Arvostelu: Karate Kid III (The Karate Kid Part III - 1989)

KARATE KID III

THE KARATE KID PART III

Ohjaus: John G. Avildsen

Pääosissa: Ralph Macchio, Pat Morita, Thomas Ian Griffith, Robyn Lively, Sean Kanan, William Christopher Ford, Jonathan Avildsen, Martin Kove ja Randee Heller

Genre: draama, urheilu

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

Ralph Macchion ja Pat Moritan tähdittämä urheiludraama The Karate Kid (1984) oli suosittu menestys, joten sille tehtiin tietysti jatkoa. Jatko-osa Karate Kid II... kertomus jatkuu (The Karate Kid Part II - 1986) oli vielä isompi hitti, vaikka se saikin ailahtelevaa palautetta, joten kolmannen osan teko lähti pian liikkeelle. Alun perin käsikirjoittaja Robert Mark Kamen halusi työstää esiosan, jossa päähenkilöt olisivat matkanneet unessa 1500-luvun Kiinaan, mutta studio torjui idean täysin. Aluksi Kamen ei ajatellut palata sarjan pariin, sillä hän ei halunnut kierrättää vanhoja ideoita, mutta kun hänelle luvattiin mojova rahasumma, hän päätti lopulta kirjoittaa vielä kolmannen osan. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 1988 ja lopulta Karate Kid III sai ensi-iltansa kesäkuussa 1989. Elokuva sai kuitenkin lähes murskaavan vastaanoton kriitikoilta, eikä se ollut yhtä iso menestys kuin edeltäjänsä. Itse olin aiemmin nähnyt elokuvasarjasta vain ensimmäisen osan ja nyt kun elokuvat ovat jälleen saamassa jatkoa uuden Karate Kid -elokuvan (2024) voimin, minkä lisäksi elokuvia jatkanut Cobra Kai -sarja (2018-) on saamassa viimeisen tuotantokautensa, päätin katsoa koko saagan läpi. Koin ensimmäisen elokuvan aivan mahtavaksi uudelleenkatselullakin ja pidin kakkososasta, mutta kesti muutama kuukausi, kunnes pistin vihdoin Karate Kid III:n pyörimään.

Daniel LaRusso ja herra Miyagi palaavat Okinawasta Yhdysvaltoihin ja joutuvat kamppailemaan taloudellisten haasteiden kanssa. Samalla Danielin nöyryyttämän Cobra Kai -karatedojon menettänyt John Kreese vannoo kostoa ja värvääkin vanhan ystävänsä Terry Silverin avukseen.

Ralph Macchio ja Pat Morita nähdään jo kolmatta kertaa yhdessä nuorena Daniel LaRussona ja tätä kouluttavana herra Miyagina, jotka päättävät siirtyä rauhallisemman elämän pariin bonsai-puukauppiaina, Danielin voitettua karatemestaruuden ja herra Miyagin selvitettyä asiansa kotimaassaan Okinawassa. Macchio ja Morita ovat edelleen hyvässä vedossa rooleissaan. Macchio on energinen Danielina, joka kuitenkin tuppaa tekemään toinen toistaan huonompia ratkaisuja läpi leffan. Morita on tuttuun tapaansa erinomainen Miyagi-mentorina, joka yrittää pitää Danielia oikealla tiellä.

     Vastaansa kaksikko saa ykkösleffasta tutun, Cobra Kaita valmentaneen John Kreesen (Martin Kove), joka vannoo kostoa, Danielin ja Miyagin nöyryytettyä häntä karatekisassa, mikä johti Kreesen uran tuhoutumiseen. Tai siis oikeastaan kaksikko saa vastaansa Terry Silverin (kamppailulajimestari Thomas Ian Griffith ensimmäisessä elokuvaroolissaan), Kreesen ystävän Vietnamin sodan ajoilta, jolta Kreese käy pyytämässä apua Danielin ja Miyagin päihittämiseen. Tai siis oikeastaan-oikeastaan kaksikko saa vastaansa nuoren karatetaituri Mike Barnesin (Sean Kanan), jonka Terry palkkaa taistelemaan Danielin kanssa niin kisassa kuin sen ulkopuolellakin. Kolmikon juonittelu on turhan monimutkikas, ollakseen kuitenkin todella yksinkertainen. Todellista kostoa janoava Kreese jää jopa yllättävän pieneen rooliin, Terryn ja Miken ottaessa jostain syystä suunnilleen koko elämänsä tehtäväksi tuhota Danielin ja herra Miyagin. Griffithin ensikertalaisuus paistaa läpi ja hän tekee Terry-hahmostaan yliampuvan sarjakuvapahiksen ilkikurisen naurun kera. Mike taas on tylsä kopio aiempien elokuvien uhmanuorista, Johnnystä (William Zabka) ja Chozenista (Yuji Okomoto).

Hieman samalla lailla kuin Rocky-nyrkkeilyelokuvien taso hiipui leffa leffalta, myös Karate Kid -elokuvat ovat heikentyneet edetessään. Maisemanvaihdoksen tehnyt Karate Kid II... kertomus jatkuu oli vielä kelpo filmi, mutta valitettavasti Karate Kid III on aika lattea ja pitkäveteinen tapaus. Käsikirjoittaja Robert Mark Kamenilla oli tosiaan varsin villi idea elokuvaan, mutta kun studio torjui tarinan unessa aikamatkan tekevistä Danielista ja herra Miyagista, Kamen päätti mennä siitä, mistä aita on matalin. Karate Kid III on lähinnä todella ponneton toisinto ykköselokuvasta. Leffa kulkee mielikuvituksettomasti samoja latuja, eikä kunnon panostusta tunnu enää löytyvän muilta kuin Macchiolta ja Moritalta.

Cobra Kai -poppoon ilkikurinen juoni on turhauttava ja hieman jopa tyhmä. Heidän yrityksensä saada Daniel ottelemaan uudelleen karateturnauksessa, jotta he voisivat tällä kertaa voittaa hänet, ovat kömpelöitä ja oudon radikaaleja. Heidän suunnitelmansa aiheuttaa eripuraa Danielin ja herra Miyagin välille on väkinäinen. Danielista tehdään aikamoinen tohelo, jotta hän päätyy tajuamattaan tanssimaan kohtaus toisensa perään Cobra Kain pillin tahtiin. Monen mutkan kautta kaikki huipentuu jälleen yhdessä karatematsissa, mutta tällä kertaa menosta puuttuu kaikki jännite ja kunnon konflikti. Karate Kid III on tylsän laskelmoitu joka suhteessa. Erityisesti elokuvan romanttinen puoli kummastuttaa toteutuksellaan. Mukaan on jälleen kirjoitettu uusi nuori neito, johon Daniel iskee silmänsä. Tällä kertaa kyseessä on Robyn Livelyn näyttelemä Jessica, joka työstää erilaisia ruukkuja. Kun kävi ilmi, että Lively olikin vain 16-vuotias ja Macchio oli jopa 27-vuotias, päätettiin romanssintynkä kirjoittaakin oudoksi ystävyydeksi.

Ohjaajan penkillä istuu edelleen John G. Avildsen, joka ei vaikuta olleen yhtään sen innokkaammin mukana kuin käsikirjoittaja Kamenkaan. Avildsen saa näyttelijät antamaan kaikkensa, mutta muuten meno jää varsin mitäänsanomattomaksi. Karate Kid III on kuvattu hyvin, joskin mukana ei ole yhtä tyylikkäitä otoksia kuin kahdessa aiemmassa osassa, kuvaajan vaihduttua, entisen kuvaajan, James Craben sairastuttua ja lopulta menehdyttyä AIDSiin. Lavasteet ovat hienot, asut oivalliset ja maskeeraukset toimivan rujot. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja Bill Conti tunnelmoi edelleen miellyttävästi musiikeillaan. Tästä leffasta todella uupuu kokonaan kunnon rallatuskappale ja viimeistään lopputeksteissä toivoisi, että Joe Espositon You're the Best pärähtäisi soimaan.

Yhteenveto: Karate Kid III on harmillisen laiskaa jatkumoa mahtavasti käynnistyneelle urheiludraamojen sarjalle. Elokuva tuntuu jatkuvasti menevän siitä, mistä aita on matalin ja käsikirjoittaja Robert Mark Kamenin teksti turhauttaa ratkaisuillaan. John G. Avildsenin ohjauskin on tällä kertaa aika ponnetonta. Ralph Macchio ja Pat Morita suoriutuvat yhä mainiosti päärooleista, mutta Thomas Ian Griffith on sen sijaan aika naurettava sarjakuvamaisena pahishahmona. Elokuva ei oikein missään kohtaa nappaa mukaansa, vaan sen katselu muuttuu ajoittain aika pitkäveteiseksi puuhaksi. Hahmojen välille rakennettu konflikti tuntuu löyhältä ja kun päästään vihdoin pakolliseen loppuotteluun, ei siitä löydy jännitettä. Karate Kid III on valitettavan puolivillaisesti tehty raina, jota voi suositella vain, jos innostuit kahdesta aiemmasta osasta todella paljon ja silloinkin varauksella. Tällä hetkellä jännitän lähinnä sitä, pystyvätkö seuraavat leffat, lähes täysin uusien näyttelijöiden kanssa tehty Karate Kid saa seuraajan (The Next Karate Kid - 1994) ja uudelleenfilmatisointi The Karate Kid (2010) kääntämään sarjan suuntaa takaisin ylöspäin, vai jatkuuko alamäki edelleen...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Karate Kid Part III, 1989, Columbia Pictures, Weintraub International Group

Arvostelu: Venetsian aaveet (A Haunting in Venice - 2023)

VENETSIAN AAVEET

A HAUNTING IN VENICE

Ohjaus: Kenneth Branagh

Pääosissa: Kenneth Branagh, Tina Fey, Kelly Reilly, Riccardo Scamarcio, Jamie Dornan, Camille Cottin, Kyle Allen, Jude Hill, Michelle Yeoh, Ali Khan, Emma Laird ja Rowan Robinson

Genre: rikos, mysteeri, jännitys

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 12

A Haunting in Venice, eli suomalaisittain Venetsian aaveet perustuu Agatha Christien Hercule Poirot -kirjaan Kurpitsajuhla (Hallowe'en Party - 1969) ja se on ohjaaja-päätähti Kenneth Branaghin kolmas Poirot-elokuva Idän pikajunan arvoituksen (Murder on the Orient Express - 2017) ja Kuolema Niilillä (Death on the Nile - 2022) jälkeen. Alun perin vuodelle 2020 tarkoitettu Kuolema Niilillä joutui odottamaan julkaisuaan jopa kaksi vuotta koronaviruspandemian takia, minä aikana Branagh ja kaksi edellisosaakin käsikirjoittanut Michael Green ryhtyivät työstämään kolmatta leffaa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja nyt Venetsian aaveet on saapunut elokuvateattereihin. Itse en paljoa piitannut Idän pikajunan arvoituksesta ja Branaghin tulkinnasta mestarietsivänä, mutta mielestäni Kuolema Niilillä oli parempi teos ja varsin kelpo murhamysteeri. Odotukseni kolmatta filmiä kohtaan eivät silti erityisemmin nousseet, eivätkä trailerit voittaneet minua puolelleen. Kävin siitä huolimatta katsomassa Venetsian aaveet heti ensi-iltapäivänä.

Mestarietsivä Hercule Poirot on jäänyt eläkkeelle ja muuttanut Venetsiaan. Siellä hän osallistuu eräänä iltana halloween-juhlissa spiritismituokioon, jossa on tarkoitus ottaa yhteys juhlien järjestäjän vuotta aiemmin kuolleeseen tyttäreen. Kun juhlien aikana eräs vieraista löydetään murhattuna, Poirotin täytyy selvittää, kuka on murhan takana?

Kenneth Branagh nähdään jo kolmatta kertaa mestarietsivä Hercule Poirotina, joka on tosin luopunut hommistaan ja nauttii eläkepäivistään Italian Venetsiassa. Mutta koska Poirot-leffa ilman etsivänhommia olisi tylsä tapaus, Poirot joutuu palaamaan vanhoihin töihinsä, kun hän osallistuu juhliin halloweenina ja eräs vieraista löytyy murhattuna. Leffa leffalta olen alkanut lämmetä Branaghin Poirot-tulkinnalle. Idän pikajunan arvoituksessa pidin miehen suoritusta kömpelönä, yliampuvan muhkeita viiksiä naurettavina ja aksenttia teennäisenä. Nyt Venetsian aaveisiin päästessä olen jollain tapaa hyväksynyt Branaghin version ikonisesta mestarietsivästä. Aksentti on edelleen väkinäinen ja viikset koomiset, mutta Branaghin esiintyminen on muuttunut luontevammaksi ja tässä hän tekee ehkä jopa parasta työtään elokuvasarjan aikana.

     Muita hahmoja ja samalla tämänkertaisia murhaepäiltyjä ovat Poirotin henkivartija Vitale Portfoglio (Riccardo Scamarcio), Poirotin halloween-juhliin houkutteleva kirjailija Ariadne Oliver (Tina Fey), juhlien emäntä Rowena Drake (Kelly Reilly), tämän vuotta aiemmin kuolleen Alicia-tyttären ex-mies Maxime Gerard (Kyle Allen), Drakejen kodinhoitaja Olga Seminoff (Camille Cottin), lääkäri Leslie Ferrier (Jamie Dornan) ja hänen poikansa Leopold (Jude Hill), sekä spiritismi-istuntoa pitävä meedio Joyce Reynolds (Michelle Yeoh) ja hänen assistenttinsa, Hollandin sisarukset Desdemona (Emma Laird) ja Nicholas (Ali Khan). Sivunäyttelijät suoriutuvat pääasiassa kelvollisesti osistaan, joskin Dornanin työ on hieman ontuvaa sotatraumojen kanssa painiskelevana lääkärinä. Fey on sivuosista parhaassa vedossa kirjailijana, jonka töissä muuten esiintyy Poirotista inspiraationsa saanut suomalaisetsivä!

Venetsian aaveet jatkaa Branaghin kelvollisten Poirot-leffojen linjaa toimivasti, mutta mitään ihmeellistä näillä elokuvilla ei vieläkään saada aikaiseksi. Se kuitenkin erottuu kivasti edukseen kahteen edellisosaan verrattuna. Ykkösleffan tapahtuessa pikajunassa ja kakkosleffan jokilaivalla, venetsialainen kartano on jo toisenlainen tapahtumapaikka, mutta sen lisäksi myös filmin henki poikkeaa aiemmista. Kuten jo nimestä voi päätellä, tämänkertaiseen murhamysteeriin on tuotu mukaan jonkinlaista kummituspuolta, millä pistetään Poirotin uskomukset koetukselle. Voiko kaikelle löytää järkevän selityksen, vai onko maailmassa jotain yliluonnollista? Tällä kummitusosastolla Branagh tuo sarjaan myös kauhuvaikutteita. Vaikka ajoittain Branagh onnistuukin kasvattelemaan jännitystä, hän luo kauhunsa turhankin halvasti kovaäänisten äkkisäikäytysten ja genrelle tyypillisimpien kliseiden varaan. Toisaalta kauhulainailut saavat Venetsian aaveet erottumaan edukseen, mutta samalla ne tuntuvat herkästi oudoilta ja jopa takuulla monia katsojia luotaantyöntäviltä Hercule Poirot -rainassa.

Tämänkertainen murhatutkimus on kiinnostava, etenkin kun siihen liittyy vuotta aiemmin tapahtunut selittämätön kuolema, jonka kaikki muut uskovat johtuvan kirotun kartanon henkiolennoista, mutta jolle Poirot etsii tietty loogista ja maanläheisempää syytä. Nykypäivänä, kun elokuvia venytellään tarpeettomasti liian pitkiksi, Branagh on sentään älynnyt pitää leffansa reippaasti alle parituntisena. Toisinaan tuntuu siltä, että leffa kiirehtii ja etenkin lopun suuret paljastukset tarjotaan hassun äkkinäisesti. Branagh ja kirjoittaja Michael Green tekivät paljon muutoksia alkuperäiseen Christien kirjaan, mutta eivät millään onnistu ylittämään murhamysteeritarinoiden mestaria tai edes pääsemään lähellekään samaa tasoa oveluudessa.

Teknisiltä ansioiltaan Venetsian aaveet on pääasiassa menevästi toteutettu. Se on suurimmaksi osaksi hyvin kuvattu, mutta jotkut vinksahtaneet lähikuvat hahmoista tuntuvat oudoilta välirikoilta muuten tyylikkäässä kameratyöskentelyssä. Leikkaus on tarpeeksi sulavaa ja sen parasta antia on, kun Poirot kuulustelee Hollandin sisaruksia ja kohtaukset leikataan nokkelasti ristiin. Lavasteet ja asut ovat hienot ja valaisu oivallista. Äänitehosteet luottavat liikaa koviin pamauksiin kauhupuolella, mutta musiikkiosastolla säveltäjä Hildur Guðnadóttir tunnelmoi pätevästi, vaikka osa sävelmistä muistuttaa kenties turhankin paljon naisen palkintoja kahmineesta työtä Jokerin (2019) parissa.

Yhteenveto: Venetsian aaveet on kelpo lisäys Kenneth Branaghin Hercule Poirot -elokuvien sarjaan. Elokuva erottuu edukseen kauhuvivahteillaan, mutta harmillisesti Branagh luottaa tällä osastolla liikaa genrelle tyypillisimpiin kliseisiin ja tavanomaisen tylsiin ja kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin. Itse murhamysteeri vie kivasti mukanaan ja vaikka ajoittain elokuva tuntuu kiirehtivän, on silti hyvä, että leffa on älytty pitää alle parituntisena ja napakkana. Muutoksia lähdemateriaaliin on tehty, mutta Branagh ja kirjoittaja Michael Green eivät päihitä Agatha Christietä oveluudessa. Muutamia kömpelöitä kuvakulmia lukuun ottamatta filmi on visuaalisesti tyylikäs. Branaghin Poirot-rainat eivät vieläkään tavoita mitään tähtiä taivaalta, mutta Venetsian aaveet on silti kelvollinen etsiväjännäri, jonka luulisi viihdyttävän lajityypin faneja. Olen hiljalleen alkanut lämmetä Branaghin tulkinnalle ikonisesta mestarietsivästä, enkä pistäisi vastaan, vaikka neljäskin filmi tehtäisiin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

A Haunting in Venice, 2023, 20th Century Fox, 20th Century Studios, Kinberg Genre, Scott Free Productions, Mestiere Cinema, TSG Entertainment, The Mark Gordon Company

Arvostelu: After Everything (2023)

AFTER EVERYTHING

Ohjaus: Castille Landon

Pääosissa: Hero Fiennes Tiffin, Mimi Keene, Stephen Moyer, Louise Lombard, Josephine Langford, Benjamin Mascolo, Chance Perdomo ja Kiana Madeira

Genre: draama, romantiikka

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 12

Anna Toddin kirjaan perustuva elokuva After (2019) oli negatiivisista arvosteluistaan huolimatta taloudellinen menestys, joten jatkoa oli luvassa. After We Collided (2020) ja After We Fell (2021) saivat kumpikin edeltäjäänsä nuivemman vastaanoton niin kriitikoilta kuin kirjojen faneilta, sekä menestyivät jokainen edeltäjäänsä huonommin. Neljäs ja samalla viimeinen kirja päätettiin jakaa kahdeksi elokuvaksi, jotka kuvattiin peräkkäin loppuvuodesta 2021. Niistä ensimmäinen osa After Ever Happy (2022) menestyi kehnosti teattereissa ja sai murskapalautetta kriitikoilta. Jatko-osa päätettiin silti julkaista ja nyt elokuvasarjan huipentava After Everything saapuu elokuvateattereihin. Itse olen inhonnut leffasarjan jokaista osaa, mutta olen silti käynyt katsomassa uusimman osan aina, kun sellainen on julkaistu. Suorastaan suutahdin, kun alun perin päätösosaksi luultu After Ever Happy paljasti vasta viimeisillä minuuteillaan jäävänsä kesken, juuri kun olin kuvitellut sarjan päättyvän siihen. Hammasta purren kävin silti katsomassa After Everythingin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Suututettuaan Tessan kirjoittamallaan "After"-kirjalla, murtunut Hardin matkustaa Portugaliin, missä hän kohtaa Natalien, toisen nuoren naisen, jota hän kohteli kaltoin aiemmin.

Hero Fiennes Tiffin palaa rooliinsa Hardin Scottiksi, nykynuorison kutsumana käveleväksi "red flagiksi". Nuori angstipoika on jälleen kerran rypemässä huonon käytöksensä ja tyhmien tekojensa aiheuttamien ongelmien muodostamassa itsesäälissä, hukuttaen murheitaan jatkuvaan viskin kittaamiseen ja Tessan perään itkeskelyyn. Hardinilla ei ole aikomustakaan päästä yli rakastamastaan naisesta, vaan silloin kun hän ei lähettele tälle epätoivoisia viestejä, hän tuijottaa tämän kuvia tietokoneensa näytönsäästäjältä. Menetettyään muusansa, Hardin ei myöskään keksi aihetta uudelle kirjalleen. Fiennes Tiffin jatkaa todella tympeällä linjallaan, eikä hän ole kehittynyt näyttelijänä yhtään näiden viiden elokuvan varrella. Hänen hahmollekaan ei ole kirjoitettu minkäänlaista kehitystä, vaikka tämä kovasti yrittää väittää muuttuneensa. En olisi uskonut käyttäväni tätä ilmaisua arvosteluissani, mutta Hardin on malliesimerkki incelistä, vastentahtoisessa selibaatissa elävästä miehestä, joka käyttäytyy todella toksisesti naisia kohtaan ja uhriutuu sen jälkeen.

     Josephine Langfordkin palaa rooliinsa Tessa Youngiksi, joskin vain muutaman minuutin ajaksi. Langfordilla on luultavasti ollut kuvauspäiviä After Everythingin parissa enintään kolme. Tämän takia elokuva kärsii vieläkin enemmän. Edellisissä osissa sentään toinen päänäyttelijöistä osasi näytellä, mutta nyt jäljellä on pelkkä lahjaton Fiennes Tiffin. Tessan sijaan elokuva keskittyy naisosastollaan Natalieen, jota näyttelee Netflixin Sex Education -sarjasta (2019-2023) tuttu Mimi Keene ja jota stalkkaava Hardin seuraa Portugaliin. Hardin on toiminut inhottavasti myös Natalieta kohtaan ja hahmojen välille rakennetaan niin konfliktia kuin mahdollista uutta kiinnostusta toisiaan kohtaan. Keenen ja Fiennes Tiffinin väliltä löytyy vielä vähemmän kemiaa kuin Fiennes Tiffinin ja Langfordin väliltä ja uusi naishahmo elokuvasarjan viimeisessä osassa tuntuu kummalliselta ja pakotetulta lisädraamalta.

Huh, nyt se on vihdoin lusittu läpi ja Hardinin ja Tessan suhdesotkut on kärsitty loppuun - ja toivottavasti lopullisesti. After Everything osoittaa nopeasti, että oli virhe jakaa viimeinen kirja kahteen osaan, sillä kerrottavaa ei oikeastaan enää ole. Elokuvantekijät ovatkin päätyneet tekemään paljon hatusta keksittyjä ratkaisuja, jotka takuulla hiertävät kirjasarjan vannoutuneita faneja. Tessaa on tosiaan mukana tuskin lainkaan ja suuri osa rainasta käytetään Hardinin ryyppäämiseen ja tytön perään surkutteluun. Ei kestä kauaa, kun tämä ylidramaattinen masentelu käy todella pitkästyttäväksi. Toki luultavasti itse kukin on joskus kokenut musertavan eron ja minunkin sydän on pariin kertaan särjetty ja kurjuuksissa on tullut vellottua. Se onkin sitten eri asia seurata jonkun hahmon kurjuuksissa vellomista, etenkin kun ärsyttävää hahmoa kohtaan ei ole vieläkään muodostunut minkäänlaista sympatiaa.

Jälleen kerran After-elokuva onnistuu melkein huijaamaan, että sillä voisi olla jotakin fiksua sanottavaa myrkyllisistä teiniromansseista ja kuinka olisi kaikille parasta vain pysyä kaukana toisistaan, mutta eipä elokuvasarjaa kiinnosta sellainen. On pöyristyttävää yhä 2020-luvulla katsoa elokuvaa, missä näin kovasti yritetään romantisoida törkeää käytöstä naisia kohtaan ja vielä markkinoida elokuva nuorille naisenaluille. Natalieen liittyvä sivujuoni on typerryttävää ajanhukkaa, osoitus siitä, ettei Hardin ikinä oikeasti opi, sekä puhtaasti täytettä, jotta myös Anna Toddin Before-kirja (2015) saataisiin tavalla tai toisella siirrettyä elokuvamuotoon. Raivostuttavan pitkästyttävän murjottamisen jälkeen leffa vie koko sarjan kummallisen kiirehtien loppuun. Siinä, missä ensimmäiset tunti ja vartti saisi helposti tiivistettyä vaikka 45 minuuttiin, viimeinen vartti kaipaisi enemmän hengitystilaa, sillä nyt tarina niputetaan niin mitäänsanomattoman tyhjentävästi, että tuntuu siltä, ettei tekijöitäkään enää kiinnostanut. Noh, nyt se on taputeltu ja toivottavasti näistä rainoista ei tarvitse puhua enää uudestaan. Lukuun ottamatta vuoden 2023 huonoimpien elokuvien listaa laatiessa...

Elokuvan ohjauksesta vastaa pari edellistäkin osaa ohjannut Castille Landon, joka toimii nyt myös käsikirjoittajana. Landon on päättänyt viime metreillä heittää lähdemateriaalin lähes täysin roskakoriin ja soveltaa omiaan. Landonin ohjaus käy jatkuvasti melodramaattiseksi ja romanttiset puolet taas korneiksi. Hänen rustaama dialogi on sarjalle ominaiseen tapaan puista ja kiusallista. On hämmentävää, että naisohjaaja-käsikirjoittaja tekee elokuvastaan näin toksista miesmallia ihannoivan. After Everything on kelvollisesti kuvattu ja jos jotain, niin sentään Lissabonin maisemia on kiva ihastella. Lavasteet, asut ja eräs rujo maskeeraus ovat oivalliset ja äänimaailmakin on toimivasti rakennettu. George Kallisin säveltämät musiikit eivät kuitenkaan mitenkään erotu edukseen, sillä leffa on niin täynnä eri biisejä muilta artisteilta.

Yhteenveto: After Everything on surkea päätösosa kenties tämän hetken surkeimmalle elokuvasarjalle. Myrkyllistä teinirakkautta romantisoiva sarja käyttää suuren osan finaalistaan ylidramaattiseen murjottamiseen, joka käy hermoille nopeasti. Josephine Langford loistaa poissaolollaan, samalla kun Hero Fiennes Tiffin näyttää ihan tosissaan, kuinka huono näyttelijä hän on. Hänen esittämänsä Hardin on esimerkki-incel, kävelevä "red flag" ja muutenkin toksisen miesmallin esikuva. Tämän mököttämistä ja ryyppäämistä on tuskastuttavaa katsella, etenkin kun hahmolle kirjoitettu "kehityskaari" on näin löyhä. Lopulta on selvää, että mitään ei ole ihan oikeasti opittu. Elokuvantekijöiden keksimä Portugal-osio tuntuu lopulta aika turhalta lisädraamalta ja sitten taas todellinen huipennus hutiloidaan niin nopeasti pois alta, että vannoutuneimmalle fanillekin jää takuulla tyhjentävä fiilis. After-elokuvasarja olisi voinut oikeasti sanoa jotain toksisista parisuhteista ja siitä kuinka nämä "pahat pojat" eivät saa muuta aikaan kuin vuosiksi puhuttavaa terapiassa. Mutta ei. Leffasarja uiskentelee pohjamudissa viimeiseen saakka ja markkinoi teinitytöille todella kummallisia ideoita. On kummallista, että 2020-luvulla naisille julkaistaan jotain näin mautonta, naisia aliarvioivaa ja halventavaa. Toivon todella, että After Everything on ihan oikeasti elokuvasarjan päätösosa. Before-elokuvasta on ollut puhetta, mutta tässä leffassa käydään jo läpi sen kuvioita, eli toivottavasti tekijät ovat ymmärtäneet jättää sen rainan sikseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

After Everything, 2023, Voltage Pictures, Wattpad

Arvostelu: Nunna II (The Nun II - 2023)

NUNNA II

THE NUN II

Ohjaus: Michael Chaves

Pääosissa: Taissa Farmiga, Jonas Bloquet, Katelyn Rose Downey, Storm Reid, Anna Popplewell, Suzanne Bertish, Léontine d'Oncieu, Anouk Darwin Homewood, Peter Hudson, Maxime Elias-Menet, Pascal Aubert ja Bonnie Aarons

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

James Wanin ohjaama "tositapahtumiin" perustuva kauhuelokuva Kirottu (The Conjuring - 2013) oli iso menestys, jota kriitikotkin kehuivat, joten jatkoa oli luvassa. Kirottu 2:ssa (The Conjuring 2 - 2016) esitelty nunnademoni Valak nousi niin suosituksi, että hahmon ympärille päätettiin tehdä oma elokuvansa. Nunna-leffa (The Nun - 2018) sai lähinnä negatiivista palautetta niin kriitikoilta kuin katsojilta, mutta se oli taloudellinen hitti, joten jatko-osaa ryhdyttiin heti suunnittelemaan. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja nyt Nunna II on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin Valak-nunnaa karmivana Kirottu 2:ssa, mutta mielestäni hahmon oma elokuva oli turhauttava pettymys. Odotukseni jatko-osaa kohtaan olivat todella matalat, mutta päätin silti käydä katsomassa Nunna II:n heti sen ennakkonäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Kun nunnaa esittävän Valak-demonin riivaama Maurice kylvää tuhoa kirkoissa halki Euroopan, sisar Irene matkustaa Pariisiin, yrityksenään pysäyttää demoni lopullisesti.

Taissa Farmiga, Jonas Bloquet ja Bonnie Aarons palaavat rooleihinsa sisar Ireneksi, Frenchienäkin tunnetuksi Mauriceksi, sekä nunnana esiintyväksi Valak-demoniksi, joka palaa aiheuttamaan ikävyyksiä, tällä kertaa Mauricea hyödyntäen, kuten ykkösleffan lopussa kävi ilmi. Farmiga suoriutuu toistamiseen hyvin osastaan ja hänen hahmoaan ryhdytään syventämään elokuvan edetessä. Kun Valakin paluu käy selväksi, Irene empii ensin, mutta kokee sitten vastuukseen päihittää demonin pysyvästi. Bloquet vakuuttaa ykköselokuvaa paremmin Mauricena, joka ei ole enää pelkkä vitsiniekka, vaan joutuu kamppailemaan Valakin riivaamana. Aarons jatkaa pätevästi karmivana nunnana patsastelua, joskin kun demoni ryhtyy ärjymään kohti kameraa, meno muuttuu tälläkin kertaa enemmän koomiseksi kuin pelottavaksi.

     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään muun muassa Irenen mukaan lähtevä sisar Debra (Storm Reid), sekä ranskalaisessa koulussa opettava Kate (Anna Popplewell), hänen tyttärensä Sophie (Katelyn Rose Downey), sekä koulua johtava Madame Laurent (Suzanne Pertish). Reid toimii hyvin Farmigan rinnalla ja nuori Downey on mainio löytö sympaattisen, joskin elokuvan loppupäässä jatkuvalla kirkumisellaan ärsyttävämmäksi käyvän Sophien osaan. Narnia-fantasialeffoista (2005-2010) tuttu Popplewell jää pienempään rooliin, mutta ajaa tonttinsa hyvin, kuten tekee Pertishkin.

Nunna II on yllättäen parempi elokuva kuin ensimmäinen Nunna, mutta ei se silti erityisen hyvä teos ole. Tekijät ovat kuitenkin selvästi ottaneet opikseen ykkösosan saamista moitteista ja esimerkiksi itse nunnademonia näytetään paljon säästeliäämmin ja sitä kautta tehokkaammin. Valakin karmivuus perustuu enemmänkin taustalla pimeydessä virnuiluun ja hitaisiin liikkeisiin, mutta heti, kun demoni ryhtyy rääkymään kohti kameraa, näky lähinnä huvittaa. Elokuva on muutenkin kauhuosastollaan onnistuneempi, eikä se luota jatkuvasti samoihin kuvauskikkoihin tai pelkkiin kovaäänisiin säikäytyksiin. Niitäkin kyllä löytyy, mutta onneksi hieman monipuolisemmin. Kauhukliseiltä ei vältytä millään, vaan heti ensikohtauksesta asti, missä poika käväisee pimeässä kellarissa ja siellä pimeyden keskeltä jokin tuntematon potkaisee hänen pallonsa takaisin, ovat säikyttelyt varsin peruskauraa genren ystäville. Pari ihan tehokastakin pelottelua mahtuu sekaan ja yleisesti leffa onnistuu pitämään yllä karmivaa ilmapiiriä, toisin kuin nopeasti pliisuksi muuttunut ykkösosa.

Elokuva kompastelee kuitenkin käsikirjoitukseensa, joka kiertää pitkälti kehää, saadakseen hahmot yksi kerrallaan kohtaamaan Valakin. Kohtaukset kierrättävät hieman itseään, jonkun yksinäisen kuullessa jostain kolauksen tai nähdessä jonkin vilauksen ja lähtiessä tutkimaan asiaa, mikä tietty johtaa äänten katoamiseen ja siihen, että jokin hyppää esiin. Böö! Vaikka teksti yrittääkin pohjustaa merkittäviä asioita, tekee se homman hieman kömpelösti, joutuen lopulta puhtaasti selittämään katsojalle kaiken, jottei mikään jäisi epäselväksi. Elokuvan todellinen kompastuskivi on kuitenkin sen loppuhuipennus, mikä tuntuu vaivaavan lähes kaikkia Kirottu-universumin leffoja. Lopputaistelu Valakia vastaan on aika tylsä ja ratkaisuiltaan jopa koominen, etenkin kun Valak lähinnä vain seisoskelee jättimäisenä taustalla ja heittelee hahmoja erilaisilla esineillä kuin mikäkin videopelivastus.

Nunna II:n ohjauksesta vastaa Kirottu-universumin nykyinen luottotekijä, Michael Chaves, joka ohjasi myös Itkevän naisen kirouksen (The Curse of La Llorona - 2019) ja Kirottu 3: Paholaisen vallassa (The Conjuring: The Devil Made Me Do It - 2021). Chaves jatkaa keskinkertaisella linjallaan, rakentaen pelottelut aika geneeristen tekniikoiden varaan. Koko universumin käynnistänyt James Wan hyödynsi myös paljon kliseitä, mutta huomattavasti tyylitajuisemmin, mitä hänen seuraajansa eivät taida. Elokuva on kuvattu ihan hyvin, mutta todella turhauttavasti valaistu. Jopa päiväsaikaan sijoittuvat kohtaukset ovat ajoittain niin himmeitä, että ruudulla tapahtuvasta on toisinaan vaikea saada tolkkua. Lavasteet ovat oivalliset, joskin ranskalainen sisäoppilaitos ei ole lokaationa yhtä vaikuttava kuin ykkösleffan romanialaisluostari. Asut ja maskeeraukset ovat myös mainiot. Etenkin eräs asulla ja maskein toteutettu mörökölli on hieno ilmestys. Erikoistehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on rakennettu tyypilliseen kauhutyyliin korostamaan kaikkia narinoita ja kolahduksia, kun ryhdytään kasvattelemaan kohti säikäytystä. Marco Beltramin musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla, jäämättä mitenkään mieleen.

Yhteenveto: Nunna II on ykkösosaa parempi, mutta silti aika keskinkertainen kauhuelokuva. Sen löyhä käsikirjoitus kiertää suuren osan ajasta kehää, tarjotakseen joka hahmon kautta pelotteluja nunnademoni Valakin kanssa. Pelottelut rakentuvat tuttuihin kliseisiin, mutta osa niistä ovat jopa varsin toimivia. Yleisesti ilmapiiri on karmivampi kuin viimeksi, vaikkei kouluasetelma olekaan tapahtumapaikkana yhtä hyytävä kuin ykkösleffan luostari. Itse nunnaa on ymmärretty käyttää huomattavasti säästeliäämmin ja vasta lopussa videopelivastusta muistuttavaksi patsastelijaksi muuttuva Valak menettää tehonsa. Näyttelijät toimivat passelisti rooleissaan ja lukuun ottamatta turhankin pimeää valaisua, leffa on myös teknisiltä puoliltaan toimiva. Nunna II on askel parempaan suuntaan Valakin omien elokuvien puolella, mutta jää silti varsin keskinkertaiseksi kauhurainaksi. Jos olet tykästynyt Kirottu-universumiin, veikkaisin Nunna II:kin toimivan ja suosittelen käymään katsomassa leffan vaikkapa kaveriporukalla - mutta totta kai asiallisesti käyttäytyen. Ennakkonäytös, jossa itse olin leffaa katsomassa, oli täynnä ääneen keskustelevia, hihitteleviä, valkokangasta kuvaavia ja muuten vain puhelimiaan räplääviä ryhmiä.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Nun II, 2023, New Line Cinema, Atomic Monster, The Safran Company

Arvostelu: Equalizer 3 - The Final Chapter (The Equalizer 3 - 2023)

EQUALIZER 3 - THE FINAL CHAPTER

THE EQUALIZER 3

Ohjaus: Antoine Fuqua

Pääosissa: Denzel Washington, Dakota Fanning, Remo Girone, Eugenio Mastrandrea, Gaia Scodellaro, Andrea Dodero, Andrea Scarduzio, Sonia Ben Ammar, David Denman ja Bruno Bilotta

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Kutsukaa McCall -televisiosarjaan (The Equalizer - 1985-1989) perustuva elokuva The Equalizer - oikeuden puolustaja (The Equalizer - 2014) oli taloudellinen hitti, joten jatkoa oli luvassa. The Equalizer 2 (2018) ei kuitenkaan saanut yhtä positiivista vastaanottoa, vaikka se tuottikin lähes yhtä paljon rahaa kuin edeltäjänsä. Jo kakkososan ilmestymisen aikaan ohjaaja Antoine Fuqua puhui mahdollisesta kolmannesta elokuvasta, mutta sen teko käynnistyi vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2022 ja nyt Equalizer 3 - The Final Chapter on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin trilogian avausosasta, mutta koin kakkosleffan edeltäjäänsä selvästi heikompana. Kävinkin katsomassa Equalizer 3 - The Final Chapterin hieman skeptisin odotuksin sen lehdistönäytöksessä IMAX-salissa pari päivää ennen ensi-iltaa.

Ampumisestaan toipuva Robert McCall päätyy suojelemaan pientä italialaiskaupunkia paikalliselta mafiaperheeltä.

Yleensä jatko-osat kaukaa kiertävä Denzel Washington nähdään jo kolmatta ja jos Suomessakin elokuvalle käytettävää lisänimeä "The Final Chapter" on uskominen, myös viimeistä kertaa Robert McCallina. Tällä kertaa entinen sotilas päätyy Italiaan, Sisilian alueella sijaitsevaan fiktiiviseen Altamonten pikkukaupunkiin, missä hän alkaa suojella asukkaita ilkikurisilta ja katalaa bisnestään pyörittäviltä rikollisilta. Washington on jälleen kerran karismaattinen roolissaan. Hänestä löytyy väkevyyttä tappokohtauksiin, mutta myös tiettyä pehmeyttä. Parhaita hetkiä ovat Washingtonin pienemmät teot ja sanat, joista osa vaikuttaisi jopa kuvaushetkellä mieleen juolahtaneilta vedoilta.

     Elokuvassa nähdään myös Dakota Fanning CIA:n talousoperaatioryhmän agenttina Collinsina, Remo Girone Altamonten paikallisena lääkärinä Enzona, Eugenio Mastrandrea poliisi Giona, Gaia Scodellaro Robertin suosiman kahvilan tarjoilijana Aminahina, sekä Andrea Dodero ja Andrea Scarduzio Altamontea sortavina Quarantan rikollisveljeksinä, Marcona ja Vincentinä. Sivunäyttelijät suoriutuvat hyvin hommistaan, joskin useamman hahmot jäävät aika yksiulotteisiksi. Fanning on mainio CIA-roolissaan ja Dodero ja Scarduzio hoitavat tonttinsa leffan pahiksina ihan menevästi. Paras sivuosista on lääkäriä esittävä Girone, joka saa Robertin pohtimaan asemaansa maailmassa.

Denzel Washington kannattelee ison osan Equalizer 3 - The Final Chapterista yksinään harteillaan. Heikomman näyttelijän kanssa kyseessä olisi lähinnä yksi tusinatoimintaraina muiden joukossa, mutta karismaattinen Washington nostaa leffan tasoa plussan puolelle. Toinen pelastava tekijä on ihastuttava italialaiskaupunki asukkaineen, jota katsoja haluaakin nähdä Robertin suojelevan - joskin Fast & Furious X:n (Fast X - 2023), Mission: Impossible - Dead Reckoning Part Onen (2023) ja Book Club - uuden luvun (Book Club: The Next Chapter - 2023) jälkeen täytyy ihmetellä, että eikö Hollywoodissa tiedetä enää muita eurooppalaisia maita kuin Italia? Ei siinä, nätti maa, kävin siellä itsekin tänä kesänä. Jos idylliset italialaismaisemat eivät kuitenkaan lämmitä sydäntä, voi elokuva olla pitkien pätkien ajan puuduttavaa seurattavaa.

Mutta takaisin itse asiaan. Equalizer 3 - The Final Chapter on ihan menevää huttua, joka toisaalta tyydyttää väkivaltaisten elokuvien fanien nälän, sisältäessään elokuvasarjan tähän mennessä tylyimpiä tapoja pistää ihmisiä hengiltä. Elokuva on ajoittain niin raaka, että jos se olisi ilmestynyt vaikka 30 vuotta sitten, olisi sille luultavasti lätkäisty K18-ikärajaleima. Toimintaviihteen ystäville leffa kuitenkin voi olla pettymys. Turpaanvedot ja ampumiset lähes loistavat poissaolollaan ja pääasiassa taistelut ovat sitä, että varjoista ilmestyvä Robert lähettää hissuksiin rikollisia helvettiin. Vaikka nämä harvat kohtaukset ovatkin viihdyttäviä, jännite uupuu leffasta. Kenestäkään ei ole haastetta päähahmolle. Osa jutuista myös ratkeaa turhan helposti, etenkin loppupäässä. Equalizer 3 - The Final Chapter on parempi pakkaus kuin lattea The Equalizer 2, mutta se jää pahasti ensimmäisen The Equalizer -filmin jalkoihin.

Trilogian ohjaajana jatkaa Antoine Fuqua, joka suoriutuu kelvollisesti työstään, mutta joka ei onnistu säväyttämään muuten kuin roistojen kuolemien rankkuudella. Richard Wenkin mutkia suoriksi oikova käsikirjoitus tarjoaa tarpeeksi toimivat raamit tämänkertaiselle menolle, mutta Wenk olisi voinut haastaa Robertia enemmän, minkä pohjalta Fuqua olisi edes hetkeksi voinut saada katsojan jännittämään hahmon selviämisen puolesta. Equalizer 3 - The Final Chapter on teknisiltä ansioiltaan oivallinen, joskin leikkaus on ajoittain hieman lepsua. Leffa on taitavasti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat hienot ja maskeeraukset rujot. Tietokonetehosteet näyttävät viimeistelemättömiltä, mutta äänimaailma jytisee miellyttävästi. Washingtonin ja italialaismaisemien ohessa leffan parasta antia ovat Marcelo Zarvosin tunnelmoivat musiikit.

Yhteenveto: Equalizer 3 - The Final Chapter on ihan kelvollinen toimintajännäri, josta ei kuitenkaan toimintaa tai jännitystä erityisemmin löydy. Denzel Washington on jälleen huippuvireessä pääroolissa Robert McCallissa, kannatellen elokuvaa lähes yksin harteillaan. Tämänkertaisena tapahtumapaikkana toimiva italialaiskaupunki on ihastuttava, voittaen katsojan nopeasti puolelleen ja saaden haluamaan nähdä, kun Robert suojelee sen asukkaita. Pahiksia pistetään hengiltä todella tylyin tavoin, mutta kunnolliset turpaanvedot ja ammuskelut jäävät uupumaan. Taisteluista ei myöskään pahemmin jännitettä löydy, sillä kenestäkään ei tunnu olevan haastetta Robertille. Richard Wenkin käsikirjoitus menee toisinaan siitä, mistä aita on matalin ja erityisesti loppua kohti Wenk ryhtyy oikomaan mutkia suoriksi turhankin vauhdilla. Equalizer 3 - The Final Chapter on vioistaan huolimatta tarpeeksi kelvollinen toimintaraina, jonka luulisi uppoavan edellisosista pitäneille. Se on parempi kuin kakkosleffa, mutta jää pahasti ykkösen jalkoihin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Equalizer 3, 2023, Columbia Pictures, Sony Pictures Entertainment, Eagle Pictures, Escape Artists ZHIV Productions

Arvostelu: School of Rock (2003)

SCHOOL OF ROCK

Ohjaus: Richard Linklater

Pääosissa: Jack Black, Joan Cusack, Mike White, Sarah Silverman, Miranda Cosgrove, Joey Gaydos Jr., Kevin Clark, Robert Tsai, Rivkah Reyes, Maryam Hassan, Aleisha Allen, Caitlin Hale, Brian Falduto, Z Infante, Cole Hawkins, Angelo Massagli, James Hosey, Jordan-Claire Green, Veronica Afflerbach ja Adam Pascal

Genre: komedia, musiikki

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: S

School of Rock on Jack Blackin tähdittämä musiikkikomediaelokuva. Käsikirjoittaja-näyttelijä Mike White keksi idean elokuvaan The Langley Schoolin musiikkiprojektin kautta. White asui silloin Blackin naapurissa ja hän sai näyttelijän kiinnostumaan ideastaan. Idea lyötiin läpi Paramount Picturesilla, kuvaukset käynnistyivät ja lopulta School of Rock sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 9. syyskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti, josta kriitikotkin pitivät ja se sai parhaan komediaelokuvan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Itse näin School of Rockin ensi kertaa joitain vuosia sitten ja pidin siitä. Olen kertaalleen katsonut elokuvan uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen jälleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Amatöörirockyhtye potkii pihalle kitaristinsa Dewey Finnin, joka ryhtyy sinnikkäästi etsimään jäseniä omaan bändiinsä. Dewey löytää innokkaita muusikoita yllättävästä paikasta: tiukkaa kuria pitävästä Horace Greenin koulusta, jonne Dewey päätyy töihin esittämällä sijaisopettajan hommia tekevää kämppistään.

Jack Black näyttelee Dewey Finniä, kovan luokan rokkaria - suorastaan rock-musiikin palvojaa. Dewey on äärimmäisen intohimoinen musiikin suhteen, mikä johtaa hänen jatkuvaan sooloiluunsa keikoilla, minkä takia hänet erotetaan bändistä. Tämä ei kuitenkaan Deweytä lannista, vaan hän päättää luoda itselleen bändin millä hinnalla hyvänsä - vaikka sitten esittämällä kämppistään Ned Schneeblyä (käsikirjoittaja Mike White) ja työskentelemällä tämän nimellä sijaisopettajana arvostetussa Horace Greenin koulussa. Black tekee yhden uransa parhaista roolitöistään School of Rockissa. Hän heittäytyy niin täysillä Deweyn vietäväksi, ettei voi kuin innostua itsekin. Näyttelemisen ja komedian lisäksi Blackilla on vahvaa taustaa musiikinkin puolella, esimerkiksi oman yhtyeensä Tenacious D:n kautta, mikä näkyy leffassa täysillä. Black on selvästi intohimoinen musiikista, mitä hän kanavoi täydellisesti roolihahmoonsa.

     Elokuvassa nähdään myös Sarah Silverman Ned-kämppiksen tiukkapipoisena tyttöystävänä, Joan Cusack koulun rehtorina, sekä muun muassa Miranda Cosgrove, Joey Gaydos Jr., Kevin Clark, Rivkah Reyes, Robert Tsai, Maryam Hassan, Aleisha Allen, Caitlin Hale, Brian Falduto ja Z Infante oppilaina, joista Dewey päättää vääntää uuden rockbändinsä. Läpikotaisin näyttelijät suoriutuvat mallikkaasti rooleistaan, vaikka kaikki jäävätkin lopulta Blackin varjoon. White on oivallinen vässykkä-Nedinä ja Silverman mainio tätä pompottelevana naisena. Cusack istuu hyvin kireäksi rehtoriksi ja lapsinäyttelijät ovat toinen toistaan lahjakkaampia niin näyttelijöinä kuin muusikoina ja laulajina. Blackin tavoin jokainen lapsista nimittäin soittaa instrumenttejaan oikeasti.

Minusta tuntuu, että jokaisella uusintakatselulla olen ehtinyt unohtaa, kuinka hyvä elokuva School of Rock onkaan ja jokaisella katselukerralla myös pidän filmistä enemmän. Kyseessä on aivan mahtava musiikkikomedia, täynnä Jack Blackin riemukasta sooloilua ja erinomaista musiikkia esimerkiksi AC/DC:ltä, Led Zeppeliniltä, Black Sabbathilta, Metallicalta ja The Clashilta. Parasta kuitenkin on mukaansatempaava tarina, jonka fiilis on höystetty kunnon energisellä asenteella. Vajaan kahden tunnin kesto ei koskaan käy tylsäksi, vaan katsojana seuraa yhä vain suuremmalla innolla Deweyn yritystä rakentaa oppilaista maailman päheintä rockyhtyettä. Samalla mukana on kaiken aikaa jännite siitä, mitä jos kuka tahansa koulun henkilökunnasta Deweyn kämppiksen tyttöystävään saisi tietää musiikkimiehen huijauksesta?

School of Rock on todellinen hyvän mielen elokuva, minkä ansiosta sen pariin voikin palata kerta toisensa perään uudelleen. Samalla lailla kun Deweyn ja oppilaiden välille alkaa pikkuhiljaa muodostua todellinen yhteys, katsojalle syntyy tunneside hahmoja kohtaan ja niinpä heidän mahdolliset koettelemuksensa, onnistumisensa ja epäonnistumisensa tuntuvat täysillä. Kaikki huipentuu aivan mahtavaan finaaliin, joka herättää kotisohvalla asti tarvetta nostaa nyrkkiä ilmaan, takoa jalalla lattiaa ja moshata.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Richard Linklater, joka tunnetaan muun muassa romanttisen trilogian Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise - 1995), Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset - 2004) ja Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight - 2013) tekijänä. Linklaterin työ on voimakasta ja hän saa katsojan hyppäämään täysillä filmin vietäväksi. Tätä auttaa Whiten vallan mainio käsikirjoitus ja tekstiä taas on tukemassa hyvin rytmitetty leikkaus. School of Rock on myös oivallisesti kuvattu ja parasta on, kuinka parissakin kohtaa Blackille annetaan todella aikaa loistaa pitkien kuvien kautta ilman leikkauksia. Lavasteet ovat hienot luokkahuonetta ja esiintymislavoja myöten, puvustajat tekevät hyvää työtä ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu. Craig Wedrenin säveltämät musiikit kuitenkin hukkuvat täysin ikonisten rock-rallatusten kuin myös Blackin omien laulujen alle. Tenacious D:n kappaleita kuunnellut huomaa heti, että Deweyn lonkalta esittämät biisit ovat Blackin käsialaa.

Yhteenveto: School of Rock on mahtava musiikkikomedia ja todella valloittava hyvän mielen elokuva. Jack Black tekee yhden uransa parhaista rooleista rock-musiikkia jumaloivana Dewey Finninä, jossa Black pääsee yhdistämään elämänsä kaksi suurta intohimoa, musiikin ja näyttelemisen. Black revittelee roolissaan riemukkaasti ja katsoja hyppää hahmon eettisesti arveluttavalle matkalle hymyssä suin. On veikeää seurata hahmon menoa, kun tämä keksii ovelan suunnitelman luoda itselleen kaikkien aikojen parhaan bändin. Vähitellen Deweyn ja oppilaiden välille muodostuu kunnon yhteys ja samalla myös katsojalle muodostuu vahva side tähän kaikkeen. Katsojana elää mukana hahmojen koettelemuksia ja kun kaikki johtaa räjähtävään finaaliin, on kotisohvalla luultavasti täysillä messissä ja rokkaamassa menemään. Ohjaaja Richard Linklaterin rakentama tunnelma on loistokas ja kämppiksen roolistakin hyvin suoriutuva Mike White on laatinut mainion käsikirjoituksen. School of Rock on yksi 2000-luvun parhaista komedia- ja musiikkielokuvista ja suosittelenkin sen katselua todella lämpimästi nyt 20-vuotisjuhlan kunniaksi, oli elokuvaa nähnyt ennen tai ei. Tämä filmi kestää kyllä useampiakin katselukertoja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.1.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

School of Rock, 2003, Paramount Pictures, Scott Rudin Productions, MFP Munich Film Partners GmbH & Company I. Produktions KG, New Century, Sor Productions

Arvostelu: Varjojen valtakunta (Underworld - 2003)

VARJOJEN VALTAKUNTA

UNDERWORLD

Ohjaus: Len Wiseman

Pääosissa: Kate Beckinsale, Scott Speedman, Michael Sheen, Shane Brolly, Erwin Leder, Sophia Myles, Bill Nighy, Robbie Gee, Kevin Grevioux, Zita Görög ja Wentworth Miller

Genre: fantasia, toiminta, kauhu

Kesto: 2 tuntia 1 minuuttia

Ikäraja: 16

Underworld, eli suomalaisittain Varjojen valtakunta on Kate Beckinsalen tähdittämä fantasiatoimintaelokuva. Leffa lähti liikkeelle Len Wisemanin, Kevin Greviouxin ja käsikirjoittaja Danny McBriden ideasta, jonka he saivat myytyä Screen Gemsille yksinkertaisella tiivistelmällä "Romeo ja Julia vampyyreillä ja ihmissusilla". Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2002 ja lopulta Varjojen valtakunta sai maailmanensi-iltansa 8. syyskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli menestys, jolla kriitikot eivät kuitenkaan lämmenneet. Pelifirma White Wolf, Inc. ja kirjailija Nancy A. Collins haastoivat tekijät oikeuteen, sanoen elokuvan varastaneen heidän World of Darkness -peleistään ja Sonja Blue -kirjoistaan (1989-2002). Oikeusjuttu sovittiin salatusti tekijöiden ja haastajien kesken. Itse näin elokuvan ensi kertaa pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, kun serkkuni näyttivät sen minulle. Olen katsonut leffan kerran uudestaan, kuten myös osan sen jatko-osista. Kun huomasin Varjojen valtakunnan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja arvostella sen - sekä sen jatko-osat.

Vampyyrit ja ihmissudet ovat olleet sodassa vuosisatojen ajan. Ihmissusia metsästävä Selene-vampyyri kiinnostuu Michael-nimisestä miehestä, jonka perässä ihmissudet ovat, uskoessaan Michaelin voivan kääntää sodan kulun ihmissusien eduksi.

Varjojen valtakuntaa ennen pääasiassa pukudraamoja ja romanttisia elokuvia tehnyt Kate Beckinsale hyppää tässä toiminnan ja kauhun maailmaan, mikä käänsikin hänen uransa päälaelleen seuraaviksi vuosiksi. Beckinsale näyttelee Seleneä, vampyyriä, joka metsästää ihmissusia - tai kuten niitä elokuvassa englanniksi kutsutaan, lycaneita. Beckinsale suoriutuu osastaan mainiosti, istuen täydellisesti taistelijavampyyriksi. Hän on täysin uskottava toimintakohtauksissa ja omaa oikeaa siisteyttä, eikä ihme, että Seleneä pidetään yhtenä parhaista naistoimintasankareista.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa vampyyrit Kraven (Shane Brolly), tähän ihastunut Erika (Sophia Myles), vampyyrien aseita kehittelevä Kahn (Robbie Gee) ja vampyyreistä vanhimpiin kuuluvat Amelia (Zita Görög) ja Viktor (Bill Nighy), ihmissudet johtaja Lucian (Michael Sheen), tiedemies Singe (Erwin Leder) ja Raze (yksi leffan idean isistä ja aikamoisella äänellä varustettu Kevin Grevioux), sekä Scott Speedmanin näyttelemä Michael, lääkeopintoja käyvä ihminen, joka ajautuu keskelle vampyyrien ja ihmissusien sotaa. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa vähintään kelvollisesti. Sheen on oiva valinta pahiksen osaan ja karismaattinen Nighy sopii hyvin arvokkaaksi vampyyriherraksi, joskin osa Nighyn omaperäisistä äännähdyksistä aiheuttaa lähinnä tahatonta komiikkaa muuten synkkyyksissä patsastelevan elokuvan keskelle.

Klassikkohirviöiden ja The Matrixin (1999) faneille Varjojen valtakunta toimii takuulla ainakin jollain tapaa. Vampyyrien ja ihmissusien sota on jatkunut vuosisatojen halki aina nykypäivään asti ja se on kehittynyt muun maailman kanssa. Aiemmin öiset kamppailut kynsin ja hampain käydään nykyään aseilla. Vampyyrit ampuvat hopealuoteja, ihmissusien vastatessa tuleen omilla valkosipulia tai UV-valoa hyödyntävillä ammuksillaan. Toimintakohtauksiin tekijät ovat selvästi saaneet inspiraatiota The Matrixin näyttävistä tulitaisteluista. Mielleyhtymiä vain vahvistavat vampyyrien pitkät, mustat nahkatakit. Pistoolit löytyy toki kummastakin kädestä, koska näyttäähän se coolimmalta. Kaikkea tätä esitetään usein tietenkin hidastetusti. Vaikka pyssyt onkin mukana, monsterit hyödyntävät myös ominaisia tavaramerkkejään. Vuosien saatossa ihmissudet kykenevät muuttumaan aina tahtoessaan, eikä heidän tarvitse odottaa täysikuun ilmestyvän taivaalle, ennen kuin ryhtyvät ottamaan mittaa vampyyreistä.

Tarinallisesti Varjojen valtakunta ei ole yhtä vahva kuin sen perusideat. Michael, jonka ympärillä juoni pyörii, ei ole hahmona erityisen mielenkiintoinen ja tarvittava romanssi hänen ja Selenen välillä tuntuu hieman väkinäiseltä. Hieman löyhempänäkin tarina jaksaa silti kantaa läpi kahden tunnin keston, eikä aika pääse käymään pitkäksi. Vaikkei itse juoni nappaisikaan mukaansa, on oivaa toimintamättöä mukana säännöllisin aikavälein ja elokuvan esittelemät vampyyrien ja ihmissusien maailmat kiinnostavat, vaikka silloinkin moni juttu jää vielä tässä ykkösleffassa todella pintapuoleiseksi. Filmin vahvuus löytyy vampyyrien ja ihmissusien sodan lähtökohdista ja miksi taistelu jatkuu edelleen. Muistaako kukaan enää syytä? Jotain fiksua ja merkittävää sanottavaa löytyy siitä, että todellisten sotien tapaan sivullisia uhreja ovat usein myös liipaisinta painavat sotilaat, jotka toimivat lähinnä korkeamman aseman tyyppien pelinappuloina.

Elokuvan ohjauksesta vastaa toinen idean isistä, Len Wiseman, joka oli aiemmin työskennellyt leffa-alalla avustus- ja efektipuolilla. Ensikertalaisohjaajaksi Wiseman suoriutuu ihan pätevästi hommastaan, tarjoten menevää rytinää. Idean kolmas isä Danny McBride (ei se koomikko kuitenkaan) toimii käsikirjoittajana ja vaikka McBriden teksti on hieman puutteellinen, löytyy siitä onnistumisensakin. Visuaaliselta anniltaan Varjojen valtakunta on pääasiassa toimiva ja elokuva näyttää hyvältä goottimaisen kuvastonsa kanssa. Kameratyöskentely on suurimmaksi osaksi tyylikästä ja leikkauskin on ihan sujuvaa, eikä äidy tappeluissa pelkäksi sillisalaatiksi. Lavasteet ovat näyttävät, puvut hienot ja maskeeraukset upeat. Asuin toteutetut ihmissudet ovat näyttävät ilmestykset, mutta kun asut vaihtuvat digimonstereihin, on ero liiankin selvä. Elokuvan tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten ja varsinkin hahmojen sisällä sisuskalujen muutoksia esittelevät digikuvat ovat kiusallisen kökköjä. Äänimaailma rymistelee oivallisesti ja Paul Haslinger tuo kivasti lisätunnelmaa musiikeillaan.

Yhteenveto: Varjojen valtakunta on mainio fantasiatoimintaelokuva, jossa klassiset monsterit ottavat toisistaan mittaa The Matrixia kovasti lainaillen. Vampyyrien ja ihmissusien konflikti on oivallisesti rakennettu ja se tarjoaa useita päteviä toimintakohtauksia, joissa niin olentojen ominaiskyvyt kuin aseet pääsevät oikeuksiinsa. Vuosisatojen mittaisesta sodasta löytyy myös syvempää puolta, kun ryhdytään tutkimaan sen taustoja ja tosielämällekin hyvää pointtia siitä, kuinka myös sotilaat ovat usein sivullisia uhreja ja pelkkiä nappuloita, suojassa juonittelevien takapirujen kierossa pelissä. Itse Michaeliin liittyvä tarina ei ole kiinnostavimmasta päästä, mutta antaa tarpeeksi hyvät raamit hahmojen jahdille. Kahden tunnin kesto kulkee pääasiassa vauhdilla ja leffaa kelpaa katsella uudelleenkin. Näyttelijät suoriutuvat hieman vaihtelevasti rooleistaan. Kate Beckinsale vakuuttaa pääroolissa Selenenä, Michael Sheenin onnistuessa pääpahis-ihmissuden osassa. Lukuun ottamatta parhaat päivänsä vuosia sitten nähneitä digitehosteita, elokuva myös näyttää hyvältä goottimaisen kuvastonsa ja onnistuneesti maskeerattujen ja puvustettujen monstereidensa kanssa. Jos vampyyrit ja ihmissudet ovat lähellä sydäntä, kannattaa Varjojen valtakunta katsoa nyt, kun syksy lähestyy ja illat pimenevät nopeammin, oli elokuvaa nähnyt aiemmin tai ei.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Underworld, 2003, Lakeshore Entertainment, Screen Gems, Subterranean Productions UK Ltd., Underworld Produktions GmbH, Laurinfilm, Subterranean Productions LLC

Arvostelu: Enemy (2013)

ENEMY

Ohjaus: Denis Villeneuve

Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Mélanie Laurent, Sarah Gadon, Isabella Rossellini, Kedar Brown, Darryl Dinn ja Joshua Peace

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 16

Enemy perustuu José Saramagon kirjaan The Double (O Homem Duplicado) vuodelta 2002. Kanadalainen elokuvaohjaaja Denis Villeneuve kiinnostui kirjasta ja halusi tehdä siitä elokuvasovituksen. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2012 ja lopulta Enemy sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 8. syyskuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten ja jo yhdeksän päivää Villeneuven edellisen elokuvan, Vangittujen (Prisoners - 2013) saatua ensi-iltansa! Kriitikot kehuivat elokuvaa, mutta se menestyi todella kehnosti, tienaten maailmanlaajuisesti vain kolme miljoonaa dollaria. Itse katsoin Enemyn joitain vuosia sitten, kun se tuli Netflixissä vastaan ja kiinnostuin sen juonikuvauksesta. Ensikatselulla pidin leffaa lähinnä vain hämmentävänä, enkä oikein tiennyt, mitä mieltä olla siitä. Vuosien varrella olen päätynyt silloin tällöin lukemaan ja katsomaan erilaisia teorioita ja analyyseja filmistä, ja kun huomasin Enemyn täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin heti katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Työkaverinsa suosituksesta elämäänsä kyllästynyt historianopettaja Adam Bell katsoo elokuvan ja huomaa yhden näyttelijöistä olevan Adamin ilmetty kaksoisolento. Adamille muodostuu pakkomielle selvittää, kuka tämä näyttelijä oikein on?

Jake Gyllenhaal näyttelee Adam Belliä, historianopettajaa, joka on lopen kyllästynyt itseään toistavaan elämäänsä. Ei siis ihme, että kun hän erästä leffaa katsoessaan bongaa taustalta täysin itseään muistuttavan näyttelijän, hän haluaa saada kaiken selville tästä miehestä. Kuten voikin tämän pohjalta odottaa, Gyllenhaal tekee elokuvassa tuplaroolin, esittäen myös Anthony Clairea, näyttelijää, josta Adam saa pakkomielteen. Gyllenhaal on kummassakin roolissa erinomainen, osoittaen olleensa nappivalinta filmiin. Hän tekee Adamista ja Anthonysta onnistuneen erilaiset persoonat ja tartuttaa katsojaankin vimman selvittää kaksoisolennon mysteeriä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Mélanie Laurent Adamin tyttöystävänä Maryna ja Sarah Gadon Anthonyn raskaana olevana vaimona Heleninä, sekä Joshua Peace pikkuroolissa Adamin työkaverina, joka suosittelee häntä katsomaan elokuvan, jossa Anthony esiintyy. Laurent ja Gadon ovat myös oivallisia rooleissaan, tulkiten hyvin hahmojaan, jotka elokuvan kulkiessa alkavat hämmentyä itsekin näiden kahden miehen samannäköisyydestä.

Vaikka olin viime vuosien aikana lukenut ja katsonut erilaisia analyyseja ja teorioita Enemystä, sekä itse elokuvantekijöiden selitystä siitä, kuinka filmiä pitäisi tulkita, jätti se minut yhä uusintakatselulla hämmentyneeksi ja sanattomaksi. Kyseessä todella on teos, jota pitää sulatella jonkin aikaa ja joka tuskin aukeaa täysin heti ensikatselulla. Lopputekstien alkaessa tunteet voivat olla erittäin ristiriitaiset ja monimutkikkaat. Tästä syystä moni katsoja luultavasti tuomitsee sen nopeasti, mutta samalla moni muu ihastuu näkemäänsä täysin ja käyttää seuraavat päivät keskustellen elokuvasta muiden kanssaintoilijoiden kera. Itse pidin Enemystä nyt huomattavasti enemmän toisella katselulla.

Ihan vain pinnallisesti katsottunakin kyseessä on koukuttava, jännittävä ja vain puolentoista tunnin kestossaan varsin napakka trilleri, jonka mysteeriä on kiehtovaa ryhtyä selvittämään. Elokuvan aikana katsoja ehtiikin pohtia monenlaisia vaihtoehtoja sille, mistä tässä kummallisessa skenaariossa on oikein kyse? Onko homma ihan yksinkertaisesti niin, että maassa nyt vain asuu kaksi täysin samalta näyttävää miestä? Ovatko miehet todellisuudessa identtiset, syntymässä toisiltaan erotetut veljekset? Onko toinen miehistä toisen klooni? Onko toinen miehistä sittenkin pelkkää kuvitelmaa? Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä villimpiä ideoita katsoja voi saada päähänsä. Vaikka elokuva kulkeekin aika hitaasti eteenpäin, tämä kiehtova mysteeri saa leffan kulumaan vauhdilla.

Enemyä ei kuitenkaan voi katsoa vain pinnallisesti, jotta voi olla tyytyväinen näkemäänsä, sillä jos ei kiinnitä huomiota moniin pikkujuttuihin, ei elokuvan mysteeri koskaan ratkea katsojan mielessä. Leffa on täynnä pieniä yksityiskohtia niin visuaalisista puolista yksittäisiin repliikkeihin, jotka auttavat hoksaamaan elokuvan merkitystä. Filmi on myös pullollaan symboliikkaa, alkaen varmasti monia kauhistuttavista otuksista, hämähäkeistä. Enemy ei todellakaan ole unelmaleffa araknofobiaa poteville, sillä yllättäviä hämähäkkihetkiä on useampi ja ne tekevät jo valmiiksi todella painostavasta elokuvasta vielä ahdistavampaa katseltavaa. Elokuva ei ole millään lailla helppoa seurattavaa, mutta kun se vihdoin avautuu, katsojaa odottaa todella palkitseva tunne.

Denis Villeneuven ohjaus on erinomaisen vangitsevaa ja hän saa luotua samanaikaisesti mukaansatempaavan, että epämiellyttävän ilmapiirin filmiinsä. Hän myös saa tarjottua yhden 2000-luvun parhaista äkkisäikäytyksistä ja vieläpä ilman kovaa äänitehostetta - kauhutekijät, ottakaa oppia! Javier Gullónin käsikirjoitus on hienon monisävyinen, eikä päästä katsojaa helpolla. Enemy on myös tekniseltä puoleltaan onnistunut. Se on tyylikkäästi kuvattu ja otoksia vahvistaa voimakkaasti tyylitelty kellertävä värimaailma. Valaisu on kelvollista, joskin jatkuvasti elokuvaa katsoessa ihmettelin, että eikö kukaan filmin hahmoista osaa pistää kattovaloa päälle? Leikkaus on taidokasta, lavasteet oivalliset, asut mainiot ja hämähäkkiefektit karmivan hienot. Äänimaailma on hyvin rakennettu Daniel Bensin ja Saunder Jurriaansin säveltämiä musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Enemy on hieno ja moniulotteinen jännäri, jonka ymmärtäminen täysin saattaa vaatia useammankin katselukerran. Jake Gyllenhaal tekee loistosuorituksen tuplaroolissa opettaja Adam Bellinä ja näyttelijä Anthony Clairena. Katsoja hyppää heti Adamin matkaan, kun tämä yrittää selvittää, miksi miehet näyttävät niin samanlaisilta? Elokuvan varrella mieleen juolahtaa yksi jos toinenkin villi teoria todellisuudesta. Puolentoista tunnin leffa pitää tiukasti mukanaan, vaikka saisikin jatkuvasti hämilleen kummallisuudellaan ja symboliikallaan. Ahdistava ilmapiiri valtaa katsojan ja araknofobiasta kärsiville leffan useat hämähäkkikohtaukset aiheuttavat takuulla voimakkaita puistatuksia. Kaikki johtaa fantastiseen loppukohtaukseen, joka saa katsojan sydämen jättämään yhden jos toisenkin lyönnin välistä ja tuijottamaan sitten lopputekstejä pöllämystyneenä, että mitähän kummaa tulikaan juuri nähtyä? Denis Villeneuven ohjaus on väkevää, Javier Gullónin käsikirjoitus on kiehtova ja visuaalisesti filmi on tyylikäs. Enemyä on vaikea suositella sen vaikean luonteensa takia, mutta jos tykkäät hitaasti avautuvista elokuvista, joita pitää todella pohtia, tämä teos toimii takuulla. Kymmenvuotisjuhla on hyvä syy katsoa Enemy vihdoin, jos se on jäänyt näkemättä tai vaikkapa antaa sille uusi mahdollisuus, jos se ei aiemmin oikein iskenyt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Enemy, 2013, Pathé, Entertainment One, Rhombus Media, Roxbury Media, Roxbury, micro_scope, Mecanismo Films, Téléfilm Canada, Instituto de la Cinematografia, Corus Entertainment, Televisión Española, SODEC, Ontario Media Development Corporation

Arvostelu: Dallas Buyers Club (2013)

DALLAS BUYERS CLUB

Ohjaus: Jean-Marc Vallée

Pääosissa: Matthew McConaughey, Jennifer Garner, Jared Leto, Denis O'Hare, Steve Zahn, Michael O'Neill, Dallas Roberts, Griffin Dunne, Kevin Rankin ja Scott Takeda

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 16

Dallas Buyers Club perustuu tositapahtumiin AIDSia sairastaneesta Ron Woodroofista ja hänen perustamastaan klubista, jolla hän yritti auttaa muita sairastuneita. Syksyllä 1992 Woodroofin elämästä kiinnostunut käsikirjoittaja Craig Borten haastatteli häntä, työstääkseen hänen elämänsä ja tekojensa pohjalta elokuvan. Alun perin Columbia Picturesin oli tarkoitus hankkia leffa itselleen, mutta diili peruuntui ja Borten päätyi 2000-luvun alussa Universal Picturesille kaupittelemaan elokuvaa. Tuottaja Robbie Brenner tarttui leffaan, mutta jätti projektin jonkin ajan jälkeen. Käsikirjoitusta työstivät uusiksi Chase Palmer, sekä Guillermo Arriaga ja Stephen Belber, mutta kun Brenner palasi elokuvan tuottajaksi, hän hylkäsi uudet tekstit, suosien Bortenin alkuperäistä käsikirjoitusta. Projekti siirtyi Universalilta Voltage Picturesille ja Truth Entertainmentille ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2012. Lopulta noin 20 vuoden suunnittelun ja työstön jälkeen Dallas Buyers Club sai maailmanensi-iltansa 7. syyskuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, joka keräsi kehuja kriitikoilta. Leffa sai lisäksi kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, alkuperäiskäsikirjoitus ja leikkaus), joista se voitti parhaan miespääosan, miessivuosan ja maskeerauksen palkinnot, sekä kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras miespääosa ja miessivuosa), joista se voitti molemmat. Itse katsoin Dallas Buyers Clubin muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen Netflixistä ja pidin leffasta. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1985 rodeoratsastaja Ron Woodroofilla todetaan HIV-tartunta. Aluksi epäuskoinen Ron alkaa etsiä hoitokeinoa, vain huomatakseen, että lainmukaiset lääkkeet eivät auta HIV-potilaita. Ronin täytyy keksiä keino hankkia laittomia lääkkeitä ja keksii luoda siitä bisneksen auttaakseen muita samassa tilanteessa olevia.

Päärooliin HIV-tartunnan saaneeksi rodeoratsastaja Ron Woodroofiksi oli vuosien varrella ehdolla esimerkiksi Woody Harrelson, Brad Pitt ja Ryan Gosling, ennen kuin osan sai Matthew McConaughey. Vaikka etenkin Harrelson olisi ehdokkaista varmasti hoitanut homman kunniakkaasti, McConaughey on nappivalinta osaan ja voitti ansaitusti parhaan miespääosan Oscarin ja Golden Globen roolityöllään. Hän tulkitsee erinomaisesti kovaa äijää esittävää Ronia, joka alkaa vähitellen murtua sairauden voimasta. Henkilönä Ron ei ole aluksi erityisen pidettävä, hänen edustaessa toksista maskuliinisuutta pahimmillaan. Hahmo on homofobinen, seksisti ja väkivaltaan taipuvainen. Kun hän alkaa etsiä hoitokeinoa itselleen, hän tapaa muita samassa tilanteessa olevia, joista monet ovat homoseksuaaleja ja pikkuhiljaa hänen asenteensa ja mielenmaisemansa alkavat muuttua. McConaughey laihdutti roolia varten parikymmentä kiloa ja hänet on maskeerattu todella huonovointisen näköiseksi. Usein jopa unohtaa, että kyse on näyttelemisestä, sillä McConaughey on niin hienosti uppoutunut osaansa.

     Elokuvassa nähdään myös Kevin Rankin Ronin kaverina T. J.:nä, Jennifer Garner ja Denis O'Hare tohtoreina Evenä ja Sevardina, jotka diagnosoivat Ronin HIV-tartunnan, Jared Leto HIV:iä sairastavana transnaisena Rayonina, Steve Zahn poliisi Tuckerina, sekä Michael O'Neill Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkeviraston, FDA:n agentti Barkleyna, joka ryhtyy tutkimaan Ronin laittomia lääkityksiä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan mainiosti, erityisesti Leto, joka nappasi myös Oscar- ja Golden Globe -gaaloissa palkinnot, parhaasta miessivuosasta. Letokin laihdutti yli kymmenen kiloa osaa varten ja esitti hahmoaan koko kuvausten ajan.

Pidin Dallas Buyers Clubista jo ensimmäisellä katselukerralla, mutta nyt uusintakatselulla se iski vieläkin lujempaa. Sen lisäksi, että McConaughey tarjoaa kenties uransa parhaan roolisuorituksen ja muutkin näyttelijät vakuuttavat hänen ympärillään, mikä jo itsessään pitää katsojan silmiä lukittuneina tapahtumaketjuun, on elokuvan tarina erittäin kiinnostava ja onnistuneesti kerrottu. On todella mielenkiintoista seurata tätä miestä, jonka koko arvomaailma mullistuu, hänen sairastuessa. Ron yrittää tiukasti pitää kiinni statuksestaan machona heteromiehenä ja hän on heti uhkailemassa väkivallalla, kun hänen kerrotaan sairastavan tautia, jonka hän mieltää vain homojen sairaudeksi ja kokee, että tällä yritetään nyt rikkoa kaikki, mitä hän pyrkii niin kovasti olemaan. Hahmon matka niin kamppailussa HIV-infektiota vastaan kuin myös henkinen matka arvomaailman muuttuessa ovat hyvin toteutettuja.

Elokuva onnistuu pistämään vihaksi, kun alkaa käydä selväksi, ettei lääketiede ole valmis auttamaan Ronia ja muita HIV-potilaita - ainakaan laillisesti. 1980-luvulla HIV ja AIDS olivat uusia ja pelottavia sairauksia Yhdysvalloissa. Niistä tiedettiin yhä aika vähän, eikä niihin oltu keksitty oikein mitään hoitokeinoa. Avonex Industries oli tuomassa AZT-lääkettä markkinoille, vaikka sen oli todistettu olevan omin tavoin haitallinen käyttäjälleen. Se oli kuitenkin ainoa laillinen lääke tuolloin Yhdysvalloissa. Kun Ron ei saa käsiinsä edes tätä potentiaalisesti sairautta pahentavaa tavaraa, on hänen pakko turvautua laittomuuksiin. Elokuvassa onkin oivallisesti moraalinen harmaa alue meneillään. Toisaalta katsoja hyväksyy Ronin toimet, kun niiden hyödyt alkavat näkyä. Kun Ron luo klubinsa, jonka mukaan leffa on nimetty, on turhauttavaa, kun FDA yrittää kaataa hänen yrityksensä, vaikka Ronilla on todisteita, että hän pystyy auttamaan sairastuneita tehokkaammin kuin lain mukaan toimivissa sairaaloissa pystyttäisiin.

Elokuvan on ohjannut Jean-Marc Vallée, joka suoriutuu hommastaan taidokkaasti. Vallée rakentaa tunnelmaa ja pitää pakettia kasassa osaavasti. Ronin kertomukseen uppoutuu niin hyvin mukaan, että kun sairauden tuomat traagiset puolet kohottelevat päätään, elokuva iskee katsojansa tunteisiin lujaa. Craig Bortenin ja Melisa Wallackin työstämä käsikirjoitus on todella mainio dialogia myöten. Dallas Buyers Club on myös hyvin kuvattu. Lavasteet ja asut herättävät 1980-lukua takaisin henkiin. McConaugheyn ja Leton maskeeraukset ovat erinomaiset. McConaughey on saatu näyttämään aidosti sairaalta, kun taas Leto katoaa täysin meikkiensä taakse.

Yhteenveto: Dallas Buyers Club on vaikuttava elokuva ja kiinnostava kuvaus miehestä, jonka koko arvomaailma muuttuu pysäyttävän uutisen vuoksi. Matthew McConaughey tekee kenties uransa parhaan roolisuorituksen Ron Woodroofina, jonka maailmankuva mullistuu täysin, kun hän saa tietää HIV-tartunnastaan. On kiinnostavaa seurata, kun Ron yrittää löytää hoitokeinoa ja homma muuttuu entistä kiinnostavammaksi, kun Ron tajuaa, että ainoa laillinen lääke saattaa jopa pahentaa tilannetta ja kunnon lääke pitäisi saada laittomin keinoin. Leffa esittelee kiehtovan moraalisesti harmaan alueen, jossa katsoja ei voi muuta kuin hyväksyä Ronin tekemät laittomuudet. Vajaan parin tunnin kesto kulkee vauhdilla sulavan ja koukuttavan kerronnan ansiosta ja kun tarinaan uppoutuu, sen tunnepuoli iskee lopulta tehokkaan lujaa. Elokuva on teknisiltä ansioiltaan mainio ja McConaugheyn rinnalla sivunäyttelijät suoriutuvat pätevästi työstään, etenkin upean roolin tekevä Jared Leto. Dallas Buyers Club on hieno filmi mielenkiintoisesta tositarinasta, jota voikin suositella tositapahtumiin perustuvien henkilödraamojen ja vahvojen näyttelijäsuoritusten ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dallas Buyers Club, 2013, Voltage Pictures, Truth Entertainment, r2 films, CE, RainMaker Films, Evolution Independent