AAMIAINEN TIFFANYLLA
BREAKFAST AT TIFFANY'S
Ohjaus: Blake Edwards
Pääosissa: Audrey Hepburn, George Peppard, Patricia Neal, Mickey Rooney, Buddy Ebsen, Martin Balsam, Alan Reed, John McGiver, José Luis de Vilallonga, Dorothy Whitney ja Stanley Adams
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 16
Breakfast at Tiffany's, eli suomalaisittain Aamiainen Tiffanylla perustuu Truman Capoten samannimiseen kirjaan vuodelta 1958. Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun Paramount Pictures osti oikeudet elokuvaan Capotelta, joka halusi päärooliin Marilyn Monroen. Monroe ei kuitenkaan halunnut näytellä hahmoa, joten rooliin valittiin Audrey Hepburn, josta taas Capote ei pitänyt. Elokuvan ohjaajaksi kaavailtiin John Frankenheimeriä, mutta koska hän ei miellyttänyt Hepburnia, ohjaajaksi valittiin Blake Edwards. Kun tarpeeksi tyydyttävät valinnat oli saatu tehtyä, kuvaukset alkoivat ja lopulta Aamiainen Tiffanylla sai maailmanensi-iltansa 5. lokakuuta 1961 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli menestys, minkä lisäksi se keräsi paljon kehuja. Se oli ehdolla viidestä Oscar-palkinnosta (mm. paras naispääosa, käsikirjoitus ja lavastus), joista se voitti parhaan musiikin ja parhaan alkuperäiskappaleen palkinnot. Leffa oli myös ehdolla kahdesta Golden Globe -palkinnosta (paras komediaelokuva ja naispääosa), voittamatta kumpaakaan, sekä kuudesta Grammysta (mm. vuoden paras albumi), joista se voitti vuoden parhaan kappaleen, musiikillisen sovituksen, orkesteriesityksen ja elokuvamusiikin palkinnot. Vuosien varrella elokuvasta on muodostunut arvostettu klassikko, vaikkei kirjailija Capote itse pidä elokuvasta. Itse olin vuosien varrella vain kuullut Aamiaisesta Tiffanylla, mutten muuta kuin sen, että minun pitäisi katsoa se. Niinpä syksyllä 2017 päätin vihdoin tehdä niin ja ostin elokuvan sokkona. Samalla kun katsoin leffan, olin myös aikeissa arvostella sen. Silloin en kuitenkaan erityisemmin välittänyt filmistä ja arvosteleminenkin jäi väliin. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden. Kaivoin hyllyyni jääneen Aamiainen Tiffanylla -Blu-rayn ja pistin sen pyörimään, tuumien, että kenties elokuva ei vieläkään iskisi. Ja väärässä olin.
New Yorkiin muuttanut kirjailija Paul Varjak ihastuu naapurin naiseen, Holly Golightlyyn. Hollyn elämä vaikuttaa olevan pelkkää glamouria ja juhlimista rikkaiden kanssa, mutta vähitellen Paulille alkaa selviämään ikäviä puolia salaperäisen Hollyn menneisyydestä.
Pääroolissa Holly Golightlyna nähdään Audrey Hepburn, jonka valitsemisesta kirjailija Capote ei tosiaan pitänyt. Itse en kuitenkaan osaa kuvitella ketään muuta Hollyn rooliin, eikä varmasti moni muukaan - onhan Hepburn tehnyt hahmosta aikamoisen ikonin. Hepburn on valloittavan ihastuttava roolissaan onnellisuutta etsivänä naisena, joka ei itsekään tiedä, mitä on oikeasti vailla. Holly tuntuu joka aamu heräävän uudenlaisen ajatuksen kanssa, mitä hänen tulevaisuutensa tulisi olemaan. Hahmo on erittäin kiehtova, etenkin mitä enemmän hänen mysteereistään käy selville. Hänen ajatusmaailmansa on erityisen mielenkiintoinen ja monimutkikas. Toisaalta hän näkee elämänsä ja maailman todella naiivisti ja pinnallisesti, mutta samalla on selvää, että Hollya vaivaa moni ikävä asia, joita hän yrittää tukahduttaa pois mielestään. Hepburnista löytyy sopivassa suhteessa hienostunutta glamouria ja höpsähtävää hajamielisyyttä, jotta hän saa yhdisteltyä niistä mahtavan persoonan.
Kirjailijana (ja kenties jotain muutakin työtä tekevänä) Paul Varjakina taas nähdään George Peppard, joka on myös erittäin mainio roolissaan. Paulkin on monikerroksiseksi rakennettu henkilö ja siten mielenkiintoinen Hollyn vierelle elokuvan toiseksi päähahmoksi. Paul lumoutuu Hollysta tietty heti ensikohtaamisella ja kaksikon välille aletaan hitaasti rakentamaan säpinää. Peppardin ja Hepburnin kemiat kohtaavat täydellisesti ja heti heidän ensitapaamisestaan lähtien katsoja toivoo näkevänsä hahmot elokuvan lopussa yhdessä.
Elokuvassa nähdään myös mm. Orangey Hollyn kissana nimeltä Kissa, Patricia Neal Paulin... öh, sisustajana, Buddy Ebsen Hollyn menneisyyteen liittyvänä Docina, Alan Reed vankilassa lusivana Sally Tomatona, Dorothy Whitney turhamaisena Mag Wildwoodina, Stanley Adams rikkaana Rusty Trawlerina, José Luis de Vilallonga Hollysta myös kiinnostuneena José da Silva Pereirana, sekä Mickey Rooney Hollyn vuokraisäntänä, herra Yunioshina, josta on vuosien varrella noussut meteliä useaankin otteeseen. Valkoihoisen ja länsimaisen Rooneyn näyttelemä Yunioshi on koettu stereotyyppiseksi ja rasistiseksi kuvaukseksi japanilaismiehestä jo usean vuosikymmenen ajan. Niin Rooney kuin elokuvan ohjaaja Blake Edwards ja tuottaja Richard Shepherd ovat pahoitelleet ratkaisua moneen otteeseen vuosien varrella, vaikka Rooney on myös kertonut, että sai vielä kohujen alettua paljon kehuja japanilaisiltakin. Etenkin tänä päivänä Rooneyn kohtauksia on kiusallista katsoa. Eikä vain sen takia, että hahmo on niin stereotyyppinen, vaan koska herra Yunioshi ei mielestäni ole kovinkaan hauska. Hän tuntuu jopa oudon irralliselta muusta filmistä.
Ennen Aamiainen Tiffanylla -elokuvan näkemistä luulin sen kirjaimellisesti kertovan aamiaisesta jonkun Tiffany -nimisen henkilön luona ja kun katsoin leffan ensimmäistä kertaa, olin jopa hieman pettynyt, että kyse ei ollutkaan siitä. Se ei kuitenkaan ollut syy, miksi en silloin pitänyt elokuvasta. Silloin näin sen vain jotenkin pitkäveteisenä ja minua jopa hieman ärsytti, millaisessa löysässä hirressä Holly tuntuu pitävän Paul-poloista läpi leffan. Nyt toinen katselukerta oli täysin toisenlainen. Elokuva ei tuntunut kertaakaan pitkäveteiseltä tai tylsältä. Sen erilainen rakkauskertomus onnistui jopa liikuttamaan minua ja piti minut koukussa läpi keston. Vaikka päähenkilöiden välille muodostuukin romanssintapaista heti ensisilmäyksestä lähtien, hahmojen tekemät ratkaisut pitävät heitä kaiken aikaa erossa toisistaan. Iso syy tähän on Hollyn epävarmuus omasta elämästään.
Vielä rakkauskertomusta enemmän pidin kertomuksesta ihmisestä, joka haluaa ties mitä, jolla on ties mitä, mutta josta tuntuu, ettei hänellä ole mitään. Holly järjestää luksusjuhlia, joihin hän kutsuu kaikenlaista rikasta porukkaa, mutta hänestä ei silti tunnu siltä, että hän kuuluisi sinne muiden keskelle. Hän haluaa itselleen rikkaan miehen, mutta kukaan ei tunnu kelpaavan. Hollyn tuskailut ovat helposti samaistuttavia, vaikkei itse painisi samanlaisten asioiden kanssa. Hahmo on hieno kuvaus syvällisestä henkilöstä pinnallisessa ympäristössä. Hollya käy sääliksi ja vielä sitäkin enemmän, että katsoja haluaa nähdä hänet yhdessä Paulin kanssa, katsoja haluaa nähdä Hollyn saavan elämänsä kasaan. Hollyn Kissa-kissaa käytetään oivana metaforana Hollylle, Hollyn kokiessa, ettei voi omistaa kissaa ja että hänellä ei ole oikeutta nimetä kissaa, mutta että hänen täytyy silti huolehtia kissasta, mikä on juuri sitä miten Holly haluaisi miesten toimivan hänen kanssaan.
Kiinnostavien hahmojen ja tarinan lisäksi Aamiainen Tiffanylla piti minua otteessaan myös sen valloittavan tunnelman ansiosta. Kepeä henki levittää jatkuvasti hymyn katsojan huulille, mitä tekee myös elokuvan huumoripuoli. Ei leffa mitään hulvatonta komediaa ole, vaan sen huumori on enemmän pienimuotoista ja sellaista, mikä tarjoaa hyväntuulisuutta. Hollyn illalliskutsuilla tapahtuu monenlaista hilpeää, minkä lisäksi on huvittavaa, kun Holly ei tunnu yhtään tajuavan, mitä on oikeasti tekemässä, mennessään viikoittain Sing Singin vankilaan kertomaan rikolliselle säätiedotetta. Kaikkein hauskin kohtaus on mielestäni noin puolessa välissä elokuvaa, kun Holly ja Paul yrittävät varastaa jotain sekatavarakaupasta. Muutenkin kohtauksen ympärillä oleva päivä, jolloin kaksikko päättää tehdä vuoronperään asioita, joita kumpikaan ei ole ennen tehnyt, on ilahduttavaa seurattavaa. Tästä osiosta pidin jo ensimmäisellä katselulla. Nyt pidin aika lailla kaikesta siinä ympärillä. Paitsi herra Yunioshista. Onneksi hän on lopulta aika vähän ruudulla.
Elokuvan on ohjannut Blake Edwards, joka tunnetaan parhaiten Vaaleanpunainen pantteri -komedioiden (The Pink Panther - 1963-2009) tekijänä, eikä mikään ihme - ohjasihan hän niitä peräti kahdeksan kappaletta! Tässä hänen työnsä on rauhallisempaa, mutta silti omalla tavallaan innokasta. Käsikirjoittaja George Axelrod rakentaa monikerroksisia hahmoja ja tarinaa taidokkaasti kohti huipennusta. On jotenkin jopa oudon hienoa, kuinka taidokkaasti Axelrod tuo mukaan viittaukset siitä, mitä niin Holly kuin Paul tekevät rahan eteen. Tämä on kyllä päivänselvää, mutta silti jotenkin hienovaraista. Teknisesti Aamiainen Tiffanylla on edelleen hieno tänäkin päivänä. Kuvaus on tyylikästä; etenkin laajat otokset, joissa etu- ja taka-alaa todella hyödynnetään. Kuvakulmat ovat paikoitellen kekseliäitä ja näyttelijät pääsevät todella todistamaan kykynsä, kun mukana on useita todella pitkiä kuvia, joissa kamera kiertelee hahmojen kanssa ympäri asuntoa tai kauppaa. Kuvausta tukee tietty mainio leikkaus, sekä oivalliset lavasteet ja asut. Iso osa elokuvan tunnelmasta syntyy Henry Mancinin erinomaisesta musiikista. Niin herkän kauniit kuin riemastuttavan svengaavat sävelmät ja klassikoksi muodostunut Moon River -kappale muodostavat albumin, jota kuunnellessa ei ole ihme, että se oli ihan Grammyissa asti ehdolla ja nappasi elokuvan ainoat Oscar-pystit.
Yhteenveto: Aamiainen Tiffanylla on ilahduttava ja ihastuttava romanttinen elokuva, joka tehoaa yhä 60 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Vain stereotyyppinen Yunioshi korostuu ikävästi kaiken keskeltä, mutta muuten elokuva toimii yhä hienosti. Audrey Hepburn säkenöi Holly Golightlyn roolissa, eikä ihme, että hahmosta on muodostunut monien naisten ikoni ja roolimalli. Hollyn konfliktit ovat helposti samaistuttavia - eikä vain naisille, mutta myös miehille. George Peppard on mainio valinta Pauliksi, ja Peppardin ja Hepburnin väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Näiden kahden hahmon tarina on rakennettu koukuttavan kiinnostavasti, vaikka välillä ärsyttääkin, kuinka monet asiat pitävät hahmoja erossa. Romanttinen puoli onnistuu olemaan hempeää äitymättä siirappiseksi. Draama on iskevää ampumatta yli. Komedia on hilpeää, vaikkei katsoja paljoa pääse ääneen hekottelemaan. Pääasiassa filmi tarjoaa hyvän mielen ja hymyn, joka ei hetkeen poistu kasvoilta. Aamiainen Tiffanylla on klassikon asemansa ansainnut ja sitä voikin suositella oikein lämpimästi, jos elokuvaa ei ole vielä nähnyt. 60-vuotisjuhla on myös mitä parhain syy katsoa leffa uudestaan, vaikka sen olisi jo nähnyt moneen kertaan. Olen iloinen, että päätin antaa filmille toisen mahdollisuuden, sillä nyt se nousi kevyesti listoillani romanttisten elokuvien parhaimmistoon!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.rock.com
Breakfast at Tiffany's, 1961, Jurow-Shepherd
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti