Heartstopper Forever (2026) - elokuva-arvostelu

HEARTSTOPPER FOREVER

Ohjaus: Wash Westmoreland

Näyttelijät: Joe Locke, Kit Connor, William Gao, Yasmin Finney, Tobie Donovan, Corinna Brown, Kizzy Edgell, Jenny Walser, Rhea Norwood, Anna Maxwell Martin, Leila Khan, Fisayo Akinade, Nima Taleghani, Jack Barton, Eddie Marsan ja Derek Jacobi

Genre: romantiikka, draama

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 13

Alice Osemanin sarjakuvaan perustuva televisiosarja Heartstopper (2022-2024) nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä huhtikuussa 2022, joten jatkoa oli luvassa. Toisen ja kolmannen kauden aikana katsojaluvut kääntyivät kuitenkin laskuun, jolloin sarjan jatko oli vaakalaudalla. Lopulta Oseman ja kumppanit päättivät tehdä varsinaisen tuotantokauden sijaan elokuvan, joka veisi tarinan päätökseen. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025 ja nyt Heartstopper Forever on julkaistu Netflixissä. Itse pidin sarjasta ja minua harmitti, kun tekijät ilmoittivat vievänsä sarjan päätökseen leffalla kunnon kauden sijaan. Päätin silti katsoa Heartstopper Foreverin heti elokuvan ilmestymispäivänä.

Yhteiset kouluvuodet alkavat olla takanapäin ja Charlien, Nickin ja muiden nuorten on päätettävä tulevaisuudestaan. Nick haluaisi muuttaa Leedsiin opiskelemaan, mutta voiko hänen ja Charlien suhde kestää pitkän välimatkan?

Heartstopperin tutut hahmot tekevät paluun ja näillä näkymin viimeistä kertaa, Heartstopper Forever -elokuvan toimiessa heidän tarinansa huipennuksena. Charlie (Joe Locke) ja Nick (Kit Connor) ovat onnellisesti parisuhteessa, mutta heidän rakkautensa joutuu koetukselle, kun Nick päättää valita tulevaksi opinahjonsa Leedsistä, mikä loisi pitkän välimatkan pojille. Charlie sen sijaan on päättänyt keskittyä koulun muuttamiseksi suvaitsevammaksi uudella asemallaan oppilaiden puheenjohtajana. Hahmot ovat mainiot ja Locke ja Connor suoriutuvat loppuun asti hyvin rooleistaan. Heidän väliltä löytyy myös yhä vahvaa kemiaa.

     Elokuvassa nähdään lisäksi Charlien ja Nickin kaverit, pariskunta Tao (William Gao) ja transtyttö Elle (Yasmin Finney), lesbopari Tara (Corinna Brown) ja Darcy (Kizzy Edgell), kirjoihinsa uppoutuva aseksuaali Isaac (Tobie Donovan) ja seksuaalisuutensa kanssa vihdoin sinut oleva Imogen (Rhea Norwood). Valitettavasti vajaan parin tunnin elokuva ei anna sivuhahmoille samalla lailla tilaa kuin useista jaksoista koostuvat televisiosarjan tuotantokaudet. Taolla ja Ellellä on hieman omaa konfliktia tulevaisuudenhaaveiden takia, mutta tämä sivujuonikuvio jää todella ohkaiseksi. Gao, Finney, Brown, Edgell, Donovan ja Norwood tekevät parhaansa sen kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa, mutta hahmojen fanien epäonneksi se ei ole kovin paljon.

Heartstopper-sarja oli erittäin mainio ja mukavan sympaattinen, vaikka se käsittelikin ajoittain rankempia aiheita, kuten vaikkapa syömishäiriötä. Hahmot ja heidän suhteensa saivat tilaa ja oman rauhansa syventyä ja heihin tykästyi aika lailla. Siksi onkin sääli, että varsinaisen finaalikauden sijaan tekijät ajautuivat tällaiseen kompromissiratkaisuun. Heartstopper Forever on kelvollinen, mutta silti harmillisen vaisu päätös todella hyvälle sarjalle. Tietty miellyttävä ilmapiiri ja mainio pääpariskunta pitävät elokuvan plussan puolella, mutta katsojana on silti vaikea olla haaveilematta, miten paljon vahvemmin kunnon tuotantokausi olisi voinut huipentaa tämän kaiken.

Heartstopper Forever on samanaikaisesti liian täynnä, jolloin sivuhahmot joutuvat tyytymään lähes statistirooleihin, mutta myös omituisen ohkainen. Isoin ongelma elokuvassa on Charlielle ja Nickille kirjoitettu pakollinen draama, joka tuntuu olevan mukana vain, koska tällaisissa leffoissa yleensä on draamaa. Koko riita syntyy tönkösti ja sen vatvomiseen käytetään turhan iso osa leffan kestosta. Seassa on hyviä yksittäisiä kohtauksia, sekä jopa ihan liikuttavia hetkiä, mutta kokonaisuus jää ontumaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Wash Westmoreland, jonka työ toimii pääasiassa menevästi. Ongelmaksi muodostuu Heartstopper-sarjakuvatkin tehneen Alice Osemanin käsikirjoitus, joka velloo liikaa pääparin draamassa ja lähes unohtaa sivuhahmot. Teknisesti Heartstopper Forever kuitenkin toimii. Elokuva on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat edelleen mainiot ja puvustus oivallista. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin loppuun asti minua jäi harmittamaan, että siitä huolimatta että Charliella on huoneessaan suosikkiyhtyeeni Musen juliste, koko Heartstopperin aikana ei kuulla kappaleen kappaletta bändiltä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Heartstopper Forever, Iso-Britannia, 2026, Netflix, See-Saw Films

Arvostelu: Warfare (2025)

WARFARE

Ohjaus: Ray Mendoza ja Alex Garland

Pääosissa: D'Pharaoh Woon-A-Tai, Will Poulter, Cosmo Jarvis, Joseph Quinn, Kit Connor, Charles Melton, Michael Gandolfini, Finn Bennett, Taylor John Smith, Henry Zaga, Adain Bradley ja Noah Centineo

Genre: sota

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 16

Warfare perustuu viestintäupseeri Ray Mendozan omiin kokemuksiin Irakin sodassa marraskuussa 2006. Mendoza ja ohjaaja Alex Garland tapasivat Civil Warin (2024) tekoprosessin aikana, kun Mendoza toimi elokuvassa armeijakuvauksen neuvonantajana. Kuunneltuaan Mendozan juttuja Irakista, Garland ehdotti, että he työstäisivät miehen kokemuksista elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja nyt Warfare on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Garlandilta olevan tulossa uusi leffa. Mainokset näyttivät hyviltä ja kävinkin katsomassa Warfaren heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

Irakin Ramadissa joukko yhdysvaltalaisia Navy SEAL -sotilaita ajautuu ahtaalle ja joutuu taistelemaan paetakseen.

Reservation Dogs -televisiosarjasta (2021-2023) tuttu D'Pharaoh Woon-A-Tai näyttelee itse Ray Mendozaa, viestintäupseeria, jonka kokemuksesta Irakin sodassa elokuva kertoo. Mendoza ei ole kuitenkaan halunnut nostaa itseään mitenkään elokuvan selväksi päähenkilöksi, vaan mies on yksi sotilas muiden joukossa. On myös Will Poulterin näyttelemä joukon johtaja Erik, Joseph Quinnin esittämä Sam, Cosmo Jarvisin näyttelemä tarkka-ampuja Elliott, Kit Connorin näyttelemä Tommy, James Gandolfinin pojan Michaelin esittämä McDonald, Taylor John Smithin esittämä tarkka-ampuja Frank, sekä Charles Meltonin näyttelemä toista joukkuetta johtava Jake. Nämä miehet jäävät hahmoina toisaalta ohkaisiksi, eikä heistä juuri avata sen enempää; miksi he ovat armeijassa, keitä kotiin jäi odottamaan ja niin edelleen. Mukana ei siis onneksi ole esimerkiksi sitä tyypillistä kohtausta, missä joku vetäisisi lompakostaan esiin kuvan vaimostaan ja lapsistaan, mikä yleensä aina tarkoittaa ikävän kohtalon sinetöimistä. Enemmänkin hahmoista nousee esille heidän persoonansa ja se, miten itse kukin reagoi, kun paska osuu tuulettimeen. Sanotaan, että kriisitilanteessa ihmiset reagoivat kolmella eri tavalla. Joku ottaa johdon, osa pystyy shokin jälkeen toimimaan tämän johdolla ja loput lamaantuvat täysin. Näistä miehistä voikin löytää nämä kolme piirrettä. Tämän hetken nousevista miesnäyttelijöistä koostuva esiintyjäkaarti on hyvässä vedossa - etenkin Poulter porukan johtajana ja Quinn, joka pääsee vetämään osansa varsin intensiivisesti.

Jos Warfarelta tosiaan odottaa niitä kaikista tyypillisimpiä sotaelokuvien kliseitä ja reittejä, voi vastassa olla aikamoinen pettymys. Hahmojen taustoja ei lähdetä pahemmin avaamaan, kenellekään ei ole kirjoitettu mitään hahmokaarta, mukana ei ole dramaattisen musiikin säestämiä suruhetkiä, eikä myöskään suuria taisteluita ympäri sotatannerta. Kyseessä on Ray Mendozan ja hänen tiiminsä muistoihin perustuva kuvaus yhdestä heidän tehtävästään, joka melkein meni kammottavalla tavalla pieleen. Elokuva on myös kuvaus sodan täydellisestä järjettömyydestä, joka jättää niin hahmonsa kuin katsojankin lopulta hieman tyhjän päälle. Mutta siis vain hyvällä tavalla.

Warfare sijoittuu lähes kokonaan yhteen rakennukseen, minne Navy SEAL -sotilaat majoittuvat ja mistä muodostuu heidän linnakkeensa, kun vastapuolen sotilaat aloittavat hyökkäyksensä heitä vastaan. Vaikka mukana onkin intensiivistä tulitaistelua, leffa näyttää että suuri osa sodasta menee odotteluun, että jotain tapahtuisi. Todella pitkään nämä tyypit vain istuskelevat ja tarkkailevat, mitä kaduilla ja rakennuksissa heidän ympärillään tapahtuu. Pitkät pätkät näytetään tarkkuuskiväärin kautta. Meno ei ole kuitenkaan koskaan tylsää, vaan jännite syntyy samantien. Katsojasta tuntuu heti siltä kuin olisi itsekin jumissa tuossa talossa. Ja kun ryminä alkaa, se saa kyllä säpsähtämään aikamoisesti niin kankaalla kuin katsomossa. Warfare on tiivistunnelmainen, karu, rujo ja häikäilemättömän todentuntuinen sotaelokuva, joka jää pyörimään päässä pidemmäksikin aikaa ja saa kiittämään joka päivä onneaan siitä, ettei ole vastaavassa tilanteessa.

Kun Ray Mendoza auttoi Alex Garlandia Civil Warissa armeijaa koskevien kohtausten uskottavassa toteutuksessa, Warfaressa Garland auttoi Mendozaa herättämään tämän vision henkiin valkokankailla. Sotaveteraanin ja ohjaajakonkarin yhteistyö on sulavaa ja he saavat rakennettua vangitsevan ilmapiirin, sekä joitain järisyttäviä kohtauksia. Elokuva on todella hyvin kuvattu, lavasteet ovat erinomaiset, puvustus mainiota ja maskeeraukset suorastaan inhottavan groteskit. Erikoistehosteet ovat vaikuttavat ja äänimaailma taitaa olla tähän mennessä vuoden paras. Lähes totaalinen musiikin puute herättää tunteen siitä kuin katsoisi ihan oikeasti todellisia tapahtumia niitä toistavan elokuvan sijaan. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Warfare, 2025, A24, DNA Films

Arvostelu: Villi robotti (The Wild Robot - 2024)

VILLI ROBOTTI

THE WILD ROBOT

Ohjaus: Chris Sanders

Pääosissa: Lupita Nyong'o, Pedro Pascal, Kit Connor, Catherine O'Hara, Matt Berry, Bill Nighy, Ving Rhames, Mark Hamill, Boone Storme ja Stephanie Hsu

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 7

The Wild Robot, eli suomalaisittain Villi robotti perustuu Peter Brownin samannimiseen kirjasarjaan, joka käynnistyi vuonna 2016. Vuonna 2023 DreamWorks-animaatioyhtiö paljasti hankkineensa oikeudet kirjasarjaan ja työstävänsä sen pohjalta filmatisointia. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät hommiin ja nyt Villi robotti on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ollut kuullutkaan Brownin kirjoista, mutta Villistä robotista muodostui yksi eniten odottamistani elokuvista heti, kun näin sen ensimmäisen trailerin. Elokuvan keräämät kehut maailmanlaajuisesti ovat vain kasvattaneet odotuksiani ja kävinkin katsomassa Villin robotin heti sen ensi-iltapäivänä.

Palvelijarobotti ROZZUM 7134 herää saarella, kaukana sivilisaatiosta ja päätyy auttamaan vanhempansa menettänyttä hanhenpoikasta kasvamaan vaarojen keskellä ja valmistautumaan tulevaan muuttomatkaan.

Villi robotti keskittyy Lupita Nyong'on ääninäyttelemään ROZZUM 7134:ään tai ihan vain Roziin, palvelijarobottiin, joka alkaa etsiä elämälleen tarkoitusta, kun hän aktivoituu jostain syystä saarella, jossa asuu pelkkiä eläimiä. Roz on ohjelmoitu auttamaan ihmisiä kaikessa, mutta mitä robotille käy, kun ympärillä ei ole ainuttakaan ihmistä? Hahmon kehityskaari elokuvan aikana on erinomainen, Rozin ryhtyessä yksi kerrallaan auttamaan saaren eläimiä ja kiintyessään vanhempansa menettäneeseen hanhenpoikaseen, Brightbilliin (vastasyntyneenä Boone Storme, aikuisena Kit Connor), jota hän ryhtyy valmistelemaan tulevaa ja vaativaa muuttomatkaa varten. Brightbill on myös hupaisa tapaus, etenkin kun tämä kasvaa robotin seurassa ja oppii tältä eläimelle täysin hupsuja juttuja, kuten päästelemään mekaanisia piipityksiä ja "skannaamaan" ympäristöään uusissa paikoissa.

     Brightbillin lisäksi muita merkittäviä eläimiä saarella ovat viekas kettu Fink (Pedro Pascal), opossumiäiti Roosa (Catherine O'Hara), iäkäs hanhi Kaulanen (Bill Nighy), majava Masa (Matt Berry), haukka Vasama (Ving Rhames) ja karhu Okko (Mark Hamill). Muutkin hahmot ovat aivan mahtavia. Fink ja Roosa ovat hulvattoman hauskat aika synkkienkin vitsiensä kanssa ja yksinäisyyttään peittelevälle Finkille kirjoitettu kertomus onnistuu liikuttamaan.

Lukuun ottamatta mahtavaa Saapasjalkakissa: Viimeistä toivomusta (Puss in Boots: The Last Wish - 2022), DreamWorksin viime vuosien animaatiotarjonta on ollut aika heikkoa. Kököt Trolls-leffat (2016-2023), The Boss Baby -elokuvat (2017-2021) ja Ruby - Teini-ikäinen merihirviö (Ruby Gillman, Teenage Kraken - 2023), sekä valtava pettymys Orion ja Pimeys (Orion and the Dark - 2024) ovat saaneet minut hiljalleen menettämään uskoani yhtiöön. Ja sitten täysin puskista tulee Villi robotti, joka on kiistattomasti DreamWorksin paras elokuva sitten alkuperäisen Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvan (How to Train Your Dragon - 2010)! Ja onko tuo toisaalta ihme, kun ohjaksissa häärää sama henkilö, Chris Sanders, jonka filmografiaan kuuluu myös Disneylle tehty loistava Lilo & Stitch (2002)?

Villi robotti on upea koko perheen animaatioseikkailu, joka tarjoaa katsojilleen todellisen tunteiden vuoristoradan. Sen aikana pääsee nauramaan makeasti, jännittämään oikeasti ja herkistymään pariinkin otteeseen kyynelien partaalle, niin onnesta kuin surusta. Toisin kuin monet muut yhtiön viimeisimmistä töistä, Villi robotti ei aliarvioi katsojiaan ja pidä lapsia tyhminä, vaan tarjoaa kypsän ja syvällisen kertomuksen, uskaltaen heittää runsaasti mustaa huumoria sekaan ja tökkiä periamerikkalaista ajatusmallia siitä, että lastenkasvatus ei olisi mitään muuta kuin onnea ja auvoa. Elokuva ei myöskään pelkää näyttää lapsille, että luonto on aika julma paikka, jossa kuolema saattaa odottaa jokaisen puun tai kiven takana. Samalla leffa onnistuu kuitenkin näyttämään tämän saaren elämän ja asukkaat todella kauniissa valossa.

Kyseessä on muutenkin hurjan kaunis elokuva, joka onnistuu tunkeutumaan syvälle katsojan ihon alle ja herättämään voimakkaita tunteenpuuskia. Roz ryhtyy auttamaan Brightbilliä ohjelmointinsa takia, mutta hän alkaa toki hissuksiin muuttua äitimäiseksi, valmiina tekemään kaikkensa auttaakseen rakasta hanhenpoikasta. Roz myös auttaa sinnikkäästi kaikkia muitakin saarella, vaikka nämä pitävät tätä hirviönä ja Brightbilliä kummajaisena. Elokuvasta löytyy tärkeitä teemoja erilaisuuden hyväksymisestä ja toisten auttamisesta. Mukana on useita huikeita hetkiä ja ihoni nousi parikin kertaa kananlihalle, samalla kun silmäni kostuivat. Villi robotti on liki täydellinen animaatioelokuva, jota suosittelen äärimmäisen lämpimästi ja jonka todella toivon ensi vuonna nappaavan parhaan animaation Oscar-palkinnon. Viimeiset minuutit petaavat mahdollista jatko-osaa ja vaikka leffan lyhyissä näyissä siitä, mitä muulle maailmalle on tapahtunut, olisi potentiaalia toiseen tarinaan, ei minua haittaisi, jos homma jätetään tähän yhteen elokuvaan.

Visuaalisesti Villi robotti on puhdasta silmäkarkkia. Animaatiojälki on häikäisevän upeaa ja jo sen puolesta olisi Oscar-pysti ansaittu. Elokuva yhdistelee tietokoneanimaatiota käsin piirretyltä näyttävään tyyliin, minkä lisäksi väritys näyttää maalaukselliselta. Lopputulos on fantastinen ja leffan nättejä luontomaisemia ja söpöjä ja hassuja eläimiä kelpaa katsella. Visuaalisuuksia tukee vahva äänimaailma, enkä pistäisi pahitteeksi, jos Kris Bowersin säveltämät vaikuttavat musiikit saisivat ehdokkuuden tulevassa Oscar-gaalassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Wild Robot, 2024, DreamWorks Animation, Universal Pictures