Silent Hill: Revelation (2012) - elokuva-arvostelu

SILENT HILL: REVELATION

Ohjaus: M. J. Bassett

Näyttelijät: Adelaide Clemens, Kit Harington, Sean Bean, Carrie-Anne Moss, Malcolm McDowell, Martin Donovan, Deborah Kara Unger, Heather Marks, Robert Campanella, Erin Pitt, Radha Mitchell ja Peter Outerbridge

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 18

Samannimiseen videopelisarjaan perustuva kauhuelokuva Silent Hill (2006) oli taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ohjaaja Christophe Gans ei kuitenkaan muiden kiireidensä takia ehtinyt jatkamaan hommassaan, joten hänet korvattiin M. J. Bassettilla. Roger Avaryn oli tarkoitus jatkaa käsikirjoittajana, mutta kun hänet tuomittiin vankilaan kuolemantuottamuksesta, Bassett päätyi myös kirjoittamaan jatko-osan. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2011 ja lopulta Silent Hill: Revelation sai ensi-iltansa lokakuussa 2012. Elokuva kuitenkin menestyi huomattavasti huonommin kuin edeltäjänsä, minkä lisäksi se sai lähes täystyrmäyksen niin kriitikoilta kuin pelisarjan faneilta. Itse en ollut aiemmin nähnyt Silent Hill: Revelationia, ainoastaan ensimmäisen Silent Hillin pari kertaa. Nyt kun on ilmestymässä uusi elokuva pelien pohjalta, Return to Silent Hill (2026), päätin vihdoin katsoa myös Silent Hill: Revelationin.

Sharon Da Silva pääsi pois Silent Hillin kauhujen täyttämästä kaupungista ja on menettänyt muistinsa olostaan siellä. Kun muutamaa vuotta myöhemmin Valtielin ritarikunta sieppaa hänen isänsä, Sharonin täytyy palata Silent Hilliin pelastaakseen tämän.

Ensimmäisessä Silent Hill -filmatisoinnissa nähty Jodelle Ferland ei enää jatka Sharon Da Silvan roolissa, vaan hänet on korvattu Adelaide Clemensillä. Elokuvien välissä Rose-äiti (Radha Mitchell) onnistui keksimään keinon palauttaa Sharonin oikeaan maailmaan, mutta jäi yhä itse vangiksi Silent Hillin kaupunkiin. Sharon menetti muistinsa ajastaan Silent Hillissä ja hän luulee, että hänen unensa paikasta ovat vain tavallisia painajaisia. Varttuessaan hän ja hänen isänsä Christopher (Sean Bean) ovat aktiivisesti muuttaneet paikasta toiseen, jotta Silent Hillin tahot eivät löytäisi tyttöä. He kulkevat tekaistuilla nimillä ja tällä hetkellä he ovat Heather ja Harry Mason. Hahmoista löytyy potentiaalia, mutta kaikki jää täysin pintapuoleiseksi. Clemens ei valitettavasti juuri vakuuta näyttelijänä, kun taas Bean jää elokuvan ainoaksi hyväksi suorittajaksi.

     Elokuvassa nähdään myös Kit Harington Sharonin, tai siis "Heatherin" luokkatoverina Vincentinä, Martin Donovan Sharonia vakoilevana yksityisetsivä Douglasina, Carrie-Anne Moss Valtielin ritarikuntaa johtavana Claudiana, Heather Marks Silent Hilliin eksyneenä Sukina, sekä Malcolm McDowell Silent Hilliin vangittuna Leonardina. Sivunäyttelijöiden työ jää paikoin aika laiskaksi suorittamiseksi ja etenkin yleensä hyvä Moss ei vaikuta edes yrittävän pääpahiksen roolissa. McDowell on käynyt käärimässä helpot rahat vaivaannuttavalla suorituksellaan ja elokuvan ilmestymisen aikoihin Game of Thronesin (2011-2019) myötä kuuluisuuteen ampaissut Harington on aika puupökkelö Vincentinä.

Ensimmäinen Silent Hill -elokuva on heikkouksineenkin yksi parhaista videopelileffoista. Valitettavasti samaa ei todellakaan voi sanoa jatko-osasta, Silent Hill: Revelationista, jota katsoessa tulee kyllä ykkösosan tekijätiimiä ikävä. Leffalla on vielä kelvolliset lähtökohdat, joskin on outoa, että Sharonin paluu isänsä luokse on hoidettu elokuvien välissä. Elokuva on muutenkin täynnä kummallisia ratkaisuja ja sen tarinankerronta tuntuu kulkevan eteenpäin kuin tajunnanvirran tulva, sisältäen enemmänkin yksittäisiä kohtauksia ja skenaarioita toisensa perään, jotka eivät meinaa rakentua koherentiksi kokonaisuudeksi. Harmillisesti tämä nimenomaan pahenee, kun Sharon palaa Silent Hilliin.

Vaikka kestoa on vain puolitoista tuntia ja Sharon kohtaa yhä vain enemmän erilaisia hirviöitä, Silent Hill: Revelation on yllättävänkin pitkäveteinen elokuva. Tähän vaikuttaa mojovasti se, että käsikirjoitus on todella ohut ja laiska, ja leffa on täysin jännityksetön. Ohjaaja-käsikirjoittaja M. J. Bassettin työ on kaikin puolin ponnetonta ja meno sen kuin pahenee loppua kohti. Sharonin kohtaamiset pahan Alessan kanssa (eikö tämä setvitty jo edellisessä elokuvassa?) hoidetaan puolivillaisesti ja lopputaistelu on varsinainen antikliimaksi, vaikka koko pelisarjan ylivoimaisesti pähein mörkö Pyramid Head pääseekin heiluttelemaan miekkaansa. Tästäkin hirviöstä tosin meinataan viedä uskottavuus, kun suuren osan ruutuajastaan Pyramid Head viettää huvipuistossa karusellinpyörittäjänä. Jep jep, eikä tämä todellakaan jää Silent Hill: Revelation ainoaksi tahattoman koomiseksi jutuksi.

Edes teknisesti elokuva ei vakuuta. Se on kelvollisesti kuvattu, mutta hieman kömpelösti leikattu kasaan ja värimäärittely on aika ajoin ruman yliampuva. Lavasteet ovat paikoitellen jopa näyttävät ja maskeerauksin ja asuin toteutetut hirviöt ovat hienot. Tietokonetehosteista näkyy pienehkö budjetti ja leffan 3D-kuvakikkailu on lähinnä ärsyttävää, kun toiminnallisemmissa kohtauksissa jotain tökitään vähän väliä päin näköä. Äänimaailma on ihan hyvin rakennettu, joskin Akira Yamaokan ja Jeff Dannan säveltämät musiikit kierrättävät turhankin paljon samoja melodioita kohtauksesta toiseen.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt pätkä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.1.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Silent Hill: Revelation, Kanada, Ranska, 2012, Davis-Films, Dynamic Effects Canada, Konami, Silent Hill 2 DCP

Arvostelu: Halloween (2007)

HALLOWEEN

Ohjaus: Rob Zombie

Pääosissa: Tyler Mane, Daeg Faerch, Malcolm McDowell, Scout Taylor-Compton, Sheri Moon Zombie, William Forsythe, Hanna Hall, Brad Dourif, Danielle Harris, Kristina Klebe, Danny Trejo, Skyler Gisondo, Jenny Gregg Stewart, Pat Skipper, Dee Wallace ja Udo Kier

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia - Unrated Director's Cut: 2 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 18

Halloween on uudelleenfilmatisointi John Carpenterin kauhuelokuvasta Halloween - naamioiden yö (Halloween) vuodelta 1978. Elokuvasarjan edellisen osan, Halloween: Resurrectionin (2002) oltua taloudellinen pettymys, josta sarjan fanitkaan eivät pitäneet, Dimension Films -yhtiöllä pohdittiin, mitä tehdä sarjan kanssa. Useampi käsikirjoittaja työsti erilaisia jatkokäsikirjoituksia, jotka kulkivat nimillä "Halloween: Bad Blood", "Halloween: Retribution", "Halloween: Asylum" ja "Halloween: The Missing Years". Freddy vs. Jasonin (2003) oltua hitti, yhtiö pohti kokeilevansa samanlaista crossover-elokuvaa, jossa Michael Myers kohtaisi Hellraiser-elokuvien (1987-) kenobiitit. Projekti ei kuitenkaan edennyt, joten yhtiö päättikin tehdä uudelleenfilmatisoinnin alkuperäisestä elokuvasta. Ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi valittiin White Zombie -yhtyeen laulaja ja innokas Halloween-fani Rob Zombie. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2007 ja lopulta Halloween sai ensi-iltansa jo muutamaa kuukautta myöhemmin, saman vuoden elokuussa. Kriitikot ja osa faneista lyttäsivät elokuvan, mutta se oli taloudellinen hitti, tuolloin jopa parhaiten menestynyt Halloween-elokuva lippuluukuilla. Itselleni juuri tämä Halloween-elokuva oli ensikosketukseni elokuvasarjaan. En pitänyt leffasta tuolloin, enkä ole katsonut sitä uudestaan tai sen jatko-osaa, Halloween II:a (2009). Kun ryhdyin vuonna 2017 arvostelemaan joka vuosi yhden elokuvan sarjasta, tiesin, että vääjäämättä minun pitäisi antaa uusi mahdollisuus tälle leffalle. Vuosi Halloween: Resurrectionin jälkeen katsoin vihdoin uudestaan Rob Zombien Halloweenin.

Murhattuaan osan perheestään lapsena ja jouduttuaan vankimielisairaalaan, Michael Myers karkaa eräänä halloweenina, etsiäkseen siskonsa Laurien.

Uudelleenfilmatisointina alkuperäisestä Halloween - naamioiden yöstä, vuoden 2007 Halloween sisältää toki aika lailla saman hahmokattauksen. Keskiössä on tietty itse ikoninen murhaaja Michael Myers (lapsena Daeg Faerch ja aikuisena Tyler Mane), joka nousee aiempaa selvemmin elokuvan päähenkilöksi. Rob Zombielle ei nimittäin riittänyt alkuperäisen elokuvan selitys, että Michael olisi yksinkertaisesti puhdas pahuuden ilmentymä, vaan hän on halunnut selittää juurta jaksaen, miksi Michaelista tuli sellainen kuin hän on: traumaattisen lapsuuden takia. Michaelin äiti Deborah (Sheri Moon Zombie) oli strippari, isäpuoli Ronnie (William Forsythe) väkivaltainen alkoholistimulkku ja isosisko Judithkin (Hanna Hall) naljaili veljelleen minkä ehti, unohtamatta jatkuvaa läpsimistä. Tähän kun vielä lisää päälle koulukiusaajat, Michaelin raivo ja kostonhimo ymmärrettävästi kasvavat. Jo Michael Myersin kohdalla Zombie on ajanut päin mäntyä. Yrittäessään selittää Michaelin murhahalua, Zombie unohti sen, että alun perin hahmossa nimittäin kauhistutti se, että hän tuli täysin hyvinvoivasta ja normaalista perheestä, millä haettiin sitä, että pahuus voi syntyä missä tahansa olosuhteissa. Zombie teki Michaelista olosuhteidensa uhrin ja siten hän herättää katsojan sympatiat kaltoinkohdellun pojan puolelle. Kun siis Michael ryhtyy pistämään hengiltä niitä, jotka ovat olleet hänelle ikäviä, ei katsoja pelkää tätä, vaan nimenomaan haluaa tämän onnistuvan tavoitteessaan. Kun Zombie yrittää elokuvan loppupäässä maalailla Michaelista pahista, ei hän siihen pysty, koska hän on siihen asti asettanut katsojan hahmon puolelle.

Elokuvassa nähdään myös Malcolm McDowell Michaelia tutkivana ja tämän auttamista yrittävänä tohtori Loomisina, Udo Kier vankimielisairaalan johtajana Walkerina, Danny Trejo Michaelille sympaattisena hoitajana Ismaelina, Scout Taylor-Compton Lauriena, joka paljastuu tässä uudelleenfilmatisointisarjassa jo ykkösosassa Michaelin pikkusiskoksi, Kristine Klebe ja Danielle Harris Laurien kavereina Lyndana ja Anniena, sekä Brad Dourif Annien isänä, seriffi Brackettina. McDowell on elokuvan harvoja valopilkkuja. Ei hänestä löydy samaa karismaa kuin alkuperäisleffassa hahmoa esittäneestä Donald Pleasencestä, mutta on hän silti oiva roolissaan. Muu näyttelijäkaarti ei pahemmin vakuuta ja etenkin Taylor-Compton oli virhevalinta kenties kauhuhistorian tunnetuimman final girlin, Laurien osaan. Toki jo 2000-luvun alussa neitseellinen ja kiltti selviytyjätyttö oli muuttunut aikamoiseksi kliseeksi, mutta eipä leffan ratkaisu tehdä Lauriesta rivouksien puhuja sen parempikaan ratkaisu ole. Nyt tyttökolmikko tuntuu vain toistensa tylsiltä klooneilta, eikä katsojaa kiinnosta heidän kohtalo pätkääkään.

En piitannut Rob Zombien Halloweenista vuosia sitten, kun näin sen ensikosketuksenani Michael Myersin tarinaan ja nyt, kun olen nähnyt kaikki aiemmin ilmestyneet Halloween-elokuvat, pidin tästä rainasta vielä vähemmän. Iso syy tähän tosiaan on se, että Zombie on tehnyt pelkkiä virheliikkeitä Michaelin kanssa. Kun katsoja pistetään Michaelin puolelle, elokuva luo tietyn hyväksynnän hänen teoilleen, eikä tätä pysty pitämään uhkana. Suuren osan ajasta Michael vain kostaa niille, jotka ovat kohdelleet häntä väärin. Yhdessä kohtaa hän jopa pelastaa naispotilaan tämän raiskaavilta hoitajamiehiltä. Miten muka hän olisi siis elokuvan pahis, jota pitäisi pelätä? Ja kun katsoja ei pelkää Michael Myersiä, on jokin mennyt todella pahasti vikaan. Rob Zombien Halloween onkin kauhuelokuva, joka ei pelota juuri tippaakaan.

Kyseessä on kaikin puolin tyylitajuton ja tönkösti laadittu filmi, joka ei osaa päättää, kenen puolelle se haluaisi katsojan asettuvan. Elokuva onkin periaatteessa jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen puolisko keskittyy Michaelin ikävään lapsuuteen ja tämän aikaan vankimielisairaalassa. Toisella puoliskolla Michael karkaa ja elokuva muuttuu lähes täysin kopioksi alkuperäisestä klassikosta ja yhtäkkiä elokuva toivoo, että katsoja kääntyisikin Michaelia vastaan. Jos ensimmäinen puolisko tuntui jo laahaavan, toinen puolisko on erittäin pitkäveteistä seurattavaa. Edes tapot eivät ole mielenkiintoisia tai järin shokeeraavia. Zombie on luottanut leffassa niin paljon kurjuudella mässäilyyn, että lopputuloksena on kaikin puolin suorastaan masentava elokuva, jota tuskin katson enää uudestaan. Ja ai kamala, olen kuullut, että pari vuotta myöhemmin tehty jatko-osa on vielä tätäkin huonompi.

Elokuva ei ole edes teknisiltä ansioiltaan häävi. Kauhukohtauksissa Zombie on halunnut stimuloida paniikin tunnetta myös kuvauksella, pistäen kameran heilumaan ja leikaten kohtauksen ajoittain aikamoiseksi silpuksi. Leikkaus on muutenkin kehnoa ja parin tunnin mitassa leffassa kyllä riittäisi runsaasti saksimisen varaa. Lavasteet ovat sentään mainiot ja veriset maskeeraukset oivat. Puvustajat ovat saaneet Michaelin ulkonäön suurin piirtein nappiin tuttua naamaria ja haalaria myöten, joskin on jopa huvittavaa, kuinka elokuva haluaa pakkomielteisesti perustella, miksi Michael käyttää naamioita ja juuri sitä tuttua, valkoiseksi maalattua William Shatner -maskia. Musiikkien säveltäjäksi on merkitty Tyler Bates, mutta eipä Bates saa mitään omaa aikaiseksi, vaan kaikki musiikit ovat suoraan alkuperäisleffasta kierrätettyjä Carpenterin töitä. Zombien tyylitajuttomuudesta kertoo paljon jo se, missä kohtaa hän pistää ikonisen tunnusmelodian soimaan. Sen sijaan, että tunnari pärähtäisi käyntiin vaikka alkuteksteissä, siinä kohtaa kun lapsi-Michael passitetaan vankimielisairaalaan tai kun hän aikuisena pistää tutun maskinsa vihdoin päälle, se alkaa täysin töksähtäen kohtauksessa, jossa Michael juoksee ulos koulusta kesken päivän, jouduttuaan rehtorin juttusille kiusaamistapauksen tiimoilta. Ei helvetti, mitä paskaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Halloween, 2007, Dimension Films, The Weinstein Company, Nightfall Productions, Trancas International Films, Spectacle Entertainment Group

Arvostelu: The Artist (2011)

THE ARTIST

Ohjaus: Michel Hazanavicius
Pääosissa: Jean Dujardin, Bérénice Bejo, John Goodman, James Cromwell, Missi Pyle, Penelope Ann Miller, Malcolm McDowell ja Uggie
Genre: draama, romantiikka, komedia
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7

The Artist on ranskalainen mykkäelokuva, joka kertoo äänielokuvien noususta 1920-luvun lopulla Hollywoodissa. Ohjaaja Michel Hazanavicius oli jo pitkään pohtinut mykkäelokuvan tekoa, mutta kesti kauan, kunnes hän sai ketään vakuutettua sellaisen teosta. Hazanavicius tutki pitkään 1920-luvun elokuvia, työstäen samalla käsikirjoitusta. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 2010 Los Angelesissa ja se pyrittiin toteuttamaan hyvin pitkälti kuin vanhat mykkäelokuvat. Lopulta The Artist sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 15. toukokuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Cannesissa elokuva voitti parhaan miespääosan ja parhaan koiran palkinnot (kyllä, sellainenkin palkinto jaetaan Cannesissa) ja se oli myös ehdolla pääpalkinnosta, Kultaisesta palmusta. Elokuvaa esitettiin monilla muillakin festivaaleilla, kunnes se sai teatterilevityksen ja maaliskuussa 2012 filmi saapui myös Suomeen. Kriitikot ylistivät elokuvaa maasta taivaisiin ja se nousi yllättävänkin suureksi hitiksi. The Artist oli ehdolla mm. kymmenestä Oscar-palkinnosta (mm. paras naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus ja lavastus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, puvustuksen ja musiikin palkinnot, kuudesta Golden Globesta (mm. paras ohjaus, naissivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan elokuvan, miespääosan ja musiikin palkinnot, sekä jopa kahdestatoista BAFTA-palkinnosta (mm. paras naispääosa, leikkaus, lavastus, ääni ja maskeeraus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, käsikirjoituksen, kuvauksen, musiikin ja puvustuksen palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt The Artistia, mutta olen ollut tietoinen siitä sen Oscar-voitosta asti. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

1920-luvun lopulla mykkäfilmien tähti George Valentin yrittää pitää itsensä suosiossa, äänielokuvien aallon vallatessa Hollywoodin.

Jean Dujardin voitti niin Oscarin, Golden Globen, BAFTA:n, että Cannesin miespääosa-palkinnon roolistaan George Valentinina, enkä ihmettele tätä yhtään. Koska kyseessä on mykkäelokuva, Dujardinin täytyy tehdä kaikki työ eleillään ja ilmeillään. Hänen täytyy löytää oikea tasapaino ja olla samaan aikaan sekä heittäytyvä että hillitty. Dujardin tekee huikeaa työtä elokuvatähtenä, joka todella nauttii parrasvaloista... muttei kauaa. 1920- ja 1930-lukujen taite oli äärimmäisen vaikea monille mykkäfilmien näyttelijöille, joille ei tuntunut olevan enää sijaa uudessa äänielokuvavillityksessä. Elokuva kuvaakin George Valentinin traagiseksi muuttuvaa matkaa rikkauksista ryysyihin. Dujardin vain parantaa otettaan, mitä pidemmälle hänen hahmonsa kaari etenee, tuoden jatkuvasti uusia sävyjä Georgeen. Loistava on myös Georgen koira, jota esittävä Uggie todella voitti palkinnon Cannesin elokuvajuhlilla. Ja vieläpä täysin ansaitusti. Uggie ei ole vain koira, vaan sekin on elokuvatähti.
     Erinomaista työtä tekee Bérénice Bejokin, joka näyttelee nuorta Peppy Milleriä, joka saapuu Hollywoodiin, unelmanaan nousta elokuvatähdeksi. Hänen ja Georgen välille rakennetaan tietty romanssia, mutta miten käy, kun Georgen alamäki alkaa ja Peppy pääsee näyttämään kykynsä äänielokuvissa? Dujardinin tavoin Bejokin eläytyy osaansa fantastisesti. Hän sai osastaan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -ehdokkuudet.
     Elokuvassa nähdään myös amerikkalaisia näyttelijöitä sivurooleissa, kuten John Goodman elokuvatuottaja Zimmerinä, Penelope Ann Miller Georgen vaimona Doriksena ja James Cromwell Georgen palvelijana Cliftonina. Goodman pääsee pienessäkin ruutuajassaan huokumaan karismaa ja Cromwell on nappivalinta hienostuneeksi palvelijaksi. Miller naurattaa Georgen vaimona, käyttäessään suuren osan ajastaan piirtämällä miehensä lehtikuvien päälle törkeyksiä. Samalla pariskunnan elo on myös surullinen näky.

The Artist todella kuljettaa katsojansa aikamatkalle 1920-luvun loppuun. Enkä tarkoita vain tarkkaan tehtyä ajankuvaa upeiden lavasteiden kera. Ehei, elokuva on tehty kuin se olisi 1920-luvulta. On päivänselvää, että ohjaaja-käsikirjoittaja Michel Hazanavicius kokee suurta intohimoa ja rakkautta tuota aikakautta kohtaan, sillä niin tarkkaan hän sitä jäljittelee tässä teoksessa. Elokuva on lähes kokonaan mykkä ja ne repliikit, jotka katsojan täytyy saada selville, ilmestyvät teksteinä ruutuun. Tämä pistää tekijät todistamaan luovuutensa, sillä heidän on pakko saada katsoja ymmärtämään tarinansa kaiken muun kuin puheen kautta. Elokuvat luotiin visuaaliseksi tarinankerrontatavaksi ja tämä elokuva todella hyödyntää sitä. On upeaa, kuinka paljon katsoja voikaan ymmärtää hahmojen puheista ihan vain ilmeiden ja eleiden perusteella. Lähinnä vain Georgen näkemässä painajaisessa hyödynnetään äänitehosteita ja silloinkin hyvin hillitysti. Muuten äänimaailma luottaa pelkästään Ludovic Bourcen kauniisin sävelmiin.

Sen lisäksi, että elokuva on mykkä, on se tietysti mustavalkoinen. Ja vielä pidemmälle, elokuva esitetään samanlaisessa lähes neliömäisessä kuvasuhteessa kuin 1920-luvun filmit. Leikkaus on myös täysin samanlaista ja monet kohtaukset loppuvat siihen, että pimeys ympäröi kuvan. Kuvasommittelu ja kameran liikkeetkin vastaavat sen ajan tyyliä. Kyseessä todella on Hazanaviciuksen rakkauskirje 1920-luvun elokuvaa kohtaan. Rakkaus paistaa läpi koko elokuvan ajan. Sama rakkaus tarttuu myös katsojaan - etenkin jos on itse todellinen elokuvahullu. Hazanavicius ei olisi voinut keksiä parempaa tarinaa filmiinsä. Hän myös hallitsee tunnelman ja luo sitäkin kuin vanhassa Hollywood-klassikossa. On suloista ja haikeaa romantiikkaa, synkästi maalailevaa traagisuutta, sekä tietty suurta onnellisuutta. Elokuvan loppuratkaisu on täysin arvattavissa, mutta eipä se haittaa, kun sitä ennen nähty on niin lumoavaa, kaunista ja liikuttavaa.

Yhteenveto: The Artist on ihastuttavan fantastinen rakkauskirje 1920-luvun elokuvataiteelle. Ohjaaja Michel Hazanavicius saa todella sisäistettyä filmiinsä ajan hengen kaikella tavalla. Elokuva näyttää ja tuntuu siltä kuin se olisi tehty liki sata vuotta sitten. Kaikki mykkätoteutuksesta musiikkeihin, näyttelemiseen, kameratyöskentelyyn, kuvasommitteluun, kuvasuhteeseen ja leikkaukseen ovat kuin suoraan 1920-luvulta. Jos on katsonut aikakauden leffoja, ei voi muuta kuin hymyssä suin ihailla Hazanaviciuksen upeaa työtä. Tarinankerronta on voimakasta ja tekijät hyödyntävät hienosti visuaalisia keinoja saadakseen katsojan ymmärtämään, mistä hommassa on kyse ja mitä hahmojen päässä milloinkin liikkuu. Tähän vaikuttaa tietysti myös upeat roolisuoritukset. Jean Dujardin on häikäisevän hyvä pääroolissa elokuvatähti George Valentinina ja hän ansaitsi kaikki palkintonsa. Bérénice Bejo on vahva vastanäyttelijä Dujardinin rinnalle, eikä missään nimessä pidä vähätellä Uggie-koiraa, joka todella on näyttelijä muiden joukossa. Tunnelma on kaikin puolin hienosti rakennettu ja leffan aikana pääsee niin nauramaan kuin herkistymäänkin. The Artist on kerta kaikkiaan ilahduttava ja suorastaan vaikuttava teos, joka murtaa aikakausien muurit ja lämmittää todella vahvasti elokuvarakastajan sydäntä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Artist, 2011, Studio 37, La Petite Reine, La Classe Américaine, JD Prod, France 3 Cinéma, Jouror Productions, uFilm, Canal+, CinéCinéma, France Télévision, Le Tax Shelter du Gouvernement Fédéral de Belgigue

Arvostelu: The Christmas Chronicles 2 (2020)

THE CHRISTMAS CHRONICLES 2

Ohjaus: Chris Columbus

Pääosissa: Kurt Russell, Darby Camp, Jazhir Bruno, Goldie Hawn, Julian Dennison, Judah Lewis, Kimberly Williams-Paisley, Tyrese Gibson, Sunny Suljic ja Malcolm McDowell

Genre: seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 7

Netflixin jouluelokuva The Christmas Chronicles oli iso hitti suoratoistopalvelussa, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Alunperin Clay Kaytisin oli tarkoitus ohjata myös jatko-osa, mutta hän jättäytyi projektista, jolloin ohjaajaksi valittiin ensimmäisen osan tuottanut Chris Columbus. Kuvaukset alkoivat ja nyt The Christmas Chronicles 2 on julkaistu Netflixissä. Itse en pitänyt ensimmäisestä osasta, joten en ollut lainkaan innoissani, kun jatko-osan teosta ilmoitettiin. Pitkän pohdiskelun jälkeen päätin lopulta katsoa The Christmas Chronicles 2:n, jos se vaikka onnistuisikin yllättämään minut positiivisesti. Ja jo nyt täytyy todeta, että minä kyllä pidin tästä jatko-osasta enemmän kuin ensimmäisestä elokuvasta.

Kun entinen tonttu Belsnickel janoaa kostoa Joulupukille ja päättää varastaa Betlehemin tähden, Joulupukki tarvitsee jälleen Kate Piercen, sekä tämän uuden velipuolen Jackin apua joulun pelastamiseksi.

Kurt Russell palaa Joulupukin rooliin ja on yhä parasta näissä elokuvissa. Russell muovautuu toistamiseen täydellisesti ikoniseksi punanutuksi ja uhkuu karismaa, vaikka olisikin kuinka hupsu tai lämminhenkinen. Tällä kertaa myös Russellin vaimo Goldie Hawn pääsee kunnolla vauhtiin Joulumuorina. Vaikka Russellin ja Hawnin väliltä löytyy aitoa kemiaa, ei Hawn yksinään vakuuta, eikä ole ihme, ettei Hawnia ole leffoissa oikeastaan nähty viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.

Paluun tekevät myös Piercen sisarukset Kate (Darby Camp) ja Teddy (Judah Lewis), joista jälkimmäinen tosin jätetään tällä kertaa seikkailun ulkopuolelle, sekä heidän äitinsä (Kimberly Williams-Paisley). Äiti on nyt parisuhteessa uuden miehen (Tyrese Gibson) kanssa, jota Kate ei täysin hyväksy, sillä suree yhä menehtynyttä isäänsä. Miehen kautta perheessä on nyt kolmaskin lapsi, Jazhir Brunon esittämä Jack-poika, joka päätyy Katen mukana Korvatunturille... tai siis Pohjoisnavalle, missä hupsut amerikkalaiset luulevat Joulupukin majailevan. Camp on yhä mainio, mutta Lewis näyttää vähäisessä ruutuajassaan siltä, että on tyytyväinen, ettei hänen tarvitse olla enempää mukana. Bruno on kelpo löytö nuoren ja innokkaan Jackin osaan. Hassua muuten on, että tulokasnäyttelijä Bruno on vasta näytellyt kahdessa elokuvassa, tässä ja pian Suomeen ilmestyvässä Kuka pelkää noitia -filmissä (The Witches - 2020) ja minä näin molemmat hänen elokuvansa samalla viikolla täysin sattumalta. Gibson on täysillä mukana ne muutamat minuutit, mitä häntä leffassa näkee, mutta Williams-Paisley vain lähinnä on.

     Elokuvassa nähdään myös Deadpool 2:sta (2018) tuttu Julian Dennison entisenä tonttuna, Belsnickelinä, joka aikoinaan joutui häädetyksi Joulupukin kylästä ja nyt vannoo saavansa kostonsa. Dennisonista tulee lähinnä mieleen uhmaikäinen muksu, joka kiukuttelee vanhemmilleen, eikä hän siten ole kovin vakuuttava antagonisti.

Tietyistä vioistaan (kuten kehnosta pahiksesta ja aivan liian pitkästä kestosta) huolimatta The Christmas Chronicles 2 osoittautui edellistä osaa paremmaksi filmiksi. Ei tämäkään kummoinen tekele ole, mutta erittäin heikkoon ykkösosaan verrattuna elokuva tarjosi tarpeeksi positiivisen kokemuksen. Iso syy tähän johtuu luultavasti kokeneemmasta ohjauksesta. Vaikkei The Christmas Chronicles 2 todellakaan nouse Chris Columbuksen aiempien perheleffojen, kuten Yksin kotona (Home Alone - 1990), Mrs. Doubtfire - isä sisäkkönä (Mrs. Doubtfire - 1993) ja Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone - 2001) tasolle, tarjoaa se miellyttävää jouluhenkeä ja toimiikin oikein passelisti tämän elokuvavuoden joulun aloittajana. Itse söinkin vuoden ensimmäisen riisipuuron ja ensimmäiset piparkakut leffan aikana. Elokuvaa katsoessa teki myös mieli käydä kaivamassa joulukuusikin kellarista ja koristella asunto juhlaa varten.

Vielä elokuvan alku ei oikein vakuuta ja hetken jo pelkäsin, että luvassa olisi ihan yhtä tökerö jouluraina kuin viimeksi. Kuitenkin kun päästään Joulupukin kylään, elokuvan taso lähtee nousuun. Aito jouluhenki ympäröi katsojan ja tietyt siirappisuudetkin katsoo sormien läpi. Digitontut ovat yhä aika kammottavia ilmestyksiä, mutta muuten tonttujen maailma on valloittava. Itse kylä näyttää siltä kuin se olisi jättimäinen lumisadepallo ja tietty lämmin tunnelma huokuu kylän esittelyn aikana. Elokuvafani voi kokea riemua hassuista viittauksista muihin teoksiin, kuten se, että kylän elokuvateatteri taitaa pyörittää Will Ferrellin Elfiä (2003) tauotta ja televisiossa taas näkyy Ihmeellinen on elämä (It's a Wonderful Life - 1946) tontuksi dubattuna.

Vaikka elokuva tarjoaakin tarpeeksi joulumieltä, veikeää seikkailuhenkeä, muutaman aidosti hauskan jutun, sekä Russellin mahtavuutta, jotta sen parissa viihtyy juuri ja juuri läpi lähes kahden tunnin keston, säännöllisin väliajoin elokuvan ongelmat nostelevat päätään. Jotkut sekoiluhetket saattavat riemastuttaa perheen pienimpiä, mutta saavat monet muut pyörittelemään silmiään. Pakollinen musikaalinumero on harvoja asioita, mitkä ovat heikompia tässä kuin ensimmäisessä osassa. Heikkous on myös se, että elokuvasta puuttuu tietty kiireellisyyden tunne. Siinä, missä ensimmäisessä The Christmas Chroniclesissa hahmoilla oli yksi yö aikaa pelastaa joulu, tässä ei ole samaa tunnetta. Monet pulmat myös ratkeavat turhankin helposti ja etenkin loppuratkaisu on aika tylsä kaiken koetun jälkeen.

Matt Liebermann palaa käsikirjoittajaksi ja saa avukseen Columbuksen. Jatkotarinan luonti on paikoitellen väkinäisen tuntuista, mutta silti lopputulos yllättää ihan positiivisesti. Kaksikko on keksinyt joitain kivoja ideoita, mutta eivät jaksa viedä kaikkia kunnolla loppuun. Lisäksi dialogissa ärsyttää, kuinka hahmojen täytyy välillä tarpeettomasti todeta ääneen päivänselviä asioita. The Christmas Chronicles 2 on kuvattu ihan sujuvasti, mutta leikkauksessa kuvattua materiaalia olisi voinut tiivistää reippaasti. Lavasteet ja asut ovat mainiot, mutta erikoistehosteet näyttävät siltä kuin ne olisi tehty yli kymmenen vuotta sitten. Monet efektit hurjemmissa kohdissa näyttävät jopa viimeistelemättömiltä, aivan kuin animaattorit olisivat uskoneet, että jos jokin asia näkyy vain noin sekuntin ajan, ei siihen tarvitse panostaa. Vauhdikkaammista kohtauksista löytyykin siis aikamoista digimössöä. Äänimaailma on kuitenkin kelvollisesti rakennettu ja Christophe Beckin säveltämistä musiikeista löytyy oivaa joulutunnelmaa.

Yhteenveto: The Christmas Chronicles 2 on parannus kehnon ykkösosan jälkeen ja ihan passeli jouluelokuva. Lähes kahden tunnin kesto on aivan liikaa, digitontut näyttävät yhä kamalilta, musikaalinumero aiheuttaa myötähäpeää ja kiukuttelevalta uhmaikäiseltä tuntuva pääpahis on aika laimea tapaus. Paikoitellen nämä viat onnistuu kuitenkin unohtamaan. Lämmin jouluhenki valtaa katsojan, kun päästään Joulupukin kylään ja oivaa seikkailun tunnelmaakin löytyy. Joitain hauskoja vitsejäkin löytyy, mutta tarpeellinen jännite jää minimaaliseksi. Kurt Russell on jälleen mahtava itse Joulupukkina, mutta Goldie Hawn ei oikein vakuuta Muorina. Lapsinäyttelijät Darby Camp ja Jazhir Bruno tekevät oivaa työtä. Lopputuloksena on tarpeeksi toimiva 2020-joulun aloittajaleffa ja positiivinen yllätys heikon ensimmäisen The Christmas Chroniclesin jälkeen. Toisaalta ensimmäinen osa oli hitti ja monet siitä pitivät, joten voi olla, että monet taas näkevät jatko-osan juuri toisin silmin kuin minä. Noh, niin tai näin, tämäkin on takuuvarma menestys, joten eiköhän Netflix pian ilmoita työstävänsä kolmatta osaa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.11.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Christmas Chronicles 2, 2020, 1492 Pictures, Wonder Worldwide

 

Arvostelu: Easy A (2010)

EASY A

Ohjaus: Will Gluck
Pääosissa: Emma Stone, Amanda Bynes, Aly Michalka, Penn Badgley, Dan Byrd, Patricia Clarkson, Stanley Tucci, Thomas Haden Church, Lisa Kudrow, Cam Gigandet, Bryce Clyde Jenkins, Fred Armisen ja Malcolm McDowell
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 7

Easy A pohjautuu löyhästi Nathaniel Hawthornen klassikkokirjaan Tulipunainen kirjain (The Scarlet Letter) vuodelta 1850. Käsikirjoittaja Bert V. Royal sai idean kirjoittaa uudenlaisen kertomuksen kirjan pohjalta, mikä sijoittuisi nykyaikaan. Royal työsti suurimman osan tekstistä vain muutamassa päivässä, mutta hänelle tuotti vaikeuksia viedä kertomus päätökseen. Alunperin filmistä oli tarkoitus tulla huomattavasti rosoisempi kiroilun sun muun kera, mutta kun elokuva pistettiin tuotantoon, siitä päätettiin tehdä kiltimpi esimerkiksi kielenkäytöltään. Kuvaukset alkoivat ja Easy A sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 11. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pieneen budjettiinsa nähden suuri menestys ja kriitikotkin kehuivat leffaa. Itse näin Easy A:n vasta myöhemmin, kun se oli julkaistu vuokrattavaksi. Pidin elokuvasta ja olen nähnyt sen pariin otteeseen uudestaan. Nyt kun leffa täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla elokuvan jälleen kerran ja arvostelemalla sen.

High school -tyttö Olive valehtelee ystävälleen, että olisi menettänyt neitsyytensä. Uutinen leviää nopeasti läpi koulun ja Olivelle asetetaan lutkan maine. Oliven täytyykin keksiä, kuinka hoitaa tilanne tästä eteenpäin.

Nykyään Emma Stone tunnetaan mm. Gwen Stacyn roolista The Amazing Spider-Man -elokuvissa (2012-2014) ja Miana La La Landista (2016), mistä hän voitti parhaan naispääosan Oscar-palkinnon. Kuitenkin vielä vuonna 2010 Stone tiedettiin lähinnä Superbadin (2007) sivuosasta ja kauhukomedia Zombielandista (2009), eikä hän ollut erityisemmin todistanut lahjojaan. Easy A auttoi Stonen nousua tähteyteen, sillä tämä roolisuoritus toi Stonelle hänen ensimmäisen Golden Globe -ehdokkuutensa. Stone näyttelee elokuvassa tietysti Olive Panderghastia, high school -tyttöä, joka kertoo pienoisen valheen, mikä kääntää hänen elämänsä täysin mullinmallin. Tuttuun tyyliinsä Stone hoitaa kaiken niin täysillä kuin vain pystyy. Hän eläytyy yhä vain riehakkaammaksi muuttuvan Oliven osaan upeasti ja leikittelee jatkuvasti. Hahmo on hauskasti kirjoitettu ja katsojana on kaiken aikaa hänen puolellaan, vaikka välillä toivookin, että voisi vain puhua Olivelle järkeä, sillä hänen toimintansa vain aiheuttaa enemmän ja enemmän ongelmia hänelle itselleen.

Elokuvassa nähdään myös mm. Patricia Clarkson ja Stanley Tucci Oliven hulvattomina vanhempina ja Bryce Clyde Jenkins Oliven pikkuveljenä, Aly Michalka Oliven ystävänä Rhiana, Thomas Haden Church opettaja Griffithinä, Lisa Kudrow opinto-ohjaajana, Malcolm McDowell rehtorina, Amanda Bynes uskovaisena Mariannena, sekä Penn Badgley koulun maskottia esittävänä Toddina ja Dan Byrd Brandonina, joka on leimattu ja hyljeksitty koulussa homoutensa vuoksi. Näyttelijät ovat läpikotaisin hyviä, mutta vain mahtavat Clarkson ja Tucci onnistuvat ottamaan kohtaukset haltuunsa säkenöivän Stonen loistolta.

Easy A on tehty hyvin perinteikkäässä teinileffahengessä, mutta onneksi sen kliseisen ulkokuoren alta löytyy poikkeavuuksia ja painavaa asiaa, mitkä tekevät siitä edes jollain tavalla toimivan paketin lähes kaikenikäisille. Teineille filmi on erityisen tärkeä sen aiheensa vuoksi, eli seksin. Tai enemmänkin siihen suhtautumisen. Seksi aiheuttaa nuorissa monenlaisia paineita ja siihen suhtaudutaan koulussa todella erilaisin tavoin, mihin vaikuttaa mm. kasvatus kotona. Tätä leffassa pohdiskellaankin, kun hätäisen valheen seurauksena koko koulu alkaa pitämään Olivea lutkana, joka antaa itseään kaikille. Elokuva pyrkii näyttämään keskisormea kaikenlaisille typeryyksille, mitä seksiasioihin tuntuu edelleen kuuluvan nuorisopiireissä. On paljon olettamuksia, luuloja ja normeja, joista monet ovat täysin vanhahtaneita ja joita ei pitäisi enää noudattaa. Iso huomautus on tietty se, kuinka erilailla suhtaudutaan poikien neitsyyden menetykseen kuin tyttöjen. Kuinka poikien kohdalla se tekee miehen ja tyttöjen kohdalla huoran. Ja kuinka idioottimaista tällainen on.

Elokuva ei kuitenkaan saarnaa sanomiensa kanssa, vaan se kuljettaa niitä sujuvasti mukanaan sen perinteikkään teinihömppäkuoren alla. Katsoja huomaakin jossain kohtaa, että elokuva on salakavalasti saanut ihan ajattelemaan ja riippuen katsojasta se joko nostaa tai laskee leffan tasoa. Puhdasta komediaa on mukana paljon ja jotkut jutut saavat nauramaan oikein kunnolla. En tiedä miksi, mutta Oliven pikkuveljeen liittyvät adoptiovitsit tarjoavat minulle parhaat naurut. Kliseinen alamäkikin on luvassa, jolloin leffa yrittää vakavoitua. Draamapuoli ei kuitenkaan toimi läheskään yhtä hyvin kuin komedia. Elokuva kulkee reippaasti ja suurella energialla eteenpäin. Kestoa on vain puolitoista tuntia ja siinä ajassa kaikki ehditään kertoa ilman kiirehdintää. Pakollinen romanssi hieman tylsistyttää loppupäässä, mutta menee muun ohessa.

Easy A:n on ohjannut Will Gluck, joka sortuu kierrättämään samaa tyyliä lähes kaikista teinikomedioista. Jos hänen apunaan ei toimisi Bert V. Royalin nokkela käsikirjoitus hyvän pohdiskelun ja nasevan dialogin kera, ei elokuva erottuisi edukseen millään. Etenkin Olivelle kirjoitetut repliikit ovat erinomaisia ja Stone tarjoaa ne täysin sulavasti. Leffa on hyvin kuvattu ja leikkauskin on oivallista. Etenkin kohtauksissa, joissa sana lähtee kiertämään ympäri koulua, kuvaus ja leikkaus tukevat toisiaan hienosti. Lavastuksesta hauskan tekee se, etteivät tekijät oikeastaan lavastaneet lokaatioita, vaan hyödynsivät koulua ja asuntoja hyvin pitkälti sellaisinaan. Musiikkien sävellyksestä vastaa Brad Segal, mutta hänen työnsä ei koskaan nouse esiin, sillä elokuva painottuu niin vahvasti olemassa oleviin kappaleisiin, joista parhaiten mieleen jää useasti kuultava Natasha Bedingfieldin Pocketful of Sunshine.

Yhteenveto: Easy A on hauska, mainio ja jopa aika oivaltava teinikomedia. Samalla se on myös veikeä modernisointi Tulipunaisesta kirjaimesta. Elokuvalla on paljon sanottavanaan seksistä, sen tuomista paineista, ennakkoluuloista ja -odotuksista, sen käsittelemisestä ja siihen suhtautumisesta. Kouluissa nuorten tapa toimia ja puhua seksiin liittyen on yhä todella idioottimaista ja leffa näyttääkin, kuinka hölmöä käytös siihen elämänaikaan on. Elokuva on täynnä hilpeitä hetkiä ja nauraa saa usein. Pakollinen draamailukin on mukana ja vaikka se laskee leffan tasoa pakollisen romanssin tavoin, toimivat ne tarpeeksi hyvin osana kokonaisuutta. Tietyt teinikliseet ovat mukana ja osittain ne pystyy katsomaan läpi sormien. Bert V. Royalin käsikirjoitus on hilpeä tapahtumista dialogiin. Emma Stone loistaa pääroolissa, mutta mahtavia ovat myös Oliven vanhempia näyttelevät Patricia Clarkson ja Stanley Tucci. Easy A sopiikin hyvin esimerkiksi kaveriporukalla vietettävään leffailtaan. Vanhempien on ihan hyvä katsoa leffa muistutuksena siitä, kuinka kiusallista seksiin liittyvät jutut teininä ovatkaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Easy A, 2010, Screen Gems, Olive Bridge Entertainment

Arvostelu: Bombshell - hiljaisuuden rikkojat (Bombshell - 2019)

BOMBSHELL - HILJAISUUDEN RIKKOJAT

BOMBSHELL

Ohjaus: Jay Roach
Pääosissa: Charlize Theron, Margot Robbie, Nicole Kidman, John Lithgow, Kate McKinnon, Rob Delaney, Liv Hewson, Brigette Lundy-Paine, Connie Britton, Allison Janney, Mark Duplass ja Malcolm McDowell
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 7

Bombshell - hiljaisuuden rikkojat perustuu tositapahtumiin muutaman vuoden takaa, Fox Newsin naistyöntekijöiden paljastaessa yhtiön johtajan Roger Ailesin ahdistelleen heitä seksuaalisesti vuosia. Toukokuussa 2017 Ailesin kuoleman jälkeen Annapurna Pictures ilmoitti työstävänsä elokuvaa tapahtumista. Työryhmää alettiin kasaamaan ja Charles Randolph alkoi kirjoittamaan käsikirjoitusta. Annapurna Pictures kuitenkin jättäytyi projektista budjetin kasvaessa, jolloin mukaan tulivat Bron Studios ja Lionsgate. Leffaa alettiin kuvaamaan lokakuussa 2018 työnimellä "Fair and Balanced" ja nyt uudelleennimetty Bombshell - hiljaisuuden rikkojat saa ensi-iltansa Suomessa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin siitä ja meninkin odottavaisin mielin katsomaan leffaa sen lehdistönäytökseen puolitoista viikkoa ennen ensi-iltaa.

Fox Newsin johtaja Roger Ailes on vuosia ahdistellut yhtiön naistyöntekijöitä, uhaten potkuilla ja maineen pilaamisella, jos naiset kertovat asiasta, ja lupaillen paremmista tuloista ja tähteydestä, jos nämä suostuvat hänen uhreikseen. Kun yksi uutisreporttereista päättää vihdoin nostaa asian esille julkisuuteen, kaikki muuttuu Fox Newsilla pysyvästi...

Elokuvan päärooleissa nähdään Charlize Theron, Nicole Kidman ja Margot Robbie, jotka näyttelevät Fox Newsin työntekijöitä. Theron esittää uutistoimittaja Megyn Kellyä, joka on tarkka sanoissaan ja tykkää näpäytellä suorassa lähetyksessä. Kidman taas näyttelee reportteri Gretchen Carlsonia, jolla on ollut menestyksekäs ura yhtiöllä, mutta joka alkaa miettiä, onko Ailesin tapa kohdella naisia menestyksen jatkamisen arvoista. Margot Robbie esittää elokuvaa varten luotua hahmoa, Fox Newsin uutta työntekijää Kaylaa, johon on yhdistetty yhtiön naisten kokemuksia Ailesin kanssa. Kaikki kolme näyttelijää suoriutuvat rooleistaan upeasti. Robbie pistää parastaan traagisissa hetkissä, kun taas Theron ja Kidman ovat maskeerattu näyttämään täysin esikuviltaan. Theron on jopa onnistunut omaksumaan oikean Kellyn tavan puhua uutislähetyksissä.

Hienoa työtä tekee myös John Lithgow, joka luikertelee inhottavan Roger Ailesin rooliin. Yleensä sympaattisia hahmoja esittävä Lithgow on yllättävänkin ällöttävä ja ahdistava Fox Newsin johtajana, jonka katse todella tunkee naisten vaatteiden läpi. Katsoja kokee usein puistatusta hahmon ollessa läsnä. Ailes oli todella epämiellyttävä tapaus ja Lithgow tuo sen esille fantastisesti.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Allison Janney Ailesin asianajajana, Rob Delaney, Liv Hewson ja Brigette Lundy-Paine Megan Kellyn avustajina, Kate McKinnon Kaylan työkaverina, sekä Malcolm McDowell Fox Newsin omistaja Rupert Murdochina. On ilo nähdä Kellopeliappelsiinista (A Clockwork Orange - 1971) tuttu McDowell pitkästä aikaa näyttelemässä, minkä lisäksi on myös erittäin suuri ilo huomata, että yleensä äärimmäisen rasittava ja jopa raivostuttava koomikonyritys McKinnon osaa hillitä itsensä ja näytellä, jos niin haluaa! Janney on erittäin mainio, kuten aina, mutta hän jää harmillisen pieneen osaan.

Me Too -kampanjan noustessa esiin muutama vuosi sitten, oli selvää, että tästä yhteiskunnallisesti merkittävästä ja kulttuuria muovaavasta keskustelusta tehtäisiin jossain kohtaa elokuvia. Bombshell - hiljaisuuden rikkojat on varmasti vain ensimmäinen monista ja jos taso pysyy tällaisena, niin antaa tulla vain lisää! Kyseessä on erittäin mainio teos erittäin tärkeästä aiheesta, mikä aika lailla kaikkien pitäisi katsoa. Filmi sisältää paljon tunnetta ja on varmaa, että monille, jotka ovat itse kokeneet ahdistelua, tunteet tulevat olemaan voimakkaita. Etenkin yhdessä kohtaa kyynelhanat saattavat aueta herkästi. Leffa onnistuu välittämään naisten kokeman ahdistuksen, vaikka itse ahdistelukohtauksia siinä on lopulta yllättävänkin vähän. Sitäkin enemmän näytetään, kuinka seksististä ja tökeröä toimintaa Fox Newsilla on ollut - ja valitettavasti on edelleen. Naiset eivät saa käyttää housuja, vaan vain lyhyitä hameita. Katsojalukujen nostamiseksi vaihdetaan laajakuvaan, jotta saadaan läpinäkyvän pöydän takaa näkyvät paljaat jalat esiin. Jos tähän ei suostu, ei ole asiaa töihin seuraavana päivänä. Elokuva esittelee läpi kestonsa yhä vain enemmän vääryyksiä ja sitä katsoessa on vaikea olla tuntematta suurta kiukkua kasvamassa sisällä.

Elokuvan tarina on jo itsessään mielenkiintoinen ja kun vielä tietää, että se on suurimmaksi osaksi tositarina, on se vieläkin kiehtovampi. Bombshell - hiljaisuuden rikkojat nappaa nopeasti mukaansa ja pitää oivallisesti otteessaan loppuun saakka. Sen rytmitys on napakkaa, eikä aika käy pitkäksi. Paikoitellen katsojana toivoisi, että elokuva pysähtyisi syventämään jotain hetkeä, hahmoa tai juonikuviota pidemmäksi aikaa. Jotkut asiat hoidetaan pois alta kiirehtien ja niiden merkittävyys hieman katoaa, eikä näin pitäisi käydä. Pääasiassa elokuva kuitenkin tasapainottelee taidokkaasti kolmen päähenkilönsä juonikuvioiden välillä.

Asia, mistä Bombshell - hiljaisuuden rikkojat saa (ja onkin jo saanut) suurta kritiikkiä, on se, että elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja ovat molemmat miehiä. Onhan tämä kieltämättä kumma, kun leffa kertoo naisten kokemasta ahdistelusta ja onkin suuri mahdollisuus, että elokuva olisi vieläkin iskevämpi, jos siinä toimisi naistiimi puikoissa. Jay Roach ja Charles Randolph tekevät kuitenkin oivaa työtä ja kun Charlize Theron on toiminut tuottajana, olen varma, että hänellä on ollut sanavaltaa tehdä muutoksia, kun jompikumpi tai molemmat ovat olleet tekemässä jotain töksähtävästi. Elokuva on teknisestikin hyvin toteutettu. Kameratyöskentelystä löytyy televisiolähetyksille ja -ohjelmille tyypillisiä zoomailuja, minkä lisäksi leffassa on muutenkin hienovaraista, mutta veikeää visuaalista kikkailua. Lavasteet ja asut ovat onnistuneet, kuten on myös äänimaailma. Theodore Shapiron säveltämät musiikit luovat lisätunnelmaa tehokkaasti.

Yhteenveto: Bombshell - hiljaisuuden rikkojat on erittäin mainio teos tärkeästä aiheesta ja varmasti vain yksi monista tulevista Me Too -kampanjaan liittyvistä elokuvista. Leffa nappaa heti mukaansa mielenkiintoisen aiheensa vuoksi, minkä lisäksi se onnistuu hyvin nopeastikin pistää katsojan tuntemaan voimakkaitakin tuntemuksia. Tietty raivo alkaa kiehua sisällä, kun John Lithgow ällöttelee oikein antaumuksella Roger Ailesin roolissa ja kun naistyöntekijöistä alkaa yhä paremmin nähdä, mitä se tekee heidän psyykkeelleen. Ahdistus välittyy katsomoon asti, mutta leffa voisi mennä vieläkin pidemmälle epämiellyttävän tunteensa kanssa. Vaikka elokuvan rytmitys on mukavan reipas, voisi se välillä hiljentää vauhtia ja syventää tiettyjä asioita paremmin. Visuaalista kikkailua on yllättävänkin veikeästi mukana. Charlize Theron, Nicole Kidman ja Margot Robbie ovat kaikki todella hyviä rooleissaan - Theron ja Robbie ovat jopa erinomaisia. On kyllä hieman kumma, että ohjaajana ja käsikirjoittajana toimivat miehet ja toivonkin, että kun samanlaisesta tositarinasta tehdään seuraavan kerran elokuva, olisi kameran takana merkittävimmissä rooleissa huomattavasti enemmän naisia. Se todella on varmaa, että näitä tositarinoita tullaan filmatisoimaan, mutta tuskinpa tuottaja Harvey Weinsteinista onnistutaan vielä hetkeen vääntämään elokuvaa, sillä harmillisesti hänellä on yhä paljon vaikutusvaltaa elokuvamaailmassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bombshell, 2019, Lionsgate, Annapurna Pictures, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance, Denver and Delilah Productions, Lighthouse Management & Media

Arvostelu: Star Trek - sukupolvet (Star Trek: Generations - 1994)

STAR TREK - SUKUPOLVET

STAR TREK: GENERATIONS

Ohjaus: David Carson
Pääosissa: Patrick Stewart, Brent Spiner, Malcolm McDowell, Jonathan Frakes, LeVar Burton, Michael Dorn, Whoopi Goldberg, Gates McFadden, Barbara March, Gwynyth Walsh, William Shatner, James Doohan ja Walter Koenig
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

En ollut kovin kiinnostunut Gene Roddenberryn luomasta Star Trekistä (1966-) ennen kuin näin J. J. Abramsin ohjaaman Star Trek -leffan vuodelta 2009. Sitä ennen olin nähnyt vain muutamia jaksoja vanhoista sarjoista ja ne näyttivät mielestäni todella tylsiltä. En siis katsonut menneisyyden Star Trekejä, vaan pysyin uusissa ja kävin katsomassa Star Trek Into Darknessin (2013) ja Star Trek Beyondin (2016) leffateatterissa. Jossain kohtaa aloin kuitenkin tuumia, että voisin katsoa joskus vanhat Star Trek -elokuvat (1979-2002). Katsoinkin Star Trek: Avaruusmatkan (Star Trek: The Motion Picture - 1979) loppuvuodesta 2016, mutta se oli mielestäni tylsä ja huono. Vilkaisin silti Star Trek II: Khanin vihan (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982), joka oli pieni parannus, mutta silti vain ihan kiva. Kesti siis aikaa, kunnes katsoin peräkkäin Star Trek III: Spockin paluun (Star Trek III: The Search for Spock - 1984), Star Trek IV: Kotiinpaluun (Star Trek IV: The Voyage Home - 1986) ja Star Trek V: Viimeisellä rajalla (Star Trek V: The Final Frontier - 1989). Sen enempää sarjan leffoja tyttöystäväni ei omistanut, joten kesti jälleen todella kauan - jopa viisi kuukautta - ennen kuin hankin sarjan loput osat ja katsoin Star Trek VI: Tuntemattoman maan (Star Trek VI: The Undiscovered Country - 1991) ja seitsemännen filmin Star Trek - sukupolvet.

78 vuotta kapteeni James Kirkin katoamisen jälkeen U.S.S. Enterprisen uutta miehistöä johtaa kapteeni Picard. Hänen ja miehistön täytyy pysäyttää tohtori Soran, jolla on vaarallinen, kokonaisia aurinkokuntia tuhoava ase.

Star Trek - sukupolvet ei ole selvää jatkumoa kuudelle ensimmäiselle elokuvalle, vaikka se Kirkin sisältääkin, vaan se on jatkumoa toiselle Star Trek -sarjalle, "The Next Generationille" (1987-1994), jossa tutulla U.S.S. Enterprise -tähtilaivalla seikkailee uusi miehistö. Tämän miehistön kapteeni on tosiaan Jean-Luc Picard, jota näyttelee Patrick Stewart. Hyvin nopeasti leffan alussa huomaa, että Stewart on selvästi parempi näyttelijä kuin kapteeni Kirkin esittäjä William Shatner, mutta hahmosta ei ole saatu kovin kiinnostavaa. Stewartilla on oikeaa luonnetta johtajaksi, minkä hän osoitti myös muutamia vuosia myöhemmin leffassa X-Men (2000).
     Kapteeni Picardin miehistöön kuuluvat androidi Data (Brent Spiner), outoa visiiriä käyttävä konemestari Geordi La Forge (LeVar Burton), klingonkomentaja Worf (Michael Dorn), försti William Riker (Jonathan Frakes) ja lääkintäupseeri Beverly (Gates McFadden). Worf saa heti alussa paljon huomiota ja on hauska nähdä, että vannoutuneet viholliset klingonit ja Tähtiliitto voivat toimia yhdessä, mutta suurimmaksi osaksi elokuvan aikana miehistön jäsenet lähinnä vain ovat leffassa mukana. He näkyvät taustoilla ja jokaisella on jotain sanottavaa, mutta vain yhden persoona tuodaan oikeasti esille ja hän on Data. Hahmo on aika samanlainen kuin edellisten elokuvien Spock siinä mielessä, että hän ei androidina ymmärrä tiettyjä asioita ihmisistä ja yrittääkin leffan aikana opetella juttuja kuten huumoria ja erilaisia tunteita. Datan juonikuvio voisi muuten olla kiinnostava, mutta hahmo on usein todella ärsyttävä - etenkin silloin kun hän opettelee vitsailua. Spiner näyttelee pahasti yli, jolloin hänen kohtauksiaan on hieman tukala katsoa.
     Elokuvan pahista, tohtori Sorania näyttelee Kellopeliappelsiinista (A Clockwork Orange - 1971) tuttu Malcolm McDowell, joka on harmillisen alikäytetty. Hahmon ilkeisiin puuhiin annetaan aika hölmö syy, jonka vuoksi aikoinaan todella nerokasta pahaa esittänyt McDowell vaikuttaa näyttelevän pelkkää hullua tiedemiestä... avaruudessa. Tohtori Soran ei ole mielenkiintoinen hahmo, eikä kovin uhkaavakaan, jolloin hänet unohtaa todella helposti.
     Muita hahmoja leffassa ovat U.S.S. Enterprisen baarimikko Guinan (Whoopi Goldberg), pahat klingonsiskokset Lursa (Barbara March) ja B'Etor (Gwynyth Walsh), sekä edellisistä elokuvista tutut kapteeni Kirk (edelleen Shatner), konemestari Scotty (James Doohan) ja Pavel Chekov (Walter Koenig). Spockia ja tohtori McCoyta näytelleitä Leonard Nimoyta ja DeForest Kelleytä pyydettiin filmiin mukaan, mutta heidän mielestään hahmojen tarina päättyi edellisen filmin kautta.

Kuten jo sanoin, Star Trek - sukupolvet ei ole jatkoa Star Trek VI: Tuntemattomalle maalle, mikä tuodaan selväksi jo sillä, ettei nimi kerro leffan olevan sarjan seitsemäs osa. Vanhaa leffasarjaa tosin "jatketaan" lyhyellä prologilla, jossa vanhat tutut hahmot esiintyvät pikaisesti ja kapteeni Kirk katoaa, mutta siitä hypätäänkin melkein kahdeksankymmentä vuotta eteenpäin, aikaan joka tapahtuu "Star Trek: The Next Generation" -sarjan tapahtumien jälkeen. Ensimmäiset kohtaukset kapteeni Picardin johtaman miehistön kanssa ovat harmillisen tönkköjä, sillä elokuvaa on tehty sillä oletuksella, että kaikki katsojat olisivat nähneet "The Next Generationin" kaikki seitsemän kautta, eli lähes kaksisataa jaksoa, eikä filmissä käytetä lainkaan aikaa hahmojen esittelyyn. En sano, että elokuvan täytyisi aloittaa uuden miehistön tarina alusta, mutta lyhyt esittelyosio saisi napattua nekin katsojat mukaan, jotka eivät ole suuria Star Trek -nörttejä. "TNG"-sarjan faneille on varmasti hienoa, että vanha meininki jatkuu heti, mutta tekijöiden olisi pitänyt ajatella laajempaakin yleisöä. Esimerkiksi alkupään kohtauksessa, jossa kapteeni Picard saa kuulla traagisen uutisen, on monien katsojien vaikea luoda mitään tunnesidettä tapahtuneeseen, jolloin surukohtaukset tuntuvat äärimmäisen mitäänsanomattomilta. Sen ymmärrän, ettei televisiosarjan katselua kannata aloittaa jälkimmäisistä kausista, mutta televisiosarjat ja elokuvat ovat kaksi eri asiaa, ja tekijöiden olisi pitänyt ymmärtää se. Esimerkiksi The Simpsons Movien (2007) voi katsoa todella sujuvasti, ilman että on nähnyt ainuttakaan Simpsonit -sarjan (The Simpsons - 1989-) jaksoa.

No mutta, takaisin Star Trek - sukupolvien pariin... Tönkön alun jälkeen elokuva saa onneksi katsojat mukaansa hiljalleen, vaikkei vieläkään saa kovin vakuuttuneeksi näkemästään. Tarina ei ole erityisen innostava ja mukana on pitkäveteisiä hetkiä, joiden toivoisi liikkuvan eteenpäin nopeammin. Ja kun mukaan on vielä lisätty Datan rasittavat tunteiden pohdiskelut - jotka eivät oikeastaan edes johda minnekään - filmi tuntuu usein venytetyltä. Siitä päästäänkin elokuvan isoimpaan ongelmaan. Sen lisäksi, ettei leffaa ole tehty muille kuin "Star Trek: The Next Generationin" faneille, ei siitä ole tehty leffaa oikeastaan lainkaan. Suurimmaksi osaksi elokuva tuntuu vain todella väkisin pidennetyltä jaksolta televisiosarjasta. Elokuvasarjan aiemmat teokset olivat omia selkeitä seikkailujaan (jotkut parempia kuin toiset), mutta tästä tuntuu seikkailuhenki puuttuvan kokonaan. On leffassa kelvotkin puolensa, mutta kokonaisuus on todella laimea, varsinkin kun kapteeni Kirk pitää tuoda takaisin, jotta kovimmat fanit voivat tirauttaa onnen kyyneleet nähdessään hänet ja kapteeni Picardin yhdessä. Harmi vain, ettei kapteeni Kirkillä ole oikeasti merkitystä loppuhuipennuksessa, joka on muun filmin tavoin heikko.

Elokuvan ohjauksesta vastaa David Carson, joka on ohjannut "Star Trek: The Next Generationia" muutaman jakson, sekä "Star Trek: Deep Space Nine" -sarjaa (1993-1999) saman määrän. Carson on onnistunut muutamissa hetkissä, muttei saa pidettyä täyspitkää leffaa kasassa. Toisaalta Ronald D. Mooren ja Brannon Bragan työstämä käsikirjoitus on jo kehno, joten onhan sellaisesta vaikea saada aikaiseksi hyvää filmiä. Kuvaus on ihan sujuvaa, mutta leikkauspöydällä olisi voinut tiivistää kokonaisuutta. Harmillisesti valaisussa on paikoitellen palattu ensimmäisten Star Trek -leffojen synkkyyteen, mikä ei sovi kevyeen tarinaan. Lavastus ja maskeeraus ovat tuttuun tyyliin ihan tyylikkäitä. Visuaaliset efektit eivät ole parhaimmasta päästä, etenkään yhteys-säteen kohdalla. Äänitehosteet ovat kuitenkin toimivia, mutta Dennis McCarthyn sävellykset eivät nouse erityisemmin esille.

Yhteenveto: Star Trek - sukupolvet on laimea filmi, joka tuntuu lähinnä pidennetyltä jaksolta televisiosarjasta. Elokuva ei lainkaan esittele hahmojaan, vaan aloittaa seikkailunsa sillä oletuksella, että katsojat olisivat nähneet "Star Trek: The Next Generation" -sarjan kaudet. Hahmoja ei muutenkaan pääse kunnolla tuntemaan, sillä uudesta miehistöstä seurataan lähinnä kapteeni Picardia ja Dataa, joista jälkimmäinen pääasiassa ärsyttää. Kunnon seikkailuhenkeäkään ei ole mukana, eikä tarina ole lainkaan mukaansatempaava. Lähinnä harmittaa mainion Malcolm McDowellin puolesta, etteivät hänen lahjansa pääse esille pahiksena. Kirkin tuominen loppuhuipennukseen mukaan on aika tönkösti toteutettu, eikä hänellä ole oikein mitään väliä. Star Trek - sukupolvet on todella unohdettava elokuva, eikä sitä voi suositella muille kuin "The Next Generationin" faneille. Toivottavasti sarjan seuraava osa, Star Trek - ensimmäinen yhteys (Star Trek: First Contact - 1996) olisi parempi. Ainakin sitä katsoessa uudet hahmot ovat edes jokseenkin tutut... mutta eihän sillä ole väliä, jos tarina on näin mitäänsanomaton. Sitä odotellessa eläkää pitkään ja menestykää!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.denofgeek.com
Star Trek: Generations, 1994, Paramount Pictures

Arvostelu: Kellopeliappelsiini (A Clockwork Orange - 1971)

KELLOPELIAPPELSIINI

A CLOCKWORK ORANGE

Ohjaus: Stanley Kubrick
Pääosissa: Malcolm McDowell, Warren Clarke, James Marcus, Michael Tarn, Patrick Magee, Anthony Sharp, Michael Bates, Carl Duering, Madge Ryan, Aubrey Morris, Philip Stone ja Sheila Raynor
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia
Ikäraja: 16

A Clockwork Orange, eli suomeksi Kellopeliappelsiini perustuu Anthony Burgessin samannimiseen kirjaan vuodelta 1962. Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun Terry Southern työsti kirjan pohjalta käsikirjoituksen ja esitteli sen ohjaaja Stanley Kubrickille, joka ei kuitenkaan kiinnostunut siitä. Vasta kun Kubrickin vaimo kehotti häntä lukemaan itse kirjan, Kubrick rakastui teokseen ja päätti tehdä siitä filmin. Kellopeliappelsiini sai ensi-iltansa joulukuussa 1971 (laajemmin maailmalla vasta seuraavana vuonna) ja vaikka se tienasi Yhdysvalloissa "vain" 26 miljoonaa dollaria, oli se silti hitti, kun sitä vertasi kahden miljoonan budjettiin. Se oli todella suosittu etenkin Ranskassa, minkä lisäksi monet kriitikot ihailivat sitä. Leffa sai palkintoja, sekä useita palkintoehdokkuuksia, kuten neljä Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, paras ohjaus, paras sovitettu käsikirjoitus ja paras leikkaus). Elokuvaa myös kritisoitiin, sillä jotkut kokivat sen ihannoivan ääriväkivaltaa ja fasismia. Tätä tapahtui varsinkin Briteissä, jossa se jouduttiin poistamaan levityksestä. Vasta Kubrickin kuoltua vuonna 1999, leffaa on alettu näyttämään kunnolla sielläkin. Nykypäivänä Kellopeliappelsiinia pidetään tietty klassikkona ja monet ovat ainakin kuulleet sen nimen tai ovat nähneet kuvan, jossa leffan päähenkilöllä on päässään laite, jolla hänen silmänsä pakotetaan auki. Itse näin elokuvan ensimmäistä kertaa keväällä 2016 ja pidin sitä todella kummallisena. Ostin sen Blu-rayna, kun halvalla lähti ja miettiessäni, mitä leffoja arvostelisin vuodelle 2018, Kellopeliappelsiini tuli mieleeni ja päätin arvostella sen.

Väkivaltaa, seksiä ja Ludwig van Beethovenin musiikkia rakastava Alex DeLarge joutuu vankilaan murhasta. Päästäkseen sieltä pois Alex suostuu uuteen hoitomenetelmään, jolla hänen pahat tapansa parannettaisiin.

Malcolm McDowell näyttelee Alex DeLargea, joka ei todellakaan ole kovin miellyttävä tyyppi. Hän on itse asiassa todella erikoisen vastenmielinen tapaus, jonka takia hänestä on aluksi todella vaikea pitää. Kaikessa kieroudessaan Alexista löytyy kuitenkin asioita, joiden takia hänen tarinaansa on vain pakko seurata. Suurin asia on tietysti McDowellin huikea roolityö. Väärällä näyttelijävalinnalla hahmo ei välttämättä toimisi lainkaan, mutta McDowell on erinomainen roolissaan läpi leffan ja varastaa show'n jatkuvasti. Häneltä ei löydy lainkaan heikkoa hetkeä, vaan hän valtaa ruudun eleillään, ilmeillään ja jopa pelkällä katseellaan. Alexin puhetapa on todella kummallinen ja hän käyttää erikoisia sanoja, jotka ovat paikoitellen hauskoja, mutta ne vain lisäävät hahmon voimaa. Alex on myös todella arvaamaton tapaus, jolloin katsojana jännittää, mitä hän seuraavaksi tekee?
     Alex ei kuitenkaan hoida rikollisia puuhia yksin, vaan hänellä on apunaan kolme "drugaa", eli Georgie (James Marcus), Dim (Warren Clarke) ja Pete (Michael Tarn). "Drugista" parhaiten jää mieleen älämölöttäjä Dim, joka ei ole fiksuimmasta päästä. Georgiella on yksi selkeä hetkensä, mutta Pete jää täysin sivuun, eikä hän taida edes sanoa sanaakaan koko elokuvan aikana! Hahmot eivät ole kovin muistettavia ja katsoja muistaa jälkikäteen vain sen, että Alexilla oli kolme kaveria.
     Elokuvassa nähdään myös Sheila Raynor ja Philip Stone Alexin vanhempina, Aubrey Morris Alexin hämäränä valvojana herra Deltoidina, Patrick Magee Frank-kirjailijana, Michael Bates vanginvartijana, Anthony Sharp sisäministerinä, sekä Carl Duering ja Madge Ryan tohtoreina, jotka yrittävät hoitaa Alexia.

Kellopeliappelsiini on alusta alkaen kiero kuten päähenkilönsäkin. Läpi kestonsa elokuvassa on jotain todella häiriintynyttä ja hieman jopa epämiellyttävää tunnelmaa, mutta se on tavallaan myös erittäin lumoava, jolloin sen katsomista ei voi lopettaa. Filmin inhottavuus on samalla sen upeus, jolloin katsoja haluaa nähdä lisää ikäviä asioita. Vaikka Alex onkin kauhea persoona, tuntuu silti pahalta, kun hän joutuu vankilaan ja sitä kautta hoidettavaksi. Hoitoprosessi vasta hirveältä tuntuukin ja saa katsojan todella epämiellyttävän tunteen valtaan. Kellopeliappelsiinia ei todellakaan ole siis helppo katsoa, vaan se saa vähän väliä aikaan kauhistusta ja ahdistusta. Joillekin se voi olla niin pahaa, että he eivät kykene katsomaan filmiä loppuun, kun taas jotkut rakastavat teoksen hirveyttä. Elokuva ei itsessään ole todellakaan hirveä, vaikka se sisältää hirveitä tapahtumia, hahmoja ja asioita. Kyseessä on upea elokuva, joka saa katsojan ajattelemaan tarkemmin yhteiskuntaa ja sitä, mikä todella on oikein? Vaikka Alex onkin paha ihminen, onko se silti oikein, että häntä suorastaan kidutetaan, jotta hänestä saisi aikaan hyvän ihmisen? Alexin "pahuus" onkin elokuvan pääpointti. Heti alussa herra Deltoid kysyy, mikä Alexista oikein tekee sellaisen kuin hän on ja siihen filmissä etsitään vastausta. Ei kuitenkaan suoraan, vaan sen löytäminen selittyy taustalla, kunnes se lopulta näytetään katsojille peukut pystyssä aplodien ja salamavalojen kera.

Vaikka elokuvasta löytyy paljon hienoja pohdiskeluja, on siinä myös pieniä heikkouksia. Alexia lukuunottamatta leffan hahmot ovat unohdettavia ja aika yksiulotteisia. Pari kohtausta ovat hieman pitkäveteisiä ja niitä olisi voinut tiivistää hieman. On kuitenkin hienoa, että hoitokohtaukset kestävät kauan ja täytyy nostaa hattua, että tekijöillä oli munaa saada katsojat ahdistumaan pitkiksi ajoiksi kerrallaan. Heikkoudet ovat kuitenkin todella pieniä loppujen lopuksi ja Kellopeliappelsiini onkin aivan mielettömän hieno teos, joka jokaisen täytyy ainakin kerran katsoa. Joidenkin mielestä filmi on vain aivotonta väkivallan ihannoimista, mutta sitä se ei ole. Elokuva on psykologinen trilleri, joka pistää katsojat miettimään ja kauhistelemaan maailmaa. Vaikka leffasta näkyy selvästi se, että se on tehty 1970-luvulla, on sen sisältö kuitenkin hienon ajaton, jolloin sitä voi pitää nykypäivänäkin uskottavana.

Filmin on käsikirjoittanut ja ohjannut suuresti arvostettu Stanley Kubrick, joka on tehnyt mm. elokuvat Spartacus (1960), Hohto (The Shining - 1980) ja 2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey - 1968), johon tässä leffassa löytyy viittaus. Levykauppakohtauksessa on nimittäin näkyvissä kyseisen scifiteoksen soundtrack. Kubrick on tunnetusti perfektionisti ja hän saattoi kuvata saman jutun uudestaan monen monta kertaa, kunnes sai mielestään täydellisen kuvan. Tällainen voi olla suuresti ärsyttävää kuvaustilanteessa, mutta se on myös ihailtavaa ja ymmärrettävää. Kun sitä leffaa kerran tehdään, niin miksei sitä tekisi parhaalla mahdollisella tavalla? Elokuva onkin täynnä upeasti tyyliteltyjä kuvia ja hetkiä, joista huomaa, että ne ovat tarkkaan mietittyjä. Leffan taiteellisuus tulee usein esille kuvista ja Kubrickin tyylistä. Äänimaailma on oivallinen ja elokuvassa käytetyt musiikit ovat upeita. Ludwig vanin, eli siis Beethovenin fani kun Alex on, filmissä tietty käytetään Beethovenin sävellyksiä; etenkin yhdeksättä sinfoniaa ja sen neljättä osaa. Mukana on myös Laulavat sadepisarat -musikaalin (Singin' in the Rain - 1952) nimikkokappale. Pääasiassa leffasta kuitenkin jää päähän soimaan useasti kuultava "Music for the Funeral of Queen Mary".

Yhteenveto: Kellopeliappelsiini on erinomainen ja todella häiriintynyt elokuva. Leffa voi helposti saada katsojansa ahdistumaan, mutta se myös vangitsee näkijänsä, jolloin se on pakko katsoa loppuun asti. Jotkut jutut ovat kauhistuttavia, mutta niihin on saatu myös pohdiskelevaa sisältöä, jolloin katsoja päättyy miettimään, mikä on oikein? Leffan aikana mietitään maailmaa ja sen vaikutusta ihmisiin, mikä on oiva aihe nykypäivänäkin. Elokuvan repliikit ovat hauskan upeasti kirjoitetut ja siihen vielä päälle Malcolm McDowellin loistokas roolityö Alex DeLargena, niin ei voi muuta kuin jäädä ihailemaan näkemäänsä! Filmistä löytyy pieniä heikkouksia, mutta muuten kyseessä on huikean hyvä elokuva, joka kannattaa ainakin kerran elämässä nähdä. Herkimmille Kellopeliappelsiini voi olla vähän liikaa, mutta on varmasti myös niitä, jotka rakastuvat teoksen hirveisiin puoliin, sillä ne eivät ole vain hirveyttä hirveyden vuoksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.inverse.com
A Clockwork Orange, 1971, Warner Bros. Pictures, Hawk Films