Arvostelu: Pocahontas (1995)

POCAHONTAS

Ohjaus: Mike Gabriel ja Eric Goldberg

Pääosissa: Irene Bedard, Mel Gibson, David Ogden Stiers, Russell Means, Christian Bale, Linda Hunt, Billy Connolly, Michelle St. John, James Apaumut Fall, Gordon Tootoosis, John Kassir, Frank Welker, Danny Mann, Judy Kuhn ja Jim Cummings

Genre: animaatio, seikkailu, romantiikka

Kesto: 1 tunti 21 minuuttia

Ikäraja: 7

Pocahontas pohjautuu löyhästi tositapahtumiin samannimisen intiaanitytön elämästä. Saatuaan Bernard ja Bianca Australiassa -piirroselokuvan (The Rescuers Down Under - 1990) valmiiksi, ohjaaja Mike Gabriel halusi heti hypätä seuraavan projektin pariin. Hän yhdisti voimansa Joe Grantin kanssa työstääkseen animaatioelokuvaa Pjotr Tšaikovskin Joutsenlampi-baletin (Лебеди́ное о́зеро) pohjalta, mutta projekti ei saanut Disney-yhtiötä innostumaan. Etsiessään uutta aihetta Gabriel löysi kirjan Pocahontasista eräiden kiitospäiväkutsujen aikana ja esitteli ideansa Disney-pomoille, jotka innostuivat siitä suuresti. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja lopulta Pocahontas sai maailmanensi-iltansa 10. kesäkuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka voitti parhaan laulun ja musiikin Oscar-palkinnot, mutta joka sai myös ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta ja erityisesti Amerikan alkuperäiskansalaisilta, joista monet kritisoivat elokuvan ottamia historiallisia vapauksia ja stereotyyppisiä intiaanikuvauksia, kun taas osa kehui, että kyseessä oli ensimmäinen ison luokan Hollywood-elokuva, joka esitti valkoiset julmina kolonialisteina ja käsitteli intiaaneilta ryövättyä maata. Itse näin Pocahontasin ensimmäistä kertaa jo lapsena, mutta tuolloin en juuri piitannut leffasta. Olenkin lämmennyt sille vasta hiljalleen aikuisiällä. Kun huomasin Pocahontasin täyttävän nyt 30 vuotta, päätin tietty katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

1600-luvun alussa englantilaiset uudisasukkaat matkustavat Amerikkaan kullan perässä. Siellä John Smith kuitenkin kohtaa intiaaniprinsessa Pocahontasin ja pian he rakastuvat. Voiko rakkaus kestää, kun Smithin joukot ja Pocahontasin heimo ovat sodassa keskenään?

Elokuvan keskiössä on tietty sen nimikkohahmo Pocahontas (äänenä Irene Bedard, lauluäänenä Judy Kuhn), powhatan-heimon päällikön (Russell Means) tytär, jolle suunnitellaan määriteltyä tulevaisuutta heimon tulevana johtajana. Pocahontasia tällainen ei juuri kiinnosta, vaan hän haluaisi mieluummin seikkailla show'n varastavien pesukarhukaverinsa Meekon ja kolibriystävänsä Flitin kanssa, sekä keskustella henkeviä mystisen Kaarnamuorin (Linda Hunt) kanssa. Pocahontas on kiinnostunut kaikesta uudesta ja niinpä hän iskeekin silmänsä John Smithiin (Mel Gibson), englantilaiseen uudisasukkaaseen, joka on saapunut Amerikkaan. John on taitava taistelija, jolle on pitkään toitotettu intiaanien raakalaismaisuudesta, mutta hänen ennakkoluulonsa saavat asettua syrjään, kun hän rakastuu ensisilmäyksellä Pocahontasiin. Intiaaniprinsessan ja uudisasukkaan välille rakentuva kulttuurirajoja rikkova rakkaustarina on onnistuneen elokuvallinen - eipä Pocahontasin ja John Smithin kohtaaminen tosielämässä nimittäin ollut läheskään näin lämminhenkinen.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat uudisasukkaita johtava kuvernööri Ratcliffe (David Ogden Stiers), hänen uskollinen alamaisensa Wiggins (myös Stiers), Johnia ihaileva Thomas (Christian Bale), Pocahontasin paras ystävä Nakoma (Michelle St. John), sekä intiaanisoturi Kocoum (James Apaumut Fall), jonka on tarkoitus naida Pocahontas. Eikä pidä unohtaa kuvernöörin hienostunutta koiraa, Percyä. Sivuhahmotkin ovat oivallisia. Ratcliffe on mainion katala ja inhottava pahis, joka haluaa löytää kultaa, eikä häntä haittaa, jos sen saadakseen hänen täytyy hävittää alkuperäisväestö tieltä.

Pocahontas on ilmestymisestään asti herättänyt kritiikkiä historiallisesta epätarkkuudestaan. Tosielämässä Pocahontas oli vasta 12-vuotias lapsi, kun John Smith ja muut uudisasukkaat saapuivat, eikä tapaaminen ollut juuri romanttinen. Siirtokunnan ja powhatanien välit olivat aluksi ystävälliset ja he kävivät kauppaa pitkään, kunnes ryhmien välille syntyi jännitettä, minkä seurauksena englantilaiset sieppasivat Pocahontasin. Tyttö käännytettiin kristinuskoon, naitettiin muualle John Rolfelle ja vietiin Englantiin, missä hän sai äkillisen sairauskohtauksen ja menehtyi. Disneyn animaatioelokuva ottaa siis huomattavia vapauksia tästä. Vaikka tiedostankin nämä historialliset vapaudet, miellän silti Pocahontasin pääasiassa oivalliseksi elokuvaksi.

Kritiikin lisäksi Pocahontas sai osakseen myös kehuja siitä, ettei elokuva ryhtynyt kaunistelemaan uudisasukkaita, vaan näytti suoraan näiden julmia ja häikäilemättömiä aikomuksia viedä maat ja rikkaudet alkuperäisasukkailta. Yhdynkin näihin kehuihin. Vaikka kyseessä on Disney-leffa, joka vääristelee tositarinaa, löytyy siitä myös totuuden siementä. Näin aikuisiällä olenkin oppinut arvostamaan leffaa nimenomaan siksi, että koen tämän uudisasukkaiden ja intiaanien välisen konfliktin olevan pääosin onnistuneesti rakennettu. Elokuvasta löytyy hyviä ja valitettavasti luultavasti aina ajankohtaisia teemoja ennakkoluuloista ja kulttuurien kohtaamisesta. Kun elokuvan Pocahontas ja John Smith löytävät nopeasti yhteisen sävelen ja heidän välille syttyy kulttuurierojen ylittävä lempi, samaan aikaan Pocahontasin päällikköisä ja kuvernööri Ratcliffe valmistautuvat lähtemään sotajalalle.

Suunnilleen tunnin ja parinkymmenen minuutin kestossa Pocahontas on sopivan napakka. Vaikka se oikookin mutkia hieman suoriksi ja Pocahontasin ja John Smithin rakkaus syttyy salamannopeasti, eikä leffa lähde juuri selittelemään, miten Pocahontas osaa englantia, kerronta soljuu pääasiassa hyvin. Vajaan puolentoista tunnin mittaan mahtuu niin romantiikkaa kuin kiistelevien tahojen jännitettä. Pakolliset eläinhahmot tuovat sekaan oivaa komediaa ja ylisöpön ja keksejä rakastavan Meeko-pesukerhun menoa katsoisi mielellään vieläkin enemmän. Tietyin muutoksin Pocahontasista olisi voitu saada aikaiseksi isomman joukon juhlima suurklassikko, mutta jo tällaisenaan pidän sitä varsin mainiona teoksena ja tärkeänä osana Disney-historiaa, nostaen lapsikatsojille esille erääseen ihmisryhmään kohdistunutta vääryyttä.

Tuttuun Disney-tyyliin Pocahontas on musikaali. Lauluista tunnetuin, eli Pocahontasin laulama Colors of the Wind voitti täysin ansaitusti Oscar-palkinnon. Voimakkaan laulun aikana iho nousee taatusti kananlihalle. Mainio on myös Pocahontasin toinen laulu, Just Around the Riverbend, jossa hän pohtii, mitä haluaisi elämältään. Pidän paljon Savages-kappaleestakin, jonka aikana uudisasukkaat ja powhatanit valmistautuvat taisteluun. Laulussa heijastellaan tehokkaasti, kuinka nämä eri ryhmät näkevät toisensa raakalaisina ja kuinka pelätessään toisten erilaisuutta, he haluavat hävittää nämä. Loput kappaleet The Virginia Company, Steady as the Beating Drum, Listen With Your Heart ja Mine, Mine, Mine ovatkin taas aika unohdettavia. Vaikka seasta löytyy pari onnistumista, Pocahontasin laulut jäävät jalkoihin Alan Menkenin aiemmille Disney-töille leffoissa Pieni merenneito (The Little Mermaid - 1989), Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991) ja Aladdin (1992).

Vaikka kaikki laulut eivät olisikaan priimaa, ovat Menkenin sävellykset mainiot ja äänimaailma muutenkin väkevästi rakennettu. Visuaalisesti Pocahontas on taattua Disney-laatua. Se on todella taitavasti piirretty. Hahmot liikkuvat sulavasti ja eläinhahmoista on tehty oivallisen hupsuja. Elokuvan visuaalinen voimavara piilee kuitenkin ympäristöissä ja upeassa värien käytössä. Jylhät metsämaisemat ovat toinen toistaan näyttävämpiä ja mukaan mahtuu myös useita kauniita otoksia, jotka tekisi mieli kehystää seinälle - etenkin leffan loppukuva.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pocahontas, 1995, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Lilo ja Stitch (Lilo & Stitch - 2002)

LILO JA STITCH

LILO & STITCH

Ohjaus: Chris Sanders ja Dean DeBlois
Pääosissa: Daveigh Chase, Chris Sanders, Tia Carrere, David Ogden Stiers, Kevin McDonald, Ving Rhames, Jason Scott Lee, Zoe Caldwell ja Kevin Michael Richardson
Genre: animaatio, scifi, komedia
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 7

"O'hana means family. Family means nobody gets left behind - or forgotten."

Lilo ja Stitch on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 41. osa. Elokuvan idea on lähtöisin sen ohjaajalta Chris Sandersilta, joka oli jo vuonna 1985 kehitellyt Stitch-nimisen olennon lastenkirjan hahmoksi, mikä ei kuitenkaan johtanut silloin mihinkään. 1990-luvun lopulla Disney halusi tehdä mahdollisimman kokeilunhaluisen ja erilaisen piirroselokuvan ja yhtiö kääntyikin Sandersin idean puoleen. Alun perin elokuvan oli tarkoitus tapahtua Kansasissa, Yhdysvalloissa, mutta Sandersia alkoi kiehtomaan eksoottisemmat Havaijin saaret. Animointi alkoi ja lopulta Lilo ja Stitch sai maailmanensi-iltansa 16. kesäkuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Kriitikot kehuivat elokuvaa ja se oli suuri menestys, jonka ansiosta siitä päätettiin tehdä kokonainen franchise. Itselleni Lilo ja Stitch oli tärkeä elokuva lapsena ja katsoin sen monen monta kertaa. Lisäksi katsoin myös usein suoraan VHS:llä ja DVD:llä julkaistua lisäosaleffaa Stitch! Avaruuskoe 626 (Stitch! The Movie - 2003), sekä Lilo & Stitch -animaatiosarjaa (Lilo & Stitch: The Series - 2003-2006). Viimeisen vuosikymmenen aikana olen katsonut elokuvan pariin otteeseen ja pidän siitä edelleen. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin tietty heti katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi!

Kuusivuotias havaijilaistyttö Lilo löytää erikoisen koiran, jonka hän nimeää Stitchiksi. Stitch ei kuitenkaan ole mikään koira, vaan karkuteillä oleva avaruusolento, jota Galaksien liitto jahtaa.

Elokuvan päähenkilöt ovat tietty sen nimikkohahmot Lilo ja Stitch. Lilo (äänenä Daveigh Chase) on kuusivuotias tyttö, joka asuu kahdestaan isosiskonsa Nanin (Tia Carrere), heidän vanhempiensa menehdyttyä. Orvoksi jääminen ja monimutkikas suhde siskoon ovat tehneet Lilosta hankalan tapauksen, joka on jatkuvasti ongelmissa. Stitch (äänenä hahmon luoja ja elokuvan ohjaaja Chris Sanders) taas on hullun avaruustiedemiehen, Jumban (David Ogden Stiers) luoma avaruuskoe, jonka tarkoituksena on aiheuttaa mahdollisimman paljon tuhoa ja kaaosta. Kun Stitch karkaa vankeudestaan ja päätyy pienelle havaijilaissaarelle, Kaua'ille, on hänen vaikea löytää mitään tuhottavaa. Yhdessä äkkipikaisten Lilon ja Stitchin täytyy löytää itsestään kyky hillitä itseään ja olla mukavia muille.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Jumban kanssa Stitchiä etsimään lähtevä Maa-tutkija Pleakley (Kevin McDonald), Galaksien liiton johtaja (Zoe Caldwell), tämän oikea käsi, järkälemäinen kapteeni Gantu (Kevin Michael Richardson), Naniin ihastunut David (Jason Scott Lee) ja sosiaalityöntekijä Cobra Bubbles (Ving Rhames), joka saapuu arvioimaan, voiko Lilo asua siskonsa luona. Kaikin puolin hahmogalleria on aivan mahtava ja lystikäs. Ääninäyttelijät tekevät kaikki loistotyötä rooleissaan ja hahmojen väliset suhteet ovat yllättävänkin laadukkaasti rakennetut alle puolentoista tunnin leffaksi.

Lilon ja Stitchin taika ei ole vieläkään haihtunut, vaikka sen ilmestymisestä on kulunut jo parikymmentä vuotta ja olen kasvanut huomattavasti siitä, kun näin sen ensimmäisen kerran. Ensinnäkin scifielokuvana se on todella erilainen animaatio verrattuna Disneyn aiempaan tuotantoon. Leffa siis loistaa edukseen prinsessasatujen ja puhuvien eläinten keskellä. Jo vuotta aiemmin Disney oli kokeillut omaa tieteistarinaa Atlantis - kadonneen kaupungin (Atlantis: The Lost Empire - 2001) muodossa, mutta silti se oli perinteisempi seikkailukertomus Liloon ja Stitchiin verrattuna, jonka ensimmäiset kymmenen minuuttia vietetään ulkoavaruudessa, ennen kuin päädytään Havaijille. Lilo ja Stitch onnistuu lyhyessä kestossaankin olemaan erittäin monisävyinen ja -kerroksinen tarina, mistä voi nauttia kuka tahansa vauvasta vaariin.

Tarina kahden todella erilaisen tyypin välille muodostuvasta ystävyydestä on jo kiinnostava ja siitä tekee vielä paremman se, kuinka loistavat hahmot Lilo ja Stitch ovat. Molemmista löytyy paljon enemmän kuin nopealta vilkaisulta voisi luulla ja on erityisen hienoa, kuinka nämä kaksi hankalaksi tuomittua hahmoa löytävät toisistaan hyvät puolet ja tekevät toisistaan parempia niin muille kuin itselleen. Erikoinen ystävyys tarjoaa paljon hauskoja hetkiä, Lilon esitellessä Stitchille havaijilaiselämää (sekä idolinsa Elviksen) ja Stitchin yrittäessä epätoivoisesti löytää edes jotain tuhottavaa pikkukylästä. Muutenkin leffa on erittäin lystikäs ja sen monipuolinen huumorintaju takaa sen, että jokainen pääsee nauramaan elokuvaa katsoessaan.

Riemun ja hauskuuden lisäksi elokuva tarjoaa myös vauhdikkaita lasertaisteluita ja jännitettä, kun muut avaruuden muukalaiset saapuvat etsimään Stitchiä. Kun perheen pienemmät katsojat jännittävät, saavatko oliot napattua Stitchin ja joutuuko Lilo jättämään hyvästit uudelle ystävälleen, aikuiset voivat huomata jännittävänsä toisesta syystä. Elokuvaan on erittäin hienosti kirjoitettu juonikuvio, missä sosiaalityöntekijä Cobra Bubbles saapuu Lilon ja Nanin kotiin selvittämään, voiko Nani toimia Lilon huoltajana, vai pitäisikö Lilo viedä lastenkotiin? Varttuneempana katsojana voi huomata arvostavansa erityisesti Nania ja tämän yrityksiä osoittaa olevansa hyvä huoltaja rakkaalle pikkusiskolleen. Juonikuvio tarjoaa aitoa liikuttavuutta ja täytyy myöntää, että silmäni kostuivat, kun Nani joutuu kertomaan Lilolle mahdollisuudesta, etteivät he välttämättä voi enää asua yhdessä. 

Ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Chris Sanders ja Dean DeBlois ovat siis keksineet veikeän intergalaktisen scifijuonen ja täyttäneet sen suurella sydämellä, hyvillä teemoilla eksyksissä olemisesta ja sitten löytämisestä tavalla tai toisella, sekä perheen merkityksestä, oli perhe sitten tyypillinen tai rikkinäinen. Tekstinsä pohjalta he ovat ohjanneet mukaansatempaavan leffan, mikä on mielestäni yhä yksi Disneyn parhaista. Animaatiopuoli on tietty myös onnistunutta. Visuaalisesti elokuva on ihastuttavan värikäs ja niin scifilokaatiot kuin Havaiji tarjoavat lumoavia maisemia. Hahmot ovat erityisen hyvin animoituja. Sen lisäksi, että Stitch on ulkonäöltään niin suloinen kuin jo ikoninenkin, ihmishahmoista löytyy tiettyä pyöreyttä, mikä on hyvin erilainen ja siten kiinnostava lähestymistapa, kun hahmoja vertaa Disneyn moniin laihoihin ja tikkumaisiin ihmisiin. Äänimaailmakin on oivallinen ja niin Alan Silvestrin seikkailulliset sekä liikuttavat musiikit kuin Elvis Presleyn legendaariset rallatukset luovat ison osan tunnelmasta.

Ja mitä olisikaan Disney-piirretty ilman viittauksia mm. muihin yhtiön elokuviin? Nanin huoneesta voi helposti bongata Mulanin (1998) julisteen, jonka parissa Sanders ja DeBlois työskentelivät ennen Liloa ja Stitchiä. Elokuvaan viitataan myös ravintola Mulan Wokilla, jonka ohi hahmot kävelevät kaupungilla. Lilolla taas on huoneessaan Dumbon (1941) nimikkohahmo pehmoleluna, sekä valokuva Mikki Hiirestä. Stitch puhuu omaa kieltään lähes koko leffan, mutta kun hän saapuu Maahan, voi tarkkaavaisin katsoja kuulla hänen huudahtavan "Chewbacca", mikä on tietty viittaus samannimiseen karvaturriin Tähtien sota -saagasta (Star Wars - 1977-). Stitchin tutkiessa Lilon ja Nanin taloa ensi kertaa, hän kulkee Pixarin leffoissa usein nähdyn punatähtisen keltaisen pallon ohi. On myös hauska silmänisku, kun avaruusolennot viittaavat Maahan pikaisesti "alue 51:nä". Lisäksi niin Stitchin rakentamasta pienoiskaupungista kuin bensiinirekasta ja paloautosta löytyy rekisterikilpi A113, mikä viittaa California Institute of the Artsin animaatioluokkahuoneeseen, missä monet Disneyn animaattoreista opiskelivat.

Yhteenveto: Lilo ja Stitch on mahtava animaatioseikkailu kaikenikäisille. Sen teemat ystävyydestä ja perheestä ovat aidon sydämellisiä ja koskettavia, minkä lisäksi elokuva tarjoaa runsaasti hupia ja vauhdikkaita vaaratilanteita. Elokuvan aikana pääsee vähän väliä naureskelemaan niin hahmojen sanomisille kuin myös hilpeälle fyysiselle komedialle. Jännittäviä hetkiä on myös luvassa, muiden avaruusolentojen jahdatessa Stitchiä ja Nani-siskon yrittäessä keksiä keinon voidakseen pitää Lilon poissa sosiaalityöntekijöiden kynsistä. Vajaan puolentoista tunnin kesto kulkee vauhdilla, mutta siinäkin ajassa tekijät onnistuvat kertomaan vahvan tarinan ja täyttämään sen monipuolisilla tunteilla. Animaatiojälki on todella taidokasta, joten kaikin puolin Liloa ja Stitchiä on suuri ilo katsoa. Elokuva toimii hienosti yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen ja itse pidän sitä edelleen yhtenä Disneyn parhaista filmeistä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Lilo & Stitch, 2002, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios, Walt Disney Feature Animation Florida

Arvostelu: Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991)

KAUNOTAR JA HIRVIÖ

BEAUTY AND THE BEAST

Ohjaus: Gary Trousdale ja Kirk Wise
Pääosissa: Paige O'Hara, Robby Benson, Richard White, Rex Everhart, Angela Lansbury, Jerry Orbach, David Ogden Stiers, Bradley Pierce ja Jesse Corti
Genre: animaatio, seikkailu, romantiikka, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 24 minuuttia / Extended Version: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 7

Beauty and the Beast, eli suomalaisittain Kaunotar ja hirviö on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 30. osa. Elokuva perustuu Jeanne-Marie Leprince du Beaumontin kirjaan "La Belle et la Bête" vuodelta 1756, mikä on lyhennetty versio Gabrielle-Suzanne Barbot de Villeneuven samannimisestä sadusta vuodelta 1740. Jo 1930-luvulla Walt Disney suunnitteli sadun kääntämistä piirrosanimaation muotoon, mutta se projekti ei vain lähtenyt liikkeelle. Vasta 1980-luvun lopulla studio päätti kokeilla tarinaa uudestaan ja elokuvan teko alkoi vihdoin. Kaunotar ja hirviö ilmestyi vuonna 1991 ja se oli suuri hitti, jota kriitikotkin ylistivät. Sitä ylistettiin itse asiassa jopa niin paljon, että se oli ensimmäinen animaatio, joka sai parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden! Nykyään kyseessä onkin yksi Disneyn rakastetuimmista teoksista. Itse näin Kaunottaren ja hirviön ensimmäistä kertaa kahdeksan- tai yhdeksänvuotiaana ja muistaakseni vielä kahtena päivänä peräkkäin. Kesti kuitenkin monta vuotta, ennen kuin näin elokuvan jälleen, mikä tapahtui viime vuonna syntymäpäivänäni, eli niin ikään "prinsessapäivänäni". Blu-rayn sain haltuuni jouluna ja nyt tuntui, että oli aika katsoa elokuva uudestaan.

Keksijä Maurice lähtee tiedemessuille esittelemään uusinta keksintöään, mutta matkalla hän eksyy salaperäiseen linnaan, missä asuva Hirviö vangitsee hänet. Keksijän tytär Belle lähtee etsimään isäänsä ja saa sovittua Hirviön kanssa, että Maurice voi päästä vapaaksi, kunhan Belle pysyy ikuisesti Hirviön vankina. Linnassa Belle alkaa ymmärtämään, keitä linnan asukit oikeasti ovatkaan ja että heille on asetettu kaamea kirous, jonka Belle saattaa kyetä rikkomaan...

Elokuvan pääosassa nähdään kaunotar, eli Belle, joka on kunnon lukutoukka, mikä herättää vahvaa kummastusta kyläläisissä. Monet pitävät häntä outona, mutta Belleä tämä ei vaikuta kiinnostavan. Bellen äänenä kuullaan Paige O'Hara, joka vetää roolin erittäin hyvin. Hahmosta kiinnostuu heti alussa ja hän on hyvä roolimalli pienille katsojille. Parissa kohtaa Belle tosin heittäytyy dramaattiseksi, mikä saattaa mennä hieman yli. Hänen heittäytymisensä surullisena lattialle tai sängylle saivat minut kohottamaan kulmiani hieman huvittuneena.
     Toinen päähenkilö on Hirviö, josta on hienosti saatu tehtyä sekä pelottava että hellyyttävä hahmo. Harmi vain, että Hirviö näytetään liian aikaisin, eikä hahmon piilottelulla kasvateta kunnolla jännitystä. Lapsille Hirviö voi olla yksinään jo liian karmiva, mutta itse jäin kaipaamaan lisää uhkaavuutta hahmoon leffan alussa. Hirviötä esittää Robby Benson, joka on möreän äänensä kanssa oiva valinta rooliin.
     Elokuvan pahis on Gaston, itseään täynnä oleva machoilija, joka haluaa saada Bellen omakseen. Gaston nauttii kylän naisten ihailusta, mutta hänen itsetuntonsa kokee pahan kolauksen, sillä Belle torjuu hänet jatkuvasti. Gastonin iskuyritykset eivät ymmärrettävästi toimi, sillä hän vain kehuskelee itseään ja nauraa Bellen isälle. Gaston on ehdottomasti yksi Disneyn parhaimmista pahishahmoista ja hän osaa olla sekä julma että huvittava. Gastonia ääninäyttelee Richard White, jonka ääni sopii itsekeskeiselle ääliölle. Hänellä on apurina hölmö Töppö, jota ääninäyttelee Jesse Corti ja joka tarjoaa muutamat hyvät naurut.
     Bellen isää, Mauricea, ääninäyttelee Rex Everhart, jonka rooli on huolehtiva, mutta hieman höpsähtänyt isähahmo. Maurice on tosiaan keksijä, minkä takia kyläläiset pitävät häntäkin outona. Valitettavasti läpi elokuvan jää täysin epäselväksi, mitä Bellen äidille on tapahtunut.
     Hirviön linna on täynnä huonekaluiksi muutettuja ihmisiä, joista isoimmissa rooleissa ovat kynttilänjalka Lumiére (Jerry Orbach), Könni (David Ogden Stiers), rouva Pannu (Angela Lansbury) ja hänen poikansa Kippo (Bradley Pierce). Jokainen ääninäyttelijöistä vetää roolinsa hyvin ja omaksi suosikikseni hahmoista on aina noussut Lumiére, joka on aikamoinen hurmuri kynttilänjalaksi.

Elokuva alkaa kertojaäänellä, joka selittää, miten prinssistä tuli Hirviö tyylikkäiden lasimaalausten avulla. Heti alussa esitellään elokuvan keskeinen teema, eli sisäinen kauneus. Ketään ei kannata tuomita ulkoisen olemuksen perusteella, vaan siitä, millainen persoona oikeasti on. Jälleen yksi opetus lapsille Disney-elokuvan muodossa. Siitä tarina lähtee reippaasti käyntiin. Hahmot ja elokuvan maailma esitellään taidokkaasti, eikä aikaakaan, kun Maurice jo päätyy Hirviön linnaan. On hyvin kiehtovaa seurata, kuinka Belle ja Hirviö alkavat vähitellen lämpenemään toisilleen. Leffa ei ole kovin pitkä, mutta se ehtii silti kertoa romanssin tarpeeksi rauhallisesti, jotta se on uskottavaa. Rakkaustarina ei koskaan muutu siirappiseksi, vaikka hempeilyä löytyy, vaan tunnelma on hyvin kaunis ja tästä elokuvasta todella löytyy Disneyn magiaa! Vaikka olenkin mies, voin silti sanoa, että Bellen ja Hirviön tanssikohtaus on aivan ihana. Loppuun on saatu hyvää jännitystä ja lopun suuri taistelu on erinomaisesti toteutettu. Mukana on myös useita hauskoja kohtia.

Vaikka kyseessä onkin hieno teos ja yksi Walt Disneyn loistavimmista klassikoista, on mukana silti joitain juoniaukkoja ja elokuva herättää useita kysymyksiä. Bellen äidin kohtalon lisäksi voi myös ihmetellä, missä Hirviön vanhemmat ovat? Alun mukaan prinssi oli vain noin 10-vuotias muuttuessaan hirviöksi, joten pakkohan hänellä oli vanhemmat olla. Epäkohdista huolimatta Kaunotar ja hirviö on lumoava elokuva, jonka katsoo moneen otteeseen uudestaan ja se toimii aina yhtä loistavasti!

Elokuva on myös piirretty todella taidokkaasti. Hahmojen liikkeet ovat erittäin sulavia - Hirviö on suunniteltu hienoksi ja Lumiéren liekit ovat tyylikäs lisäys. Tyylikkäitä ovat myös taustat, etenkin hirviön linnassa olevat suuret salit, portaikot ja käytävät. Myös kylän visuaalinen toteutus on upea. Ainoa huono puoli on Bellen ja Hirviön tanssikohtaus, jossa tausta on tehty tietokoneella. Vaikka kohtaus on muuten huikea, näin melkein 15 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen voi kuitenkin sanoa, etteivät tanssikohtauksen tehosteet ole kovin hyvin aikaa kestäneet.

Kaunotar ja hirviö on hyvin perinteinen Disney-musikaali ja se voittikin Oscarin parhaasta musiikista. Prologin jälkeen, jota säestää erinomaisesti tunnelmaa luova musiikki, tulee ensimmäinen laulu "Belle", jossa esitellään hyvin päähenkilö ja hänen erilaisuutensa muiden kyläläisten keskuudessa. Kappaleessa esitellään myös Gaston ja hänen apurinsa. Toisena kappaleena on "Gaston", joka tuo vielä paremmin esille Gastonin ylimielistä luonnetta, jota kuitenkin muut kaupungin miehet ihannoivat. Kolmantena kappaleena on oma suosikkini elokuvasta "Be Our Guest", jossa Lumiére ja muut elävät huonekalut toivottavat Bellen tervetulleeksi, laulavat itsestään ja kertovat, kuinka he ovat joutuneet kestämään kirousta jo vuosia. Tämä musikaalinumero on häikäisevän upeasti piirretty! Seuraavana on "Something There", jossa Hirviö ja Belle laulavat alkavasta romanssista ja laulantaan yhtyvät myös huonekalut. Sen jälkeen tulee elokuvan mm. Oscar-palkinnolla huomioitu kaunis nimikkobiisi "Beauty and the Beast", jossa lauletaan kaunottaren ja Hirviön rakkaudesta. Viimeisenä lauluna on "The Mob Song", jossa Gaston ja muut kyläläiset lähtevät Hirviön kimppuun. Mukana on myös "Beauty and the Beast" Celine Dionin ja Peabo Brysonin duettona. Elokuvan pidennetyssä versiossa on kuultavissa myös huonekalujen laulama "Human Again", mikä tuo hyvin lisäsyvyyttä huonekalujen persooniin. Kaunotar ja hirviö on siinä mielessä äärimmäisen onnistunut teos, että sen kaikki laulut ovat todella hyviä. Yleensä musikaaleissa on mukana pari tylsempää täytekappaletta.

Kaunotar ja hirviö ei sisällä paljoa easter eggejä, eli viittauksia muihin elokuviin, mutta se sisältää paljon Mikki Hiiren pään siluettia muistuttavia kuvioita. Myös monista elokuvista tuttu "Wilhelm-huuto" esiintyy leffan loppukahakassa.

Blu-rayn kuvanlaatu on muiden Disney-klassikkojen tapaan upea. Lisämateriaalina yksilevyisellä Blu-ray julkaisulla on poistettuja kohtauksia ja pätkät "Composing a Classic" ja "Broadway Beginnings", joista ensimmäisessä puhutaan elokuvan musiikista ja toisessa puhutaan elokuvan Broadway-musikaalista. Blu-ray sisältää sekä teatteriversion, että pidennetyn version leffasta.

Yhteenveto: Kaunotar ja hirviö on upean lumoava Disney-elokuva, joka toimii yhä vain vuosienkin jälkeen yhtä hienosti. Disney-faneille elokuva on tietysti pakko-ostos ja vaikkei se täysin perinteinen Disneyn prinsessapätkä ole, niin varmasti moni pikkutyttö innostuu Bellen hahmosta. Kaunotar ja hirviö toimii tietysti myös pojille ja ainakin itseäni elokuvassa on aina kiehtonut itse Hirviö. Elokuva sisältää kunnon Disney-taikuutta, joka jaksaa viehättää aina vaan uudestaan. Hahmot ovat mahtavia, huumori naurattaa ja jotkut kohdat jopa jännittävät, minkä lisäksi mukana on myös kauniita kohtauksia. Lapsille Kaunotar ja hirviö saattaa olla paikoitellen liian karmiva, mutta kannattaa se silti muksuille näyttää ja jos et ole katsonut elokuvaa, niin katso se heti! Elokuvalle on tehty jatko-osat Kaunotar ja hirviö - Lumottu joulu (Beauty and the Beast: The Enchanted Christmas - 1997) ja Kaunotar ja hirviö - Bellen lumottu maailma (Beauty and the Beast: Belle's Magical World - 1998), mutta niitä en ole nähnyt. Ensi vuonna on tulossa live action -versio elokuvasta, jossa pääosassa Bellenä on Harry Pottereista (2001-2011) tuttu Emma "Hermione" Watson.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.3.2016 - Muokattu 7.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.goldenglobes.com
Beauty and the Beast, 1991, Walt Disney Pictures