Arvostelu: Training Day (2001)

TRAINING DAY

Ohjaus: Antoine Fuqua
Pääosissa: Ethan Hawke, Denzel Washington, Scott Glenn, Eva Mendes, Cliff Curtis, Raymond Cruz, Noel Gugliemi, Dr. Dre, Peter Greene, Nick Chinlund, Charlotte Ayanna, Harrin Yulin, Tom Berenger, Raymond J. Barry, Macy Gray ja Snoop Dogg
Genre: rikos, draama
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 16

Training Day on Denzel Washingtonin tähdittämä rikoselokuva, mikä lähti liikkeelle David Ayerin käsikirjoituksesta. Ayer oli jo työstämässä filmin tarinaa, kun hän kiehtoutui Los Angelesissa jengejä vastaan taistelevasta CRASH-poliisiyksiköstä, joka oli paljastunut korruptoituneeksi ja jengien kanssa yhteistyötä tekeväksi. Tämä muokkasi tekstin lopulliseen muotoonsa, minkä pohjalta ohjaaja Antoine Fuqua aloitti kuvaukset kesällä 2000. Leffaa jopa saatiin kuvattua oikeilla jengikaduilla Los Angelesissa, mihin jengit eivät olleet aiemmin antaneet lupaa. Lopulta Training Day sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 2. syyskuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli menestys ja se sai paljon kehuja kriitikoilta. Leffa myös sai kaksi Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan miespääosan palkinnon. Itse olin tiennyt Training Daysta jo pidemmän aikaa, mutten ollut koskaan ennen nähnyt sitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa sen ja samalla myös arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Huumepoliisiksi pyrkivä Jake Hoyt määrätään etsivä Alonzo Harrisin arvioitavaksi. Koulutuspäivänään Jake joutuu kohtaamaan kaikenlaista ja hänen käsityksensä koko työstä alkaa vähitellen muuttua.

Elokuvasta Oscar-ehdokkuuden saanut Ethan Hawke näyttelee konstaapeli Jake Hoytia, joka on innokkaasti siirtymässä huumepoliisin hommiin, uskoen voivansa tehdä sankaritekoja ja parantaa Los Angelesia. Jo ensimmäisen vartin aikana Jake saa kuitenkin huomata olleensa aivan liian sinisilmäinen. Koulutuspäivänsä aikana hahmo alkaakin kokea suurta muutosta ja on mielenkiintoista seurata, kun naiivista keltanokasta alkaa kuoriutua katu-uskottavampi kyttä.

     Hawke on erittäin hyvä roolissaan, mutta jää lopulta täysin Denzel Washingtonin varjoon, joka on elokuvan todellinen tähti. Washington voitti Oscar-palkinnon roolityöstään etsivä Alonzo Harrisina ja täysin ansaitusti. Washington huokuu karismaa eksentrisenä huumekyttänä, joka ei todellakaan tee asioita ohjekirjan mukaisesti. Hän on hauska, uhkaava, viihdyttävä ja karmiva, luoden hahmon, jota on aivan mahtavaa seurata elokuvassa, mutta jollaista ei koskaan haluaisi tavata tosielämässä. Olisikin kiinnostavaa tietää, kuinka iso osa Alonzosta oli käsikirjoituksessa ja kuinka paljon Washington improvisoi mukaan. Hän valtaa elokuvan itselleen heti saapuessaan mukaan kuvioihin ja jo yksinään tekee filmistä vangitsevaa seurattavaa.

     Leffasta löytyy muutenkin paljon hyviä roolisuorituksia. Scott Glenn on mainio huumediilerinä ja Cliff Curtis, Raymond Cruz ja Noel Gugliemi veikeät rikoskolmikkona. Eva Mendes tekee yhden uransa ensimmäisistä elokuvarooleista Alonzon tyttöystävänä, minkä lisäksi rap-artisti Snoop Dogg ja laulaja Macy Gray tekevät pienet roolit rikollisina.

Training Day osoittautui erinomaiseksi rikosjännäriksi, joka piti minut tiukasti mukanaan läpi parin tunnin kestonsa. Nimensä mukaisesti elokuva kertoo yhden koulutuspäivän tapahtumat, mihin mahtuu kaikenlaista tappeluista ampumavälikohtauksiin ja takaa-ajoista suuriin paljastuksiin. Hienoa on, kuinka upeasti ja uskottavasti päähenkilön kehityskaari on saatu kirjoitettua. Kehitys on suuri, vaikka kaikki tapahtuukin yhden päivän aikana. Hawken ja Washingtonin kemiat kohtaavat täydellisesti ja katsojana on heti valmis hyppäämään heidän matkaansa pidättämään päihderikollisia. Mutta pian niin Jakelle kuin katsojallekin isketään esiin totuus. Kun Jake kertoo Alonzolle, miksi hän haluaa huumepoliisiksi, Alonzo nauraa tälle päin naamaa. Ei Los Angelesin rikollisuutta päihitetä leikkimällä sankaripoliisia. Poliisit tekevät kyseenalaisia ja jopa rikollisia tekoja, jotta saavat rikollisia päihitettyä ja Jaken moraali pistetään kaiken aikaa koetukselle.

Juurikin tämä moraalin tökkiminen pitkin leffaa pitää homman kutkuttavana. Yrittääkö Jake kaikesta huolimatta hoitaa hommat rehdisti ja lain mukaan, vai taipuuko hän käyttämään Alonzon arveluttavia metodeja? Poliisien ja rikollisten välistä suhdetta pohdiskellaan kiehtovasti ja iskevän lisäyksen elokuvaan tuo viime vuosien aikana yhä vain isommin uutisiin nousseet tapaukset poliisien vallan väärinkäytöstä. Korruptio on kuitenkin niin syvälle uppoutunut, että katsoja alkaa vähemmästäkin pohtimaan, mitä asialle voi edes tehdä, jos lainvalvojat ovat pahoja? Kuka pistää heidät vastuuseen teoistaan? Jännitettä pääkaksikon välillä rakennetaan vakuuttavasti, kunnes kaikki eskaloituu erittäin tiivistunnelmaisessa loppuhuipennuksessa.

Ohjaaja Antoine Fuqua rakentaa loistokkaasti tunnelmaa, kasvattaen jännitettä vähitellen. Fuqua syventyy hienosti rikollisiin henkiin ja saa näyttelijöistään kaiken irti. Käsikirjoituksesta vastaava David Ayer saattaa tehdä tässä uransa parasta työtä, sillä tämän jälkeen hänen filmografiaansa on kuulunut aikamoisia epäonnistumisia (köh, vuoden 2016 Suicide Squad, köh). Teknisestikin Training Day on onnistunut. Kuvaus on tyylikästä, mitä tukee oiva valaisu etenkin loppuleffassa. Värimaailmakin on oivallisesti tyylitelty. Lavasteet ovat hienot, kuten myös asut. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Mark Mancinan säveltämät musiikit tuovat oman panoksensa leffan tunnelmaan.

Yhteenveto: Training Day on loistokas rikosjännäri, joka saa pelkän yhden päivän tapahtumista kerrottua vaikuttavan tarinan. Ethan Hawke ja Denzel Washington ovat nappivalinnat rooleihinsa keltanokkapoliisiksi ja konkarikytäksi, joiden ajatusmaailmat ja moraalit kohtaavat useasti koulutuspäivän aikana. Molemmat hahmot ovat kiinnostavia ja näyttelijöiden kemiat osuvat täysillä yhteen. Washington ehdottomasti ansaitsi Oscar-pystinsä. Elokuva pitää todella tiukasti mukanaan, tarjoten oivaa huumoria, sekä jännittäviä vaaratilanteita sopivassa suhteessa. Meno käy kaiken aikaa tiivistunnelmaisemmaksi, kunnes kaikki eskaloituu väkevässä lopetuksessa. Antoine Fuquan ohjaus on lahjakasta ja David Ayerin käsikirjoitus yllättävänkin hyvä. Kaiken kaikkiaan Training Day on kova teos, joka toimii täysillä yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Training Day, 2001, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, NPV Entertainment, Outlaw Productions, WV Films II

Arvostelu: Itkevän naisen kirous (The Curse of La Llorona - 2019)

ITKEVÄN NAISEN KIROUS

THE CURSE OF LA LLORONA

Ohjaus: Michael Chaves
Pääosissa: Linda Cardellini, Roman Christou, Jaynee-Lynne Kinchen, Patricia Velásquez, Raymond Cruz, Tony Amendola, Sean Patrick Thomas ja Marisol Ramirez
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 16

The Curse of La Llorona, eli suomalaisittain Itkevän naisen kirous perustuu meksikolaiseen kansantaruun La Llorona -kummituksesta, eli "itkevästä naisesta", joka suree jokien varrella hukuttamiensa lapsien perään. Meksikossa lapsia pelotellaan, että La Llorona saattaa napata ja hukuttaa heidät, jos he kulkevat öisin ulkona. Kauhutekijä James Wan kiinnostui tarusta ja alkoikin työstämään sen pohjalta elokuvaa. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2017 ja nyt Itkevän naisen kirous on saanut ensi-iltansa. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun näin sen trailerin alkuvuodesta, mutta mitä enemmän leffasta on näytetty mainoksia ja mitä useammin olen joutunut näkemään filmin trailerin, sitä matalammiksi odotukseni ovat käyneet. Mainosten perusteella elokuva näytti täysin äkkisäikäytyksiin tukeutuvalta massakauhulta ja kun leffan arvosteluja alkoi sadella, ennakko-odotukseni vaikuttivat olevan totta. Menin silti katsomaan Itkevän naisen kirouksen sen ensi-iltaviikonloppuna yhdessä ystäväni kanssa, joka kirjoittaa omia arvostelujaan Filmikela-sivulle.

Garcian perheelle alkaa tapahtua kummia: äiti Anna ja lapset Chris ja Samantha kohtaavat kaikki saman valkoiseen mekkoon pukeutuneen itkevän naisen. Perheelle selviää, että kyseessä on La Llorona, paha henki, joka sieppaa ja hukuttaa lapsia.

Garcian perheen äitiä, Annaa näyttelevä Linda Cardellini on yllättävänkin mainio roolissaan. Usein kauhuleffojen näyttelijät ovat aika keskinkertaisia tapauksia, mutta Cardellini onnistuu välittämään uskottavan kauhun tunteen ja syvän rakkauden hahmonsa lapsia kohtaan. Anna on sosiaalityöntekijä, joka yrittää auttaa huonoista kotioloista kärsiviä lapsia, mitä kautta hän päätyykin kauhutapahtumien keskelle, kun yksi perheistä, jota hän pyrkii auttamaan, on joutunut La Lloronan piinaamaksi. Annalla on kiinnostavat lähtökohdat, mutta hänestä ei saada ihan niin paljon irti kuin voisi toivoa. Hieman leffa antaa ymmärtää, että hahmo tuntuu olevan kiinnostunut muiden lasten hyvinvoinnista kuin omiensa, mutta tämä unohdetaan nopeasti. Cardellini puhkuu kuitenkin eloa hahmoonsa tarpeeksi, jotta katsojana alkaa välittämään hänestä ja hänen lapsistaan.

Annan lapsia esittävät Roman Christou ja Jaynne-Lynne Kinchen, jotka ovat myös erittäin mainiot osissaan. Lapsinäyttelijöiden onnistuminen on filmin kannalta välttämätöntä, sillä La Lloronahan on juuri heidän perässään, joten suuri osa kauhukohtauksista nähdään lasten kautta ja heidän täytyy siis viestiä pelkoa paljon Cardelliniakin isommin. Valitettavasti heidän hahmonsa Chris ja Samantha jäävät totaalisen yksiulotteisiksi. Molemmat ovat kai koulussa ja... no, siinäpä se. Kummallekaan ei ole yritetty luoda mitään erityistä piirrettä, vaan he vain ovat kaksi lasta, jotka vuoronperään pakenevat demonia.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat La Lloronan piinaaman toisen perheen äiti Patricia (Patricia Velásquez), etsivä Cooper (Sean Patrick Thomas) ja pakollinen perhettä auttava ja henkimaailmaa vastaan eri poppakonstein taisteleva heppu, eli tässä tapauksessa Raymond Cruzin esittämä Rafael. Mukana on myös Tony Amendolan näyttelemä isä Perez, jonka mukanaolo saa tarkkaavaisimmat katsojat ja muita viime vuosien kauhuleffoja katsoneet ymmärtämään, mistä Itkevän naisen kirouksessa on oikeasti kyse. Isä Perezin tehtäväksi jää lähinnä selittää Annalle (ja samalla katsojille) La Lloronan legendasta.
     Mutta minkälainen on sitten itse elokuvan kummitus, eli La Llorona (Marisol Ramirez)? Valitettavasti aika geneerinen säikyttelijä, joka säännöllisin väliajoin syöksyy jostain karjaisemaan kohti kameraa. Itkemistä tämä nainen ei paljoa harrasta ja häntä voisikin kutsua rääkyväksi naiseksi, sillä La Lloronan on joka kerta pakko päästää jonkinlainen "Hyääärgh!" -ääni hyökkäyksensä säestämiseksi. Elokuvantekijät eivät valitettavasti ole ymmärtäneet, että hahmo on pelottavimmillaan silloin, kun sitä ei oikeastaan edes näytetä tai kun se vain lymyilee varjoissa ja jännite katoaa aika lailla joka kerta, kun La Llorona on ruudulla noin sekuntia kauemmin.

Odotukseni Itkevän naisen kirousta kohtaan eivät todellakaan olleet korkealla ja leffateatteriin päästyäni aloin jopa pelkäämään totaalisen fiaskon näkemistä. Kun ennakko-odotukset olivat matalat, leffa pääsi onneksi yllättämään ihan mukavasti. Silti tätä ei voi keskinkertaista paremmaksi kutsua. Leffa alkaa yllättävän napakasti ja ensimmäisen puolen tunnin aikana ehdin pohtia, että tämähän voisi olla oiva kauhuhömppä. Vaikka leffan kauhupuoli luottaa liikaa La Lloronan äkilliseen syöksymiseen äänitehosteen säestämänä, onnistutaan muutamassa kohtaa luoda toimivasti epämiellyttävän jännittävää ilmapiiriä. Böö-hetket näkee joka kerta hyvissä ajoin ennalta, mutta muutamat niistä säpsäyttävät silti tehokkaasti. Harmillisesti toisen puolituntisen kohdalla taso alkaa laskea, samalla kun tarina alkaa junnaamaan paikoillaan. La Lloronahan ei tietenkään voi heti vain napata lapsia, sillä silloinhan leffa päättyisi liian nopeasti, vaan sen täytyy jostain syystä saapua suunnilleen joka toisessa kohtauksessa säikyttelemään ja jättämään hahmot sitten rauhaan hetkeksi. Puoliväli leffaa kulutetaankin siihen, kun kummitus hyökkää vuorotellen jokaisen perheenjäsenen kimppuun, mikä käy jossain kohtaa tylsäksi. Jostain syystä perheenjäsenet eivät voi kertoa heti näkemästään, sillä jälleen tulisi se ongelma, että filmi päättyisi lyhyeen. Muutenkin hahmot tekevät tuttuun kauhutapaan typeriä asioita, mitkä saavat katsojan pyörittelemään silmiään.

Ennalta-arvattavien säikyttelyjen lisäksi itse tarinakin on todella ennalta-arvattava ja kliseitä täynnä. Jos on nähnyt filmin trailerin ja muutamia viime vuosien kauhuleffoja, ei Itkevän naisen kirous tarjoa ainuttakaan yllätystä. Hollywoodissa varmaan kiertää jokin kauhukäsikirjoitus, mistä vain muutetaan hahmojen nimet ja mörkö, mutta tarinan kuljetus tapahtuu täysin samoilla tavoilla. Leffasta tulee hyvin voimakkaasti mieleen viimevuotinen Nunna (The Nun - 2018), etenkin kun molemmissa päähahmoja vainoaa kaapuun/mekkoon pukeutuva demoninen akka. Kun hahmot näkevät pelkän kummituksen siluetin, on katsojan vaikea sanoa, onko tuossa La Llorona vai nunna Valak. Molemmissa leffoissa puoliväli käytetään äkkisäikäytysten viljelemiseen ja loppuhuipennus lässähtää, kun demonia näytetään liikaa. Molempien filmien möröt myös toimivat oudoilla tavoilla, välillä paiskoen ihmisiä sinne tänne mielensä voimalla ja välillä niiden täytyy koskea uhriinsa käsin tuottaakseen tälle kipua. Itkevän naisen kirouksesta löytyy myös yksi kohtaus, missä Anna-äiti kulkee yöllä ympäri taloa outoja ääniä kuunnelleen, mikä on kuin suoraan ryöstetty Nunnasta - tapahtumapaikka on vain vaihdettu luostarista omakotitaloon. Yksi elokuvan outouksista on muuten sen tapahtumapaikka. Kun kyseessä on meksikolaistaruun perustuva kauhuleffa, miksi se on sijoitettu Los Angelesiin? Miten ihmeessä La Llorona on sinne eksynyt? Vai käykö se lomailemassa ja terrorisoimassa perheitä ympäri maailman?

Elokuvan on ohjannut ensikertalaistekijä Michael Chaves, joka on aiemmin työstänyt vain lyhytleffoja. Chavesin tyyli ei ole millään lailla mullistava tai omaperäinen. Hän yrittää kopioida tuottaja James Wanin tyyliä parhaansa mukaan, muttei saa luotua samaa intoa ja kekseliäisyyttä kuin esikuvansa. Chaves luottaa täysillä äkkisäikäytyksiin ja vaikka säikäytykset johtuvatkin aina siitä, mitä kuuluukin säikähtää, eikä vaikka kissasta, La Lloronan syöksyminen on lähes ainoa kikka, mitä Chaves hyödyntää. Kuten jo totesin, Mikki Daughtryn ja Tobias Iaconiksen käsikirjoitus kierrättää samaa kaavaa kuin monet muutkin kauhuleffat, mutta kenties pienesti napakammin kuin normaalisti, minkä vuoksi en pitänyt leffaa koskaan huonona. Kuvaukseltaan Itkevän naisen kirous ei ole mitään ihmeellistä, jos ei lasketa elokuvan alussa nähtävää tyylikästä ja pitkää kamera-ajoa läpi Garcian perheen talon. Leikkauksesta parhaiten jää mieleen erikoiset häivytykset loppuhuipennuksessa, mitkä tuntuivat aluksi hölmöiltä, mutta joiden tarkoitus oli lopulta toimiva. Perheen kodin lavasteet ovat mainiot ja puvustus- ja maskeeraustiimi ovat tehneet taidokasta työtä itse La Lloronan kanssa. Silti tekijöiden olisi pitänyt älytä näyttää mörköä vähemmän. Äänimaailma sisältää tietty typeriä kovia ääniä säikäytysten tehostamiseksi, mutta säveltäjä Joseph Bishara tekee kelpo työtä luodessaan tunnelmaa musiikeillaan.

Yhteenveto: Itkevän naisen kirous on hyvin keskinkertainen, mutta tarpeeksi toimiva säikyttely, jotta sen jaksaa katsoa kertaalleen loppuun asti. Tarinasta ei löydy mitään uutta ja filmi kierrättää kauhuelokuvien tuttuja kliseitä ja tarinan kulkua, muuttamalla vain perhettä piinaaman demonin. La Lloronaa hyödynnetään harmillisen kömpelösti, kummituksen syöksyessä toistuvasti kohti kameraa, mikä muuttuu loppupeleissä aika tylsäksi. Etenkin filmin puoliväli vain toistaa samanlaisia pelottelukohtauksia, missä perheenjäsenet vuoronperään kohtaavat La Lloronan, joka ärjäisee ja jostain syystä vain katoaa, sillä leffa ei voi päättyä vielä. Loppuhuipennuksesta viimeisetkin pelon rippeet hälvenevät ja katsoja alkaa yhä enemmän pyörittelemään silmiään hahmojen hölmöille ratkaisuille. Tämä on sääli, sillä elokuvan ensimmäinen puolituntinen lupailee itse asiassa mainiota kauhukertomusta. Hahmot ovat aika tylsiä, mutta heidän näyttelijänsä (etenkin Linda Cardellini) saavat heihin tarpeeksi eloa, jotta katsojaa jaksaa kiinnostaa heidän koettelemuksensa. Kaikesta kaavamaisuudesta ja äkkisäikäytysten viljelemisestä huolimatta itseäni jäi lopulta harmittamaan eniten, ettei elokuva sijoitu Meksikoon. Muuten pidin Itkevän naisen kirousta ihan menevänä kauhupätkänä, mikä onnistui säikäyttämään pari kertaa, mutta josta tuskin muistaa enää mitään, kun vuoden seuraava kauhuteos ilmestyy teattereihin. Jos pidit viime vuoden Nunnasta, pidät luultavasti Itkevän naisen kirouksestakin. Jos taas inhosit Nunnaa, inhoat luultavasti tätäkin. Itse pidän molempia keskinkertaisina tekeleinä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Curse of La Llorona, 2019, New Line Cinema, Atomic Monster