Arvostelu: Kirottu 4: Viimeiset riitit (The Conjuring: Last Rites - 2025)

KIROTTU 4: VIIMEISET RIITIT

THE CONJURING: LAST RITES

Ohjaus: Michael Chaves

Pääosissa: Vera Farmiga, Patrick Wilson, Mia Tomlinson, Ben Hardy, Rebecca Calder, Elliot Cowan, Kíla Lord Cassidy, Beau Gadsdon, Molly Cartwright, Peter Wight, Kate Fahy ja Steve Coulter

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia

Ikäraja: 16

Tositapahtumiin löyhästi perustuva kauhuelokuva Kirottu (The Conjuring - 2013) oli jättimäinen hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Varsinaisten jatko-osien Kirottu 2 (The Conjuring 2 - 2016) ja Kirottu 3: Paholaisen vallassa (The Conjuring: The Devil Made Me Do It - 2021) lisäksi elokuvasarja laajentui lisäosilla, kuten Annabelle (2014) ja Nunna (The Nun - 2018). Vuonna 2022 ilmoitettiin, että neljäs Kirottu-elokuva oli tekeillä ja että se toimisi elokuvasarjan päätöksenä. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 ja nyt Kirottu 4: Viimeiset riitit saapuu elokuvateattereihin. Itse olen odottanut leffaa positiivisin mielin, pidettyäni etenkin sarjan kahdesta ensimmäisestä elokuvasta. Kävin katsomassa Kirottu 4: Viimeiset riitit sen kutsuvierasnäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa. 

Vuonna 1986 Pennsylvaniassa perhe alkaa nähdä karmivia asioita, ostettuaan vanhan peilin. Kun Ed ja Lorraine Warren saapuvat tutkimaan asiaa, he hoksaavat että kyseessä on sama paha voima, jonka he kohtasivat ihka ensimmäisessä tapauksessaan.

Vera Farmiga ja Patrick Wilson nähdään jo kuudetta kertaa Lorraine ja Ed Warrenina, yliluonnollisiin tapauksiin erikoistuvana tutkijapariskuntana. Warrenit ovat vuosien varrella hoitaneet jo lukemattomia kirouksia, kummituksia, riivauksia ja auttaneet ties kuinka montaa perhettä. Ikä ei kuitenkaan tule yksin ja Edillä ilmennyt sydänvika on ajanut parin eläkkeelle, sillä mies ei kestä tapausten tuomaa jännitystä. Mutta totta kai Warrenit palaavat vielä yhdelle viimeiselle tehtävälleen - elokuva olisi aika tylsä ilman sellaista. Farmiga ja Wilson ovat totta kai mainiot rooleissaan, ovathan Warrenit tulleet heille tutuiksi jo yli vuosikymmenen ajan. Heidän väliltä löytyy yhä vahvaa kemiaa ja on sääli, jos tämä jää viimeiseksi kerraksi, kun näemme heidät näissä rooleissa yhdessä.

     Elokuvassa nähdään myös Mia Tomlinson Warrenien tyttärenä Judynä, korvaten Sterling Jerinsin ja Mckenna Gracen, jotka näyttelivät hahmoa aiemmissa elokuvissa, Ben Hardy Judyn poikaystävänä Tonyna, Steve Coulter isä Gordonina, sekä Rebecca Calder ja Elliot Cowan Smurlin pariskuntana Janetina ja Jackina, Kíla Lord Cassidy, Beau Gadsdon, Molly Cartwright ja Tilly Walker heidän tyttärinään Heatherina, Dawnina, Shannonina ja Carinina, sekä Peter Wight ja Kate Fahy perheen isovanhempina, joiden talossa alkaa kummitella, kun he ostavat kirpputorilta vanhan peilin. Judy nousee aiempaa keskeisempään rooliin, nyt jo nuoren naisen saadessa samanlaisia kauhistuttavia visioita kuin äitinsä. Tomlinson hoitaa tonttinsa pätevästi, Hardyn istuessa hyvin tämän poikaystäväksi. Calder, Cowan ja muut tulkitsevat hyvin hahmojensa kauhua, kun peilin ostamisen myötä Smurlit alkavat nähdä ja kokea yhä vain ikävämpiä juttuja.

Kirottu 4: Viimeiset riitit oli mielestäni harmillisen vaisu ja jopa aika laiska huipennus Warrenien tarinalle. Elokuvassa on hetkensä ja sen vahvinta antia on äiti-tytär-suhde, kun Lorraine yrittää auttaa Judyä pitämään näyt aisoissa. Mukana on muutama karmiva kohtaus, sekä pari tehokasta säikäytystä, mutta siihen se oikeastaan jää. Elokuvaa vaivaa tietty liikapituus, joka on koitunut jo aiemmin elokuvasarjan ongelmaksi. Nyt se tuntuu vielä korostetummalta, sillä leffa luottaa aivan liikaa vanhoihin, edellisissä elokuvissa nähtyihin jippoihin. Ei toki ole uusi juttu, että sarjan päätösosassa muistellaan menneitä, mutta kun suuri osa kohtauksista tuntuu jostain aiemmasta Kirotusta pöllityltä, kertoo tämä lähinnä tekijöiden mielikuvituksettomuudesta. 

Elokuvaa katsoessa tulee leffasarjan isää, James Wania ikävä. Wan olisi taatusti keksinyt muistettavamman vastuksen Warreneille. Wanin tarjoamat Annabelle-nukke ja Valak-nunna nousivat välittömästi kauhuikoneiksi, mutta eivätpä jälkimmäiset Kirotut ole tarjonneet mitään yhtä muistettavaa. Tämä on erityisen harmillista, kun miettii, kuinka paljon Warrenien kauhukokoelmasta löytyisi kiinnostavia tarinoita kerrottavaksi. Näitä peilin kummituksia seuratessani en voinut olla tuumimatta, että missä se Kirottu 2:ssa esitellyn Crooked Manin oma leffa oikein viipyy? Tai voisiko Annabelle Comes Homessa (2019) nähty lautturi kolikot silmillään saada oman elokuvansa? On sääli, että 2000-luvun suurin kauhuelokuvasarja päättyy nyt näin keskinkertaisesti ja ponnettomasti. Tai siis "päättyy" ja "päättyy". Eivätköhän studiot lypsä Warrenien kertomuksilla niin pitkään, kun niillä tahkotaan rahaa. Judyä nostetaan esille siinä toivossa, että katsojat hyväksyisivät tämän seuraavien Kirottu-leffojen keulakuvaksi. Ja elokuvan prologissa nuoria Warreneita näyttelevät Madison Lawlar ja Orion Smith ovat jo esittäneet toiveen voivansa näytellä hahmoja mahdollisissa esiosissa. Kirottu-universumin ympärille on jo muutaman vuoden ajan yritetty työstää televisiosarjaa HBO Maxiin. Kenties se olisi paras kerrontatapa Warrenien lukemattomille tapauksille.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Michael Chaves, joka teki elokuvasarjan muutaman aiemmankin osan, Kirottu 3: Paholaisen vallassa, epävirallisen Itkevän naisen kirouksen (The Curse of La Llorona - 2019) ja Nunna II:n (The Nun II - 2023). Chavesilta alkaa selvästi potkut loppua ja ohjausvastuun olisi voinut antaa jollekulle toiselle. Ongelmaksi koituu myös Ian Goldbergin, Richard Naingin ja David Leslie Johnson-McGoldrickin kompasteleva käsikirjoitus. Sentään Kirottu 4: Viimeiset riitit on pätevästi kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeeraukset oivat. Parit tietokonetehosteet pistävät ikävästi silmään ja äänimaailma luottaa turhan paljon kovaäänisiin böö-pelotteluihin. Elokuvasarjan vakiosäveltäjä Joseph Bisharan korvaava Benjamin Wallfisch tunnelmoi kuitenkin musiikeillaan sopivan karmivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Conjuring: Last Rites, 2025, New Line Cinema, Warner Bros., Atomic Monster, The Safran Company

Arvostelu: Nunna II (The Nun II - 2023)

NUNNA II

THE NUN II

Ohjaus: Michael Chaves

Pääosissa: Taissa Farmiga, Jonas Bloquet, Katelyn Rose Downey, Storm Reid, Anna Popplewell, Suzanne Bertish, Léontine d'Oncieu, Anouk Darwin Homewood, Peter Hudson, Maxime Elias-Menet, Pascal Aubert ja Bonnie Aarons

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

James Wanin ohjaama "tositapahtumiin" perustuva kauhuelokuva Kirottu (The Conjuring - 2013) oli iso menestys, jota kriitikotkin kehuivat, joten jatkoa oli luvassa. Kirottu 2:ssa (The Conjuring 2 - 2016) esitelty nunnademoni Valak nousi niin suosituksi, että hahmon ympärille päätettiin tehdä oma elokuvansa. Nunna-leffa (The Nun - 2018) sai lähinnä negatiivista palautetta niin kriitikoilta kuin katsojilta, mutta se oli taloudellinen hitti, joten jatko-osaa ryhdyttiin heti suunnittelemaan. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja nyt Nunna II on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin Valak-nunnaa karmivana Kirottu 2:ssa, mutta mielestäni hahmon oma elokuva oli turhauttava pettymys. Odotukseni jatko-osaa kohtaan olivat todella matalat, mutta päätin silti käydä katsomassa Nunna II:n heti sen ennakkonäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Kun nunnaa esittävän Valak-demonin riivaama Maurice kylvää tuhoa kirkoissa halki Euroopan, sisar Irene matkustaa Pariisiin, yrityksenään pysäyttää demoni lopullisesti.

Taissa Farmiga, Jonas Bloquet ja Bonnie Aarons palaavat rooleihinsa sisar Ireneksi, Frenchienäkin tunnetuksi Mauriceksi, sekä nunnana esiintyväksi Valak-demoniksi, joka palaa aiheuttamaan ikävyyksiä, tällä kertaa Mauricea hyödyntäen, kuten ykkösleffan lopussa kävi ilmi. Farmiga suoriutuu toistamiseen hyvin osastaan ja hänen hahmoaan ryhdytään syventämään elokuvan edetessä. Kun Valakin paluu käy selväksi, Irene empii ensin, mutta kokee sitten vastuukseen päihittää demonin pysyvästi. Bloquet vakuuttaa ykköselokuvaa paremmin Mauricena, joka ei ole enää pelkkä vitsiniekka, vaan joutuu kamppailemaan Valakin riivaamana. Aarons jatkaa pätevästi karmivana nunnana patsastelua, joskin kun demoni ryhtyy ärjymään kohti kameraa, meno muuttuu tälläkin kertaa enemmän koomiseksi kuin pelottavaksi.

     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään muun muassa Irenen mukaan lähtevä sisar Debra (Storm Reid), sekä ranskalaisessa koulussa opettava Kate (Anna Popplewell), hänen tyttärensä Sophie (Katelyn Rose Downey), sekä koulua johtava Madame Laurent (Suzanne Pertish). Reid toimii hyvin Farmigan rinnalla ja nuori Downey on mainio löytö sympaattisen, joskin elokuvan loppupäässä jatkuvalla kirkumisellaan ärsyttävämmäksi käyvän Sophien osaan. Narnia-fantasialeffoista (2005-2010) tuttu Popplewell jää pienempään rooliin, mutta ajaa tonttinsa hyvin, kuten tekee Pertishkin.

Nunna II on yllättäen parempi elokuva kuin ensimmäinen Nunna, mutta ei se silti erityisen hyvä teos ole. Tekijät ovat kuitenkin selvästi ottaneet opikseen ykkösosan saamista moitteista ja esimerkiksi itse nunnademonia näytetään paljon säästeliäämmin ja sitä kautta tehokkaammin. Valakin karmivuus perustuu enemmänkin taustalla pimeydessä virnuiluun ja hitaisiin liikkeisiin, mutta heti, kun demoni ryhtyy rääkymään kohti kameraa, näky lähinnä huvittaa. Elokuva on muutenkin kauhuosastollaan onnistuneempi, eikä se luota jatkuvasti samoihin kuvauskikkoihin tai pelkkiin kovaäänisiin säikäytyksiin. Niitäkin kyllä löytyy, mutta onneksi hieman monipuolisemmin. Kauhukliseiltä ei vältytä millään, vaan heti ensikohtauksesta asti, missä poika käväisee pimeässä kellarissa ja siellä pimeyden keskeltä jokin tuntematon potkaisee hänen pallonsa takaisin, ovat säikyttelyt varsin peruskauraa genren ystäville. Pari ihan tehokastakin pelottelua mahtuu sekaan ja yleisesti leffa onnistuu pitämään yllä karmivaa ilmapiiriä, toisin kuin nopeasti pliisuksi muuttunut ykkösosa.

Elokuva kompastelee kuitenkin käsikirjoitukseensa, joka kiertää pitkälti kehää, saadakseen hahmot yksi kerrallaan kohtaamaan Valakin. Kohtaukset kierrättävät hieman itseään, jonkun yksinäisen kuullessa jostain kolauksen tai nähdessä jonkin vilauksen ja lähtiessä tutkimaan asiaa, mikä tietty johtaa äänten katoamiseen ja siihen, että jokin hyppää esiin. Böö! Vaikka teksti yrittääkin pohjustaa merkittäviä asioita, tekee se homman hieman kömpelösti, joutuen lopulta puhtaasti selittämään katsojalle kaiken, jottei mikään jäisi epäselväksi. Elokuvan todellinen kompastuskivi on kuitenkin sen loppuhuipennus, mikä tuntuu vaivaavan lähes kaikkia Kirottu-universumin leffoja. Lopputaistelu Valakia vastaan on aika tylsä ja ratkaisuiltaan jopa koominen, etenkin kun Valak lähinnä vain seisoskelee jättimäisenä taustalla ja heittelee hahmoja erilaisilla esineillä kuin mikäkin videopelivastus.

Nunna II:n ohjauksesta vastaa Kirottu-universumin nykyinen luottotekijä, Michael Chaves, joka ohjasi myös Itkevän naisen kirouksen (The Curse of La Llorona - 2019) ja Kirottu 3: Paholaisen vallassa (The Conjuring: The Devil Made Me Do It - 2021). Chaves jatkaa keskinkertaisella linjallaan, rakentaen pelottelut aika geneeristen tekniikoiden varaan. Koko universumin käynnistänyt James Wan hyödynsi myös paljon kliseitä, mutta huomattavasti tyylitajuisemmin, mitä hänen seuraajansa eivät taida. Elokuva on kuvattu ihan hyvin, mutta todella turhauttavasti valaistu. Jopa päiväsaikaan sijoittuvat kohtaukset ovat ajoittain niin himmeitä, että ruudulla tapahtuvasta on toisinaan vaikea saada tolkkua. Lavasteet ovat oivalliset, joskin ranskalainen sisäoppilaitos ei ole lokaationa yhtä vaikuttava kuin ykkösleffan romanialaisluostari. Asut ja maskeeraukset ovat myös mainiot. Etenkin eräs asulla ja maskein toteutettu mörökölli on hieno ilmestys. Erikoistehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on rakennettu tyypilliseen kauhutyyliin korostamaan kaikkia narinoita ja kolahduksia, kun ryhdytään kasvattelemaan kohti säikäytystä. Marco Beltramin musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla, jäämättä mitenkään mieleen.

Yhteenveto: Nunna II on ykkösosaa parempi, mutta silti aika keskinkertainen kauhuelokuva. Sen löyhä käsikirjoitus kiertää suuren osan ajasta kehää, tarjotakseen joka hahmon kautta pelotteluja nunnademoni Valakin kanssa. Pelottelut rakentuvat tuttuihin kliseisiin, mutta osa niistä ovat jopa varsin toimivia. Yleisesti ilmapiiri on karmivampi kuin viimeksi, vaikkei kouluasetelma olekaan tapahtumapaikkana yhtä hyytävä kuin ykkösleffan luostari. Itse nunnaa on ymmärretty käyttää huomattavasti säästeliäämmin ja vasta lopussa videopelivastusta muistuttavaksi patsastelijaksi muuttuva Valak menettää tehonsa. Näyttelijät toimivat passelisti rooleissaan ja lukuun ottamatta turhankin pimeää valaisua, leffa on myös teknisiltä puoliltaan toimiva. Nunna II on askel parempaan suuntaan Valakin omien elokuvien puolella, mutta jää silti varsin keskinkertaiseksi kauhurainaksi. Jos olet tykästynyt Kirottu-universumiin, veikkaisin Nunna II:kin toimivan ja suosittelen käymään katsomassa leffan vaikkapa kaveriporukalla - mutta totta kai asiallisesti käyttäytyen. Ennakkonäytös, jossa itse olin leffaa katsomassa, oli täynnä ääneen keskustelevia, hihitteleviä, valkokangasta kuvaavia ja muuten vain puhelimiaan räplääviä ryhmiä.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Nun II, 2023, New Line Cinema, Atomic Monster, The Safran Company

Arvostelu: Kirottu 3: Paholaisen vallassa (The Conjuring: The Devil Made Me Do It - 2021)

KIROTTU 3: PAHOLAISEN VALLASSA

THE CONJURING: THE DEVIL MADE ME DO IT

Ohjaus: Michael Chaves

Pääosissa: Vera Farmiga, Patrick Wilson, Ruairi O'Connor, Julian Hilliard, Sarah Catherine Hook, Shannon Kook, Eugenie Bondurant, John Noble, Keith Arthur Bolden, Ronnie Gene Blevins, Sterling Jerins ja Steve Coulter

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 16

James Wanin kauhuelokuva Kirottu (The Conjuring - 2013) oli suuri menestys, jonka ympärille ryhdyttiin heti rakentamaan kokonaista elokuvauniversumia. Jo ennen Kirottu 2:a (The Conjuring - 2016) ilmestyi demonisesta nukesta kertova Annabelle (2014). Pian Kirottu 2:n ilmestymisen jälkeen alkoi kolmannen osan suunnittelu, mutta sitä ennen ilmestyivät Annabellen esiosa Annabelle: Creation (2017) ja jatko-osa Annabelle Comes Home (2019), Kirottu 2:ssa esitellystä Valak-demonista kertova Nunna (The Nun - 2018) ja meksikolaiseen kansantaruun pohjautuva Itkevän naisen kirous (The Curse of La Llorona - 2019). Kolmannen Kirottu-elokuvan kuvaukset käynnistyivät kesällä 2019 ja sen oli tarkoitus ilmestyä syksyllä 2020, mutta koronaviruspandemian suljettua elokuvateatterit ympäri maailman, julkaisua täytyi siirtää. Nyt The Conjuring: The Devil Made Me Do It, eli suomalaisittain Kirottu 3: Paholaisen vallassa saa vihdoin ensi-iltansa. Vaikka sekaan on mahtunut mätiä omenoita, olen pääasiassa pitänyt Kirottu-elokuvauniversumista ja yhä uusia lisäosia katsellessa olen pohtinut, milloin viimein pääsisimme näkemään jatkoa itse varsinaisille Kirottu-leffoille? Olinkin innoissani, kun pääsin vihdoin katsomaan Kirottu 3: Paholaisen vallassa sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1981 Arne Johnson murhaa vuokranantajansa ja joutuu vankilaan, tuomioistuimen harkitessa rangaistukseksi kuolemantuomiota. Ed ja Lorraine Warren ovat kuitenkin varmoja, että Arne oli murhateon aikana demonisen olennon riivaama ja heidän täytyy keksiä keinot todistaa Arnen syyttömyys ja päihittää häntä vallassaan pitävä paholainen, ennen kuin on liian myöhäistä.

Vera Farmiga ja Patrick Wilson palaavat neljättä kertaa rooleihinsa paranormaaleja tapauksia selvittävänä Warrenin pariskuntana Lorrainena ja Edinä, tehtyään viimeksi vain lyhyet näyttäytymiset parin vuoden takaisessa Annabelle Comes Homessa. Jälleen kerran niin nämä näyttelijät kuin heidän hahmonsa toimivat erinomaisesti. Farmigan ja Wilsonin kemiat ovat kohdanneet heti ensimmäisestä Kirotusta lähtien täydellisesti ja he tuovatkin filmiin sydämen ja sielun kaikkien kauheuksien keskelle. Edin ja Lorrainen välinen rakkaus tuntuu käsinkosketeltavan aidolta ja hahmot ovat kenties vieläkin pidettävämpiä, jolloin heidän uusiin demonisiin koettelemuksiin hyppää taas innolla (ja jännittyneenä) mukaan.

     Tutun kaksikon lisäksi elokuvassa nähdään myös Sterling Jerins pienessä roolissa Warrenien tyttärenä Judyna, Ruairi O'Connor poloisena Arne Johnsonina, joka suorittaa murhan paholaisen valtaamana, Sarah Catherine Hook Arnen tyttöystävänä Debbienä, Julian Hilliard Debbien pikkuveljenä Davidina, Keith Arthur Bolden poliisipäällikkö Clayna, John Noble entisenä pappi Kastnerina ja Shannon Kook Warreneita auttavana Drew'na. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan hyvin - erityisesti O'Connor vakuuttaa henkensä puolesta pelkäävänä Arnena, minkä lisäksi nuori Hilliard näyttää jo kolmatta kertaa taitonsa kauhun parissa, esiinnyttyään aiemmin Netflixin The Haunting of Hill House -sarjassa (2018) ja kosmisessa Color Out of Spacessa (2019).

Kirottu 3: Paholaisen vallassa ei lähde viivyttelemään kauhuosastonsa kanssa, vaan heittää niin Warrenit kuin katsojan heti ensiminuuteilla karmivan demonitapauksen äärelle. Siinä, missä kaksi edellistä Kirottua rakensivat hiljalleen kauhukertomustaan riivatun perheen kautta - kuinka he muuttavat uuteen asuntoon, huomaavat vähitellen asioiden olevan vinksallaan ja vasta noin puolessa välissä ottavat yhteyttä Warreneihin - tämä kolmas osa ottaa erilaisen lähestymistavan hyppäämällä yli tämän tutuksi tulleen kaavan. Samalla filmi poikkeaa edeltäjistään myös sillä, kuinka vähän se lopulta keskittyykään paholaisen piinaamiin perheenjäseniin ja nyt valokeilassa todella ovat itse Warrenit. Ja hyvä niin. Tämän pariskunnan kokemia tapahtumia katsoja haluaakin nähdä ja heidän puolestaan sitä oikeasti jännittää. Arneakin seurataan aika ajoin, mutta pääasiassa kyseessä on Warrenien show.

Kyseessä on kyllä oivallinen kauhuelokuva, mutta silti täytyy sanoa, että minulle jäi pienesti ristiriitainen olo leffaa katsoessani ja vielä sen päätyttyä. Se onnistuu olemaan karmiva ja se pitää sisällään kenties parhaat kauhuleffojen päähenkilöt vuosikausiin, mutta samalla koin, että jatkuvasti jotain jäi uupumaan. Se viimeinen silaus. Jatkuvasti toivoin, että jotain mielenkiintoista asiaa olisi avattu enemmän tai jotain olisi viety pidemmälle. Erityisesti toivoin, että Arnen oikeuskäsittelyllä olisi saatu enemmän aikaan, sillä kyseessähän oli ihan aito oikeustapaus. Oli mitä mieltä tahansa demonien sun muiden olemassaolosta, vuonna 1981 Arne Johnson ihan oikeasti murhasi miehen ja oikeudessa sanoi toimineensa demonin riivaamana, mikä houkutteli tosielämän Ed ja Lorraine Warrenin tutkimaan tapausta. Warrenien puolelta tapauksen tutkimista kyllä esitellään onnistuneesti, mutta sitä oikeuspuolta olisi voitu esitellä enemmän. 

Kenties eniten minua jäi harmittamaan, ettei Kirottu 3: Paholaisen vallassa tarjoa mitään uutta, päheää ja pelottavaa kauhuhahmoa, joka jäisi kummittelemaan mielessä jälkikäteen. Sarjassa on aiemmin nähty Annabelle-nukkea ja Valak-nunnaa, jotka ovat molemmat nousseet jo nyt ikonisiksi kauhuolennoiksi, mutta heidän lisäksi sarjan varrella on nähty monenlaista hirvitystä Crooked Manista (joka yhä tarvitsisi oman elokuvansa) La Lloronaan ja ties mihin mörköihin, joita Annabelle Comes Homella oli tarjottavanaan. Tästä elokuvasta sellainen uupuu ja sellaista leffa mielestäni tarvitsisi. Toisaalta elokuvasta löytyy jo nyt ihan oivallinen antagonisti, mutta itse Arnen riivaama paholainen jätti minut kylmäksi.

Näistä kritiikeistäni huolimatta haluan vielä painottaa, että pidin kyllä Kirottu 3:sta. Se ei ole ihan kahden ensimmäisen Kirotun tasoinen kauhuteos, mutta sentään se ymmärtää olla parisen kymmentä minuuttia lyhyempi kuin ylipitkä Kirottu 2. Päheän kauhuolennon puuttumisesta huolimatta leffa sisältää useita mukavan karmivia kohtauksia ja erityisesti leffan alkupää sai minut jännittämään. Paikoitellen pelottelut luottavat liikaa koviin ääniin, jonkun yhtäkkiä syöksyessä pimeydestä kohti kameraa. Kikkaa käytetään ainakin pari kertaa liikaa, mutta sentään äkkisäikäytykset eivät olleet siitä typerimmästä päästä.

James Wan ei harmillisesti toimi elokuvan ohjaajana, vaan tällä kertaa hommaa hoitaa Itkevän naisen kirouksen ohjaaja Michael Chaves. Näin jälkikäteen ajateltuna kyseinen leffa taisikin toimia lähinnä testinä, jolla Wan pystyi näkemään, onko löytänyt seuraajansa Kirottu 3: Paholaisen vallassa puikkoihin. Chaves ei ole ohjaajana Wanin veroinen, mutta Wanin vaikutukset näkyvät selvästi Chavesin työssä. Lisäksi leffaa katsoessa on päivänselvää, että kauhuklassikko Manaaja (The Exorcist - 1973) on suuri inspiraation lähde Chavesille; niin paljon mukana on samanlaista kuvastoa Manaajasta. Kuvaukseltaan elokuva on todella tyylikäs sommitteluista kamera-ajoihin. Valaisu on mainiota, joskin Chaves luottaa liikaakin pimeyden tehoon kauhukohtauksissa. Tämän vuoksi aina, kun leffa siirtyi päiväsaikaan, koin tietyn huojennuksen tunteen, että nyt tuskin tapahtuu mitään karmivaa. Eikä Chaves harmillisesti lähde yllättämään ja poistamaan sitä tunnetta. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat vaikuttavat ja tiettyjä kovia ääniä ja kliseisiä demoninaksutuksia lukuunottamatta äänimaailma on hyvin rakennettu efekteistä sarjan luottosäveltäjä Joseph Bisharan mainiosti tunnelmoiviin musiikkeihin.

Yhteenveto: Kirottu 3: Paholaisen vallassa on hyvä kauhuelokuva, joskin siitä tuntuu jäävän jatkuvasti uupumaan se viimeinen silaus. Elokuva on täynnä vallan mainioita ideoita ja juttuja, mutta lähes kaikki jää pienesti puolitiehen. Aivan kuin filmi olisi yhä jotenkin keskeneräinen. Itseäni jäi myös harmittamaan, ettei leffa lähde edes yrittämään luoda uutta ja hienoa kauhuolentoa Kirottu-universumin liki kaikkien aiempien osien tavoin. Tämänkertainen vastus ajaa asiansa, mutta jälleen kerran jäin kaipaamaan sitä kunnon iskua. Heikkouksistaan huolimatta filmi on kyllä hyvä. Elokuva onnistuu välillä olemaan jännittävä, vaikka ohjaaja Michael Chaves luottaakin turhan paljon äkkisäikäytyksiin ja pimeyteen. Tarina pitää hyvin mukanaan ja kesto on sopivan napakka alle kahdessa tunnissa, jolloin tylsää hetkeä ei oikeastaan tule. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on oivallinen, mutta lopulta kaikkein parasta elokuvassa ovat sen päätähdet Vera Farmiga ja Patrick Wilson. He ovat täydelliset rooleissaan, heidän väliltä löytyy vahvaa kemiaa ja heidän hahmonsa ovat vielä mielenkiintoiset, jolloin heitä seuraa mielellään, tekivät he oikeastaan mitä tahansa yhdessä. Kaiken kaikkiaan suosittelen Kirottu 3: Paholaisen vallassa oikein lämpimästi tämän kauhu-universumin aiempien osien faneille. Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä saaga seuraavaksi tarjoaa. Nunna 2 on tekeillä ja The Crooked Man -elokuva taitaa pyöriä jonkin sortin suunnittelussa. Itse olisin erityisen kiinnostunut näkemään filmit Annabelle Comes Homessa esitellyistä lautturista ja samurai-haarniskasta...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.twitter.com

The Conjuring: The Devil Made Me Do It, 2021, New Line Cinema, Atomic Monster, The Safran Company

Arvostelu: Itkevän naisen kirous (The Curse of La Llorona - 2019)

ITKEVÄN NAISEN KIROUS

THE CURSE OF LA LLORONA

Ohjaus: Michael Chaves
Pääosissa: Linda Cardellini, Roman Christou, Jaynee-Lynne Kinchen, Patricia Velásquez, Raymond Cruz, Tony Amendola, Sean Patrick Thomas ja Marisol Ramirez
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 16

The Curse of La Llorona, eli suomalaisittain Itkevän naisen kirous perustuu meksikolaiseen kansantaruun La Llorona -kummituksesta, eli "itkevästä naisesta", joka suree jokien varrella hukuttamiensa lapsien perään. Meksikossa lapsia pelotellaan, että La Llorona saattaa napata ja hukuttaa heidät, jos he kulkevat öisin ulkona. Kauhutekijä James Wan kiinnostui tarusta ja alkoikin työstämään sen pohjalta elokuvaa. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2017 ja nyt Itkevän naisen kirous on saanut ensi-iltansa. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun näin sen trailerin alkuvuodesta, mutta mitä enemmän leffasta on näytetty mainoksia ja mitä useammin olen joutunut näkemään filmin trailerin, sitä matalammiksi odotukseni ovat käyneet. Mainosten perusteella elokuva näytti täysin äkkisäikäytyksiin tukeutuvalta massakauhulta ja kun leffan arvosteluja alkoi sadella, ennakko-odotukseni vaikuttivat olevan totta. Menin silti katsomaan Itkevän naisen kirouksen sen ensi-iltaviikonloppuna yhdessä ystäväni kanssa, joka kirjoittaa omia arvostelujaan Filmikela-sivulle.

Garcian perheelle alkaa tapahtua kummia: äiti Anna ja lapset Chris ja Samantha kohtaavat kaikki saman valkoiseen mekkoon pukeutuneen itkevän naisen. Perheelle selviää, että kyseessä on La Llorona, paha henki, joka sieppaa ja hukuttaa lapsia.

Garcian perheen äitiä, Annaa näyttelevä Linda Cardellini on yllättävänkin mainio roolissaan. Usein kauhuleffojen näyttelijät ovat aika keskinkertaisia tapauksia, mutta Cardellini onnistuu välittämään uskottavan kauhun tunteen ja syvän rakkauden hahmonsa lapsia kohtaan. Anna on sosiaalityöntekijä, joka yrittää auttaa huonoista kotioloista kärsiviä lapsia, mitä kautta hän päätyykin kauhutapahtumien keskelle, kun yksi perheistä, jota hän pyrkii auttamaan, on joutunut La Lloronan piinaamaksi. Annalla on kiinnostavat lähtökohdat, mutta hänestä ei saada ihan niin paljon irti kuin voisi toivoa. Hieman leffa antaa ymmärtää, että hahmo tuntuu olevan kiinnostunut muiden lasten hyvinvoinnista kuin omiensa, mutta tämä unohdetaan nopeasti. Cardellini puhkuu kuitenkin eloa hahmoonsa tarpeeksi, jotta katsojana alkaa välittämään hänestä ja hänen lapsistaan.

Annan lapsia esittävät Roman Christou ja Jaynne-Lynne Kinchen, jotka ovat myös erittäin mainiot osissaan. Lapsinäyttelijöiden onnistuminen on filmin kannalta välttämätöntä, sillä La Lloronahan on juuri heidän perässään, joten suuri osa kauhukohtauksista nähdään lasten kautta ja heidän täytyy siis viestiä pelkoa paljon Cardelliniakin isommin. Valitettavasti heidän hahmonsa Chris ja Samantha jäävät totaalisen yksiulotteisiksi. Molemmat ovat kai koulussa ja... no, siinäpä se. Kummallekaan ei ole yritetty luoda mitään erityistä piirrettä, vaan he vain ovat kaksi lasta, jotka vuoronperään pakenevat demonia.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat La Lloronan piinaaman toisen perheen äiti Patricia (Patricia Velásquez), etsivä Cooper (Sean Patrick Thomas) ja pakollinen perhettä auttava ja henkimaailmaa vastaan eri poppakonstein taisteleva heppu, eli tässä tapauksessa Raymond Cruzin esittämä Rafael. Mukana on myös Tony Amendolan näyttelemä isä Perez, jonka mukanaolo saa tarkkaavaisimmat katsojat ja muita viime vuosien kauhuleffoja katsoneet ymmärtämään, mistä Itkevän naisen kirouksessa on oikeasti kyse. Isä Perezin tehtäväksi jää lähinnä selittää Annalle (ja samalla katsojille) La Lloronan legendasta.
     Mutta minkälainen on sitten itse elokuvan kummitus, eli La Llorona (Marisol Ramirez)? Valitettavasti aika geneerinen säikyttelijä, joka säännöllisin väliajoin syöksyy jostain karjaisemaan kohti kameraa. Itkemistä tämä nainen ei paljoa harrasta ja häntä voisikin kutsua rääkyväksi naiseksi, sillä La Lloronan on joka kerta pakko päästää jonkinlainen "Hyääärgh!" -ääni hyökkäyksensä säestämiseksi. Elokuvantekijät eivät valitettavasti ole ymmärtäneet, että hahmo on pelottavimmillaan silloin, kun sitä ei oikeastaan edes näytetä tai kun se vain lymyilee varjoissa ja jännite katoaa aika lailla joka kerta, kun La Llorona on ruudulla noin sekuntia kauemmin.

Odotukseni Itkevän naisen kirousta kohtaan eivät todellakaan olleet korkealla ja leffateatteriin päästyäni aloin jopa pelkäämään totaalisen fiaskon näkemistä. Kun ennakko-odotukset olivat matalat, leffa pääsi onneksi yllättämään ihan mukavasti. Silti tätä ei voi keskinkertaista paremmaksi kutsua. Leffa alkaa yllättävän napakasti ja ensimmäisen puolen tunnin aikana ehdin pohtia, että tämähän voisi olla oiva kauhuhömppä. Vaikka leffan kauhupuoli luottaa liikaa La Lloronan äkilliseen syöksymiseen äänitehosteen säestämänä, onnistutaan muutamassa kohtaa luoda toimivasti epämiellyttävän jännittävää ilmapiiriä. Böö-hetket näkee joka kerta hyvissä ajoin ennalta, mutta muutamat niistä säpsäyttävät silti tehokkaasti. Harmillisesti toisen puolituntisen kohdalla taso alkaa laskea, samalla kun tarina alkaa junnaamaan paikoillaan. La Lloronahan ei tietenkään voi heti vain napata lapsia, sillä silloinhan leffa päättyisi liian nopeasti, vaan sen täytyy jostain syystä saapua suunnilleen joka toisessa kohtauksessa säikyttelemään ja jättämään hahmot sitten rauhaan hetkeksi. Puoliväli leffaa kulutetaankin siihen, kun kummitus hyökkää vuorotellen jokaisen perheenjäsenen kimppuun, mikä käy jossain kohtaa tylsäksi. Jostain syystä perheenjäsenet eivät voi kertoa heti näkemästään, sillä jälleen tulisi se ongelma, että filmi päättyisi lyhyeen. Muutenkin hahmot tekevät tuttuun kauhutapaan typeriä asioita, mitkä saavat katsojan pyörittelemään silmiään.

Ennalta-arvattavien säikyttelyjen lisäksi itse tarinakin on todella ennalta-arvattava ja kliseitä täynnä. Jos on nähnyt filmin trailerin ja muutamia viime vuosien kauhuleffoja, ei Itkevän naisen kirous tarjoa ainuttakaan yllätystä. Hollywoodissa varmaan kiertää jokin kauhukäsikirjoitus, mistä vain muutetaan hahmojen nimet ja mörkö, mutta tarinan kuljetus tapahtuu täysin samoilla tavoilla. Leffasta tulee hyvin voimakkaasti mieleen viimevuotinen Nunna (The Nun - 2018), etenkin kun molemmissa päähahmoja vainoaa kaapuun/mekkoon pukeutuva demoninen akka. Kun hahmot näkevät pelkän kummituksen siluetin, on katsojan vaikea sanoa, onko tuossa La Llorona vai nunna Valak. Molemmissa leffoissa puoliväli käytetään äkkisäikäytysten viljelemiseen ja loppuhuipennus lässähtää, kun demonia näytetään liikaa. Molempien filmien möröt myös toimivat oudoilla tavoilla, välillä paiskoen ihmisiä sinne tänne mielensä voimalla ja välillä niiden täytyy koskea uhriinsa käsin tuottaakseen tälle kipua. Itkevän naisen kirouksesta löytyy myös yksi kohtaus, missä Anna-äiti kulkee yöllä ympäri taloa outoja ääniä kuunnelleen, mikä on kuin suoraan ryöstetty Nunnasta - tapahtumapaikka on vain vaihdettu luostarista omakotitaloon. Yksi elokuvan outouksista on muuten sen tapahtumapaikka. Kun kyseessä on meksikolaistaruun perustuva kauhuleffa, miksi se on sijoitettu Los Angelesiin? Miten ihmeessä La Llorona on sinne eksynyt? Vai käykö se lomailemassa ja terrorisoimassa perheitä ympäri maailman?

Elokuvan on ohjannut ensikertalaistekijä Michael Chaves, joka on aiemmin työstänyt vain lyhytleffoja. Chavesin tyyli ei ole millään lailla mullistava tai omaperäinen. Hän yrittää kopioida tuottaja James Wanin tyyliä parhaansa mukaan, muttei saa luotua samaa intoa ja kekseliäisyyttä kuin esikuvansa. Chaves luottaa täysillä äkkisäikäytyksiin ja vaikka säikäytykset johtuvatkin aina siitä, mitä kuuluukin säikähtää, eikä vaikka kissasta, La Lloronan syöksyminen on lähes ainoa kikka, mitä Chaves hyödyntää. Kuten jo totesin, Mikki Daughtryn ja Tobias Iaconiksen käsikirjoitus kierrättää samaa kaavaa kuin monet muutkin kauhuleffat, mutta kenties pienesti napakammin kuin normaalisti, minkä vuoksi en pitänyt leffaa koskaan huonona. Kuvaukseltaan Itkevän naisen kirous ei ole mitään ihmeellistä, jos ei lasketa elokuvan alussa nähtävää tyylikästä ja pitkää kamera-ajoa läpi Garcian perheen talon. Leikkauksesta parhaiten jää mieleen erikoiset häivytykset loppuhuipennuksessa, mitkä tuntuivat aluksi hölmöiltä, mutta joiden tarkoitus oli lopulta toimiva. Perheen kodin lavasteet ovat mainiot ja puvustus- ja maskeeraustiimi ovat tehneet taidokasta työtä itse La Lloronan kanssa. Silti tekijöiden olisi pitänyt älytä näyttää mörköä vähemmän. Äänimaailma sisältää tietty typeriä kovia ääniä säikäytysten tehostamiseksi, mutta säveltäjä Joseph Bishara tekee kelpo työtä luodessaan tunnelmaa musiikeillaan.

Yhteenveto: Itkevän naisen kirous on hyvin keskinkertainen, mutta tarpeeksi toimiva säikyttely, jotta sen jaksaa katsoa kertaalleen loppuun asti. Tarinasta ei löydy mitään uutta ja filmi kierrättää kauhuelokuvien tuttuja kliseitä ja tarinan kulkua, muuttamalla vain perhettä piinaaman demonin. La Lloronaa hyödynnetään harmillisen kömpelösti, kummituksen syöksyessä toistuvasti kohti kameraa, mikä muuttuu loppupeleissä aika tylsäksi. Etenkin filmin puoliväli vain toistaa samanlaisia pelottelukohtauksia, missä perheenjäsenet vuoronperään kohtaavat La Lloronan, joka ärjäisee ja jostain syystä vain katoaa, sillä leffa ei voi päättyä vielä. Loppuhuipennuksesta viimeisetkin pelon rippeet hälvenevät ja katsoja alkaa yhä enemmän pyörittelemään silmiään hahmojen hölmöille ratkaisuille. Tämä on sääli, sillä elokuvan ensimmäinen puolituntinen lupailee itse asiassa mainiota kauhukertomusta. Hahmot ovat aika tylsiä, mutta heidän näyttelijänsä (etenkin Linda Cardellini) saavat heihin tarpeeksi eloa, jotta katsojaa jaksaa kiinnostaa heidän koettelemuksensa. Kaikesta kaavamaisuudesta ja äkkisäikäytysten viljelemisestä huolimatta itseäni jäi lopulta harmittamaan eniten, ettei elokuva sijoitu Meksikoon. Muuten pidin Itkevän naisen kirousta ihan menevänä kauhupätkänä, mikä onnistui säikäyttämään pari kertaa, mutta josta tuskin muistaa enää mitään, kun vuoden seuraava kauhuteos ilmestyy teattereihin. Jos pidit viime vuoden Nunnasta, pidät luultavasti Itkevän naisen kirouksestakin. Jos taas inhosit Nunnaa, inhoat luultavasti tätäkin. Itse pidän molempia keskinkertaisina tekeleinä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Curse of La Llorona, 2019, New Line Cinema, Atomic Monster