Arvostelu: Gandhi (1982)

GANDHI

Ohjaus: Richard Attenborough
Pääosissa: Ben Kingsley, Rohini Hattangadi, Roshan Seth, Saeed Jaffrey, Pradeep Kumar, Edward Fox, Trevor Howard, Martin Sheen, Athol Fugard, Geraldine James, Alyque Padamsee, Amrish Puri, Richard Vernon, Richard Griffiths, Daniel Day-Lewis, John Ratzenberger ja Dilsher Singh
Genre: draama, historia
Kesto: 3 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

Gandhi perustuu Intian itsenäisyysliikkeen johtajan Mahatma Gandhin elämään. Pian Gandhin kuoleman jälkeen vuonna 1948 eri elokuvantekijät kiinnostuivat tekemään filmatisointia hänen elämästään. Vuonna 1952 Gabriel Pascal teki sopimuksen Intian pääministeri Jawaharlal Nehrun kanssa elokuvasta, mutta Pascal kuoli ennen kuin projekti lähti kunnolla liikkeelle. Vuonna 1962 Richard Attenborough kiinnostui Gandhin elämästä, luettuaan Louis Fischerin elämäkertakirjan Gandhista. Hänkin tapasi pääministeri Nehrun, joka hyväksyi Attenboroughin suunnitelmat. Tällä kertaa projekti kuitenkin kaatui Nehrun kuolemaan vuonna 1964. Attenborough halusi silti jotenkin saada elokuvan tehtyä ja ottikin yhteyttä David Leaniin, joka oli suunnitellut filmiä 1950-luvun lopulla, mutta olikin päätynyt tekemään toisen historiallisen elokuvan, Arabian Lawrencen (Lawrence of Arabia - 1962). Lean oli jonkin aikaa kiinnostunut, mutta päätyi lopulta jälleen eri projekteihin. Vuonna 1976 Attenborough sai Warner Bros. Picturesin tuekseen, mutta silloin Nehrun tytär, Intian uudeksi pääministeriksi noussut Indira Gandhi julisti maahan hätätilan, eivätkä kuvaukset onnistuneet. Vuonna 1980 Attenborough sai vihdoin asiat järjesteltyä niin, että elokuvan teko oli mahdollista ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa. Valtavaan Gandhin hautajaiskohtaukseen saatiin jopa yli 300 000 extraa esiintymään, millä elokuva pääsi Guinnessin ennätystenkirjaan. Lopulta Gandhi sai maailmanensi-iltansa New Delhissä 30. marraskuuta 1982 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys - jopa ilmestymisvuotensa kolmanneksi menestynein elokuva! Se sai paljon ylistystä niin kriitikoilta kuin historioitsijoilta. Gandhi sai myös mm. yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras maskeeraus, musiikki ja ääni), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, käsikirjoituksen, kuvauksen, lavastuksen, puvustuksen ja leikkauksen palkinnot, viisi Golden Globe -ehdokkuutta, joista se voitti parhaan ulkomaalaisen elokuvan, ohjauksen, miespääosan, käsikirjoituksen ja tulokastähden palkinnot, sekä hurjat kuusitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, maskeeraus, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, naissivuosan ja lupaavimman uuden päänäyttelijän palkinnot. Vuosien varrella elokuvan maine on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään klassikkona. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Gandhia, mutta olin toki tiennyt niin elokuvasta kuin itse Mahatma Gandhista jo vuosia. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin vihdoin sivistää itseäni katsomalla ja arvostelemalla sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1893 Etelä-Afrikassa asianajaja Mahatma Gandhi ryhtyy puolustamaan paikallisten intialaisten oikeuksia. Gandhin saavutuksista aletaan pian puhua ympäri maailman ja Gandhi aloittaa matkansa ihmisoikeuksien, tasa-arvon ja väkivallattomuuden puhujana, kansalaisuudesta, uskonnosta tai ihonväristä riippumatta.

Pääroolissa Mahatma Gandhina nähdään sir Ben Kingsley, joka voitti roolistaan parhaan miespääosan Oscarin, Golden Globen, BAFTA:n ja monta muuta palkintoa - eikä syyttä. Kingsley tekee tässä uransa parhaan roolisuorituksen. Hän katoaa täysin lempeän, rauhaa toivovan ja syvästi uskovan miehen osaan. Vuosien varrella Kingsleyn mukanaolo on saanut kritiikkiä siitä, että näyttelijän ihoa tummennettiin, jotta hän sopisi paremmin intialaisen rooliin. Vaikka etenkin tänä päivänä tällainen toiminta on toki kyseenalaista, ovat monet esittäneet vasta-argumenttina, että Kingsley on isänsä puolelta intialaistaustainen ja hänen syntymänimensä oli Krishna Pandit Bhanji. Itse en kritisoi Kingsleyn valintaa päärooliin lainkaan. Hän säkenöi niin valloittavalla tavalla ja huokuu sellaista karismaa, että monologeja todella jää kuuntelemaan hiirenhiljaa ihan vain hänen näyttelemisensä ansiosta. Toiveikkaan lisäksi Kingsley tulkitsee vaikuttavasti myös Gandhin ikääntymistä, kun alkaa näyttämään siltä, että hän kantaa koko kansansa taakkaa harteillaan. Elokuvan kuvausta Gandhista on kritisoitu myös siitä, että se jättää pois Mahatma Gandhin rasistiset kommentit mustia kohtaan, sekä hänen seksuaaliset tekonsa alaikäisiä naisia kohtaan. Vaikka toisaalta ymmärrän, että jotkut eivät pidä siitä, että Gandhi esitetään leffassa lähinnä pelkkänä pyhimyksenä ja näiden asioiden esittäminen toisi henkilöön erilaista syvyyttä, eivät ne istu muuten toiveikkaaseen ja hyvien asioiden puolesta puhuvaan elokuvaan. Jos mukana olisi kohtaus, jossa Gandhi nukkuu alasti alaikäisten tyttöjen kanssa koetellakseen siveellisyyttään, katsojan olisi todella vaikea katsoa loput elokuvasta. On hyvä tietää henkilön virheistä, mutta tässä tapauksessa on parempi nähdä Gandhin hyvät teot ja merkittävät saavutukset, joilla hän muovasi maailmaa parempaan suuntaan.

     Lisäksi leffassa nähdään myös mm. Rohini Hattangadi Gandhin vaimona Kasturbana (Hattangadista tuli ensimmäinen intialainen, joka voitti BAFTA-palkinnon), Roshan Seth Gandhin ystävänä Jawaharlal Nehruna, Saeed Jaffrey Gandhia seuraavana Patelina, Amrish Puri Gandhia Etelä-Afrikassa auttavana Khanina, Athol Fugard brittikenraali Smutsina, Edward Fox kenraali Dyerinä, Martin Sheen toimittaja Vince Walkerina ja Geraldine James Gandhin opeista kiehtoutuvana neiti Sladena. Daniel Day-Lewis tekee yhden uransa ensimmäisistä elokuvarooleista Colinina, joka halveksuu Gandhia.

Tässä kohtaa minun täytyy tunnustaa, että olin etukäteen hieman pelokas Gandhin katsomisesta. Vaikka uskoin pitäväni filmistä, silti yli kolmetuntinen teos syvästi uskovan todellisen henkilön elämästä ja teoista tuntui jotenkin uhkaavalta. Jälleen kerran pelkoni osoittautuivat täysin turhiksi. Minä pidin tästä elokuvasta aivan valtavan paljon. Olin täysin ällistynyt ja häkeltynyt näkemästäni ja kokemastani. Gandhi on nimittäin juurikin kokemus. Tämä on sellaisia elokuvia, jotka tuntuvat joltain elämää suuremmalta. Kyse on suorastaan elämyksestä. Sellaisesta, jota ryhtyy katsomaan tietynlaisena ihmisenä ja josta poistuu edes hieman erilaisena. Gandhi teki minuun valtavan suuren vaikutuksen.

Ei ole mikään ihme, että elokuva on elämää suurempi - olihan itse Mahatma Gandhikin. Gandhin tapa nähdä maailma ja sen ihmiset oli hyvin erilainen, enkä kummastele, että hän keräsi vuosien varrella niin suuren kannattajajoukon ympärilleen. Gandhin pitämissä puheissa on jotain niin voimakasta, että kun hänen sanojensa päätteeksi hän saa valtavat aplodit, ihoni nousi kananlihalle. Gandhi eli syvästi uskomustensa kautta, enkä tarkoita vain uskoa Jumalaan ja muuhun taivaalliseen, vaan uskoa ihmisiin, hyvyyteen, rauhaan ja parempaan tulevaisuuteen. Tällaisia ajatusmaailmoja voisi helposti pitää naiiveina, jos Gandhi ei olisi eläessään osoittanut useasti sitä, että se usko voi tarttua ja levitä laajasti, ja toiveikkaat asiat voivat käydäkin toteen. Kun yleensä historiassa johtohahmot pitivät valtaa ja levittivät tahtoaan voimakeinoin, Gandhi uskoi väkivallattomuuden voimaan. Elokuvassa on monta huikean upeaa kohtausta, jossa brittiläiset käyttävät kaikkia voimakeinojaan Gandhin seuraajia vastaan, mutta seuraajien väkivallattomuus heikentää brittiläisten voimaa huomattavasti.

Heti elokuvan ensimmäiset kuvat imaisivat minut tarinaan mukaan täysillä. Elokuva lähtee liikkeelle Gandhin hautajaiskohtauksesta, jonka kuvauksiin saatiin jopa yli 300 000 ihmistä esittämään surijoita. Kuvat valtavasta yleisöstä, joka on hiljentynyt kunnioittamaan sankariaan, ovat jo itsessään todella vaikuttavia ja niistä herää palo saada nähdä, mitä kaikkea Gandhi teki saadakseen sellaista kunnioitusta. Ja kun elokuvan lopussa palataan takaisin samaan kohtaukseen, katsoja on täysillä surijoiden mukana. Itsekin olin syvästi liikuttunut, enkä vain siinä kohtaa. Juuri ennen puoltaväliä nähdään mitä shokeeraavin kohtaus, joka tuntui kuin todella lujalta iskulta. Kohtausta seuraakin lyhyt väliaika, jolloin minun oli pakko pitää tauko ja kerätä itseni kasaan. Samalla myös ihmettelin, että miten ihmeessä olemme jo puolessa välissä? Tuntui siltä kuin olisin katsonut elokuvaa vasta alle tunnin! Niin vangitseva se on!

Gandhilla on tosiaan kestoa yli kolme tuntia ja ymmärrän, että joillekin kesto muodostuu esteeksi elokuvasta nauttimisen kannalta. Itseäni kesto ei lopulta haitannut yhtään. Olin täysin lumoutunut tämän elämäntarinan vietäväksi. Vaikka elokuva kulkeekin rauhallisesti eteenpäin, en koskaan kokenut sitä tylsäksi tai pitkästyttäväksi. Päinvastoin, olisin kenties voinut katsoa sitä kauemminkin. Elokuva on täynnä upeita kohtauksia, olivat ne sitten mahtipontisia, hiljaisia, surullisia, kauniita... tai jopa hauskoja. Kyse ei todellakaan ole mistään komediasta, mutta sekaan mahtuu ihan hauskoja juttuja - lähinnä Gandhin suhtautumisesta brittiläisiin ja kuinka voimattomia he alkavat olemaan hänen aatteidensa edessä. Koin myös jotenkin jopa lystikkääksi, kuinka Gandhia ollaan vähän väliä passittamassa vankilaan. Jopa Gandhin ilmeestä näkee, että hän ajattelee "joko taas" ja siitä saisikin varmasti erikoisen juomapelin. Tämä vankilahommakin on yksi niistä asioista, jotka saavat brittiläiset menettämään mahtiaan, Gandhin kannattajien tietty noustessa valtaviin mielenosoituksiin, jotka saadaan kuriin vain vapauttamalla heidän johtajansa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa tosiaan Richard Attenborough - kyllä, sama Richard Attenborough, joka näytteli vuosikymmentä myöhemmin dinosauruspuiston luojaa John Hammondia Jurassic Parkissa (1993) - jolle Gandhi oli suorastaan elämäntyö ja intohimoprojekti, jota hän yritti saada aikaiseksi lähes kahden vuosikymmenen ajan. Kova työ todella palkitaan ja Attenborough on tehnyt mestariteoksen ja hän voitti ansaitusti parhaan elokuvan ja ohjauksen palkinnot Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -gaaloissa. Attenborough saa sisäistettyä elokuvaansa sen henkisyyden ja sielukkuuden, mitä Gandhi huokuu, ilman että filmi on koskaan mitään uskonnollista paasausta. Attenboroughin rakentama tunnelma on erinomainen läpikotaisin ja se on yksi syy, miksi filmi pitää niin tiukasti otteessaan.

Lisäksi elokuvan on myös teknisesti varsinainen taidonnäyte. Leffa on täynnä näyttävää ja kaunista kuvastoa, jossa esitellään Intian maisemia ja kulttuuria, sekä jossa tosiaan nähdään hurjia ihmismassoja, jotka seuraavat idoliaan Gandhia. Leikkauksessa rytmitys on todella onnistunutta, jolloin yli kolmen tunnin kesto tuntuu paljon lyhyemmältä kuin se onkaan. Myös lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat vaikuttavat. Ja maskeerauksissa haluan täsmentää, että tarkoitan enemmänkin uskottavasti vanhenevaa Gandhia, enkä Kingsleyn ihonvärin tummentamista. Myös äänimaisema on hieno, oli kyse sitten äänekkäistä kohtauksista tai todella hiljaisista hetkistä. Ravi Shankarin ja George Fentonin säveltämät musiikit tuovat oman vahvan lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Gandhi on vaikuttava mestariteos, jonka parissa yli kolmen tunnin kesto kulkee kuin siivillä. Elokuva lumoaa heti alkumetreillä mukaansa ja vie katsojansa väkevälle matkalle, jonka jälkeen kokee luultavasti olevansa edes hieman erilainen ihminen. Heti alun hautajaiskohtauksesta lähtien filmi on täynnä toinen toistaan upeampia kohtauksia, hetkiä ja tapahtumia, joita seuraa kuin vangittuna. Elokuva tarjoaa katsojalleen monenlaisia tunnetiloja ja iskevimmillään se on erittäin liikuttava. Hauskojakin hetkiä mahtuu mukaan ja kun Gandhia ollaan ties kuinka monetta kertaa passittamassa vankilaan, koristaa niin nimikkohenkilön kuin katsojankin kasvoja sama huvittunut ilme. Ben Kingsley on suorastaan ilmiömäisen hieno Mahatma Gandhin roolissa, tulkiten täydellisesti hahmonsa henkevää matkaa, joka innoitti miljoonia muita. Kun lopussa palataan takaisin alun hautajaiskohtaukseen, on katsojan vaikea pidätellä kyyneliään. Richard Attenborough'n ohjaus on erinomaista ja teknisiltä ansioiltaan Gandhi on erittäin väkevästi tehty. Lopputuloksena on ehta mestariteos ja klassikko, mikä jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Gandhi, 1982, International Film Investors, National Film Development Corporation of India, Goldcrest Films International, Indo-British, Indo-British Films

Arvostelu: Dumbo (2019)

DUMBO

Ohjaus: Tim Burton
Pääosissa: Colin Farrell, Nico Parker, Michael Keaton, Danny DeVito, Finley Hobbins, Eva Green, DeObia Oparei, Sharon Rooney, Roshan Seth, Joseph Gatt ja Alan Arkin
Genre: fantasia, draama
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 7

Dumbo on uusi versio Helen Abersonin tarinaan perustuvasta Walt Disneyn animaatioklassikosta Dumbo vuodelta 1941. Vuonna 2010 Disney-yhtiöltä oli ilmestynyt uudelleenfilmatisointi yhtiön toisesta klassikosta, Liisa Ihmemaassa -leffasta (Alice in Wonderland - 1951), mistä nousi jättihitti. Menestyksen myötä yhtiöllä tajuttiin, että uudet, näytellyt versiot vanhoista piirrosfilmeistä voisivat tuottaa mukavia summia mammonaa ja tämän jälkeen ilmestyivät mm. Prinsessa Ruususen (Sleeping Beauty - 1959) tarinaa muutteleva Maleficent - Pahatar (Maleficent - 2014), Viidakkokirja (The Jungle Book - 2016) ja Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 2017). Uuden Dumbon suunnittelu alkoi vuonna 2014, mikä ei ollut ihme, sillä kyseessä oli aikoinaan herra Walt Disneyn lempileffa omista tuotoksistaan. Ohjaajaksi valittiin yhtiön uudelleenfilmatisointitrendin aloittaneen Liisa Ihmemaassa -elokuvan ohjaaja Tim Burton, joka yhdessä käsikirjoittaja Ehren Krugerin kanssa ei halunnut tehdä suoraa kopiota alkuperäisestä Dumbosta, vaan pikemminkin uuden näkemyksen tutusta kertomuksesta. Kuvaukset alkoivat kesällä 2017 ja nyt uusi Dumbo on saanut ensi-iltansa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin sen teosta ja että Burton toimisi elokuvan "sirkustirehtöörinä". Trailerit eivät saaneet minua kovinkaan innostuneeksi, mutta minua kiehtoi se, että filmin tarina vaikutti todella erilaiselta kuin alkuperäisen klassikon. Kävinkin katsomassa Dumbon heti sen ensi-iltaviikonloppuna ja valmistautumisena uuteen teokseen katsoin samaisena aamuna alkuperäisen piirretyn uudelleen.

Vuonna 1919 huonosti menestyvällä Medicin veljesten sirkuksella etsitään uutta vetonaulaa keräämään yleisöä, kun sirkuksen elefantti Jumbo synnyttää norsuvauva Dumbon. Aluksi kaikki tekevät pilkkaa jättimäiset korvat omaavasta Dumbosta, mutta pilkka osuu omaan nilkkaan, kun Dumbo pystyykin lentämään korviensa ansiosta.

Elokuvan tähti on tietty sen käsittämättömän suloinen ja mielettömän ihana nimikkonorsu Dumbo. Minulta löytyy pehmeä kohta elokuvien söpöille hahmoille ja tämä elefantinpoikanen voitti paikkansa siinä kohdassa välittömästi. Vannoutuneimpienkin tietokone-efektivihaajien on vaikea nillittää, sillä tässä digitoteutus saa Dumbon tuntumaan käsinkosketeltavan todelliselta olennolta ja elokuva sisältää useammankin hetken, joina olisin vain halunnut hypätä valkokankaan läpi halaamaan pientä elefanttia. Parissa kohtaa meinasi mennä roska silmään, kun pääsi seuraamaan innokkaan Dumbon suloisuutta. Norsu on kaikin puolin täydellisesti toteutettu ja kun se vihdoin ampaisee lentoon, meni ihoni kananlihalle ja pari seuraavaakin lentoa tarjosivat kylmiä väreitä vaikuttavuutensa ansiosta.

Leffan lentävän vetonaulan kanssa ei ole siis ongelmia, mutta entäpä muut hahmot? Alkuperäisestä piirretystä tutut Timotei-hiiri, Jumbo-elefanttiäiti ja sirkustirehtööri ovat kyllä mukana, mutta Timotein innokkaat fanit kokevat luultavasti pettymyksen, sillä hiiri esiintyy vain nopeasti parissa kohtauksessa, eikä tee mitään samaa kuin klassikossa. Jumbo-äidinkin roolia on muutettu, vaikka tietyt tutut asiat ovat tallella. Tämän sirkuksen tirehtöörinä toimii Danny DeViton esittämä Max Medici, joka yrittää epätoivoisesti saada bisneksensä rullaamaan ja lentävä norsuhan on siihen mitä parhain väline. Hahmo ei kuitenkaan ole mikään häikäilemätön rahaa himoava roisto. Ei, sen homman hoitaa Michael Keatonin näyttelemä V. A. Vandevere, huvipuistonomistaja, joka kiinnostuu tietty Dumbosta ja yrittää havitella tämän omaksi tähdekseen. Hahmon ei tarvitse kauaa olla ruudulla, että nuorimmatkin katsojat tietävät, ettei hänellä ole puhtaita jauhoja pussissaan. Siinä, missä DeVito sopii passelisti hassun sirkustirehtöörin osaan, Keaton vetää roolinsa pahasti yli. Hauskaa on muuten se, että Keaton ja DeVito ovat aiemminkin esiintyneet yhdessä Tim Burtonin ohjauksessa, nimittäin supersankarileffassa Batman - paluu (Batman Returns - 1992). Lisäksi Keaton esiintyi myös Burtonin Beetlejuicessa (1988) ja ensimmäisessä Batmanissa (1989), kun taas DeVito näyttäytyi erikoisessa Mars hyökkää! -komediassa (Mars Attacks! - 1996) ja Big Fishissä (2003).
     Burtonin kanssa pari kertaa aiemminkin, elokuvissa Dark Shadows (2012) ja Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille (Miss Peregrine's Home for Peculiar Children - 2016) yhteistyötä tehnyt Eva Green esittää V. A. Vandeveren heilaa, ranskalaista trapetsitaiteilija Colette Marchantia. Valitettavasti Greenkään ei oikein vakuuta osassaan, vaan vetää ranskalaisaksenttinsa pahasti yli ja tehden vain niin paljon kuin on pakollista, eikä yhtään sen enempää. Greeniä on toisaalta vaikea syyttää tästä, sillä hänen hahmonsa Colette on todella kehnosti kirjoitettu.
     Tärkeimmät ihmishahmot elokuvassa ovat kuitenkin Farrierin perhe. Colin Farrell näyttelee Holt Farrieria, vaimonsa ja todella yllättäen kätensä sodassa menettänyttä entistä sirkustaiteilijaa, joka palaa sirkuksen pariin samoihin aikoihin, kun Dumbokin ilmestyy kuvioihin. Farrell on mainio näyttelijä, mutta häntä vaivaa sama ongelma kuin Greeniä, eli laiskasti kirjoitettu hahmo. Holt on tylsä tyyppi ja se paistaa läpi Farrellin innottomasta roolityöstä. Holtin lapsia, Millyä ja Joeta esittävät Nico Parker ja Finley Hobbins tarjoavat energiaa, mutteivät ole näyttelijöinä vielä kaksisia. Joe-pojalle ei ole keksitty mitään sisältöä, mutta Millyn ohessa hänkin innostuu tietty lentävästä norsusta. Milly noudattaa Disneyn uutta kaavaa nuorten naispäähahmojen kanssa ja on jostain syystä äärettömän kiinnostunut tieteestä ja keksinnöistä. Ja voin kyllä puhua kaavasta, kun samanlaisia naishahmoja on nyt nähty Disneyn uusissa leffoissa Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö, Pirates of the Caribbean: Salazar's Revenge (Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales - 2017), Hyppy ajassa (A Wrinkle in Time - 2018) ja Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa (The Nutcracker and the Four Realms - 2018), mitkä ovat kaikki ilmestyneet alle kolmen vuoden sisällä.
     Elokuvassa nähdään myös esimerkiksi DeObia Oparei, Sharon Rooney ja Roshan Seth sirkuksen erilaisina kummajaisina, Joseph Gatt Vandeveren kätyrinä ja Alan Arkin arvokkaana pankkiirina.

Disneyn piirrosklassikoiden uudelleenfilmatisoinnit ovat herättäneet todella ristiriitaisia tunteita, vaikka ne ovatkin lippuluukuilla tienanneet todella hyvin (uusi Kaunotar ja hirviö tuotti reippaasti yli miljardi dollaria). Leffojen tarpeellisuudesta on väitelty, ovathan alkuperäiset tosiaan kehuttuja elokuvahistorian merkkiteoksia. Itse pidin esimerkiksi uutta Viidakkokirjaa alkuperäistä parempana, mutta vaikka pidinkin uutta Kaunotar ja hirviötä mainiona fantasiasatuna, sen kohdalla oli päivänselvää, että pienistä muutoksista huolimatta elokuva oli lähes kuva kuvalta uusittu versio alkuperäisestä, muttei kuitenkaan ollut millään osa-alueella vanhaa parempi. Dumbossa odotinkin juuri sitä, että tarina on rustattu kokonaan uudestaan ja vain pohjaidea on säilytetty. Tämä ratkaisu on ymmärrettävää siinä mielessä, että alkuperäinen Dumbo kestää vain muutaman minuutin yli tunnin ja tästä piti tietty vääntää liki kahden tunnin teos... vaikka väkisin. Tavallaan elokuvan ensimmäiset kolme varttia kulkevat vanhoja tuttuja polkuja, mutta siinä missä alkuperäinen leffa huipentui siihen, kun Dumbo osoitti osaavansa lentää, tämä elokuva tuntuu vasta siinä kohtaa lähtevän liikkeelle.

Alkuperäisestä klassikosta on tietty otettu mukaan pari ikimuistoisinta kohtaa: tanssivat vaaleanpunaiset elefantit ja sydäntärikkovan surullinen "Baby Mine" -kohtaus. Pinkit norsut täytyi tällä kertaa tietty johtua jostain muusta kuin nimikkohahmon ryyppyretkestä ja tässä kohtaus on yksi filmin vaikuttavimmista. Valitettavasti samaa ei todellakaan voi sanoa "Baby Mine" -kohtauksesta. Se tuntuu siltä kuin tekijät olisivat miettineet, että "kai tämä nyt on pakko saada mukaan" ja lopputulos jättää paljon toivomisen varaan - etenkin kun kohtaus tulee liian aikaisin leffassa, jolloin katsoja ei ole vielä onnistunut luomaan tarvittavaa tunnesidettä filmiin ja hahmoihin. Dumboa itseään lukuunottamatta tunnesidettä ei synny koko loppuleffankaan aikana, ihmishahmojen ollessa niin mitäänsanomattomia ja elokuvan ollessa lopulta vain harmillisen tyhjänpäiväinen ja keskinkertainen päivitys rakastetusta klassikosta. Uutta tuodaan kyllä pöytään ja paljonkin, mutta mikään siitä ei herätä erityistä mielenkiintoa, eikä esimerkiksi suuri loppuhuipennus onnistu säväyttämään millään lailla. Dumbossa olisi ainekset erittäin mainioon, sydämelliseen, ihastuttavaan ja taianomaiseen seikkailuun, mutta nyt se on lähinnä täysin unohdettava ja itse asiassa jopa aika tylsä.

Yksi elokuvan isoimmista pettymyksen aiheista on se, että kyseessä on Tim Burtonin elokuva, eikä leffa silti onnistu säväyttämään. Burtonin omaperäisyys ei pääse esille elokuvan aikana ja kyseessä onkin yksi hänen maltillisimmista töistään. Tämä on niinkin maltillinen, että Dumbo voisi ihan hyvin olla jonkun täysin tuntemattoman tekijän tekele. Se vasta onkin surullista, kun ottaa huomioon, että Burton omaa niin vahvan tyylin, että vähänkin elokuvantekijöistä tietävä tunnistaa elokuvat, kuten aiemmin mainitut Batmanit, Beetlejuicen, sekä vaikkapa Saksikäsi Edwardin (Edward Scissorhands - 1990) jo pelkän kuvan perusteella hänen filmeikseen. Ehren Krugerin käsikirjoituksessakaan ei ole kehumista ja on outoa, että Kruger keskittyy näin paljon ihmishahmoihin, vaikkei ole selvästi kiinnostunut panostamaan näihin persooniin. Leffa kaipaisi myös tiivistämistä, noin kymmenestä minuutista varttiin, minkä olisi voinut tehdä käsikirjoitus- tai viimeistään leikkausvaiheessa. Visuaalisesti Dumbo on kuitenkin näyttävä teos - onhan kyseessä isolla rahalla tehty Disney-tuotanto. Häikäisevän fotorealistisen Dumbon lisäksi elokuva on muutenkin täynnä upeita tehosteita, taidokasta kuvausta, hienoja lavasteita, tyylikkäistä pukuja ja veikeitä maskeerauksia. Äänimaailmakin on erinomaisesti rakennettu äänitehosteista Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin säveltämiin musiikkeihin.

Yhteenveto: Dumbo on harmillisen keskinkertainen tekele, minkä olisi pitänyt olla huomattavasti parempi hienon lähdemateriaalinsa ja osaavien tekijöidensä takia. Esimerkiksi Tim Burtonin ohjaus on surullisen vaisua, eikä hän pääse koskaan vauhtiin leffan kanssa. On hienoa, ettei elokuva kopioi alkuperäistä piirrettyä kuva kuvalta, vaan lainailee vain tietyt asiat ja rakentaa uuden tarinan mukaan, mutta valitettavasti uudet jutut eivät herätä kovinkaan suurta mielenkiintoa. Yksi isoimmista ongelmista on, kuinka paljon filmi keskittyy sen todella tylsiin ihmishahmoihin. Hahmojen näyttelijätkin ovat tainneet huomata hahmojen mitäänsanomattomuuden ja se ilmenee heidän roolitöissään joko ylinäyttelemisenä tai innottomuutena koko projektia kohtaan. Tämän elokuvan "Baby Mine" -hetkessä surullisinta on lähinnä, kuinka kömpelösti se on tungettu mukaan. Itse Dumbo-norsu on ehdottomasti elokuvan parasta antia kaikessa suloisuudessaan ja ihanuudessaan. Elokuva onnistuu myös nostamaan ihon kananlihalle pariinkin otteeseen, kun elefantti ampaisee lentoon. Visuaalisesti filmi on tietty näyttävä, vaikka siitä tuntuukin puuttuvan Burtonin persoonallinen ote. Loppujen lopuksi Dumbo aiheutti itselleni ison pettymyksen ja pisti tosissaan miettimään, pitäisikö ne vanhat klassikot jättää sittenkin rauhaan? Noh, tänä vuonna ilmestyvät vielä uudet versiot Disneyn piirretyistä Aladdin (1992) ja Leijonakuningas (The Lion King - 1994). Jännityksellä jään odottamaan, miten noiden elokuvien kanssa käy - etenkin kun jälkimmäinen on ehdoton suosikkini yhtiön tuotannosta...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dumbo, 2019, Walt Disney Pictures, Tim Burton Productions, Infinite Detective, Secret Machine Entertainment, MPC

Arvostelu: Indiana Jones ja tuomion temppeli (Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984)

INDIANA JONES JA TUOMION TEMPPELI

INDIANA JONES AND THE TEMPLE OF DOOM

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Harrison Ford, Kate Capshaw, Jonathan Ke Quan, Amrish Puri, D.R. Nanayakkara, Raj Singh, Roshan Seth, Philip Stone ja Roy Chiao
Genre: seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Steven Spielbergin ohjaama seikkailuelokuva Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981) oli suuri menestys, joten jatkoa oli tietenkin luvassa. Jo ennen ensimmäisen Indiana Jones -elokuvan tekoa Spielberg ja hahmon luoja George Lucas olivat suunnitelleet trilogiaa, joten jatko-osan teko lähti nopeasti käyntiin. Kadonneen aarteen metsästäjien tarinasta poisjääneitä kohtauksia päätettiin käyttää jatko-osassa ja uuden tarinan haluttiin olevan selkeästi erilainen kuin edellinen. Lopulta elokuva sai ensi-iltansa kesällä 1984, nimellä Indiana Jones and the Temple of Doom (jotta ihmiset osaisivat yhdistää elokuvan Kadonneen aarteen metsästäjiin), eli suomalaisittain Indiana Jones ja tuomion temppeli. Se oli yksi vuoden menestyneimmistä elokuvista ja sai mm. kaksi Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti toisen (parhaat erikoistehosteet). Tuomion temppeli ei ollut kuitenkaan yhtä arvostettu teos kuin edeltäjänsä, mutta on vuosien varrella muuttunut suositummaksi. Joidenkin mielestä tämä on kuitenkin Indy-leffoista paras. Itse näin tämän elokuvan vasta kolmantena sarjasta ja olin nähnyt kolmannen osan, Indiana Jones ja viimeisen ristiretken (Indiana Jones and the Last Crusade - 1989) ennen tätä. Omasta mielestäni Indiana Jones ja tuomion temppeli on aina ollut alkuperäisen Indy-trilogian heikoin osa, mutta kuitenkin toimiva elokuva. Olen nähnyt sen useaan otteeseen ja kun mietin, mitä elokuvia arvostelisin alkuvuodelle 2018, monet Steven Spielbergin teokset tulivat mieleeni, alkuperäiset Indiana Jonesit tietty muiden joukossa. Katsoinkin Tuomion temppelin viikko Kadonneen aarteen metsästäjien jälkeen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Kadonneen aarteen metsästäjät!

Indiana Jones päättää auttaa intialaista kylää saamaan takaisin pyhän kiven, jota ilman kylän asukkailla on erittäin kurjat oltavat. Kiven - sekä kylän lapset - ovat napanneet Pankotin palatsissa asustavat, pahaa Kali Mata palvovat thugit, jotka aikovat saada koko maailman pakotettua uskontoonsa mukaan.

Harrison Ford suoriutuu arkeologi Indiana Jonesin roolista samalla itsevarmuudella kuin aiemmin. Hahmoon ei ole kuitenkaan luotu oikein mitään uutta, vaan hän on se sama seikkailija, joka nähtiin Kadonneen aarteen metsästäjissä. Tämä ei erityisemmin haittaa, sillä Indy on edelleen erinomainen sankari. Indiana Jones tietää paljon erilaisista kulttuureista, mistä on hyötyä Intiassa ja hän pääsee jälleen käyttämään koko älykkyyttään, selvitäkseen vaarallisista tilanteista. Indy osoittaa myös olevansa toimintasankari, taistellessaan pahoja thugeja vastaan. Yksi parhaimmista kohtauksista onkin, kun Indy kohtaa itseään paljon suuremman vastuksen, jolloin hänen pitää pistää kaikkensa peliin voittaakseen. Hienointa kohtauksessa ei kuitenkaan ole tappelu, vaan se, kun vastus joutuu hengenvaaraan ja Indy yrittää auttaa hänet pois tilanteesta, sillä Indy ei halua vastuksen kuitenkaan kuolevan. Tämä pieni yksityiskohta tuo oikeanlaista lisäsankaruutta hahmoon.
     Indyn apurina nähdään lapsi nimeltä Short Round, jota esittää Jonathan Ke Quan. On vaikea sanoa, mitä Short Roundia luodessa on mietitty, sillä hän on pääasiassa ärsyttävä. Short Round on ylivilkas ja todella äänekäs, mikä on sinänsä ihan ymmärrettävää, koska kyseessä on lapsi, mutta silti hän käy hermoille erittäin usein. Katsojana miettii monesti, miksi Indy edes pitää muksua mukanaan, sillä Short Roundista ei erityisen paljon ole hyötyä. Hahmolle annetaan yhdessä kohtaa hieman taustatarinaa, mutta se ei estä katsojaa miettimästä samaa juttua uudestaan. Short Roundin on kai välillä tarkoitus olla elokuvan koominen hahmo, mutta hän onnistuu siinä vain pariin otteeseen. Hän myös sanoo muutamassa kohtaa täysin selkeitä asioita, jos katsojat eivät vaikka jostain syystä huomanneet, mitä juuri tapahtui. Ke Quan saattaa olla ihan toimiva näyttelijä, mutta kun hänen hahmonsa ei oikein sovi elokuvaan mukaan, ei hänen suorituksestakaan voi erityisemmin pitää. Hienointa Short Roundissa on, että hän tuntuu selvästi kunnioittavan Indiana Jonesia ja olevan innoissaan siitä, että voi auttaa häntä.

Indyn ja Short Roundin mukana pyörii Obi Wan -nimisellä klubilla (heh heh) laulava Willie Scott, jota näyttelee Kate Capshaw, eli nykyinen Steven Spielbergin vaimo. Valitettavasti tämäkin "auttava" sivuhahmo on rasittava, eikä hänestä voi erityisemmin pitää. Muutamia hauskoja kohtia Willieltä löytyy, mutta pääasiassa katsojana ihmettelee, miksi Indy pitää häntä mukanaan? Ja ennen kaikkea, miksi hän kiinnostaa Indyä sillä lailla?? Willie on hemmoteltu hienohelma, joka valittaa kaiken aikaa kaikesta, eikä hänestä ole mitään hyötyä Indiana Jonesin tehtävässä. Kerran hän saa pelastettua Indyn ja Short Roundin, mutta pistää heidät samaan vaaraan heti uudestaan. Hän on lähinnä pelkkä neitokainen pulassa -tapaus, jonka Indyn pitää kaiken aikaa pelastaa erilaisista tilanteista. Katsojana ei voi muuta kuin pyöritellä silmiään, kun Willie valittaa jo kolmannesta katkenneesta kynnestä. Capshaw on roolissa ihan hyvä, ottaen huomioon, että hahmon selvästi kuuluukin olla ärsyttävä.
     Elokuvan pahis on Amrish Purin esittämä thugien johtaja Mola Ram, joka aikoo pakottaa kaikki palvomaan pahaa Kali Mata hänen kanssaan. Mola Ram on saatu tuntumaan uhkaavalta ja hänen karmivuuttaan lisäävät hänen voodootaitonsa, sekä se että hän pystyy kaivamaan ihmiseltä sydämen irti rinnasta noin vain. Puri sopii osaan mainiosti ja hän saa olemuksensa vaikuttamaan ylväältä ja pahalta samaan aikaan. Valitettavasti hahmon taustat jäävät kuitenkin pieniksi.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat intialaisen kylän johtaja Shaman (D.R. Nanayakkara), joka lähettää Indiana Jonesin tehtävälleen, Pankotin palatsin maharadza Zalim Singh (Raj Singh), joka yllättää päähenkilöt olemalla lapsi, Chattar Lal (Roshan Seth), joka on Pankotin palatsin pääministeri, kapteeni Blumburtt (Philip Stone), joka johtaa brittiläis-intialaista armeijaa, sekä Lao Che (Roy Chiao), joka on paha Shanghain rikollispomo, joka aiheuttaa Indylle vaikeuksia elokuvan alussa.

Indiana Jones ja tuomion temppeli nimittäin alkaa kohtauksella, jossa sankari pistetään heti hengenvaaraan. Katsoja pääsee siis jo alussa jännittämään, vaikka kaikki tietävätkin, ettei hahmolle voi mitään käydä, sillä leffa kestää vielä tunnin ja kolme varttia. Tarkkaavaisimmat katsojat huomaavat myös, ettei Indylle voi oikeastaan käydä mitään koko leffan aikana, sillä Tuomion temppeli tapahtuu vuonna 1935, eli vuotta ennen Kadonneen aarteen metsästäjien tapahtumia, mikä tekeekin tästä esiosan. Tämä myös herättää kysymyksen, miksei Indy uskonut edellisessä elokuvassa yliluonnollisuuksiin, vaikka oli nähnyt kaikenlaista hämärää edellisvuonna Intiassa? Eipä sillä ole kuitenkaan oikein mitään väliä, sillä Tuomion temppeli on mainio seikkailuleffa, joka tuo upeasti erilaista henkeä sarjaan. Aiemmin katsojat näkivät Indyn taistelemassa natseja vastaan aavikolla ja tällä kertaa Indy seikkailee viidakossa ja hänellä on vastassaan thugiheimo, joka kidnappaa lapsia ja pistää heidät työskentelemään orjina kaivoksessa, sekä aikoo aivopestä koko maailman. Leffassa on paljon erilaista, mutta silti paljon samaa. Tuttu seikkailuhenki on mukana, mikä kuuluukin asiaan. Elokuvassa nähdään huimia toimintakohtauksia, sekä vaarallisia hetkiä, joiden aikana pelkää Indiana Jonesin puolesta (Short Roundin ja Willien kohtalot eivät erityisemmin liikauttaisi). Esimerkiksi lopussa nähdään vauhdikas kaivoskärrytakaa-ajo, joka pitää katsojaa tiukasti otteessaan.

Valitettavasti kokonaisuutena Tuomion temppeli ei kuitenkaan saavuta edeltäjänsä hienoutta. Paikoitellen tuntuu, ettei siihen olla samalla lailla panostettu kuin Kadonneen aarteen metsästäjiin, minkä lisäksi se ärsyttää katsojaa äänekkään nulikan ja valittavan naikkosen takia. Leffa ei myöskään ihan samalla lailla saa pidettyä otettaan katsojasta, eikä se tarjoa yhtä huikeaa kokemusta. Vaikka Indy joutuu käyttämään älykkyyttään useasti, tilanteet ratkeavat helpommin, eikä samanlaista piinaavuutta ole mukana, mikä on sääli, sillä tunnelmaltaan elokuva on selvästi synkempi kuin edeltäjänsä. Leffassa tosiaan revitään sydän irti ihmisestä, joka uhrataan Kali Malle, minkä lisäksi lapsien orjuuttaminen esitetään erittäin karusti. Synkkyys on oma toimiva lisäyksensä, mutta mukana on tietty myös paljon huumoria, joka on ihan hyvässä tasapainossa synkkyyden kanssa. Huumori ei kuitenkaan ole parhaasta päästä ja välillä se toimii, kun taas välillä ei. Short Roundiin liittyvät vitsit kuuluvat niihin, jotka eivät oikein toimi. Yksi hauskimmista kohdista on ruokailukohtaus Pankotin palatsissa, jossa pöytään tarjoillaan mitä ällöttävämpiä asioita, kuten apinan aivoja, silmämunakeittoa ja pikkukäärmeillä täytettyä käärmettä. Kyseessä on ainoa kohtaus, jossa Williestä pitää, sillä on todella hauskaa seurata hänen reaktioitaan outoihin annoksiin. Samaan aikaan katsojat saavat myös kuulla thugeista, mikä tekee kohtauksesta hauskan lisäksi myös tärkeän juonelle.

Mukaan on tosiaan tungettu romanssintynkää, mikä - kuten jo sanoin - ei toimi, sillä se ei ole uskottavaa. Indyn tarkoituksena oli alunperin olla James Bondin kaltainen sankarihahmo, joten tietysti juttuun kuuluu, että joka seikkailussa päähenkilöllä on eri nainen, mutta kun naishahmo lähinnä ärsyttää katsojaa, sekä selvästi suurimman osan leffasta myös Indyä itseään, niin ei voi muuta kuin ihmetellä, mitä Indy näkee Williessä? Onneksi tämä ei kuitenkaan ole erityisen suuri juttu leffassa, vaan tarina keskittyy pyhien kivien ja lasten pelastusretkeen. Silti romanssi häiritsee ja vie hienosta tunteesta hieman pois. Tuomion temppeli ei saavuta hienoustasoa myöskään sen takia, että sen hahmot eivät ole erityisen innostavia. Vain Indiana Jones toimii kunnolla ja vaikka mukana on muutamia muita hyviä tapauksia, eivät he ole tarpeeksi hyviä, eivätkä kovin isoissa rooleissa. Lopputuloksena on siis pettymys, kun sitä vertaa Kadonneen aarteen metsästäjiin, mutta onhan se kuitenkin yksinään hyvä seikkailuelokuva, sillä sen tarina on mielenkiintoinen ja se tarjoaa vauhdikkaita kohtauksia, sekä jännitystä katsojille.

Elokuvan on tietysti ohjannut Steven Spielberg ja hän todella taitaa seikkailutunnelman, tyylikkäiden toimintakohtauksien ja hauskan huumorin luomisen. Kuitenkin kuten jo sanoin, välillä tuntuu siltä, ettei esituotantoon olla käytetty tarpeeksi aikaa, jolloin kokonaisuus menee välillä miten sattuu. Spielberg on itse asiassa sanonut jälkikäteen, ettei hän ole tyytyväinen Indiana Jones ja tuomion temppeliin. Käsikirjoituksesta vastaa Lawrence Kasdanin sijaan Willard Huyck ja Gloria Katz, jotka olivat aiemmin kirjoittaneet mm. elokuvan Svengijengi '62 (American Graffiti - 1973), jossa Indiana Jonesin luonut George Lucas toimi ohjaajana. Jos Kasdan olisi toiminut kirjoittajana tässäkin, elokuvasta olisi voinut tulla parempi. Tuomion temppeli on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Elokuvan lavasteet ovat hienoja, etenkin itse tuomion temppeli näyttää todella upealta. Myös puvustus ja maskeeraus ovat tyylikkäästi toteutetut. Visuaaliset efektit ovat ihan toimivat, mutta vihreän taustakankaan käytön huomaa usein. Kaivoskärrytakaa-ajossa nähdään leffan tyylikkäimmät efektit. Äänitehosteilla tuodaan hienoja lisäyksiä mukaan ja tarkkaavaisimmat katsojat - tai siis tässä tapauksessa kuuntelijat - voivat huomata Star Warsista (1977-) tuttuja ääniefektejä. Musiikista vastaa edellisen osan tapaan John Williams, joka on jälleen tehnyt erittäin mainiota työtä. Tunnusmusiikki jää aivan varmasti soimaan päässä leffan jälkeen. Tarkkaavaisimmat kuuntelijat voivat huomata musiikissakin yhtäläisyyksiä Star Warsiin, johon Williams myös sävelsi musiikit.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä, mutta valitettavasti tämänkään Indy-seikkailun yksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla ei ole muita lisämateriaaleja kuin pari traileria.

Yhteenveto: Indiana Jones ja tuomion temppeli on hyvä seikkailuelokuva, muttei pääse lähellekään samaa tasoa kuin edeltäjänsä. Itse leffan päähenkilö on yhä toimiva sankarihahmo, jota kannustaa leffan alusta loppuun, mutta valitettavasti isoissa osissa olevat Short Round ja Willie Scott lähinnä vain ärsyttävät. On hienoa, että elokuva on monin tavoin erilainen kuin edeltäjänsä, mutta valitettavasti leffa ei löydä samaa hienoutta kuin Kadonneen aarteen metsästäjät. Seikkailutunnelma on usein läsnä ja mukana on vauhdikkaita toimintakohtauksia ja vaarallisia tilanteita, jotka pistävät katsojan jännittämään. Leffassa on myös huumoria, vaikka se onkin monin tavoin synkkä teos. Osa huumorista toimii, kun taas osa ei. Yksi parhaista kohtauksista onkin hauska ruokailu Pankotin palatsissa. Mukaan tungettu romanssi ei vakuuta, sillä katsojana ei keksi syytä, miksi Indy kokisi vetoa Willieä kohtaan. Ohjaaja Spielberg on saanut osaavan tiimin kanssa aikaiseksi mainion teoksen, mutta jotain se jää kaipaamaan. Visuaalisesti elokuva on tyylikkään näköinen, vaikka vihreän kankaan käytön huomaa usein. Jos pidit Kadonneen aarteen metsästäjistä, niin kannattaa katsoa tämäkin. Joidenkin mielestä Indiana Jones ja tuomion temppeli on paras Indy-seikkailu, joten voi olla, että asia on näin teidänkin mielestänne. On aivan varmaa, että elokuvan tunnuskappale jää päähän soimaan loppupäiväksi tai pahimmassa tapauksessa koko viikoksi!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.indianajones.wikia.com
Indiana Jones and the Temple of Doom, 1984, Paramount Pictures, Lucasfilm