Arvostelu: Itkevän naisen kirous (The Curse of La Llorona - 2019)

ITKEVÄN NAISEN KIROUS

THE CURSE OF LA LLORONA

Ohjaus: Michael Chaves
Pääosissa: Linda Cardellini, Roman Christou, Jaynee-Lynne Kinchen, Patricia Velásquez, Raymond Cruz, Tony Amendola, Sean Patrick Thomas ja Marisol Ramirez
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 16

The Curse of La Llorona, eli suomalaisittain Itkevän naisen kirous perustuu meksikolaiseen kansantaruun La Llorona -kummituksesta, eli "itkevästä naisesta", joka suree jokien varrella hukuttamiensa lapsien perään. Meksikossa lapsia pelotellaan, että La Llorona saattaa napata ja hukuttaa heidät, jos he kulkevat öisin ulkona. Kauhutekijä James Wan kiinnostui tarusta ja alkoikin työstämään sen pohjalta elokuvaa. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2017 ja nyt Itkevän naisen kirous on saanut ensi-iltansa. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun näin sen trailerin alkuvuodesta, mutta mitä enemmän leffasta on näytetty mainoksia ja mitä useammin olen joutunut näkemään filmin trailerin, sitä matalammiksi odotukseni ovat käyneet. Mainosten perusteella elokuva näytti täysin äkkisäikäytyksiin tukeutuvalta massakauhulta ja kun leffan arvosteluja alkoi sadella, ennakko-odotukseni vaikuttivat olevan totta. Menin silti katsomaan Itkevän naisen kirouksen sen ensi-iltaviikonloppuna yhdessä ystäväni kanssa, joka kirjoittaa omia arvostelujaan Filmikela-sivulle.

Garcian perheelle alkaa tapahtua kummia: äiti Anna ja lapset Chris ja Samantha kohtaavat kaikki saman valkoiseen mekkoon pukeutuneen itkevän naisen. Perheelle selviää, että kyseessä on La Llorona, paha henki, joka sieppaa ja hukuttaa lapsia.

Garcian perheen äitiä, Annaa näyttelevä Linda Cardellini on yllättävänkin mainio roolissaan. Usein kauhuleffojen näyttelijät ovat aika keskinkertaisia tapauksia, mutta Cardellini onnistuu välittämään uskottavan kauhun tunteen ja syvän rakkauden hahmonsa lapsia kohtaan. Anna on sosiaalityöntekijä, joka yrittää auttaa huonoista kotioloista kärsiviä lapsia, mitä kautta hän päätyykin kauhutapahtumien keskelle, kun yksi perheistä, jota hän pyrkii auttamaan, on joutunut La Lloronan piinaamaksi. Annalla on kiinnostavat lähtökohdat, mutta hänestä ei saada ihan niin paljon irti kuin voisi toivoa. Hieman leffa antaa ymmärtää, että hahmo tuntuu olevan kiinnostunut muiden lasten hyvinvoinnista kuin omiensa, mutta tämä unohdetaan nopeasti. Cardellini puhkuu kuitenkin eloa hahmoonsa tarpeeksi, jotta katsojana alkaa välittämään hänestä ja hänen lapsistaan.

Annan lapsia esittävät Roman Christou ja Jaynne-Lynne Kinchen, jotka ovat myös erittäin mainiot osissaan. Lapsinäyttelijöiden onnistuminen on filmin kannalta välttämätöntä, sillä La Lloronahan on juuri heidän perässään, joten suuri osa kauhukohtauksista nähdään lasten kautta ja heidän täytyy siis viestiä pelkoa paljon Cardelliniakin isommin. Valitettavasti heidän hahmonsa Chris ja Samantha jäävät totaalisen yksiulotteisiksi. Molemmat ovat kai koulussa ja... no, siinäpä se. Kummallekaan ei ole yritetty luoda mitään erityistä piirrettä, vaan he vain ovat kaksi lasta, jotka vuoronperään pakenevat demonia.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat La Lloronan piinaaman toisen perheen äiti Patricia (Patricia Velásquez), etsivä Cooper (Sean Patrick Thomas) ja pakollinen perhettä auttava ja henkimaailmaa vastaan eri poppakonstein taisteleva heppu, eli tässä tapauksessa Raymond Cruzin esittämä Rafael. Mukana on myös Tony Amendolan näyttelemä isä Perez, jonka mukanaolo saa tarkkaavaisimmat katsojat ja muita viime vuosien kauhuleffoja katsoneet ymmärtämään, mistä Itkevän naisen kirouksessa on oikeasti kyse. Isä Perezin tehtäväksi jää lähinnä selittää Annalle (ja samalla katsojille) La Lloronan legendasta.
     Mutta minkälainen on sitten itse elokuvan kummitus, eli La Llorona (Marisol Ramirez)? Valitettavasti aika geneerinen säikyttelijä, joka säännöllisin väliajoin syöksyy jostain karjaisemaan kohti kameraa. Itkemistä tämä nainen ei paljoa harrasta ja häntä voisikin kutsua rääkyväksi naiseksi, sillä La Lloronan on joka kerta pakko päästää jonkinlainen "Hyääärgh!" -ääni hyökkäyksensä säestämiseksi. Elokuvantekijät eivät valitettavasti ole ymmärtäneet, että hahmo on pelottavimmillaan silloin, kun sitä ei oikeastaan edes näytetä tai kun se vain lymyilee varjoissa ja jännite katoaa aika lailla joka kerta, kun La Llorona on ruudulla noin sekuntia kauemmin.

Odotukseni Itkevän naisen kirousta kohtaan eivät todellakaan olleet korkealla ja leffateatteriin päästyäni aloin jopa pelkäämään totaalisen fiaskon näkemistä. Kun ennakko-odotukset olivat matalat, leffa pääsi onneksi yllättämään ihan mukavasti. Silti tätä ei voi keskinkertaista paremmaksi kutsua. Leffa alkaa yllättävän napakasti ja ensimmäisen puolen tunnin aikana ehdin pohtia, että tämähän voisi olla oiva kauhuhömppä. Vaikka leffan kauhupuoli luottaa liikaa La Lloronan äkilliseen syöksymiseen äänitehosteen säestämänä, onnistutaan muutamassa kohtaa luoda toimivasti epämiellyttävän jännittävää ilmapiiriä. Böö-hetket näkee joka kerta hyvissä ajoin ennalta, mutta muutamat niistä säpsäyttävät silti tehokkaasti. Harmillisesti toisen puolituntisen kohdalla taso alkaa laskea, samalla kun tarina alkaa junnaamaan paikoillaan. La Lloronahan ei tietenkään voi heti vain napata lapsia, sillä silloinhan leffa päättyisi liian nopeasti, vaan sen täytyy jostain syystä saapua suunnilleen joka toisessa kohtauksessa säikyttelemään ja jättämään hahmot sitten rauhaan hetkeksi. Puoliväli leffaa kulutetaankin siihen, kun kummitus hyökkää vuorotellen jokaisen perheenjäsenen kimppuun, mikä käy jossain kohtaa tylsäksi. Jostain syystä perheenjäsenet eivät voi kertoa heti näkemästään, sillä jälleen tulisi se ongelma, että filmi päättyisi lyhyeen. Muutenkin hahmot tekevät tuttuun kauhutapaan typeriä asioita, mitkä saavat katsojan pyörittelemään silmiään.

Ennalta-arvattavien säikyttelyjen lisäksi itse tarinakin on todella ennalta-arvattava ja kliseitä täynnä. Jos on nähnyt filmin trailerin ja muutamia viime vuosien kauhuleffoja, ei Itkevän naisen kirous tarjoa ainuttakaan yllätystä. Hollywoodissa varmaan kiertää jokin kauhukäsikirjoitus, mistä vain muutetaan hahmojen nimet ja mörkö, mutta tarinan kuljetus tapahtuu täysin samoilla tavoilla. Leffasta tulee hyvin voimakkaasti mieleen viimevuotinen Nunna (The Nun - 2018), etenkin kun molemmissa päähahmoja vainoaa kaapuun/mekkoon pukeutuva demoninen akka. Kun hahmot näkevät pelkän kummituksen siluetin, on katsojan vaikea sanoa, onko tuossa La Llorona vai nunna Valak. Molemmissa leffoissa puoliväli käytetään äkkisäikäytysten viljelemiseen ja loppuhuipennus lässähtää, kun demonia näytetään liikaa. Molempien filmien möröt myös toimivat oudoilla tavoilla, välillä paiskoen ihmisiä sinne tänne mielensä voimalla ja välillä niiden täytyy koskea uhriinsa käsin tuottaakseen tälle kipua. Itkevän naisen kirouksesta löytyy myös yksi kohtaus, missä Anna-äiti kulkee yöllä ympäri taloa outoja ääniä kuunnelleen, mikä on kuin suoraan ryöstetty Nunnasta - tapahtumapaikka on vain vaihdettu luostarista omakotitaloon. Yksi elokuvan outouksista on muuten sen tapahtumapaikka. Kun kyseessä on meksikolaistaruun perustuva kauhuleffa, miksi se on sijoitettu Los Angelesiin? Miten ihmeessä La Llorona on sinne eksynyt? Vai käykö se lomailemassa ja terrorisoimassa perheitä ympäri maailman?

Elokuvan on ohjannut ensikertalaistekijä Michael Chaves, joka on aiemmin työstänyt vain lyhytleffoja. Chavesin tyyli ei ole millään lailla mullistava tai omaperäinen. Hän yrittää kopioida tuottaja James Wanin tyyliä parhaansa mukaan, muttei saa luotua samaa intoa ja kekseliäisyyttä kuin esikuvansa. Chaves luottaa täysillä äkkisäikäytyksiin ja vaikka säikäytykset johtuvatkin aina siitä, mitä kuuluukin säikähtää, eikä vaikka kissasta, La Lloronan syöksyminen on lähes ainoa kikka, mitä Chaves hyödyntää. Kuten jo totesin, Mikki Daughtryn ja Tobias Iaconiksen käsikirjoitus kierrättää samaa kaavaa kuin monet muutkin kauhuleffat, mutta kenties pienesti napakammin kuin normaalisti, minkä vuoksi en pitänyt leffaa koskaan huonona. Kuvaukseltaan Itkevän naisen kirous ei ole mitään ihmeellistä, jos ei lasketa elokuvan alussa nähtävää tyylikästä ja pitkää kamera-ajoa läpi Garcian perheen talon. Leikkauksesta parhaiten jää mieleen erikoiset häivytykset loppuhuipennuksessa, mitkä tuntuivat aluksi hölmöiltä, mutta joiden tarkoitus oli lopulta toimiva. Perheen kodin lavasteet ovat mainiot ja puvustus- ja maskeeraustiimi ovat tehneet taidokasta työtä itse La Lloronan kanssa. Silti tekijöiden olisi pitänyt älytä näyttää mörköä vähemmän. Äänimaailma sisältää tietty typeriä kovia ääniä säikäytysten tehostamiseksi, mutta säveltäjä Joseph Bishara tekee kelpo työtä luodessaan tunnelmaa musiikeillaan.

Yhteenveto: Itkevän naisen kirous on hyvin keskinkertainen, mutta tarpeeksi toimiva säikyttely, jotta sen jaksaa katsoa kertaalleen loppuun asti. Tarinasta ei löydy mitään uutta ja filmi kierrättää kauhuelokuvien tuttuja kliseitä ja tarinan kulkua, muuttamalla vain perhettä piinaaman demonin. La Lloronaa hyödynnetään harmillisen kömpelösti, kummituksen syöksyessä toistuvasti kohti kameraa, mikä muuttuu loppupeleissä aika tylsäksi. Etenkin filmin puoliväli vain toistaa samanlaisia pelottelukohtauksia, missä perheenjäsenet vuoronperään kohtaavat La Lloronan, joka ärjäisee ja jostain syystä vain katoaa, sillä leffa ei voi päättyä vielä. Loppuhuipennuksesta viimeisetkin pelon rippeet hälvenevät ja katsoja alkaa yhä enemmän pyörittelemään silmiään hahmojen hölmöille ratkaisuille. Tämä on sääli, sillä elokuvan ensimmäinen puolituntinen lupailee itse asiassa mainiota kauhukertomusta. Hahmot ovat aika tylsiä, mutta heidän näyttelijänsä (etenkin Linda Cardellini) saavat heihin tarpeeksi eloa, jotta katsojaa jaksaa kiinnostaa heidän koettelemuksensa. Kaikesta kaavamaisuudesta ja äkkisäikäytysten viljelemisestä huolimatta itseäni jäi lopulta harmittamaan eniten, ettei elokuva sijoitu Meksikoon. Muuten pidin Itkevän naisen kirousta ihan menevänä kauhupätkänä, mikä onnistui säikäyttämään pari kertaa, mutta josta tuskin muistaa enää mitään, kun vuoden seuraava kauhuteos ilmestyy teattereihin. Jos pidit viime vuoden Nunnasta, pidät luultavasti Itkevän naisen kirouksestakin. Jos taas inhosit Nunnaa, inhoat luultavasti tätäkin. Itse pidän molempia keskinkertaisina tekeleinä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Curse of La Llorona, 2019, New Line Cinema, Atomic Monster

Arvostelu: Annabelle (2014)

ANNABELLE

Ohjaus: John R. Leonetti
Pääosissa: Annabelle Wallis, Ward Horton, Alfre Woodard, Tony Amendola, Eric Ladin, Kerry O'Malley ja Brian Howe
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16

James Wanin kauhuelokuva Kirottu (The Conjuring - 2013) oli suuri menestys, joten siinä esiintyvästä Annabelle-nukesta päätettiin tehdä oma filminsä. Leffan oli tarkoitus laajentaa kauhuelokuvien sarja suuremmaksi elokuvauniversumiksi, jossa nähtäisiin erilaisia kauhuhahmoja, mutta myös samoja henkilöitä. Filmin kuvaukset alkoivat tammikuussa 2014 ja se sai ensi-iltansa samana syksynä. Kirotun tavoin myös Annabelle oli iso hitti, mutta toisin kuin The Conjuring, Annabelle haukuttiin lyttyyn. Itse en käynyt katsomassa tätä leffaa, kun se ilmestyi teattereihin. Näin Kirotun vasta loppuvuodesta 2015, enkä erityisemmin välittänyt siitä, joten en jaksanut katsoa muita siihen liittyviä filmejä. Kuitenkin nyt, kun Kirottu sai jatko-osan Kirottu 2 (The Conjuring 2 - 2016) ja Annabelle sai esiosan Annabelle: Creation (2017), minkä lisäksi on tulossa toinen lisäosaleffa Nunna (The Nun - 2018), ajattelin että sarjalle voisi antaa uuden mahdollisuuden. Katsoimmekin tyttöystäväni kanssa Kirotun eräänä iltana ja koska se oli paljon parempi kuin muistin, päätimme katsoa Annabellen heti seuraavana iltana.

Raskaana oleva Mia saa mieheltään lahjaksi nuken, minkä seurauksena alkaa tapahtua karmivia asioita...

Pääosassa Miana nähdään Annabelle (sattumaako?!) Wallis. Harmillisesti Mia ei ole kovin erikoinen päähenkilö. Hän on aika stereotyyppinen kotiäiti, joka ompelee ja katsoo televisiota ja kuuntelee musiikkia ja kokkailee ja odottaa miestään kotiin. Ja sitten tapahtuu jotain kummallista ja Mia säntäilee ympäri asuntoaan, kirkuen samalla. Silti hahmo toimii tarpeeksi hyvin tällaisessa filmissä ja Wallis tekee hyvää työtä sekä tylsänä äitinä että pelokkaana naisena.
     Ja kun Miaa vertaa hänen mieheensä Johniin (Ward Horton), tuntuu hän entistä paremmalta ja kiinnostavammalta tapaukselta. John on nimittäin huonointa koko elokuvassa. Hän on jatkuvasti töissä, jolloin häntä ei oikeastaan näe koskaan ja silloin kun hän saapuu kotiin kuulemaan Mian kauhistunutta selitystä päivän tapahtumista, hän vain sanoo kaikkea kuten "olet vain stressaantunut", "onpas sinulla vilkas mielikuvitus" ja "näitkö sittenkin pahaa unta". Katsojana voi helposti samaistua Miaan, joka tuijottaa miestään kuin haluaisi vääntää tältä niskat nurin. John on raivostuttavan tylsä henkilö, jolloin on varmaan parempi, ettei hän esiinny leffassa kovin paljoa.
     Elokuvassa nähdään myös Alfre Woodard yliystävällisenä kirjakaupan myyjänä Evelyninä, Tony Amendola mukavana isä Perezinä, Eric Ladin typeränä rikostutkija Clarkinina, sekä Kerry O'Malley ja Brian Howe naapurin Higginsin pariskuntana.

Kirotussa ohjaaja James Wan hyödynsi nerokkaasti kauhukliseitä ja yhdisteli niistä piinaavan kaksituntisen, mikä ei sortunut vajoamaan 2000-luvun tyypilliseksi massakauhuksi. Annabelleä ei ole ohjannut James Wan. Annabellen on ohjannut James Wanin luottokuvaaja John R. Leonetti, joka on selkeästi tarkkaillut Wanin puuhia vuosien varrella, muttei ole osannut kopioida niitä omaan teokseensa. Tämän takia Annabelle uhkaa vajota sinne massakauhun puolelle vähän väliä, mikä on suuri sääli. Wan kuljetti tarinaansa eteenpäin jatkuvasti enemmän tai vähemmän karmivana, mutta tämän leffan tarinankerronta on lähes koko keston ajan sitä, että päivällä on kivaa jeejee ja yöllä tapahtuu jotain karmivaa. Hengähdystauot ovat toki tarpeellisia, mutta välillä päiväkohtausten aikana tuntuu siltä kuin Mia olisi unohtanut, että viime yönä häntä jahtasi demoni. Sen lisäksi leffaa painaa alaspäin jatkuvasti se fakta, että tämä on paljon paremman kauhuelokuvan lisäosa. Annabelle jopa alkaa samalla tavalla kuin Kirottu, jossa paranormaaleja asioita tutkiva Warrenin pariskunta haastattelee Annabelle-nuken omistajia. Se oli kyllä ihan hauska viittaus, kun Mialle ja Johnille sanotaan, että on olemassa eräs pari, joka tutkii demoneihin liittyviä asioita, mutta se myös saa katsojan toivomaan, että katsoisikin Kirotun uudestaan. Ja koska tämä tapahtuu vuotta ennen Kirotun tapahtumia, katsojana tietää heti leffan alusta asti, mitä nukelle tulee käymään seuraavaksi. Ison pettymyksen tuotti myös se, että Annabelle-nuken soololeffaksi Annabelle sisältää harmillisen vähän itse Annabelleä. Nukke on todella karmiva, joten miksei sitä hyödynnetty enemmän?

Silti en sanoisi, että Annabelle on huono elokuva, vaikka se sisältääkin huonon miespääosan. Kyseessä on aika laimea kauhupätkä, joka kyllä paikoitellen onnistuu siinä, mitä se yrittääkin - säikyttämään. Vaikka päiväkohtaukset rikkovatkin tunnelmaa, ovat yökohtaukset parhaimmillaan tehokkaita. Leffan parasta antia on ehdottomasti kellarikohtaus, mikä on oikeasti pelottavaa katseltavaa. Siinä tunnelma on onnistuttu rakentamaan todella hyvin, minkä lisäksi parissa muussakin kohtaa tuijotin tapahtumia hievahtumatta, koska minua jännitti, mitä seuraavaksi tapahtuu. Valitettavasti tylsiäkin säikäyttelyjä on päässyt mukaan. Minusta on outoa, että kuvaajan ammattia pääasiassa harjoittava John R. Leonetti on sortunut tekemään useaan otteeseen sitä, että hän näyttää laajan kuvan huoneesta, jonka taustalla näkyy avonainen ovi. Vähänkin kauhuleffoja katsonut henkilö tietää heti, että kohta siellä taustalla vilahtaa jokin. Ja niin siinä käy. Tätä kuvaustemppua käytetään liian usein, jolloin tuleva säikäytys paljastetaan liian helposti. Kellarikohtauksessa sitä on hyödynnetty toimivasti, joten lähes kaikki muut samanlaiset kuvat olisi voinut toteuttaa eri tavalla, jotta kellarikohtauksen erinomaisuus korostuisi entisestään.

Vaikka äsken kritisoinkin Leonettin ylikäyttämää kuvausniksiä, on kuitenkin pakko sanoa, että hänellä on silmää oivalliseen kameratyöskentelyyn. Kuvaajana tosin toimii James Kniest, joka on kuvannut muitakin kauhuleffoja, kuten Netflix-pätkä Shhh:n (Hush - 2016) ja haukutun The Bye Bye Manin (2017). Leikkaus filmissä on ihan sujuvaa, vaikka käykin hieman yksitoikkoiseksi, miten tunnelma vaihtuu aina päivin ja öin. Annabellen valmistajat ovat tehneet jälleen hyvää työtä ja saaneet aikaiseksi erittäin karmivan nuken. Paikoitellen tuntuukin, että nukkea on vähän väliä muokattu näyttämään hieman psykoottisemmalta, mikä tekee siitä entistäkin pelottavamman. Siksi harmittelenkin toistamiseen, ettei nukkea nähdä kovin paljoa. Lavastajien ja lokaatioiden etsijöiden olisi mielestäni pitänyt keksiä Mialle ja Johnille jokin toinen asunto, sillä vaikka iso kämppä tarjoaa mahdollisuuden monipuolisemmalle säikyttelylle, on heidän kotinsa jopa turhankin massiivinen. Lavastus- ja puvustustiimit ovat olleet myös siinä mielessä kömpelöitä, että vaikka leffa tapahtuu vuotta ennen Kirottua, eli vuonna 1967, se näyttää paljon modernimmalta. Maskeeraajat ovat tehneet taidokasta työtä muokatessaan Kirotussa Bathsheba-noitaa esittäneen Joseph Bisharan tämän leffan demoniksi. Bishara on myös säveltänyt leffan musiikit Kirotun tapaan, muttei ole onnistunut tällä kertaa yhtä hyvin. Äänimaailmasta löytyy oivallisia kauhujuttuja, kuten nariseva keinutuoli, mutta äkkisäikäytyksiä korostavat voimakkaat äänet olisi voinut toteuttaa hillitymmin tai poistaa kokonaan.

Yhteenveto: Annabelle on laimea, mutta paikoitellen ihan tehokas kauhuelokuva, mikä jää pahasti Kirotun jalkoihin. Ohjaaja John R. Leonetti on kopioinut paljon juttuja James Wanilta kuvatessaan hänen kauhuleffojaan, muttei ole osannut luoda yhtä hyvää tunnelmaa mukaan. Leonetti myös paljastaa kuvauskeinoillaan tulevat säikäytykset liian helposti, jolloin monet hetket menettävät voimaansa. Kellarikohtauksesta on sentään saatu todella oivallinen ja se tuntuukin eri henkilön ohjaamalta. Leonetti ei ole myöskään ymmärtänyt, että vaikka kauhufilmissä täytyy olla hengähdystaukoja, eivät päiväkohtaukset saa tuntua täysin eri elokuvalta kuin yökohtaukset. Annabelle Wallis on tarpeeksi toimiva pääroolissa, mutta suurimmaksi osaksi näyttelijät eivät tee kovin hyvää työtä - etenkään tylsää Johnia esittävä Ward Horton ja ylinäyttelevä Alfre Woodard. Käsikirjoitus ei ole kummoinen, eikä teknistä toteutusta ole tehty erityisen hyvin. Annabelle onnistuu kuitenkin säikyttelemään tarpeeksi, jotta sen katsoo ihan sujuvasti läpi. Kauhuelokuvien suurkuluttajille tämä on pakkokatsottavaa, mutta Kirottuun ihastuneille tämä on aika varma pettymys ja vajoaa hieman liikaa nykypäivän laimeaan massakauhuun. Parhaiten elokuva toimii monille nuorille, jotka haluavat katsoa kavereidensa kanssa kauhuleffan keskellä yötä ja säikkyä yhdessä. Vaikkei kyseessä ollutkaan kovin hyvä leffa, odotan silti näkeväni kehutumman esiosan Annabelle: Creation ja toivon, että se oikeasti kertoisikin Annabelle-nukesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.shyfyy.wordpress.com
Annabelle, 2014, New Line Cinema, Atomic Monster, Evergreen Media Group, RatPac-Dune Entertainment, The Safran Company