Arvostelu: Warfare (2025)

WARFARE

Ohjaus: Ray Mendoza ja Alex Garland

Pääosissa: D'Pharaoh Woon-A-Tai, Will Poulter, Cosmo Jarvis, Joseph Quinn, Kit Connor, Charles Melton, Michael Gandolfini, Finn Bennett, Taylor John Smith, Henry Zaga, Adain Bradley ja Noah Centineo

Genre: sota

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 16

Warfare perustuu viestintäupseeri Ray Mendozan omiin kokemuksiin Irakin sodassa marraskuussa 2006. Mendoza ja ohjaaja Alex Garland tapasivat Civil Warin (2024) tekoprosessin aikana, kun Mendoza toimi elokuvassa armeijakuvauksen neuvonantajana. Kuunneltuaan Mendozan juttuja Irakista, Garland ehdotti, että he työstäisivät miehen kokemuksista elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja nyt Warfare on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Garlandilta olevan tulossa uusi leffa. Mainokset näyttivät hyviltä ja kävinkin katsomassa Warfaren heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

Irakin Ramadissa joukko yhdysvaltalaisia Navy SEAL -sotilaita ajautuu ahtaalle ja joutuu taistelemaan paetakseen.

Reservation Dogs -televisiosarjasta (2021-2023) tuttu D'Pharaoh Woon-A-Tai näyttelee itse Ray Mendozaa, viestintäupseeria, jonka kokemuksesta Irakin sodassa elokuva kertoo. Mendoza ei ole kuitenkaan halunnut nostaa itseään mitenkään elokuvan selväksi päähenkilöksi, vaan mies on yksi sotilas muiden joukossa. On myös Will Poulterin näyttelemä joukon johtaja Erik, Joseph Quinnin esittämä Sam, Cosmo Jarvisin näyttelemä tarkka-ampuja Elliott, Kit Connorin näyttelemä Tommy, James Gandolfinin pojan Michaelin esittämä McDonald, Taylor John Smithin esittämä tarkka-ampuja Frank, sekä Charles Meltonin näyttelemä toista joukkuetta johtava Jake. Nämä miehet jäävät hahmoina toisaalta ohkaisiksi, eikä heistä juuri avata sen enempää; miksi he ovat armeijassa, keitä kotiin jäi odottamaan ja niin edelleen. Mukana ei siis onneksi ole esimerkiksi sitä tyypillistä kohtausta, missä joku vetäisisi lompakostaan esiin kuvan vaimostaan ja lapsistaan, mikä yleensä aina tarkoittaa ikävän kohtalon sinetöimistä. Enemmänkin hahmoista nousee esille heidän persoonansa ja se, miten itse kukin reagoi, kun paska osuu tuulettimeen. Sanotaan, että kriisitilanteessa ihmiset reagoivat kolmella eri tavalla. Joku ottaa johdon, osa pystyy shokin jälkeen toimimaan tämän johdolla ja loput lamaantuvat täysin. Näistä miehistä voikin löytää nämä kolme piirrettä. Tämän hetken nousevista miesnäyttelijöistä koostuva esiintyjäkaarti on hyvässä vedossa - etenkin Poulter porukan johtajana ja Quinn, joka pääsee vetämään osansa varsin intensiivisesti.

Jos Warfarelta tosiaan odottaa niitä kaikista tyypillisimpiä sotaelokuvien kliseitä ja reittejä, voi vastassa olla aikamoinen pettymys. Hahmojen taustoja ei lähdetä pahemmin avaamaan, kenellekään ei ole kirjoitettu mitään hahmokaarta, mukana ei ole dramaattisen musiikin säestämiä suruhetkiä, eikä myöskään suuria taisteluita ympäri sotatannerta. Kyseessä on Ray Mendozan ja hänen tiiminsä muistoihin perustuva kuvaus yhdestä heidän tehtävästään, joka melkein meni kammottavalla tavalla pieleen. Elokuva on myös kuvaus sodan täydellisestä järjettömyydestä, joka jättää niin hahmonsa kuin katsojankin lopulta hieman tyhjän päälle. Mutta siis vain hyvällä tavalla.

Warfare sijoittuu lähes kokonaan yhteen rakennukseen, minne Navy SEAL -sotilaat majoittuvat ja mistä muodostuu heidän linnakkeensa, kun vastapuolen sotilaat aloittavat hyökkäyksensä heitä vastaan. Vaikka mukana onkin intensiivistä tulitaistelua, leffa näyttää että suuri osa sodasta menee odotteluun, että jotain tapahtuisi. Todella pitkään nämä tyypit vain istuskelevat ja tarkkailevat, mitä kaduilla ja rakennuksissa heidän ympärillään tapahtuu. Pitkät pätkät näytetään tarkkuuskiväärin kautta. Meno ei ole kuitenkaan koskaan tylsää, vaan jännite syntyy samantien. Katsojasta tuntuu heti siltä kuin olisi itsekin jumissa tuossa talossa. Ja kun ryminä alkaa, se saa kyllä säpsähtämään aikamoisesti niin kankaalla kuin katsomossa. Warfare on tiivistunnelmainen, karu, rujo ja häikäilemättömän todentuntuinen sotaelokuva, joka jää pyörimään päässä pidemmäksikin aikaa ja saa kiittämään joka päivä onneaan siitä, ettei ole vastaavassa tilanteessa.

Kun Ray Mendoza auttoi Alex Garlandia Civil Warissa armeijaa koskevien kohtausten uskottavassa toteutuksessa, Warfaressa Garland auttoi Mendozaa herättämään tämän vision henkiin valkokankailla. Sotaveteraanin ja ohjaajakonkarin yhteistyö on sulavaa ja he saavat rakennettua vangitsevan ilmapiirin, sekä joitain järisyttäviä kohtauksia. Elokuva on todella hyvin kuvattu, lavasteet ovat erinomaiset, puvustus mainiota ja maskeeraukset suorastaan inhottavan groteskit. Erikoistehosteet ovat vaikuttavat ja äänimaailma taitaa olla tähän mennessä vuoden paras. Lähes totaalinen musiikin puute herättää tunteen siitä kuin katsoisi ihan oikeasti todellisia tapahtumia niitä toistavan elokuvan sijaan. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Warfare, 2025, A24, DNA Films

Arvostelu: Ex Machina (2014)

EX MACHINA

Ohjaus: Alex Garland

Pääosissa: Domhnall Gleeson, Oscar Isaac, Alicia Vikander, Sonoya Mizuno ja Corey Johnson

Genre: scifi, trilleri, draama

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 12

Ex Machina on aiemmin käsikirjoittajan työtä tehneen Alex Garlandin esikoisohjauselokuva. Garland sai idean elokuvaan jo lapsena, koodailtuaan vanhempiensa tietokoneella ja ajatellessaan, että tietokoneella olisi oma mielensä. Aikuisena hän luki tekoälyistä ja keskusteli sellaisen potentiaalista eri tutkijoiden kanssa, samalla kun hän ryhtyi kirjoittamaan elokuvan käsikirjoitusta. Garland sai kerättyä elokuvalle rahoituksen, näyttelijät ja työryhmän, ja kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2013. Lopulta Ex Machina sai maailmanensi-iltansa 16. joulukuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys ja se keräsi valtavasti kehuja kriitikoilta. Leffa voitti parhaiden erikoistehosteiden Oscar-palkinnon ja se sai myös muun muassa parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden, parhaan naissivuosan Golden Globe -ehdokkuuden, sekä parhaan brittielokuvan, ohjausdebyytin, naissivuosan, käsikirjoituksen ja erikoistehosteiden BAFTA-ehdokkuudet. Itse katsoin Ex Machinan vasta, kun se ilmestyi vuokralle joskus vuoden 2015 lopulla ja pidin siitä kovasti. Olen kerran katsonut elokuvan uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa Ex Machinan jälleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Hakukonesivusto Blue Bookilla työskentelevä Caleb Smith voittaa viikon loman yrityksen johtajan, Nathan Batemanin luksuskodissa. Siellä hän saa kuitenkin selville, että lomailun sijaan hänen hommansa on testata Nathanin luomaa tekoälyrobotti Avaa.

Domhnall Gleeson näyttelee Caleb Smithiä, Googlen kaltaisella Blue Book -hakukonesivustolla työskentelevää miestä, joka saa elämänsä tilaisuuden, kun hän voittaa loman yrityksen perustajan ja pomon luksuskodissa. Gleeson tulkitsee oivallisesti hahmonsa muovautuvia tuntemuksia, kun lomaviikon todellinen luonne käy ilmi ja homma aukeaa siitä vielä lisää. Hänen hahmonsa Caleb on hyvin kirjoitettu ja on kiinnostavaa seurata, millaisia ratkaisuja hän tekee leffan edetessä. Vaikka sekä Gleeson että Caleb toimivat, jää niin näyttelijä kuin hahmokin elokuvan päätrion tylsimmäksi tyypiksi.

     Blue Book -sivuston perustajana ja johtajana, Nathan Batemanina taas nähdään Oscar Isaac, joka luo välittömästi todella erikoisen presenssin hahmolleen. Toisaalta Nathan on yllättävänkin perusheppu, joka tuhahtelee jännittyneelle Calebille ja pyytää tätä avaamaan kaljan ja rupattelemaan hänen kanssaan. Samalla mies on välittömästi epäilyttävä ja jopa epämiellyttävä, eikä hän pääse nauttimaan katsojan luottamuksesta missään kohtaa. Isaac on loistava roolissaan, tulkiten hyvin monisävyistä hahmoaan tämän tietotekniikkataituruudesta alkoholismin kanssa painiskeluun.

     Elokuvan todellinen vetonaula on kuitenkin Nathanin luoma tekoälyrobotti Ava, jota näyttelee ruotsalainen Alicia Vikander. Vikander teki leffalla läpimurtoroolinsa maailmalla, eikä ihme, sillä niin vakuuttavasti hän rooliinsa eläytyy. Kaikki Vikanderin eleistä ilmeisiin ja ääneen ovat tarkoin harkittuja ja hieman mekaanisia, jonka ansiosta katsojalle muodostuu nopeasti tunne siitä kuin katsoisi aitoa tekoälyrobottia. Avaa syvennetään myös onnistuneesti elokuvan edetessä ja robottiin tykästyy nopeasti.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Alex Garland on muutamaan otteeseen todennut Ex Machinan sijoittuvan ajassa kymmenen minuuttia tulevaisuuteen. Nyt kymmenen vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen sanoisin kuitenkin, että kyse on ehkä enää korkeintaan parista minuutista, sillä niin kiehtovan ja samalla myös pelottavan ajankohtaiseksi leffa on muuttunut viimeisen vuosikymmenen varrella. Kenties juuri sen takia pidin Ex Machinasta nyt enemmän kuin koskaan aiemmin. Olen ensinäkemästä pitänyt elokuvaa todella hyvänä, mutta nyt näin sen liki täydellisenä scifiteoksena. Elokuva on erinomainen sekoitus pohdiskelevampaa tieteiskertomusta, filosofista mietintää ihmisyydestä, tiivistunnelmaista trilleriä ja erikoista rakkaustarinaa.

Jos elokuvalta odottaa jotain Terminatorien (1984-2019) kaltaista toimintarymistelyä, jossa tekoälyrobotit hyökkäävät ihmiskunnan kimppuun, Ex Machina ei välttämättä tule iskemään. Se on hiljalleen, omalla painollaan etenevä scifileffa, joka avautuu vähitellen. Calebin tehtävänä ei ole testata Avaa vaikkapa tämän fyysisessä ylivertaisuudessa ja liikkuvuudessa, vaan kyseessä on Turingin testi, jossa Caleb ja Ava istahtavat juttelemaan. Jos Avan vastaukset onnistuvat huiputtamaan Calebia unohtamaan, että kyseessä on kone eikä ihminen, on robotti läpäissyt kokeen. Paperilla tämä voisi kuulostaa tylsältä konseptilta, mutta nämä keskustelut ovat toinen toistaan kiehtovampia ja vangitsevampia. Avan mekaanista mielenmaisemaa on todella kiinnostavaa tutkia. Mitä pidemmälle keskustelut etenevät, sitä enemmän Ava alkaa pohtia ja kyseenalaistaa paikkaansa maailmassa.

Yhtä lailla kiinnostavia ovat myös Calebin ja Nathanin väliset keskustelut, jotka menevät ajoittain hyvinkin filosofisiksi pohdinnoiksi ihmisyydestä ja sen monista puolista, kuten tunteista, seksuaalisuudesta, evoluutiosta ja ties mistä. Nathanin paikkaa tässä kaikessa mietiskellään hyvin. Onko hän jumala luotuaan Avan, vai menikö hän rakentamaan evoluution seuraavan vaiheen, joka tulisi vääjäämättä korvaamaan ihmiset? Tekoäly on ollut yhä vain enemmän ja isommin esillä viime vuosina, eivätkä kysymykset enää koske sellaisen mahdollisuutta, vaan sellaisen moraalista eettisyyttä. Kun Caleb kysyy Nathanilta, miksi tämä loi Avan, Nathan vain tokaisee, että koska hän pystyi siihen. Herääkin ajatus siitä, että kun teknologiaa kehitetään lähes kilpaa kaiken aikaa yhä vain hurjempiin suuntiin, tuleeko pian se hetki, kun tutkijoiden olisi parempi ymmärtää olla etenemättä pidemmälle?

Pohdiskelevasta luonteestaan huolimatta Ex Machina ei ole sinänsä mitenkään vaikea elokuva. Vaikka sen mietinnät eivät täyttäisikään katsojan päätä ajatuksilla, se toimii silti pätevästi. Garland hoitaa tonttinsa niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana vakuuttavasti, eikä elokuvasta huomaa, että kyseessä on hänen esikoisohjauksensa. Garland rakentaa tunnelmaa hienosti, tehden filmistä samanaikaisesti painostavan ja jopa ahdistavan, mutta samalla hypnotisoivan ja houkuttelevan. Jännite kasvaa väkevästi kohtaus kohtaukselta, kunnes kaikki kulminoituu hyvin finaalissa. Tarinakin rakentuu upeasti, kuten myös hahmojen välit keskenään. Kuka lopulta hyötyikään ja kenestä?

Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut. Se on erittäin tyylikkäästi kuvattu. Kameraliikkeitä ja kuvasommitteluja tukevat mainio valaisu ja värimaailma. Lavasteetkin näyttävät hyviltä. Ava on näyttävästi toteutettu asua ja digitehosteita hyödyntäen. Vikander näytteli elokuvan harmaassa kokovartalopuvussa ja osat hänen vartalostaan muutettiin jälkikäteen läpinäkyviksi, jotta Avan virtapiirit ja muut näkyisivät robotti-ihon alta. Toteutus vakuuttaa edelleen. Leikkauksessa elokuvalle on luotu tehokas rytmi ja vaikka filmi eteneekin verkkaisesti, ei siihen mahdu tylsiä hetkiä. Äänimaailma on taidokkaasti työstetty ja Ben Salisburyn ja Geoff Barrow'n säveltämät klassisia melodioita ja elektronisia instrumentteja yhdistelevät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ex Machina, 2014, Universal Pictures, A24, Film4, DNA Films, IAC Films

Arvostelu: Civil War (2024)

CIVIL WAR

Ohjaus: Alex Garland

Pääosissa: Kirsten Dunst, Cailee Spaeny, Wagner Moura, Stephen McKinley Henderson, Nick Offerman, Sonoya Mizuno, Jefferson White, Nelson Lee ja Jesse Plemons

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Civil War on Alex Garlandin ohjaama ja käsikirjoittama uutuuselokuva. Garland kirjoitti elokuvaa koronaeristyksessä ja ilmoitti siitä alkuvuodesta 2022. Kuvaukset pyörähtivät käyntiin pari kuukautta myöhemmin. Civil War sai maailmanensi-iltansa maaliskuussa South by Southwest -festivaaleilla ja nyt elokuva saapuu Suomen teattereihin. Itselleni kyseessä oli yksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta. Olen pitänyt Garlandin aiemmista töistä paljon ja uuden elokuvan premissi kuulosti kiehtovalta. Ilahduinkin, kun pääsin näkemään Civil Warin jopa kuukautta ennakkoon sen lehdistönäytöksessä.

Lähitulevaisuudessa Yhdysvalloissa riehuu uusi sisällissota presidentin johtaman hallinnon ja liittoutuneiden läntisten joukkojen välillä. Joukko toimittajia matkaa halki Yhdysvaltojen kohti Washingtonia, saadakseen uriensa isoimman jutun haastattelemassa sotajalalla olevaa presidenttiä.

Civil War seuraa journalistien ryhmää, jotka kulkevat läpi sotatantereeksi muuttuneiden Yhdysvaltojen mojovan jutun perässä. On Kirsten Dunstin näyttelemä Lee, jota pidetään valokuvaajien keskuudessa elävänä legendana hänen rohkeutensa ja vaativissa tilanteissa napsittujen kuvien takia. On Wagner Mouran esittämä Joel, joka haaveilee pääsevänsä haastattelemaan presidenttiä (Nick Offerman), jota ei olla nähty median edessä kuukausiin. On Stephen McKinley Hendersonin esittämä Sammy, iäkkäämpi toimittaja, joka on huomattavasti kyynisempi operaation onnistumisen suhteen. Ja viimeisimpänä, muttei todellakaan vähäisimpänä on vastikään Priscilla-elokuvan (2023) pääroolissa häikäisseen Cailee Spaenyn näyttelemä nuori Jessie, joka pitää Leetä esikuvanaan ja haluaisi jonain päivänä olla yhtä hyvä kuvaaja. Nelikko on erittäin mainio, niin yksilöinä kuin ryhmänä ja toimittajien matkalle hyppää mukaan erittäin kiinnostuneena. Dunst tarjoaa yhden uransa parhaista roolisuorituksista Leenä, joka on nähnyt jo aika lailla kaiken, eikä enää vähästä hätkähdä, kun taas Spaeny vahvistaa asemansa tämän hetken kiinnostavimpien uusien näyttelijöiden joukossa. Spaenyn Jessie-hahmolle onkin myös kirjoitettu elokuvan paras kehityskaari. Narcos-sarjan (2015-2017) Pablo Escobarina parhaiten tunnettu Moura ja Garlandin Devs-televisiosarjassakin (2020) esiintynyt Henderson istuvat erinomaisesti rooleihinsa. Offerman on mainio diktaattorimaiseksi muuttuneen presidentin osassa ja maininnan arvoinen on myös Dunstin tosielämän miehen Jesse Plemonsin hyytävä roolityö nimettömäksi jäävänä sotilaana.

Siitä lähtien, kun tieto Civil Warin premissistä kävi selväksi, on se muuttunut yhä vain kontroversiaalimmaksi elokuvaksi ja leffan varsinaisen näkemisen lisäksi olen ollut aika lailla yhtä kiinnostunut näkemään, millaisen vastaanoton se tulee saamaan. Yhdysvaltojen poliittinen jakautuma on voimistunut viime vuosien aikana huomattavasti ja kuilu demokraattien ja republikaanien välillä suurenee kaiken aikaa. Asiaa ei yhtään auta jatkuvasti vastakkain olevat presidenttiehdokkaat Joe Biden ja Donald Trump, joista jälkimmäinen on erityisen provosoiva sanoistaan, mikä on vain lietsonut tätä tiettyä kahtia jakautuneisuutta. Tammikuussa 2021 tapahtunut Yhdysvaltain kongressitalon valtaus oli järisyttävä tapahtuma ja herätti jännitettä siitä, voisiko kahden voimakkaasti poliittisesti latautuneen ihmisryhmän välille muodostua niin suuri konflikti, että se sytyttäisi uuden sisällissodan.

Civil War ei suoraan lähde liikkeelle tästä skenaariosta, eikä se lähde nimeämään Nick Offermanin näyttelemää presidenttiä. Elokuva pikemminkin antaa katsojan luoda omat mielikuvansa. Lopputuloksena on aivan mahtava ja todella tiivistunnelmainen kuvaus, mihin tämä jakautuma voisi pahimmillaan johtaa. Yhdysvallat ovat uuden sisällissodan riepoteltavina ja katsoja heitetään säälittä keskelle tätä konfliktia. Elokuva tarjoaa välillä aika rajujakin näkyjä, eikä se juuri ryhdy kaunistelemaan, mitä meno voisi pahimmillaan olla. Osa katsojista takuulla tulkitsee elokuvan lähinnä provosointina, enkä ihmettele, jos moni pistää leffan boikottiin, pitäessään sitä liian ajankohtaisena ja pelottavana. Itse näen sen erinomaisena herättelysoittona, että "hei haloo, ettekö te tajua, että jos jatkatte samaan malliin, tämä voi ihan oikeasti olla tulevaisuutenne!"

Vaikka elokuvan mainokset ovatkin painottuneet lähinnä sotilaisiin, kuten yllä oleva voimakas juliste Vapaudenpatsaan soihdussa lymyilevistä tarkka-ampujista, pidän valtavasti siitä, että varsinainen leffa kertoo tilannetta seuraavista journalisteista ja että elokuva on tarinaltaan road trip -tyylinen ajelu läpi Yhdysvaltojen. Vajaan parin tunnin aikana hahmot päätyvät monenlaisiin eri tilanteisiin, joissa sodan vaikutuksia esitellään monipuolisesti. Joissakin paikoissa esitetään, ettei mitään poikkeavaa ole meneillään ja jotkut kohdatut ihmiset taas tuntuvat koko elämänsä odottaneen tällaista tilaisuutta. Leffa on täynnä purevaa satiiria Yhdysvaltojen menosta, mutta ei suinkaan hauskaa sellaista. Jopa Suomessa katseltuna Civil War on tehokkaan ahdistava kokemus. Taistelukohtauksia ei ole tehty viihteellisiksi, vaan ne ovat epämiellyttävää seurattavaa. Ei elokuva kuitenkaan pelkkää räiskintää ole, vaan sen keskiössä ovat aina nämä neljä ihmistä vaarallisella matkallaan. Henkilödraama on väkevää läpi elokuvan. Kaikki tämä huipentuu aivan fantastiseen finaaliin Washingtonissa, joka ei todellakaan jätä kylmäksi.

Alex Garland ei sitten millään suostu tuottamaan pettymystä. Käsikirjoitushommien jälkeen hänen debyyttiohjauksensa Ex Machina (2014) oli terävä tekoälykuvaus, Hävitys (Annihilation - 2018) oli niin karmiva kuin älykäs tieteiskauhu, Devs-sarja oli onnistuneen koukuttava ja Men (2022) oli häiriintyneisyydessään tehokkaan ravisteleva kokemus. Civil Warissa Garland vakuuttaa jälleen monellakin saraa ja niin hänen käsikirjoituksensa kuin ohjauksensa ovat vahvaa suorittamista. Civil War on myös taitavasti kuvattu ja napakasti leikattu. Vaikka kestoa on alle kaksi tuntia, mikä nykypäivänä tuntuu hämmentävän lyhyeltä, ei leffa kiirehdi lainkaan. Sekaan leikatut valokuvat ovat upea tehokeino. Lavastajat tekevät hienoa työtä läpi elokuvan ja maskeeraajat ovat työstäneet joitain ikävän näköisiä vammoja. Erikoistehosteista näkyy pienehkö budjetti, mutta ne ajavat asiansa. Maisemakuvien taustoille lisätyt tulipalot muistuttavat kaiken aikaa elokuvan maailmantilanteesta. Äänimaisema on todella hienosti rakennettu, mutta Ben Salisburyn ja Geoff Barrow'n säveltämät musiikit eivät juuri erotu edukseen. Taisteluja tosin tavallaan jopa tehostaa musiikittomuus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Civil War, 2024, A24, DNA Films, IPR.VC

Arvostelu: Men (2022)

MEN

Ohjaus: Alex Garland

Pääosissa: Jessie Buckley, Rory Kinnear, Gayle Rankin ja Paapa Essiedu

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Men on Ex Machinan (2014) ja Hävityksen (Annihilation - 2018) ohjaaja-käsikirjoittaja Alex Garlandin uusi elokuva. Garland ilmoitti työstävänsä elokuvaa tammikuussa 2021 ja kuvaukset käynnistyivät pari kuukautta myöhemmin. Nyt Men saapuu Suomen elokuvateattereihin ja itse odotin filmiä innolla. Olen pitänyt molemmista Garlandin elokuvista, kuten myös hänen scifisarjastaan Devsistä (2020). Elokuvan trailerit antoivat kiehtovan ja karmivan kuvan, ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa Menin sen lehdistönäytöksessä muutamaa viikkoa ennen ensi-iltaa.

Harper Marlowe vuokraa maaseudulta idyllisen talon, yrittäessään toipua miehensä itsemurhasta. Siellä häntä alkavat vainota niin hänen sisäiset demoninsa kuin myös läheisen kylän monet miehet.

Vastikään parhaan naissivuosan Oscar-ehdokkuuden The Lost Daughterista (2021) saanut Jessie Buckley esittelee jälleen vaikuttavia lahjojaan. Tällä kertaa hän näyttelee Harper Marlowea, juuri leskeksi jäänyttä naista, hänen miehensä (Paapa Essiedu) tehtyä itsemurhan. Yrittäessään toipua tästä tragediasta, hän matkustaa pieneen englantilaiskylään ja vuokraa sieltä hienon talon puutarhoineen kaikkineen. Rauhoittavaksi lomaksi tarkoitettu reissu muuttuu vähitellen varsinaiseksi painajaiseksi ja Buckley tulkitsee hienosti hahmonsa kasvavaa kauhun tunnetta. Samalla hän myös tuo voimakkaasti esille hahmonsa muut tuntemukset, liittyen miehensä kuolemaan.

     Vaikka Buckley loistaakin pääosassa, on Men lopulta Rory Kinnearin show. Lukuun ottamatta Harperin kuollutta miestä, Kinnear nimittäin näyttelee kaikkia muita elokuvan miehiä. Hänet nähdään mm. vuokranantajana, kirkkoherrana, baarimikkona, leikkivänä poikana, poliisina ja metsässä asustelevana alastomana hiippailijana. Eri tavoin Kinnear tekee näistä miehistä toinen toistaan epämiellyttävämpiä tapauksia, jotka ryhtyvät piinaamaan Harperia. Näihin hahmoihin on ympätty monenlaisia negatiivisia piirteitä miehissä toksisuudesta misogyniaan, mikä herättää varmasti närää osassa katsojia. Kinnear katoaa täysin useisiin rooleihinsa ja vaikka kasvot ovatkin samat, usein jopa unohtaa katsovansa jälleen samaa näyttelijää.

Men onnistuu menemään visusti katsojansa ihon alle - ja katsojasta riippuen eri tavoin. Osa katsojista ahdistuu suuresti näkemästään, kun taas osa tulee tympääntymään, että miehet esitetään näin negatiivisessa valossa. "Feminatsi-propagandaa! En katso!" lukee varmasti monissa kommenteissa sosiaalisessa mediassa leffaan liittyen. Katsoi sitä miltä kantilta tahansa, ei Men ole missään nimessä helppoa katseltavaa ja sulateltavaa. Alex Garland on rakentanut erittäin painostavan ilmapiirin, joka puskee läpi valkokankaasta ja kietoutuu katsojan ympärille. Pakoon ei pääse vaikka haluaisi. Samalla kokee kuitenkin pakottavaa tarvetta nähdä, minne tapahtumat ovat eskaloitumassa. Ja nehän totta vie eskaloituvat. Huh huh! Loppuhuipennus on niin "ihanan" epämiellyttävää ja suorastaan kuvottavaa katsottavaa, että elokuvan jälkeen tekisi mieli käydä suihkussa ja pestä silmätkin.

Ja jos provokatiivinen miehet-ovat-hirviöitä -kertomus, ahdistava tunnelma ja loppupään yhä yököttävämmäksi muuttuva kuvasto eivät ole vielä tarpeeksi, Men myös pitää sisällään useampia kerroksia, joista moni jää täysin katsojan tulkinnan varaan. Osa katsojista tulee turhautumaan siitä, ettei filmi anna selkeitä vastauksia moniin kysymyksiin (päällimmäisenä toki, että miksi kaikki kylän miehet näyttävät samalta), mutta itse pidin tästä mysteeristä ja asioiden auki jättämisestä. Monet filmifriikit tulevat keskustelemaan vielä pitkään elokuvan monista merkityksistä ja esimerkiksi uskonnollisista viittauksista, minä mukaan lukien. Ei kyseessä tosin mikään täysi napakymppi ole, mutta voi olla, että Men vain paranee vuosien ja uusintakatselujen myötä.

Tekniseltä puoleltaan Men on myös onnistunut teos. Se on upeasti kuvattu. Jokainen otos on tarkkaan suunniteltu, sommiteltu ja valaistu. Varsinkin loppupäässä kikkaillaan valojen kanssa taidokkaasti. Filmin värimaailma on myös erinomainen. Metsä on niin kauniin vihreä, että se on suorastaan satumaisen lumoava, mikä on täydellisessä kontrastissa sen kanssa, kuinka ahdistava paikka on oikeasti kyseessä. Leikkaus on sujuvaa ja takaumia hyödynnetään oivallisesti. Lavasteet ovat tyylikkäät ja Kinnearin maskeeraukset mainiot. Eräs erikoistehostein ja maskeerauksin toteutettu ruumiinosa filmin loppupäässä on todella inha näky. Äänimaailma on hienosti rakennettu ja karmiva, luottamatta typeriin äkkisäikäytyksiin. Ben Salisbury ja Geoff Barrow tunnelmoivat hyvin musiikeillaan, mutta lopulta äänimaailmasta jää parhaiten mieleen Harperin nimihuutelu, jota hyödynnetään elokuvan mittaan niin mystisesti kuin karmivasti.

Yhteenveto: Men on tehokkaan karmiva ja mieleenpainuva kauhuelokuva, joka herättää varmasti voimakkaita tunteita katsojassaan. Leffa työntyy inhottavasti katsojansa ihon alle eri keinoin. Mieshahmot ovat toinen toistaan epämiellyttävämpiä tyyppejä ja Rory Kinnear häikäisee useissa rooleissaan. Jessie Buckley pääsee tulkitsemaan vakuuttavasti hahmonsa kokemia pelko- ja traumatiloja. Elokuvan ilmapiiri on hyvinkin ahdistava ja loppupäässä se pitää sisällään suorastaan kuvottavaa kuvastoa. Jos jo tämä ei tee leffasta vaativaa katsojalleen, ohjaaja-käsikirjoittaja Alex Garland on tehnyt elokuvasta moniulotteisen ja -tulkinnallisen. Osaa katsojista Men tulee varmasti turhauttamaan, kun taas toiset kiehtoutuvat suuresti siitä. Itse pidin filmistä todella paljon, vaikka jäinkin kaipaamaan jotain vielä enemmän Garlandin aiempien töiden perusteella. Men on silti oiva lisäys herran filmografiaan, enkä malta odottaa, mitä hän seuraavaksi tarjoaa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Men, 2022, A24, DNA Films

Arvostelu: Hävitys (Annihilation - 2018)

HÄVITYS

ANNIHILATION

Ohjaus: Alex Garland
Pääosissa: Natalie Portman, Jennifer Jason Leigh, Tessa Thompson, Gina Rodriguez, Tuva Novotny, Oscar Isaac, Benedict Wong ja David Gyasi
Genre: scifi
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 16

Annihilation, eli suomalaisittain Hävitys perustuu Jeff VanderMeerin samannimiseen kirjaan vuodelta 2014. Jo vuotta ennen kirjan julkaisua Paramount Pictures ja Scott Rudin Productions hankkivat kirjan elokuvaoikeudet ja alkoivat työstämään filmatisointia. Kuvaukset alkoivat keväällä 2016 ja sen oli tarkoitus ilmestyä jo 2017, mutta kehnon testiyleisöreaktion vuoksi filmiä jouduttiin kuvaamaan ja leikkaamaan uudestaan, jolloin ensi-iltaa piti siirtää. Lisäongelmia syntyi, kun yhtiöiden pomot riitaantuivat. Tämän vuoksi Hävitys myytiin suoratoistopalvelu Netflixiin, missä se julkaistiin, kun elokuva oli ensin pyörinyt parin viikon ajan Yhdysvaltojen teattereissa. Tästä syystä leffan menestys oli kehno ja se sai vain juuri ja juuri tienattua budjettinsa takaisin. Elokuva oli kuitenkin kriitikoiden mieleen ja monet kutsuvat sitä yhdeksi vuoden 2018 parhaimmista filmeistä. Minun oli tarkoitus katsoa Hävitys, kun se ilmestyi Netflixiin, mutta jostain syystä se jäi tekemättä ja ehdin jopa unohtaa koko leffan. Kun vuoden lopussa aloin pohtia, mitä filmejä minulla on vielä näkemättä, Hävitys tuli mieleeni ja katsoinkin sen vihdoin juuri ennen joulua.

Ryhmä tutkijoita lähtee selvittämään, mikä on keskelle ei-mitään ilmestynyt "hohde"? Ulkoapäin "hohde" näyttää värikkäältä muurilta, joka laajetessaan imaisee kaiken sisäänsä, eikä kukaan tai mikään sinne päätynyt ole palannut takaisin. Mitä salaisuuksia paikka kätkee sisäänsä?

Tutkijaryhmä koostuu viidestä hahmosta. Tarinan päähenkilö on Natalie Portmanin näyttelemä Lena, joka on armeijataustainen biologi. Lenalla on siis sekä tietoa, jolla tutkia hohdetta että myös asetaitoja, joilla kohdata mahdolliset hohteen sisältämät vaarat. Hahmo on oivasti kirjoitettu ja hänen taustojaan avataan läpi leffan. Lenasta alkaa hyvin nopeasti välittämään ja katsojana jännittää hänen puolestaan, kun tutkijat marssivat kohti pelottavaa tuntematonta. Portman on tuttuun tapaansa erinomainen roolissaan ja onnistuu usein tekemään paljon hyvin vähällä.
     Harmillisesti tutkijaryhmän muista jäsenistä on aika hankala välittää elokuvan aikana. Jokaiselle luodaan jonkinlaista taustaa ja jokainen pääsee ainakin hetkeksi esille kunnolla, mutta hahmot tuntuvat silti oudon etäisiltä. Heti elokuvan alussa myös paljastetaan asia, minkä vuoksi hahmoihin on hankala luoda tunnesidettä. Tutkijoiden näyttelijät tekevät kuitenkin hyvää työtä. Jennifer Jason Leigh on mainio kylmänä johtohahmo tohtori Ventressinä ja Tessa Thompson myy hieman nörttimäisen tutkijan roolin uskottavasti. Gina Rodriguez pääsee parissa kohtaan oikein kunnolla vauhtiin Anyana, kun taas Tuva Novotnyn esittämä Cassie jää hahmoista kaikista etäisimmäksi. Hahmot lähinnä palvelevat tarkoituksensa tarinan kannalta, mutta jäävät persoonina aika yksiulotteisiksi.
     Elokuvassa nähdään myös Oscar Isaac Lenan miehenä Kanena, Benedict Wong eräänä tutkijana, sekä David Gyasi Lenan kanssa työskentelevänä professorina, jolle on luotu oma sivujuoni. Tavallaan tällä on tarkoituksensa isomman kokonaisuuden kannalta, mutta toisaalta sen voisi myös leikata kokonaan pois.

Hieman tylsähköistä hahmoistaan huolimatta Hävitys on erinomainen, koukuttava, kiehtova ja hypnoottinen teos, mikä jättää katsojan pohdiskelemaan sen sisältöä vielä pitkäksi aikaa. Kirjoitan tätä arvostelua muutama päivä elokuvan näkemisen jälkeen ja huomaan aina välillä löytäneeni leffasta jotain uutta ja mielenkiintoista, mikä saa minut pitämään siitä entistäkin enemmän. Jos on nähnyt elokuvan trailerin, ei tavallaan ole ihme, että viihteellisempää scifiä katsovat eivät pitäneet Hävityksestä. Traileri saa leffan vaikuttamaan enemmän toimintaa ja kauhua yhdistelevältä scifiseikkailulta, missä taistellaan erilaisia yliluonnollisia hirvityksiä vastaan, eikä elokuva todellakaan ole sitä. Tai no, kyllä filmissä pari sellaistakin hetkeä on, mutta pääasiassa kyseessä on hidastempoinen teos, joka rakentaa rauhassa tunnelmaansa ja mysteeriään, herättäen jatkuvasti kysymyksiä. Mikä hohde on? Mistä se on tullut? Miksi se on tullut? Mitä se tekee? Mihin se pyrkii? Mysteeri avautuu upealla tavalla hitaasti ja varmasti, mikä teki filmistä itselleni erittäin jännittävän ja vangitsevan kokemuksen. Elokuva vaatii kunnon keskittymistä, mutta tämä ei tuota vaikeuksia, sillä leffa on niin hienosti tehty. Mukana on myös vaikeita teemoja ihmisyydestä, mitkä lisäävät elokuvan kiehtovuutta entisestään. Jälkeenpäin on mahtava tunne, kun tajuaa, kuinka läpi leffan on pohjustettu tiettyjä asioita hohteesta ja annettu vihjeitä loppuhuipennuksesta.

Hävitykseen on onnistuttu luomaan mahtava ilmapiiri, joka tekee siitä samaan aikaan kauniin ja karmivan. Hohde ei aluksi kuulostaa mitenkään houkuttelevalta paikalta, kun sanotaan, ettei sieltä ole kukaan palannut, mutta samalla sen saippuakuplaa muistuttava taianomaisen värikäs muuri kutsuu voimakkaasti luokseen. Hohteen sisällä nähdään asioita, jotka aiheuttavat epämiellyttävää tunnetta, sillä niissä on jotain luonnotonta ja väärin, mutta samalla monet niistä asioista ovat erittäin kauniita. Oikeasti pelottaviakin hetkiä löytyy ja mukana on häiriintynyttä kuvastoa, joka voi jäädä kummittelemaan mielessä. Minun tekisi todella kovasti mieli ryhtyä kunnolla analysoimaan elokuvan sisältöä ja kertomaan omia ajatuksiani filmin teemoista ja hohteen merkityksestä, mutta enemmän kuitenkin haluan, että jokainen katsoisi leffan itse ja tekisi omat tulkintansa. Kaiken kaikkiaan Hävitys on loistokas scifiteos. Elokuvasta löytyy vikansa, kuten hahmot jotka kaipaisivat viilausta, minkä lisäksi leffan alussa löytyy juoniaukko siitä, miten koko maailma ei muka tiedä laajenevasta hohteesta, mutta sen syvällinen pohdiskelu, erinomaisesti luotu mysteeri, hienosti rakennettu tunnelma ja pysäyttävä loppu saavat antamaan anteeksi pieniä heikkouksia.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Alex Garland, joka on tätä ennen ohjannut scifileffan Ex Machina (2014). Garlandilla on selvää taitoa tehdä ajattelevaa scifiä ja hän osaa luoda tunnelmaa mestarillisesti. Lisäksi hän tietää yksinkertaisen tehokkaita tapoja, joilla järkyttää katsojaa. Garland on myös käsikirjoittanut leffan ja tehnyt siinäkin mahtavaa työtä, vaikka hän olisikin voinut hieman panostaa hahmoihin enemmän. Paria hieman liian digitaaliselta näyttävää hetkeä lukuunottamatta Hävitys on teknisesti aivan huikea filmi. Elokuva on upeasti kuvattu. Kuvat ovat täynnä näyttäviä lavasteita ja tehosteita, sekä väriä, mikä lisää leffan hypnoottisuutta. Maskeeraukset ovat taidokkaasti toteutetut, kuten on myös valaisu. Äänimaailma on fantastisesti rakennettu aina äänitehosteista Ben Salisburyn ja Geoff Barrow'n säveltämiin musiikkeihin asti. Yksi leffan sävelmistä on aivan täydellinen scifielokuvalle ja siihen on saatu mukaan juurikin sitä mystisyyttä ja outoutta, mitä elokuva muutenkin tarjoaa.

Yhteenveto: Hävitys on upea scifielokuva, mikä tarjoaa pohdiskeltavaa vielä pitkäksi aikaa. Leffa menee erittäin syvälliseksi teemoissaan ja on mahtava tunne, kun filmin mysteerit alkavat selviämään elokuvan aikana ja sen jälkeen. Ohjaaja Alex Garland tekee erinomaista työtä tunnelman kanssa, luoden filmistä ja hohteesta samalla sekä kauniin että karmivan. Uhkaavuudestaan huolimatta hohteen saloja on pakko päästä tutkimaan. Leffassa riittää aidosti järkyttäviä asioita, jotka jäävät kummittelemaan mielessä elokuvan hienon musiikin kera. Näyttelijät ovat todella mainioita rooleissaan, etenkin Natalie Portman, mutta harmillisesti hahmot jäävät aika unohdettaviksi. Visuaalisesti filmi on todella näyttävä hienojen efektiensä ja lavasteidensa ansiosta. Hävitys ei todellakaan ole kaikille, ja nopeatempoisemmasta toiminta-kauhu-scifistä pitävät saattavat tylsistyä tämän parissa. Kuitenkin ne, jotka ovat kaivanneet syvällisempää scifiteosta, tulevat varmasti riemastumaan leffasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Annihilation, 2018, DNA Films, Paramount Pictures, Scott Rudin Productions, Skydance Media