Arvostelu: Hohto (The Shining - 1980)

HOHTO

THE SHINING

Ohjaus: Stanley Kubrick
Pääosissa: Jack Nicholson, Shelley Duvall, Danny Lloyd, Scatman Crothers, Philip Stone, Joe Turkel ja Barry Nelson
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia / European Version: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

The Shining, eli suomalaisittain Hohto perustuu Stephen Kinginin samannimiseen kirjaan vuodelta 1977. Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun ohjaaja Stanley Kubrickin edellinen elokuva, Barry Lyndon (1975) ei ollutkaan menestynyt hyvin, jolloin Kubrick päätti tehdä mahdollisimman selkeän kassamagneetin. Tarinan mukaan Kubrick sulkeutui kirjaläjän kanssa toimistoonsa ja heitteli siellä hylkäämiään romaaneja päin seiniä. Lopulta hän innostui Kingin "Hohdosta" ja päätti toteuttaa sen elokuvana. Filmiä varten rakennettiin suuret lavasteet, joihin syttyi tulipalo alkuvuodesta 1979, mikä viivästytti kuvauksia. Lopulta Hohto sai ensi-iltansa loppukeväästä 1980, muttei ollut toivottu hitti, vaikka tuottikin hiljalleen rahansa takaisin. Elokuva ei myöskään saanut kovin positiivisia arvosteluita ja se oli jopa ehdolla huonoimman ohjaajan ja huonoimman naispääosan Razzie-palkinnoista! Stephen King itsekin haukkui elokuvaa. Vuosien varrella leffa on kuitenkin alkanut keräämään arvostusta ja nykyään sitä pidetään jopa yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana kauhuelokuvana. Itse näin Hohdon ollessani kesäleirillä vuonna 2013. Elokuva oli mielestäni todella hyvä, mutten koskaan katsonut sitä uudelleen. Ajattelin kuitenkin, että jonain päivänä vilkaisisin sen jälleen kerran ja kun mietin, mitä kauhuelokuvia arvostelisin lokakuulle, Hohto tuli nopeasti mieleeni. Tilasinkin elokuvan Blu-rayna ja katsoin sen viime lokakuussa halloweenin aikaan. Ja pakkohan se on heti sanoa, että monet ovat oikeassa: Hohto edustaa kauhuelokuvien parhaimmistoa.

Jack Torrance muuttaa työn takia Overlook-hotelliin perheensä kanssa. Lumimyrskyn yllättäessä perhe jää täysin erilleen muusta maailmasta, mikä alkaa vaikuttamaan jokaisen mielenterveyteen.

Jack Nicholson näyttelee Jack Torrancea, joka yrittää saada aikaiseksi kirjaa ja uskoo hotelliin eristäytymisen antavan hänelle kirjoitusrauhan. Häntä ei tosin palkata hotellille kirjoittamaan, vaan talonhoitajaksi talven yli. Siinä puuhassa Jackia ei kuitenkaan ikinä nähdä, vaan hän keskittyy tuijottamaan pelottavan tyhjää paperia. Jackissa itsessään on pelottava puoli, joka alkaa vähitellen nousemaan pintaan, kun eristäytyminen koituu liian kaameaksi. Nicholson on aivan mielettömän hyvä Torrancen roolissa alusta loppuun saakka. Hänen eleensä ja etenkin ilmeensä ovat paikoitellen täysin hulluja, eikä häneltä löydy ainuttakaan heikkoa hetkeä. Nicholson pistää vain kunnolla menemään, mikä sopii lopputulokseen erinomaisesti. Hänen ilmeidensä avulla katsoja voi jatkuvasti ymmärtää, mitä hänen päässään liikkuu, olivat ajatukset sitten kuinka ikäviä tahansa.
     Jackin vaimoa, Wendy Torrancea näyttelee Shelley Duvall, joka on myös erinomainen roolissaan. On ollut jo vuosia tiedossa, että Duvall ja ohjaaja Kubrick eivät tulleet toimeen kuvauksissa, ja että Kubrick kohteli Duvallia huonosti, mikä sai näyttelijän stressaantumaan niin pahasti, että hän tuli oikeasti kipeäksi. On ollut myös puhetta siitä, että Kubrick olisi tehnyt näin, jotta Duvallin esiintyminen vaikuttaisi aidommalta. Jos näin on, niin Kubrick on onnistunut tavoitteessaan, sillä Duvallin näyttelemä paniikki on todella vakuuttavaa. Wendyn ahdistus välittyy hienosti katsojille.
     Myös Jackin ja Wendyn Danny-poikaa näyttelevä Danny Lloyd onnistuu roolissaan. Harmillisen usein lapsinäyttelijät ovat filmeissä heikoin lenkki, mutta Lloyd ei jää aikuisnäyttelijöiden varjoon. Parhaimmillaan hän on kohtauksissa, joissa Danny puhuu Tonylle, jota ei koskaan nähdä elokuvassa. Danny siis itse puhuu Tonyn repliikit erilaisella äänellä, mikä on saatu osuvan karmivaksi. Hahmolla on nimittäin erikoinen kyky "hohtaa" (mistä elokuvan nimikin tulee), jolloin hän voi nähdä ja kokea asioita, joita muut eivät voi.
     Elokuvassa nähdään myös Barry Nelson Overlook-hotellin johtaja Ullmanina, Scatman Crothers kokki Hallorannina, Joe Turkel baarimikko Lloydina ja Philip Stone tarjoilija Gradyna. Hekin suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan, mutta harmillisesti isoimmassa roolissa oleva Crothers ei täysin vakuuta. Hänen roolihahmonsa tarkoitus on lähinnä selittää katsojille asioita.

Vaikka Hohto onkin mielestäni yksi parhaista kauhuleffoista koskaan - kenties jopa kaikista paras - ei se tarkoita kuitenkaan sitä, että elokuva olisi pelottavin. Olen nähnyt monia filmejä, jotka ovat saaneet minut jännittämään voimakkaammin, mutta yleisen laatutason puolesta tämä teos pesee niillä leffoilla lattioita. Hohdon kauhu syntyy jatkuvasta piinaavasta tunnelmasta, joka ei kovin usein päästä katsojaansa hengähtämään. Elokuvassa ei ole niinkään kunnollista musiikkia, mutta taustalla kuuluvasta äänimaailmasta on saatu upean ahdistava, ja kun ahdistavat äänet eivät kovin usein hiljene, katsojana jännittää kaiken aikaa jotain pahaa tapahtuvaksi. Leffa ei myöskään käytä äkkisäikäytyksiä, mihin nykypäivän kauhuelokuvat sortuvat, vaan se osaa rakentaa tunnelmaansa paremmin. Filmin rytmitys on aika hidas, mutta koska sen tunnelma on niin hienosti rakennettu, ei elokuva ole koskaan pitkäveteinen. Itse asiassa kyseessä on todella kiehtova teos, sillä siihen on saatu mukaan suurta mysteerisyyttä. Elokuva saattaa olla hyvinkin hämmentävä, sillä se ei tarjoa selkeitä selityksiä, vaan pieniä vihjeitä, joita katsojan täytyy yhdistellä luodakseen järkevän kokonaisuuden. Ja silti leffan lopetuskuva saa katsojan luopumaan kokonaan ideoistaan, sillä ne eivät luultavasti enää olekaan varmoja selityksiä. Pidän todella paljon elokuvan kummallisuudesta ja sen takia Crothersin näyttelemä selittäjähahmo tuntuu hieman oudolta lisäykseltä.

Crothersin lisäksi elokuvasta löytyy pari muutakin erikoisuutta. Muutamassa kohtaa leffa on nimittäin hieman tahattoman koominen, jolloin katsojan reaktiot ovat mitä luultavimmin täysin erilaiset kuin tekijät ovat toivoneet. Koomisuudet tavallaan rikkovat tunnelmaa, mutta samalla niissä on jotain häiriintynyttä ja karmivaa. Erikoinen ratkaisu ovat myös tekstit, jotka ilmestyvät aina välillä ruutuun. Aluksi ne vaikuttavat siltä kuin niiden olisi tarkoitus olla kirjan lukuja, mutta kun yhtäkkiä ruudun täyttää teksti "tiistai", katsojana lähinnä ihmettelee, miksi päivä piti kertoa. Sen jälkeen tekstit ilmoittavatkin päiviä ja lopussa kellonaikoja. Ajan kulumisen olisi voinut esittää jotenkin hienovaraisemmin, mutta tämäkin tyyli tuo mukaan jotain häiriintynyttä. Vaikka mukana on pieniä erikoisuuksia, eivät ne tosissaan haittaa minua. Kyseessä on aika lailla täydellinen mestariteos, joka saa jännittämään koko kestonsa ajan ja joka saa katsojana myös ajattelemaan pitkään, mitä juuri tuli nähtyä? Leffassa on tietty mukana todella ikonisia asioita, kuten hissistä purkautuva veri, karmivat pikkutytöt ja ennen kaikkea "Here's Johnny!" -kohta, joista on selvästi lainailtu kauhuelokuviin vuosien varrella. Harmi vain, ettei lainailusta huolimatta ole onnistuttu saavuttamaan samaa elokuvallista laatua.

En ole tähän mennessä nähnyt Stanley Kubrickilta kuin neljä elokuvaa tämän lisäksi, mutta niistä mitkä olen nähnyt, saattaa Hohto olla oma suosikkini. Vaikka 2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey - 1968) ja Kellopeliappelsiini (A Clockwork Orange - 1971) ovat myös mestariteoksia, itse palaan kaikkein mieluiten Hohdon pariin. Tässä Kubrick taitaa tunnelmoinnin mielettömän hyvin. Leikkauksessa parasta antia ovat Dannyn näyt, joiden välähtävät kuvat epämiellyttävistä asioista lisäävät ahdistavaa henkeä.  Elokuva on kuvattu huikeasti. Tämä on yksi ensimmäisistä leffoista, joissa hyödynnettiin Steadicam-kameraa, jonka avulla kuvaaja kykenee kulkemaan todella nopeasti, eikä kuva heilu, sillä kameraa pitelevä laite pitää sen kaiken aikaa vakaana. Kameraa on hyödynnetty upeasti läpi leffan - etenkin pitkissä kuvissa, joissa kamera seuraa kävelevää (tai Dannyn tapauksessa kolmipyörällä kulkevaa) hahmoa. Tyyli lisää jännittävyyttä, sillä siitä tulee helposti sellainen tunne, että joku seuraisi hahmoa. Hotellin mutkittelevilla käytävillä kuvaustyyli saa myös jännittämään, mitä seuraavan kulman takaa paljastuu... Alun ilmakuvatkin ovat näyttäviä ja kirveen iskuja seuraavat kuvat ovat hämmästyttävän tarkkoja. Hotellin lavasteet ovat erittäin tyylikkäät ja valaisu on onnistunutta varsinkin loppuhuipennuksessa.

Hohdosta on olemassa kolme erilaista versiota. Ensimmäisessä versiossa oli mukana parin minuutin mittainen epilogi, mutta Kubrick päätti poistaa sen, kun leffa oli pyörinyt teattereissa vasta viikon, jolloin syntyi toinen versio, jota myydään Yhdysvalloissa. Euroopassa myydään yli kaksikymmentä minuuttia lyhyempää versiota, jota varten on tiivistetty kohtauksia ja leikattu joitain hetkiä kokonaan pois. Nyt katsoin Euroopassa myytävän version, mutta hämmästyksekseni olen nähnyt Yhdysvalloissa julkaistun version. Tajusin sen siitä, kun tällä kertaa lopusta puuttui kokonaan kohtaus täynnä luurankoja ja hämähäkinseittejä, jonka uudelleennäkemistä odotin.

Yhteenveto: Hohto on mestarillinen filmi ja yksi kaikkien aikojen parhaista kauhuelokuvista - tämä saattaa jopa olla suosikkini! Erityisen pelottava se ei ole, mutta mukaan on luotu niin loistavan piinaava tunnelma, että teos saa katsojan jännittämään lähes koko ajan. Kuvaustyyli joka tuntuu siltä kuin joku seuraisi hahmoa, välähdysnäyt joita Danny kokee, ahdistava äänimaailma, sekä tietty hieno näytteleminen tarjoavat todella pitkiä osioita, jolloin katsojana ei kykene hengähtämään, sillä kaiken aikaa jännittää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Jack Nicholson on tosiaan huikea pääroolissa, minkä lisäksi myös Shelley Duvall ja Danny Lloyd ovat fantastisia. Scatman Crothersin hahmo on paikoitellen hieman tönkkö lisäys, sillä hän selittää vähän liikaakin asioita. Leffa sisältää muutamia pienen pieniä ongelmia, mutta se on silti aika lailla täydellinen elokuva, jonka näkemistä suosittelen kaikille. Suosittelen Hohtoa etenkin sen klassikkoaseman vuoksi, sillä se on muokannut taidokkaasti kauhuleffakulttuuria. Herkimmille elokuva voi aiheuttaa painajaisia, mutta etenkin kauhufaneille se on pakkokatsottavaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2017 - Muokattu 15.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Shining, 1980, Warner Bros. Pictures, Hawk Films, Peregrine, Producers Circle

Arvostelu: Kellopeliappelsiini (A Clockwork Orange - 1971)

KELLOPELIAPPELSIINI

A CLOCKWORK ORANGE

Ohjaus: Stanley Kubrick
Pääosissa: Malcolm McDowell, Warren Clarke, James Marcus, Michael Tarn, Patrick Magee, Anthony Sharp, Michael Bates, Carl Duering, Madge Ryan, Aubrey Morris, Philip Stone ja Sheila Raynor
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia
Ikäraja: 16

A Clockwork Orange, eli suomeksi Kellopeliappelsiini perustuu Anthony Burgessin samannimiseen kirjaan vuodelta 1962. Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun Terry Southern työsti kirjan pohjalta käsikirjoituksen ja esitteli sen ohjaaja Stanley Kubrickille, joka ei kuitenkaan kiinnostunut siitä. Vasta kun Kubrickin vaimo kehotti häntä lukemaan itse kirjan, Kubrick rakastui teokseen ja päätti tehdä siitä filmin. Kellopeliappelsiini sai ensi-iltansa joulukuussa 1971 (laajemmin maailmalla vasta seuraavana vuonna) ja vaikka se tienasi Yhdysvalloissa "vain" 26 miljoonaa dollaria, oli se silti hitti, kun sitä vertasi kahden miljoonan budjettiin. Se oli todella suosittu etenkin Ranskassa, minkä lisäksi monet kriitikot ihailivat sitä. Leffa sai palkintoja, sekä useita palkintoehdokkuuksia, kuten neljä Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, paras ohjaus, paras sovitettu käsikirjoitus ja paras leikkaus). Elokuvaa myös kritisoitiin, sillä jotkut kokivat sen ihannoivan ääriväkivaltaa ja fasismia. Tätä tapahtui varsinkin Briteissä, jossa se jouduttiin poistamaan levityksestä. Vasta Kubrickin kuoltua vuonna 1999, leffaa on alettu näyttämään kunnolla sielläkin. Nykypäivänä Kellopeliappelsiinia pidetään tietty klassikkona ja monet ovat ainakin kuulleet sen nimen tai ovat nähneet kuvan, jossa leffan päähenkilöllä on päässään laite, jolla hänen silmänsä pakotetaan auki. Itse näin elokuvan ensimmäistä kertaa keväällä 2016 ja pidin sitä todella kummallisena. Ostin sen Blu-rayna, kun halvalla lähti ja miettiessäni, mitä leffoja arvostelisin vuodelle 2018, Kellopeliappelsiini tuli mieleeni ja päätin arvostella sen.

Väkivaltaa, seksiä ja Ludwig van Beethovenin musiikkia rakastava Alex DeLarge joutuu vankilaan murhasta. Päästäkseen sieltä pois Alex suostuu uuteen hoitomenetelmään, jolla hänen pahat tapansa parannettaisiin.

Malcolm McDowell näyttelee Alex DeLargea, joka ei todellakaan ole kovin miellyttävä tyyppi. Hän on itse asiassa todella erikoisen vastenmielinen tapaus, jonka takia hänestä on aluksi todella vaikea pitää. Kaikessa kieroudessaan Alexista löytyy kuitenkin asioita, joiden takia hänen tarinaansa on vain pakko seurata. Suurin asia on tietysti McDowellin huikea roolityö. Väärällä näyttelijävalinnalla hahmo ei välttämättä toimisi lainkaan, mutta McDowell on erinomainen roolissaan läpi leffan ja varastaa show'n jatkuvasti. Häneltä ei löydy lainkaan heikkoa hetkeä, vaan hän valtaa ruudun eleillään, ilmeillään ja jopa pelkällä katseellaan. Alexin puhetapa on todella kummallinen ja hän käyttää erikoisia sanoja, jotka ovat paikoitellen hauskoja, mutta ne vain lisäävät hahmon voimaa. Alex on myös todella arvaamaton tapaus, jolloin katsojana jännittää, mitä hän seuraavaksi tekee?
     Alex ei kuitenkaan hoida rikollisia puuhia yksin, vaan hänellä on apunaan kolme "drugaa", eli Georgie (James Marcus), Dim (Warren Clarke) ja Pete (Michael Tarn). "Drugista" parhaiten jää mieleen älämölöttäjä Dim, joka ei ole fiksuimmasta päästä. Georgiella on yksi selkeä hetkensä, mutta Pete jää täysin sivuun, eikä hän taida edes sanoa sanaakaan koko elokuvan aikana! Hahmot eivät ole kovin muistettavia ja katsoja muistaa jälkikäteen vain sen, että Alexilla oli kolme kaveria.
     Elokuvassa nähdään myös Sheila Raynor ja Philip Stone Alexin vanhempina, Aubrey Morris Alexin hämäränä valvojana herra Deltoidina, Patrick Magee Frank-kirjailijana, Michael Bates vanginvartijana, Anthony Sharp sisäministerinä, sekä Carl Duering ja Madge Ryan tohtoreina, jotka yrittävät hoitaa Alexia.

Kellopeliappelsiini on alusta alkaen kiero kuten päähenkilönsäkin. Läpi kestonsa elokuvassa on jotain todella häiriintynyttä ja hieman jopa epämiellyttävää tunnelmaa, mutta se on tavallaan myös erittäin lumoava, jolloin sen katsomista ei voi lopettaa. Filmin inhottavuus on samalla sen upeus, jolloin katsoja haluaa nähdä lisää ikäviä asioita. Vaikka Alex onkin kauhea persoona, tuntuu silti pahalta, kun hän joutuu vankilaan ja sitä kautta hoidettavaksi. Hoitoprosessi vasta hirveältä tuntuukin ja saa katsojan todella epämiellyttävän tunteen valtaan. Kellopeliappelsiinia ei todellakaan ole siis helppo katsoa, vaan se saa vähän väliä aikaan kauhistusta ja ahdistusta. Joillekin se voi olla niin pahaa, että he eivät kykene katsomaan filmiä loppuun, kun taas jotkut rakastavat teoksen hirveyttä. Elokuva ei itsessään ole todellakaan hirveä, vaikka se sisältää hirveitä tapahtumia, hahmoja ja asioita. Kyseessä on upea elokuva, joka saa katsojan ajattelemaan tarkemmin yhteiskuntaa ja sitä, mikä todella on oikein? Vaikka Alex onkin paha ihminen, onko se silti oikein, että häntä suorastaan kidutetaan, jotta hänestä saisi aikaan hyvän ihmisen? Alexin "pahuus" onkin elokuvan pääpointti. Heti alussa herra Deltoid kysyy, mikä Alexista oikein tekee sellaisen kuin hän on ja siihen filmissä etsitään vastausta. Ei kuitenkaan suoraan, vaan sen löytäminen selittyy taustalla, kunnes se lopulta näytetään katsojille peukut pystyssä aplodien ja salamavalojen kera.

Vaikka elokuvasta löytyy paljon hienoja pohdiskeluja, on siinä myös pieniä heikkouksia. Alexia lukuunottamatta leffan hahmot ovat unohdettavia ja aika yksiulotteisia. Pari kohtausta ovat hieman pitkäveteisiä ja niitä olisi voinut tiivistää hieman. On kuitenkin hienoa, että hoitokohtaukset kestävät kauan ja täytyy nostaa hattua, että tekijöillä oli munaa saada katsojat ahdistumaan pitkiksi ajoiksi kerrallaan. Heikkoudet ovat kuitenkin todella pieniä loppujen lopuksi ja Kellopeliappelsiini onkin aivan mielettömän hieno teos, joka jokaisen täytyy ainakin kerran katsoa. Joidenkin mielestä filmi on vain aivotonta väkivallan ihannoimista, mutta sitä se ei ole. Elokuva on psykologinen trilleri, joka pistää katsojat miettimään ja kauhistelemaan maailmaa. Vaikka leffasta näkyy selvästi se, että se on tehty 1970-luvulla, on sen sisältö kuitenkin hienon ajaton, jolloin sitä voi pitää nykypäivänäkin uskottavana.

Filmin on käsikirjoittanut ja ohjannut suuresti arvostettu Stanley Kubrick, joka on tehnyt mm. elokuvat Spartacus (1960), Hohto (The Shining - 1980) ja 2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey - 1968), johon tässä leffassa löytyy viittaus. Levykauppakohtauksessa on nimittäin näkyvissä kyseisen scifiteoksen soundtrack. Kubrick on tunnetusti perfektionisti ja hän saattoi kuvata saman jutun uudestaan monen monta kertaa, kunnes sai mielestään täydellisen kuvan. Tällainen voi olla suuresti ärsyttävää kuvaustilanteessa, mutta se on myös ihailtavaa ja ymmärrettävää. Kun sitä leffaa kerran tehdään, niin miksei sitä tekisi parhaalla mahdollisella tavalla? Elokuva onkin täynnä upeasti tyyliteltyjä kuvia ja hetkiä, joista huomaa, että ne ovat tarkkaan mietittyjä. Leffan taiteellisuus tulee usein esille kuvista ja Kubrickin tyylistä. Äänimaailma on oivallinen ja elokuvassa käytetyt musiikit ovat upeita. Ludwig vanin, eli siis Beethovenin fani kun Alex on, filmissä tietty käytetään Beethovenin sävellyksiä; etenkin yhdeksättä sinfoniaa ja sen neljättä osaa. Mukana on myös Laulavat sadepisarat -musikaalin (Singin' in the Rain - 1952) nimikkokappale. Pääasiassa leffasta kuitenkin jää päähän soimaan useasti kuultava "Music for the Funeral of Queen Mary".

Yhteenveto: Kellopeliappelsiini on erinomainen ja todella häiriintynyt elokuva. Leffa voi helposti saada katsojansa ahdistumaan, mutta se myös vangitsee näkijänsä, jolloin se on pakko katsoa loppuun asti. Jotkut jutut ovat kauhistuttavia, mutta niihin on saatu myös pohdiskelevaa sisältöä, jolloin katsoja päättyy miettimään, mikä on oikein? Leffan aikana mietitään maailmaa ja sen vaikutusta ihmisiin, mikä on oiva aihe nykypäivänäkin. Elokuvan repliikit ovat hauskan upeasti kirjoitetut ja siihen vielä päälle Malcolm McDowellin loistokas roolityö Alex DeLargena, niin ei voi muuta kuin jäädä ihailemaan näkemäänsä! Filmistä löytyy pieniä heikkouksia, mutta muuten kyseessä on huikean hyvä elokuva, joka kannattaa ainakin kerran elämässä nähdä. Herkimmille Kellopeliappelsiini voi olla vähän liikaa, mutta on varmasti myös niitä, jotka rakastuvat teoksen hirveisiin puoliin, sillä ne eivät ole vain hirveyttä hirveyden vuoksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.inverse.com
A Clockwork Orange, 1971, Warner Bros. Pictures, Hawk Films

Arvostelu: Indiana Jones ja tuomion temppeli (Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984)

INDIANA JONES JA TUOMION TEMPPELI

INDIANA JONES AND THE TEMPLE OF DOOM

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Harrison Ford, Kate Capshaw, Jonathan Ke Quan, Amrish Puri, D.R. Nanayakkara, Raj Singh, Roshan Seth, Philip Stone ja Roy Chiao
Genre: seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Steven Spielbergin ohjaama seikkailuelokuva Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981) oli suuri menestys, joten jatkoa oli tietenkin luvassa. Jo ennen ensimmäisen Indiana Jones -elokuvan tekoa Spielberg ja hahmon luoja George Lucas olivat suunnitelleet trilogiaa, joten jatko-osan teko lähti nopeasti käyntiin. Kadonneen aarteen metsästäjien tarinasta poisjääneitä kohtauksia päätettiin käyttää jatko-osassa ja uuden tarinan haluttiin olevan selkeästi erilainen kuin edellinen. Lopulta elokuva sai ensi-iltansa kesällä 1984, nimellä Indiana Jones and the Temple of Doom (jotta ihmiset osaisivat yhdistää elokuvan Kadonneen aarteen metsästäjiin), eli suomalaisittain Indiana Jones ja tuomion temppeli. Se oli yksi vuoden menestyneimmistä elokuvista ja sai mm. kaksi Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti toisen (parhaat erikoistehosteet). Tuomion temppeli ei ollut kuitenkaan yhtä arvostettu teos kuin edeltäjänsä, mutta on vuosien varrella muuttunut suositummaksi. Joidenkin mielestä tämä on kuitenkin Indy-leffoista paras. Itse näin tämän elokuvan vasta kolmantena sarjasta ja olin nähnyt kolmannen osan, Indiana Jones ja viimeisen ristiretken (Indiana Jones and the Last Crusade - 1989) ennen tätä. Omasta mielestäni Indiana Jones ja tuomion temppeli on aina ollut alkuperäisen Indy-trilogian heikoin osa, mutta kuitenkin toimiva elokuva. Olen nähnyt sen useaan otteeseen ja kun mietin, mitä elokuvia arvostelisin alkuvuodelle 2018, monet Steven Spielbergin teokset tulivat mieleeni, alkuperäiset Indiana Jonesit tietty muiden joukossa. Katsoinkin Tuomion temppelin viikko Kadonneen aarteen metsästäjien jälkeen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Kadonneen aarteen metsästäjät!

Indiana Jones päättää auttaa intialaista kylää saamaan takaisin pyhän kiven, jota ilman kylän asukkailla on erittäin kurjat oltavat. Kiven - sekä kylän lapset - ovat napanneet Pankotin palatsissa asustavat, pahaa Kali Mata palvovat thugit, jotka aikovat saada koko maailman pakotettua uskontoonsa mukaan.

Harrison Ford suoriutuu arkeologi Indiana Jonesin roolista samalla itsevarmuudella kuin aiemmin. Hahmoon ei ole kuitenkaan luotu oikein mitään uutta, vaan hän on se sama seikkailija, joka nähtiin Kadonneen aarteen metsästäjissä. Tämä ei erityisemmin haittaa, sillä Indy on edelleen erinomainen sankari. Indiana Jones tietää paljon erilaisista kulttuureista, mistä on hyötyä Intiassa ja hän pääsee jälleen käyttämään koko älykkyyttään, selvitäkseen vaarallisista tilanteista. Indy osoittaa myös olevansa toimintasankari, taistellessaan pahoja thugeja vastaan. Yksi parhaimmista kohtauksista onkin, kun Indy kohtaa itseään paljon suuremman vastuksen, jolloin hänen pitää pistää kaikkensa peliin voittaakseen. Hienointa kohtauksessa ei kuitenkaan ole tappelu, vaan se, kun vastus joutuu hengenvaaraan ja Indy yrittää auttaa hänet pois tilanteesta, sillä Indy ei halua vastuksen kuitenkaan kuolevan. Tämä pieni yksityiskohta tuo oikeanlaista lisäsankaruutta hahmoon.
     Indyn apurina nähdään lapsi nimeltä Short Round, jota esittää Jonathan Ke Quan. On vaikea sanoa, mitä Short Roundia luodessa on mietitty, sillä hän on pääasiassa ärsyttävä. Short Round on ylivilkas ja todella äänekäs, mikä on sinänsä ihan ymmärrettävää, koska kyseessä on lapsi, mutta silti hän käy hermoille erittäin usein. Katsojana miettii monesti, miksi Indy edes pitää muksua mukanaan, sillä Short Roundista ei erityisen paljon ole hyötyä. Hahmolle annetaan yhdessä kohtaa hieman taustatarinaa, mutta se ei estä katsojaa miettimästä samaa juttua uudestaan. Short Roundin on kai välillä tarkoitus olla elokuvan koominen hahmo, mutta hän onnistuu siinä vain pariin otteeseen. Hän myös sanoo muutamassa kohtaa täysin selkeitä asioita, jos katsojat eivät vaikka jostain syystä huomanneet, mitä juuri tapahtui. Ke Quan saattaa olla ihan toimiva näyttelijä, mutta kun hänen hahmonsa ei oikein sovi elokuvaan mukaan, ei hänen suorituksestakaan voi erityisemmin pitää. Hienointa Short Roundissa on, että hän tuntuu selvästi kunnioittavan Indiana Jonesia ja olevan innoissaan siitä, että voi auttaa häntä.

Indyn ja Short Roundin mukana pyörii Obi Wan -nimisellä klubilla (heh heh) laulava Willie Scott, jota näyttelee Kate Capshaw, eli nykyinen Steven Spielbergin vaimo. Valitettavasti tämäkin "auttava" sivuhahmo on rasittava, eikä hänestä voi erityisemmin pitää. Muutamia hauskoja kohtia Willieltä löytyy, mutta pääasiassa katsojana ihmettelee, miksi Indy pitää häntä mukanaan? Ja ennen kaikkea, miksi hän kiinnostaa Indyä sillä lailla?? Willie on hemmoteltu hienohelma, joka valittaa kaiken aikaa kaikesta, eikä hänestä ole mitään hyötyä Indiana Jonesin tehtävässä. Kerran hän saa pelastettua Indyn ja Short Roundin, mutta pistää heidät samaan vaaraan heti uudestaan. Hän on lähinnä pelkkä neitokainen pulassa -tapaus, jonka Indyn pitää kaiken aikaa pelastaa erilaisista tilanteista. Katsojana ei voi muuta kuin pyöritellä silmiään, kun Willie valittaa jo kolmannesta katkenneesta kynnestä. Capshaw on roolissa ihan hyvä, ottaen huomioon, että hahmon selvästi kuuluukin olla ärsyttävä.
     Elokuvan pahis on Amrish Purin esittämä thugien johtaja Mola Ram, joka aikoo pakottaa kaikki palvomaan pahaa Kali Mata hänen kanssaan. Mola Ram on saatu tuntumaan uhkaavalta ja hänen karmivuuttaan lisäävät hänen voodootaitonsa, sekä se että hän pystyy kaivamaan ihmiseltä sydämen irti rinnasta noin vain. Puri sopii osaan mainiosti ja hän saa olemuksensa vaikuttamaan ylväältä ja pahalta samaan aikaan. Valitettavasti hahmon taustat jäävät kuitenkin pieniksi.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat intialaisen kylän johtaja Shaman (D.R. Nanayakkara), joka lähettää Indiana Jonesin tehtävälleen, Pankotin palatsin maharadza Zalim Singh (Raj Singh), joka yllättää päähenkilöt olemalla lapsi, Chattar Lal (Roshan Seth), joka on Pankotin palatsin pääministeri, kapteeni Blumburtt (Philip Stone), joka johtaa brittiläis-intialaista armeijaa, sekä Lao Che (Roy Chiao), joka on paha Shanghain rikollispomo, joka aiheuttaa Indylle vaikeuksia elokuvan alussa.

Indiana Jones ja tuomion temppeli nimittäin alkaa kohtauksella, jossa sankari pistetään heti hengenvaaraan. Katsoja pääsee siis jo alussa jännittämään, vaikka kaikki tietävätkin, ettei hahmolle voi mitään käydä, sillä leffa kestää vielä tunnin ja kolme varttia. Tarkkaavaisimmat katsojat huomaavat myös, ettei Indylle voi oikeastaan käydä mitään koko leffan aikana, sillä Tuomion temppeli tapahtuu vuonna 1935, eli vuotta ennen Kadonneen aarteen metsästäjien tapahtumia, mikä tekeekin tästä esiosan. Tämä myös herättää kysymyksen, miksei Indy uskonut edellisessä elokuvassa yliluonnollisuuksiin, vaikka oli nähnyt kaikenlaista hämärää edellisvuonna Intiassa? Eipä sillä ole kuitenkaan oikein mitään väliä, sillä Tuomion temppeli on mainio seikkailuleffa, joka tuo upeasti erilaista henkeä sarjaan. Aiemmin katsojat näkivät Indyn taistelemassa natseja vastaan aavikolla ja tällä kertaa Indy seikkailee viidakossa ja hänellä on vastassaan thugiheimo, joka kidnappaa lapsia ja pistää heidät työskentelemään orjina kaivoksessa, sekä aikoo aivopestä koko maailman. Leffassa on paljon erilaista, mutta silti paljon samaa. Tuttu seikkailuhenki on mukana, mikä kuuluukin asiaan. Elokuvassa nähdään huimia toimintakohtauksia, sekä vaarallisia hetkiä, joiden aikana pelkää Indiana Jonesin puolesta (Short Roundin ja Willien kohtalot eivät erityisemmin liikauttaisi). Esimerkiksi lopussa nähdään vauhdikas kaivoskärrytakaa-ajo, joka pitää katsojaa tiukasti otteessaan.

Valitettavasti kokonaisuutena Tuomion temppeli ei kuitenkaan saavuta edeltäjänsä hienoutta. Paikoitellen tuntuu, ettei siihen olla samalla lailla panostettu kuin Kadonneen aarteen metsästäjiin, minkä lisäksi se ärsyttää katsojaa äänekkään nulikan ja valittavan naikkosen takia. Leffa ei myöskään ihan samalla lailla saa pidettyä otettaan katsojasta, eikä se tarjoa yhtä huikeaa kokemusta. Vaikka Indy joutuu käyttämään älykkyyttään useasti, tilanteet ratkeavat helpommin, eikä samanlaista piinaavuutta ole mukana, mikä on sääli, sillä tunnelmaltaan elokuva on selvästi synkempi kuin edeltäjänsä. Leffassa tosiaan revitään sydän irti ihmisestä, joka uhrataan Kali Malle, minkä lisäksi lapsien orjuuttaminen esitetään erittäin karusti. Synkkyys on oma toimiva lisäyksensä, mutta mukana on tietty myös paljon huumoria, joka on ihan hyvässä tasapainossa synkkyyden kanssa. Huumori ei kuitenkaan ole parhaasta päästä ja välillä se toimii, kun taas välillä ei. Short Roundiin liittyvät vitsit kuuluvat niihin, jotka eivät oikein toimi. Yksi hauskimmista kohdista on ruokailukohtaus Pankotin palatsissa, jossa pöytään tarjoillaan mitä ällöttävämpiä asioita, kuten apinan aivoja, silmämunakeittoa ja pikkukäärmeillä täytettyä käärmettä. Kyseessä on ainoa kohtaus, jossa Williestä pitää, sillä on todella hauskaa seurata hänen reaktioitaan outoihin annoksiin. Samaan aikaan katsojat saavat myös kuulla thugeista, mikä tekee kohtauksesta hauskan lisäksi myös tärkeän juonelle.

Mukaan on tosiaan tungettu romanssintynkää, mikä - kuten jo sanoin - ei toimi, sillä se ei ole uskottavaa. Indyn tarkoituksena oli alunperin olla James Bondin kaltainen sankarihahmo, joten tietysti juttuun kuuluu, että joka seikkailussa päähenkilöllä on eri nainen, mutta kun naishahmo lähinnä ärsyttää katsojaa, sekä selvästi suurimman osan leffasta myös Indyä itseään, niin ei voi muuta kuin ihmetellä, mitä Indy näkee Williessä? Onneksi tämä ei kuitenkaan ole erityisen suuri juttu leffassa, vaan tarina keskittyy pyhien kivien ja lasten pelastusretkeen. Silti romanssi häiritsee ja vie hienosta tunteesta hieman pois. Tuomion temppeli ei saavuta hienoustasoa myöskään sen takia, että sen hahmot eivät ole erityisen innostavia. Vain Indiana Jones toimii kunnolla ja vaikka mukana on muutamia muita hyviä tapauksia, eivät he ole tarpeeksi hyviä, eivätkä kovin isoissa rooleissa. Lopputuloksena on siis pettymys, kun sitä vertaa Kadonneen aarteen metsästäjiin, mutta onhan se kuitenkin yksinään hyvä seikkailuelokuva, sillä sen tarina on mielenkiintoinen ja se tarjoaa vauhdikkaita kohtauksia, sekä jännitystä katsojille.

Elokuvan on tietysti ohjannut Steven Spielberg ja hän todella taitaa seikkailutunnelman, tyylikkäiden toimintakohtauksien ja hauskan huumorin luomisen. Kuitenkin kuten jo sanoin, välillä tuntuu siltä, ettei esituotantoon olla käytetty tarpeeksi aikaa, jolloin kokonaisuus menee välillä miten sattuu. Spielberg on itse asiassa sanonut jälkikäteen, ettei hän ole tyytyväinen Indiana Jones ja tuomion temppeliin. Käsikirjoituksesta vastaa Lawrence Kasdanin sijaan Willard Huyck ja Gloria Katz, jotka olivat aiemmin kirjoittaneet mm. elokuvan Svengijengi '62 (American Graffiti - 1973), jossa Indiana Jonesin luonut George Lucas toimi ohjaajana. Jos Kasdan olisi toiminut kirjoittajana tässäkin, elokuvasta olisi voinut tulla parempi. Tuomion temppeli on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Elokuvan lavasteet ovat hienoja, etenkin itse tuomion temppeli näyttää todella upealta. Myös puvustus ja maskeeraus ovat tyylikkäästi toteutetut. Visuaaliset efektit ovat ihan toimivat, mutta vihreän taustakankaan käytön huomaa usein. Kaivoskärrytakaa-ajossa nähdään leffan tyylikkäimmät efektit. Äänitehosteilla tuodaan hienoja lisäyksiä mukaan ja tarkkaavaisimmat katsojat - tai siis tässä tapauksessa kuuntelijat - voivat huomata Star Warsista (1977-) tuttuja ääniefektejä. Musiikista vastaa edellisen osan tapaan John Williams, joka on jälleen tehnyt erittäin mainiota työtä. Tunnusmusiikki jää aivan varmasti soimaan päässä leffan jälkeen. Tarkkaavaisimmat kuuntelijat voivat huomata musiikissakin yhtäläisyyksiä Star Warsiin, johon Williams myös sävelsi musiikit.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä, mutta valitettavasti tämänkään Indy-seikkailun yksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla ei ole muita lisämateriaaleja kuin pari traileria.

Yhteenveto: Indiana Jones ja tuomion temppeli on hyvä seikkailuelokuva, muttei pääse lähellekään samaa tasoa kuin edeltäjänsä. Itse leffan päähenkilö on yhä toimiva sankarihahmo, jota kannustaa leffan alusta loppuun, mutta valitettavasti isoissa osissa olevat Short Round ja Willie Scott lähinnä vain ärsyttävät. On hienoa, että elokuva on monin tavoin erilainen kuin edeltäjänsä, mutta valitettavasti leffa ei löydä samaa hienoutta kuin Kadonneen aarteen metsästäjät. Seikkailutunnelma on usein läsnä ja mukana on vauhdikkaita toimintakohtauksia ja vaarallisia tilanteita, jotka pistävät katsojan jännittämään. Leffassa on myös huumoria, vaikka se onkin monin tavoin synkkä teos. Osa huumorista toimii, kun taas osa ei. Yksi parhaista kohtauksista onkin hauska ruokailu Pankotin palatsissa. Mukaan tungettu romanssi ei vakuuta, sillä katsojana ei keksi syytä, miksi Indy kokisi vetoa Willieä kohtaan. Ohjaaja Spielberg on saanut osaavan tiimin kanssa aikaiseksi mainion teoksen, mutta jotain se jää kaipaamaan. Visuaalisesti elokuva on tyylikkään näköinen, vaikka vihreän kankaan käytön huomaa usein. Jos pidit Kadonneen aarteen metsästäjistä, niin kannattaa katsoa tämäkin. Joidenkin mielestä Indiana Jones ja tuomion temppeli on paras Indy-seikkailu, joten voi olla, että asia on näin teidänkin mielestänne. On aivan varmaa, että elokuvan tunnuskappale jää päähän soimaan loppupäiväksi tai pahimmassa tapauksessa koko viikoksi!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.indianajones.wikia.com
Indiana Jones and the Temple of Doom, 1984, Paramount Pictures, Lucasfilm