Arvostelu: Nunna II (The Nun II - 2023)

NUNNA II

THE NUN II

Ohjaus: Michael Chaves

Pääosissa: Taissa Farmiga, Jonas Bloquet, Katelyn Rose Downey, Storm Reid, Anna Popplewell, Suzanne Bertish, Léontine d'Oncieu, Anouk Darwin Homewood, Peter Hudson, Maxime Elias-Menet, Pascal Aubert ja Bonnie Aarons

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

James Wanin ohjaama "tositapahtumiin" perustuva kauhuelokuva Kirottu (The Conjuring - 2013) oli iso menestys, jota kriitikotkin kehuivat, joten jatkoa oli luvassa. Kirottu 2:ssa (The Conjuring 2 - 2016) esitelty nunnademoni Valak nousi niin suosituksi, että hahmon ympärille päätettiin tehdä oma elokuvansa. Nunna-leffa (The Nun - 2018) sai lähinnä negatiivista palautetta niin kriitikoilta kuin katsojilta, mutta se oli taloudellinen hitti, joten jatko-osaa ryhdyttiin heti suunnittelemaan. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja nyt Nunna II on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin Valak-nunnaa karmivana Kirottu 2:ssa, mutta mielestäni hahmon oma elokuva oli turhauttava pettymys. Odotukseni jatko-osaa kohtaan olivat todella matalat, mutta päätin silti käydä katsomassa Nunna II:n heti sen ennakkonäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Kun nunnaa esittävän Valak-demonin riivaama Maurice kylvää tuhoa kirkoissa halki Euroopan, sisar Irene matkustaa Pariisiin, yrityksenään pysäyttää demoni lopullisesti.

Taissa Farmiga, Jonas Bloquet ja Bonnie Aarons palaavat rooleihinsa sisar Ireneksi, Frenchienäkin tunnetuksi Mauriceksi, sekä nunnana esiintyväksi Valak-demoniksi, joka palaa aiheuttamaan ikävyyksiä, tällä kertaa Mauricea hyödyntäen, kuten ykkösleffan lopussa kävi ilmi. Farmiga suoriutuu toistamiseen hyvin osastaan ja hänen hahmoaan ryhdytään syventämään elokuvan edetessä. Kun Valakin paluu käy selväksi, Irene empii ensin, mutta kokee sitten vastuukseen päihittää demonin pysyvästi. Bloquet vakuuttaa ykköselokuvaa paremmin Mauricena, joka ei ole enää pelkkä vitsiniekka, vaan joutuu kamppailemaan Valakin riivaamana. Aarons jatkaa pätevästi karmivana nunnana patsastelua, joskin kun demoni ryhtyy ärjymään kohti kameraa, meno muuttuu tälläkin kertaa enemmän koomiseksi kuin pelottavaksi.

     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään muun muassa Irenen mukaan lähtevä sisar Debra (Storm Reid), sekä ranskalaisessa koulussa opettava Kate (Anna Popplewell), hänen tyttärensä Sophie (Katelyn Rose Downey), sekä koulua johtava Madame Laurent (Suzanne Pertish). Reid toimii hyvin Farmigan rinnalla ja nuori Downey on mainio löytö sympaattisen, joskin elokuvan loppupäässä jatkuvalla kirkumisellaan ärsyttävämmäksi käyvän Sophien osaan. Narnia-fantasialeffoista (2005-2010) tuttu Popplewell jää pienempään rooliin, mutta ajaa tonttinsa hyvin, kuten tekee Pertishkin.

Nunna II on yllättäen parempi elokuva kuin ensimmäinen Nunna, mutta ei se silti erityisen hyvä teos ole. Tekijät ovat kuitenkin selvästi ottaneet opikseen ykkösosan saamista moitteista ja esimerkiksi itse nunnademonia näytetään paljon säästeliäämmin ja sitä kautta tehokkaammin. Valakin karmivuus perustuu enemmänkin taustalla pimeydessä virnuiluun ja hitaisiin liikkeisiin, mutta heti, kun demoni ryhtyy rääkymään kohti kameraa, näky lähinnä huvittaa. Elokuva on muutenkin kauhuosastollaan onnistuneempi, eikä se luota jatkuvasti samoihin kuvauskikkoihin tai pelkkiin kovaäänisiin säikäytyksiin. Niitäkin kyllä löytyy, mutta onneksi hieman monipuolisemmin. Kauhukliseiltä ei vältytä millään, vaan heti ensikohtauksesta asti, missä poika käväisee pimeässä kellarissa ja siellä pimeyden keskeltä jokin tuntematon potkaisee hänen pallonsa takaisin, ovat säikyttelyt varsin peruskauraa genren ystäville. Pari ihan tehokastakin pelottelua mahtuu sekaan ja yleisesti leffa onnistuu pitämään yllä karmivaa ilmapiiriä, toisin kuin nopeasti pliisuksi muuttunut ykkösosa.

Elokuva kompastelee kuitenkin käsikirjoitukseensa, joka kiertää pitkälti kehää, saadakseen hahmot yksi kerrallaan kohtaamaan Valakin. Kohtaukset kierrättävät hieman itseään, jonkun yksinäisen kuullessa jostain kolauksen tai nähdessä jonkin vilauksen ja lähtiessä tutkimaan asiaa, mikä tietty johtaa äänten katoamiseen ja siihen, että jokin hyppää esiin. Böö! Vaikka teksti yrittääkin pohjustaa merkittäviä asioita, tekee se homman hieman kömpelösti, joutuen lopulta puhtaasti selittämään katsojalle kaiken, jottei mikään jäisi epäselväksi. Elokuvan todellinen kompastuskivi on kuitenkin sen loppuhuipennus, mikä tuntuu vaivaavan lähes kaikkia Kirottu-universumin leffoja. Lopputaistelu Valakia vastaan on aika tylsä ja ratkaisuiltaan jopa koominen, etenkin kun Valak lähinnä vain seisoskelee jättimäisenä taustalla ja heittelee hahmoja erilaisilla esineillä kuin mikäkin videopelivastus.

Nunna II:n ohjauksesta vastaa Kirottu-universumin nykyinen luottotekijä, Michael Chaves, joka ohjasi myös Itkevän naisen kirouksen (The Curse of La Llorona - 2019) ja Kirottu 3: Paholaisen vallassa (The Conjuring: The Devil Made Me Do It - 2021). Chaves jatkaa keskinkertaisella linjallaan, rakentaen pelottelut aika geneeristen tekniikoiden varaan. Koko universumin käynnistänyt James Wan hyödynsi myös paljon kliseitä, mutta huomattavasti tyylitajuisemmin, mitä hänen seuraajansa eivät taida. Elokuva on kuvattu ihan hyvin, mutta todella turhauttavasti valaistu. Jopa päiväsaikaan sijoittuvat kohtaukset ovat ajoittain niin himmeitä, että ruudulla tapahtuvasta on toisinaan vaikea saada tolkkua. Lavasteet ovat oivalliset, joskin ranskalainen sisäoppilaitos ei ole lokaationa yhtä vaikuttava kuin ykkösleffan romanialaisluostari. Asut ja maskeeraukset ovat myös mainiot. Etenkin eräs asulla ja maskein toteutettu mörökölli on hieno ilmestys. Erikoistehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on rakennettu tyypilliseen kauhutyyliin korostamaan kaikkia narinoita ja kolahduksia, kun ryhdytään kasvattelemaan kohti säikäytystä. Marco Beltramin musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla, jäämättä mitenkään mieleen.

Yhteenveto: Nunna II on ykkösosaa parempi, mutta silti aika keskinkertainen kauhuelokuva. Sen löyhä käsikirjoitus kiertää suuren osan ajasta kehää, tarjotakseen joka hahmon kautta pelotteluja nunnademoni Valakin kanssa. Pelottelut rakentuvat tuttuihin kliseisiin, mutta osa niistä ovat jopa varsin toimivia. Yleisesti ilmapiiri on karmivampi kuin viimeksi, vaikkei kouluasetelma olekaan tapahtumapaikkana yhtä hyytävä kuin ykkösleffan luostari. Itse nunnaa on ymmärretty käyttää huomattavasti säästeliäämmin ja vasta lopussa videopelivastusta muistuttavaksi patsastelijaksi muuttuva Valak menettää tehonsa. Näyttelijät toimivat passelisti rooleissaan ja lukuun ottamatta turhankin pimeää valaisua, leffa on myös teknisiltä puoliltaan toimiva. Nunna II on askel parempaan suuntaan Valakin omien elokuvien puolella, mutta jää silti varsin keskinkertaiseksi kauhurainaksi. Jos olet tykästynyt Kirottu-universumiin, veikkaisin Nunna II:kin toimivan ja suosittelen käymään katsomassa leffan vaikkapa kaveriporukalla - mutta totta kai asiallisesti käyttäytyen. Ennakkonäytös, jossa itse olin leffaa katsomassa, oli täynnä ääneen keskustelevia, hihitteleviä, valkokangasta kuvaavia ja muuten vain puhelimiaan räplääviä ryhmiä.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Nun II, 2023, New Line Cinema, Atomic Monster, The Safran Company

Arvostelu: The Mule (2018)

THE MULE

Ohjaus: Clint Eastwood
Pääosissa: Clint Eastwood, Bradley Cooper, Michael Peña, Dianne West, Alison Eastwood, Taissa Farmiga, Ignacio Serricchio, Laurence Fishburne, Andy García, Eugeno Cordero, Robert LaSardo, Clifton Collins Jr. ja Noel Gugliemi
Genre: rikos, draama
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

The Mule pohjautuu tositapahtumiin toisen maailmansodan veteraani Leo Sharpista, joka ryhtyi huumekuriiriksi. The New York Times teki Sharpista jutun "The Sinaloa Cartel's 90-Year-Old Mule" ja Imperative Entertainment -elokuva yhtiö kiinnostui jutusta ja osti sen filmatisointioikeudet. Aluksi ohjaajaksi kaavailtiin Ruben Fleischeriä, mutta lopulta tilalle valittiin Clint Eastwood, joka otettiin myös päärooliin. Kuvaukset alkoivat kesällä 2018 ja nyt The Mule on vihdoin saanut ensi-iltansa. Yleensä Eastwoodin elokuvasta ilmoittaminen nostaa riemua leffafanien keskuudessa, mutta kun hänen edellinen tekeleensä 15:17 Pariisiin (The 15:17 to Paris - 2018) osoittautui järkyttäväksi kuraksi, toivoin lähinnä, että Eastwood älyäisi jäädä eläkkeelle, enkä siksi riemastunut kuullessani, että häneltä olisi taas tulossa uusi filmi. Elokuvan traileri näytti kuitenkin hyvältä, joten aloin vähitellen odottamaan sen näkemistä. Kävinkin katsomassa The Mulen ensi-iltapäivänä tätini kanssa.

Kukkia kasvattava sotaveteraani Earl Stone on koko elämänsä laiminlyönyt perhettään, eikä hänelle ole vanhoina päivinä jäänyt mitään muuta kuin kukkansa. Mutta kun nekin viedään häneltä pois, joutuu Earl ahtaalle ja yllättäen hän huomaakin päätyneensä huumekartellin kuriiriksi.

Clint Eastwood palaa muutaman vuoden tauon jälkeen kameran eteen näyttelemään ja hän esittää tosiaan itse Earlia, joka on kirjoitettu tosielämän Leo Sharpin pohjalta. Eastwood osoittaa, ettei häntä turhaan kutsuta legendaksi ja tekee erinomaisen roolityön. Viime vuosien aikana Eastwood on valinnut elokuviensa aiheeksi amerikkalaisia tosielämän sankareita, kuten Sully - uroteko Hudson-joella -elokuvan (Sully - 2016) lentäjä Sullenbergerin ja 15:17 Pariisiin junassa terroristin pysäyttäneet sotilaat. Tässä Eastwood on onneksi lähtenyt vaihteeksi eri suuntaan ja kertookin tarinan vanhasta, rikkinäisestä miehestä, joka tekee rikollisia tekoja, mutta saa katsojan sympatian puolelleen. Earl on tehnyt elämänsä aikana useita vääriä asioita ja yrittää elokuvan aikana korjailla niitä. Samalla leffa kertoo myös, kuinka "vanhoihin hyviin aikoihin" tottunut Earl kammoksuu teknologista maailmaa, mikä kulkee hänen ohitseen. Paikoitellen hahmo sanoo törkeyksiä ja käyttää vääriä nimityksiä eri ihmisryhmistä, mutta tämä ei vielä tee hänestä rasistia. Elokuva osoittaa usein, että Earl on pohjimmiltaan hyväsydäminen mies, joka on pudonnut maailman kärryiltä ajat sitten, eikä enää vanhoina päivinään osaa hypätä kyytiin. Leffaa katsoessa on täysin ymmärrettävää, miksi hahmo päätyy huumebisnekseen mukaan.
     Earl Stonen perheeseen kuuluvat hänen ex-vaimonsa Mary (Dianne West), heidän suuttunut tyttärensä Iris (Clintin oma tytär Alison Eastwood), sekä tämän tytär Ginny (Taissa Farmiga), joka yrittää puolustaa poissaolevaa isoisäänsä, kun hänen äitinsä ei suostu edes puhumaan Earlille. Hahmoja näytetään aika vähän ja he jäävät hieman etäisiksi, mikä on toisaalta hieman harmi, mutta samalla ratkaisu on täysin ymmärrettävä, sillä hahmothan ovat etäisiä Earlille, joten heidän pitää olla etäisiä myös katsojalle, jotta katsoja on voimakkaammin Earlin tunteissa mukana. Hahmojen merkitys on kuitenkin iso ja heidän näyttelijänsä ovat oivallisia rooleissaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. huumekartellin toimintaa tutkivat DEA-agentit Bates (Bradley Cooper) ja Trevino (Michael Peña), heidän pomonsa (Laurence Fishburne), DEA:lle vasikoiva Luis (Eugene Cordero), kartellia johtava herra Laton (Andy García) ja tämän tärkein kätyri Julio (Ignacio Serricchio). Nämäkin hahmot palvelevat tarkoituksensa tarinassa ja heidän näyttelijänsä ovat mainioita, mutta vain paria heistä syvennetään. Muuten minua ei haitannut, että muut hahmot jätetään hieman pintaraapaisuiksi, sillä kyseessähän on ensisijaisesti Earlin kertomus, mutta ottaen huomioon, kuinka paljon DEA-agentit ovat ruudulla, on hieman harmi, kuinka vähän Cooper ja Peña - puhumattakaan täysin sivuun jäävästä Fishburnesta - saavat tehtävää.

Hieman alikehitettyjä sivuhahmoja lukuunottamatta The Mule on erittäin hyvä elokuva, mahtavasti rakennettu vanhan miehen viimeisten vuosien kasvutarina, mikä on vielä saanut inspiraationsa kiehtovasta tositarinasta. Filmi on myös osoitus Eastwoodin taidoista ja vaikka hänen urallaan on ollut selkeää haparointia viime vuosikymmenen aikana, on osaamista selvästi yhä tallella. Herran edellistä elokuvaa, 15:17 Pariisiin minä todella inhoan (se pääsi jopa kärkisijalle viime vuoden huonoimpien elokuvien listallani), mutta täytyy silti nostaa hattua, että Eastwood sai lähes 90-vuotiaana julkaistua kaksi leffaa yhden vuoden sisällä. Tämä olisi aikamoinen suoritus jo 50 vuotta nuoremmalta. Siksi en voikaan muuta kuin harmitella, että tämän leffan hienous on tainnut mennä täysin ohi monilta kriitikoilta.

Joo, tiedän, että elokuvat ovat vain mielipideasioita, eikä tästä tarvitse tykätä, mutta kun lukee The Mulen arvosteluja, vaikuttaa siltä, että kriitikot ovat keskittyneet kaikkeen muuhun kuin olennaiseen, eli itse elokuvaan. Arvostelut ovat täynnä kriitikoiden poliittista puhetta siitä, mitä voi ja ei voi enää tehdä leffoissa 2010-luvun lopulla. Earl tosiaan käyttää erilaisista vähemmistöistä rumia nimityksiä, mutta kuten jo sanoin, hän ei tee sitä julmuuttaan, vaan koska hän ei osaa elää tätä päivää ja on jämähtänyt vanhoihin aikoihin. Hahmo ei ole poliittisesti korrekti ja siksi elokuvaa kritisoidaan. Earlin kaltaisia ihmisiä on oikeastikin olemassa, joiden ohi maailma on jo kiitänyt, eikä takaisin mukaan kiipeämistä yhtään helpota se, että heidät tuomitaan välittömästi, kun heille ei anneta edes mahdollisuutta yhteiskunnassa. Tuntuu siltä kuin monet kriitikot eivät olisi ymmärtäneet, mitä Eastwood yrittää leffalla sanoa.

Yhtä asiaa tosin itsekin kritisoin elokuvassa ja se on tapa, kuinka leffa esittää jotkut nais-statisteista. Mukana on esimerkiksi yksi juhlakohtaus, missä kameramies keskittyy turhankin paljon naisten takapuoliin, millä ei ole mitään tekemistä tarinan kanssa. On myös todella epäuskottavaa, että näin monet nuoret naiset kiinnostuisivat Earlista seksuaalisesti. Tietty tosielämässä on monia nuoria neitokaisia, jotka haluaisivat päästä kehuskelemaan seksikokemuksellaan ainoan oikean Eastwoodin kanssa, mutta Earl ei ole Eastwood. Earl on täysi nobody, joten on vaikea kuvitella, että hän päätyisi pariinkin otteeseen kimppakivaan kiimaisten nuorten naisten kanssa.

Tästä outoudesta ja niistä joistakin sivuhahmoista huolimatta en voi muuta kuin kehua The Mulea. Filmi on todella koukuttava erittäin mielenkiintoisen tarinansa ansiosta. Katsojana voi tosiaan ymmärtää täysin, miksi Earl päätyy huumekuskiksi ja vaikka hän tekee rikoksen, häntä huomaa kannustavan, koska hahmona hän on niin mainio. Paikoitellen Earl on hieman höperö, minkä huomaa esimerkiksi siitä, ettei hän aluksi edes tajua, mihin bisneksiin hän on sekaantunut. Sen jälkeen korostuu hänen hyväsydämisyytensä, kun hän päättää käyttää huumerahansa hyvään, minkä lisäksi rikollisuudesta mitään tietävät voivat ymmärtää, ettei tuosta hommasta sitten niin vain poistutakaan. Erinomaista elokuvassa on, kuinka se tasapainottelee eri tunteiden välillä. Paikoitellen se muuttuu kutkuttavan jännittäväksi, kun taas välillä se onnistuu olemaan hyvinkin koskettava teos. Olin todella yllättynyt, kuinka syvälle leffa onnistui uppoutumaan rikkinäisten perhesuhteiden kanssa, eikä ihme, että jotkut katsojista itkivät loppupäässä leffaa. The Mule osaa olla myös hauska tapaus. Huumoria ei erityisemmin viljellä, mutta pienet nokkelat sanailut tarjoavat muutamat makeat naurut. Earl tykkää kuunnella musiikkia kuriirireissuillaan, mikä johtaa yhteen aivan mahtavaan kohtaukseen, mikä nosti leveän hymyn huulilleni.

Clint Eastwoodin ohjaus on läpi leffan taiturimaista ja hän pitää pakettia hienosti kasassa, mikä sai minut tosissaan miettimään, yrittikö hän edes lainkaan 15:17 Pariisiin -leffan kanssa? Eastwood saa hyvin tunteita aikaiseksi ja teemat, joita hän leffassa käsittelee, tuntuvat olevan hänelle henkilökohtaisia. Eastwoodille aiemmin Gran Torinon (2008) käsikirjoittanut Nick Schenk palaa tekemään yhteistyötä herran kanssa ja on jälleen kynäillyt mainion tekstin. Hyvää käsikirjoitusta tukee hyvä leikkaus, millä on saatu oiva tempo mukaan hieman hitaampaan kerrontaan. The Mule on muutenkin teknisesti hyvin tehty. Filmi on kuvattu tyylikkäästi, minkä lisäksi se sisältää paljon mainiosti tehtyjä lavasteita ja pukuja. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Arturo Sandovalin säveltämät musiikit toimivat oivasti. Musiikkien osalta parasta antia ovat kuitenkin klassikkokipaleet, joita Earl kuuntelee automatkoillaan.

Yhteenveto: The Mule on hieno elokuva, mikä osoittaa, että Eastwoodilla on vielä taidot jäljellä. Leffan tarina on erittäin mielenkiintoinen ja hitaasta temmostaan huolimatta todella koukuttava. Mukaan mahtuu niin jännitystä kuin huumoria ja koskettavia hetkiä. Loppupäässä leffa onnistuu muuttumaan yllättävänkin liikuttavaksi ja on hienoa, kuinka filmi syventyy teemoihinsa. On myös mahtavaa nähdä kasvutarina ihmisestä, jolla ei ole enää montaa elinvuotta jäljellä. Eastwoodin ohjaus on erinomaista ja hän tekee loistotyötä myös kameran edessä. Earlin hahmo on kuin täysin luotu Eastwoodia varten ja elokuva tuntuukin hyvin henkilökohtaiselta hänelle aiheidensa puolesta. Tämän vuoksi olisikin täysin osuvaa, jos The Mule olisi hänen jäähyväisteoksensa. 15:17 Pariisiin -arviossani totesin, että toivoisin Eastwoodin jäävän jo eläkkeelle ja teen sen myös tässä, tosin eri perusteluin: tämä on Eastwoodin paras leffa vuosiin ja siksi olisikin hyvä lopettaa huipulla. Suosittelen The Mulea erittäin lämpimästi Eastwoodin faneille, kuten myös koskettavista ja sydämellisistä draamoista pitäville. Mutta jos lähinnä poliittiset puolet ovat leffassa tärkeintä juuri sinulle, monet arvostelut osoittavat, ettei sinun kannata katsoa tätä teosta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Mule, 2018, Warner Bros., Imperative Entertainment, Bron Creative, The Malpaso Company, BRON Studios

Arvostelu: Nunna (The Nun - 2018)

NUNNA

THE NUN

Ohjaus: Corin Hardy
Pääosissa: Taissa Farmiga, Demián Bichir, Jonas Bloquet ja Bonnie Aarons
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 16

James Wanin kauhuelokuva Kirottu (The Conjuring - 2013) oli suuri menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Kirottu 2:n (The Conjuring 2 - 2016) lisäksi elokuvan kauhumaailmaa päätettiin jatkaa myös erilaisilla lisäosilla Annabelle (2014) ja Annabelle: Creation (2017). Kun Kirottu 2:ssa esiintynyt nunnademoni Valak huomattiin fanien suosikiksi, sille päätettiin samantien omistaa oma elokuvansa. Kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja leffan oli tarkoitus ilmestyä jo kesäkuussa 2018, mutta tuotanto venyi, minkä takia The Nun, eli suomalaisittain Nunna sai ensi-iltansa vasta nyt. Itse näin ensimmäisen Kirotun loppuvuodesta 2015, mutten erityisemmin pitänyt siitä. En ollut siis katsonut muita samaan kauhu-universumiin sijoittuvia elokuvia. Kuitenkin kun kuulin, että nunnademoni saisi oman filminsä, ajattelin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden ja katsoin Kirotun uudestaan. Tajusin vihdoin, miksi elokuva oli niin kehuttu ja katsoin innolla sarjan muutkin osat. Kirottu 2:ssa Valak oli mielestäni niin kammottava näky, että minua puistattikin ajatus hahmon omasta elokuvasta. Siitä huolimatta päätimme tyttöystäväni kanssa mennä katsomaan leffan ja yhtäkkiä jo huomasinkin istuvani Finnkinon salissa odottamassa Nunnan alkamista heti ensi-iltapäivänä.

Pappi Burke ja noviisi Irene matkustavat Romaniassa sijaitsevaan nunnaluostariin, missä yksi sisarista on hirttäytynyt. Kaksikko alkaa selvittämään itsemurhan syytä ja huomaavat pian, että luostaria piinaa äärimmäisen paha voima.

Kirottu -elokuvissa Lorraine Warrenia näyttelevän Vera Farmigan pikkusisko Taissa Farmiga nähdään tässä elokuvassa sisar Irenena, joka ei ole vielä antanut nunnavalaansa. Sisar Irene on hyvin herkältä vaikuttava persoona, joka kuitenkin jatkuvasti astelee kohti vaaroja välittämättä pahaenteisistä merkeistä. Hahmolle on yritetty luoda jonkinlaista kiinnostavuutta eräänlaisella kyvyllä, mikä herättää varmasti ison liudan faniteorioita, mutta loppupeleissä hahmon kohtalo ei erityisemmin katsojaa kiinnosta. Farmiga on kuitenkin roolissaan oikein mainio ja pistää parastaan sillä, mitä käsikirjoitus hänelle tarjoaa.
     Myös pappi Burkea esittävä Demián Bichir tekee hienosti sen, mitä hänen on käsketty tekemään. Yliluonnollisia tapauksia tutkivan papin rooli syntyy Bichiriltä kuin luonnostaan, miksi harmittaakin, että hahmon taustatarina jää lopulta hyvin latteaksi.
     Avukseen pappi Burke ja sisar Irene saavat luostariin ruokaa kuljettavan Frenchie-nimisen miehen, jota näyttelee Jonas Bloquet. Frenchiellä yritetään tuoda huumoria mukaan tarinaan, sillä maalaisjunttihahmo kokee olevansa kuin mikäkin naistenmies. Huumori ei kuitenkaan iske ja hahmo jää papin ja sisaren kanssa aika unohdettavaksi tapaukseksi. Tämänkään kohdalla ei kuitenkaan voi syyttää näyttelijää. Frenchiestä on selkeästi haettu lystikkäämpää hahmoa ohjauksella ja käsikirjoituksessa, ja Bloquet on vain tehnyt sen, miten hänet on ohjattu tekemään. Kolmikosta kaikki sopivat osiinsa niin hyvin, että on suuri sääli, ettei yksikään hahmoista tee vaikutusta.

Valitettavasti itse elokuva ei muutenkaan tee erityistä vaikutusta. Hahmojen tavoin lähes kaikki Nunnassa jättää toivomisen varaa tarinasta tunnelmaan. Loppujen lopuksi elokuvan mainokset olivat paljon pelottavampia kuin itse leffa. Tuntuu siltä kuin elokuvantekijät olisivat viime hetkillä tajunneet, ettei lopputuloksesta tullut kovin kaksinen, minkä takia heidän piti yrittää kaikkensa mainonnassa, jotta elokuva pääsisi rahallisesti voiton puolelle. Itselläni tuli YouTubessa usein vastaan mainos, missä vain sanottiin, että "Nunnan mainokset ovat liian pelottavia, joten voimme näyttää sinulle vain elokuvan logon", mikä näin jälkikäteen pohdittuna tuntuu todella epätoivoiselta yritykseltä saada katsojia teattereihin. Toisaalta, vaikka mainonta olikin karmivampaa kuin itse elokuva, löytyi siitä tavallaan totuuden siemen. Kaikki mainokset ovat lähinnä pohjautuneet äkkisäikäytyksiin, missä demoninunna Valak (Bonnie Aarons) hyökkää jostain hahmojen kimppuun kovan äänen saattelemana. Ja sitähän Nunna pääasiassa on... äkkisäikäytystä äkkisäikäytyksen perään. Kirottu -leffojen piinaava ilmapiiri ja hidas kauhun rakentaminen on vaihdettu kaikista laiskimpaan böö-pelotteluun. Tunnustan kyllä säpsähdelleeni elokuvan aikana, mutta pientä jännitystä enempää elokuva ei onnistunut tarjoamaan.

Äkkisäikäytykset eivät kuitenkaan ole huonoin juttu elokuvan kauhupuolessa, vaan se, kuinka yksitoikkoisiksi säikyttelyt käyvät. Vähän väliä ruudun ulkopuolelta ilmestyy käsi, joka tarraa hahmoon kovan äänen saattelemana. Leffassa nähdään myös ihan liian usein kuvia, missä kamera seuraa hahmoa, kääntyy hetkeksi jonnekin muualle ja kun kamera palaa takaisin hahmoon, hahmon takana seisoo jotain karmivaa. Säikäytykset myös pohjustetaan niin selvästi, että katsoja lähinnä laskee sekunteja, kunnes jotain "pelottavaa" jälleen tapahtuu. Tylsää! Sentään tekijät ovat tajunneet, että demoninunna Valak on pelottavin silloin, kun se vain seisoo paikoillaan tai liikkuu todella hitaasti. Se on hyvin inhottava näky ja katsoja kokee hahmojen kanssa tunnetta siitä, ettei pakoon pääse. Valakia ei voi siis näyttää kovin paljoa, mutta jotain säikyttelyä pitää kuitenkin tapahtua, joten tekijät ovat pistäneet mukaan muitakin säikyttelijöitä. En ole varma, oliko yksi näistä kauhuhahmoista tungettu mukaan vain, koska pelottavat nunnat käyvät yllättävän nopeasti tylsiksi, vai koska sille aiotaan joskus tehdä oma soololeffansa. Kuitenkin koska elokuvan nimi on Nunna, viimeistään loppuhuipennuksessa Valakia täytyy näyttää kunnolla ja pitkään, jolloin demoni menettää paljon tehostaan. Ei se ole enää karmivaa, kun Valak vain karjuu kohti kameraa.

Itse tarina elokuvassa on hyvinkin ohut. Leffasta huomaa selvästi, että tekijät olivat innoissaan päästessään säikyttelemään Valakilla lisää, mutta unohtivat samalla kirjoittaa mielenkiintoisen kertomuksen - puhumattakaan viimeistelyistä, joilla pääsisi eroon juonen hölmöistä aukoista. Hölmöyksistä puheenollen, kuten jo sanoin, elokuva sisältää aika tarpeetonta ja kehnoa huumoria. En voi käsittää, että jonkun keksimä "Holy shit!" "The holiest." -dialogi kirjoitettiin oikeasti mukaan itse filmiin. Harmillisinta huumoripuolessa on kuitenkin se, että vitsien sijaan katsojaa naurattaa lähinnä tarinassa tapahtuvat hölmöydet, etenkin loppupäässä elokuvaa. Näin Nunnan täydessä salissa ja ympärillä olevista katsojista voi aina aistia, ovatko he jännittyneitä, vai rentoja. Ja viimeistään ennen loppuhuipennusta yleinen ilmapiiri alkoi keventyä huomattavasti ja kuulin jopa pientä hekottelua asioille, joita ei ollut edes tarkoitettu vitseiksi. Loppuhuipennuksesta ei myöskään löydy jännitystä kenellekään, joka on nähnyt Kirottu -leffat ja jos ne on katsonut suuren keskittymisen kanssa, voi jotkut käänteet arvata jo etukäteen. Jos niitä ei ole nähnyt, käänteet voivat tulla yllätyksinä (tai sitten ei, ottaen huomioon, kuinka kliseinen elokuva on), mutta toisaalta siten elokuvan alku ja loppu, missä näytetään pätkiä Kirotuista, tuntuvat varmasti todella oudoilta. Alussa tämä yhdistely Kirottuihin on todella kömpelöä, mutta lopusta on pakko sanoa, että aika nokkelasti tekijät yhdistivät filmit toisiinsa. Tämä ei kuitenkaan anna syytä sille, miksi tämä kyseinen kauhuleffa täytyi tehdä. Nunna kun ei edes oikeasti vaivaudu avaamaan Valakin taustoja yhtä lyhyttä kohtausta enempää.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Corin Hardy, joka on aiemmin tehnyt kauhuleffan The Hallow (2015), sekä liudan musiikkivideoita. Jälkimmäisen takia Hardylla on selkeästi silmää tyylikkäille visuaalisuuksille, mutta kunnon tunnelmaa hän ei vain osaa luoda. Haastatteluissa Hardy on sanonut, että hän on seurannut paljon Kirottu -ohjaaja James Wanin työtapaa. Hän ei ole kuitenkaan selkeästi ymmärtänyt, mikä tekee Wanin tyylistä niin toimivan. Toki Wan käytti kliseisiä kauhujuttuja leffoissaan, mutta tapa, millä hän hyödynsi niitä, tekee hänen filmeistään niin toimivia. Hardy vain kierrättää kliseitä, koska uskoo kai kauhuleffojen tarvitsevan niitä. Käsikirjoituksesta vastaava Gary Dauberman on selkeästi rustannut tekstin hyvin pikaisesti kasaan, minkä takia tarina jää näin latteaksi. Onneksi Nunna kuitenkin näyttää todella hyvältä, mikä auttaa katselukokemusta paljon. Kameratyöskentely on pääasiassa erinomaista, minkä lisäksi filmin lavasteet ovat erittäin näyttävät. Nunnaluostariksi valittu romanialaislinna on karmiva ilmestys ja sen synkkiä käytäviä kuljetaankin lyhdyn, kynttilän tai soihdun valossa lähes kyllästymiseen asti. Hautausmaasta on saatu klassisen uhkaavan tuntuinen. Maskeeraus on myös suurimmaksi osaksi onnistunutta. Valaisu on hyvin toteutettu ja pimeissä kohtauksissa jopa näkee jotain. Äänimaailma kuitenkin luottaa liikaa sekä ääniefektien että musiikin kanssa koviin säikyttelyääniin. Kunnollista selkäpiitä karmivaa tunnelmointia ei kumpikaan osapuoli audiosta onnistu luomaan.

Yhteenveto: Nunna on harmillisen kehno ja hätäisesti kasaan väsätty kauhuraina. Filmistä löytyy mielenkiintoinen tarinaidea, mikä on kuitenkin lähes hukattu elokuvan teon aikana. Juoni on ohuttakin ohuempi ja sisältää hölmöjä aukkoja, sekä ihan vain muitakin hölmöyksiä. Valakin syntytarina vain kiirehditään läpi, jotta päästään säikyttelemään katsojia lisää. Kauhu koostuu mitä tylsimmistä ja yksitoikkoisimmista äkkisäikäytyksistä, eikä kunnon tunnelmaa osata luoda, mikä on suuri sääli, kun ottaa huomioon nunnaluostarin ja hautausmaan karmivat puitteet. Ohjaaja Corin Hardyn kokemattomuus paistaa oikein tosissaan läpi koko elokuvan ajan. Hardy pistää leffaan klisettä kliseen perään, eikä edes yritä tuoda niihin jotain erilaista käännettä. Pientä jännitettä enempää elokuva ei koskaan onnistu tarjoamaan ja jopa se pieni jännitys katoaa viimeistään loppuhuipennuksessa, missä karjuvaa Valakia näytetään aivan liikaa. Hyviä asioita elokuvassa on upea visuaalisuus ja näyttelijät, jotka eivät kuitenkaan saa paljoa tekemistä unohdettavien hahmojensa kanssa. Loppujen lopuksi Nunna on siis aika tarpeeton rahastusleffa, vaikkakin sen katsoo sujuvasti ainakin kerran. Parhaiten elokuva toimii niille, jotka katsovat kauhua todella harvoin, eivätkä kliseet ole niin tuttuja, eivätkä äkkisäikäytykset haittaa. Kovemmille kauhufaneille, sekä yleisesti Kirottu -sarjan faneille Nunna on selkeä pettymys.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Nun, 2018, New Line Cinema, The Safran Company, Atomic Monster