WEST SIDE STORY
Ohjaus: Jerome Robbins ja Robert Wise
Pääosissa: Richard Beymer, Natalie Wood, Russ Tamblyn, Rita Moreno, George Chakiris, Simon Oakland, Ned Glass, William Bramley, Susan Oakes, Jose De Vega, Tucker Smith, Tony Mordente, Eliot Feld ja Gina Trikonis
Genre: musikaali, romantiikka, draama
Kesto: 2 tuntia 33 minuuttia
Ikäraja: 12
West Side Story perustuu samannimiseen Broadway-musikaaliin vuodelta 1957, joka puolestaan pohjautuu William Shakespearen klassikkonäytelmään Romeo ja Julia (Romeo and Juliet - 1597). Pian esityksen osoittauduttua jättimenestykseksi, tuottaja Walter Mirisch hankki sen elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään filmatisointia. Ohjaajaksi palkattiin Broadway-esityksen ohjannut Jerome Robbins, mutta koska hänellä ei ollut kokemusta elokuvanteosta, hänen tehtäväkseen jäi pelkkien musikaalinumeroiden ohjaus ja muun leffan ohjasi Robert Wise. Robbins kuitenkin vaati näyttelijöiltään lukuisia ottoja, eikä aikaakaan kun filmi oli pahasti jäljessä aikataulusta ja ylittänyt budjetin. Robbins potkittiin pihalle tuotannosta ja hänen assistenttinsa avustivat viimeisten musikaalinumeroiden teossa. Elokuva saatiin valmiiksi ja lopulta West Side Story sai maailmanensi-iltansa 18. lokakuuta 1961 - tasan 60 vuotta sitten! Sen lisäksi, että leffa oli ilmestymisvuotensa suurin taloudellinen hitti, se voitti myös kriitikot puolelleen. Elokuva voitti kymmenen Oscar-palkintoa (paras elokuva, ohjaus, miessivuosa, naissivuosa, kuvaus, lavastus, puvustus, leikkaus, ääni, musiikki ja erityispalkinto Robbinsille) ja kolme Golden Globe -palkintoa (paras musikaalielokuva, miessivuosa ja naissivuosa), minkä lisäksi elokuva voitti myös parhaan elokuvamusiikin Grammyn. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään West Side Storya pidetään lajityyppinsä kärkiteoksina ja ehtana klassikkona. Itse näin West Side Storyn ensimmäistä kertaa yläasteella, kun katsoimme sen jonkun oppiaineen tunneilla muutaman päivän aikana. Silloin en piitannut näkemästäni, mutta vuosien varrella olen alkanut kiinnostua elokuvasta uudella tavalla ja pohtinut sen uudelleenkatselua. Kun huomasin West Side Storyn täyttävän nyt 60 vuotta, minkä lisäksi se on pian saamassa Steven Spielbergin ohjaaman uudelleenfilmatisoinnin, päätin vihdoin katsoa sen uusiksi. Katsoinkin elokuvan tätini ja isoäitini kanssa, joista jälkimmäinen oli nähnyt West Side Storyn elokuvateatterissa, kun se alun perin saapui Suomeen syksyllä 1962.
New York Cityn länsipuolella kaksi jengiä, Jets ja Sharks tappelevat katujen herruudesta. Kiista on äitymässä suorastaan sodaksi, kun lisäongelmia syntyy jetsiläisen Tonyn rakastuessa sharksilaiseen Mariaan.
Eurooppalaistaustaiseen Jets-jengiin kuuluvat mm. sen entinen johtaja Tony (Richard Beymer, lauluäänenä Jimmy Bryant) ja nykyinen johtaja Riff (Russ Tamblyn, lauluäänenä Tucker Smith), sekä Riffin oikea käsi Ice (Tucker Smith), toiminnannälkäinen Action (Tony Mordente), nuori Baby (John Eliot Feld), rehvasteleva Big Deal (Anthony Teague), sekä suurisuinen Mouthpiece (Harvey Evans). Lisäksi poikamainen Anybodys-tyttö (Susan Oakes) haluaisi kovasti liittyä jengiin, mutta pojista koostuva joukko ei huoli häntä joukkoonsa. Jetsiläiset ovat kaikki jonkinlaisia ongelmanuoria, joilla on vaikeuksia kotonaan, koulussaan tai töissään. Niinpä he ovatkin päättäneet ottaa länsipuolen kadut haltuunsa. Vain ex-jetsiläinen Tony on päässyt kunnollisiin töihin ja parantanut tapansa. Tony onkin hahmoista mukavin, mutta samalla särmättömin. Kiinnostavampi tapaus on riidanhaluinen Riff, joka yrittää huijata vanhan ystävänsä takaisin Jetseihin, auttaakseen jengiä pääsemään eroon Sharksista. Alun perin Tonyn rooliin kaavailtiin Elvis Presleytä, mutta hänen managerinsa kieltäytyi. Roolin saanut Beymer on oiva valinta osaan ja veikkaisin, ettei Elviksen kaltainen megatähti olisi edes sopinut rooliin.
Puertoricolaistaustaiseen Sharks-jengiin taas kuuluvat mm. sen johtaja Bernardo (parhaan miessivuosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot voittanut George Chakiris) ja Chino (Jose De Vega), joka aiotaan naittaa mieheksi Bernardon siskolle Marialle (Natalie Wood, lauluäänenä Marni Nixon). Bernardo taas on naimisissa Marian ystävän Anitan (parhaan naissivuosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot voittanut Rita Morano, lauluäänenä Betty Wand) kanssa. Vaikka elokuva seuraakin enemmän jetsejä, koin sharksit lopulta mielenkiintoisemmiksi hahmoiksi. Tähän vaikuttaa jo se, että jengistä löytyy filmin parhaat näyttelijät, Chakiris, Wood ja Morano, jotka eläytyvät hienosti osiinsa. Myös hahmot ovat kiinnostavampia, puertoricolaisten saavuttua Yhdysvaltoihin erilaisten unelmien perässä ja kuinka kyseessä ei välttämättä olekaan se "maa, missä haaveet käyvät toteen".
Elokuvassa nähdään myös Simon Oakland poliisikomisario Schrankina ja William Bramley tätä auttavana konstaapeli Krupkena, jotka yrittävät pitää kuria yllä jengitappelujen kasvaessa, sekä Ned Glass Domina, jetsien kantakuppilan omistajana. Glass on sympaattinen Domin osassa ja Oakland sopii erinomaisesti korruptoituneen kytän rooliin.
Kuten alussa mainitsinkin ja kuten klassikkotarinoita tuntevat ovat voineet päätellä, West Side Storyn tarina perustuu William Shakespearen ultimaattiseen klassikoiden klassikkoon, Romeoon ja Juliaan. Kaksi sukua/jengiä ovat suuressa kiistassa, mutta samalla kun heidän kamppailunsa on äitymässä lähestulkoon sodaksi, toisen joukon mies rakastuu korviaan myöten toisen joukon naiseen ja heidän välille muodostuu kielletty rakkaus. Romeosta ja Juliasta on vuosien varrella tehty useita tulkintoja, sekä monia (hieman epätoivoisiakin) modernisointeja, joissa 1500-luvun lopulla kirjoitettua näytelmää on sovitettu nykypäivään istuvammaksi. Olen usean sovituksen itse nähnyt ja kokenut ne yhtä tai kahta poikkeusta lukuun ottamatta toinen toistaan väsähtäneemmiksi. Väärissä käsissä West Side Story voisi olla yksi tönkkö adaptaatio lisää, mutta jotenkin kummasti tämä elokuva on varmaan yksi parhaista versioista, mitä Romeosta ja Juliasta on koskaan tehty.
Sukujen muuttaminen katujengeiksi toimii yllättävänkin vakuuttavasti, mikä johtuu eniten siitä, että jetsien ja sharksien välille on onnistuttu luomaan todellista konfliktia. Kyse ei ole vain riidasta riidan vuoksi, vaan vähitellen katsoja ymmärtää täysin, miksi nämä ryhmät ovat niin vahvasti toisiaan vastaan. Kumpikin ryhmistä saa omat kohtauksensa, joissa jengiläisiin syvennytään paremmin ja alkaa käydä selväksi, että pinnalliselta vaikuttavan valtataiston taustalla on jotain enemmän, liittyen vahvasti amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Jetsit ovat yhteiskunnan hylkäämiä nuoria, joilla ei ole muuta kuin toisensa ja katunsa. Sharksit taas ovat saapuneet Yhdysvaltoihin unelmien perässä, vain kohdatakseen systemaattista rasismia monessa muodossa. Kun jopa lainvalvojat katsovat heitä nenänvartta pitkin, ei ole ihme, ettei heillekään jää muuta kuin toisensa ja katunsa. Mutta kun kyseessä on sama katu, kumpikin jengi on valmis tekemään kaikkensa pitääkseen sen itsellään. On jopa valitettavaa, että yksi syistä, miksi West Side Story puhuttelee yhä 60 vuotta ilmestymisensä jälkeen, on se, että Yhdysvalloissa kamppaillaan yhä samanlaisten ongelmien kanssa.
Koinkin tämän yhteiskunnallisen puolen kiinnostavammaksi kuin Tonyn ja Marian välille muodostuvan rakkaustarinan, vaikka sekin on omalla tavallaan mainio. Toisaalta siitäkin löytyy todellista syvyyttä, koska elokuvan ilmestymisen aikoihin valkoisen ja tummaihoisen välistä rakkautta ei katsottu hyvällä, joten siinäkin on jotain enemmän kuin pelkkä simppeli kiista kahden jengin välillä. Samalla se on kuitenkin siirappinen ja koominen siinä mielessä, kuinka vauhdilla hahmot rakastuvat palavasti toisiinsa. Tämä on leffan selkeintä Shakespearea ja tietyssä huvittavuudessaan ajaa asiansa, onhan kyseessä sinänsä selvä satu.
Kuten varmasti (tai ainakin toivottavasti) kaikki tietävät, West Side Story on musikaali - eikä mikä tahansa musikaali, vaan yksi korkeimmassa arvossa pidetyistä musikaaleista! Tämä ei ole ihme, sillä leffa tarjoaa toinen toistaan parempia ja mukaansatempaavampia lauluja ja tansseja. Seasta löytyy romanttisia hoilauksia, kuten Tonyn ihastelukappale Maria, parin yhteislaulu Tonight ja kosiskelulaulu One Hand, One Heart, mutta omiin suosikkeihini nousivat ikoninen I Feel Pretty, sekä sharksien laulama America ja jetsien laulama Gee, Officer Krupke, sillä sen lisäksi, että ne ovat svengaavia rallatuksia, niissä juuri syvennytään jengiläisten sisäisiin ongelmiin. Lauluista vain Riffin laulama Jet Song takkuilee, sillä Tucker Smith ei vakuuta laulajana. Vaikka laulut ovatkin varsin mainioita, paikoitellen tanssit jäivät elokuvasta paremmin mieleeni, sillä niitä hyödynnetään välillä jopa hypnoottisin tavoin. Elokuvan aloitus pohjustaa hienosti kaiken tarpeellisen Jetsin ja Sharksin kiistasta pelkän musiikin ja tanssin voimin. Joitakin katsojia voi huvittaa, kuinka jengitappelut esitetään tanssien kautta, mutta itse uppouduin nopeasti menoon mukaan ja pidin ratkaisusta todella paljon. Alkuperäisen Broadway-musikaalin ohjaaja Jerome Robbins vastasi tosiaan musikaalinumeroista ja hän on onnistunut vakuuttavasti siirtämään koreografioita näyttämöltä kameran eteen - sellainen ei onnistuisi ihan jokaiselta!
Myös teknisiltä ansioiltaan West Side Story on hieno elokuva, eikä ihme, että se voitti Oscareita kuvauksestaan, leikkauksestaan, lavastuksestaan, puvustuksestaan ja äänistään. Filmi on visuaalisesti todella tyylikäs kaikin tavoin, oli kyse sitten taidokkaasta kameratyöskentelystä, jolla seurataan tanssivia jengiläisiä, sulavasti kasatusta leikkauksesta, jolla kahden ja puolen tunnin elokuva saadaan tuntumaan huomattavasti lyhyemmältä, näyttävästä lavastuksesta, jolla saadaan jopa likaiset kujat taianomaisiksi tai Leonard Bernsteinin musiikeista, jotka ovat siirtyneet upeasti elokuvamuotoon. Hienojen sävellystenkin kanssa täytyy kuitenkin tunnustaa, että itselleni voimakkain ääni elokuvassa on aina jetsien sormien napsuttelu.
Yhteenveto: West Side Story on hieno musikaalielokuva, joka todella on klassikkoasemansa ansainnut. William Shakespearen legendaarinen Romeo ja Julia on muovattu tehokkaasti modernimpaan aikaan ja kiistelevien sukujen muuttaminen reviiristään taisteleviksi katujengeiksi on erinomainen idea. Jetsien ja sharksien välisestä riidasta löytyy yhä vain syvempiä puolia, mitä pidemmälle filmi kulkee ja elokuva puhutteleekin yhteiskunnallisella tasolla vahvasti. Osittain tämä puoli on jopa onnistuneempi kuin itse rakkaustarina, vaikka sekin on mainio. Siitä löytyy suloista hempeyttä ja ihanaa satumaisuutta, mutta samalla se myös äityy hieman siirappiseksi ja huvittavaksi. Romantiikan lisäksi tunnetiloja löytyy monia mm. jännityksestä komediaan. Riffin laulamaa Jet Songia lukuun ottamatta elokuva on täynnä toinen toistaan mahtavampia lauluja. Tanssit ovat myös loistokkaita ja niillä välitetään paljon henkilöistä, heidän väleistään ja tunteistaan ilman sanoja. Tekniseltä puoleltaan filmi on yhä kaikin puolin vaikuttava. West Side Story edustaa musikaalien priimaa ja kuuluu jo yleissivistykseen elokuvana, joka kaikkien kuuluisi edes kerran elämässään katsoa. Nyt jään ristiriitaisin tuntein odottamaan, millainen joulukuussa ilmestyvä Spielbergin versio tulee olemaan...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
West Side Story, 1961, The Mirisch Corporation, Seven Arts Productions
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti