Arvostelu: Uhkavaatimus Maalle (The Day the Earth Stood Still - 1951)

UHKAVAATIMUS MAALLE

THE DAY THE EARTH STOOD STILL

Ohjaus: Robert Wise
Pääosissa: Michael Rennie, Patricia Neal, Billy Gray, Hugh Marlowe, Sam Jaffe, Frances Bavier ja Lock Martin
Genre: scifi, jännitys
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 12

"Klaatu barada nikto."

The Day the Earth Stood Still, eli suomalaisittain Uhkavaatimus Maalle perustuu Harry Batesin novelliin Farewell to the Master vuodelta 1940. Tuottaja Julian Blaustein oli pidemmän aikaa halunnut tehdä tieteiselokuvan, mikä toimisi vertauskuvana kylmälle sodalle ja ydinvoiman pelolle. Hän löysi Batesin tarinan, innostui siitä ja sai 20th Century Fox -studion Darryl F. Zanuckin kiinnostumaan ideastaan. Edmund North ryhtyi työstämään käsikirjoitusta Batesin tekstin pohjalta ja kuvaukset alkoivat huhtikuussa 1951. Lopulta Uhkavaatimus Maalle sai maailmanensi-iltansa 18. syyskuuta 1951 - tasan 70 vuotta sitten! Elokuva oli menestys ja se sai kriitikoilta kehuja. Vuosien varrella leffa on noussut klassikon asemaan ja nykyään sitä pidetään yhtenä scifigenren merkittävimpänä teoksena. Itse en ollut aiemmin nähnyt Uhkavaatimusta Maalle, mutta olin nähnyt sen uudelleenfilmatisoinnin, vuoden 2008 Päivä jona maailma pysähtyi (The Day the Earth Stood Still), mistä en pitänyt yhtään. Kun huomasin alkuperäisen teoksen täyttävän nyt 70 vuotta, päätin vihdoin sivistää itseäni ja katsoa ja arvostella Uhkavaatimuksen Maalle juhlavuoden kunniaksi.

Avaruusalus laskeutuu Washingtoniin keskellä kirkasta päivää ja paniikki leviää. Aluksesta astuvat esille humanoidi olento Klaatu ja suuri robotti Gort, mutta mitä he oikein haluavat?

Ihmistä muistuttavana avaruusolio Klaatuna nähdään isokokoinen ja jylhäkasvoinen Michael Rennie, joka vakuuttaa nopeasti toisen planeetan asukkina. Klaatu on älyllisesti ja monella muullakin tapaa ihmisiä ylempänä, mutta häntä kiehtoo suuresti ihmisten tavat. Hänessä on jotain erittäin mystistä ja kiehtovaa, etenkin kun hahmon motiiveja Maahan saapumiseen aletaan vähitellen avaamaan. Mukanaan Klaatulla on suuri robotti Gort, jonka asussa hikoilee Lock Martin. Näin 70 vuotta myöhemmin Gort ei ole enää erityisen uhkaava ilmestys, mutta jokin täysin tunteettomassa robotissa aiheuttaa epämiellyttävää henkeä. Katsoja lähinnä jännittää, onko Gort toisen lajin tuhoase, vai pelkkä Klaatun henkivartija, jos ihmiset ryhtyvät välittömästi väkivaltaisiksi?

     Ihmishahmoja leffassa taas ovat mm. pariskunta Tom (Hugh Marlowe) ja Helen (Patricia Neal), sekä Helenin nuori poika Bobby (Bill Gray), jotka ajautuvat avaruusoliohysterian keskelle ja joilla on jokaisella oma mielipiteensä ulkoavaruuden mahdollisesta uhkasta. Tom käy ärsyttäväksi pelkojensa kera, kun taas Bobby on sympaattinen innostuksensa kanssa. Helenistä kehitellään vähitellen kiinnostavaa naistähteä tapahtumiin. Ihmistenkin näyttelijät tekevät mainiota työtä, vaikka välillä heistä löytyy samaa robottimaisuutta kuin Gortista.

Uhkavaatimus Maalle onnistui yllättämään minut erittäin positiivisesti. Vaikka aika onkin tehnyt tepposensa Gortin pelottavuudelle, on elokuva muuten erittäin toimiva tänäkin päivänä. Iso syy siihen on sen ajaton teema tuntemattoman pelosta ja ihmiskunnan käytöksestä pelon alla. Vaikka alun perin filmi luotiin kuvastamaan ihmisten epävarmuutta ja ennakkoluuloja kylmän sodan keskellä, sekä pelkoa mahdollisesta ydintuhosta, voi nämä vertaukset siirtää myös nykypäivään sopiviksi. Elokuvan viesti käy selväksi viimeistään Klaatun pitämästä vaikuttavasta puheesta filmin lopussa. Jos ihmiskunta ei lopeta toistensa tuhoamista, ei tavalla tai toisella lajistamme ole enää lopulta mitään jäljellä. Voiko koko ihmiskunta tehdä yhteistyötä vasta lajin ulkoisen uhkatekijän saapuessa kuvioihin?

Elokuvassa siis riittää pohdiskeltavaa, eikä se ole niinkään suuri scifitaisteluspektaakkeli kuin monet lajityypin teoksista tänä päivänä. Toki omalle ajalleen tässä oli jo spektaakkelia tarpeekseen ja edelleen se tuntuu omalla, aikansa puolesta viehättävällä ja filosofisella tyylillään elämykseltä. Sen lisäksi, että elokuva on mm. sellaisten filmien, kuten Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind - 1977) ja Independence Day - maailmojen sota (Independence Day - 1996) edelläkävijä ja esikuva, ei elokuva ole vain science fictionia. Leffasta löytyy selviä kauhuelokuvankin piirteitä, mitkä olivat takuulla tehokkaita 70 vuotta sitten. Vielä tänäkin päivänä elokuvasta löytyy jännitettä. Lyhyestä, vain pari minuuttia yli puolentoista tunnin kestosta huolimatta filmi ei syyllisty kiirehtimiseen. Tarinaan käytetään oma aikansa ja se saa kehittyä omalla painollaan eteenpäin.

Elokuvan ohjaaja Robert Wise on parhaiten tunnettu musikaalien West Side Story (1961) ja The Sound of Music (1965) tekijänä. Tässä Wise kuitenkin osoittaa taitonsa jännityksen rakentamisessa ja kiehtovien teemojen käsittelyssä. Wise hallitsee pakettia taidokkaasti. Edmund H. Northin käsikirjoitus on onnistunut pohja Wiselle ja on kiehtovaa, kuinka North kanavoi tarinaan ajalle ajankohtaisia kauhuja. Uhkavaatimus Maalle on oivallisesti kuvattu ja leikkauskin on pääasiassa sujuvaa. Avaruusaluksen lavasteet ovat yksinkertaiset ja pelkistetyt, mutta tehokkaat. Klaatun ja Gortin asuista löytyy pientä toivomisen varaa. Suurimmaksi osaksi tehosteet toimivat yhä, mutta loppupäässä katsoja huomaa päivänselvästi vaijereiden käytön. Äänimaailmakin on mainio ja Bernard Herrmannin säveltämät musiikit luovat tunnelmaan oman tehokkaan lisänsä.

Yhteenveto: Uhkavaatimus Maalle on yhä 70 vuotta ilmestymisensä jälkeen vahva ja ajankohtainen tieteisklassikko. Vaikka Gort-robotti on menettänyt ajan kanssa suuren osan kauhistuttavuudestaan, ei ajan julma hammas ole nakertanut filmiä liikaa. Siitä löytyy onnistunutta jännitettä, katsojan pohtiessa muukalaisten saapumisen syytä. Samalla saapuminen saa hyvin katsojan pohtimaan ihmisluonnetta ja ihmiskunnan selviytymismahdollisuutta sodassa niin toisiaan kuin yhteistä vihollista vastaan. Kiehtovat teemat hoidetaan filosofisella hengellä ja vaikkei leffassa nähdäkään suuria taisteluita ja mäiskettä, on puolentoista tunnin kesto nopeasti ohi. Ohjaaja Robert Wise on rakentanut hienon tieteispaketin ja Michael Rennie vakuuttaa muukalais-Klaatuna. Erikoistehosteet eivät enää tänä päivänä aiheuta ihmetystä, mutta ne ovat omalle ajalleen varsin onnistuneet. Uhkavaatimus Maalle on klassikkoasemansa ansainnut, eikä sen suuria vaikutuksia scifigenreen voi millään kieltää. Lajityypin isoimmille faneille elokuva onkin pakkokatsottavaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Day the Earth Stood Still, 1951, Twentieth Century Fox

Arvostelu: Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 1951)

LIISA IHMEMAASSA

ALICE IN WONDERLAND

Ohjaus: Clyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton Luske
Pääosissa: Kathryn Beaumont, Bill Thompson, Sterling Holloway, Ed Wynn, Jerry Colonna, Verna Felton, Richard Haydn, J. Pat O'Malley, Joseph Kearns, Dink Trout ja Heather Angel
Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, musikaali
Kesto: 1 tunti 15 minuuttia
Ikäraja: 7

Alice in Wonderland, eli suomalaisittain Liisa Ihmemaassa on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 13. osa. Elokuva perustuu Lewis Carrollin kirjoihin "Liisan seikkailut ihmemaassa" ("Alice's Adventures in Wonderland" - 1865) ja "Liisan seikkailut peilimaailmassa" ("Through the Looking-Glass" - 1871). Herra Walt Disney itse luki lapsena Carrollin kirjoja ja teki vuonna 1923 lyhytpiirretyn "Alice's Wonderland", mutta sitä ei julkaistu. Vuonna 1932 herra Disney mietti tekevänsä kirjojen pohjalta elokuvan, mutta kun Paramount Pictures julkaisi seuraavana vuonna Alice ihmemaassa -elokuvansa (Alice in Wonderland - 1933), päätti Disney tehdä Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs- 1937). Lumikin menestyksen myötä hän alkoi jälleen työstämään Liisa Ihmemaassa -animaatiota, mutta toisen maailmansodan alkaessa sen teko jäi jälleen kerran kesken. Kuitenkin vuonna 1945, kun sota vihdoin päättyi, Disney aloitti kunnolla elokuvan työstämisen taas kerran. Aluksi hän mietti, tekisikö leffasta animaatiota ja oikeita näyttelijöitä yhdistelevän teoksen, mutta tuli siihen ratkaisuun, että pelkkä animaatio on paras vaihtoehto. Liisa Ihmemaassa sai ensi-iltansa kesällä 1951, mutta se sai kritiikkiä Carrollin faneilta, eikä se pärjännyt kummoisesti teattereissa. Vasta 1970-luvulla teoksen suosio lähti nousuun ja vähitellen elokuva on noussut klassikkoasemaan. Itse olen ollut tietoinen tarinasta jo lapsesta asti, mutten ole varma, näinkö tätä filmiä lapsena. Olen nähnyt siitä useita näytelmiä, sekä Disneyn uuden näytellyn Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 2010) ja lukenut kirjoista pätkiä. Tämän version näin pari vuotta sitten, enkä erityisemmin pitänyt siitä. Mielestäni elokuva oli vain sekavaa sähellystä, mutta ostin sen silti muiden Disney-klassikkojen kanssa Blu-rayna. Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostella noin puolet Disney-klassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, tiesin että oli jälleen aika katsoa myös Liisa Ihmemaassa. Muistojeni takia se oli kuitenkin toiseksi viimeinen Disney-leffa, jonka arvostelin listaltani. Toivoin kuitenkin, että se olisi parempi kuin muistin.

Liisa-tyttö lähtee seuraamaan Valkoista Kania ja päätyy kaninkolosta kummalliseen paikkaan, Ihmemaahan.

Elokuvan päähenkilö Liisa (Kathryn Beaumont) on hieman tylsä hahmo, eikä häntä ole kirjoitettu kovin hyvin. Heti kun hänet esitellään, käy selväksi, että Liisa haaveilee jonkinlaisesta erikoisesta maailmasta, sillä oikea elämä on niin tylsää. Mutta heti kun hän päätyy Ihmemaahan, ei hän vaikuta olevan ilahtunut toiveensa toteutumisesta, eikä hän jää ihastelemaan kummallisia asioita. Läpi leffan Liisa vain kiirehtii paikasta toiseen Valkoisen Kanin perässä, eikä hänestä oikeastaan opi mitään matkansa varrella.
     Paljon mielenkiintoisempia hahmoja elokuvassa ovat Irvikissa (Sterling Holloway), Hullu Hatuntekijä (Ed Wynn) ja Rusakko (Jerry Colonna). Hahmot ovat todella erikoisia omilla tavoillaan. Irvikissa kykenee erilaisiin asioihin, minkä lisäksi hän puhuu hieman arvoituksellisesti. Hullu Hatuntekijä ja Rusakko sen sijaan pitävät kaiken aikaa teekutsuja, joissa tapahtuu erittäin hullunkurisia asioita. Outoja hahmoja on hauska seurata ja on hienoa, että heihin käytetään aikaa, vaikka he voisivat esiintyä vieläkin enemmän filmissä. On myös harmi, että he tulevat mukaan vasta noin puolessa välissä elokuvaa.

Hassun kolmikon lisäksi tärkeitä hahmoja Ihmemaassa ovat Liisan seuraama Valkoinen Kani (Bill Thompson) ja paha Herttakuningatar (Verna Felton). Valkoisella Kanilla on kaiken aikaa kiire ja hänet nähdäänkin lähinnä juoksemassa ja katsomassa kelloaan voivottelen. Muihin verrattuna Valkoinen Kani vaikuttaa järkevältä, mutta hänen hahmonsa ei harmillisesti avaudu kovin hyvin. Herttakuningatar on sen sijaan todella outo. Hänellä on todella lyhyt pinna ja jos häntä vähänkin ärsyttää, hän käskee katkaisemaan pään poikki. Tämä on kuitenkin toteutettu mahdollisimman lapsiystävällisesti, jolloin perheen pienimmät lähinnä nauravat Herttakuningattaren suuttumisille ja raivoamiselle, eivätkä kauhistele sitä, että hän on tapattanut aika monta henkilöä...
     Elokuvassa nähdään myös kaksoset Tittelityy ja Tittelitom (molempien äänenä J. Pat O'Malley), jotka ovat isossa osassa olevista hahmoista tylsimmät; Ihmemaan ovennuppi (Joseph Kearns), jolla on lyhyt mutta onnistunut rooli; jotain hämärää poltteleva herra Kaalimato (Richard Haydn), jonka puhaltelemia savuja hyödynnetään hauskasti; Herttakuningas (Dink Trout), joka on paljon mukavampi kuin vaimonsa; ja Liisan erittäin äidillinen sisko (Heather Angel), joka ei kuitenkaan päädy mukaan Ihmemaahan. Leffassa esiintyy nopeasti myös paljon muitakin hahmoja, kuten laulavia kukkia, korttisotilaita, keppihevospaarma, uteliaita ostereita ja hassu liskoheppu, mutta he eivät ole erityisen mieleenpainuvia.

Valitettavasti Liisa Ihmemaassa ei parantunut lainkaan uudella katselukerralla. Ainoa parannus oli se, että näin filmistä alkuperäisen englanninkielisen version, sillä näkemäni suomeksi puhuttu versio oli tosi kehno. Seikkailu alkaa onneksi nopeasti, eikä Liisa ehdi kauaa oikeaa maailmaa harmitella, kun jo seuraa Valkoista Kania Ihmemaahan. Siellä hän tosiaan tapaa kaiken maailman kummajaisia ja näkee todella erikoisia asioita, mutta siinäpä elokuvan sisältö oikeastaan onkin. Elokuvan tarina on todella mitätön. Läpi leffan outoja asioita vain tapahtuu ilman selitystä, mikä ei sinänsä ole ongelma, mutta kun niillä asioilla ei ole tarkoitusta tai kunnon vaikutusta, niin ne tuntuvat lähinnä yksittäisiltä hetkiltä, joita on yhdistelty muodostamaan jonkinlainen kokonaisuus.

Läpi elokuvan Liisa vain seuraa Valkoista Kania, mutta se ei oikeastaan johda mihinkään, eikä sille tunnu löytyvän kunnon syytä, joten leffan aikana ja sen jälkeen saattaa miettiä suuresti, oliko elokuvalla oikeasti edes tarinaa? Se, että Liisa seuraa jotain hahmoa ja törmää samalla muihin, ei tunnu kunnon tarinalta. Filmin kerronta ei ole onnistunutta, vaan todella sekavaa ja merkityksetöntä. Ja kun elokuva tuntuu merkityksettömältä, on siitä hyvin vaikea pitää. Liisa Ihmemaassa sisältää muutamat hyvät hetkensä, kuten Hullun Hatuntekijän ja Rusakon teekutsut. Valitettavasti muutama hyvä kohtaus ei muodosta vielä hyvää elokuvaa, varsinkaan kun suurin osa leffan sisällöstä vajoaa unholaan jo seuraavana päivänä. Mielestäni kyseessä on todellakin yksi Walt Disneyn huonoimmista animaatioista.

Monen aiemman Disney-animaation tavoin myös Liisa Ihmemaassa on musikaali. Ja siinä kyllä lauletaan paljon. Elokuvan aloittaa todella Disneymäinen, mutta valitettavan unohdettava "Alice in Wonderland" -hoilotus, eivätkä muutkaan laulut ole kovin muistettavia. Liisan laulut "In a World of My Own" ja "Very Good Advice", sekä kukkien hoilaama "All in the Good Afternoon" ovat hieman unettavia. "The Sailor's Hornpipe", "The Caucus Race", "The Walrus and the Carpenter" ja "Old Father William" tuntuvat lähinnä vain pidentävän teosta turhaan. Tittelityyn ja Tittelitomin laulama "How Do You Do and Shake Hands?" on lähinnä ärsyttävä. Harmillisesti mainion Irvikissan laulu "Twas Brillig" ei ole kovin kummoinen. Valkoisen Kanin lyhyt "I'm Late" on kyllä ihan huvittava, kuten on myös "We'll Smoke the Monster Out", pelikorttisotilaiden laulu "Painting the Roses Red" ja siihen Herttakuningattaren vastaus "Who's Been Painting My Roses Red?". Herra Kaalimadon "A-E-I-O-U" on ihan kelpo kipale. Koko leffan paras laulu on kuitenkin Hullun Hatuntekijän ja Rusakon syntymättömyyspäivärallatus "The Unbirthday Song". Kappale on ainoa, joka oikeasti jää mieleen.

Liisa Ihmemaassa on kuitenkin animoitu taidokkaasti. Hahmoista huokuu Disneyn tyyli ja se on visuaalisesti mukavaa katsottavaa. Tietyt outoudet muuttuvat ihan hauskoiksi visuaalisuuksiensa vuoksi, muttei hyvältä näyttävä elokuva kokonaisuutta pelasta. Käsikirjoitusta on ollut työstämässä yli kymmenen henkeä, muttei edes sen kokoinen porukka ole saanut tolkkua tai merkitystä tekstiin. Elokuvan ohjauksesta vastaavat Hamilton Luske, Wilfred Jackson ja Clyde Geronimi, jotka ovat ohjanneet monet aiemmatkin Disney-filmit, kuten tätä edeltäneen Tuhkimon (Cinderella - 1950). Kolmikko ei ole tällä kertaa onnistunut, eikä Liisa Ihmemaassa pysy kasassa.

Blu-rayn kuvanlaatu on oivallinen. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja lauluja ja kohtaus, trailereita, kuvagalleria, lauludemoja, testikuvauksia animaattoreille, Disneyn televisioesittelyjä, "Painting the Roses Red" -peli, elokuvan teosta käytävä keskustelu, 1950-luvun dokumentti filmin teosta, Coca Colaa mainostava "One Hour in Wonderland", puolen tunnin pätkä "The Fred Waring Show'sta", sekä "Through the Keyhole: A Companion's Guide to Wonderland", jossa elokuvan tekijät puhuvat leffasta ja kirjasta, kun itse elokuva pyörii vieressä. Mukana on myös Mikki Hiiri -lyhäri "Thru the Mirror" vuodelta 1936 ja Disneyn vanha "Alice's Wonderland" -lyhytelokuva vuodelta 1923. Katsottavaa on yhteensä noin neljäksi tunniksi.

Yhteenveto: Liisa Ihmemaassa on pöhköä sekoilua, jossa ei ole oikeastaan mitään järkeä. Tarinaa leffasta ei löydy lähes ollenkaan, vaan Liisa vain seuraa Valkoista Kania ja samalla kaikenlaista outoa tapahtuu. Missään ei ole mitään tolkkua, eikä tapahtumilla ole mitään merkitystä. Loppujen lopuksi Liisa ei edes opi matkastaan mitään, eikä hän ole muutenkaan kiinnostava hahmo. Irvikissa, Hullu Hatuntekijä, Herttakuningatar ja Rusakko ovat filmin parasta antia, kuten on myös syntymättömyyspäivälaulu. Muuten kyseessä on yksi Walt Disneyn huonoimmista teoksista. Animointi on kyllä hyvää, mutta leffalle kaipaisi muutakin sisältöä. Muutamat hyvät jutut eivät pelasta kehnoa kokonaisuutta. Elokuvassa tapahtuu paljon kaikenlaista, mutta kovin muistettavia eri tapahtumat eivät ole. Kyllä Liisa Ihmemaassa pitää kerran nähdä lapsena sen klassikkoaseman vuoksi, mutta muuten en suosittele sen näkemistä. Disney on tehnyt noin viisikymmentä parempaa animaatiota, joten siinä kyllä riittää katseltavaa ennen tätä. Joitakin filmin pöhköys viehättää ja lapsille siinä on viihdyttävää seikkailua, mutta itse en vain siedä elokuvan typeryyttä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Alice in Wonderland, 1951, Walt Disney Productions