Arvostelu: The Sound of Music (1965)

THE SOUND OF MUSIC

Ohjaus: Robert Wise

Pääosissa: Julie Andrews, Christopher Plummer, Charmian Carr, Nicholas Hammond, Heather Menzies, Duane Chase, Angela Cartwright, Debbie Turner, Kym Karath, Eleanor Parker, Peggy Wood, Gil Stuart, Norma Varden, Richard Haydn, Daniel Truhitte, Anna Lee, Portia Nelson, Marni Nixon, Evadne Baker ja Ben Wright

Genre: musikaali, komedia, romantiikka, jännitys

Kesto: 2 tuntia 52 minuuttia

Ikäraja: S

The Sound of Music (esitetty Suomessa myös nimellä "Laulava Trappin perhe") perustuu samannimiseen Broadway-esitykseen vuodelta 1959, joka puolestaan perustuu Maria Augusta von Trappin muistelmakirjaan Laulava Trappin perhe (The Story of the Trapp Family Singers) vuodelta 1949. Länsi-Saksassa kirjan pohjalta oli jo tehty elokuva Trappin perhe (Die Trapp-Familie) vuonna 1956. 20th Century Fox -yhtiön johtajat näkivät Broadway-esityksen ja innostuivat siitä niin, että hankkivat pian sen elokuvaoikeudet. Ernest Lehman pestattiin muokkaamaan esityksestä elokuvakäsikirjoitus ja useamman suostuttelun jälkeen ohjaajaksi valikoitu aluksi William Wyler, joka oli inhonnut musikaalia. Wyler lopulta jättikin projektin ja tilalle otettiin Robert Wise, jonka Lehman oli alun perin halunnutkin elokuvan puikkoihin. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1964 ja lopulta The Sound of Music sai maailmanensi-iltansa 2. maaliskuuta 1965 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva voitti yleisöt välittömästi puolelleen ja siitä muodostui valtava jättimenestys, inflaation mukaan laskien kyseessä on edelleen maailman kuudenneksi tuottoisin elokuva ikinä. Elokuva sai muun muassa kymmenen Oscar-ehdokkuutta (mm. paras naispääosa, naissivuosa, kuvaus, lavastus ja puvustus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, leikkauksen, äänityksen ja musiikin palkinnot, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus ja naissivuosa), joista se voitti parhaan musikaali- tai komediaelokuvan ja parhaan naispääosan palkinnot. Aluksi kriitikot suhtautuivat leffaan aika nuivasti, mutta vuosien varrella heidänkin arvostuksensa elokuvaa kohtaan on kasvanut ja nykyään The Sound of Music nauttii asemasta ehtana klassikkona. Itse olen ollut tietoinen elokuvasta jo lapsesta asti, lähinnä sen nimikkolaulun ja ikoniseksi muodostuneen alkukuvaston kautta, mutten ole aiemmin katsonut leffaa. Kuitenkin nyt kun huomasin The Sound of Musicin täyttävän 60 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin sivistää itseäni sillä ja samalla arvostella elokuvan.

Itävallan Salzburgissa nuori Maria pyrkii nunnaksi, mutta häntä pidetään leikkisän luonteensa vuoksi epäsopivana tehtävään. Marian taitoja päätetään testata lähettämällä hänet kotiopettajaksi leskeksi jääneen ja tiukkaa kuria pitävän kapteeni von Trappin lapsille.

Julie Andrews nähdään elokuvan pääroolissa Maija Poppasena, joka saapuu lauleskellen lastenhoitajaksi tiukan miehen lapsille... Äh, nyt sekoitin elokuvat. Julie Andrews näyttelee siis Mariaa, nunnaksi pyrkivää itävaltalaista postulanttia, joka saa tehtäväkseen toimia kotiopettajana vaimonsa menettäneen kapteeni von Trappin (Christopher Plummer) lapsille. Andrews oli tehnyt elokuvadebyyttinsä vuotta aiemmin jättihitiksi muodostuneessa Maija Poppanen -musikaalissa (Mary Poppins - 1964). Kun The Sound of Musicin tekijät pääsivät näkemään elokuvan ennakkoon, he olivat niin myytyjä Andrewsin suorituksesta, että hänestä tuli ainoa vaihtoehto Marian rooliin. Andrews onkin aivan fantastinen elokuvassa, tulkiten hyvin pää pilvissä kulkevaa ja ilomielistä hahmoaan, joka haluaa todistaa pystyvänsä olemaan vastuullinen ja esimerkillinen henkilö. Haaveilijaluonne Maria on välittömästi pidettävä päähahmo, jonka matkaa ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena.

     Kapteeni von Trappiksi oli aluksi ehdolla muun muassa Sean Connery, Yul Brunner ja Richard Burton, mutta ohjaaja Robert Wise vaati rooliin Christopher Plummeria. Plummer ei aluksi halunnut olla missään tekemisissä leffan kanssa, mutta pitkän taivuttelun jälkeen Wise sai tahtonsa läpi ja Plummer suostui mukaan. Plummer on jälkikäteen ilmaissut inhonsa elokuvaa ja sen tekoa kohtaan, mikä tavallaan jopa tehostaa hänen suoritustaan. Kapteeni von Trapp on nimittäin erittäin tiukka mies, joka vaatii täydellistä kuria huushollissaan ja hänelle tuleekin järkytyksenä, kun uudeksi kotiopettajaksi valikoituu laulava ja tanssiva Maria. Plummer on loistava roolissaan, erityisesti kun hän muodostaa välillä pienenpieniä hymyntapaisia, kun Marian hyväntuulisuus alkaa vähitellen tarttua häneen.

Elokuvassa nähdään myös Charmian Carr, Nicholas Hammond, Heather Menzies, Duane Chase, Angela Cartwright, Debbie Turner ja Kym Karath kapteeni von Trappin lapsina, Lieslinä, Friedrichinä, Louisana, Kurtina, Brigittana, Martana ja pikku Gretlinä, Eleanor Parker kapteenin uutena mielitiettynä, paronitar von Schraederina, Peggy Wood paikallisen luostarin abbedissana, Gil Stuart ja Norma Varden kapteenin hovimestari Franzina ja taloudenhoitaja Schmidtinä, Richard Haydn bisnesmies Max Detweilerinä, sekä Daniel Truhitte Lieslin salarakkaana, sähkelähetti Rolfena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, eikä yksikään lapsista käy hermoille, vaan heihin tykästyy samaan aikaan Marian kanssa.

Miksi en ollut älynnyt katsoa The Sound of Musicia aiemmin? Kyseessä todella on klassikkostatuksensa ansainnut suorastaan ihana musikaalielokuva, jonka kertomukseen uppoutuu niin ilomielin, että vajaan kolmen tunnin kesto kulkee kuin siivillä. Elokuva tekee hyvää työtä esitellessään Marian ja vieden hänet sitten jo koputtelemaan kapteeni von Trappin kartanon ovea. On mielenkiintoista seurata, kuinka aluksi niin kapteenin nenänvartta pitkin katsoma kuin tilanteeseensa tyytymättömien lapsien metkujen kohteeksi joutuva Maria alkaa vähitellen vahvistamaan roolia taloudessa, saaden lapset tykästymään häneen ja pehmentäessään kapteenin kivisyyttä.

Kenties asia mistä yllätyin eniten, oli se, kuinka hauska elokuva The Sound of Music onkaan. Sen hyväntahtoinen huumori vie välittömästi täysin mennessään ja leffan parissa pääsee nauramaan makeasti useita kertoja. Vähintään hymy pysyy huulilla, vaikka myös dramaattisempia hetkiä on luvassa. Läpi 1930-luvun loppuun sijoittuvan elokuvan puhutaan Natsi-Saksan laajenemisesta ja siitä, kuinka natsit alkavat tunkeutua myös Itävaltaan. Loppupäässä leffaa tämä realisoituu ja finaali onkin varsinaista jännitysnäytelmää, sillä kapteeni von Trapp ei ole valmis antamaan periksi hakaristilipun edessä. Elokuvasta löytyy tietty myös romantiikkaa, eikä varmaan kenellekään tule yllätyksenä, että sen lisäksi, että Maria saa kapteenin löysentämään kuriaan, nainen saa miehen sydämen sykkimään.

Parin mutkan kautta elokuvan ohjaajaksi valikoitui lopulta Robert Wise, joka oli aluksi estynyt toisen projektinsa, sotaleffa Tykkivene Jangtse-joella (The Sand Pebbles - 1966) vuoksi. Kuitenkin kun elokuvan kuvausten aloitus viivästyi, Wise päätti odotellessa sittenkin tehdä myös The Sound of Musicin. Wise on nappivalinta hommaan, senhän osoitti jo miehen työ myöskin Oscar-palkintoja napsineessa West Side Storyssä (1961). Wise rakentaa tunnelmaa taitavasti ja saa näyttelijät antamaan kaikkensa. Ernest Lehmanin käsikirjoitus on mainio ja niin hyvin rakennettu, ettei aika käy pitkäksi - mihin vaikuttaa toki myös ansiokas leikkaus. Kameratyöskentely on upeaa ja Itävallan henkeäsalpaavan komeita vuoristomaisemia esitelläänkin koko rahan edestä pitkin elokuvaa. Lavasteet ovat myös hienot, samoin asut.

The Sound of Musicista ei tietenkään voi puhua mainitsematta sitä musiikkia. Elokuva hyödyntää toki Broadway-näytelmästä tuttuja Richard Rodgersin säveltämiä ja Oscar Hammersteinin sanoittamia lauluja, jotka Irwin Kostal sovitti elokuvaa varten hieman uuteen uskoon. Elokuvan musikaalinumerot ovat läpikotaisin mahtavia, heti alun nimikkobiisistä lähtien, jossa katsoja pistetään heti ällistelemään Salzburgin kauneutta. Muita erinomaisia kappaleita leffan varrelta ovat Do-Re-Mi, jonka aikana Maria opettaa lapsia laulamaan ja juhlissa lasten esittämä So Long, Farewell. Mainioita ovat myös Lieslin ja Rolfen rakkauslaulu Sixteen Going On Seventeen ja Marian laulama My Favorite Things, jolla hän yrittää rauhoittaa lapsia hurjan ukkosmyrskyn aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Sound of Music, 1965, Robert Wise Productions, Argyle Enterprises

Arvostelu: West Side Story (1961)

WEST SIDE STORY

Ohjaus: Jerome Robbins ja Robert Wise
Pääosissa: Richard Beymer, Natalie Wood, Russ Tamblyn, Rita Moreno, George Chakiris, Simon Oakland, Ned Glass, William Bramley, Susan Oakes, Jose De Vega, Tucker Smith, Tony Mordente, Eliot Feld ja Gina Trikonis
Genre: musikaali, romantiikka, draama
Kesto: 2 tuntia 33 minuuttia
Ikäraja: 12

West Side Story perustuu samannimiseen Broadway-musikaaliin vuodelta 1957, joka puolestaan pohjautuu William Shakespearen klassikkonäytelmään Romeo ja Julia (Romeo and Juliet - 1597). Pian esityksen osoittauduttua jättimenestykseksi, tuottaja Walter Mirisch hankki sen elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään filmatisointia. Ohjaajaksi palkattiin Broadway-esityksen ohjannut Jerome Robbins, mutta koska hänellä ei ollut kokemusta elokuvanteosta, hänen tehtäväkseen jäi pelkkien musikaalinumeroiden ohjaus ja muun leffan ohjasi Robert Wise. Robbins kuitenkin vaati näyttelijöiltään lukuisia ottoja, eikä aikaakaan kun filmi oli pahasti jäljessä aikataulusta ja ylittänyt budjetin. Robbins potkittiin pihalle tuotannosta ja hänen assistenttinsa avustivat viimeisten musikaalinumeroiden teossa. Elokuva saatiin valmiiksi ja lopulta West Side Story sai maailmanensi-iltansa 18. lokakuuta 1961 - tasan 60 vuotta sitten! Sen lisäksi, että leffa oli ilmestymisvuotensa suurin taloudellinen hitti, se voitti myös kriitikot puolelleen. Elokuva voitti kymmenen Oscar-palkintoa (paras elokuva, ohjaus, miessivuosa, naissivuosa, kuvaus, lavastus, puvustus, leikkaus, ääni, musiikki ja erityispalkinto Robbinsille) ja kolme Golden Globe -palkintoa (paras musikaalielokuva, miessivuosa ja naissivuosa), minkä lisäksi elokuva voitti myös parhaan elokuvamusiikin Grammyn. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään West Side Storya pidetään lajityyppinsä kärkiteoksina ja ehtana klassikkona. Itse näin West Side Storyn ensimmäistä kertaa yläasteella, kun katsoimme sen jonkun oppiaineen tunneilla muutaman päivän aikana. Silloin en piitannut näkemästäni, mutta vuosien varrella olen alkanut kiinnostua elokuvasta uudella tavalla ja pohtinut sen uudelleenkatselua. Kun huomasin West Side Storyn täyttävän nyt 60 vuotta, minkä lisäksi se on pian saamassa Steven Spielbergin ohjaaman uudelleenfilmatisoinnin, päätin vihdoin katsoa sen uusiksi. Katsoinkin elokuvan tätini ja isoäitini kanssa, joista jälkimmäinen oli nähnyt West Side Storyn elokuvateatterissa, kun se alun perin saapui Suomeen syksyllä 1962.

New York Cityn länsipuolella kaksi jengiä, Jets ja Sharks tappelevat katujen herruudesta. Kiista on äitymässä suorastaan sodaksi, kun lisäongelmia syntyy jetsiläisen Tonyn rakastuessa sharksilaiseen Mariaan.

Eurooppalaistaustaiseen Jets-jengiin kuuluvat mm. sen entinen johtaja Tony (Richard Beymer, lauluäänenä Jimmy Bryant) ja nykyinen johtaja Riff (Russ Tamblyn, lauluäänenä Tucker Smith), sekä Riffin oikea käsi Ice (Tucker Smith), toiminnannälkäinen Action (Tony Mordente), nuori Baby (John Eliot Feld), rehvasteleva Big Deal (Anthony Teague), sekä suurisuinen Mouthpiece (Harvey Evans). Lisäksi poikamainen Anybodys-tyttö (Susan Oakes) haluaisi kovasti liittyä jengiin, mutta pojista koostuva joukko ei huoli häntä joukkoonsa. Jetsiläiset ovat kaikki jonkinlaisia ongelmanuoria, joilla on vaikeuksia kotonaan, koulussaan tai töissään. Niinpä he ovatkin päättäneet ottaa länsipuolen kadut haltuunsa. Vain ex-jetsiläinen Tony on päässyt kunnollisiin töihin ja parantanut tapansa. Tony onkin hahmoista mukavin, mutta samalla särmättömin. Kiinnostavampi tapaus on riidanhaluinen Riff, joka yrittää huijata vanhan ystävänsä takaisin Jetseihin, auttaakseen jengiä pääsemään eroon Sharksista. Alun perin Tonyn rooliin kaavailtiin Elvis Presleytä, mutta hänen managerinsa kieltäytyi. Roolin saanut Beymer on oiva valinta osaan ja veikkaisin, ettei Elviksen kaltainen megatähti olisi edes sopinut rooliin.

     Puertoricolaistaustaiseen Sharks-jengiin taas kuuluvat mm. sen johtaja Bernardo (parhaan miessivuosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot voittanut George Chakiris) ja Chino (Jose De Vega), joka aiotaan naittaa mieheksi Bernardon siskolle Marialle (Natalie Wood, lauluäänenä Marni Nixon). Bernardo taas on naimisissa Marian ystävän Anitan (parhaan naissivuosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot voittanut Rita Morano, lauluäänenä Betty Wand) kanssa. Vaikka elokuva seuraakin enemmän jetsejä, koin sharksit lopulta mielenkiintoisemmiksi hahmoiksi. Tähän vaikuttaa jo se, että jengistä löytyy filmin parhaat näyttelijät, Chakiris, Wood ja Morano, jotka eläytyvät hienosti osiinsa. Myös hahmot ovat kiinnostavampia, puertoricolaisten saavuttua Yhdysvaltoihin erilaisten unelmien perässä ja kuinka kyseessä ei välttämättä olekaan se "maa, missä haaveet käyvät toteen".

     Elokuvassa nähdään myös Simon Oakland poliisikomisario Schrankina ja William Bramley tätä auttavana konstaapeli Krupkena, jotka yrittävät pitää kuria yllä jengitappelujen kasvaessa, sekä Ned Glass Domina, jetsien kantakuppilan omistajana. Glass on sympaattinen Domin osassa ja Oakland sopii erinomaisesti korruptoituneen kytän rooliin.

Kuten alussa mainitsinkin ja kuten klassikkotarinoita tuntevat ovat voineet päätellä, West Side Storyn tarina perustuu William Shakespearen ultimaattiseen klassikoiden klassikkoon, Romeoon ja Juliaan. Kaksi sukua/jengiä ovat suuressa kiistassa, mutta samalla kun heidän kamppailunsa on äitymässä lähestulkoon sodaksi, toisen joukon mies rakastuu korviaan myöten toisen joukon naiseen ja heidän välille muodostuu kielletty rakkaus. Romeosta ja Juliasta on vuosien varrella tehty useita tulkintoja, sekä monia (hieman epätoivoisiakin) modernisointeja, joissa 1500-luvun lopulla kirjoitettua näytelmää on sovitettu nykypäivään istuvammaksi. Olen usean sovituksen itse nähnyt ja kokenut ne yhtä tai kahta poikkeusta lukuun ottamatta toinen toistaan väsähtäneemmiksi. Väärissä käsissä West Side Story voisi olla yksi tönkkö adaptaatio lisää, mutta jotenkin kummasti tämä elokuva on varmaan yksi parhaista versioista, mitä Romeosta ja Juliasta on koskaan tehty.

Sukujen muuttaminen katujengeiksi toimii yllättävänkin vakuuttavasti, mikä johtuu eniten siitä, että jetsien ja sharksien välille on onnistuttu luomaan todellista konfliktia. Kyse ei ole vain riidasta riidan vuoksi, vaan vähitellen katsoja ymmärtää täysin, miksi nämä ryhmät ovat niin vahvasti toisiaan vastaan. Kumpikin ryhmistä saa omat kohtauksensa, joissa jengiläisiin syvennytään paremmin ja alkaa käydä selväksi, että pinnalliselta vaikuttavan valtataiston taustalla on jotain enemmän, liittyen vahvasti amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Jetsit ovat yhteiskunnan hylkäämiä nuoria, joilla ei ole muuta kuin toisensa ja katunsa. Sharksit taas ovat saapuneet Yhdysvaltoihin unelmien perässä, vain kohdatakseen systemaattista rasismia monessa muodossa. Kun jopa lainvalvojat katsovat heitä nenänvartta pitkin, ei ole ihme, ettei heillekään jää muuta kuin toisensa ja katunsa. Mutta kun kyseessä on sama katu, kumpikin jengi on valmis tekemään kaikkensa pitääkseen sen itsellään. On jopa valitettavaa, että yksi syistä, miksi West Side Story puhuttelee yhä 60 vuotta ilmestymisensä jälkeen, on se, että Yhdysvalloissa kamppaillaan yhä samanlaisten ongelmien kanssa.

Koinkin tämän yhteiskunnallisen puolen kiinnostavammaksi kuin Tonyn ja Marian välille muodostuvan rakkaustarinan, vaikka sekin on omalla tavallaan mainio. Toisaalta siitäkin löytyy todellista syvyyttä, koska elokuvan ilmestymisen aikoihin valkoisen ja tummaihoisen välistä rakkautta ei katsottu hyvällä, joten siinäkin on jotain enemmän kuin pelkkä simppeli kiista kahden jengin välillä. Samalla se on kuitenkin siirappinen ja koominen siinä mielessä, kuinka vauhdilla hahmot rakastuvat palavasti toisiinsa. Tämä on leffan selkeintä Shakespearea ja tietyssä huvittavuudessaan ajaa asiansa, onhan kyseessä sinänsä selvä satu.

Kuten varmasti (tai ainakin toivottavasti) kaikki tietävät, West Side Story on musikaali - eikä mikä tahansa musikaali, vaan yksi korkeimmassa arvossa pidetyistä musikaaleista! Tämä ei ole ihme, sillä leffa tarjoaa toinen toistaan parempia ja mukaansatempaavampia lauluja ja tansseja. Seasta löytyy romanttisia hoilauksia, kuten Tonyn ihastelukappale Maria, parin yhteislaulu Tonight ja kosiskelulaulu One Hand, One Heart, mutta omiin suosikkeihini nousivat ikoninen I Feel Pretty, sekä sharksien laulama America ja jetsien laulama Gee, Officer Krupke, sillä sen lisäksi, että ne ovat svengaavia rallatuksia, niissä juuri syvennytään jengiläisten sisäisiin ongelmiin. Lauluista vain Riffin laulama Jet Song takkuilee, sillä Tucker Smith ei vakuuta laulajana. Vaikka laulut ovatkin varsin mainioita, paikoitellen tanssit jäivät elokuvasta paremmin mieleeni, sillä niitä hyödynnetään välillä jopa hypnoottisin tavoin. Elokuvan aloitus pohjustaa hienosti kaiken tarpeellisen Jetsin ja Sharksin kiistasta pelkän musiikin ja tanssin voimin. Joitakin katsojia voi huvittaa, kuinka jengitappelut esitetään tanssien kautta, mutta itse uppouduin nopeasti menoon mukaan ja pidin ratkaisusta todella paljon. Alkuperäisen Broadway-musikaalin ohjaaja Jerome Robbins vastasi tosiaan musikaalinumeroista ja hän on onnistunut vakuuttavasti siirtämään koreografioita näyttämöltä kameran eteen - sellainen ei onnistuisi ihan jokaiselta! 

Myös teknisiltä ansioiltaan West Side Story on hieno elokuva, eikä ihme, että se voitti Oscareita kuvauksestaan, leikkauksestaan, lavastuksestaan, puvustuksestaan ja äänistään. Filmi on visuaalisesti todella tyylikäs kaikin tavoin, oli kyse sitten taidokkaasta kameratyöskentelystä, jolla seurataan tanssivia jengiläisiä, sulavasti kasatusta leikkauksesta, jolla kahden ja puolen tunnin elokuva saadaan tuntumaan huomattavasti lyhyemmältä, näyttävästä lavastuksesta, jolla saadaan jopa likaiset kujat taianomaisiksi tai Leonard Bernsteinin musiikeista, jotka ovat siirtyneet upeasti elokuvamuotoon. Hienojen sävellystenkin kanssa täytyy kuitenkin tunnustaa, että itselleni voimakkain ääni elokuvassa on aina jetsien sormien napsuttelu.

Yhteenveto: West Side Story on hieno musikaalielokuva, joka todella on klassikkoasemansa ansainnut. William Shakespearen legendaarinen Romeo ja Julia on muovattu tehokkaasti modernimpaan aikaan ja kiistelevien sukujen muuttaminen reviiristään taisteleviksi katujengeiksi on erinomainen idea. Jetsien ja sharksien välisestä riidasta löytyy yhä vain syvempiä puolia, mitä pidemmälle filmi kulkee ja elokuva puhutteleekin yhteiskunnallisella tasolla vahvasti. Osittain tämä puoli on jopa onnistuneempi kuin itse rakkaustarina, vaikka sekin on mainio. Siitä löytyy suloista hempeyttä ja ihanaa satumaisuutta, mutta samalla se myös äityy hieman siirappiseksi ja huvittavaksi. Romantiikan lisäksi tunnetiloja löytyy monia mm. jännityksestä komediaan. Riffin laulamaa Jet Songia lukuun ottamatta elokuva on täynnä toinen toistaan mahtavampia lauluja. Tanssit ovat myös loistokkaita ja niillä välitetään paljon henkilöistä, heidän väleistään ja tunteistaan ilman sanoja. Tekniseltä puoleltaan filmi on yhä kaikin puolin vaikuttava. West Side Story edustaa musikaalien priimaa ja kuuluu jo yleissivistykseen elokuvana, joka kaikkien kuuluisi edes kerran elämässään katsoa. Nyt jään ristiriitaisin tuntein odottamaan, millainen joulukuussa ilmestyvä Spielbergin versio tulee olemaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
West Side Story, 1961, The Mirisch Corporation, Seven Arts Productions

Arvostelu: Uhkavaatimus Maalle (The Day the Earth Stood Still - 1951)

UHKAVAATIMUS MAALLE

THE DAY THE EARTH STOOD STILL

Ohjaus: Robert Wise
Pääosissa: Michael Rennie, Patricia Neal, Billy Gray, Hugh Marlowe, Sam Jaffe, Frances Bavier ja Lock Martin
Genre: scifi, jännitys
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 12

"Klaatu barada nikto."

The Day the Earth Stood Still, eli suomalaisittain Uhkavaatimus Maalle perustuu Harry Batesin novelliin Farewell to the Master vuodelta 1940. Tuottaja Julian Blaustein oli pidemmän aikaa halunnut tehdä tieteiselokuvan, mikä toimisi vertauskuvana kylmälle sodalle ja ydinvoiman pelolle. Hän löysi Batesin tarinan, innostui siitä ja sai 20th Century Fox -studion Darryl F. Zanuckin kiinnostumaan ideastaan. Edmund North ryhtyi työstämään käsikirjoitusta Batesin tekstin pohjalta ja kuvaukset alkoivat huhtikuussa 1951. Lopulta Uhkavaatimus Maalle sai maailmanensi-iltansa 18. syyskuuta 1951 - tasan 70 vuotta sitten! Elokuva oli menestys ja se sai kriitikoilta kehuja. Vuosien varrella leffa on noussut klassikon asemaan ja nykyään sitä pidetään yhtenä scifigenren merkittävimpänä teoksena. Itse en ollut aiemmin nähnyt Uhkavaatimusta Maalle, mutta olin nähnyt sen uudelleenfilmatisoinnin, vuoden 2008 Päivä jona maailma pysähtyi (The Day the Earth Stood Still), mistä en pitänyt yhtään. Kun huomasin alkuperäisen teoksen täyttävän nyt 70 vuotta, päätin vihdoin sivistää itseäni ja katsoa ja arvostella Uhkavaatimuksen Maalle juhlavuoden kunniaksi.

Avaruusalus laskeutuu Washingtoniin keskellä kirkasta päivää ja paniikki leviää. Aluksesta astuvat esille humanoidi olento Klaatu ja suuri robotti Gort, mutta mitä he oikein haluavat?

Ihmistä muistuttavana avaruusolio Klaatuna nähdään isokokoinen ja jylhäkasvoinen Michael Rennie, joka vakuuttaa nopeasti toisen planeetan asukkina. Klaatu on älyllisesti ja monella muullakin tapaa ihmisiä ylempänä, mutta häntä kiehtoo suuresti ihmisten tavat. Hänessä on jotain erittäin mystistä ja kiehtovaa, etenkin kun hahmon motiiveja Maahan saapumiseen aletaan vähitellen avaamaan. Mukanaan Klaatulla on suuri robotti Gort, jonka asussa hikoilee Lock Martin. Näin 70 vuotta myöhemmin Gort ei ole enää erityisen uhkaava ilmestys, mutta jokin täysin tunteettomassa robotissa aiheuttaa epämiellyttävää henkeä. Katsoja lähinnä jännittää, onko Gort toisen lajin tuhoase, vai pelkkä Klaatun henkivartija, jos ihmiset ryhtyvät välittömästi väkivaltaisiksi?

     Ihmishahmoja leffassa taas ovat mm. pariskunta Tom (Hugh Marlowe) ja Helen (Patricia Neal), sekä Helenin nuori poika Bobby (Bill Gray), jotka ajautuvat avaruusoliohysterian keskelle ja joilla on jokaisella oma mielipiteensä ulkoavaruuden mahdollisesta uhkasta. Tom käy ärsyttäväksi pelkojensa kera, kun taas Bobby on sympaattinen innostuksensa kanssa. Helenistä kehitellään vähitellen kiinnostavaa naistähteä tapahtumiin. Ihmistenkin näyttelijät tekevät mainiota työtä, vaikka välillä heistä löytyy samaa robottimaisuutta kuin Gortista.

Uhkavaatimus Maalle onnistui yllättämään minut erittäin positiivisesti. Vaikka aika onkin tehnyt tepposensa Gortin pelottavuudelle, on elokuva muuten erittäin toimiva tänäkin päivänä. Iso syy siihen on sen ajaton teema tuntemattoman pelosta ja ihmiskunnan käytöksestä pelon alla. Vaikka alun perin filmi luotiin kuvastamaan ihmisten epävarmuutta ja ennakkoluuloja kylmän sodan keskellä, sekä pelkoa mahdollisesta ydintuhosta, voi nämä vertaukset siirtää myös nykypäivään sopiviksi. Elokuvan viesti käy selväksi viimeistään Klaatun pitämästä vaikuttavasta puheesta filmin lopussa. Jos ihmiskunta ei lopeta toistensa tuhoamista, ei tavalla tai toisella lajistamme ole enää lopulta mitään jäljellä. Voiko koko ihmiskunta tehdä yhteistyötä vasta lajin ulkoisen uhkatekijän saapuessa kuvioihin?

Elokuvassa siis riittää pohdiskeltavaa, eikä se ole niinkään suuri scifitaisteluspektaakkeli kuin monet lajityypin teoksista tänä päivänä. Toki omalle ajalleen tässä oli jo spektaakkelia tarpeekseen ja edelleen se tuntuu omalla, aikansa puolesta viehättävällä ja filosofisella tyylillään elämykseltä. Sen lisäksi, että elokuva on mm. sellaisten filmien, kuten Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind - 1977) ja Independence Day - maailmojen sota (Independence Day - 1996) edelläkävijä ja esikuva, ei elokuva ole vain science fictionia. Leffasta löytyy selviä kauhuelokuvankin piirteitä, mitkä olivat takuulla tehokkaita 70 vuotta sitten. Vielä tänäkin päivänä elokuvasta löytyy jännitettä. Lyhyestä, vain pari minuuttia yli puolentoista tunnin kestosta huolimatta filmi ei syyllisty kiirehtimiseen. Tarinaan käytetään oma aikansa ja se saa kehittyä omalla painollaan eteenpäin.

Elokuvan ohjaaja Robert Wise on parhaiten tunnettu musikaalien West Side Story (1961) ja The Sound of Music (1965) tekijänä. Tässä Wise kuitenkin osoittaa taitonsa jännityksen rakentamisessa ja kiehtovien teemojen käsittelyssä. Wise hallitsee pakettia taidokkaasti. Edmund H. Northin käsikirjoitus on onnistunut pohja Wiselle ja on kiehtovaa, kuinka North kanavoi tarinaan ajalle ajankohtaisia kauhuja. Uhkavaatimus Maalle on oivallisesti kuvattu ja leikkauskin on pääasiassa sujuvaa. Avaruusaluksen lavasteet ovat yksinkertaiset ja pelkistetyt, mutta tehokkaat. Klaatun ja Gortin asuista löytyy pientä toivomisen varaa. Suurimmaksi osaksi tehosteet toimivat yhä, mutta loppupäässä katsoja huomaa päivänselvästi vaijereiden käytön. Äänimaailmakin on mainio ja Bernard Herrmannin säveltämät musiikit luovat tunnelmaan oman tehokkaan lisänsä.

Yhteenveto: Uhkavaatimus Maalle on yhä 70 vuotta ilmestymisensä jälkeen vahva ja ajankohtainen tieteisklassikko. Vaikka Gort-robotti on menettänyt ajan kanssa suuren osan kauhistuttavuudestaan, ei ajan julma hammas ole nakertanut filmiä liikaa. Siitä löytyy onnistunutta jännitettä, katsojan pohtiessa muukalaisten saapumisen syytä. Samalla saapuminen saa hyvin katsojan pohtimaan ihmisluonnetta ja ihmiskunnan selviytymismahdollisuutta sodassa niin toisiaan kuin yhteistä vihollista vastaan. Kiehtovat teemat hoidetaan filosofisella hengellä ja vaikkei leffassa nähdäkään suuria taisteluita ja mäiskettä, on puolentoista tunnin kesto nopeasti ohi. Ohjaaja Robert Wise on rakentanut hienon tieteispaketin ja Michael Rennie vakuuttaa muukalais-Klaatuna. Erikoistehosteet eivät enää tänä päivänä aiheuta ihmetystä, mutta ne ovat omalle ajalleen varsin onnistuneet. Uhkavaatimus Maalle on klassikkoasemansa ansainnut, eikä sen suuria vaikutuksia scifigenreen voi millään kieltää. Lajityypin isoimmille faneille elokuva onkin pakkokatsottavaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Day the Earth Stood Still, 1951, Twentieth Century Fox

Arvostelu: Star Trek: Avaruusmatka (Star Trek: The Motion Picture - 1979)

STAR TREK: AVARUUSMATKA

STAR TREK: THE MOTION PICTURE

Ohjaus: Robert Wise
Pääosissa: William Shatner, Leonard Nimoy, Stephen Collins, Persis Khambatta, DeForest Kelley, James Doohan, George Takei, Walter Koenig ja Nichelle Nichols
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia / Director's Cut: 2 tuntia 16 minuuttia / Network TV: 2 tuntia 23 minuuttia
Ikäraja: 12

Jos minun olisi pakko valita, niin pistäisin aina Star Warsin (1977-) ylitse Star Trekin (1966-). Olin joskus lapsena nähnyt pätkiä vanhoista Star Trek -jaksoista, mutta ne eivät saaneet minua innostumaan millään lailla. Vasta, kun näin J.J. Abramsin ohjaaman Star Trek -elokuvan (2009), mielenkiintoni heräsi ja pidinkin erittäin paljon sen jatko-osista Star Trek Into Darkness (2013) ja Star Trek Beyond (2016). Siitä huolimatta en erityisemmin ollut innostunut katsomaan alkuperäistä sarjaa tai vanhoja elokuvia. Tiesin kuitenkin, että jonain päivänä minun kuuluisi katsoa ainakin vanhat Star Trek -elokuvat ja eräänä päivänä tuli vihdoin otettua itseä niskasta kiinni ja katsottua Star Trek: Avaruusmatka. Hieman kyllä pelotti, olisiko kyseessä yhtä puuduttava elokuva kuin sarjan pätkät olivat antaneet ymmärtää.

Kapteeni Kirk lähtee yhdessä uskollisen U.S.S. Enterprisen miehistönsä kanssa tutkimaan mystistä avaruuspilveä, joka voi olla uhka Maalle.

Kapteeni Kirkina nähdään William Shatner. Kirk on aika totinen kaveri, joka tekee nopeita päätöksiä. Hahmo ei tunnu elokuvan perusteella kovin moniulotteiselta hahmolta ja tuntuukin siltä, että elokuvan hahmoja ymmärtääkseen täytyisi katsoa alkuperäinen sarja läpi. Shatnerin suoritus on aika eloton, joten häntä oli aika tylsä katsoa.
     Vielä elottomampi on Leonard Nimoyn näyttelemä Spock, mutta tässä tapauksessa kyse on hahmon tunteettomuudesta. Spock on puoliksi vulkanuslainen ja hänen kansansa pyrkii järkeilyyn ja loogisuuteen, eivätkä tunteisiin, jolloin Spockista on vaikea lukea tunnetiloja. Nimoy on toimiva ikonisessa roolissaan.
     Stephen Collins näyttelee Deckeria, joka toimii U.S.S. Enterprisen kapteenina, ennen kuin Kirk ottaa paikan takaisin itselleen. Deckerilta löytyy jonkinlaista inhimmillisyyttä, jolloin hänestä voi pitää. Collinsin roolisuoritus ei ole kuitenkaan kovin ihmeellinen.
     U.S.S. Enterprisen tuttu miehistö on tietysti mukana. Tähtilaivaa ohjaavat Sulu (George Takei) ja Chekov (Walter Koenig) oudon venäläisaksenttinsa kanssa. Koneiston puolella häärää Scotty (James Doohan) ja Uhurallakin (Nichelle Nichols) on pieni rooli. Myös tohtori "Bones" McCoy (DeForest Kelley) esiintyy elokuvassa. Mukana nähdään myös luutnantti Ilia (Persis Khambatta), joka on hieman hämärä tapaus. Useissa kohdissa näyttelijät vetävät roolinsa yli.

Kirk ottaa kapteenin pestin tähtilaiva U.S.S. Enterprisella Deckerilta. Tähtilaivasto saa tietää oudosta avaruuspilvestä, joka on tuhonnut pienen klingonlaivaston. Avaruuspilveä pidetään uhkana Maalle, jota se lähestyy ja U.S.S. Enterprise lähtee poimuajolla tutkimaan, mistä on kyse. Kyseessä on parin tunnin elokuva, jossa tapahtuu niin vähän asioita ja niin hitaasti, että sen saisi helposti tiivistettyä puoleentoistatuntiin.

Star Trek: Avaruusmatkan alku on vielä ihan kiva, jos ei ota huomioon, että ensimmäiset kolme minuuttia katsoja joutuu tuijottamaan ruudulla tähtiä ja kuuntelemaan musiikkia, minkä jälkeen elokuva vasta lähtee käyntiin... tai no käyntiin ja käyntiin - ensimmäinen kohtaus, jossa klingonit törmäävät pilveen on kyllä ihan jännittävä, kun ei tiedä, mitä tuleman pitää, mutta sen jälkeen ainoat tunteet, mitä elokuva herättää, liittyvät pitkästymiseen. Kaikki asiat esitetään mahdollisimman pitkästi. Alkupuolen kohtauksen, jossa Kirk ja Scott matkustavat sukkulalla Enterpriselle, olisi helposti voinut kertoa paljon lyhyemmin ja nopeammalla rytmityksellä. Kun Enterprisella vihdoin ollaan, elokuvassa puhutaan paljon kaikkea höpöhöpötiedejuttuja ja pyöritään ympyrää aluksessa, jolloin katsojana voi helposti luulla, että ollaan jo itse matkalla. Sitten kuuluukin komento, että nyt vasta lähdetään liikkeelle ja kysyin ääneen: "Onko se v*tun Enterprise yhä siellä v*tun avaruustelakalla?"

Kovin huimasta seikkailusta ei ole kyse, vaikka siinä välillä tapahtuukin jotain. Niitä varten, jotka menettävät mielenkiintonsa ensimmäisen puolen tunnin sisällä, hahmot selittävät tekemisiään todella yksityiskohtaisesti, mikä on piilotettu siihen, että hahmot puhuisivat lokikirjaan. Ne, jotka keskittyvät elokuvaan, voivat miettiä, pitävätkö tekijät katsojia tyhminä? Minusta tyyli oli aika laiska ja aion tästä lähtien käyttää tätä elokuvaa esimerkkinä, kun itseäni vanhemmat sanovat, että nykyelokuvat pitävät katsojiaan tyhminä. Tiedän, että nykyelokuvissa on yleisesti nopeampi rytmitys kuin vanhoissa, mutta tässä rytmitys on jo puuduttavaa. Ymmärrän hitaan temmon, jos siinä on yritetty rakentaa jännitystä tai jos hahmoja syvennetään, mutta mitään sellaista ei tapahdu. Lopussa yritetään saada tunteita välitettyä, mutta siinä kohtaa niillä ei ole enää mitään väliä. Sarjan fanit luultavasti puolustelevat elokuvaa, mutta minun on pakko sanoa, että en voi muuta kuin tylyttää tätä. Minua eivät sinänsä edes häiritse huonot tehosteet - tai no hirveä green screenin käyttö, sillä pienoismallit ovat kyllä ihan tyylikkäitä. Pakko kyllä myöntää, että avaruuspilven tehostetta on vaikeaa katsoa. Kaikista kauhein on kuitenkin poimuajotehoste. Silti tehosteiden laadun ymmärtää, kun tietää, miltä vuodelta elokuva on. Vitsejä elokuvassa ei oikeastaan ole, joten edes huumorilla ei tuoda mitään lisäarvoa. Noh, ainakin olen kuullut, että elokuvan jatko-osa, Star Trek II: Khanin viha (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982) olisi oikeasti hyvä elokuva...

Elokuvan on ohjannut Robert Wise, joka ei ole aiemmin työskennellyt Star Trekin parissa, mutta on ohjannut ennen tätä mm. ylistetyt elokuvat West Side Story (1961) ja The Sound of Music (1965). Itse en West Side Storysta pitänyt yhtään, joten sen ja tämän jälkeen hieman pelottaa nähdä The Sound of Music, jos se onkin yhtä kauhea elokuva. En sitten tiedä, oliko kovin viisasta Wiselta (heh-heh) lähteä ohjaamaan useiden nörttien rakastamaan sarjaan perustuvaa elokuvaa. Star Trekin luonut Gene Roddenberry toimii elokuvassa tuottajana. Star Trek: Avaruusmatka on yllättävän hyvin kuvattu elokuva, vaikka zoomaukset ovatkin hirveitä. Leikkauspöydällä olisi tiivistystä voitu tehdä paljon. Äänitehosteet ovat taidokkaasti tehtyjä, kuten myös lavasteet, mutta itse äänitys on paikoitellen kehnoa. Elokuvassa nähdään lähinnä vain U.S.S. Enterprisen komentosilta. Musiikista vastaa Jerry Goldsmith ja ihan menevän soundtrackin hän on saanut aikaiseksi.

Elokuvasta on olemassa kolme eri versiota: alkuperäinen teatteriversio, muutaman minuutin pidempi Director's Cut ja lähes kymmenen minuutti pidempi Network TV -versio. Kumpaankin lisäversioon on otettu mukaan lisäkohtauksia ja joitain tehosteita on muuteltu. Itse näin elokuvasta Director's Cutin.

Yhteeveto: Star Trek: Avaruusmatka on yhtä tunteeton kuin Spock. Ainoa tunne, jonka elokuva välittää katsojille, on tylsyys. Kaikki asiat tapahtuvat puuduttavan hitaasti. Jos kyseessä olisi jännityksen luominen, niin ymmärtäisin hitauden, mutta sitä se ei ole. Näyttelijöiden suoritukset eivät ole kovin ihmeellisiä ja he vetävät usein ihan yli. Tehosteet ovat erittäin kehnoja, mutta elokuva onkin tehty 1970-luvulla, joten ne voi antaa helposti anteeksi. Eniten minua ärsyttää, että hahmojen täytyy muutamassa kohtaa selittää ihan kaikki, mitä he ovat tekemässä ja mietin, pitävätkö tekijät katsojiaan idiootteina? Jos on sellainen tapaus kuin minä, eli lähes kaikki elokuvat täytyy nähdä tai jos on innostunut uusista Star Trekeista, niin pitäähän tämä vilkaista. Muuten en lähtisi suosittelemaan tätä muille kuin alkuperäisen sarjan faneille, mutta he ovatkin tämän jo mitä luultavimmin nähneet. No, toivottavasti Star Trek II: Khanin viha olisi parempi elokuva, kuten useat sanovat. Sen arvosteluun asti eläkää pitkään ja menestykää.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.allposterforum.com
Star Trek: The Motion Picture, 1979, Paramount Pictures, Century Associates