Heroes, kausi 1: Genesis (2006-2007) - sarja-arvostelu

HEROES - KAUSI 1: GENESIS

Luoja: Tim Kring

Näyttelijät: Sendhil Ramamurthy, Milo Ventimiglia, Hayden Panettiere, Masi Oka, Ali Larter, Adrian Pasdar, Jack Coleman, Greg Grunberg, Santiago Cabrera, Tawny Cypress, James Kyson Lee, Noah Gray-Cabey, Zachary Quinto, Leonard Roberts, Ashley Crow, Thomas Dekker, Lisa Lackey, Jimmy Jean-Louis, Christine Rose, Christopher Eccleston, Randall Bentley, Eric Roberts ja Malcolm McDowell

Genre: draama, jännitys, fantasia

Jaksomäärä: 23

Jakson kesto: 42 minuuttia - 53 minuuttia - Yhteiskesto: noin 16 tuntia 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Heroes on Tim Kringin luoma supersankarisarja. Kring sai idean erilaisesta supersankaritarinasta ja kertoi siitä NBC-kanavalle, missä innostuttiin valtavasti. Kuvaukset käynnistyivät loppukeväästä 2006 ja lopulta Heroesin ensimmäinen tuotantokausi, lisänimeltään Genesis alkoi pyöriä televisioissa 25. syyskuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Sarja nousi nopeasti suureen suosioon, keräsi kehuja kriitikoilta ja sai parhaan draamasarjan ja miessivuosan Golden Globe -ehdokkuudet, sekä parhaan draamasarjan, ohjauksen, miessivuosan, lavastuksen, leikkauksen, äänityksen, stunt-työskentelyn ja erikoistehosteiden Emmy-ehdokkuudet. Itse olen tiennyt Heroesista siitä asti, kun sen esitys alkoi Suomen televisioissa ja lapsena halusin todella paljon nähdä sarjan, mutta jostain syystä en ole koskaan aiemmin katsonut kohtaustakaan sarjasta. Kuitenkin nyt kun huomasin sarjan viettävän 20-vuotisjuhlaansa, päätin sen kunniaksi vihdoin ja viimein katsoa Heroesin läpi ja samalla arvostella sarjan.

Ihmiset ympäri maailman hoksaavat omaavansa erikoisia voimia lentämisestä näkymättömyyteen ja ajatusten lukemisesta ajan hallitsemiseen. Pian he joutuvat myös huomaamaan, että eri tahot jahtaavat heitä näiden kykyjen takia.

Heroes kertoo toisilleen pääasiassa tuntemattomista ihmisistä, jotka huomaavat omaavansa erilaisia voimia, mitkä muuttavat heidän elämänsä pysyvästi. Hahmoja ovat muun muassa newyorkilainen senaattori Nathan Petrelli (Adrian Pasdar), joka osaa lentää, hänen veljensä Peter (Milo Ventimiglia), joka pystyy käyttämään lähellään olevien yli-ihmisten voimia, huumeaddikti Isaac Mendez (Santiago Cabrera), joka pystyy näkemään tulevaisuuteen, high schoolia käyvä huutosakkilainen Claire Bennet (viime kuussa menehtynyt Hayden Panettiere), jonka saamat ruhjeet ja vammat paranevat samantien itsestään, poliisi Matt Parkman (Greg Grunberg), joka pystyy lukemaan muiden ajatuksia, yksinhuoltajaäiti Niki Sanders (Ali Larter), jonka sisällä piilee hänen paha versionsa Jessica, sekä oma suosikkini, japanilaismies Hiro Nakamura (Emmy- ja Golden Globe -ehdokkuudet saanut Masi Oka), joka pystyy kontrolloimaan aikaa ja avaruutta ja kokeekin kohtalonsa olevan supersankaruus.

     Muita hahmoja sarjassa ovat tutkija Mohinder (Sendhil Ramamurthy), jonka isä (Erick Avari) etsi näitä supervoimaisia yksilöitä ja joka jatkaa isänsä jalanjäljissä, kun tämä murhataan, Clairen vanhemmat Noah (Jack Coleman) ja Sandra (Ashley Crow), Isaacin tyttöystävä Simone (Tawny Cypress), Mattin vaimo Janice (Lisa Lackey), Nikin poika Micah (Noah Gray-Cabey), Hiron paras kaveri Ando (James Kyson Lee), supervoimaisia jahtaava Sylar (Zachary Quinto), sekä mysteerinen herra Linderman (Malcolm McDowell), jolla vaikuttaisi olevan näppinsä pelissä vähän kaikessa. Hahmogalleria on läpikotaisin mainio ja jokaista syvennetään onnistuneesti läpi kauden. Näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä ja Okan vilpitön into sarjaa kohtaan tarttuu katsojaan joka kerta, kun totaalisen sympaattinen mies on ruudulla.

Heroes liittyy Lostin (2004-2010), Paon (Prison Break - 2005-2017) ja Supernaturalin (2005-2020) joukkoon 2000-luvun alkupään sarjoista, joista en voi olla soimaamatta itseäni siitä, etten ollut älynnyt katsoa niitä aiemmin. Kaikkien näiden avauskaudet ovat erinomaisia ja toivon toki, ettei Heroesille käy sama kuin niille, eli että myöhemmillä kausilla taso tippuisi kuin lehmän häntä. Minä olen tässä viimeisten parin vuosikymmenen aikana ehtinyt nähdä jos jonkinlaista supersankaritarinaa, mutta silti Heroes pääsi yllättämään edelleen raikkaalta tuntuvalla lähestymistavallaan. Sarja saattaa olla täynnä supervoimaisia yli-ihmisiä, mutta nämä tyypit eivät ole järin kiinnostuneita auttamaan viattomia voimillaan, vaan he yrittävät lähinnä itse pärjätä kummallisen tilanteensa kanssa.

Sarjasta kyllä huomaa, että sen luoja Tim Kring kyseli neuvoa Lostia työstäneeltä ystävältään Damon Lindelofilta, sillä vaikka konseptit ovatkin täysin erilaiset, Lostin vaikutus näkyy Heroesissa. Kyseisen sarjan tapaan myös tässä on yllä vahva mysteerihenki, joka nappaa välittömästi koukkuunsa. Mistä ihmeestä nämä hahmot yhtäkkiä saivat voimansa? Kuka kumma on herra Linderman? Miksi Sylar jahtaa näitä superihmisiä? Ja miksi Clairen isä on niin hemmetin epäilyttävä? Enpä olekaan hetkeen katsonut näin vangitsevaa sarjaa, jonka vajaan kolmen vartin mittaiset jaksot tuntuvat kulkevan kuin siivillä ja jonka joka jakson päätteeksi on pakko päästä näkemään, mitä näille hahmoille seuraavaksi tapahtuu.

Avauskauden 23 jaksoa ovat poikkeuksellisen hyvin hyödynnetyt, eikä sekaan oikeastaan mahdu turhempaa tyhjäkäyntiä lainkaan. On erittäin mielenkiintoista seurata näitä kaikkia hahmoja ja kuinka he suhtautuvat tilanteeseensa eri tavoin. Pikkuhiljaa käy selväksi, että heitä kaikkia yhdistää muukin kuin yliluonnolliset kyvyt ja vähitellen nämä lukuisat risteilevät juonikuviot alkavat sulautua selkeämmäksi kokonaisuudeksi. Jaksojen varrelta ei tosiaankaan koukkuja ja käänteitä puutu ja jännitekin pidetään vähän väliä korkealla. Se, mistä intoilin paljon, oli kauden tietty haikeus ja filosofisuus, joka loi mukaan omanlaistaan mystiikkaa. Kausi vie tietyllä tavalla tarinansa päätökseen, mutta jättää samalla oven auki uusille seikkailuille, enkä malta odottaa näkeväni, kuinka Heroes tästä jatkuu. Aivan fantastinen startti!

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat ilmapiiriä vakuuttavasti ja pitävät pakkaa taitavasti kasassa. Useat juonikuviot toteutettiin niin, että jokainen käsikirjoittaja sai työstettäväkseen jonkun hahmon tarinan, jotka sitten joku heistä sai tehtäväkseen yhdistää koherentiksi jaksoksi. Toteutustapa toimii ja juonikuviot kulkevat sulavasti lomittain, vain parin jakson keskittyessä yhteen ainoaan kertomukseen. Heroes on myös hyvin kuvattu ja leikattu, sekä sen voimakkaassa värimäärittelyssä on oma viehätyksensä. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus mainiota ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Tietokonetehosteista kuitenkin paistaa läpi pienehkö televisiobudjetti ja parit siisteiksi tarkoitetut jutut näyttävät näin 20 vuotta myöhemmin aika kököiltä. Äänityöskentely on pääasiassa oivallista ja Wendy Melvoinin ja Lisa Colemanin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.10.2025 - Muokattu 16.8.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org

Heroes, Yhdysvallat, 2006-2010, Tailwind Productions, NBC Universal Television

Unchosen (2026) - sarja-arvostelu

UNCHOSEN

Luoja: Julie Gearey

Näyttelijät: Molly Windsor, Asa Butterfield, Fra Fee, Christopher Eccleston, Aston McAuley, Olivia Pickering, Siobhan Finneran ja Alexa Davies

Genre: draama, jännitys

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 40 minuuttia - 49 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Unchosen on Julie Geareyn luoma jännityssarja. Gearey sai idean luettuaan erilaisista omiin oloihinsa syrjäytyneistä uskonlahkoista, erityisesti Plymouthin veljistä. Aluksi työnimellä "Out of the Dust"  kulkeneen projektin kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2024 ja nyt Unchosen on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Kiinnostuin sarjasta, kun näin sen Netflixin tulevien julkaisujen joukossa ja ryhdyinkin katsomaan Unchosenia pian sen ilmestymisen jälkeen.

Isossa-Britanniassa pienen kultin rauha rikkoontuu, kun salaperäinen muukalainen ilmestyy kuvioihin.

Molly Windsor ja Asa Butterfield näyttelevät Rosieta ja Adamia, avioparia, jotka kuuluvat pieneen kulttiin, jotka elelevät omissa oloissaan metsän reunalla ja jotka ovat harvakseltaan tekemisissä ulkomaailman kanssa. Vaikka kultti toimii hyvin konservatiivisten arvojen varassa, miehen ollessa selvästi korkeammassa asemassa kuin nainen, Rosiella ja Adamilla menee päällisin puolin hyvin. He rakastavat toisiaan ja onpahan heillä myös tytär Grace (Olivia Pickering). Kaikki kuitenkin muuttuu, kun myrskyn keskellä Grace meinaa hukkua lampeen ja hänet pelastaa mysteerinen muukalainen Sam (Fra Fee). Windsor, Butterfield ja Fee ovat kaikki kolme oivallisia rooleissaan. Windsor tulkitsee mainiosti hahmonsa kasvavaa kiinnostusta ulkomaailmaa kohtaan, kun taas Butterfield on hyvä perinteistä kiinni pitävänä miehenä. Fee taas istuu passelisti rooliinsa salaperäiseksi Samiksi, josta ei oikein tiedä, onko mies liikkeellä hyvillä vai ikävillä tarkoitusperillä.

     Sarjassa nähdään myös muun muassa Christopher Eccleston kulttia johtavana herra Phillipsinä ja Siobhan Finneran hänen vaimonaan, sekä Aston McAuley kulttiin kuuluvana Isaacina, joka on kuitenkin alkanut hissuksiin kyseenalaistamaan kultin toiminnan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin osistaan, pian Suomessa Arctic Lights Comic Con -tapahtumassa vierailevasta Ecclestonista löytyessä oikeaa karismaa kulttijohtajan rooliin.

Unchosen osoittautui hyväksi draamajännäriksi, joka on aihepiiriltään varsin mielenkiintoinen. Ainakin sarjan avausjakson mukaan tällaisia eristäytyneitä kultteja on pelkästään Isossa-Britanniassa yli kaksi tuhatta. Sarjan kultti ei varsinaisesti kerro niistä yhdestäkään, vaan esittelee oman uskonlahkonsa, jonka perinteikkäät katsomukset ja tavat uhkaavat törmätä seinään, kun Samin saapuminen kuvioihin saa uskovaiset pohtimaan omia näkemyksiään uudelleen. On kiinnostavaa tutustua tähän kulttiin ja heidän tapoihinsa, eikä aikaakaan, kun varsinainen tarina jo käynnistyy. Heti on selvää, että Samissa on jotain hämärää, mutta mitä, se selviää vasta myöhemmin.

Kuusi noin kolmen vartin mittaista jaksoa on passelin tiivis mitta Unchosenille, etenkin kun sarja ei lupaavista lähtökohdistaan huolimatta oikein missään kohtaa ampaissut sillä lailla vauhtiin kuin olisin toivonut. Nyt sarja jää lähinnä vain kelvolliseksi, mutta sellaisenaankin tarpeeksi toimivaksi paketiksi. Tapahtumaketjun etenemistä seuraa mielellään ja finaalijaksosta on jopa saatu ihan jännittävä. Pidän siitä, mihin sarja päättyy nyt ja jos Unchosen jää minisarjaksi, olen tyytyväinen huipennukseen, mutta en toisaalta pistäisi vastaan, jos sarjaa päätetäänkin jatkaa, koska tämä lopetus avaa kieltämättä mahdollisuuden mielenkiintoiselle kakkoskaudelle.

Sarjan ohjaajakaksikko Jim Loach ja Philippa Langdale rakentavat ilmapiiriä kelvollisesti, mutta Julie Geareyn käsikirjoitukset jäävät hieman ailahteleviksi, vaikka niistä löytyykin hyviä aiheita ja toimivaa eroottista latausta. Teknisesti Unchosen on oivallinen. Sarja on osaavasti kuvattu, lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaailmakin on hyvin kasattu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com

Unchosen, Iso-Britannia, 2026, Double Dutch Productions

Arvostelu: 28 päivää myöhemmin (28 Days Later - 2002)

28 PÄIVÄÄ MYÖHEMMIN

28 DAYS LATER

Ohjaus: Danny Boyle
Pääosissa: Cillian Murphy, Naomie Harris, Brendan Gleeson, Megan Burns, Noah Huntley, Christopher Eccleston, Stuart McQuarrie, David Schneider, Ricci Harnett, Alex Palmer, Bincu De Stoppani ja Jukka Hiltunen
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 18

28 Days Later, eli suomalaisittain 28 päivää myöhemmin on Danny Boylen ohjaama kauhuelokuva. Boyle oli juuri tehnyt elokuvan The Beach (2000), joka perustui Alex Garlandin samannimiseen kirjaan vuodelta 1996. Garland kertoi Boylelle ideastaan uudenlaiseen zombielokuvaan ja Boyle innostui siitä. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2001 ja kuvausryhmä kohtasi suuria haasteita saada tarvittavat otokset autiosta Lontoosta. He pystyivät kuvaamaan vain vajaan tunnin ajan aikaisin aamulla, ennen kuin kadut oli aukaistava yleiseen käyttöön. Kuvaukset saatiin kuitenkin vietyä päätökseen ja lopulta 28 päivää myöhemmin sai maailmanensi-iltansa 1. marraskuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten. Elokuva oli pieneen budjettiinsa verrattuna iso menestys ja niin kriitikot kuin kauhufanit kehuivat sitä. Vuosien varrella leffa on noussut moderniksi kauhuklassikoksi, jota pidetään zombigenren uudelleen henkiin herättäjänä. Itse olin nähnyt 28 päivää myöhemmin kerran aiemmin joitain vuosia sitten, mutten silloin pitänyt siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Isossa-Britanniassa lähtee leviämään vaarallinen tauti, joka muuttaa sairastajansa raivokkaiksi ja verenhimoisiksi. 28 päivää myöhemmin mies nimeltä Jim herää sairaalasta Lontoossa, huomatakseen kaupungin autioituneen lähes kokonaan - jäljellä ovat enää kaameat taudinkantajat ja kourallinen selviytyjiä.

Nykyään Peaky Blinders - gangsteriklaani -televisiosarjan (Peaky Blinders - 2013-2022) Tommy Shelbynä parhaiten tunnettu Cillian Murphy nähdään yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan Jiminä, miehenä, joka herää koomasta sairaalassa ja hoksaa, ettei maailma ole enää entisensä. Katsoja lähtee kiinnostuneena (joskin jännittäen) Jimin mukana selvittämään, mitä on oikein tapahtunut ja minne kaikki ovat kadonneet. Jimistä saadaan aikaiseksi kiinnostava tyyppi, jota jopa kannustaa selviytymään, mikä on turhankin harvinaista kauhuelokuvissa. Murphy sopii osaansa hyvin ja vie hahmoaan onnistuneesti eteenpäin, mitä pidemmälle tarina kulkee.

     Matkansa varrella Jim kohtaa muutamia ihmisiä, jotka ovat onnistuneet selviytymään verenhimoisten taudinkantajien valtaamassa maassa, kuten Naomie Harrisin ja Noah Huntleyn näyttelemät ystävät Selenan ja Markin, Brendan Gleesonin ja Megan Burnsin näyttelemät isän ja tyttären Frankin ja Hannahin, sekä Christopher Ecclestonin esittämän majuri Henry Westin. Läpikotaisin näyttelijät hoitavat hommansa mainiosti. Minimaalisen hahmogallerian ansiosta lähes jokaista henkilöä päästään kaivamaan astetta syvemmälle, eivätkä he onneksi jää pinnallisiksi pahviukoiksi, joiden kohtalo ei jaksa kiinnostaa. Elokuvassa nähdään myös lisäksi suomalainen näyttelijä Jukka Hiltunen eläinaktivistina ja leffassa jopa kuullaan repliikki suomeksi! Torille, yhä 20 vuotta ilmestymisen jälkeen!

Aina silloin tällöin on hyvä antaa elokuville uusia mahdollisuuksia ja tämä oli erittäin hyvä esimerkki siitä. En aiemmin pitänyt 28 päivää myöhemmin -elokuvasta lähes yhtään, mutta tällä kertaa pidin siitä todella paljon. Vaikka yhä koin sen hyperaktiivisen leikkauksen paikoitellen turhan hektiseksi ja halpojen kameroiden jäljen aika mössöiseksi, nämäkään asiat eivät erityisemmin häirinneet minua. Ymmärrän nyt hyvin, miksi filmiä pidetään suuressa arvossa kauhugenressä ja erityisesti zombielokuvien joukossa - vaikkei ohjaaja Danny Boyle itse pidäkään tätä zombielokuvana. Mutta siis, onhan se juurikin sitä. Katsojien totuttua liikaakin klassisiin, laahustaviin Romero-zombeihin, Boyle ravisteli lajityyppiä uudenlaisilla, uhriaan kohti suorastaan rynnistävillä raivohulluilla. Vaikka jo ennen 28 päivää myöhemmin -leffaa oli nähty juoksevia zombeja, Boyle vei monsterit uudelle tasolle ja sai katsojat jälleen pelkäämään näitä örveltäjiä.

Boyle on rakentanut elokuvaan vallitsevan ahdistuksen tunteen ja stressitasot vain nousevat, kun katsoja näkee ensimmäistä kertaa nämä zombit täydessä vauhdissa. Leffasta löytyy useampi suorastaan piinaava kohtaus, joissa päähenkilöt todella joutuvat juoksemaan henkensä edestä, jotta eivät joudu näiden verenhimoisten sekopäiden ateriaksi. Intensiivisyyttä vain lisää Boylen tekninen työ, mutta käydään sitä läpi vasta kohta. Kauhun ohella Boyle tarjoaa yllättävänkin onnistunutta ihmisdraamaa, eikä pelkää esittää selviytymiskamppailua välillä hempeänä romantiikkana tai herkkänä isä-tytär-suhteena. Nykyään scifielokuvien Ex Machina (2014) ja Hävitys (Annihilation - 2018) ohjaajana tunnettu Alex Garland on panostanut käsikirjoituksessaan hahmoihin, eikä ole vain kirjoittanut mukaan tylsiä paperinohuita tyyppejä zombien ruoaksi. Vaikka kestoa on liki kaksi tuntia, 28 päivää myöhemmin pitää hyvin mukanaan ja kulkee yllättävänkin vauhdikkaasti loppuunsa.

Tekniseltä puoleltaan kyseessä on varsin omalaatuinen teos. Koska suuri osa budjetista kului Lontoon katujen sulkemiseen aamuvarhain, eikä aikaa ollut monimutkikkaiden kamera-asetelmien rakentamiseen, filmi päätettiin kuvata halvemmalla ja pienemmällä kameralla, joka johti lopulta hieman epätarkkaan kuvaan. Tänä päivänä isolta 4K-ruudulta katseltuna 28 päivää myöhemmin onkin paikoitellen aikamoista suttua kuvanlaadultaan, mutta samalla kuvan tietty tunkkaisuus, sottaisuus ja rosoisuus vain tehostavat leffaa. Onneksi tekijät päättivät käyttää rahansa juuri tietyin tavoin, sillä Lontoon tyhjät kadut ovat vaikuttavan aavemainen näky ja katsojasta tuntuu siltä kuin kaupunki olisi oikeasti autioitunut. Vauhdikasta kameratyöskentelyä vain nopeuttaa äkkipikainen leikkaus. Kuten aiemmin totesin, välillä nopeatempoinen editointi käy raskaaksi, mutta Boyle onnistuu hyödyntämään sitä myös tehokkaasti. Lavasteet, valaisu, maskeeraukset ja äänimaailma ovat myös hyvin rakennetut ja John Murphyn säveltämät musiikit nostavat tunnelmaa entisestään.

Yhteenveto: 28 päivää myöhemmin on erittäin mainio ja paikoitellen jopa piinaavan jännittävä kauhuelokuva. Ohjaaja Danny Boyle rakentaa tunnelmaa tehokkaasti alusta alkaen. Kuvat autioituneesta Lontoosta ovat onnistuneen hyytävät ja ensikohtaaminen raivoavien zombien kanssa on erityisen vaikuttava. Toimivan kauhun keskeltä löytyy myös mainiota ihmisdraamaa. Hahmot eivät ole pelkkiä lihankimpaleita zombien ruokalistaksi, vaan oivallisesti kehiteltyjä henkilöitä, joiden kohtaloista jopa välittää. Näyttelijät myös suoriutuvat osistaan hyvin. Halvan kameran suttuinen jälki ja hektinen leikkaus häiritsevät välillä, mutta samalla ne myös tehostavat filmiä ja luovat siihen omanlaisensa tyylin. Suosittelenkin 28 päivää myöhemmin erittäin lämpimästi kaikille kauhu- ja zombileffojen ystäville, erityisesti näin sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä vaihtoehtoinen versio elokuvan loppuhuipennuksesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.10.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
28 Days Later, 2002, DNA Films, British Film Council

Arvostelu: The Others (2001)

THE OTHERS

Ohjaus: Alejandro Amenábar

Pääosissa: Nicole Kidman, Alakina Mann, James Bentley, Fionnula Flanagan, Elaine Cassidy, Eric Sykes, Christopher Eccleston, Renée Asherson ja Alexander Vince

Genre: kauhu, draama

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 16

The Others on Nicole Kidmanin tähdittämä kauhuelokuva. Ohjaaja Alejandro Amenábar kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen aluksi äidinkielellään espanjaksi, mutta päätti lopulta tehdä elokuvan englanniksi. Filmin kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2001 ja lopulta The Others sai maailmanensi-iltansa 2. elokuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Kyseessä oli kriitikoiden kehuma menestys (jopa kaikkien aikojen menestynein espanjalaiselokuva), joka sai Espanjassa 15 Goya-ehdokkuutta (mm. paras naispääosa, uusi näyttelijä, puvustus, maskeeraus ja musiikki), joista voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, kuvauksen, lavastuksen, leikkauksen ja äänityksen palkinnot, minkä lisäksi se sai parhaan naispääosan BAFTA- ja Golden Globe -ehdokkuudet. Itse en ollut aiemmin nähnyt The Othersia, vaikka olen tiennyt siitä jo vuosia. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein juhlavuoden kunniaksi vilkaista, mistä oikein on kyse?

Vuonna 1945 Grace Stewart asuu isossa kartanossa kahden valoherkän lapsensa kanssa, Gracen miehen lähdettyä sotaan. Kun Grace palkkaa palvelusväkeä auttamaan askareissa ja lasten kanssa, alkaa kartanossa tapahtua kummia. Ovet ja verhot avautuvat ja sulkeutuvat itsekseen ja Gracen tytär kertoo nähneensä talossa ihmisiä, joihin muut eivät ole törmänneet...

Pääroolissa Grace Stewartina nähdään Nicole Kidman, joka sai roolityöstään mm. Golden Globe -ehdokkuuden. Kuitenkin kun Kidmania pyydettiin elokuvaan, hän ei aluksi halunnut olla mukana tällaisessa kauhutarinassa. Kidman on kertonut jälkikäteen, että vielä kuvaustenkin aikana hän pohti projektista poistumista, kokiessaan kertomuksen niin ahdistavaksi, että näki painajaisia. Selvästi oli kuitenkin hyvä, että hän tarttui rooliin, sillä Kidman tekee The Othersissa yhden parhaista roolisuorituksistaan. Häneltä löytyy heikommat hetkensä, erityisesti liittyen alkupään säikähtelyihin, joissa Kidmanin reaktiot ovat selvää näyttelemistä. Muuten hän kuitenkin pärjää hyvin ja tuo taidokkaasti esiin äidin kokeman vimman suojellakseen lapsiaan pahalta. Gracen lapsina, Annena ja Nicholasina nähdään Alakina Mann ja James Bentley, jotka ovat myös hyviä valintoja osiinsa. Anne ja Nicholas ovat niin herkkiä auringonvalolle, että pelkkä valon osuminen heidän ihoonsa voi koitua kuolettavaan allergiseen reaktioon.

     Perheen lisäksi elokuvassa nähdään myös Fionnula Flanagan, Elaine Cassidy ja Eric Sykes lastenhoitaja Millsinä, tämän mykkänä avustajana Lydiana ja puutarhuri Tuttlena, jotka Grace palkkaa auttamaan talon ja lasten kanssa. Cassidy ja Sykes eivät tee erityistä vaikutusta, mutta Flanagan tekee kenties jopa filmin parhaan roolityön herttaisena, joskin epäilyttävänä hoitajana.

The Others osoittautui erittäin hyväksi ja jännittäväksi kummitustarinaksi, josta kuitenkin uskon, että vasta toinen katselukerta tulee oikeasti määrittämään, toimiiko elokuva vai ei. Mitään erityisemmin paljastamatta sanon, että elokuva rakentuu lopulta niin voimakkaasti sen käänteiden varaan, jotka pyöräyttävät koko homman päälaelleen. Kyseessä todella on niitä käänteitä, jotka saavat näkemään kaiken aiemmin tapahtuneen täysin uudessa valossa. Siksi kun elokuvan katsoo uudelleen, tulee vastaan filmin todellinen koettelemus, eli toimiiko se enää, kun katsoja tietää, mistä kaikessa on kyse? Näin ensimmäisellä katselulla tarina toimii erittäin hyvin, pitäen tiukasti mukanaan läpi tunnin ja kolmen vartin keston. 

Vielä tarinaa enemmän pidin elokuvan tunnelmasta. Ohjaaja Alejandro Amenábar ei viljele filmiään täyteen kauhuelokuvien pahinta vitsausta, eli kovaäänisiä äkkisäikäytyksiä. Leffa on hyvin hiljainen ja rauhallinen, mutta sitäkin tehokkaampi jännityspuolellaan. Epämiellyttävä henki on kaiken aikaa läsnä ja tunnelmaa kasvatellaan vähitellen. Amenábar todella ymmärtää, että karmivinta on se, mitä ei näe ja niinpä näemme pääasiassa vain hahmojen reaktioita, kun nämä näkevät jotain kaameaa. Ahdistavaa ilmapiiriä lisää se, että kartano on jatkuvan sumun ympäröimä, mikä herättää nopeasti tunteen siitä, ettei pakopaikkaa ole. Lasten sairaus taas antaa hyvän syyn sille, miksi päiväsaikaankin kartano täytyy pitää pimeänä. Hiljaiset kohtaukset, joissa hahmot kulkevat pelkässä kynttilänvalossa kartanon kolkkoja käytäviä saavat katsojan olemaan täysin hievahtamatta. Elokuvan sijoittaminen toisen maailmansodan aikaan on hyvä päätös, sillä filmi ei olisi yhtä kutkuttava nykypäivään sijoittuessa kaikenlaista modernien vimpainten kera.

Sen lisäksi, että ajankuva on toteutettu hienosti lavastein ja puvustuksin, myös kuvauksessa on jotain vanhaa. Filmille kuvaaminen tuo mukaan tiettyä kuvan kohinaa ja filmikuvien pientä rätinää, mikä herättää tunnetta, että The Others olisi tehty ennen 2000-lukua. Kuvaus on kaikin puolin tyylikästä ja sitä tehostaa oiva valaisu. Lisäksi elokuvassa vallitsee hyvin alakuloinen, mutta samalla hieman kauniskin värimaailma. Leikkaus on sujuvaa ja visuaalista antia tukee mainio äänimaailma. Ohjauksen ja käsikirjoituksen lisäksi Amenábar yllättää sillä, että hän vastaa myös leffan musiikeista! Eivät musiikit jää erityisemmin mieleen, mutta harvemmin näkee, että ohjaaja hoitaa senkin tontin, mikä on ihailtavaa.

Yhteenveto: The Others on erittäin mainio ja tunnelmallinen kummituskertomus. Ohjaaja Alejandro Amenábarin luoma henki on koukuttavan jännittävä ja elokuva on täynnä kohtauksia, joissa katsoja seuraa tapahtumia ihan hiirenhiljaa ja hievahtamatta. Amenábar ei luota mihinkään hölmöihin äkkisäikäyttelyihin, vaan saa aikaan aidosti karmivaa ilmapiiriä. Hänen työssään on jotain viehättävän vanhanaikaista ja sitä vanhanaikaisuutta vain korostaa leffan kuvaus kohisevan filmikuvan kera. Näyttelijät tekevät hyvää työtä, vain lisäten tunnelmaa. Nicole Kidman tekee yhden uransa vakuuttavimmista roolisuorituksista, mutta parhaan esityksen tarjoaa Fionnula Flanagan. Käsikirjoitus on oivallinen, mutta sen toimivuus selviää oikeastaan vasta toisella katselulla, sillä tarina rakentuu niin vahvasti käänteidensä varaan. Toisella katselulla sitten selviää, toimiiko tarina yhä, kun tietää jo, mistä kaikessa on kyse? Ensimmäisellä katselulla The Others kuitenkin osoittautui todella hyväksi filmiksi, jota suosittelen hieman hiljaisempien ja tunnelmoivien kummitustarinoiden ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Others, 2001, Cruise/Wagner Productions, Sogecine, Las Producciones del Escorpión, Dimension Films, Canal+, StudioCanal, Lucky Red, Miramax

Arvostelu: G.I. Joe: The Rise of Cobra (2009)

G.I. JOE: THE RISE OF COBRA

Ohjaus: Stephen Sommers
Pääosissa: Channing Tatum, Marlon Wayans, Sienna Miller, Rachel Nichols, Ray Park, Saïd Taghmaoui, Christopher Eccleston, Byung-hun Lee, Adewale Akinnuoye-Agbaje, Dennis Quaid, Joseph Gordon-Levitt, Arnold Vosloo, Jonathan Pryce ja Brendan Fraser
Genre: toiminta, seikkailu, scifi, komedia
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

G.I. Joe: The Rise of Cobra perustuu Hasbron 1960-luvulla alkaneeseen "G.I. Joe" -lelusarjaan ja sen pohjalta tehtyihin sarjakuviin ja animaatiosarjoihin. Lelujen elokuvaoikeudet päätyivät 1990-luvulla Threshold Entertainment -yhtiön käsiin, mutta kun yhtiö päättikin keskittyä Mortal Kombat -leffoihin (1995-1997), G.I. Joe -filmiä ei tapahtunutkaan. Vuonna 2003 tuottaja Lorenzo di Bonaventura kiinnostui elokuvan teosta ja alkoi työstämään sitä yhdessä Hasbron kanssa. Tekijät kokivat kuitenkin vaikeuksia, sillä maailma muuttui Irakin sodan myötä, eikä ollut enää varmaa, voiko tällaista armeijakeskeistä toimintaelokuvaa julkaista. 2007 Muumion (The Mummy - 1999) ohjaaja Stephen Sommers saatiin mukaan projektiin ja leffan teko alkoi tosissaan edistymään. Kuvaukset alkoivat vihdoin helmikuussa 2008 ja lopulta G.I. Joe: The Rise of Cobra sai maailmanensi-iltansa 27. heinäkuuta - tasan kymmenen vuotta sitten. Elokuva oli hitti lippuluukuilla, muttei voittanut faneja tai kriitikoita puolelleen. Leffa oli jopa ehdolla kuudesta Razzie-palkinnosta (huonoin elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, adaptaatio, miessivuosa ja naissivuosa, minkä elokuva "voitti") ja elokuvan päätähti Channing Tatum tunnusti myöhemmin haastattelussa, että hän inhosi leffan tekoa ja että hänen kolmen elokuvan sopimuksensa Paramount-yhtiön kanssa pakotti hänet tekemään leffan. Itse kyllä pidin G.I. Joe: The Rise of Cobrasta, kun kävin katsomassa sen isäni kanssa teattereissa kesällä 2009... mikä saattoi tosin johtua siitä, että olin silloin 11-vuotias. Olen nähnyt leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo kahdeksan vuotta. Olen välillä pohtinut elokuvan uudelleenkatselua ja kun huomasin leffan täyttävän 10 vuotta, päätin kokeilla, kuinka hyvin filmi toimisi tällä kertaa. Ei hyvin.

Sotilaskaverukset Duke ja Ripcord päätyvät mukaan salaiseen G.I. Joe -tiimiin, joka yrittää pysäyttää vaarallisia nano-ohjuksia havittelevan Cobra-järjestön.

Armeijan ystäviä Dukea ja Ripcordia näyttelevät Channing Tatum ja Marlon Wayans. Kuten kerroin, Tatum koki, että hänet painostettiin mukaan elokuvaan, mutta hänen uransa ollessa vasta aluillaan, hän ei vielä uskaltanut näyttää tätä roolityössään ja toisaalta hyvä niin. Ei Tatum kovin kummoinen ole roolissa, mutta hän ainakin hyppää kunnolla mukaan ja yrittää parhaansa läpi leffan. Komedioista, kuten Kulman kundit eivät ole uhka yhteiskunnalle kuumana kesäpäivänä South Centralissa (Don't Be a Menace to South Central While Drinking Your Juice in the Hood - 1996),  Scary Movie (2000) ja White Chicks - agentit minimekoissa (White Chicks - 2004) tuttu Marlon Wayans on erikoinen valinta sotilaan ja toimintasankarin rooliin, vaikka hänestä onkin tehty elokuvan vitsiniekka. Wayans sai roolityöstään huonoimman miessivuosan Razzie-palkinnon, muttei hän omasta mielestäni erityisen huono ole roolissaan. On veikeä nähdä hänet juoksemassa innokkaasti huipputeknologisten pyssyjen kanssa jointin sijaan.
     G.I. Joe -tiimiin kuuluvat porukan johtaja kenraali Hawk (Dennis Quaid), älykäs ja hyvä taistelija Scarlett (Rachel Nichols), hakkeri Breaker (Saïd Taghmaoui), suurikokoinen ja vahva Heavy (Adewale Akinnuoye-Agbaje), sekä ehdoton suosikkini, mustiin pukeutuva ninja Snake Eyes (Ray Park). Miekkaansa heilutteleva ja tyylikkäitä stuntteja tekevä mykkä Snake Eyes oli aivan mahtava 10 vuotta sitten, kun näin leffan ensimmäistä kertaa ja oli hauska huomata, kuinka hahmo tuotti yhä samanlaista lapsenomaista riemua. Hänelle ja parille muulle G.I. Joen tiimiläisistä on onnistuttu kirjoittamaan jonkinlaista taustatarinaa, mutta hahmot jäävät silti aika yksiulotteisiksi. Kenraali Hawk vain antaa ohjeita, Heavy on pelkästään uhkaavan lihaksikas ja Breaker on nero. Scarlett nostetaan usein toimivasti esille, mutta naisena hän joutuu valitettavasti myös olemaan jonkun miessankarin ihastuksen kohde. Näyttelijät ovat kelvollisia rooleissaan, mutta yksikään ei erityisemmin vakuuta taidoillaan.
     Tarinan pahiksia ovat Cobra-järjestön ilkikuriset jäsenet. Porukkaa johtaa asetehtailija herra McCullen (Christopher Eccleston), joka lähinnä seisoo tyylikäs puku päällään ja komentaa tympeästi ohjeita. Paronitar (huonoimman naissivuosan Razzien roolista voittanut Sienna Miller) on vakooja, joka taitaa monenlaiset taistelutyylit. Storm Shadow (Byung-hun Lee) on Snake Eyesin tavoin ninja ja muiden ammuskellessa toisiaan laseraseilla sun muilla, nämä kaksi ottavat miehestä mittaa miekoin. Zartan (Arnold Vosloo) taas on naamioitumisen mestari. Mukana on myös salaperäinen, erikoisia kokeiluja tekevä paha tiedemies, joka valmistaa Cobralle voittamatonta armeijaa. Isoja roistohahmoja on siis yllättävänkin paljon elokuvassa. Paronitar, Storm Shadow ja tiedemies ovat heistä kiinnostavimmat, kun taas herra McCullen on täysin unohdettava. Pahisten näyttelijöiden kohdalla taso hyppii enemmän kuin G.I. Joen tiimiläisten esittäjien kanssa. Eccleston on kehno osassaan ja Milleriltä löytyy selkeät heikommat hetkensä.
     Elokuvassa nähdään myös Jonathan Pryce Yhdysvaltain presidenttinä, sekä ohjaaja Stephen Sommersin Muumio-leffoista tuttu Brendan Fraser pienessä roolissa G.I. Joe-kersantti Stonena.

Jostain kumman syystä G.I. Joe: The Rise of Cobra toimi paremmin kymmenen vuotta sitten, kun olin 11... Silloin leffa oli todella "siisti" ja "kova", mutta nyt katsottuna se on aika surkuhupaisa tapaus. Ei tämä mikään läpimätä leffa sentään ole, muttei tämä todellakaan hyvä ole. Tai siis, pohjalla, kaiken keskellä vaikuttaisi olevan kelpo toimintapläjäys, mutta keskinkertaisten tekijöiden vuoksi elokuvan potentiaali valuu hukkaan. Leffa tekee kömpelöä työtä esitellessään G.I. Joe -tiimin maailmaa ja avatessaan Cobra-järjestön motiiveja. Lähes kaikki tärkeät henkilödraamaa sisältävät hetket on leikattu pois, jotta kahteen tuntiin on saatu tungettua mahdollisimman paljon toimintaa. Ja toimintaa kyllä riittää. Elokuva ei tunnu muuta olevankaan kuin jatkuvaa taistoa ja mäiskettä kohtaus toisensa perään. Jopa kaikki hahmoja hieman syventävät hetket tuntuvat tapahtuvan aina jonkinlaisen kamppailun aikana. Ja silloin kun ei taistella, rytmitys muuttuu lähes pikakelaukseksi, jotta hahmot saadaan siirrettyä seuraavaan toimintakohtaukseen. Lapsena tämä oli tietty aivan mahtavaa, mutta nyt elokuva oli paikoitellen jopa hengästyttävä vauhdikkuudessaan. Jos jotain hyvää G.I. Joe: The Rise of Cobrasta pitäisi löytää, niin ainakin voisi sanoa, ettei aika käy pitkäksi sen parissa.

Jatkuvassa toiminnassa on myös se ongelma, ettei katsojana jaksa välittää oikeastaan kenestäkään. Taisteluista ei löydy jännitettä, vaan lähinnä katsoja vain tuijottaa, kun miekat osuvat yhteen, paikat räjähtävät ja hahmot lentävät outojen paineaalto-aseiden voimasta. Ainoastaan Pariisin isoon toimintakohtaukseen on saatu jännitystä, kun Joet yrittävät saada Cobran jäsenet kiinni, ennen kuin he ehtivät käyttämään uusia tuhoaseitaan (mikä kieltämättä johtaa näyttävään tilanteeseen, joka onnistui tekemään vaikutuksen vielä tänäkin päivänä). Tavallaan on osuvaa, että elokuvalla tuntuu olevan hirveä kiire, sillä sankareillakin on kiire saada tuhoaseet pois roistojen käsistä. Oikeissa käsissä tätä kiirettä hyödynnettäisiin oivallisesti ja lopputuloksena olisi mitä mukaansatempaavin vuoristoratakyyti. Kömpelöissä käsissä elokuvan kyyti on harmillisen takelteleva ja täynnä todella typeriä hetkiä. Elokuvassa käytetyt takaumat ovat lähes ainoa tapa syventää hahmoja ja siksi onkin surkuhupaisaa, että takaumat ovat aika myötähäpeällisesti toteutettuja. Loppupäässä filmi myös unohtaa täysin kertoa omaa seikkailuaan ja muuttuu lähinnä jatko-osan pohjustamiseksi. Kokonaisuudessaan G.I. Joe: The Rise of Cobra jätti aika ristiriitaiset tunteet itselleni. Toisaalta oli hauska katsoa leffa pitkästä aikaa ja paikoitellen se onnistui viihdyttämään toiminnallaan ja hölmöydellään, mutta samalla sen hengästyttävä vauhti sai minut pohtimaan, alanko tulla jo vanhaksi. Se on ainakin selvää, etten enää kuulu elokuvan kohdeikäryhmään.

Vaikka Stephen Sommers onnistuu parhaimmillaan luomaan menevää viihdettä, ei hän kummoinen ohjaaja ole. Tässä hän ei selkeästi ole halunnut tehdä muuta kuin menevää viihdettä ja kaikki "ylimääräinen" on tungettu sivuun. Tai sitten tämä johtuu Stuart Beattien, David Elliottin ja Paul Lovettin käsikirjoituksesta, jossa monet yleensä tärkeinä pidetyt asiat pistetään syrjään, jotta saadaan mahdollisimman monta toimintakohtausta kahden tunnin leffaan. Kolmikon teksti on usein todella kömpelöä, hahmojen repliikit ovat kehnoja ja yhden hahmon kehitys tapahtuu hölmön äkkinäisesti. G.I. Joe: The Rise of Cobra on sentään kelvollisesti kuvattu ja mukaan mahtuu niin näyttäviä kuin heikompiakin otoksia. Lavasteet ovat myös tyylikkäät ja puvustustiimi on tehnyt oivaa työtä sankareiden ja vihollisten asujen kanssa. Maskeeraajat pääsevät myös näyttämään taitojaan parissa kohtaa. Elokuvan efektit eivät valitettavasti ole kestäneet aikaa hyvin. Etenkin lentoalukset näyttävät todella digitaalisilta, minkä lisäksi joissain kohdissa on päivänselvää, että näyttelijät seisovat taustakankaan edessä. Mukana on joitain hyviäkin tehosteita, mutta pääasiassa leffa näyttää yllättävänkin heikolta ollakseen vain 10 vuotta vanha. Äänimaailma on sentään mainiosti luotu aina ääniefekteistä Alan Silvestrin säveltämiin musiikkeihin.

Yhteenveto: G.I. Joe: The Rise of Cobra on ihan viihdyttävä pläjäys, mutta mitään muuta se ei onnistu tarjoamaan. Tarina kiirehtii hullua vauhtia eteenpäin, kun tekijät yrittävät tunkea mahdollisimman monta toimintakohtausta kahden tunnin elokuvaan. Hahmot jäävät kuitenkin niin yksiulotteisiksi, ettei kenenkään puolesta jaksa jännittää, eikä Pariisia lukuunottamatta yhdelläkään toimintakohtauksella ole todellista koukkua. Hahmojen syventäminen takaumien kautta on todella kömpelösti toteutettu, minkä lisäksi näyttelijät eivät ole kovinkaan hyviä rooleissaan. Paikoitellen leffan yliampuvuus käy typeryyden puolella, eikä siltä kannata odottaa mitään vähänkään syvällistä. Tehosteidensa puolesta elokuva on kärsinyt yllättävänkin paljon vuosien varrella ja joissain kohdissa leffa näyttää enemmän siltä kuin se olisi ilmestynyt vuonna 1999 eikä 2009. On hassua ajatella, että samana vuonna ilmestyi visuaalisesti tuhatkertaisesti huikeampi Avatar (2009). G.I. Joe: The Rise of Cobra sopii tasan tarkkaan vain kohdeyleisölleen, eli ala-asteikäisille, jotka haluavat nähdä pelkkää isoa mäiskettä, eivätkä välitä niinkään tarinasta tai hahmoista. Loppupäässä leffa tosiaan muuttuu lähinnä jatko-osan pohjustamiseksi ja jatkoa saatiinkin vuonna 2013, kun G.I. Joe: Kosto (G.I. Joe: Retaliation) sai ensi-iltansa. Kai senkin voisi vilkaista pitkästä aikaa uudelleen...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
G.I. Joe: The Rise of Cobra, 2009, Paramount Pictures, Spyglass Entertainment, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Digital Image Associates