Arvostelu: Beautiful Wedding (2024)

BEAUTIFUL WEDDING

Ohjaus: Roger Kumble

Pääosissa: Virginia Gardner, Dylan Sprouse, Austin North, Libe Barer, Rob Estes, Steven Bauer, Kyle Richards, Alex Aiono, Emmanuel Kabongo, Declan Laird, Trevor Van Uden, Jack Hesketh, Micky Dartford ja Neil Bishop

Genre: romantiikka, komedia

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 16

Jamie McGuiren kirjasarjaan perustuva elokuva Beautiful Disaster (2023) oli kriitikoiden ja katsojien lyttäämä taloudellinen floppi, joten jatkoa ei koettu järkeväksi tehdä. Voisinpa sanoa noin faktana, mutta ei. Ohjaaja-käsikirjoittaja Roger Kumble ja Voltage Pictures -yhtiö eivät valitettavasti lähteneet tekemään vain yhtä elokuvaa, vaan he olivat niin varmoja ensimmäisen leffan suosiosta, että he päättivät tehdä jatko-osankin, ennen kuin ensimmäistä oli edes julkaistu. Beautiful Disaster ei kuitenkaan ollut tekijöiden toivoma menestys, joten jatko-osan julkaisusuunnitelmia muutettiin. Yhdysvalloissa Beautiful Wedding -nimistä kakkosleffaa esitettiin vain kahden päivän ajan ja Suomessa leffa skippasi teatterit kokonaan. Itse inhosin syvästi Beautiful Disasteria, nostaen sen jopa ilmestymisvuotensa huonoimmaksi elokuvaksi. Moni minua fiksumpi olisi täten päättänyt jättää jatko-osan väliin, mutta kun huomasin, että Beautiful Wedding löytyi Amazon Prime Videon käynnistämän vuokrauspalvelun valikoimasta ja että elokuvan vuokraaminen kustantaisi alle euron, päätin vilkaista, voisiko jatko-osa olla edeltäjäänsä parempi teos? Ei se ole. Jollain ilveellä Beautiful Wedding on vielä Beautiful Disasteria paskempi elokuva.

Herättyään villin yön jälkeen, Abby ja Travis tajuavat menneensä naimisiin Las Vegasissa. Nuori pari lähtee viettämään häämatkaa Meksikoon, missä heidän rakkautensa joutuu todelliselle koetukselle.

Virginia Gardner ja Dylan Sprouse palaavat rooleihinsa Abby Abernathyksi ja Travis Maddoxiksi, aluksi toisiaan inhonneiksi nuoriksi, jotka tietty rakastuivat ensimmäisen elokuvan aikana ja juhliessaan humalassa Las Vegasissa, päättivät hetken mielijohteesta mennä naimisiin. Beautiful Wedding jatkaa aika lailla suoraan siitä, mihin Beautiful Disaster päättyi, käynnistyen seuraavasta aamusta, kun edellisyön teot muistuvat mieleen krapulaisille teineille. Gardner ja Sprouse eivät pahemmin vakuuttaneet edellisessäkään elokuvassa, mutta tässä jatko-osassa he ovat kummatkin suorastaan surkeita rooleissaan, eikä heidän väliltä löydy tippaakaan kemiaa. Gardner on tehnyt aiemmin fiksulta vaikuttaneesta Abbystä hetken mielijohteesta toimivan ja typeriä vetoja tekevän idiootin, kun taas Travis pysyy omana tuittupäisenä itsenään. Hahmot ovat todella ärsyttäviä ja ärsytys vain pahenee elokuvan edetessä.

     Jostain syystä Meksikon häämatkalle tarttuvat myös parin kaverit Shepley (Austin North) ja America (Libe Barer), minkä lisäksi muutkin Maddoxin veljekset (Declan Laird, Trevor Van Uden, Jack Hesketh ja Micky Dartford) käyvät kääntymässä. Sivuhahmot ovat sentään siedettävämpiä kuin vastenmielinen tuore aviopari, mutta eipä näissäkään näyttelijätöissä ole kehumista.

Beautiful Wedding saattaa jopa olla tuskastuttavin elokuvakokemus itselleni koko vuonna. Jo Beautiful Disaster pisti kiemurtelemaan penkissä äärimmäisen vaivaantuneena, mutta jatko-osassa nupit on vedetty täysin kaakkoon. Kyseessä on kaikin puolin kammottavasti tehty raina aina näyttelemisestä käsikirjoitukseen ja ohjaukseen. Käsikirjoitus on ihan puhdasta roskiskamaa, jossa ei ole yhtään mitään sisältöä - eipä pahemmin edes tarinantapaistakaan. Abby, Travis, Shepley ja America panikoivat edellisyön päätöksiä Las Vegasissa ja yhtäkkiä he ovat jo jonkun sotilasheebon helikopterin kyydissä matkalla Meksikoon. Loppuleffa koostuu oikeastaan yksittäisiä päähänpistoista ja käsikirjoitus on taidettu laatia kuvauspäivä kerrallaan tajunnanvirtamaisesti. "Tajunnanvirtakin" tosin kuulostaa liian positiiviselta. Beautiful Wedding on enemmänkin aivopieruja toisensa perään.

Jos käsikirjoitus on jo täysin levällään, vielä kaameampaa on ohjaus. Roger Kumble hoitaa molemmat tontit niin paskasti, että olen yllättynyt, jos häntä palkataan Hollywoodissa enää yhtään mihinkään. Huomattavasti paremmatkin elokuvat ovat tuhonneet uria. Kumblen väsäämä ilmapiiri on yököttävän teennäinen. Kaikki on kiusallisen tekopirteää näyttelijäsuorituksista musiikkivalintoihin ja rytmitykseen. Ehkä jopa kaikista kamalinta on elokuvan komediaosasto. Beautiful Wedding on suorastaan kivuliaan epähauska elokuva, joka yrittää aivan liikaa. Edes "myötähäpeällinen" ei tunnu tarpeeksi kuvaavalta termiltä pääparin välisen naljailun ja yliampuvien seksikohtausten kuvaamiseen. Yhdessä kohtaa petipuuhissa olevat hahmot alkavat päästämään kissamaisia ja koiramaisia ääniä. Silmät pyörivät kotisohvalla niin lujaa, että jo vartin jälkeen voi huimata. Vaikka kestoa on vain puolitoista tuntia, on katselukokemus niin epämiellyttävä, että minulta kesti lopulta lähes neljä tuntia taistella elokuva lopputeksteihin asti. Leffasta kertoo jo aika paljon se, että lopputekstien aikana nähtävät mokaotokset tuntuvat siltä, että ne olisivat voineet olla sellaisinaan mukana itse elokuvassa, eikä eroa juuri huomaisi.

Beautiful Wedding ei ole edes teknisiltä ansioiltaan toimiva. Kuvaus on vielä ihan kelvollista ja lavasteet oivat, mutta leikkaus on usein todella kömpelöä ja parissa kohtaa tuntuu siltä kuin seasta puuttuisi kohtauksia. Puvustus keskittyy lähinnä paljastaviin asuihin ja tekijät ovat joutuneet valmistamaan useampiakin tekopeniksiä pullottelemaan mieshahmojen housuissa. Äänimaailmasta löytyy jälleen outoja efektejä kuin jostain lastenohjelmasta ja mahtuupa sekaan myös yksi animoitukin osio - koska miksipä ei. Sam Ewingin säveltämät musiikit ovat niin teennäisen pirteitä, että oikein tympii.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beautiful Wedding, 2024, Voltage Pictures

Arvostelu: Madagascar 2 (Madagascar: Escape 2 Africa - 2008)

MADAGASCAR 2

MADAGASCAR: ESCAPE 2 AFRICA

Ohjaus: Eric Darnell ja Tom McGrath

Pääosissa: Ben Stiller, Chris Rock, Jada Pinkett Smith, David Schwimmer, Sacha Baron Cohen, Tom McGrath, Chris Miller, Christopher Knight, John DiMaggio, Cedric the Entertainer, Bernie Mac, Sherri Shepherd, Alec Baldwin, Elisa Gabrielli, Andy Richter, Conrad Vernon, will.i.am ja Eric Darnell

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin animaatioelokuva Madagascar (2005) oli taloudellinen jättihitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. "The Crate Escape" -työnimellä käynnistyneen jatko-osan animointiprosessi alkoi ja ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan uudet repliikkinsä. Lopulta Madagascar: Escape 2 Africa, eli suomalaisittain yksinkertaisesti Madagascar 2 sai ensi-iltansa marraskuussa 2008. Elokuva sai aavistuksen paremman vastaanoton kriitikoilta, minkä lisäksi se oli vielä isompi menestys lippuluukuilla kuin ensimmäinen osa. Itse kävin katsomassa Madagascar 2:n leffateatterissa isäni kanssa, mutta omasta mielestäni elokuva on aina ollut edeltäjäänsä heikompi. Olen katsonut elokuvan muutaman kerran uudestaan, mutta viime kerrasta on vierähtänyt jo useampia vuosia. Nyt kun ensimmäinen Madagascar-elokuva viettää 20-vuotisjuhlaansa, päätin sen kunniaksi pitkästä aikaa katsoa koko leffasarjan läpi ja samalla myös arvostella elokuvat. Pari kuukautta ensimmäisen elokuvan jälkeen katsoin Madagascar 2:n.

Alex, Marty, Gloria ja Melman pyrkivät palaamaan takaisin New Yorkiin, mutta pingviinien pilotoima lentokone tekeekin pakkolaskun Afrikan mantereelle. Luonnonsuojelualueella eläinkaverukset kohtaavat niin uusia kuin vanhojakin tuttavuuksia.

Madagascarin tutut hahmot tekevät paluun. Paettuaan New Yorkin keskuspuiston eläintarhasta, Alex-leijona (Ben Stiller), Marty-seepra (Chris Rock), Gloria-virtahepo (Jada Pinkett Smith) ja Melman-kirahvi (David Schwimmer) päätyivät parin mutkan kautta Madagaskarille ja nyt eläinkaverit pyrkivät palaamaan takaisin sinne, mistä tulivatkin. Nelikko toimii edelleen hyvin, joskin jotkut heidän välisistä riidoistaan leffan aikana tuntuvat lähinnä väkinäiseltä draamalta. Elokuva syventyy nelikkoon enemmän yksilöinä ja etenkin Alexin kohdalla perehdytään enemmän leijonan menneisyyteen.

     Tutuista hahmoista menossa mukana ovat myös pingviininelikko Kippari (Tom McGrath), Alokas (Christopher Knights), Kowalski (Chris Miller) ja Rico (John DiMaggio), simpanssit Mason (Conrad Vernon) ja Phil, sekä fanisuosikiksi muodostunut makien kuningas Julien (Sacha Baron Cohen), tämän uskollinen seuraaja Maurice (Cedric the Entertainer) ja tyhmä Mort (Andy Richter). Jopa ykkösleffassa hauskuuttaneelle mummohahmolle (Elisa Gabrielli) on keksitty rooli jatko-osaan. Myös sivuhahmot, etenkin ovelat ja paikoin aika häijyt pingviinit tarjoavat hupia.

     Uusina hahmoina Madagascar 2:ssa esitellään Alexin vanhemmat, leijonalaumaa johtava Zuba-isä (Bernie Mac, joka menehtyi muutamaa kuukautta ennen elokuvan ensi-iltaa) ja Florrie-äiti (Sherri Shepherd), alfauroksen titteliä himoitseva Makunga-leijona (Alec Baldwin), virtahepoäijä Moto Moto (will.i.am), kirahvi Joe (Eric Darnell), sekä seepralauma (kaikkien äänenä Chris Rock). Uudet hahmot ajavat hyvin asiansa, joskin tämänkertaiseksi pahikseksi tarkoitettu Makunga tuntuu vain laimealta kopiolta Leijonakuninkaan (The Lion King - 1994) häijystä Scarista.

Madagascar 2 ei vielä tälläkään katselukerralla ollut mielestäni parempi kuin ensimmäinen Madagascar, mutta kyseessä on silti oikein kelpo jatko-osa sille. Leffa syventää hahmojaan ja vie heidät uuteen vauhdikkaaseen seikkailuun, joka pitää mukavasti otteessaan läpi puolentoista tunnin keston. Meno viihdyttää taatusti koko perhettä lapsista aikuisiin ja siitä löytyy kosolti huumoria kaikenikäisille. Lapsia luultavasti huvittaa enemmän fyysisempi kohellus, kun taas aikuinen pääsee yllättymään joistakin hieman julmemmista vitseistä, etenkin pingviinien kohdatessa savannilla ykkösleffasta tutun mummon. Naureskelin myös makeasti, kun lentokoneen korjaajiksi pestatut apinat perustavat ammattiliiton ja neuvottelevat paremmista työoloista pingviinien kanssa. Joitain hieman kehnommin vanhentuneita vitsejä mahtuu sekaan ja jotkut Afrikka-stereotypiat aiheuttavat lähinnä kiusaantuneisuutta.

Tarina nappaa kivasti mukaansa, joskin manner-Afrikkaan päädyttyään eläimiä kiinnostaa enemmän omiin lajitovereihinsa tutustuminen ja näiden elämäntapojen oppiminen. Kun jokainen hahmoista saa oman juonikuvionsa, voi puolitoistatuntinen leffa tuntua ajoittain turhankin täyteen ahdetulta. Vauhdikas meno ja meininki onkin lähes koko ajan päällä ja vain parissa lyhyessä kohtaa leffa malttaa hidastaa tahtia hieman, esimerkiksi Alexin ja Martyn jälleen kerran selvitellessä välejään. Loppuhuipennuksessa nämä monet kuviot saadaan niputettua tarpeeksi toimivasti yhteen ja päätökseensä.

Myös visuaalisesti Madagascar 2 jää edeltäjänsä jalkoihin. Afrikan paljas savanni näyttää hyvältä, mutta se ei tarjoa samalla lailla mukavaa monipuolisuutta ja värikkyyttä kuin ykkösleffassa New Yorkin betoniviidakosta Madagaskarin oikeisiin viidakkoihin siirtyminen. Leffa on oivan yksityiskohtainen, muttei kuitenkaan niin tarkkaa työtä kuin vaikkapa DreamWorksilta samana vuonna ilmestynyt toinen animaatioelokuva, Kung Fu Panda (2008). Eläinhahmot näyttävät hyviltä ja liikkuvat sulavasti, mutta sähäkkää mummoa lukuun ottamatta ihmishahmot ovat suorastaan tylsännäköisiä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja musiikit säestävät menoa hyvin Hans Zimmerin instrumentaalimelodioista Moto Motoa ääninäyttelevän rap-artisti will.i.amin esittämiin kappaleisiin. Elokuvassa toki kuullaan ykkösleffan myötä suureksi hitiksi noussut I Like to Move It -kappale.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Madagascar: Escape 2 Africe, 2008, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Happy Gilmore - ammattilainen (Happy Gilmore - 1996)

HAPPY GILMORE - AMMATTILAINEN

HAPPY GILMORE

Ohjaus: Dennis Dugan

Pääosissa: Adam Sandler, Julie Bowen, Christopher McDonald, Frances Bay, Carl Weathers, Allen Covert, Ben Stiller, Richard Kiel, Dennis Dugan ja Joe Flaherty

Genre: komedia, urheilu

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: S

Happy Gilmore - ammattilainen on Adam Sandlerin tähdittämä urheilukomedia. Sandler ja hänen collegeaikainen kämppiksensä Tim Herlihy olivat kirjoittaneet yhdessä sketsejä Saturday Night Live -ohjelmaan, mutta kun Sandler sai potkut ohjelmasta, hän ja Herlihy ryhtyivät työstämään varsinaisia elokuvia. Heidän kirjoittamansa ja Sandlerin tähdittämä Billy Madison (1995) oli ollut pienimuotoinen menestys, joten kaksikolta pyydettiin uutta elokuvaa. Sandler sai idean lapsuudenystävästään Kyle McDonoughista, joka jääkiekkotaustansa ansiosta teki aikamoisia lukuja golf-kentällä. Tämän pohjalta Sandler ja Herlihy kynäilivät tarinan. Entinen golf-mestari Mark Lye pestattiin avuksi ja tämä vaati useita muutoksia tekstiin, pitäessään käsikirjoitusta epäkunnioittavana rakastamaansa lajia kohtaan. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 1995 ja lopulta Happy Gilmore - ammattilainen sai ensi-iltansa helmikuussa 1996. Elokuva menestyi hyvin, sai ihan positiivista palautetta kriitikoilta ja on noussut monien golfin pelaajien suosikkien joukkoon, mutta samalla leffa myös sai huonoimman miespääosan Razzie- ja Stinkers Bad Movie Awards -ehdokkuudet. Itse olen nähnyt Happy Gilmore - ammattilaisen joskus lapsena televisiosta, mutten muista näkemästäni mitään. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Happy Gilmore 2 (2025), päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen leffan uusiksi ja samalla arvostella sen.

Huonosti menestyvä jääkiekkoilija Happy Gilmore hoksaa olevansa erittäin taitava golfissa ja päättääkin osallistua turnauksiin voittaakseen palkintorahat, joilla maksaa hänet kasvattaneen isoäitinsä talon, jonka verovirasto on pakkohuutokauppaamassa.

1990-luvun alussa Adam Sandler oli tuttu Saturday Night Live -sketseistä ja sivurooleista komedioissa, kuten Sekopäät (Airheads - 1994). Jo Billy Madison nosti hänet kohti kuuluisuutta, mutta läpimurtonsa Sandler teki Happy Gilmoressa samannimisenä jääkiekkoilijana, joka kokeilee onneaan golfin parissa, sillä hänen ärhäkkäät lyöntitaitonsa kaukalossa auttavat häntä golfkentällä lyömään pidemmälle kuin kukaan muu. Happy-nimestään huolimatta hahmo on varsin lyhytpinnainen tapaus, jonka äkäisyys ja riidanhaluisuus kohoaa sekunnissa nollasta sataan. Silti Sandler onnistuu tekemään hahmosta tykättävän. Näyttelijä on kelpo vedossa, revitellen usein hauskasti, mutta jättäen hitusen kylmäksi rauhallisemmilla hetkillä, jolloin häneltä vaadittaisiin kunnon näyttelijälahjoja.

     Elokuvassa nähdään myös Frances Bay Happyn kasvattaneena isoäitinä, joka vero-ongelmien myötä menettää talonsa ja jota Happy yrittää auttaa osallistumalla golf-turnauksiin, Ben Stiller vanhainkotia pyörittävänä Halina, Carl Weathers Happya golfissa opettavana Chubbsina, Christopher McDonald huippugolfaaja Shooter McGavinina, Julie Bowen golf-turnauksen PR-päällikkönä, jonka kanssa Happylle muodostuu tietty pakollista romantiikkaa, sekä James Bond -elokuvista 007 rakastettuni (The Spy Who Loved Me - 1977) ja Kuuraketti (Moonraker - 1979) tuttu Richard Kiel Happyn pomona raksalla. Sivunäyttelijät suoriutuvat osistaan vähintään kelvollisesti, osan ollessa jopa Sandleria taitavampia esiintyjiä. Stiller on erityisen hauska sympaattiselta vaikuttavana, mutta todellisuudessa diktaattorimaisesti vanhainkotia johtavana Halina ja McDonald istuu mainiosti Happya halveksuvan huippupelaajan rooliin.

Happy Gilmore - ammattilainen on yhä lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeen varsin toimiva ja hauska komedia, joka kuuluu Adam Sandlerin nätisti sanottuna epätasaisen elokuvauran parempaan päätyyn. Leffa tarjoaa useita hupaisia vitsejä ja hetkiä, joista etenkin isoäidin osuus ikävässä vanhainkodissa jaksaa naurattaa makeasti. Sitten taas osa vitseistä menee huti ja aiheuttaa lähinnä vaivaantuneisuutta kotisohvalla. Todellista myötähäpeää on kuitenkin naurettavan selkeä Subway-ravintolaketjun sponsorina toimiminen. Leffassa ruokaillaan parikin kertaa Subwayssa ja huippuunsa homma menee finaaliottelussa, missä Happy Gilmorella on Subwayn paita ja hänen mailapojallaan (Allen Covert) Subwayn kassi ja lippalakki.

Tarinansa puolesta leffa vetää onnistuneesti mukaansa. Idea rämäpää-jääkiekkoilijasta, joka löytää uuden kutsumuksen golfin parissa on veikeä. Happy ei tosiaan ole kärsivällisintä sorttia ja häneltä menee helposti hermot, joten vaikka hän lyö pallon aloituksessa ennätyspitkälle, pallon saaminen koloonsa vaikkapa puolen metrin päästä voi tuottaa suuriakin vaikeuksia. On kiva seurata Happyn nousua ja tästä syntyvää kilpailua hänen ja Shooterin välillä, etenkin kun toinen osapuoli alkaa käyttää yhä vain hävyttömämpiä keinoja pysyäkseen ykkösenä. Pakolliset romanssit tuntuvat nimenomaan pakotetuilta, eikä leffa tarjoa sinänsä sen enempää, kulkien aika tuttuja urheiluelokuvien latuja, mutta Happy Gilmore - ammattilainen on silti menevää komediaviihdettä. Enpä tosin tiedä, onko jatko-osalle kuitenkaan tarvetta...

Adam Sandler itse valitsi elokuvan ohjaajaksi Dennis Duganin, joka oli aiemmin urallaan yrittänyt saada Sandleria elokuvaansa, mutta koska koomikolla ei vielä tuolloin ollut tarpeeksi nimeä, hän ei saanut tahtoaan läpi. Kun Dugan osoitti kiinnostusta Happy Gilmore - ammattilaista kohtaan, Sandler otti hänet heti mukaan, koska mies oli osoittanut uskoa Sandleriin silloin kun muut eivät. Dugan pitää kepeää ilmapiiriä hyvin yllä, tehden elokuvasta mukavan katselukokemuksen. Sandlerin ja Tim Herlihyn käsikirjoitus on pääasiassa oiva ja onpa leffa myös teknisiltä ansioiltaan kelvollinen. Elokuva on hyvin kuvattu, lavastettu, puvustettu ja leikattu kasaan. Kauas kiitävää palloa esittävät näkökulmaotokset ovat hauskan yliampuvia. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu, joskin Mark Mothersbaughin säveltämistä musiikeista ei jää oikeastaan mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Happy Gilmore, 1996, Universal Pictures, Brillstein-Grey Entertainment, Robert Simonds Productions

Arvostelu: F1 (2025)

F1

Ohjaus: Joseph Kosinski

Pääosissa: Brad Pitt, Damson Idris, Javier Bardem, Kerry Condon, Kim Bodnia, Tobias Menzies, Samson Kayo, Sarah Niles, Callie Cooke, Joseph Balderrama ja Shea Whigham

Genre: urheilu, draama

Kesto: 2 tuntia 35 minuuttia

Ikäraja: 12

F1 on Brad Pittin tähdittämä autourheiluelokuva. Pitt yhdisti voimansa tuottaja Jerry Bruckheimerin ja Top Gun: Maverickin (2022) ohjaaja Joseph Kosinskin kanssa ja yhdessä kolmikko sai eri studiot kilpailemaan leffan oikeuksista. Lopulta Apple Studios voitti kisan ja Pittin harjoiteltua ajamista Formula-autoilla, kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2023. Nyt F1 saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa innolla. En tosin siksi, että olisin kova Formula-fani - ehei, en ole koskaan seurannut kisoja. Pitt on karismaattinen näyttelijä ja olin vakuuttunut Kosinskin työstä Top Gun: Maverickin parissa, joten innostuin, kun kuulin hänen tekevän elokuvan Formuloista. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa F1:n sen lehdistönäytöksessä IMAX-salissa viikkoa ennen ensi-iltaa.

Entinen Formula 1 -kuski Sonny Hayes saa tilaisuuden palata kilparadalle, kun hänen vanha ystävänsä pyytää häntä auttamaan kehnosti menestyvän tallinsa kanssa ja toimimaan tulokaskuski Joshua Pearcen mentorina.

F1:n pääroolissa nähdään tosiaan Brad Pitt, joka näyttelee Sonny Hayesia, jota pidettiin 1990-luvulla Formula-kisojen lupaavimpana tulokkaana, kunnes hän joutui onnettomuuteen, mikä pilasi hänen uransa. Tämän jälkeen Sonny on kulkenut ympäri Yhdysvaltoja ja ajanut jos jonkinmoisissa kisoissa. Miehelle tarjoutuu yllättävä uusi mahdollisuus todistaa itsensä Formula 1 -kilpailussa, kun hänen entinen kilpailijansa ja nykyinen ystävänsä Ruben Cervantes (Javier Bardem) pyytää häntä nostamaan Rubenin tallin, APXGP:n nousuun. Kuten odottaa saattaa, Pitt uhkuu karismaa roolissaan ja virnuileva näyttelijä tekee Sonnysta nopeasti pidettävän, vaikka tämä kohteleekin muita toisinaan kehnosti. Bardem istuu myös kuin valettu omaan rooliinsa entiseksi Formula-kuskiksi, joka on iän myötä siirtynyt ratista koko tallin omistajaksi.

     Elokuvassa nähdään myös Damson Idris APXGP:n nuorena kuskina Joshua Pearcena, Samson Kayo tämän managerina Cashmanina ja Sarah Niles Joshuan äitinä Bernadettena, Kerry Condon APXGP:n teknisenä johtajana Kate McKennana, Kim Bodnia APXGP:n tallipäällikkö Kaspar Molinskina ja Tobias Menzies APXGP:n omistavan johtokunnan jäsenenä Peter Banningina, joka näkee koko tallissa vain keinon rikastua, potentiaalisesti hävyttömälläkin tavalla. Ja mahtuupa mukaan tosielämän Formula-tähtiä, kuten Lewis Hamilton, Max Verstappen ja Suomen oma Valtteri Bottas. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin mainio. Nuori Idris on hyvä vastapari Pittille. Condon tuo naisvoimaa talliin, joskin samalla hänen Kate-hahmostaan on tietty pitänyt vääntää pakollinen romanssintynkä Sonnylle.

Tarinansa puolesta F1 ei juuri kurkottele kuuta taivaalta, vaan pelaa todella turvallisilla korteilla. Ei ole ensimmäinen kerta, kun urheiluelokuvassa vanha kehäraakki palaa vielä viimeisen kerran auttamaan jotain altavastaajaa, eikä leffa juonellisesti juuri yllätyksiä tarjoa. Aluksi kaiken nähnyt Sonny ja itsestään paljon uskova keltanokka Joshua ovat toki napit vastakkain, mutta miesten välit lämpenevät tietty hissuksiin radalla. Ja heti kun Sonnyn ja Katen katseet kohtaavat ensimmäisen kerran, voi arvata, että vääjäämättä myös heidän huulensa tulevat kohtaamaan.

Mutta siinä, missä Ehren Krugerin käsikirjoitus jää urheiluelokuvien tutuimpien kliseiden toistoksi, ohjaaja Joseph Kosinski varmistaa, että tämän tekstin pohjalta on saatu laadittua äärimmäisen mukaansatempaava ja paikoin todella jännittäväkin leffa, joka tarjoaa älyttömän näyttävää kaahailua. Kuten jo alussa totesin, kun kuulin Top Gun: Maverickin ohjaajan tekevän seuraavaksi Formula-leffan, arvasin heti, että luvassa olisi komeaa menoa, vaikkei lajista juuri välittäisikään ja olin aivan oikeassa. Kisakohtaukset ovat henkeäsalpaavaa seurattavaa. Niiden tarjoama adrenaliiniryöppy iskee lujaa katsojaan ja energiat ovat muutenkin korkealla. Vaikka kestoa on jopa kaksi ja puoli tuntia, F1 kulkee niin hyvällä vauhdilla, ettei aika todellakaan ehdi käydä pitkäksi.

Teknisiltä ansioiltaan F1 on huippuluokkaa. Se on todella komeasti kuvattu ja kuten Top Gun: Maverickissa, myös tässä kameraa asetellaan kekseliäästi ja monipuolisesti, jotta kilpakohtauksia pääsee näkemään useista vinkkeleistä - niin kisakatsomosta kuin ratin takaa. Leikkaukseen on löydetty napakka rytmi, jolla pitkä leffa on saatu tuntumaan huomattavasti kestoaan lyhyemmältä. Lavasteet ovat hienot, kuvattiinhan elokuva ihan oikeiden kisojen aikana ja puvustus on tyylikästä. Tietokonetehosteilla on kikkailtu oivallisesti, mutta luottaen silti ammattilaisten stunt-työskentelyyn. Äänimaailma jylisee lujaa, oli kyse sitten moottorin ärinästä tai Hans Zimmerin mahtipontisista musiikeista. Jo vaikuttavien visuaaliensa ja erinomaisen äänimaailmansa takia F1 pitää nähdä mahdollisimman isolta valkokankaalta (jos sinun on mahdollista nähdä elokuva IMAXissa, tartu siihen), eikä odottaa kotisohvalle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

F1, 2025, Apple Original Films, Warner Bros. Pictures, Monolith Pictures (III), Jerry Bruckheimer Films, Plan B Entertainment, Dawn Apollo

Arvostelu: Apollo 13 (1995)

APOLLO 13

Ohjaus: Ron Howard

Pääosissa: Tom Hanks, Bill Paxton, Kevin Bacon, Kathleen Quinlan, Ed Harris, Gary Sinise, Mary Kate Schellhardt, Max Elliott Slade, Emily Ann Lloyd, Miko Hughes, Chris Ellis, Joe Spano, Marc McClure, Clint Howard, Ray McKinnon, Jean Speegle Howard, Todd Louiso, Gabriel Jarret, Andy Milder, Loren Dean, Christian Clemenson, Mark Wheeler ja Larry Williams

Genre: draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 7

"Houston, we have a problem!"

Apollo 13 perustuu Jim Lovellin ja Jeffrey Klugerin kirjaan Lost Moon: The Perilous Voyage of Apollo 13 (1994), joka puolestaan pohjautuu tositapahtumiin avaruuslento Apollo 13:n onnettomuudesta vuonna 1970. Kirjan oikeudet kaupattiin jo ennen sen julkaisua ja Universal Pictures ja Imagine Entertainment onnistuivat voittamaan myyntikilpailun. William Boyles Jr. ja Al Reinert työstivät alkuperäisen käsikirjoituksen ja päärooliin kaavailtiin Kevin Costneria, mutta rooli meni Tom Hanksille, joka oli innostunut ja tietäväinen avaruudesta ja oli jo pitkään halunnut tähdittää elokuvaa kuulennosta. Ron Howard pestattiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1994. Lopulta Apollo 13 sai maailmanensi-iltansa 22. kesäkuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä jättimenestys, joka sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miessivuosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus, lavastus, musiikki ja erikoistehosteet), joista se voitti parhaan leikkauksen ja äänityksen palkinnot, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miessivuosa ja naissivuosa). Itse näin Apollo 13:n ensimmäistä kertaa jo lapsena ja pidin siitä valtavasti. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla myös arvostella elokuvan.

11. huhtikuuta 1970 avaruuslento Apollo 13 matkaa kohti Kuuta, kun matkan varrella ilmenee tekninen vika ja astronauttien täytyy tehdä kaikkensa selviytyäkseen takaisin kotiin elävinä.

Alun perin päärooliin astronautti Jim Lovelliksi kaavailtiin tosiaan Kevin Costneria, jopa ihan Lovellin itsensä toimesta. Roolia tavoitteli myös John Travolta, mutta roolin nappasi lopulta Tom Hanks, joka oli tosielämässä kiinnostunut avaruusmatkailun historiasta ja halunnut jo pidemmän aikaa tähdittää tosipohjaista avaruuselokuvaa. Hanks istuukin erinomaisesti rooliin. Hänestä löytyy tuttuun tapaansa karismaa pääosaan, minkä lisäksi hän on myös uskottava sinnikkäänä ja kokeneena astronauttina. Tosielämässä Lovell piti pitkään ennätystä pisimpään avaruudessa aikaa viettäneestä ihmisestä.

     Lovell ei kuitenkaan lähde Kuumatkalle yksin, vaan hänen mukaansa lähtevät Bill Paxtonin näyttelemä Lovellille aina uskollinen Fred Haise ja Kevin Baconin esittämä hieman kokemattomampi astronautti Jack Swigert, joka valikoituu ihan viime hetkellä, kun alkuperäiseen tiimiin kuulunut Ken Mattingly (Gary Sinise) joutui jättäytymään pois lennolta tuhkarokkoepäilyn takia. Paxton ja Bacon ovat myös hyvät rooleissaan ja Hanksin kanssa he muodostavat oivan dynamiikan erilaisine persoonineen. Vaikka Ken joutuukin jäämään pois kauan odottamaltaan lennolta, Sinise pääsee myös hyvin esille leffan loppupäässä, kun Ken pyydetään testaamaan moduulisimulaatiolla erilaisia keinoja, jotta Apollo 13 saataisiin turvallisesti takaisin Maahan.

Elokuvassa nähdään myös parhaan naissivuosan Oscar-ehdokkuuden saanut Kathleen Quinlan Jimin vaimona Marilyninä ja Mary Kate Schellhardt, Max Elliott Slade, Emily Ann Lloyd ja Miko Hughes Lovellin pariskunnan lapsina, parhaan miessivuosan Oscar-ehdokkuuden saanut Ed Harris Houstonissa lennonjohtajana toimivana Gene Kranzina, sekä muun muassa Chris Ellis, Joe Spano, Marc McClure, Clint Howard, Ray McKinnon, Todd Louiso, Gabriel Jarret, Andy Milder, Loren Dean ja Christian Clemenson lennonjohdon ja NASA:n työntekijöinä, jotka eri tahoillaan yrittävät auttaa hädässä olevaa Apollo 13:a. Myös Ron Howardin vanhemmat Jean Speegle ja Rance Howard nähdään leffassa, Jimin äitinä ja pastorina, minkä lisäksi myöhemmin näyttelijänä kuuluisaksi nousseen tyttären Bryce Dallas Howardin voi bongata kohtauksesta, jossa astronauttien sukulaiset saapuvat toivottamaan hyvää matkaa. Kaikin puolin näyttelijäkaarti suoriutuu oivallisesti rooleistaan ja Oscar-ehdokkuudet menivät oikeisiin osotteisiin. Quinlan tulkitsee hienosti vaimohahmonsa huolta, Harrisin omatessa vahvaa auktoriteettia lennonjohtajana.

Lukuun ottamatta paria parhaat päivänsä nähnyttä tietokone-efektiä, Apollo 13 ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan kolmen vuosikymmenen varrella. Kyseessä on edelleen henkeäsalpaavan tiivistunnelmainen jännitysnäytelmä avaruudessa, joka pitää tiukasti otteessaan alusta loppuun saakka, eikä aika käy missään kohtaa pitkäksi, vaikka leffalla onkin kestoa liki kaksi ja puoli tuntia. Elokuva itse asiassa tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä, sillä se vie niin onnistuneesti mukanaan. Merkittävä osa tehosta toki syntyy tiedosta, että tämä tapahtui ihan oikeasti, eikä kyse ole fiktiivisestä avaruudessa tapahtuvasta selviytymistaistelusta, kuten esimerkiksi elokuvissa Gravity (2013) ja Yksin Marsissa (The Martian - 2015).

Elokuva käynnistyy historiallisesta hetkestä, kun Jim, Fred, Ken ja Jack perheineen seuraavat Neil Armstrongin ja Buzz Aldrinin ensimmäistä Kuulentoa heinäkuussa 1969 ja pian käynnistyykin valmistautuminen miesten omaan reissuun. Hahmot alustetaan oivallisesti, joten kun kauhistuttava tekninen vika ilmenee kesken lennon, on katsojana kiintynyt tähän kolmikkoon. Läpi leffan kotisohvalla hikipisarat kimmeltävät ohimoilla ja keho lukittuu jännittyneeksi, sillä tähän selviytymistaisteluun eläytyy niin täysillä. Läpi elokuvan tuntuukin siltä kuin olisi itse menossa mukana, joko ahtaassa Apollo 13:ssa tai Houstonissa lennonjohdon kanssa.

Yksi elokuvan vahvimmista puolista onkin se, kuinka laajasti ja monesta vinkkelistä tätä tapausta esitetään läpi leffan. Leffa ei jumita vain itse Apollo 13:ssa, vaan elokuva näyttää esimerkiksi, kuinka Lovellin perheen kotona jännitetään televisiolähetyksen edessä. Televisiolähetyksen kautta saadaan mukaan oikeitakin haastattelutilaisuuksia vaikkapa NASA:n kanssa ja näytetään, kuinka koko muu maailma pysähtyi seuraamaan tätä selviytymisoperaatiota. Jännitettä rakennetaan Houstonissa, kun lennonjohto ja NASA:n työntekijät pyörittelevät hermostuneina erilaisia ideoita siitä, kuinka astronautit saataisiin kotiin. Kaikenlaiset väittelyt oikeasta tavasta, puheet fysiikan mahdollisuuksista ja rajoista, sekä simulaatiokokeilut ovat äärimmäisen mielenkiintoista seurattavaa. Tällä hyppimisellä vältetään yksitoikkoiseksi muuttuminen ja lisätään jännitettä. Jännitys myös kasvaa, kun vähän väliä uusi ongelma saapuu nostelemaan päätään. Kun lopputekstit lähtevät rullaamaan, katsojalta kestääkin hetki tasata sykettään ja toipua tästä elokuvallisesta elämyksestä.

Elokuvan ohjaaja Ron Howard on ehtinyt urallaan tehdä useita hyviä elokuvia, kuten Willow - suuren seikkailun (Willow - 1988), Kauniin mielen (A Beautiful Mind - 2001), Da Vinci -koodin (The Da Vinci Code - 2006) ja Rushin (2013) ja löytyypä minulta myös pehmeä paikka sydämestä Jim Carreyn tähdittämälle The Grinchille (Dr. Seuss' How the Grinch Stole Christmas - 2000). Ei ole kuitenkaan epäilystäkään siitä, etteikö Apollo 13 olisi Howardin paras työ. Tässä Howard osuu nappiin kaikessa. Tukena toimii vahva käsikirjoitus, sekä upea tekninen toteutus. Apollo 13 on vaikuttavasti kuvattu ja painovoimattomat kohtaukset kuvattiin oikeasti painovoimattomassa tilassa, KC-135 -lentokoneessa, mikä aiheutti vähemmän yllättäen osalle näyttelijöistä ja kuvausryhmästä huonoa oloa. Lavastus on näyttävää ja puvustus mainiota. Leikkaus on ihailtavan sulavaa ja Oscar-palkinto olikin ansaittu. Jotkut digiefektit ovat tosiaan nähneet parhaat päivänsä, mutta käytännön tehosteet ovat yhä komeaa seurattavaa. Äänimaailma on myös väkevästi rakennettu James Hornerin mahtipontisia ja patrioottisia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Apollo 13, 1995, Universal Pictures, Imagine Entertainment

Arvostelu: Dangerous Animals (2025)

DANGEROUS ANIMALS

Ohjaus: Sean Byrne

Pääosissa: Hassie Harrison, Jai Courtney, Josh Heuston, Ella Newton, Liam Greinke ja Rob Carlton

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Dangerous Animals on uusi haikauhuelokuva. Nick Lepard työsti elokuvan käsikirjoituksen ja Sean Byrne hyppäsi mukaan ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja Dangerous Animals sai maailmanensi-iltansa vuotta myöhemmin Cannesin elokuvajuhlilla. Nyt elokuva on saapunut myös Suomeen ja itse haikammoisena odotin leffan näkemistä kauhulla. Uskaltauduin kuitenkin käydä katsomassa Dangerous Animalsin heti sen ensi-iltapäivänä.

Surffaaja Zephyrin sieppaa häiriintynyt sarjamurhaaja, joka tykkää syöttää uhrinsa haikaloille.

Yellowstone-sarjan (2018-2024) päätöskaudella nähty Hassie Harrison esittää Zephyriä, surffaajaa, joka elää vähän siellä sun täällä, parhaiden aaltojen perässä. Nyt tie on vienyt hänet Australiaan, missä nainen joutuu huomaamaan, että vesistön vaarallisin saalistaja ei suinkaan ole kahdeksanmetrinen valkohai, vaan mieleltään täysin vinksahtanut sarjamurhaaja, joka saa kiksejä siitä, että hän syöttää ihmisiä haille. Tätä Tuckeria näyttelee Jai Courtney uransa varmaan parhaassa roolissa. Courtney ei ole juuri koskaan säväyttänyt minua, mutta tänä täysin vinksahtaneena äijänä hän vakuuttaa hyvin. Hän osaa olla todella uhkaava ja jopa karmiva, mutta myös kierolla tavalla hauska. Harrison tulkitsee hyvin hahmonsa sinnikkyyttä, kun surffausreissu muuttuu taisteluksi selviytymisestä.

     Elokuvassa nähdään myös Josh Heuston kiinteistönvälittäjä Mosesina, jonka Hassie tapaa elokuvan alussa ja joka alkaa ihmetellä naisen äkillistä katoamista, Rob Carlton satamassa koiransa kanssa asustelevana Davena, sekä Ella Newton ja Liam Greinke prologissa esiintyvänä pariskuntana Heatherina ja Greginä, joiden kautta nähdään, mitä Tucker on valmis tekemään. Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa passelisti, etenkin Newton, jonka on pitänyt esittää kauhistunutta varsin intensiivisesti.

Dangerous Animals osoittautui yllättävänkin toimivaksi haikauhuleffaksi, joka ei ole mikään "creature feature" tai Tappajahain (Jaws - 1975) kopio, vaan tuo vekkulin twistin sarjamurhaajatarinoihin. Se on puhdasta b-luokan kauhuviihdettä, mutta hyvin tehtyä sellaista. Alusta asti leffassa leijailee mukavan jännittävä ilmapiiri, mikä tietty vain pahenee, kun Tucker näyttää todelliset aikomuksensa ja aloittaa ruokatarjoilun meressä uiskenteleville torahampaille. Oivallisen lisänsä tähän tuo se, että elokuva ei maalaile haista mitään hirviömäisiä tappokoneita, vaan esittää nämä kalat eläiminä, jotka toimivat vaistojensa varassa. Jos veteen laskettava uhri sätkii paniikissa, hait tarttuvat tähän hampaillaan, koska niiden saalistajavietti aktivoituu. Paikallaan oleva uiskentelija saattaa kuitenkin nähdä näiden toisinaan hurjien otusten kauneuden.

Elokuva tekeekin heti selväksi, että todellinen saalistaja on ihminen. On myös nopeasti selvää, että epätavallisesta toimintatavastaan huolimatta Tucker edustaa niitä ihmislajin pahimpia saalistajia, misogynistejä, jotka purkavat naisvihansa väkivallalla ja fyysisen ylivoiman väärinkäytöllä. Nämä puolet tuovat Dangerous Animalsiin kivaa syvyyttä. Ilmankin niitä elokuva on kelpo kauhupätkä, sopivan passeli vähän päälle puolentoista tunnin kestossaan, mutta myös toisaalta äärimmäisen ennalta-arvattava. Loppuratkaisun tietää ennen kuin elokuva on edes alkanut.

Elokuvan ohjaajana toimii Sean Byrne, joka onnistuu oivallisesti tasapainottelemaan kauhun ja synkän komedian välimaastossa. Nick Lepardin käsikirjoitus toimii passelisti, joskin ajoittain hahmojen heittämät vertaukset itsensä ja haiden välillä ovat lähinnä vaivaannuttavan korneja. Dangerous Animals on taitavasti kuvattu. Tuckerin veneen lavastus on mainio ja maskeeraajat ovat päässeet tekemään varsin häijynnäköisiä vammoja hahmoille, jotka joutuvat kontaktiin haiden kanssa. Itse hait ovat pääasiassa hyvin tehtyjä tietokonekaloja. Äänimaailma luottaa ajoittain turhan paljon kovaäänisiin böö-pelotteluihin, eivätkä Michael Yezerskin säveltämät musiikit jää millään lailla mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dangerous Animals, 2025, LD Entertainment, Brouhaha Entertainment, Range Media Partners, Oddfellows Entertainment

Arvostelu: Minä ja pingviini (The Penguin Lessons - 2024)

MINÄ JA PINGVIINI

THE PENGUIN LESSONS

Ohjaus: Peter Cattaneo

Pääosissa: Steve Coogan, Vivan El Jaber, Björn Gustafsson, Jonathan Pryce, Alfonsina Carrocio, David Herrero, Micaela Breque, Aimar Miranda, Nicanor Fernandez, Hugo Fuertes ja Joaquín Lopez

Genre: draama, komedia, historia

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 7

The Penguin Lessons, eli suomalaisittain Minä ja pingviini perustuu Tom Michellin samannimiseen muistelmakirjaan vuodelta 2015. Jeff Pope kirjoitti kirjan pohjalta elokuvakäsikirjoituksen, joka pääsi tuotantoon. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2023 ja maailmanensi-iltansa Minä ja pingviini sai syyskuussa 2024 Toronton elokuvajuhlilla. Nyt elokuva on saapunut myös Suomeen ja itse kiinnostuin leffasta heti, kun näin sen trailerin. Kävinkin katsomassa Minä ja pingviini -elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä.

Vuonna 1976 Argentiinassa samalla kun maan armeija kaappaa vallan, brittiläinen Tom Michell ryhtyy opettamaan englantia paikallisessa poikakoulussa ja saa yllättävän lemmikin, pelastettuaan öljyvuodosta henkihieveriin jätetyn pingviinin.

Pääroolissa Tom Michellinä nähdään Steve Coogan, joka on erittäin hyvä valinta. Brittiläinen Tom on pestattu argentiinalaiseen poikakouluun englanninopettajaksi. Mies on aikamoinen jääräpää, joka ei ole tullut paikalle saamaan ystäviä, vaan tekemään töitä, tienaamaan siitä rahaa ja kenties pokaamaan pari naista siinä ohessa. Miehen elämä kuitenkin mullistuu, kun hän eräänä päivänä törmää rannalla öljyvuodon tappamiin pingviineihin ja päättää auttaa ainoaa yhä elossa olevaa yksilöä, tehdäkseen vaikutuksen naiseen. Yhtäkkiä Tomilla onkin erikoinen lemmikki, josta hän ei tunnu millään pääsevän eroon. Coogan tulkitsee mainiosti aluksi jopa varsin tympeää Tomia, jonka sydän alkaa hissuksiin lämmetä uuden ystävänsä kanssa. Mies on sanavalmis näpäyttäjä ja Coogan pitää huolen, että hahmo pysyy pidettävänä, vaikka tämä kohtelee muita usein kyseenalaisesti. Ja pakkohan sitä on kehua kanssa kaikkia niitä erinomaisesti koulutettuja pingviinejä, jotka esittävät leffassa tätä Juan Salvador -nimen saavaa lintua.

     Elokuvassa nähdään myös Jonathan Pryce koulun rehtori Timothy "Timbuc" Bucklena, Vivian El Jaber kokki María Alvarezina ja Alfonsina Carrocio tämän armeijaa vastustavana aktivistityttärenä Sofíana, David Herrero kiusattuna oppilaana Diegona, sekä Björn Gustafsson suomalaisena tiedeopettaja Tapiona (TORILLE!). Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa hyvin, erityisesti El Jaber napakkana kokkina. Gustafsson on sympaattinen tiedeopettajana, joka yrittää kaveerata Tomin kanssa tuloksetta, joskin näin suomalaiskatsojana oli helppo heti sanoa, että näyttelijä on ruotsalainen eikä suomalainen.

Kuten ennakkoon arvelin, Minä ja pingviini osoittautui oikein hyväksi ja sydämelliseksi pikkudraamaksi, jonka tarina jääräpäisen miehen ja suloisen eläimen välille hiljalleen muodostuvasta ystävyydestä levittää takuuvarman hymyn kasvoille. On hupaisaa seurata, kuinka Tom yrittää eri tavoin päästä eroon uudesta siipikaveristaan, vain jotta tämä sysätään vielä varmemmin hänen vastuulleen ja kuinka ajan kanssa mies ei haluakaan luopua Juan Salvadorista. Leffaan mahtuu useita hauskoja hetkiä ja huvittavaa sanailua tältä tiimoin, mutta onpa menossa myös liikuttavammatkin puolensa.

Elokuva ei kuitenkaan ole vain kuvaus odottamattomasta ystävyydestä, joka saa katsojan lopuksi hämmästelemään että "näinkö ihan oikeasti tapahtui?". Se on myös oiva kuvaus Argentiinassa tuolloin tapahtuneesta sotilasvallankaappauksesta, kun paikallinen armeija syöksi presidentti de Péronin vallasta ja johti usean vuoden ajan uhkailun ja pelon kautta. Muutama kuukausi sitten ilmestynyt Olen yhä täällä (Ainda Estou Aqui - 2024) käsitteli samanlaista tapahtumaa Brasiliassa ja kun seuraa maailman menoa tällä hetkellä, ei ole ihme, että näitä tarinoita halutaan taas nostaa esille varoittavaksi esimerkiksi. Sotilasdiktatuurin uhka ja jännite kulkevat oudonkin hyvin yhdessä lämpimän ystävyystarinan kanssa. Suosittelenkin käymään katsomassa Minä ja pingviini -elokuvan, jos aihe alkoi yhtään kiinnostamaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Peter Cattaneo, jonka aiempiin töihin kuuluvat hauska miesstripparileffa Housut pois! (The Full Monty - 1997) ja myöskin vaikeaa aihetta käsitellyt, sekä ystävyyden ja ilon voimaa näyttänyt Yhteinen sävel (Military Wives - 2019). Cattaneo hoitaa hommansa jälleen tyylitajuisesti, tuoden paljon sydäntä menoon mukaan. Jeff Popen käsikirjoitus värittelee toki Tom Michellin tarinaa, mutta muistuttaa silti, että joskus totuus on fiktiota ihmeellisempää. Minä ja pingviini on myös hyvin kuvattu ja leikattu. Lavasteilla ja puvusteilla on herätetty 1970-luvun puoliväli mainiosti henkiin. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja Federico Jusidin säveltämät musiikit tunnelmoivat erittäin oivallisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Penguin Lessons, 2024, Nostromo Pictures, 42, Aperture Media Partners, Intake Films, Rolling Dice

Arvostelu: Predator: Killer of Killers (2025)

PREDATOR: KILLER OF KILLERS

Ohjaus: Dan Trachtenberg ja Joshua Wassung

Pääosissa: Lindsay LaVanchy, Louis Ozawa, Rick Gonzalez, Michael Biehn, Doug Cockle, Damien Haas ja Britton Watkins

Genre: animaatio, scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 18

Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä scifitoimintaelokuva Predator - saalistaja (Predator - 1987) oli kehuttu menestys, joten sen ympärille rakentui iso franchise, johon kuuluivat niin jatko-osat Predator 2 - Saalistaja (Predator 2 - 1990), Predators (2010) ja The Predator (2018), kuin myös yhteiselokuvat Alien-franchisen kanssa, AVP: Alien vs. Predator (2004) ja Aliens vs. Predator 2 (Aliens vs. Predator: Requiem - 2007). Kun Disney-yhtiö osti Predatorin oikeudet omistavan 20th Century Foxin, yhtiö ryhtyi tehtailemaan uusia produktioita oliosta. Näistä ensimmäinen oli suoraan Disney+ -palvelussa julkaistu elokuva Prey (2022), joka sai niin positiivisen vastaanoton, että ohjaaja Dan Trachtenberg pestattiin tekemään kaksi Predator-elokuvaa lisää, näytellyn Predator: Badlandsin (2025) ja animoidun antologiaelokuvan. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Predator: Killer of Killers on julkaistu Disney+:ssa. Itse yllätyin, kun leffasta ilmoitettiin joitain kuukausia sitten. Mitä enemmän luin elokuvasta, sitä skeptisempi olin lopputuloksesta, mutta kun elokuva julkaistiin ja sitä ryhdyttiin kehumaan siellä sun täällä, päätin uteliaana pistää Predator: Killer of Killersin pyörimään.

Predator: Killer of Killers on antologiaelokuva, joka kertoo kolme tarinaa, joissa eri aikakausilla ihmiset joutuvat kohtaamaan ulkoavaruuden saalistajan, yautjan. Ensimmäinen tarina, Kilpi sijoittuu vuoteen 841, jolloin viikinkisoturi Ursa (äänenä Lindsay LaVanchy) on juuri voittanut kilpailijansa, kun hän ja hänen joukkonsa joutuvat näkymättömän olennon jahtaamiksi. Toinen tarina Miekka hyppää vuoteen 1609 ja Japaniin, missä kahden riitautuneen veljeksen (kummankin äänenä Louis Ozawa) täytyy tehdä yhteistyötä, mikäli he mielivät voittaa ylivertaisen tappajan. Kolmas tarina Luoti taas sijoittuu toiseen maailmansotaan, vuoteen 1942, jolloin jenkkipilotti Torres (Rick Gonzalez) ja muut lentäjät saavat vastaansa huipputeknologisella aseistuksella varustetun aluksen. 

Muutaman vuoden takainen Prey oli mielestäni aikamoinen riemuvoitto Predator-faneille. Saalistajan vieminen 1700-luvulle taistelemaan Amerikan alkuperäiskansaa vastaan oli mainio konsepti ja herätti faneissa toivon, että saisimme vastaavanlaisia tarinoita yautja-sotureista historian havinoissa. Predator vastaan viikingit. Predator vastaan samurait. Predator toisessa maailmansodassa. Muun muassa näitä ideoita heiteltiin ilmoille ja ne on selvästi kuultu. Mutta sen sijaan, että näistä olisi tehty omat elokuvansa samalla panostuksella kuin Prey, nämä ideat on valitettavasti sullottu animoituun antologiaelokuvaan, joka ei tunnu elokuvalta juuri yhtään. Harmikseni jouduin toteamaan, että nyt se jo tapahtui. Jo toisessa leffassaan Disneyn käsissä Predator on muuttunut sisältölisäykseksi suoratoistopalveluun.

Jokaisessa näistä kolmesta tarinasta olisi ollut valtavasti potentiaalia omiin leffoihinsa, jotka olisi julkaistu vaikkapa muutaman vuoden välein. Nyt tuntuu vain siltä, että Disneyllä on haluttu tyydyttää fanit nopeasti ja menemällä sieltä aidan matalimmasta kohdasta. Jokainen tarinoista jää raakileeksi ja vaikka tapahtuma-aika ja -paikka, sekä tunnelma ja saalistajan varusteet muuttuvat, Predator: Killer of Killers alkaa silti nopeasti toistamaan itseään. Hahmot jäävät puolitiehen, eikä heihin ehdi muodostua tunnesidettä, kun heidän tarinansa on jo ohi ja hypätään satoja vuosia eteenpäin seuraavaan kohtaamiseen. Jännite on lähes olematon. Pahinta on, kun elokuva yrittää puolivillaisesti sitoa nämä tarinat finaalissa toisiinsa. Tässä kohtaa typeräksi muuttunut leffa menetti minusta vähäisenkin otteensa.

Predator: Killer of Killers tarjoaa jatkuvaa toimintaa ja veristä lahtaamista, ja jos se riittää katsojalle, niin kiva. Minut elokuva jätti kylmäksi. Tai siis "elokuva" ja "elokuva". Killer of Killersiä on vaikea edes luonnehtia elokuvaksi. Tämä tuote tuntuu pikemminkin muutamalta jaksolta Predator-animaatiosarjasta, jonka teko kuitenkin pistettiin jäihin kesken tuotannon ja niinpä se, mikä oli saatu valmiiksi niputettiin yhteen ja julkaistiin sellaisenaan. Tätäkö on Predatorin - ja mahdollisesti Alienin - tulevaisuus Disneyn käsissä? Puolivillaisesti tehtyä ja fanipalveluksia viljelevää sisältöä suoratoistopalveluun? Kuinka nopeasti näille franchiseille käy sama kuin Marvelille ja Star Warsille ja kumpaakin avaruushirviötä pusketaan niin paljon joka tuutista, että mielenkiinto lopahtaa?

Jos jotain positiivista voin Predator: Killer of Killersistä todeta, niin se on teknisiltä ansioiltaan pääasiassa mainio. Vaikka aluksi kestääkin tottua pienemmällä kuvataajuudella toteutettuun animaatioon, mikä saa liikkeen näyttämään tökkivältä, visuaalinen jälki on silti pääasiassa oivallista. Hahmot näyttävät hyviltä ja maisemat ovat upeat. Värien käyttö on myös nättiä. Hyvää visuaalisuutta tukee hyvä äänimaailma. Benjamin Wallfisch hyödyntää tuttua tunnusmusiikkia, sovittaen sen eri aikakausille sopivaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Predator: Killer of Killers, 2025, 20th Century Studios, Davis Entertainment, The Third Floor, Twentieth Century Animation

Arvostelu: Maailmojen sota (War of the Worlds - 2005)

MAAILMOJEN SOTA

WAR OF THE WORLDS

Ohjaus: Steven Spielberg

Pääosissa: Tom Cruise, Dakota Fanning, Justin Chatwin, Miranda Otto, Tim Robbins, David Alan Basche, Rick Gonzalez, Yul Vázquez, Lisa Ann Walter, Lenny Venito, Ann Robinson, Gene Barry ja Morgan Freeman

Genre: scifi, jännitys

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

War of the Worlds, eli suomalaisittain Maailmojen sota perustuu H.G. Wellsin kirjaan Maailmojen sota (The War of the Worlds) vuodelta 1898. Vuosien varrella kirjan pohjalta on tehty useita adaptaatioita, joista yksi tunnetuimmista oli Orson Wellesin työstämä radiokuunnelma, joka sai kuuntelijat paniikin valtaan, heidän luullessa avaruusolentojen oikeasti hyökkäävän Maahan. Tehtyään Minority Reportin (2002), ohjaaja Steven Spielberg ja näyttelijä Tom Cruise etsivät kuumeisesti uutta yhteistyöprojektia. Cruise esitteli Spielbergille ideoitaan, joista yksi oli elokuva Wellsin kirjan pohjalta, mistä Spielberg innostui. Josh Friedman työsti ensimmäisen käsikirjoituksen, jonka pohjalta David Koepp laati lopullisen tekstin. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2004 ja lopulta Maailmojen sota sai maailmanensi-iltansa 13. kesäkuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivista palautetta, sekä kolme Oscar-ehdokkuutta (paras äänitys, äänitehosteet ja erikoistehosteet). Itse näin Maailmojen sodan pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja elokuvan loppua lukuun ottamatta pidin näkemästäni. Olen katsonut leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo ainakin vuosikymmen. Kun huomasin Maailmojen sodan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Ray Ferrier yrittää pitää perheensä turvassa, kun maan alta kuoriutuu avaruusolentojen valtavia aluksia, jotka ryhtyvät tuhoamaan ihmiskuntaa.

Elokuvan pääroolissa satamatyöläisenä Ray Ferrierinä nähdään tosiaan Tom Cruise, joka sai Spielbergin tarttumaan projektiin. Tämä oli Cruisen ja Spielbergin toinen yhteistyöelokuva mahtavan Minority Reportin jälkeen ja harmillisesti se jäi myös viimeiseksi, kaksikon ajauduttua riitoihin markkinoinnin aikana, muun muassa Cruisen esiinnyttyä kiusallisesti Oprahin ohjelmassa. Tämä on suuri sääli, sillä molemmat scifielokuvat näyttivät, että Spielberg-Cruise on aikamoinen duo, jolta olisi nähnyt mielellään lisääkin leffoja. Cruise on tuttuun tapaansa erittäin mainio spektaakkelileffan keulakuvana, tulkiten taitavasti hahmonsa monenlaisia suhtautumisia haastavaan tapahtumaketjuun. Sen lisäksi, että avaruuden muukalaiset aloittavat yllättäen hyökkäyksensä ihmiskuntaa kohtaan, Rayn pitäisi myös parantaa suhdettaan lapsiinsa, Justin Chatwinin näyttelemään Robbieen ja Dakota Fanningin näyttelemään Racheliin. Robbiesta on kirjoitettu aika rasittava angstiteini, jonka osuus leffassa jää harmillisen alikehitetyksi, elokuvan keskittyessä enemmän isä-tytär-puoleen Rayn ja Rachelin kanssa. Chatwin tekee parhaansa sillä, mitä käsikirjoitus hänelle tarjoaa ja Fanning on oiva valinta tyttären osaan.

     Elokuvassa nähdään myös Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Miranda Otto Rayn ex-vaimona Mary Annina, Rita Hayworth - avain pakoon -elokuvasta (The Shawshank Redemption - 1994) tuttu Tim Robbins höyrähtäneenä Harlanina ja Lisa Ann Walter Rayn tuttuna Sherylinä. Vuoden 1953 Maailmojen sota -elokuvaa (The War of the Worlds) tähdittäneet Gene Barry ja Ann Robinson nähdään pikaisesti elokuvan lopussa ja tarkkaavaisimmat katsojat voivat bongata Channing Tatumin yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan leffan alussa, juoksemassa avaruusolentojen tripod-alusta pakoon. Sivunäyttelijät ovat hyviä rooleissaan, etenkin Robbins pakkomielteisesti avaruusolennoille vastaiskua suunnittelevana Harlanina.

Jos minulta kysytään, millä elokuvalla on niin kehno loppu, että se meinaa pilata muuten todella hyvän elokuvan, Maailmojen sota nousee usein ensimmäisenä mieleen. Sen enempää loppuratkaisusta paljastamatta sanon vain, että kaiken kypsyttelyn jälkeen finaali tuntuu aivan käsittämättömän laiskalta, suoraan sanottuna aikamoiselta läpsäisyltä katsojan kasvoihin, joka on juuri yli puolentoista tunnin ajan jännittänyt tiivisti Rayn ja tämän lasten yrittäessä selviytyä tuhon ja kaaoksen keskellä. Loppuratkaisu mukailee kyllä Wellsin klassikkokirjaa, mutta tällaisenaan toteutus on pöyristyttävän tönkkö ja laiska. Katsojasta tuntuu herkästi siltä, että loppu olisi alun perin ollut toinen ja jostain syystä se jouduttiinkin hätäisesti kuvaamaan uusiksi tai siltä että rahat loppuivat kesken. Asiaa ei auta, että Morgan Freemanin kertojaäänen täytyy viimeisellä minuutilla selittää, mitä oikein lopussa tapahtui, koska leffa ei osaa sitä muuten avata katsojille.

Ennen tätä turhauttavaa lopetusta Maailmojen sota on erittäin hyvä, paikoin jopa loistava scifispektaakkeli, joka pitää tehokkaan tiukasti katsojasta kiinni läpi kestonsa. Vajaan kahden tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä niin jännittävän ja mukaansatempaavan paketin Spielberg on saanut loihdittua David Koeppin ajoittain ontuvan käsikirjoituksen pohjalta. Alkupää rakentuu tiivistunnelmaisesti kohti ensimmäistä kohtaamista avaruusolioiden kanssa ja heti kättelyssä Spielberg näyttää, että nämä alienit eivät todellakaan ole samoja sympaattisia kavereita kuin nimikko-olio E.T. the Extra-Terrestrialissa (1982) tai edes pääasiassa rauhanomaisia tutkijoita, kuten Kolmannen asteen yhteydessä (Close Encounters of the Third Kind - 1977).

Kohtaamiset avaruusolentojen kanssa ovat toinen toistaan jännittävämpää seurattavaa. Etenkin eräs kellarikohtaus muuttuu suorastaan kauhuksi, kun hahmot yrittävät hiirenhiljaa piilotella avaruusolentojen tutkivaa laitetta. Ihmisten pelkoa ja joukkohysteriaa kuvataan onnistuneesti eri tavoin. Kun tällainen tilanne koittaa, sitä voisi toivoa, että ihmiset osaisivat unohtaa erimielisyytensä ja lyöttäytyä yhteen yhteisen vihollisen päihittämiseksi, mutta tietenkin kaikkihan vain ajavat omaa etuaan, selviytyäkseen kaiken keskellä. Leffasta löytyy joitain varsin kauhistuttavia puolia, mutta Spielberg tuo sekaan myös pientä lämpöä ja herkkyyttä toimivan isä-tytär-kuvion kautta. Onkin siis valtava harmi, että totaalisen lattea loppuhuipentuma syö muuten niin oivallista elokuvaa.

Teknisiltä ansioiltaan Maailmojen sota on myös pääasiassa vakuuttava tapaus. Toki 20 vuotta vanhan elokuvan tietokonetehosteet ovat paikoin vanhentuneet, mutta kun leffan immersio on muuten niin vahva, ajan hampaiden nakertamia efektejä ei juuri jää tapittamaan kriittisemmin. Tripodit näyttävät edelleen vaikuttavan uhkaavilta ja jotkut käytännön tehosteet ovat yhä upeat. Digitehosteita enemmän leffan visuaalista ilmettä syö sama ylivalottuneisuus, mikä häiritsi jo Minority Reportissa. Tätä tapahtuu onneksi vain päiväsaikaan tapahtuvissa kohtauksissa, yökohtausten näyttäessä hyviltä. Kameratyöskentely on pätevää, leikkaus sujuvaa ja niin lavasteet, asut kuin maskeerauksetkin toimivat. Äänimaailma rymistelee vahvasti ja Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin työstämät musiikit toki tehostavat jännittävää menoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

War of the Worlds, 2005, Paramount Pictures, DreamWorks Pictures, Amblin Entertainment, Cruise/Wagner Productions

Arvostelu: Pocahontas (1995)

POCAHONTAS

Ohjaus: Mike Gabriel ja Eric Goldberg

Pääosissa: Irene Bedard, Mel Gibson, David Ogden Stiers, Russell Means, Christian Bale, Linda Hunt, Billy Connolly, Michelle St. John, James Apaumut Fall, Gordon Tootoosis, John Kassir, Frank Welker, Danny Mann, Judy Kuhn ja Jim Cummings

Genre: animaatio, seikkailu, romantiikka

Kesto: 1 tunti 21 minuuttia

Ikäraja: 7

Pocahontas pohjautuu löyhästi tositapahtumiin samannimisen intiaanitytön elämästä. Saatuaan Bernard ja Bianca Australiassa -piirroselokuvan (The Rescuers Down Under - 1990) valmiiksi, ohjaaja Mike Gabriel halusi heti hypätä seuraavan projektin pariin. Hän yhdisti voimansa Joe Grantin kanssa työstääkseen animaatioelokuvaa Pjotr Tšaikovskin Joutsenlampi-baletin (Лебеди́ное о́зеро) pohjalta, mutta projekti ei saanut Disney-yhtiötä innostumaan. Etsiessään uutta aihetta Gabriel löysi kirjan Pocahontasista eräiden kiitospäiväkutsujen aikana ja esitteli ideansa Disney-pomoille, jotka innostuivat siitä suuresti. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja lopulta Pocahontas sai maailmanensi-iltansa 10. kesäkuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka voitti parhaan laulun ja musiikin Oscar-palkinnot, mutta joka sai myös ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta ja erityisesti Amerikan alkuperäiskansalaisilta, joista monet kritisoivat elokuvan ottamia historiallisia vapauksia ja stereotyyppisiä intiaanikuvauksia, kun taas osa kehui, että kyseessä oli ensimmäinen ison luokan Hollywood-elokuva, joka esitti valkoiset julmina kolonialisteina ja käsitteli intiaaneilta ryövättyä maata. Itse näin Pocahontasin ensimmäistä kertaa jo lapsena, mutta tuolloin en juuri piitannut leffasta. Olenkin lämmennyt sille vasta hiljalleen aikuisiällä. Kun huomasin Pocahontasin täyttävän nyt 30 vuotta, päätin tietty katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

1600-luvun alussa englantilaiset uudisasukkaat matkustavat Amerikkaan kullan perässä. Siellä John Smith kuitenkin kohtaa intiaaniprinsessa Pocahontasin ja pian he rakastuvat. Voiko rakkaus kestää, kun Smithin joukot ja Pocahontasin heimo ovat sodassa keskenään?

Elokuvan keskiössä on tietty sen nimikkohahmo Pocahontas (äänenä Irene Bedard, lauluäänenä Judy Kuhn), powhatan-heimon päällikön (Russell Means) tytär, jolle suunnitellaan määriteltyä tulevaisuutta heimon tulevana johtajana. Pocahontasia tällainen ei juuri kiinnosta, vaan hän haluaisi mieluummin seikkailla show'n varastavien pesukarhukaverinsa Meekon ja kolibriystävänsä Flitin kanssa, sekä keskustella henkeviä mystisen Kaarnamuorin (Linda Hunt) kanssa. Pocahontas on kiinnostunut kaikesta uudesta ja niinpä hän iskeekin silmänsä John Smithiin (Mel Gibson), englantilaiseen uudisasukkaaseen, joka on saapunut Amerikkaan. John on taitava taistelija, jolle on pitkään toitotettu intiaanien raakalaismaisuudesta, mutta hänen ennakkoluulonsa saavat asettua syrjään, kun hän rakastuu ensisilmäyksellä Pocahontasiin. Intiaaniprinsessan ja uudisasukkaan välille rakentuva kulttuurirajoja rikkova rakkaustarina on onnistuneen elokuvallinen - eipä Pocahontasin ja John Smithin kohtaaminen tosielämässä nimittäin ollut läheskään näin lämminhenkinen.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat uudisasukkaita johtava kuvernööri Ratcliffe (David Ogden Stiers), hänen uskollinen alamaisensa Wiggins (myös Stiers), Johnia ihaileva Thomas (Christian Bale), Pocahontasin paras ystävä Nakoma (Michelle St. John), sekä intiaanisoturi Kocoum (James Apaumut Fall), jonka on tarkoitus naida Pocahontas. Eikä pidä unohtaa kuvernöörin hienostunutta koiraa, Percyä. Sivuhahmotkin ovat oivallisia. Ratcliffe on mainion katala ja inhottava pahis, joka haluaa löytää kultaa, eikä häntä haittaa, jos sen saadakseen hänen täytyy hävittää alkuperäisväestö tieltä.

Pocahontas on ilmestymisestään asti herättänyt kritiikkiä historiallisesta epätarkkuudestaan. Tosielämässä Pocahontas oli vasta 12-vuotias lapsi, kun John Smith ja muut uudisasukkaat saapuivat, eikä tapaaminen ollut juuri romanttinen. Siirtokunnan ja powhatanien välit olivat aluksi ystävälliset ja he kävivät kauppaa pitkään, kunnes ryhmien välille syntyi jännitettä, minkä seurauksena englantilaiset sieppasivat Pocahontasin. Tyttö käännytettiin kristinuskoon, naitettiin muualle John Rolfelle ja vietiin Englantiin, missä hän sai äkillisen sairauskohtauksen ja menehtyi. Disneyn animaatioelokuva ottaa siis huomattavia vapauksia tästä. Vaikka tiedostankin nämä historialliset vapaudet, miellän silti Pocahontasin pääasiassa oivalliseksi elokuvaksi.

Kritiikin lisäksi Pocahontas sai osakseen myös kehuja siitä, ettei elokuva ryhtynyt kaunistelemaan uudisasukkaita, vaan näytti suoraan näiden julmia ja häikäilemättömiä aikomuksia viedä maat ja rikkaudet alkuperäisasukkailta. Yhdynkin näihin kehuihin. Vaikka kyseessä on Disney-leffa, joka vääristelee tositarinaa, löytyy siitä myös totuuden siementä. Näin aikuisiällä olenkin oppinut arvostamaan leffaa nimenomaan siksi, että koen tämän uudisasukkaiden ja intiaanien välisen konfliktin olevan pääosin onnistuneesti rakennettu. Elokuvasta löytyy hyviä ja valitettavasti luultavasti aina ajankohtaisia teemoja ennakkoluuloista ja kulttuurien kohtaamisesta. Kun elokuvan Pocahontas ja John Smith löytävät nopeasti yhteisen sävelen ja heidän välille syttyy kulttuurierojen ylittävä lempi, samaan aikaan Pocahontasin päällikköisä ja kuvernööri Ratcliffe valmistautuvat lähtemään sotajalalle.

Suunnilleen tunnin ja parinkymmenen minuutin kestossa Pocahontas on sopivan napakka. Vaikka se oikookin mutkia hieman suoriksi ja Pocahontasin ja John Smithin rakkaus syttyy salamannopeasti, eikä leffa lähde juuri selittelemään, miten Pocahontas osaa englantia, kerronta soljuu pääasiassa hyvin. Vajaan puolentoista tunnin mittaan mahtuu niin romantiikkaa kuin kiistelevien tahojen jännitettä. Pakolliset eläinhahmot tuovat sekaan oivaa komediaa ja ylisöpön ja keksejä rakastavan Meeko-pesukerhun menoa katsoisi mielellään vieläkin enemmän. Tietyin muutoksin Pocahontasista olisi voitu saada aikaiseksi isomman joukon juhlima suurklassikko, mutta jo tällaisenaan pidän sitä varsin mainiona teoksena ja tärkeänä osana Disney-historiaa, nostaen lapsikatsojille esille erääseen ihmisryhmään kohdistunutta vääryyttä.

Tuttuun Disney-tyyliin Pocahontas on musikaali. Lauluista tunnetuin, eli Pocahontasin laulama Colors of the Wind voitti täysin ansaitusti Oscar-palkinnon. Voimakkaan laulun aikana iho nousee taatusti kananlihalle. Mainio on myös Pocahontasin toinen laulu, Just Around the Riverbend, jossa hän pohtii, mitä haluaisi elämältään. Pidän paljon Savages-kappaleestakin, jonka aikana uudisasukkaat ja powhatanit valmistautuvat taisteluun. Laulussa heijastellaan tehokkaasti, kuinka nämä eri ryhmät näkevät toisensa raakalaisina ja kuinka pelätessään toisten erilaisuutta, he haluavat hävittää nämä. Loput kappaleet The Virginia Company, Steady as the Beating Drum, Listen With Your Heart ja Mine, Mine, Mine ovatkin taas aika unohdettavia. Vaikka seasta löytyy pari onnistumista, Pocahontasin laulut jäävät jalkoihin Alan Menkenin aiemmille Disney-töille leffoissa Pieni merenneito (The Little Mermaid - 1989), Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991) ja Aladdin (1992).

Vaikka kaikki laulut eivät olisikaan priimaa, ovat Menkenin sävellykset mainiot ja äänimaailma muutenkin väkevästi rakennettu. Visuaalisesti Pocahontas on taattua Disney-laatua. Se on todella taitavasti piirretty. Hahmot liikkuvat sulavasti ja eläinhahmoista on tehty oivallisen hupsuja. Elokuvan visuaalinen voimavara piilee kuitenkin ympäristöissä ja upeassa värien käytössä. Jylhät metsämaisemat ovat toinen toistaan näyttävämpiä ja mukaan mahtuu myös useita kauniita otoksia, jotka tekisi mieli kehystää seinälle - etenkin leffan loppukuva.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pocahontas, 1995, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios