuraavalla vuosikymmenellä. Child's Play on myös oivallisesti kuvattu ja välillä leffassa käytetään hauskasti hyväksi Chuckyn näkökulma-kuvaa. Yhdessä kohtaa leffa kaipaisi pientä tiivistämistä, mutta pääasiassa leikkaus on sujuvaa. Valaisu on taidokkaasti toteutettu ja kaikkein vaikuttavinta on nukkena tehty Chucky. Hahmon silmät ja jotkut vaikeammat liikkeet ovat tietokoneella toteutetut, minkä lisäksi nuken kasvoja on joissain kohdissa hieman muokattu digitaalisesti, mutta muuten on aivan mieletöntä, että tänä päivänä tekijät halusivat luoda Chuckyn oikeasti ohjailtavana nukkena! Äänimaailma on hyvin rakennettu, vaikka Bear McCrearyn säveltämät musiikit eivät jääkään mitenkään mieleen. Sen sijaan ainakin itselläni pyöri vielä pitkään päässä Chuckyn hyräilemä "The Buddi Song", minkä sanat kirjoitin arvostelun alkuun.

Yhteenveto: Child's Playn uudelleenfilmatisointi onnistuu lähes mahdottomassa, eikä ole huono uusintaversio. Kyseessä on yllättävänkin hyvä ja ennen kaikkea verinen leffa, mikä viihdyttää täysillä läpi kestonsa ja päivittää tutun tappajanuken nykyaikaan. Elokuva on enemmänkin komedia kuin kauhuleffa, mutta itseäni tuo ei haitannut, sillä synkkä huumori iski kovaa ja nauroin läpi leffan. Leffa ei ole turhaan korkeaa ikärajaansa saanut, vaan tietyissä kohtauksissa veri oikeasti roiskuu ja joillekin katsojille voi tulla huono olo niitä katsoessa. Itse Chucky-nukke tulee varmasti jakamaan mielipiteitä, mutta minä pidin todella paljon uudesta versiosta. Chuckysta on onnistuttu tekemään samaan aikaan sekä sympaattinen että karmiva ja on hienoa, kuinka paikoitellen saattaa huomatakin kannustavansa Chuckya. On myös mahtavaa, että pääasiassa Chucky on toteutettu oikeasti nukkena. Mark Hamillin äänirooli tekee nukesta tietty vielä entistäkin mahtavamman. Muutkin näyttelijät tekevät pääasiassa kelpo työtä, lukuunottamatta Aubrey Plazaa. Gabriel Bateman on nappivalinta pääosaan Andy-pojaksi, mutta muut nuoret hahmot jäävät todella yksiulotteisiksi. Filmistä löytyy kyllä heikkoutensa, mutta pääasiassa Child's Play on todella viihdyttävä ja veikeä paketti, mikä todisti ennakkoluuloni iloisesti vääriksi. Toivonkin kaikkien Chucky-fanien antavan tälle elokuvalle mahdollisuuden ja onhan se hyvä, että tätä kautta uusi sukupolvi saattaa löytää tämän leffasarjan. Enkä todellakaan pistäisi vastaan, jos tekijät haluavat tehdä tälle jatkoa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Child's Play, 2019, Orion Pictures, BRON Studios, Bron Creative, KatzSmith Productions, Metro-Goldwyn-Mayer, Oddfellows Entertainment, TF1 Studio