VUODEN 2010 PARHAAT ELOKUVAT
Elokuvavuonna 2010 sukelsimme unien maailmaan, taistelimme häijyjä exiä vastaan, syvennyimme Facebookin perustamiseen ja koulutimme lohikäärmeitä...
Monet lukijat ovat varmasti huomanneet, että olen viime vuosina arvostellut yhä vain enemmän elokuvia, mitkä juhlivat 10-, 20-, 30-, jne. -vuotissyntymäpäiviään. Tänä vuonna olen tehnyt sitä entistäkin enemmän ja samalla päätin tehdä listat omista suosikeistani vuosien 2000 ja 2010 elokuvista. Julkaisin listan vuoden 2000 suosikeistani noin viikko sitten (voit lukea sen tästä) ja nyt on aika hypätä siitä kymmenen vuotta eteenpäin vuoteen 2010.
Kuten tein vuoden 2000 elokuvien listauksen kanssa, myös nämä vuoden 2010 elokuvat ovat listalla niiden maailmanensi-illan mukaan, eivätkä Suomen ensi-iltojen mukaan, kuten teen uusien elokuvien kanssa. Mukana saattaa siis olla filmejä, jotka ilmestyivät Suomessa vasta vuonna 2011 tai vielä myöhemmin. Muistakaa jälleen, että nämä ovat vain minun omat henkilökohtaiset suosikkini. Pistäkää siis omat listauksenne vuoden 2010 suosikeistanne alas kommentteihin!
Ennen kuin päästään itse kymmenen parhaan joukkoon, haluan vielä nostaa esille muutaman kunniamaininnan, jotka kisailivat kovasti sijasta listalla ja joista parin kohdalla minua oikeasti ärsytti, etteivät ne lopulta yltäneet listalleni. The Town on loistava rikosdraama, mikä palautti uskon Ben Affleckiin näyttelijänä, mutta myös sai vakuuttumaan hänen kyvyistään ohjaajana. Martin Scorsesen Suljettu saari (Shutter Island) on ohjaukseltaan, tekniseltä puoleltaan ja näyttelijöiltään hieno paketti, mutta leffaa jää lopulta vaivaamaan tietty ennalta-arvattavuus. Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1 (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1) vie velhosaagaa uudenlaiseen suuntaan tapahtumalla muualla kuin Tylypahkan koulussa ja toimii hienosti "lopun alkuna". Coenin veljesten westernklassikon uudelleenfilmatisointi Kova kuin kivi (True Grit) on todella vangitseva paketti täynnä hienoja näyttelijäsuorituksia. Etenkin nuori Hailee Steinfeld ällistyttää lahjoillaan. Oli lähellä, että olisin pistänyt minkä tahansa näistä kolmesta listani kymppisijalle, mutta lopulta pitkän pohdiskelun jälkeen listan peräsijalle ylsi:
Tositapahtumaan perustuva 127 tuntia on varsinainen jännitysnäytelmä. Utahin kansallispuistossa loukkuun jääneen Aron Ralstonin tarina on todella painostavasti työstetty elokuvan muotoon. Tilanteen epämiellyttävyys onnistuu nopeasti menemään katsojan ihon alle ja itsestäkin tuntuu siltä kuin olisi loukussa. Siksi onkin äärimmäisen koukuttavaa nähdä, kuinka Aron yrittää paeta. Ohjaaja Danny Boyle rakentaa tunnelmaa hienosti, eikä päästä katsojaansa helpolla, kun näiden 127 tunnin inhottavimmat hetket osuvat kohdalle. James Franco on loistava pääroolissa Aronina. Francolta vaaditaan paljon, sillä suurimman osan ajasta hän on yksin ruudulla. Hän suoriutuu vaativasta osastaan upeasti ja niin hänen roolityönsä kuin Boylen kikkailujen kautta katsoja viedään Aronin mielen sisälle. Toisaalta hyvin yksinkertainen filmi, mutta juuri siksi niin tehokas.
Vuosi 2010 oli erinomainen vuosi animaatiolle ja Disneyn seikkailu Kaksin karkuteillä on tämän listan ensimmäinen osoitus siitä. Elokuva on aivan mahtava satuleffa kaikenikäisille, mikä nappaa heti mukaansa ja viihdyttää täysillä läpi kestonsa. Tahti on reipas, mutta oikeissa kohdissa filmi osaa myös rauhoittua syventämään hahmojaan ja tarinaansa. Loppupäässä elokuva saattaa jopa saada herkistymäänkin, sillä sen päähenkilöistä alkaa välittämään niin voimakkaasti. Seikkailun henki on vahvasti läsnä ja mukaan mahtuu vauhdikkaita toimintakohtauksia, sekä paljon hauskaa huumoria. Romantiikkakin on tietysti, mutta juuri aidon suloista, eikä koskaan ällöttävän siirappista. Hieman yli puolentoista tunnin kestosta löytyy myös todella kauniskin kohtaus, mikä tekee vaikutuksen etenkin huikeiden visuaalisuuksiensa ansiosta. Leffa on kaikin puolin upeasti animoitu. Disneyn tuttuun tapaan tämäkin elokuva on musikaali ja vaikka mukana onkin pari erittäin menevää rallatusta, eivät kappaleet nouse studion parhaimpiin lauluihin. Siitä huolimatta Kaksin karkuteillä on erityisen mainio animaatioseikkailu... ja mielestäni kenties jopa parempi kuin muutamaa vuotta myöhemmin ilmestynyt ja huomattavasti tunnetumpi Frozen - huurteinen seikkailu (Frozen - 2013)...
Mark Millarin ja John Romita Jr:n ääriväkivaltaiseen sarjakuvaan perustuva elokuva Kick-Ass parodioi supersankariteoksia oikein tosissaan, mutta näyttää jatkuvasti, että taustalla oleva tiimi suorastaan rakastaa näitä trikootyyppejä. Elokuvassa on vahva sarjakuvamainen tyyli ja se näyttää usein siltä kuin sarjakuva heräisi henkiin. On veikeä idea, että mitä jos tosielämässä joku innokas sarjakuvafani päättäisi kokeilla sankarin hommia, mutta kuten odottaa saattaa, ei siitä hyvää seuraa. Meno ei todellakaan sovellu lapsille, vaan veri roiskuu, raajoja katkotaan ja ihmisiä tapetaan mitä kekseliäimmin tavoin. Elokuva ei kuitenkaan synkistele kaikessa brutaaliudessaan, vaan se on täynnä hillitöntä huumoria ja katselukerta toisensa perään leffa saa minut nauramaan useasti ääneen. Eräässä kidutuskohtauksessa tosin ei ole mitään hauskaa ja noin yhdeksän vuotta sitten, kun näin Kick-Assin ensi kertaa, minun teki mieli peittää silmäni. Silti ihastuin filmiin niin vahvasti, että katsoin sen heti seuraavana aamuna uudestaan. Aaron Johnson on nappivalinta päärooliin Kick-Assiksi ja Nicolas Cage ja Mark Strongkin tekevät hyvää työtä synkistelevänä Big Daddyna ja pääpahis Frank D'Amicona. Todellinen yllättäjä on kuitenkin pieni Chloë Grace Moretz törkyturpaisena ja tappamisesta nauttivana, mutta silti sympaattisena Hit-Girlinä. Matthew Vaughnin ohjaus on taiturimaista ja onkin harmi, ettei hän palannut tekemään jatko-osaa, sillä Kick-Ass 2 (2013) ei todellakaan ollut samaa tasoa ensimmäisen filmin kanssa...
Piinaavista trillereistään tunnettu ohjaaja David Fincher onnistuu liki mahdottomalta tuntuvassa ajatuksessa: hän on tehnyt Facebookin perustamisesta jännittävän ja koukuttavan elokuvan. Mitä pidemmälle The Social Network etenee, sitä kutkuttavammaksi meno käy erilaisten valheiden, petosten ja häikäilemättömien selkäänpuukotusten noustessa esiin. Fincherin apuna toimii Aaron Sorkinin loistava käsikirjoitus, mikä voitti palkinnot niin Oscar-, BAFTA- kuin Golden Globe -gaaloissa. Sorkinin työstämä dialogi on yksi tekijä, miksi tämä parin tunnin teos tuntuu kulkevan niin nopeasti. Näitä keskusteluja lumoutuu kuuntelemaan - etenkin kun niitä lausuvat näin hyvät näyttelijät. Jesse Eisenberg tekee kenties uransa parhaan roolityön Facebookin perustajana, Mark Zuckerberginä. Andrew Garfield on mainio hänen ystävänään ja Armie Hammer tekee mahtavan tuplaroolin kilpailevina Winklevossin veljeksinä. Kun aikoinaan näin leffan, luulin, että veljiä esittivät identtiset kaksoset ja kloonausefekti toimii yhä hienosti. Jopa Justin Timberlake pärjää hyvin kapuloita rattaisiin tunkevana Seanina. The Social Network on niitä harvoja tositapahtumiin perustuvia elokuvia, joissa tosielämä on edennyt niin mielenkiintoisesti sellaiseen pisteeseen elokuvan ilmestymisen jälkeen, että elokuvalle näkisi erittäin mielellään jatkoa. Facebook on viimeisten kymmenen vuoden aikana ollut monen kohun keskiössä ja olen varma, että Sorkin ja Fincher onnistuisivat rakentamaan siitä todella hyvän jatko-osan.
Bryan Lee O'Malleyn sarjakuviin perustuva Scott Pilgrim vastaan maailma vaikuttaa nopealla vilkaisulla vain ylivilkkaalta ja -energiseltä efektipommilta, mikä käy huonoimmassa tapauksessa heti hermoille. Kuitenkin kun sen aloittaa ajatuksen kanssa, voi huomata jo ensiminuuteilla, kuinka nerokas teos onkaan kyseessä. Ohjaaja Edgar Wright on ennenkin todistanut omaavansa aikamoisen tyylitajun, mutta tässä filmissä hän todella päästää hullunkurisen visionsa valloilleen. Osaamattomissa käsissä sarjakuvamaisuutta ja videopelimäisyyttä yhdistelevä, katsojaa väriloisteella tykittävä leffa hajoaisi jo alkumetreillä käsiin, mutta Wright pitää pakettia hallitusti kasassa. Elokuva ei oikeasti leviä sinne sun tänne, vaan kaikki on äärimmäisen tarkasti harkittua ja leffa on täynnä pienenpieniä yksityiskohtia, joita huomaa joka katselulla enemmän. Leikkaus on suorastaan huikeaa. Tarina on sekopäinen, mutta aivan valloittavan viihdyttävä. Näyttelijät ovat nappivalintoja rooleihinsa ja heille kirjoitettu dialogi on hulvatonta. Visuaalisesti teos on todella taidokkaasti kasattu. Scott Pilgrim vastaan maailma ei todellakaan toimi kaikille, mutta kun se iskee, se iskee mitä luultavimmin todella lujaa.
Paria loistoleffaa lukuunottamatta DreamWorksin animaatioelokuvat eivät ole koskaan nousseet samalle tasolle kuin monet kilpailijansa Disneyn teoksista tai etenkään kuin suuri osa Pixarin filmeistä. Aivan huikean mahtava fantasiaseikkailu Näin koulutat lohikäärmeesi on kuitenkin lähestulkoon täysosuma ja mielestäni studion paras animaatioleffa. Vaikka mukana onkin valloittava tarina, kiehtova maailma, hilpeitä hahmoja, sekä tietty niitä lohikäärmeitä, yksi isoimmista syistä, miksi pidän tästä elokuvasta niin paljon, on se, että tekijät kohtelevat sitä kuin näyteltyä fantasiaelokuvaa, eikä niinkään lapsille suunnattua animaatiota. Lapsille on toki tarjolla kohellusta ja höpsöilyä, mutta leffa ei todellakaan pelkää synkistyä ja tarjota niin vakavia teemoja kuin yllättävänkin rankkoja juttuja. Jo vaikuttava visuaalinen ilme saa uppoutumaan seikkailun vietäväksi, mutta mitä pidemmälle päästään, sitä useammin elokuva ällistyttää sisällöllään. Teemat maailman muuttamisesta eivät ole naiiveja, vaan vakuuttavia. Myös vanhentuneiden uskomusten mullistaminen, omien virheidensä hyväksyminen ja myöntäminen, sekä omista teoistaan vastuunottaminen ovat tärkeitä oppeja - eivätkä vain lapsille, vaan myös monille aikuisille. Keskiössä oleva Hikotus-viikinkipojan ja Hampaaton-lohikäärmeen välinen ystävyys lämmittää sydäntä aitouden tunteellaan ja liikuttavuudellaan. Tylsää hetkeä ei ole luvassa ja elokuvan pariin palaa kerta toisensa perään samalla riemulla kuin mitä sen ensimmäinen katselukerta tarjosi.
Juuri Yhdistyneen kuningaskunnan uudeksi kuninkaaksi valitun Yorkin herttua Albertin, eli kuningas Yrjö VI:n ja tämän puheterapeutti Lionel Loguen ystävyydestä kertova Kuninkaan puhe onnistui voittamaan parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Vaikkei kyseessä olekaan suosikkileffani ilmestymisvuodeltaan, on teos suuret kehunsa ansainnut. Elokuvan aihe voi vaikuttaa etukäteen kuivalta, mutta todellisuudessa filmi on todella koukuttava. Isoin syy tähän on pääosia esittävät Colin Firth ja Geoffrey Rush, jotka ovat molemmat fantastisia rooleissaan - Firth niinkin hyvä, että nappasi parhaan miespääosan Oscar-pystin. Kaksikon välinen kemia kohtaa täydellisesti ja pelkästä puheterapiasta lähtevä ystävyys lämmittää sydäntä, sekä liikuttaakin lopulta. Firthin ja Rushin välinen sanailu on nasevaa, välillä jopa todella hauskaa. Elokuva yllättää mukaansatempaavuudellaan ja viihdyttävyydellään, muttei leffasta vakavuuttakaan puutu ja draama on erittäin väkevää. Filmi onnistuu olemaan myös todella vaikuttava niin halutessaan. Hieman hassut kuvakulmat ovat lopulta ainoa todellinen miinuspuoli; muuten Kuninkaan puhe on upea teos.
Yli kymmenen vuotta Toy Story 2:n (1999) ilmestymisen jälkeen Pixar palasi lelusaagansa pariin ja onnistui työstämään niin yhden parhaista teoksistaan kuin myös yhden kaikkien aikojen parhaista animaatioista. Toy Story 3 on niin mielettömän upea elokuva, että jopa Oscar-akatemia tunnusti sen hienoutta pistämällä sen ehdolle parhaan elokuvan palkinnosta! Yli kymmenessä vuodessa alkuperäisen Toy Storyn (1995) fanit ovat kasvaneet ja sama on päätetty tehdä myös hahmoille. Andy ei ole enää sama pikkupoika, vaan nuori mies, joka on lähdössä collegeen. Leluilla ei enää leikitä ja niinpä Woody ja kumppanit päätyvät uudenlaiseen seikkailuun. Ja voi pojat, millaisesta seikkailusta onkaan kyse. Tämä todella on niitä koko perheen teoksia, mistä kuka tahansa voi nauttia täysillä. Leffa käsittelee syviä teemojaan kasvamisesta, irti päästämisestä, muistoista ja uudenlaisen elämän aloittamisesta häkellyttävän kypsästi. Moni ns. "aikuisten elokuva" ei ole yhtä pohdiskeleva tai erinomaisesti rakennettu. Syvällisyydet eivät kuitenkaan estä sitä, etteikö filmi voisi tarjota myös valtavasti riemua, hauskuutta ja jännitystä, liikuttavuudesta puhumattakaan. Kuivin silmin tätä on vaikea katsoa. Loppupäästä löytyy myös sydämet pysäyttävä kohtaus, millaista ei olisi tätä ennen voinut kuvitella näkevänsä amerikkalaisessa animaatiossa. Niin ja se animaatiolaatu: tämä filmi näyttää yhä ällistyttävän upealta! Jos Toy Story 3 olisi jäänyt sarjansa huipennukseksi, kuten se oli alunperin tarkoitettu, elokuva olisi luultavasti yhden pykälän korkeammalla listallani. Trilogian päätöksenä se toimii täydellisesti ja vaikka pidinkin Toy Story 4:stä (2019), olisi lelutarinan voinut päättää tähän.
Kiehtovasti ja samalla erittäin ahdistavasti Pjotr Tšaikovskin Joutsenlampi-baletista (Лебединое Озеро - 1877) ammentava Darren Aronofskyn elokuva Black Swan on huikea taideteos, mikä tekee suuren vaikutuksen. Pääroolia näyttelevä Natalie Portman jo itsessään häikäisee, eikä mikään ihme, että hän nappasi parhaan naispääosan palkinnot Oscareissa, BAFTA-gaalassa ja Golden Globeseissa. Portman eläytyy hurjasti, jopa pelottavasti nuoren ja viattoman Ninan rooliin, joka ottaa kenties itselleen liian ison palan purtavaksi, kun hän saa pääroolin baletista. Ninan täytyy löytää itsestään synkempi puoli, jotta tanssisi uskottavasti Mustan joutsenen osan ja se ajaa hänet tielle, mistä ei ole enää paluuta. Pian niin Nina kuin katsojakaan ei enää tiedä, mikä on todellista ja mikä tapahtuu vain Ninan synkkenevän mielen sisällä. Elokuva liikkuu aikamoisilla meta-tasoilla, sillä se kertoo Joutsenlampi-balettiesityksen teosta, mutta samalla se myös kertoo erilaista ja modernisoitua Joutsenlampi-tarinaa jo itsessään. Black Swan vangitsee katsojansa, vaikka se aiheuttaakin usein erittäin epämiellyttävää tunnetta - vähän kuten Aronofskyn kymmenen vuoden takainen mestariteos Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream - 2000). Kaiken kauheudenkin keskellä leffasta löytyy jotain äärimmäisen kaunista, koskettavaa ja voimakasta, mikä tuntuu koko kehossa. Tšaikovskin baletista hyödynnetyt sävelmät nostavat ihon kananlihalle kerta toisensa perään ja henkeäsalpaava lopetus kruunaa paketin.
Vaikka muutama aiempi elokuva olisi voinut nousta listan kärkeen kultasijalle jonain muuna vuonna, 2010 sai ensi-iltansa yksi muu elokuva, mikä nousee mielestäni näiden yläpuolelle:
Christopher Nolanin ohjaama scifitoimintatrilleri Inception oli ilmestymisvuotensa suosikkielokuvani, kun näin sen Tennispalatsin 1. salissa ensi-illassa kesällä 2010 ja se oli yhä ehdoton suosikkielokuvani vuodelta 2010, kun kävin katsomassa sen tänä kesänä uudestaan, ISENSE:ksi uudistetussa Tennispalatsin ykkössalissa leffan kymmenvuotisjuhlan kunniaksi. Eikä siinä vielä kaikki, kyseessä on yksi ehdottomista lempparielokuvistani! Leffa sai parhaan elokuvan ehdokkuudet niin Oscar-, BAFTA- kuin Golden Globe -gaalassa, eikä syyttä. Uniensa tavoin Inception kulkee monessa kerroksessa ja edelleen monet katsojat kokevat filmin liian vaikeaksi yhden katselukerran jälkeen. Elokuvasta aukeaakin uusia puolia lähes joka katselulla ja se saa minut rakastumaan itseensä kerta toisensa perään voimakkaammin. Nolan rakentaa kiehtovan kertomuksensa mestarillisesti, pitäen katsojan jatkuvan lumoutumisen ja jännityksen vallassa. Mitä syvemmälle unien maailmaan leffa kulkee, sitä paremmin Nolan osoittaa huikeat lahjansa leikata useiden samanaikaisten tapahtumien välillä, jotka vaikuttavat toisiinsa. Uniryöstöoperaatio pitää tiukasti mukanaan, ja kahden ja puolen tunnin kesto on vauhdilla ohi. Matka on täynnä häikäiseviä visuaalisuuksia, eikä monien tehosteiden voisi uskoa olevan tehty oikeasti kameran edessä. Kirsikkana kakun päällä toimivat Hans Zimmerin eeppisesti pauhaavat musiikit. Zimmerin työn merkityksen huomaa siitä, kuinka yhä tänä päivänä muiden elokuvien trailerit kierrättävät Inceptionin "bwaah"-torvitörähdyksiä. Kaiken tämän keskeltä löytyy aidosti koskettava tarina Leonardo DiCaprion upeasti tulkitsemasta miehestä, joka yrittää päästä yli kuolleen vaimonsa aiheuttamasta tuskasta ja syyllisyydestä, ja päästä takaisin lastensa luokse. Kun leffa vielä loppuu kuvaan, minkä merkitys jää katsojan tulkinnan varaan, on varmaa, että filmistä puhutaan vielä vuosienkin päästä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.11.2020
Lähteet: elokuvien julisteet www.imdb.com ja www.impawards.com
Alun kuva elokuvasta Inception
10. 127 TUNTIA
127 HOURS
Tositapahtumaan perustuva 127 tuntia on varsinainen jännitysnäytelmä. Utahin kansallispuistossa loukkuun jääneen Aron Ralstonin tarina on todella painostavasti työstetty elokuvan muotoon. Tilanteen epämiellyttävyys onnistuu nopeasti menemään katsojan ihon alle ja itsestäkin tuntuu siltä kuin olisi loukussa. Siksi onkin äärimmäisen koukuttavaa nähdä, kuinka Aron yrittää paeta. Ohjaaja Danny Boyle rakentaa tunnelmaa hienosti, eikä päästä katsojaansa helpolla, kun näiden 127 tunnin inhottavimmat hetket osuvat kohdalle. James Franco on loistava pääroolissa Aronina. Francolta vaaditaan paljon, sillä suurimman osan ajasta hän on yksin ruudulla. Hän suoriutuu vaativasta osastaan upeasti ja niin hänen roolityönsä kuin Boylen kikkailujen kautta katsoja viedään Aronin mielen sisälle. Toisaalta hyvin yksinkertainen filmi, mutta juuri siksi niin tehokas.
9. KAKSIN KARKUTEILLÄ
TANGLED
Vuosi 2010 oli erinomainen vuosi animaatiolle ja Disneyn seikkailu Kaksin karkuteillä on tämän listan ensimmäinen osoitus siitä. Elokuva on aivan mahtava satuleffa kaikenikäisille, mikä nappaa heti mukaansa ja viihdyttää täysillä läpi kestonsa. Tahti on reipas, mutta oikeissa kohdissa filmi osaa myös rauhoittua syventämään hahmojaan ja tarinaansa. Loppupäässä elokuva saattaa jopa saada herkistymäänkin, sillä sen päähenkilöistä alkaa välittämään niin voimakkaasti. Seikkailun henki on vahvasti läsnä ja mukaan mahtuu vauhdikkaita toimintakohtauksia, sekä paljon hauskaa huumoria. Romantiikkakin on tietysti, mutta juuri aidon suloista, eikä koskaan ällöttävän siirappista. Hieman yli puolentoista tunnin kestosta löytyy myös todella kauniskin kohtaus, mikä tekee vaikutuksen etenkin huikeiden visuaalisuuksiensa ansiosta. Leffa on kaikin puolin upeasti animoitu. Disneyn tuttuun tapaan tämäkin elokuva on musikaali ja vaikka mukana onkin pari erittäin menevää rallatusta, eivät kappaleet nouse studion parhaimpiin lauluihin. Siitä huolimatta Kaksin karkuteillä on erityisen mainio animaatioseikkailu... ja mielestäni kenties jopa parempi kuin muutamaa vuotta myöhemmin ilmestynyt ja huomattavasti tunnetumpi Frozen - huurteinen seikkailu (Frozen - 2013)...
8. KICK-ASS
Mark Millarin ja John Romita Jr:n ääriväkivaltaiseen sarjakuvaan perustuva elokuva Kick-Ass parodioi supersankariteoksia oikein tosissaan, mutta näyttää jatkuvasti, että taustalla oleva tiimi suorastaan rakastaa näitä trikootyyppejä. Elokuvassa on vahva sarjakuvamainen tyyli ja se näyttää usein siltä kuin sarjakuva heräisi henkiin. On veikeä idea, että mitä jos tosielämässä joku innokas sarjakuvafani päättäisi kokeilla sankarin hommia, mutta kuten odottaa saattaa, ei siitä hyvää seuraa. Meno ei todellakaan sovellu lapsille, vaan veri roiskuu, raajoja katkotaan ja ihmisiä tapetaan mitä kekseliäimmin tavoin. Elokuva ei kuitenkaan synkistele kaikessa brutaaliudessaan, vaan se on täynnä hillitöntä huumoria ja katselukerta toisensa perään leffa saa minut nauramaan useasti ääneen. Eräässä kidutuskohtauksessa tosin ei ole mitään hauskaa ja noin yhdeksän vuotta sitten, kun näin Kick-Assin ensi kertaa, minun teki mieli peittää silmäni. Silti ihastuin filmiin niin vahvasti, että katsoin sen heti seuraavana aamuna uudestaan. Aaron Johnson on nappivalinta päärooliin Kick-Assiksi ja Nicolas Cage ja Mark Strongkin tekevät hyvää työtä synkistelevänä Big Daddyna ja pääpahis Frank D'Amicona. Todellinen yllättäjä on kuitenkin pieni Chloë Grace Moretz törkyturpaisena ja tappamisesta nauttivana, mutta silti sympaattisena Hit-Girlinä. Matthew Vaughnin ohjaus on taiturimaista ja onkin harmi, ettei hän palannut tekemään jatko-osaa, sillä Kick-Ass 2 (2013) ei todellakaan ollut samaa tasoa ensimmäisen filmin kanssa...
7. THE SOCIAL NETWORK
Piinaavista trillereistään tunnettu ohjaaja David Fincher onnistuu liki mahdottomalta tuntuvassa ajatuksessa: hän on tehnyt Facebookin perustamisesta jännittävän ja koukuttavan elokuvan. Mitä pidemmälle The Social Network etenee, sitä kutkuttavammaksi meno käy erilaisten valheiden, petosten ja häikäilemättömien selkäänpuukotusten noustessa esiin. Fincherin apuna toimii Aaron Sorkinin loistava käsikirjoitus, mikä voitti palkinnot niin Oscar-, BAFTA- kuin Golden Globe -gaaloissa. Sorkinin työstämä dialogi on yksi tekijä, miksi tämä parin tunnin teos tuntuu kulkevan niin nopeasti. Näitä keskusteluja lumoutuu kuuntelemaan - etenkin kun niitä lausuvat näin hyvät näyttelijät. Jesse Eisenberg tekee kenties uransa parhaan roolityön Facebookin perustajana, Mark Zuckerberginä. Andrew Garfield on mainio hänen ystävänään ja Armie Hammer tekee mahtavan tuplaroolin kilpailevina Winklevossin veljeksinä. Kun aikoinaan näin leffan, luulin, että veljiä esittivät identtiset kaksoset ja kloonausefekti toimii yhä hienosti. Jopa Justin Timberlake pärjää hyvin kapuloita rattaisiin tunkevana Seanina. The Social Network on niitä harvoja tositapahtumiin perustuvia elokuvia, joissa tosielämä on edennyt niin mielenkiintoisesti sellaiseen pisteeseen elokuvan ilmestymisen jälkeen, että elokuvalle näkisi erittäin mielellään jatkoa. Facebook on viimeisten kymmenen vuoden aikana ollut monen kohun keskiössä ja olen varma, että Sorkin ja Fincher onnistuisivat rakentamaan siitä todella hyvän jatko-osan.
6. SCOTT PILGRIM VASTAAN MAAILMA
SCOTT PILGRIM VS. THE WORLD
Bryan Lee O'Malleyn sarjakuviin perustuva Scott Pilgrim vastaan maailma vaikuttaa nopealla vilkaisulla vain ylivilkkaalta ja -energiseltä efektipommilta, mikä käy huonoimmassa tapauksessa heti hermoille. Kuitenkin kun sen aloittaa ajatuksen kanssa, voi huomata jo ensiminuuteilla, kuinka nerokas teos onkaan kyseessä. Ohjaaja Edgar Wright on ennenkin todistanut omaavansa aikamoisen tyylitajun, mutta tässä filmissä hän todella päästää hullunkurisen visionsa valloilleen. Osaamattomissa käsissä sarjakuvamaisuutta ja videopelimäisyyttä yhdistelevä, katsojaa väriloisteella tykittävä leffa hajoaisi jo alkumetreillä käsiin, mutta Wright pitää pakettia hallitusti kasassa. Elokuva ei oikeasti leviä sinne sun tänne, vaan kaikki on äärimmäisen tarkasti harkittua ja leffa on täynnä pienenpieniä yksityiskohtia, joita huomaa joka katselulla enemmän. Leikkaus on suorastaan huikeaa. Tarina on sekopäinen, mutta aivan valloittavan viihdyttävä. Näyttelijät ovat nappivalintoja rooleihinsa ja heille kirjoitettu dialogi on hulvatonta. Visuaalisesti teos on todella taidokkaasti kasattu. Scott Pilgrim vastaan maailma ei todellakaan toimi kaikille, mutta kun se iskee, se iskee mitä luultavimmin todella lujaa.
5. NÄIN KOULUTAT LOHIKÄÄRMEESI
HOW TO TRAIN YOUR DRAGON
4. KUNINKAAN PUHE
THE KING'S SPEECH
Juuri Yhdistyneen kuningaskunnan uudeksi kuninkaaksi valitun Yorkin herttua Albertin, eli kuningas Yrjö VI:n ja tämän puheterapeutti Lionel Loguen ystävyydestä kertova Kuninkaan puhe onnistui voittamaan parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Vaikkei kyseessä olekaan suosikkileffani ilmestymisvuodeltaan, on teos suuret kehunsa ansainnut. Elokuvan aihe voi vaikuttaa etukäteen kuivalta, mutta todellisuudessa filmi on todella koukuttava. Isoin syy tähän on pääosia esittävät Colin Firth ja Geoffrey Rush, jotka ovat molemmat fantastisia rooleissaan - Firth niinkin hyvä, että nappasi parhaan miespääosan Oscar-pystin. Kaksikon välinen kemia kohtaa täydellisesti ja pelkästä puheterapiasta lähtevä ystävyys lämmittää sydäntä, sekä liikuttaakin lopulta. Firthin ja Rushin välinen sanailu on nasevaa, välillä jopa todella hauskaa. Elokuva yllättää mukaansatempaavuudellaan ja viihdyttävyydellään, muttei leffasta vakavuuttakaan puutu ja draama on erittäin väkevää. Filmi onnistuu olemaan myös todella vaikuttava niin halutessaan. Hieman hassut kuvakulmat ovat lopulta ainoa todellinen miinuspuoli; muuten Kuninkaan puhe on upea teos.
3. TOY STORY 3
Yli kymmenen vuotta Toy Story 2:n (1999) ilmestymisen jälkeen Pixar palasi lelusaagansa pariin ja onnistui työstämään niin yhden parhaista teoksistaan kuin myös yhden kaikkien aikojen parhaista animaatioista. Toy Story 3 on niin mielettömän upea elokuva, että jopa Oscar-akatemia tunnusti sen hienoutta pistämällä sen ehdolle parhaan elokuvan palkinnosta! Yli kymmenessä vuodessa alkuperäisen Toy Storyn (1995) fanit ovat kasvaneet ja sama on päätetty tehdä myös hahmoille. Andy ei ole enää sama pikkupoika, vaan nuori mies, joka on lähdössä collegeen. Leluilla ei enää leikitä ja niinpä Woody ja kumppanit päätyvät uudenlaiseen seikkailuun. Ja voi pojat, millaisesta seikkailusta onkaan kyse. Tämä todella on niitä koko perheen teoksia, mistä kuka tahansa voi nauttia täysillä. Leffa käsittelee syviä teemojaan kasvamisesta, irti päästämisestä, muistoista ja uudenlaisen elämän aloittamisesta häkellyttävän kypsästi. Moni ns. "aikuisten elokuva" ei ole yhtä pohdiskeleva tai erinomaisesti rakennettu. Syvällisyydet eivät kuitenkaan estä sitä, etteikö filmi voisi tarjota myös valtavasti riemua, hauskuutta ja jännitystä, liikuttavuudesta puhumattakaan. Kuivin silmin tätä on vaikea katsoa. Loppupäästä löytyy myös sydämet pysäyttävä kohtaus, millaista ei olisi tätä ennen voinut kuvitella näkevänsä amerikkalaisessa animaatiossa. Niin ja se animaatiolaatu: tämä filmi näyttää yhä ällistyttävän upealta! Jos Toy Story 3 olisi jäänyt sarjansa huipennukseksi, kuten se oli alunperin tarkoitettu, elokuva olisi luultavasti yhden pykälän korkeammalla listallani. Trilogian päätöksenä se toimii täydellisesti ja vaikka pidinkin Toy Story 4:stä (2019), olisi lelutarinan voinut päättää tähän.
2. BLACK SWAN
Kiehtovasti ja samalla erittäin ahdistavasti Pjotr Tšaikovskin Joutsenlampi-baletista (Лебединое Озеро - 1877) ammentava Darren Aronofskyn elokuva Black Swan on huikea taideteos, mikä tekee suuren vaikutuksen. Pääroolia näyttelevä Natalie Portman jo itsessään häikäisee, eikä mikään ihme, että hän nappasi parhaan naispääosan palkinnot Oscareissa, BAFTA-gaalassa ja Golden Globeseissa. Portman eläytyy hurjasti, jopa pelottavasti nuoren ja viattoman Ninan rooliin, joka ottaa kenties itselleen liian ison palan purtavaksi, kun hän saa pääroolin baletista. Ninan täytyy löytää itsestään synkempi puoli, jotta tanssisi uskottavasti Mustan joutsenen osan ja se ajaa hänet tielle, mistä ei ole enää paluuta. Pian niin Nina kuin katsojakaan ei enää tiedä, mikä on todellista ja mikä tapahtuu vain Ninan synkkenevän mielen sisällä. Elokuva liikkuu aikamoisilla meta-tasoilla, sillä se kertoo Joutsenlampi-balettiesityksen teosta, mutta samalla se myös kertoo erilaista ja modernisoitua Joutsenlampi-tarinaa jo itsessään. Black Swan vangitsee katsojansa, vaikka se aiheuttaakin usein erittäin epämiellyttävää tunnetta - vähän kuten Aronofskyn kymmenen vuoden takainen mestariteos Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream - 2000). Kaiken kauheudenkin keskellä leffasta löytyy jotain äärimmäisen kaunista, koskettavaa ja voimakasta, mikä tuntuu koko kehossa. Tšaikovskin baletista hyödynnetyt sävelmät nostavat ihon kananlihalle kerta toisensa perään ja henkeäsalpaava lopetus kruunaa paketin.
Vaikka muutama aiempi elokuva olisi voinut nousta listan kärkeen kultasijalle jonain muuna vuonna, 2010 sai ensi-iltansa yksi muu elokuva, mikä nousee mielestäni näiden yläpuolelle:
1. INCEPTION
Christopher Nolanin ohjaama scifitoimintatrilleri Inception oli ilmestymisvuotensa suosikkielokuvani, kun näin sen Tennispalatsin 1. salissa ensi-illassa kesällä 2010 ja se oli yhä ehdoton suosikkielokuvani vuodelta 2010, kun kävin katsomassa sen tänä kesänä uudestaan, ISENSE:ksi uudistetussa Tennispalatsin ykkössalissa leffan kymmenvuotisjuhlan kunniaksi. Eikä siinä vielä kaikki, kyseessä on yksi ehdottomista lempparielokuvistani! Leffa sai parhaan elokuvan ehdokkuudet niin Oscar-, BAFTA- kuin Golden Globe -gaalassa, eikä syyttä. Uniensa tavoin Inception kulkee monessa kerroksessa ja edelleen monet katsojat kokevat filmin liian vaikeaksi yhden katselukerran jälkeen. Elokuvasta aukeaakin uusia puolia lähes joka katselulla ja se saa minut rakastumaan itseensä kerta toisensa perään voimakkaammin. Nolan rakentaa kiehtovan kertomuksensa mestarillisesti, pitäen katsojan jatkuvan lumoutumisen ja jännityksen vallassa. Mitä syvemmälle unien maailmaan leffa kulkee, sitä paremmin Nolan osoittaa huikeat lahjansa leikata useiden samanaikaisten tapahtumien välillä, jotka vaikuttavat toisiinsa. Uniryöstöoperaatio pitää tiukasti mukanaan, ja kahden ja puolen tunnin kesto on vauhdilla ohi. Matka on täynnä häikäiseviä visuaalisuuksia, eikä monien tehosteiden voisi uskoa olevan tehty oikeasti kameran edessä. Kirsikkana kakun päällä toimivat Hans Zimmerin eeppisesti pauhaavat musiikit. Zimmerin työn merkityksen huomaa siitä, kuinka yhä tänä päivänä muiden elokuvien trailerit kierrättävät Inceptionin "bwaah"-torvitörähdyksiä. Kaiken tämän keskeltä löytyy aidosti koskettava tarina Leonardo DiCaprion upeasti tulkitsemasta miehestä, joka yrittää päästä yli kuolleen vaimonsa aiheuttamasta tuskasta ja syyllisyydestä, ja päästä takaisin lastensa luokse. Kun leffa vielä loppuu kuvaan, minkä merkitys jää katsojan tulkinnan varaan, on varmaa, että filmistä puhutaan vielä vuosienkin päästä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.11.2020
Lähteet: elokuvien julisteet www.imdb.com ja www.impawards.com
Alun kuva elokuvasta Inception
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti