maanantai 30. syyskuuta 2024

Arvostelu: Dracula Untold (2014)

DRACULA UNTOLD



Ohjaus: Gary Shore
Pääosissa: Luke Evans, Sarah Gadon, Art Parkinson, Dominic Cooper, Charles Dance, William Houston, Diarmaid Murtagh, Noah Huntley, Paul Kaye, Zach McGowan, Ferdinand Kingsley, Joseph Long ja Thor Kristjansson
Genre: fantasia, toiminta, kauhu
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 16

Dracula Untold perustuu löyhästi Bram Stokerin Dracula-kirjaan vuodelta 1897. Universal Studios oli tehnyt kirjan pohjalta kenties tunnetuimman elokuvaversion, Bela Lugosin tähdittämän Dracula - vanhan vampyyrin (Dracula) vuonna 1931 ja vuonna 2007 Universal ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa hahmosta, joka kulki työnimellä "Dracula: Year Zero". Alun perin Alex Proyasin oli tarkoitus ohjata leffa, mutta hänet korvattiin ensikertalaisella Gary Shorella. Päärooliin taas kaavailtiin Sam Worthingtonia, mutta Proyasin jouduttua jättämään projektin, Worthington jätti leffan ja hänen tilalle palkattiin Luke Evans. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2013 ja lopulta Dracula Untold sai maailmanensi-iltansa 30. syyskuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai kuitenkin lähes totaalisen tyrmäyksen kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta myöhemmin Netflixistä, enkä pitänyt sitä kummoisena. Kun huomasin Dracula Untoldin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden.

Turkin armeijan hyökätessä 1440-luvulla Transilvaniaan, paikallinen ruhtinas Vlad III löytää keinon suojella alamaisiaan, kun hän tekee sopimuksen vampyyrin kanssa saadakseen tämän voimat.




Sam Worthingtonin poistuttua projektistaHobitti-trilogiasta (The Hobbit - 2012-2014) tuttu Luke Evans nappasi elokuvan pääroolin ruhtinas Vlad III:na, eli Vlad "Seivästäjänä", eli Vlad Draculana, joka on muuten ihan todellinen historiallinen henkilö, josta Bram Stoker otti vaikutteita Dracula-hahmoonsa. Elokuva kuitenkin ottaa omat vapautensa hahmon suhteen, oli kyse sitten tosielämän Vladista tai Stokerin vampyyri-ikonista. Evans suoriutuu roolistaan passelisti, vakuuttaen niin vahvana hallitsijana kuin sotatantereella hurjana taistelijana. Hänen hahmoonsa yritetään kirjoittaa monimutkikasta moraalista syvyyttä, mutta toteutus muuttuu kömpelömmäksi elokuvan edetessä.
     Elokuvassa nähdään myös Sarah Gadon Vladin vaimona Mirenana ja Art Parkinson heidän lapsenaan Ingerasina, William Houston, Diarmaid Murtagh ja Noah Huntley Vladin uskollisina seuraajina, Paul Kaye munkkina, Dominic Cooper turkkilaisia johtavana sulttaani Mehmed II:na, sekä Charles Dance läheisen vuoren luolastossa väijyvänä vampyyrinä, jolta Vlad käy pyytämässä apua turkkilaisten päihittämiseen. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa vaihtelevalla tasolla. Dance istuu passelisti katalan vampyyrin osaan, mutta Dominic Cooper tuntuu täysin väärältä valinnalta pahaksi sulttaaniksi. Puinen Gadon joutuu tyytymään osaansa neitona hädässä.




Pidin Dracula Untoldista nyt uusintakatselulla hieman enemmän kuin ensimmäisellä kerralla, mutta on elokuva mielestäni silti turhauttavan keskinkertainen, jopa aika heikko tapaus. Uumenista löytyisi jopa varsin passeli hirviöfilmi, mutta tällaisenaan toteutus ontuu. Sen sijaan, että Draculan alkuperätarinasta olisi haluttu tehdä synkkä kauhufantasia, lopputulos muistuttaa enemmänkin outoa, keskiaikaista supersankarielokuvaa. Siinä kohtaa, kun tornissa seisova Dracula muodostaa ajatuksensa voimalla lepakoista jonkin sortin pyörremyrskyn, joka tekee tuhojaan turkkilaisen armeijan keskellä ja lopulta muovautuu vielä jättimäiseksi nyrkiksi, joka iskee maahan, aloin viimeistään muistamaan, miksen piitannut leffasta.

Dracula Untold on niitä elokuvia, jotka lähinnä vain ovat, eivätkä ne oikein tarjoa yhtään mitään. Se ei ole jännittävä, se ei ole innostava, se ei ole hauska... se vain on. Puolentoista tunnin kesto on toisaalta armollinen katsojaa kohtaan, kun lopputulos on näin yhdentekevä, mutta samalla leffa tuntuu myös hutiloiden kasaan saksitulta. Leikkaushuoneen lattialle jäi muun muassa Vladin kohtaaminen Baba Jaga -noita-akan kanssa, joka olisi toki ollut aika irralliselta tuntuva, lähinnä Universalin suunnittelemaa hirviöiden yhtenäistä elokuvauniversumia pohjustava hetki. Pääasiassa elokuva käyttää aikansa maalaillakseen Draculasta jonkin sortin traagista antisankaria, jolloin ikonisen ja kauhistuttavan monsterin alkuperätarinaa odottaville luvassa on jo heti pienoinen pettymys. Leffa yrittää sanoa jotain taakasta, jota joutuu kantamaan väärien valintojen johdosta, mutta homma jää tälläkin saralla aika latteaksi.




Elokuvan ohjauksesta vastaa Gary Shore, joka ei ollut tätä ennen tehnyt ainuttakaan leffaa. Shoren ensikertalaisuus näkyykin Dracula Untoldista monin tavoin ja lopputulos muistuttaa usein suoraan DVD:lle tehtyä b-fantasiaa. Matt Sazaman ja Burk Sharplessin käsikirjoitus on kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta kömpelö, eikä kaksikko herätä koskaan tunnetta, että tästä hahmosta muovautuisi se kaikkien tuntema verenimijä. Elokuva on muuten kelvollisesti kuvattu, mutta toimintakohtaukset äityvät ajoittain aika sillisalaatiksi. Yksikin taistelu kuvataan osittain kuolemaa tekevän turkkilaissotilaan silmien kautta ja vieläpä heijastuksena miekan terästä. Lavasteet ovat kelvolliset, samoin asut ja maskeeraukset. Erikoistehosteista kuitenkin näkyy pienehkö budjetti, etenkin eeppisiksi tarkoitettujen taistelujen aikana, kun Vlad ryhtyy hyödyntämään uusia supervoimiaan. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Game of Thronesista (2011-2019) tutun Ramin Djawadin säveltämät musiikit ovat melkeinpä leffan parasta antia.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.10.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dracula Untold, 2014, Universal Pictures, Legendary Entertainment, Michael De Luca Productions, Dentsu, Fuji Television Network


sunnuntai 29. syyskuuta 2024

Arvostelu: Villi robotti (The Wild Robot - 2024)

VILLI ROBOTTI

THE WILD ROBOT



Ohjaus: Chris Sanders
Pääosissa: Lupita Nyong'o, Pedro Pascal, Kit Connor, Catherine O'Hara, Matt Berry, Bill Nighy, Ving Rhames, Mark Hamill, Boone Storme ja Stephanie Hsu
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 7

The Wild Robot, eli suomalaisittain Villi robotti perustuu Peter Brownin samannimiseen kirjasarjaan, joka käynnistyi vuonna 2016. Vuonna 2023 DreamWorks-animaatioyhtiö paljasti hankkineensa oikeudet kirjasarjaan ja työstävänsä sen pohjalta filmatisointia. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät hommiin ja nyt Villi robotti on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ollut kuullutkaan Brownin kirjoista, mutta Villistä robotista muodostui yksi eniten odottamistani elokuvista heti, kun näin sen ensimmäisen trailerin. Elokuvan keräämät kehut maailmanlaajuisesti ovat vain kasvattaneet odotuksiani ja kävinkin katsomassa Villin robotin heti sen ensi-iltapäivänä.

Palvelijarobotti ROZZUM 7134 herää saarella, kaukana sivilisaatiosta ja päätyy auttamaan vanhempansa menettänyttä hanhenpoikasta kasvamaan vaarojen keskellä ja valmistautumaan tulevaan muuttomatkaan.




Villi robotti keskittyy Lupita Nyong'on ääninäyttelemään ROZZUM 7134:ään tai ihan vain Roziin, palvelijarobottiin, joka alkaa etsiä elämälleen tarkoitusta, kun hän aktivoituu jostain syystä saarella, jossa asuu pelkkiä eläimiä. Roz on ohjelmoitu auttamaan ihmisiä kaikessa, mutta mitä robotille käy, kun ympärillä ei ole ainuttakaan ihmistä? Hahmon kehityskaari elokuvan aikana on erinomainen, Rozin ryhtyessä yksi kerrallaan auttamaan saaren eläimiä ja kiintyessään vanhempansa menettäneeseen hanhenpoikaseen, Brightbilliin (vastasyntyneenä Boone Storme, aikuisena Kit Connor), jota hän ryhtyy valmistelemaan tulevaa ja vaativaa muuttomatkaa varten. Brightbill on myös hupaisa tapaus, etenkin kun tämä kasvaa robotin seurassa ja oppii tältä eläimelle täysin hupsuja juttuja, kuten päästelemään mekaanisia piipityksiä ja "skannaamaan" ympäristöään uusissa paikoissa.
     Brightbillin lisäksi muita merkittäviä eläimiä saarella ovat viekas kettu Fink (Pedro Pascal), opossumiäiti Roosa (Catherine O'Hara), iäkäs hanhi Kaulanen (Bill Nighy), majava Masa (Matt Berry), haukka Vasama (Ving Rhames) ja karhu Okko (Mark Hamill). Muutkin hahmot ovat aivan mahtavia. Fink ja Roosa ovat hulvattoman hauskat aika synkkienkin vitsiensä kanssa ja yksinäisyyttään peittelevälle Finkille kirjoitettu kertomus onnistuu liikuttamaan.




Lukuun ottamatta mahtavaa Saapasjalkakissa: Viimeistä toivomusta (Puss in Boots: The Last Wish - 2022), DreamWorksin viime vuosien animaatiotarjonta on ollut aika heikkoa. Kököt Trolls-leffat (2016-2023), The Boss Baby -elokuvat (2017-2021) ja Ruby - Teini-ikäinen merihirviö (Ruby Gillman, Teenage Kraken - 2023), sekä valtava pettymys Orion ja Pimeys (Orion and the Dark - 2024) ovat saaneet minut hiljalleen menettämään uskoani yhtiöön. Ja sitten täysin puskista tulee Villi robotti, joka on kiistattomasti DreamWorksin paras elokuva sitten alkuperäisen Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvan (How to Train Your Dragon - 2010)! Ja onko tuo toisaalta ihme, kun ohjaksissa häärää sama henkilö, Chris Sanders, jonka filmografiaan kuuluu myös Disneylle tehty loistava Lilo & Stitch (2002)?

Villi robotti on upea koko perheen animaatioseikkailu, joka tarjoaa katsojilleen todellisen tunteiden vuoristoradan. Sen aikana pääsee nauramaan makeasti, jännittämään oikeasti ja herkistymään pariinkin otteeseen kyynelien partaalle, niin onnesta kuin surusta. Toisin kuin monet muut yhtiön viimeisimmistä töistä, Villi robotti ei aliarvioi katsojiaan ja pidä lapsia tyhminä, vaan tarjoaa kypsän ja syvällisen kertomuksen, uskaltaen heittää runsaasti mustaa huumoria sekaan ja tökkiä periamerikkalaista ajatusmallia siitä, että lastenkasvatus ei olisi mitään muuta kuin onnea ja auvoa. Elokuva ei myöskään pelkää näyttää lapsille, että luonto on aika julma paikka, jossa kuolema saattaa odottaa jokaisen puun tai kiven takana. Samalla leffa onnistuu kuitenkin näyttämään tämän saaren elämän ja asukkaat todella kauniissa valossa.




Kyseessä on muutenkin hurjan kaunis elokuva, joka onnistuu tunkeutumaan syvälle katsojan ihon alle ja herättämään voimakkaita tunteenpuuskia. Roz ryhtyy auttamaan Brightbilliä ohjelmointinsa takia, mutta hän alkaa toki hissuksiin muuttua äitimäiseksi, valmiina tekemään kaikkensa auttaakseen rakasta hanhenpoikasta. Roz myös auttaa sinnikkäästi kaikkia muitakin saarella, vaikka nämä pitävät tätä hirviönä ja Brightbilliä kummajaisena. Elokuvasta löytyy tärkeitä teemoja erilaisuuden hyväksymisestä ja toisten auttamisesta. Mukana on useita huikeita hetkiä ja ihoni nousi parikin kertaa kananlihalle, samalla kun silmäni kostuivat. Villi robotti on liki täydellinen animaatioelokuva, jota suosittelen äärimmäisen lämpimästi ja jonka todella toivon ensi vuonna nappaavan parhaan animaation Oscar-palkinnon. Viimeiset minuutit petaavat mahdollista jatko-osaa ja vaikka leffan lyhyissä näyissä siitä, mitä muulle maailmalle on tapahtunut, olisi potentiaalia toiseen tarinaan, ei minua haittaisi, jos homma jätetään tähän yhteen elokuvaan.

Visuaalisesti Villi robotti on puhdasta silmäkarkkia. Animaatiojälki on häikäisevän upeaa ja jo sen puolesta olisi Oscar-pysti ansaittu. Elokuva yhdistelee tietokoneanimaatiota käsin piirretyltä näyttävään tyyliin, minkä lisäksi väritys näyttää maalaukselliselta. Lopputulos on fantastinen ja leffan nättejä luontomaisemia ja söpöjä ja hassuja eläimiä kelpaa katsella. Visuaalisuuksia tukee vahva äänimaailma, enkä pistäisi pahitteeksi, jos Kris Bowersin säveltämät vaikuttavat musiikit saisivat ehdokkuuden tulevassa Oscar-gaalassa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.9.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Wild Robot, 2024, DreamWorks Animation, Universal Pictures


lauantai 28. syyskuuta 2024

Arvostelu: Megalopolis (2024)

MEGALOPOLIS



Ohjaus: Francis Ford Coppola
Pääosissa: Adam Driver, Nathalie Emmanuel, Giancarlo Esposito, Aubrey Plaza, Shia LaBeouf, Jon Voight, Laurence Fishburne, Kathryn Hunter, Jason Schwartzman, Grace VanderWaal, Dustin Hoffman, D. B. Sweeney ja Talia Shire 
Genre: scifi, draama, jännitys, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 16

Megalopolis on Francis Ford Coppolan uutuuselokuva. Coppola sai idean elokuvaan jo vuonna 1977, tehdessään sotaelokuvaansa Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse Now - 1979). Scifiklassikoista ja Antiikin Rooman tarustoista kiehtoutunut Coppola ryhtyi kynäilemään tarinaa, mutta vuosikymmenten varrella yksikään studio ei halunnut tarttua projektiin. Coppola työsti tekstiään uudelleen ja uudelleen, ja oli vähän väliä lähellä saadakseen työryhmän kasaan ja aloittaakseen kuvaukset. Vaihtaessaan 2000-luvulla elokuvanteon viinibisnekseen, Coppola sai tienattua niin paljon rahaa, että vuonna 2019 hän ilmoitti rahoittavansa itse suurelokuvansa. Hän sai vihdoin näyttelijäkaartin ja työryhmän ympärilleen, mutta sitten koronaviruspandemia viivästytti kuvausten alkua. Lopulta kuvaukset pyörähtivät käyntiin marraskuussa 2022 ja nyt, usean vuosikymmenen odotuksen jälkeen Megalopolis on saapunut elokuvateattereihin. Itse odotin erittäin suurella mielenkiinnolla elokuvaa, kun kuulin Coppolan tekevän yli vuosikymmenen tauon jälkeen uuden filmin. Ensimmäinen traileri näytti kiehtovalta, mutta sitten elokuva muuttui täysin eri tavalla kiinnostavaksi tapaukseksi. Useampi nainen kuvaili Coppolan käytöstä kuvauksissa ahdistavaksi ja epäsopivaksi, minkä lisäksi leffa alkoi saada todella ristiriitaista palautetta maailmalta, joista osa kutsui elokuvaa visionääriseksi mestariteokseksi ja toiset järkyttäväksi katastrofiksi. Uteliain mielin kävin katsomassa ehkä vuoden kohutuimman elokuvan, Megalopolisin sen ennakkonäytöksessä IMAX-salissa.

Suurkaupunki New Rome on tuhon partaalla. Pormestari Franklyn Cicero haluaa pitää asiat ennallaan, kun taas visionäärinen arkkitehti Cesar Catilina suunnittelee korvaavansa kaupungin utopistisella Megalopolisilla.




Megalopolis sisältää yhden vuoden kovimmista näyttelijäkaarteista. Adam Driver nähdään pääroolissa Cesar Catilinana, arkkitehtinä, jolla on visio uudenlaisesta kaupungista, Megalopolisista, sekä erikoinen kyky pysäyttää aika. Nykyään suunnilleen joka toisessa Hollywood-leffassa esiintyvä Giancarlo Esposito taas esittää New Yorkin, ei kun siis New Romen pormestaria, Franklyn Ciceroa, joka haluaa pitää asiat ennallaan ja itsensä sinnikkäästi vallassa. Nathalie Emmanuel näyttelee pormestarin tytärtä, Juliaa, joka rakastuu Cesariin ja vahvistaa siten miesten välistä konfliktia. Jon Voight esittää Cesarin setää, varakasta pankkiiri Hamilton Crassus III:a, Shia LaBeoufin näytellessä tämän rietastelevaa lapsenlasta Clodiota. Aubrey Plaza nähdään uutisreportteri Wow Platinumina, Dustin Hoffman Franklyniä auttavana Nush Bermanina, sekä Laurence Fishburne Cesarin palvelijana ja kuskina, sekä elokuvan kertojana Fundi Romainena. Ohjaaja Coppolan sukulaiset, kuten hänen siskonsa Talia Shire ja tämän poika David Schwartzman esiintyvät myös Cesarin äitinä ja pormestarin assistenttina. Näyttelijäkattaus on lupaava, mutta heidän työnsä on hämmentävän epätasaista. Driverin esiintyminen leffan keulakuvana on ailahtelevaa ja LaBeoufin teatraalisuus eksentrisenä Clodiona menee myötähäpeän puolelle. Esposito istuu täydellisesti pormestarin osaan ja Emmanuel suoriutuu passelisti tämän tyttärenä, joka ei tiedä, kumman miehen puolelle kilpailussa asettuisi. Plaza revittelee menevästi rahaa himoitsevana reportterina ja Fishburnen matala ääni sopii toki erinomaisesti kertojaksi. Fishburnen roolitus tuntuu ympyrän sulkeutumiselta, sillä hänen näyttelijäuransa käynnistyi Coppolan Ilmestyskirja. Nyt -elokuvassa ja nyt hän esiintyy Coppolan kenties viimeiseksi jäävässä filmissä.




Noh, millainen on lopulta Coppolan mammuttielokuva, jota mies työsti vuosikymmenten ajan ja joka ei päässyt teattereihin ilman kohun jos toisenkin saattelua? Onko kyseessä visionäärinen mestariteos vanhalta konkarilta, vai suuruudenhullu, mutta sitäkin vaivaannuttavampi katastrofi ennen niin lahjakkaalta elokuvantekijältä? Omasta mielestäni Megalopolis on näyttelijäsuoritustensa tapaan aika epätasainen paketti, josta löytyy kehumisen ja ihailemisen aihetta, mutta myös runsaasti moitittavaa. Se on hämmentävä teos, joka ei todellakaan tee sellaista vaikutusta kuin Coppola varmasti odottaa, mutta joka kieltämättä jää mieleen pyörimään ja jättää valtavasti pureskeltavaa. Voi olla, että todellisen mielipiteen Megalopolisista pystyy muodostamaan vasta vuosien päästä ja muutaman katselukerran jälkeen. Enpä ihmettelisi, jos parinkymmenen vuoden päästä kirjoitettaisiin analyysejä siitä, miten Megalopolis olikin todellisuudessa aikaansa edellä ja väärinymmärretty.

Jos jotain Megalopolisilta ja Coppolalta ei voi riistää tai kieltää, niin sitä, että projekti on totta vie yksi vuoden kunnianhimoisimmista. Studioiden torjuttua miehen, Coppola ei luovuttanut, vaan päätti lopulta rahoittaa elokuvan itse ja pistikin peliin yli sata miljoonaa dollaria omasta lompakostaan. Suuri osa elokuvantekijöistä voi vain haaveilla, että heillä olisi joskus mahdollisuus rahoittaa ja hallita täysin itse omaa hullunkurista visiotaan. Ihailtavaa on myös Coppolan hälläväliä-asenne siitä, ottavatko ihmiset elokuvaa hyvin vastaan tai tienaako se budjettiaan takaisin. Idea Megalopolisista oli syöpynyt niin vimmaisesti Coppolan takaraivoon, että hänen oli pakko saada se puskettua ulos, keinolla millä hyvänsä ja oli reaktio lopputulokseen mikä tahansa.




Megalopolis on myös sisällöltään äärimmäisen kunnianhimoinen. Kuten julisteessakin seisoo, se pyrkii olemaan faabeli, vertauskuvallinen tarina modernin Yhdysvaltojen ja Antiikin Rooman välillä. Coppola on täyttänyt elokuvan metaforilla, joissa hän vertailee näitä kahta aikakautta toisiinsa, haluten selvästi sanoa, että jos historian virheistä ei opita mitään, historia ainoastaan toistaa itseään. Osittain vertailu toimii. New Rome on visuaalisesti kiehtova paikka; yhdistelmä tuttua New Yorkia ja Antiikin Rooman vivahteita. Parhaiten tämä kaikki toimii ensimmäisen tunnin huipentavassa suurjuhlassa, jossa oletettavasti Madison Square Garden muuttuu Ben-Hurin (1959) mieleen tuovaksi kilpa-areenaksi. Toisinaan taas vertailu on ontuvaa ja pari kohtausta näyttävät siltä, että ne olisi hätäisesti kuvattu melkein minkä tahansa Helsingin talon rappukäytävässä. Coppola on selvästi halunnut käsitellä useita aiheita, kuten turmelevaa valtaa, rikkaiden ja köyhien välistä kuilua, sekä edelleen konservatiivien outoa intoa neitseellisiä nuoria naisia kohtaan. Coppolalla ei kuitenkaan ole juuri paljoa sanottavaa näistä aiheista tai sitten jutut jäävät puolitiehen. Ja kun lukee juhlakohtauksissa esiintyneiden naisten kommentteja Coppolan ikävästä käytöksestä, vesittävät ne joitain leffan sanomisista vanhojen ukkojen vallan väärinkäytöstä.

Coppola ei ole myöskään halunnut lokeroida elokuvaa ja Megalopolisista löytyykin niin scifiä kuin fantasiaa, romantiikkaa, erotiikkaa, komediaa, poliittista juonittelua, noir-dekkaria ja unenomaisia näkyjä. Tällä saralla elokuva on kenties sotkuisin. Mammuttimainen filmi rönsyilee ja natisee liitoksissaan, läikkyen usein yli kupista. Visio on epätasainen ja tämäkin näkyy aiemmin mainitsemassani areenakohtauksessa, joka yrittää olla liian montaa asiaa samaan aikaan. Tämä johtaa toisinaan erittäin kiusallisiin tilanteisiin ja nauruihin, joista ei tiedä, olivatko ne Coppolan toivottu reaktio vai ei.




Tarinankerronnaltaankin Megalopolis on kömpelö. Se yrittää matkia vuosituhansia sitten kirjoitettuja runoelmia, ajoittain ihan dialogia myöten ja tällä saralla on taattua, että moni katsoja luovuttaa leffan suhteen, pitäen sitä tekotaiteellisena turhamaisuusprojektina (näytöksestäni lähti neljä ihmistä kesken elokuvan, eivätkä he koskaan palanneet). Elokuva yrittää olla kuin suurooppera, näytöksiin jaettuna ja suurta tarinaa kertoen. Kahden tunnin ja vartin kesto tuntuu kuitenkin hieman liian lyhyeltä ja osa asioista tapahtuu ilman sen kummempaa kypsyttelyä. Toisaalta elokuva voisi kestää ihan hyvinkin päälle kolme tuntia, mutta jo nyt se on usein turhan raskasta katsottavaa. Filmi myös tuntuu siltä kuin siihen kuuluisi väliaika.

Elokuvan audiovisuaalinenkin toteutus on ontuva. Megalopolis on pääasiassa hyvin kuvattu ja mukaan mahtuu useita näyttäviä otoksia. Lavastus on suurimmaksi osaksi erinomaista, lavastajien leikitellessä New Yorkin ja Antiikin Rooman yhdistelmillä. Puvustus ja maskeerauskin ovat lähinnä taidokasta jälkeä. Tietokonetehosteet ovat kuitenkin ajoittain pöyristyttävän huonot. Kohtaukset, jotka rakentuvat digiefektien varaan, ovat jopa hieman kiusallista seurattavaa ja etenkin itse Megalopolis on kaiken kypsyttelyn jälkeen todellinen pettymys viimeistelemättömien tietokonetehosteidensa kera. Äänimaailma on kuitenkin kunnossa Osvaldo Golijovin säveltämiä musiikkeja myöten.




Kuten tästä tekstistä on voinut päätellä, Megalopolis oli itselleni vuoden ristiriitaisin elokuvakokemus. Se ei ole mielestäni mikään totaali katastrofi, mutta se on myös kaukana mestariteoksesta ja saa kyllä ihmettelemään, että mitä aiemmin suurklassikoita, kuten Kummisetä-trilogian (The Godfather - 1972-1990) ohjanneelle Francis Ford Coppolalle on oikein tapahtunut vanhoilla päivillä. Kyseessä on samaan aikaan yksi vuoden kiinnostavimmista elokuvista, jonka suuruudenhulluutta on vaikea olla ihailematta. Enköhän vielä tulevaisuudessa palaa Megalopolisin pariin ja odotan suurella mielenkiinnolla, miten leffaan suhtaudutaan vuosien päästä...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Megalopolis, 2024, American Zoetrope, Caesar Film


torstai 26. syyskuuta 2024

Arvostelu: Gone Girl (2014)

GONE GIRL



Ohjaus: David Fincher
Pääosissa: Ben Affleck, Rosamund Pike, Carrie Coon, Kim Dickens, Tyler Perry, Missi Pyle, Neil Patrick Harris, Emily Ratajkowski, Casey Wilson, Lola Kirke, Boyd Holbrook, Lisa Banes, David Clennon ja Scoot McNairy
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia
Ikäraja: 16

Gone Girl perustuu Gillian Flynnin kirjaan Kiltti tyttö (Gone Girl) vuodelta 2012. Elokuvatuottaja Leslie Dixon sai kirjan käsiinsä jo ennen sen julkaisua vuonna 2011 ja innostui siitä niin paljon, että halusi tehdä siitä elokuvan. Hän vei tekstin Reese Witherspoonille, jota hän ajatteli täydelliseksi naispäärooliin ja yhdessä he saivat 20th Century Foxin hankkimaan kirjan elokuvaoikeudet. Flynn itse kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja ohjaajaksi palkattiin David Fincher. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2013 ja lopulta Gone Girl sai maailmanensi-iltansa 26. syyskuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kehuttu jättimenestys, joka sai parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden ja parhaan ohjauksen, naispääosan, käsikirjoituksen ja musiikin Golden Globe -ehdokkuudet. Itse katsoin elokuvan vasta, kun se saapui vuokralle ja pidin siitä. Olen muistaakseni kerran katsonut sen uudelleen ja nyt kun huomasin Gone Girlin täyttävän kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla arvostella sen.

Kun Nick Dunnen vaimo Amy katoaa pariskunnan hääpäivänä, mies joutuu järkytyksekseen itse tutkinnan alle ja päättää selvittää, mistä onkaan todellisuudessa kyse?




Ben Affleck näyttelee opettaja Nick Dunnea, jonka vaimo Amy (parhaan naispääosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokas Rosamund Pike, joka korvasi Witherspoonin tuotantovaiheessa) mysteerisesti katoaa heidän hääpäivänään. Affleck tekee loistotyötä roolissaan, kun kummallinen tapaus alkaa muuttua vielä kummallisemmaksi tapahtumavyöryksi, jossa Nickin elämää ryhdytään riepottelemaan toden teolla. Affleck on itse ollut tosielämässä mediakohujen kohteena, joten hänellä on jonkinlaista ymmärrystä, millaista on jäädä niiden keskelle, tuoden sen puolen hyvin filmiin. Katsoja ryhtyy yhdessä Nickin kanssa selvittämään, mistä on todellisuudessa kyse? Onko Amy siepattu vai jopa murhattu ja kenen toimesta?
     Elokuvassa nähdään myös Carrie Coon Nickin siskona Margona, Kim Dickens ja Patrick Fugit tapausta selvittävinä etsivinä, Boneynä ja Gilpininä, Missi Pyle tapaukseen tarttuvana televisiojuontaja Ellen Abbottina, Tyler Perry asianajaja Tanner Boltina, Neil Patrick Harris Amyn ex-poikaystävä Desinä, Casey Wilson tunkeilevana naapuri Noellenä, Emily Ratajkowski Nickin oppilaana Andiena, sekä Lisa Banes ja David Clennon Amyn kauhistuneina vanhempina. Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa hyviä rooleissaan - erityisesti Coon siskona ja Dickens etsivänä. Ensisilmäyksellä-komediasarjasta (How I Met Your Mother - 2005-2014) tuttu Neil Patrick Harris ei kuitenkaan ihan vakuuta osassaan, mutta sen sijaan Madeana tunnettu Tyler Perry pääsee yllättämään oikein tosissaan lakimiehenä, joka saapuu puolustamaan Nickiä, kun media ryhtyy maalailemaan hänestä sieppaajaa ja pahimmillaan jopa murhaajaa.




Harva jännäri tai murhamysteeri onnistuu yllättämään minut käänteillään, mutta muistan sen, kun katsoin Gone Girlin ensi kertaa ja kuinka ällikällä leffa minut löi edetessään. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että elokuva pitää sisällään yhden parhaista juonenkäänteistä, mitä on moniin vuosiin nähty. Mukana on muitakin todella tehokkaita koukkuja ja mutkia, eikä lopputulosta ole mitenkään helppo ennustaa. Kahden ja puolen tunnin kesto kulkeekin pääasiassa kuin hujauksessa, sillä elokuva saa katsojan vangittua niin tehokkaasti penkin reunalle tapahtumia tapittamaan. Onko se toisaalta ihme, kun kirjailija itse on saanut käsikirjoittaa elokuva-adaptaation ja kun puikoissa vielä häärää David Fincherin kaltainen trilleritaituri?

Gone Girl nappaa mukaansa välittömästi ja vain tiukentaa otettaan edetessään. Mysteeri rakentuu erinomaisesti ja on kiehtovaa seurata, kuinka tapahtumat etenevät. Asioita käännetään kerran jos toisenkin päälaelleen ja katsojana huomaa epäilevänsä aika lailla jokaista hahmoa Amyn katoamisesta - jopa Nickiä. Tapausta seurataan monista eri vinkkeleistä ja elokuva kommentoi onnistuneesti, kuinka media vaikuttaa tällaisiin tapauksiin runsaasti. Kuinka mediat kertovat omia versioitaan tapahtumista, tarttuen eri näkökulmiin ja maalailemalla pahiksia, jotta saisivat kerättyä klikkejä ja sitä kautta rahaa. Kansaa samanaikaisesti inhottavat, että kiehtovat tällaiset tapaukset ja media saa ohjailtua hyvin, mihin suuntaan he haluavat vihaisen joukon purkavan inhoaan. Erityisesti viime vuosina tällainen joukkolynkkaus on ollut suorastaan muodikasta, vaikka tuskin kukaan meistä tietää totuuksia. Gone Girl ei kuitenkaan maalaile kenestäkään puhtoista, vaan tuo varjopuolia esille itse kustakin.




Elokuva ei kuitenkaan ole kokonaisuutena ihan niin täydellinen kuin mihin sillä olisi rahkeita. Jo elokuvan ensimmäiseltä tunnilta löytyy hetki, jolloin hahmo tekee valinnan, jolla hän voisi joko pelastaa nahkansa tai jäädä vellomaan kohun kouriin ja jostain syystä hän päätyy jälkimmäiseen. Tämän voi katsoa vielä sormien läpi, mutta viimeisen puolen tunnin aikana nähtävät koukerot muuttuvat osittain niin epärealistisiksi, että katsojan on vaikea uskoa asioiden tapahtuvan niin kuin ne tapahtuvat. Ensimmäiset kaksi tuntia ovat pääasiassa niin tarkkaan hiottuja, että on harmi, kuinka ihan loppumetreillä meno löystyy hieman. Silti heikkouksiensakin kanssa Gone Girl on mahtava jännäri, joka kiskoo tehokkaasti mattoa katsojan jalkojen alta kerta toisensa perään.

David Fincher rakentaa tiivistä ja koukuttavaa tunnelmaa erinomaisesti, osoittaen lahjojaan jälleen kerran. Gillian Flynn siirtää kirjansa tyylikkäästi elokuvamuotoon, joskin loppupäähän olisi voitu panostaa yhtä paljon kuin kaikkeen muuhunkin. Teknisiltä ansioiltaan Gone Girl on myös pätevä filmi. Se on taitavasti kuvattu ja todella sulavasti leikattu. Kahden ja puolen tunnin kestoon ei oikeastaan tylsää hetkeä löydy - ei, vaikka elokuvan olisikin jo nähnyt pariin otteeseen. Lavasteet ovat oivat, asut mainiot, valaisu tyylikästä ja maskeeraukset rujot. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.7.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Gone Girl, 2014, Twentieth Century Fox, New Regency Productions, TSG Entertainment, Pacific Standard


keskiviikko 25. syyskuuta 2024

Arvostelu: The Substance (2024)

THE SUBSTANCE



Ohjaus: Coralie Fargeat
Pääosissa: Demi Moore, Margaret Qualley, Dennis Quaid, Gore Abrams, Oscar Lesage, Hugo Diego Garcia ja Robin Greer
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia
Ikäraja: 16

The Substance on Demi Mooren tähdittämä kauhuelokuva. Coralie Fargeat sai idean elokuvaan ja ryhtyi työstämään käsikirjoitusta. Hän sai Working Title Films -yhtiön innostumaan tekstistään ja tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2022 ja The Substance sai maailmanensi-iltansa toukokuussa 2024 Cannesin elokuvajuhlilla, missä se voitti parhaan käsikirjoituksen palkinnon. Nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin ja itse odotin sitä erittäin positiivisena. Leffan traileri näytti mukavan häiriintyneeltä ja olin pitänyt Fargeatin esikoiselokuvasta Revengestä (2017). Kävin uteliain mielin katsomassa The Substancen sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Ikääntyvä televisiotähti saa käsiinsä ainetta, jolla hän voi luoda itsestään uuden ja nuoremman version. Vähitellen hänelle kuitenkin selviää, että tällä "substanssilla" on erittäin ikäviä sivuvaikutuksia.




Demi Moore näyttelee Elisabeth Sparklea, josta tuli nuorena television jumppaohjelman suurtähti. Vuosien vieriessä hänen suosionsa on kuitenkin hiipunut ja nykyään hän on pelkkä entinen kuuluisuus, joka haaveilee vanhoista hyvistä ajoista ja stressaa sitä, että hänet ollaan korvaamassa uudella, paljon nuoremmalla henkilöllä. Elisabethille tarjoutuukin aikamoinen tilaisuus, kun hän saa haltuunsa erikoista ainetta, "substanssia", jolla hän voi luoda itsestään nuoremman version, Suen, jota taas näyttelee Margaret Qualley. Lääkkeen kanssa tulee kuitenkin selvät säännöt, joita ei saa missään nimessä rikkoa ja joihin kuuluu se, että Elisabethin ja Suen pitää tasan viikon välein vaihtaa paikkoja. Mutta piankos Sue alkaa nauttia äkkiä kasvavasta kuuluisuudestaan ja Elisabeth taas tulee tälle versiolle kateelliseksi, eikä viikko kerrallaan eläminen enää riitä. Moore ja Qualley ovat molemmat aivan mahtavassa vedossa. Viime vuosina elokuva-alalla aika taustalle jäänyt Moore tulkitsee erinomaisesti nuoruuttaan kaipaavaa entistä tähteä, kun taas kovaa nousua tekevä Qualley on nappivalinta innokkaaksi Sueksi, joka tietty huumantuu heti kuuluisuudesta.
     Elokuvassa nähdään myös Dennis Quaid Elisabethin ja myöhemmin myös Suen ohjelman tuottajana Harveynä. Quaid on huippuvedossa eksentrisen niljakkaana bisnesmiehenä, joka aiheuttaa katsojassa epämiellyttävää tunnetta ensiesiintymisestään lähtien. Alun perin rooliin oli pestattu Ray Liotta, mutta mies menehtyi juuri ennen kuvausten alkua, minkä takia Quaid hyppäsi mukaan lyhyellä varoitusajalla. The Substance onkin omistettu Liottan muistolle.




Vuoden 2024 elokuvatarjonta ei ole pahemmin onnistunut säväyttämään sen jälkeen, kun alkuvuodesta Suomen teattereihin saapuivat mattimyöhäiset, joiden maailmanensi-illat tapahtuivat jo viime vuoden puolella. Mutta huh huh, The Substance on ehdottomasti kuluneen vuoden säväyttävimpiä uutuuksia ja jota ei voi kuin suositella... jos siis katsojan vatsa kestää. Kyseessä on nimittäin sen luokan body horror -elämys, että alan pioneeri David Cronenberg olisi todennäköisesti erittäin iloinen ja ylpeä näkemästään. Ruudulle pusketaan yhä vain epämiellyttävämpiä, lopulta jopa suorastaan kuvottavia näkyjä, kun Elisabethin/Suen "substanssin" käyttö lähtee käsistä, millä alkaa olla vaikutuksia heidän vartaloihinsa. Loppupäässä kuvasto on jo niin häiriintynyttä ja veristä, että ihmettelen, ettei leffa saanut Suomessa K18-ikärajaleimaa.

Sen lisäksi, että elokuva tarjoaa aikamoisen puistattavia näkyjä, minkä lisäksi ilmapiiri kasvaa kaiken aikaa epämukavammaksi ja intensiivisemmäksi, elokuva on myös erinomainen satiiri sairaalloisista kauneusihanteista ja niiden pakkomielteisestä tavoittelusta, sekä showbisneksen ikävästä puolesta, missä vanhat tähdet korvataan tylysti uusien, nuorempien ja kauniimpien yksilöiden tieltä. Kaiken maailman kasvonkohotukset, huulitäytteet, tekorinnat sun muut kasvattavat kaiken aikaa suosiotaan ja The Substance on oivaltavan vinksahtanut kuvaus siitä, mihin pisteeseen meno voisi pahimmillaan mennä. Teemat ovat vahvoja ja hyvin käsiteltyjä, ja tarina on muutenkin niin väkevästi laadittu ja koukuttava, että lähes kahden ja puolen tunnin kesto menee yllättävänkin vauhdilla.




Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Coralie Fargeat, jonka debyyttileffa Revenge oli jo oikein mainio, mutta joka on vielä paremmassa vauhdissa The Substancen kanssa. Fargeatin käsikirjoitus on oivaltava ja hän yhdistelee yököttävää kuvastoa, nokkelaa satiiria ja ilahduttavan synkkää huumoria onnistuneesti. Fargeatilla on myös silmää hienoille visuaalisuuksille. Elokuva on näyttävästi kuvattu ja vekkuli yksityiskohta on, että leffan kolme tärkeintä hahmoa, Elisabeth, Sue ja Harvey kuvataan eri tavoin, eri linssein ja eri värein. Elisabethin maailma on ankea, Suen taas hehkeä ja värikäs. Harvey sen sijaan kuvataan kaiken aikaa epämiellyttävän läheltä ja suuren osan ajasta Quaid on pistettu tuijottamaan suoraan kameraan, eli syvälle katsojan sieluun. Lavastus on oivallista ja asuin ja maskeerauksin toteutetut, sekä tietokonetehosteilla ehostetut body horror -hetket ovat ensiluokkaista jälkeä. Kaiken kruunaa Raffertien tarttuvasti, mutta samalla myös tunkeilevasti jumputtava musiikki.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.9.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Substance, 2024, Working Title Films, Blacksmith


tiistai 24. syyskuuta 2024

Arvostelu: Lee (2023)

LEE



Ohjaus: Ellen Kuras
Pääosissa: Kate Winslet, Andy Samberg, Alexander Skarsgård, Marion Cotillard, Andrea Riseborough, Josh O'Connor, Noémie Merlant, Arinzé Kene, Vincent Colombe, Patrick Mille, Samuel Barnett ja James Murray
Genre: historia, draama, sota
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Lee perustuu Antony Penrosen kirjaan The Lives of Lee Miller vuodelta 1985, joka perustuu Penrosen äidin Lee Millerin elämään ja aikaan sotavalokuvaajana. Elokuva lähti liikkeelle, kun kuvaaja Ellen Kuras näki kaupassa Penrosen kirjan ja tuumasi, että Lee Miller näytti hänen mielestään samannäköiseltä kuin näyttelijä Kate Winslet, jonka kanssa Kuras oli tehnyt yhteistyötä Tahrattomassa mielessä (Eternal Sunshine of the Spotless Mind - 2004). Kuras osti kirjan itselleen ja toisen kappaleen, jonka hän lähetti Winsletille. Winslet kiinnostui Millerin elämästä ja päätti tehdä hänestä elokuvan. Winslet koki kuitenkin suuria vaikeuksia saada rahoitusta elokuvalle ja esituotanto venyi useamman vuoden mittaiseksi. Lopulta hän sai rahat ja työryhmän kasaan ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2022. Lee sai maailmanensi-iltansa jo viime syksynä Toronton elokuvajuhlilla, mutta vasta nyt se saapuu kunnon teatterikierrokselle myös Suomeen. Itse kuulin Lee Milleristä vasta tänä vuonna Civil War -elokuvan (2024) kautta ja kun sain tietää, että syksyllä oli tulossa oma elokuva kyseisestä henkilöstä, päätin käydä katsomassa Leen heti ensi-iltapäivänä.

Toisen maailmansodan syttyessä entinen malli Lee Miller päättää lähteä rintamalle sotavalokuvaajana.




Pääroolissa Lee Millerinä nähdään tosiaan Kate Winslet, joka on tuttuun tapaansa erittäin hyvä roolissaan. Winslet tulkitsee hyvin hahmonsa sinnikkyyttä ja päättäväisyyttä, kanavoidenkin tätä jo tuotantovaiheessa, kun elokuvan oli vaikea saada rahoitusta. Hän selvästi ihailee Milleriä suuresti ja tämä näkyy hänen vahvassa suorituksessaan. Lee Miller työskenteli aiemmin mallina, siirtyen siitä valokuvaamiseen. Kun toinen maailmansota syttyi, hän päätti tehdä jotain, mitä pidettiin tuolloin täysin ennenkuulumattomana ja lähteä naisena rintamalle kuvaamaan sodan kauheuksia. Katsojana haluaakin nähdä hahmon todistavan muut vääräksi ja onnistuvan tavoitteissaan.
     Elokuvassa nähdään myös Alexander Skarsgård Millerin miehenä, sotilaiden ja varustusten naamioimiseen erikoistuneena Roland Penrosena, Marion Cotillard, Vincent Colombe ja Noémie Merlant Millerin ystävinä Solange d'Ayenina, Paul Éluardina ja Nusch Éluardina, Andrea Riseborough Vogue-lehdellä työskentelevänä Audrey Withersinä, Andy Samberg toisena sotavalokuvaajana David Schermanina, sekä Josh O'Connor 1970-luvulla iäkästä Milleriä haastattelevana Tonynä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan oivallisesti ja isoin yllätys on, kuinka hyvin komediaelokuvista ja -sarjoista, kuten Brooklyn 99:stä (Brooklyn Nine-Nine - 2013-2021) ja The Lonely Island -sketsibändistä tuttu Samberg istuu mukaan vakavaan sotadraamaan.




Kuten odottaa saattoikin, Lee osoittautui oikein mainioksi elämäkertaelokuvaksi, sekä samalla kiinnostavan erilaiseksi tarinaksi toisesta maailmansodasta. Kun yleensä toiseen maailmansotaan sijoittuvat elokuvat keskittyvät rintamalla taisteleviin miessotilaisiin, on jo itsessään mielenkiintoisen poikkeava kuvaus nähdä tätä tuhoa ja hirveyttä (kirjaimellisesti) naisen linssin takaa. Elokuvasta löytyy toki runsaasti hetkiä, joissa näytetään myös, kuinka epätasa-arvoista sota-aika oli naisille. Millerin täytyy kierrellä ja kaarrella ja keksiä porsaanreikiä sun muuta, jotta hän ylipäätään pääsee naisena sotavalokuvaajaksi. Sittenkin hän kohtaa monenlaisia misogynian muotoja, oli kyse siitä, ettei häntä päästetä tiedotustilaisuuksiin sukupuolen takia tai sotilaista, jotka kohtelevat paikallisia naisia kuin palkintoina urotöilleen.

Elokuvan kerronta on ajoittain hitusen kömpelöä ja meno muuttuu sulavammaksi, kun Miller tekee päätöksen ryhtyä sotavalokuvaajaksi. Kun Miller lähtee rintamalle, on kaiken aikaa kiinnostavampaa seurata, millaisiin tilanteisiin hän ajautuu, taistelutantereelta aina itse Adolf Hitlerin kotiin asti. Osa kohtauksista ei ole missään nimessä helppoa katseltavaa ja etenkin kohtaus, jossa Miller ja sotilaat löytävät keskitysleirille matkanneen junan, tekee pahaa. Leen selvästi heikoin lenkki on sen lopetus. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että elokuva päättää viime minuuteillaan heittää mukaan parikin täysin turhaa käännettä, jotka jättävät katsojan lähinnä hämilleen.




Leen ohjauksesta vastasi lopulta Ellen Kuras, joka toimikin Winsletin innoittajana, ostettuaan tälle kirjan Milleristä. Kyseessä on Kurasin ensimmäinen elokuva ohjaajana, hänen toimittua aiemmin kuvaajana ja pääasiassa hän hoitaakin tonttinsa mallikkaasti. Liz Hannahin, John Colleen ja Marion Humen käsikirjoitus kaipaisi hieman viilausta, etenkin lopetuksensa suhteen, mutta pääasiassa he kirjoittavat Millerin elämästä ja urasta kiinnostavasti. Lee on myös taitavasti kuvattu. Lavastus on erinomaista ja niin puvustus kuin maskeerauskin ovat oivallista jälkeä. Erikoistehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailma on osaavasti työstetty. Musiikeista vastaava Alexandre Desplat tunnelmoi tuttuun tapaansa nätisti taustalla. 




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Lee, 2024, 55 Films, Brouhaha Entertainment, Hantz Motion Pictures, Hopscotch Features, Juggle Productions, MS Partecipations S.A., Pasaca Entertainment, Rocket Science, Sky Cinema, Sky Originals, Vogue Films, Vogue Studios


maanantai 23. syyskuuta 2024

Arvostelu: Ed Wood (1994)

ED WOOD



Ohjaus: Tim Burton
Pääosissa: Johnny Depp, Martin Landau, Sarah Jessica Parker, Bill Murray, Patricia Arquette, Max Casella, Brent Hinkley, George Steele, Juliet Landau, Jeffrey Jones, Lisa Marie, Ned Bellamy, Mike Starr, Stanley DeSantis, G. D. Spradlin ja Vincent D'Onofrio
Genre: draama, komedia
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 16

Ed Wood perustuu Rudolph Greyn kirjaan Nightmare of Ecstasy: The Life and Art of Edward D. Wood Jr. vuodelta 1992, joka taas perustuu maailman huonoimmaksi elokuvaohjaajaksi tituleeratun Ed Woodin elämään ja uraan. Woodista kiinnostuneet käsikirjoittajakaverukset Scott Alexander ja Larry Karaszewski yrittivät saada aikaiseksi elokuvaa ohjaajasta ja etsivät rahoitusta ja työryhmää idealleen. He saivat ohjaaja Michael Lehmannin kiinnostumaan projektista, joka pestasi Denise Di Novin ja Tim Burtonin tuottajiksi. Greyn kirjan lukenut Burton kiinnostui Woodista oikein tosissaan ja halusi ohjata elokuvan itse. Lehmann siirtyikin tuottajaksi ja Burton nappasi ohjausvastuun. Columbia Pictures suostui alun perin rahoittajaksi, mutta kun Burton vaati, että elokuva tehtäisiin mustavalkoisena, studio perääntyi ja lopulta projekti päätyi Walt Disney -yhtiölle, joka päätti tuottaa filmin omistamansa Touchstone Picturesin kautta. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1993 ja lopulta Ed Wood sai maailmanensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla 23. syyskuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen floppi, joka kuitenkin keräsi kehuja kriitikoilta ja joka voitti parhaan miessivuosan ja maskeerauksen Oscar-palkinnot, minkä lisäksi se sai kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras komedia- tai musikaalielokuva ja paras miespääosa), joista se voitti parhaan miessivuosan palkinnon. Itse katsoin Ed Woodin ensi kertaa lähes kymmenen vuotta sitten ja pidin elokuvasta, vaikka ohjaajan elämä ja ura eivät olleetkaan minulle entuudestaan tuttuja. Katsoin pari vuotta myöhemmin Woodin tunnetuimman työn, paljon parjatun Plan 9 From Outer Spacen (1957) ja koin katselukokemusten tukevan toisiaan paljon. Kun huomasin Ed Wood -elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen.

1950-luvun alussa Ed Wood on sinnikäs ohjaajanalku, joka ei kuitenkaan millään saa studiopomoja vakuutettua taidoistaan. Kun halpoja roskaleffoja tekevä pienyhtiö hakee ohjaajaa uuteen elokuvaansa ensimmäisestä sukupuolenkorjauksen tehneestä naisesta, naisten vaatteisiin salaa pukeutuva Ed uskoo, että hänen on pakko saada pesti itselleen.




Ohjaaja Tim Burtonin luottonäyttelijä Johnny Depp nähdään elokuvan pääroolissa itse Edward D. Wood Jr:na, eli Ed Woodina. Ed uskoo olevansa seuraava suuri elokuvantekijä, josta tultaisiin puhumaan yhtä ylistävästi kuin Citizen Kanen (1941) ohjanneesta Orson Wellesistä (jota elokuvassa näyttelee Vincent D'Onofrio). Sinisilmäinen ja äärimmäisen optimistinen Ed yrittää vakuutella studiopomoja lahjoistaan ja keplotella itseään mukaan Hollywoodin isojen nimien joukkoon. Samaan aikaan Ed pitää jopa vaimoltaan, näyttelijä Dolores Fullerilta (Sarah Jessica Parker) salassa transvestisminsä; Ed nimittäin tykkää pukeutua naisten vaatteisiin, mikä oli tuohon aikaan valtava tabu. Depp on erinomainen omalaatuisena taiteilijasieluna, joka kurkottaa havittelemaan tähtiä taivaalta, mutta jonka taidot eivät ihan oikeasti millään riitä haaveiden toteutumiseen. Hän ei kohtele hahmoaan karikatyyrinä tai osaamattomana idioottina, vaan hoitaa hommansa suurella antaumuksella ja panostuksella. Depp on lahjakas työssään ja onkin hupaisaa nähdä hänen esittävän henkilöä, joka oli tunnetusti äärimmäisen epälahjakas työssään.
     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Bill Murray Ediä auttavana drag queen Bunny Breckinridgenä, Max Casella ja Brent Hinkley Edin luottonäyttelijöinä Paulina ja Conradina, Mike Starr roskaleffoja suoltavan halpisstudion pomona George Weissinä, Martin Landau entisenä kauhutähtenä Bela Lugosina, Lisa Marie suomalaistaustaisena show-esiintyjä Vampirana, Jeffrey Jones televisiomeedio The Amazing Criswellinä, sekä George "The Animal" Steele ruotsalaisena painija Tor Johnsonina, jonka Ed haluaa elokuviinsa hirviöiksi suuren kokonsa vuoksi. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa läpi leffan. Vaikka Depp onkin loistava pääroolissa, elokuvan parhaan suorituksen tarjoaa Oscar- ja Golden Globe -palkinnot voittanut Landau Bela Lugosina, parhaiten vampyyrikreivi Draculan roolista tunnettuna näyttelijänä, jonka ura oli 1950-luvulla hurjassa laskussa ja joka oli koukussa huumeisiin. Landaun työ on riipaiseva ja herkkä, ja hän kyllä ansaitsi miessivuosapalkintonsa.




Pidin Ed Wood -elokuvasta jo ensi katselulla paljon, vaikka herran elokuvat ja elämä eivät olleet minulle entuudestaan tuttuja. Filmi on erittäin mukaansatempaava ja riemastuttava henkilökuvaus varsin eksentrisestä taiteilijasta ja kun vihdoin katsoin Woodin pahamaineisen, usein maailman huonoimmaksi elokuvaksi luonnehditun Plan 9 From Outer Spacen, tämä elämäkertaelokuva auttoi hyvin ymmärtämään, mitä omalaatuisen visionäärin päässä on liikkunut leffaa tehdessään. Tämän elämäkertaelokuvan näkeminen siis tuki hänen varsinaisten töidensä katselua ja nyt hänen varsinaisen työnsä näkeminen tuki tätä elämäkertaelokuvaa. Nyt toisella katselukerralla pidin Ed Woodia vielä viime kertaa parempana teoksena.

En yhtään ihmettele, että Rudolph Greyn kirjaa lukiessaan Burton koki suurta intohimoa siirtyä tuottajan hommista ohjaajan penkille. Huomattavasti Woodia parempia, mutta silti todella omalaatuisia elokuvia tekevä Burton samaistui varmasti monien nenänvartta pitkin mulkoilemaan ja väheksyttyyn Woodiin, joka oli Burtonin tapaan totaali oman tiensä kulkija. Burton onkin siksi oikea mies tämän leffan puikkoihin. Hän ei koskaan kohtele Woodia lahjattomana pyrkyrinä ja nolona epäonnistujana, vaan sinnikkäänä, optimistisena taiteilijasieluna, joka yritti tehdä kaikkensa todistaakseen lahjansa. Hän löytää Woodin amatöörimäisestä ja kummallisesta työskentelystä paljon huumoria. Esimerkiksi kuvauksissa Wood hoiti kaikki kohtaukset yhdellä otoksella, ilman sen kummempia harjoituksia. Suuri osa otoksista onkin pikemminkin treenivedoksia, joissa sattuu mokia, mutta Wood on niihin aina tyytyväinen. Eipä siis ihme, että kun muissa tuotannoissa kuvataan muutama kohtaus päivässä, Wood purkittaa niitä muutama kymmentä.




Muutamaa minuuttia päälle parituntiseen elokuvaan uppoutuu täysin. Deppin ja Landaun erinomaiset roolityöt, sekä Burtonin vahva visio ja veikeä tunnelma vievät mennessään, eikä Ed Woodista tylsää hetkeä löydy. Ohjaajan tarina jaksaa yllättää kerta toisensa perään, oli kyse sitten hänen työpuolensa erikoisista ja ajoittain aika laittomistakin metkuista tai hänen siviilielämästään suuren salaisuuden kanssa. Ottaen huomioon, että elokuva ilmestyi 1990-luvulla, Woodin transvestismiä käsitellään kypsästi ja kunnioittavasti, eikä siitä tehdä vitsiä. Sen lisäksi, että elokuvasta löytyy paljon hupaisia hetkiä, leffa suoriutuu oivallisesti myös draamapuolellaan. Woodin ja Doloreksen parisuhdeongelmia käsitellään hyvin ja vielä paremmin kehitelty ihmissuhde on Woodin ja Bela Lugosin välille muodostuva sympaattinen ystävyys. Kyseessä on myös valloittavan inspiroiva teos. Vaikka Burton näyttääkin, että Woodin elokuvat olivat lopulta erittäin käppäisiä rainoja, joita katsoessa on vaikea pitää pokkaa yllä, hän myös kannustaa kaikkia seuraamaan unelmiaan ja toteuttamaan haaveitaan ja projektejaan, vaikka lopputulokset eivät aina onnistuisi.

Burtonin ohjauksen lisäksi pitää myös kehua Scott Alexanderin ja Larry Karaszewskin käsikirjoitusta. Teksti puristaa tehokkaasti 1950-luvun tapahtumat parin tunnin filmiin, sekä sisältää paljon hyviä hetkiä ja oivaa dialogia. Ed Wood on myös teknisiltä ansioiltaan väkevä elokuva. Oli huippupäätös Burtonilta kuvata elokuva mustavalkoisena, vaikka se vaatikin studiovaihdosta. Leffa näyttää vanhemmalta kuin se onkaan ja sanon tämän ainoastaan kehuna, sillä siten elokuva istuu aikakauteensa täydellisesti. Kameratyöskentely on taidokasta ja tarkkaan hiottu valaisu on läpikotaisin upeaa. Leikkauksessa käytetään hauskasti 50-luvun tehokeinoja. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja maskeeraukset ansaitsivat kyllä Oscar-pystinsä - niin hyvää työtä etenkin Landaun kanssa on tehty. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja Howard Shoren säveltämät musiikit tehostavat mukavaa ilmapiiriä onnistuneesti.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ed Wood, 1994, Touchstone Pictures


lauantai 21. syyskuuta 2024

Arvostelu: Transformers One (2024)

TRANSFORMERS ONE



Ohjaus: Josh Cooley
Pääosissa: Chris Hemsworth, Brian Tyree Henry, Scarlett Johansson, Keegan-Michael Key, Jon Hamm, Laurence Fishburne, Steve Buscemi, Vanessa Liguori ja Isaac C. Singleton Jr.
Genre: animaatio, scifi, toiminta, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7

Transformers One perustuu Hasbron Transformers-leluihin. Vuonna 2015 Paramount Pictures päätti ottaa kaiken irti Transformersista ja pestasi käsikirjoittajia työstämään erilaisia projekteja aiheesta. Andrew Barrer ja Gabriel Ferrari kynäilivät hahmojen syntytarinan, mistä studiolla innostuttiin. Käsikirjoitusta työstettiin useasti uudestaan, kunnes tuotanto pyörähti vihdoin liikkeelle. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointi alkoi ja nyt Transformers One saapuu elokuvateattereihin. Minulta on mennyt hissuksiin maku Transformersiin, uusien elokuvien ollessa lähinnä heikkoja (poislukien mainio Bumblebee (2018)). En innostunut Transformers Onesta, kun sen ilmoitettiin olevan tosissaan tekeillä. Näyttelijäkaarti ei vakuuttanut minua yhtään, enkä pitänyt trailerista. Päätin silti käydä katsomassa Transformers Onen heti sen ensi-iltapäivänä, etenkin kun elokuvaa esitettiin ihan IMAX-salissa.

Cybertron-planeetalla nuoret mainaribotit Orion Pax ja D-16 saavat selville myyttisen Johtajuuden Matrixin olinpaikan ja päättävät etsiä sen, todistaakseen arvonsa johtajalleen Sentinel Primelle.




Ennen kuin hänestä tuli hyvien Autobotien johtaja Optimus Prime, hän oli Orion Pax (äänenä Chris Hemsworth) ja ennen kuin hänestä tuli pahojen Decepticonien johtaja Megatron, hän oli D-16 (Brian Tyree Henry). Ja ennen kuin he olivat pahimmat vihamiehet, Orion ja D-16 olivat parhaimmat ystävykset. Ja ennen kuin he olivat edes kulkuneuvoiksi muuttuvia transformereita, he olivat pelkkiä mainaribotteja, louhimassa transformereille elintärkeää energonia syvältä Cybertron-planeetan uumenista. Transformers Onen kuvaukset tutuista hahmoista ovat hyvin erilaiset kuin mihin on totuttu, elokuvan toimiessa yhdenlaisena alkutarinana Optimus Primelle ja Megatronille. Orion Pax on säännöistä piittaamaton oman tiensä kulkija ja D-16 lähinnä seuraa hänen perässään, samalla kun kiukku mainaribottien väärinkohtelua kohtaan kasvaa hänen mielessään. Hahmot toimivat pääasiassa passelisti, etenkin muuntautuessaan tutummiksi itsekseen, mutta minun täytyy sanoa, että minua häiritsi läpi leffan se, että Optimus Primen äänenä kuullaan Marvel-leffojen Thor. Minulla ei ole sinänsä mitään Hemsworthia vastaan, mutta tähän rooliin hän oli väärä valinta.
     Näyttelijäkaarti on mielestäni muutenkin kyseenalainen, vaikka toisaalta myös lahjakas. Scarlett Johansson esittää mainaribotti Elita-1:ä, Keegan-Michael Key hölösuu B-127:ää (eli Bumblebeetä), Jon Hamm transformerien johtajaa Sentinel Primeä, Laurence Fishburne iäkästä Alpha Trionia ja Steve Buscemi kaartijohtaja Starscreamia. Jos jokin elokuvan kuvauksista silitti minua pahasti vastakarvaan, niin nuori Bumblebee, joka on suorastaan ärsyttävä tyhmyytensä ja jatkuvan vitsailunsa kanssa.




Transformers One jäi muutenkin aika ristiriitaiseksi katselukokemukseksi, joka nousi juuri ja juuri plussan puolelle vasta loppupäässä, kun Orion Paxin ja D-16:n välillä kytevä konfliktinpoikanen alkaa kasvaa liekkiinsä, mikä muuttaa hahmot tutuiksi Optimus Primeksi ja Megatroniksi. Parhaiden ystävien kääntyminen toisiaan vastaan voimakkaiden poliittisten näkökantaerojen takia on onnistunut ja katsoja voi huomata ymmärtävänsä molempia puolia. Konfliktin alustus on kuitenkin hitusen kömpelöä ja elokuvan ensimmäinen tunti on muutenkin aika tönkkö. Meno petraantuu vähän, kun seikkailu Johtajuuden Matrixin löytämiseksi alkaa, mutta silti jokin tökkii. Tunnelma on ailahteleva, leffan tarjotessa lähes kaikki kohtaukset huumorin kautta. Eikä edes kovin hyvän huumorin. Vitsit aiheuttivat enemmän myötähäpeää kuin tarjosivat nauruja. Pari kertaa sentään hymähdin. Toimintakohtaukset eivät jännitä tippaakaan, mutta ovat ne ajoittain viihdyttävää seurattavaa, kun leffa näyttää siltä kuin lapsi hakkaisi suosikkilelujaan toisiaan vasten.

Kun aiempia Transformers-elokuvia on kritisoitu siitä, että ne keskittyvät liikaa tylsiin ihmishahmoihin, Transformers One voittaa takuulla monet puolelleen jo siinä, ettei ihmisiä nähdä yhtä ainutta, eikä Maata edes mainita. Elokuvan ehkä jopa kiinnostavinta antia onkin nähdä Cybertronin menoa ennen kuin Autobotien ja Decepticonien välille syttyi tuhoisa sota, joka koitui lopulta koko planeetan kohtaloksi. Tätä aspektia ja luokkayhteiskunnan kritisointia robottien avulla olisi voitua tutkia vielä enemmän. Jos elokuva saa jatkoa (mitä se toki kovasti viime minuuteillaan pohjustaa), toivon mahdollisen "Transformers Twon" esittelevän vielä enemmän transformerien kulttuuria ja Cybertronin menoa.




Visuaalisestikaan elokuva ei juuri säväyttänyt. Transformerien kotikaupunki Iacon City on yksityiskohtainen, mutta itse robotit näyttävät hitusen tylsiltä ja pelkistetyiltä, lähes viimeistelemättömiltä, aivan kuin elokuva olisi alun perin tarkoitettu halvemmalla tehtynä suoraan kotikatseluun. Erityisesti en piitannut siitä, että oikeastaan kaikkien robottien kasvot olivat kuin samasta muotista tehdyt, hopeiset ja ihmismäiset. Äänimaailma on sen sijaan oikein pätevästi rakennettu jatkuvia mekaanisia ääniä myöten ja Brian Tylerin säveltämät musiikit säestävät menoa mainiosti.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.9.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Transformers One, 2024, Paramount Animation, Hasbro Entertainment, New Republic Pictures, Bay Films, Di Bonaventura Pictures, Tom DeSanto/Don Murphy Productions


torstai 19. syyskuuta 2024

Arvostelu: Niko 2 - Lentäjäveljekset (2012)

NIKO 2 - LENTÄJÄVELJEKSET



Ohjaus: Kari Juusonen ja Jørgen Lerdam
Pääosissa: Erik Carlson, Mikko Kivinen, Vuokko Hovatta, Aarre Karén, Elina Knihtilä, Riku Nieminen, Juhana Vaittinen, Juha Veijonen, Katariina Kaitue, Pertti Koivula, Kari Ketonen, Jukka Rasila, Petri Manninen, Kari Hietalahti, Risto Kaskilahti, Jaakko Saariluoma, Mika Ala-Panula, Mathilda Leppälahti ja Veikko Honkanen
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 16 minuuttia
Ikäraja: 7

Kotimainen animaatioelokuva Niko - Lentäjän poika (2008) oli kehuttu ja palkittu menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointi käynnistyi ja lopulta Niko 2 - Lentäjäveljekset sai ensi-iltansa lokakuussa 2012. Elokuva ei ollut edeltäjänsä veroinen menestys, eikä se myöskään saanut yhtä ylistävää vastaanottoa kriitikoilta. Itse en käynyt katsomassa Niko 2 - Lentäjäveljeksiä, kun se ilmestyi elokuvateattereihin, vaan katsoin sen vasta myöhemmin vuokralta. Elokuva oli tuolloin mielestäni roima tasonpudotus erittäin hyvään ykkösosaan verrattuna, enkä ole katsonut leffaa uudestaan. Kuitenkin nyt kun elokuvasarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla Niko ja myrskyporojen arvoitus (2024), päätin odotellessa katsoa edelliset osat uudestaan ja samalla arvostella ne.

Lentävä poropoika Niko järkyttyy, kun hänen äitinsä esittelee uuden poikaystävänsä Lennin ja tämän pojan Jonnin. Niko ei haluaisi olla missään tekemisissä näiden kanssa, mutta kun eräänä päivänä katalat kotkat sieppaavat Jonnin, Nikon täytyy lähteä pelastamaan uutta velipuoltaan.




Niko - Lentäjän poika -elokuvan tutuista hahmoista suuri osa tekee paluun. Itse poropoika Niko (ääninäyttelijä vaihtunut Erik Carlsoniin) seilaa nyt kahden maailman välillä, löydettyään ykkösleffassa Korvatunturin ja joulupukin lentojoukot, opittuaan lentämään ja harjoitellessaan nyt lentojoukkojen uudeksi jäseneksi. Niko on edelleen voimakastahtoinen ja päämääräinen nuorukainen, jonka uuteen seikkailuun hyppää mielellään mukaan.
     Myös vanhat tutut Nikon äiti Oona (Elina Knihtilä), Nikon perään katsova liito-orava Julius (roolissa tällä kertaa Mikko Kivinen), lumikko Wilma (Vuokko Hovatta), Nikon kaveri Saaga (Mathilda Leppälahti), sekä Nikon lentävä isä Raavas (Juha Veijonen) ovat menossa mukana. Uusina hahmoina esitellään Oonan uusi poikaystävä Lenni (Riku Nieminen) ja hänen poikansa Jonni (Juhana Vaittinen), joka on innoissaan uudesta lentävästä isoveljestään, sekä iäkäs erakkoporo Topias, jonka äänenä kuullaan hieman hassusti Aarre Karén, joka ykkösosassa ääninäytteli kärttyisää isoisää. Hetken jopa ihmettelin, että onko kyseessä sama hahmo ja jos on, miksei kukaan tunnista häntä? Äkäinen mutta hupaisa Topias nousee sivuhahmoista omaksi suosikikseni. Lenni ja Jonni ovat kelpo lisäykset ja siinä, missä amerikkalaisissa lastenleffoissa keskitytään tyypillisiin ydinperheisiin, on kotimaisessa vastaavassa mukavaa nähdä kuvausta uusioperheistä.
     Tämänkertaisina pahiksina nähdään ykkösosasta tutun Mustan suden sisko Valkoinen susi (Katariina Kaitue), joka janoaa kostoa Nikolle, sekä tämän kotkakätyrit, kuten häijy Spede (Kari Ketonen) ja pöljä Eetu (Jukka Rasila). Pahishahmot ovat elokuvan heikointa antia ja vaikka kotkat luovat erilaista uhkaa lentokyvyllään, persooniensa puolesta hahmot tuntuvat liikaa toisinnolta ykkösleffan pahiksista, Mustasta sudesta, Räyskästä ja Rimpasta.




Kuten alussa kerroin, en pahemmin piitannut Niko 2 - Lentäjäveljeksistä, kun katsoin sen ensimmäistä kertaa kymmenisen vuotta sitten. Olin pitänyt ensimmäisestä elokuvasta paljon, mutta jatko-osa jätti minut kylmäksi. Olinkin siis nyt yllättynyt uusintakatselulla, kuinka paljon pidinkään kakkosleffasta tällä kertaa. Ei se vieläkään ollut mielestäni yhtä hyvä kuin mahtava ykkösosa, mutta ei se siitä kauas jää. Kyseessä on tälläkin kertaa erittäin mainio animaatioseikkailu koko perheelle, joka naurattaa välillä makeasti, tarjoaa hyvää jännitettä perheen pienimmille, sekä viihdyttää mukavasti läpi lyhyen tunnin ja vartin kestonsa. Seasta löytyy myös oivia teemoja muun muassa siitä, ettei ketään jätetä yksin, minkä lisäksi leffassa käsitellään rehellisyyttä, vastuunkantoa ja aiemmin mainittuja uusioperheitä.

Tämänkertainen tarina nappaa kivasti mukaansa ja vaikka pahisosasto jättääkin toivomisen varaa, Valkoisen suden kostomotivaatio tekee tämänkertaisesta yhteenotosta henkilökohtaisemman. Kun kotkat sieppaavat Jonnin sudelle, luultuaan tätä Nikoksi, alkaa pelastusretki, josta ei vauhtia ja vaaratilanteita puutu. Lyhyestä kestosta huolimatta sekaan on saatu mahdutettua rauhallisempia hahmovetoisiakin hetkiä, joissa syvennytään hyvin eri henkilöihin. Etenkin keskustelut Nikon ja Topiaksen välillä ovat mainioita. Kaiken kasvattelun jälkeen loppuhuipennus pukin pajalla tuntuu hieman tylsähköltä toisinnolta ykkösleffan finaalista, mutta se ajaa kelvollisesti asiansa. Hannu Tuomaisen ja Martein Thorissonin käsikirjoitus kaipaisi ajoittain enemmän luovuutta ja mielikuvitusta, mutta silti homma toimii erittäin passelisti.




Jos jossain Niko 2 - Lentäjäveljekset ylittää edeltäjänsä, niin animaatiojäljessä. Jatko-osa oli edeltäjäänsä kalliimpi, minkä lisäksi teknologia ja animaattorit ovat selvästi kehittyneet neljässä vuodessa. Pintapuolisesti tuttu "nikomaisuus" näkyy kuvasta, mutta eläinten turkit ovat yksityiskohtaisemmat ja lumiset maisemat entistä komeammat. Siitä huolimatta, että taustat painottuvat valkoiseen lumen takia, elokuva onnistuu olemaan miellyttävän värikäs. Valoja ja varjoja hyödynnetään myös taitavasti. Äänimaailmakin on pätevästi rakennettu ja Stephen McKeon tunnelmoi tälläkin kertaa hyvin musiikeillaan, joskin hänen työnsä eivät nouse ihan yhtä mahtipontisiin mittoihin kuin viimeksi.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.3.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Niko 2 - Lentäjäveljekset, 2012, Anima Vitae, Cinemaker Oy, Ulysses Filmproduktion, A. Film, Tidal Films, Animaker, Magma Films