Arvostelu: Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset - 2004)

RAKKAUTTA ENNEN AURINGONLASKUA

BEFORE SUNSET

Ohjaus: Richard Linklater

Pääosissa: Ethan Hawke ja Julie Delpy

Genre: romantiikka, draama

Kesto: 1 tunti 20 minuuttia

Ikäraja: 3

Richard Linklaterin ohjaama ja Ethan Hawken ja Julie Delpyn tähdittämä Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise - 1995) oli pienimuotoinen menestys ja kriitikoiden ylistämä elokuva, joten sille ryhdyttiin työstämään jatkoa. Aluksi Linklater suunnitteli huomattavasti isompaa filmiä, mutta kun hän ei saanut sille rahoitusta, hän pienensi leffan skaalaa huomattavasti. Linklater, Hawke, Delpy ja käsikirjoittaja Kim Krizan kirjoittivat tarinan yhdessä vanhojen ideoidensa ja omien elämänkokemustensa pohjalta ja seuraavien vuosien ajan he muovasivat käsikirjoitusta sähköpostien välityksellä. He saivat tekstin valmiiksi ja kerättyä parin miljoonan dollarin rahoituksen. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2003 ja lopulta Before Sunset, eli suomalaisittain Rakkautta ennen auringonlaskua sai ensi-iltansa seuraavana kesänä. Elokuva ei menestynyt taloudellisesti yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, mutta se sai runsaasti kehuja kriitikoilta ja nappasi jopa parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin Rakkautta ennen aamua vasta nyt, kun huomasin sen täyttävän tänä vuonna 30 vuotta. Pidin elokuvasta aivan valtavasti ja vaikka tiesin jatko-osienkin olevan kehuttuja, minua jännitti katsoa ne, sillä koin alkuperäisleffan toimivan täydellisesti omillaan. Minulta kestikin useita kuukausia, ennen kuin katsoin vihdoin Rakkautta ennen auringonlaskua.

On kulunut yhdeksän vuotta Jessen ja Célinen yhteisestä yöstä Itävallassa, kun he yllättäen tapaavat uudelleen kirjakaupassa Pariisissa.

Ethan Hawke ja Julie Delpy palasivat rooleihinsa Jesseksi ja Célineksi, amerikkalaismieheksi ja ranskalaisnaiseksi, jotka tapasivat sattumalta junassa ja viettivät yön Itävallan pääkaupungissa, Wienissä, kuljeskellen pitkin kaupungin katuja ja jutellen niitänäitä. Ensimmäisen elokuvan päätteeksi Jesse ja Céline lupasivat toisilleen tapaavansa juna-asemalla puoli vuotta myöhemmin ja leffa jättikin tehokkaasti auki, pitivätkö he lupauksensa, vai ajoiko elämä heidän erilleen. Kuten jo sanoin, koin Rakkautta ennen aamua toimivan täydellisesti yksittäisenä elokuvana, joka ei olisi juuri jatkoa kaivannut. Yhdeksän vuoden ajan katsojat saivatkin itse omassa päässään kuvitella, mitä hahmoille tapahtui sen jälkeen, ennen kuin Rakkautta ennen auringonlaskua saapui teattereihin vuonna 2004 ja vahvisti joidenkin teoriat todeksi. Jesse ja Céline eivät tavanneet puoli vuotta myöhemmin, eivätkä he ole nähneet toisiaan lähes vuosikymmeneen. Siinä ajassa Jesse on mennyt naimisiin, saanut lapsen ja kirjoittanut kirjan, jota hän on nyt mainostamassa Pariisissa, kun hän tapaa jälleen Célinen, jolla on poikaystävä ja joka toimii ympäristöaktivistina. Lähes vuosikymmenen tauonkin jälkeen Hawke ja Delpy hyppäävät fantastisesti takaisin rooleihinsa ja tälläkin kertaa katsoja unohtaa pian katsovan elokuvaa roolihahmojen kera, sillä kaikki tuntuu niin todelta. Hawken ja Delpyn välinen kemia ei ole vuosien varrella haihtunut mihinkään ja vaikka kummankin hahmon elämä on vienyt uusiin suuntiin, kun Jessen ja Célinen katseet kohtaavat kirjakaupassa, heidän välillä syttyy jälleen se ihastuttava liekki.

Rakkautta ennen aamua tuntui mielestäni niin aidolta, paljastavalta ja syvälliseltä, että se nousi kertaheitolla kenties jopa rakkauselokuvien suosikikseni. Auki jäävä lopetus oli mielestäni täydellinen ja minua pelotti katsoa Rakkautta ennen auringonlaskua, sillä en toisaalta edes halunnut tietää vastausta kysymykseen "tapasivatko Jesse ja Céline enää". Minun pitikin suorastaan valmistella itseäni henkisesti, että nyt minulle annettaisiin vastaus, jota en periaatteessa halunnut ja minun täytyi vain hyväksyä, että tämä jatko-osa on olemassa. Minulta kestikin hetki lämmetä jatko-osalle, mitä auttoi se, että kun Jesse elokuvan alussa markkinoi kirjaansa, joka pohjautuu yöhön Wienissä, hän itsekin pohtii sitä, onko tarinan voima siinä, että lukija saa itse päättää haluamansa lopun tarinalle.

Rakkautta ennen auringonlaskua ei todellakaan tehnyt minuun sellaista lähtemätöntä vaikutusta kuin edeltäjänsä, mutta se osoittautui lopulta oikein mainioksi jatkotarinaksi. Kun olin päässyt yli siitä, että hahmojen kohtalolle oli annettu konkreettinen vahvistus, uppouduin hiljalleen takaisin näiden kahden upeasti näytellyn ja kirjoitetun hahmon väliseen keskusteluun. Jatko-osa on rakennettu periaatteessa hyvin samanlaisista palikoista kuin edeltäjänsä, mutta sillä erolla, että tällä kertaa kuljetaan ja höpötetään Pariisissa Wienin sijaan ja elokuva tapahtuu päiväsaikaan. Yksi leffan parhaista puolista on se, että koko elokuva tapahtuu reaaliaikaisesti, näyttäen viimeisen vähän päälle tunnin, ennen kuin Jessen täytyy kiirehtiä lentokoneeseen ja seuraavaan maahan promokiertueellaan.

Elokuvalla ei ole kestoa edes puoltatoista tuntia ja leffa tuntuukin olevan nopeasti ohi, osittain siksi, että näiden hahmojen keskusteluja on taas kerran niin kiinnostavaa kuunnella. Dialogi tuntuu tälläkin kertaa aidolta ja Jesse ja Céline avaavat onnistuneesti uudenlaisia elämiään ilman, että puhe muuttuu koskaan kömpelöksi selittämiseksi. Kiinnostavinta antia ovat tälläkin kertaa hahmojen filosofisemmat dialogit ja monologit elämästä, rakkaudesta, maailmasta ja seksistä sun muusta. Vaikka hahmot tekevät nopeasti selväksi olevansa parisuhteissa toisten ihmisten kanssa, heidän välille muodostuu saman tien vahva jännite ja katsojana toivookin, että he antaisivat tunteilleen vallan. Elokuvan lopetus on nätti ja se jättää jälleen asiat katsojan päätöksen varaan... tai jätti siihen asti, että trilogian päätösosa, Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight) sai ensi-iltansa taas yhdeksän vuotta myöhemmin, vuonna 2013.

Richard Linklaterin ohjaus on tälläkin kertaa herkkää ja intiimiä, mutta realistista. Hän ei ole halunnut tehdä jatko-osastakaan mitään tavanomaista Hollywood-siirappia, mikä näkyy myös käsikirjoituksessa, jota Hawke ja Delpy olivat tällä kertaa työstämässä ihan nimellisesti. Kolmikon teksti heijastaa tekijöidensä henkistä kasvua vuosikymmenen varrella ja se saikin ansaitusti Oscar-ehdokkuuden. Rakkautta ennen auringonlaskua on hienosti kuvattu. Ei voi muuta kuin nostaa hattua kuvaajalle; hänen on pitänyt kävellä helteisen Pariisin katuja takaperin, kantaa painavaa kameraa ja pitää näyttelijät hyvin sommitellusti kuvassa jopa yli vartin ajan kerrallaan. Otot ovat jälleen pitkiä, antaen näyttelijöille todella tilaa näytellä. Valaisutiimille ja äänittäjille tämä on ollut myös haaste, mutta oivassa lopputuloksessa pitkä pinna palkitaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Before Sunset, 2004, Warner Independent Pictures, Castle Rock Entertainment, Detour Filmproduction

Arvostelu: Lentäjä (The Aviator - 2004)

LENTÄJÄ

THE AVIATOR

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Cate Blanchett, Kate Beckinsale, John C. Reilly, Ian Holm, Alec Baldwin, Alan Alda, Gwen Stefani, Danny Huston, Jude Law, Adam Scott, Matt Ross, Frances Conroy, Brent Spiner ja Willem Dafoe

Genre: draama, historia

Kesto: 2 tuntia 50 minuuttia

Ikäraja: 12

The Aviator, eli suomalaisittain Lentäjä perustuu Charles Highamin kirjaan Howard Hughes: The Secret Life vuodelta 1993, joka puolestaan perustuu tositapahtumiin elokuvatuottaja ja lentäjä Howard Hughesin elämästä. Jo vuodesta 1970 Hollywoodissa pyrittiin tekemään elokuvaa Hughesista. Warren Beatty kaavaili ohjaavansa ja tähdittävänsä elokuvaa ja kynäili käsikirjoituksen yhdessä Bo Goldmanin kanssa. 1990-luvulla Beatty yritti saada Steven Spielbergin ohjaaman elokuvan, mutta tuloksetta ja vasta vuonna 2016 Beatty sai aikaiseksi oman elokuvansa nimeltä Rules Don't Apply. Beattyn lisäksi 1990-luvulla Disney-yhtiökin yritti saada Howard Hughes -elokuvaa aikaiseksi ohjaaja Brian De Palman ja näyttelijä Nicolas Cagen kanssa, kuten teki myös Universal Pictures, joka oli hankkinut oikeudet Empire: The Life, Legend and Madness of Howard Hughes -elämäkertakirjaan (1979) ja kaavaili nimikkorooliin Johnny Deppiä. Miloš Forman, William Friedkin ja tuolloin elokuvauraansa vasta aloitteleva Christopher Nolankin suunnittelivat tekevänsä elokuvan Hughesista. Universal luopui ideoistaan, mutta Disney vain muutti suunnitelmiaan, palkatessaan Michael Mannin ohjaajaksi De Palman tilalle. Kuitenkin kun Mannin The Insider - sisäpiirissä -elokuva (The Insider - 1999) osoittautui taloudelliseksi epäonnistumiseksi, Mann korvattiin Martin Scorsesella. Elokuva tehtiin yhteistyönä Disneyn omistaman Miramaxin ja Warner Bros. Picturesin kanssa ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin vuonna 2003. Lopulta Lentäjä sai maailmanensi-iltansa 14. joulukuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joka sai yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, alkuperäiskäsikirjoitus ja äänitys), joista se voitti parhaan naissivuosan, kuvauksen, lavastuksen, puvustuksen ja leikkauksen palkinnot ja kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, käsikirjoitus ja naissivuosa), joista se voitti parhaan draamaelokuvan, miespääosan ja musiikin palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Lentäjää, vaikka olen tiennyt siitä jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin ja samalla arvostella sen.

Vastoin kaikkien oletuksia, nuori Howard Hughes nousee huipulle niin elokuvien tekijänä kuin lentämisen edistäjänä. Voiko kuitenkaan ahdistuksesta, pakko-oireista ja fobioista kärsivä Howard pitää asemaansa, kun kilpailijat pyrkivät romuttamaan tämän uran?

Lentäjän pääroolissa Howard Hughesina nähdään Leonardo DiCaprio - kukapa muukaan, kun kyseessä on 2000-luvun alun elokuva Martin Scorseseltä? DiCaprio oli vakuuttanut Scorsesen roolityöllään Gangs of New Yorkissa (2002), mikä aloittikin miesten pitkän yhteistyön. Lentäjässä DiCaprio tekee tuttuun tapaansa vakuuttavaa työtä. Hän kyllä ansaitsi parhaan miespääosan Golden Globe -palkinnon, sekä Oscar-ehdokkuuden, sillä niin taitavasti hän tulkitsee monipuolista Howardia. Howard ei ollut mikään tavallinen tallaaja, vaan hän oli suuruuksista unelmoiva mies, joka päätti valloittaa niin Hollywoodin kuin ilmailualan, mullistaa sekä elokuvanteon että lentämisen. Howard oli eksentrinen tyyppi ja naistenmies, joka kuitenkin koki ahdistusta suurten väkijoukkojen ympäröimänä ja ison huomion keskipisteenä. Hän oli pilkuntarkka perfektionisti, joka moitti itseään kaikesta. Lisäksi häntä vaivasivat paha bakteerikammo, harhaluuloisuus ja pakko-oireet, mitkä vain pahenivat iän myötä. Elokuvan edetessä DiCaprio tekee kaiken aikaa parempaa työtä, kun neuroottisen Howardin on vaikea pitää julkista imagoaan yllä, erilaisten oireiden syödessä häntä joka suunnasta.

     Elokuvassa nähdään myös John C. Reilly Howardin bisneskumppanina Noah Dietrichinä, Adam Scott Howardia auttavana Johnny Meyerinä, Ian Holm professori Fitzinä, Danny Huston lentokoneyhtiö TWA:n johtajana Jack Fryenä, Alec Baldwin kilpailevan Pan Am -lentoyhtiön johtajana Juan Trippenä, sekä Oscar-palkinnon voittanut Cate Blanchett, Gwen Stefani, Kate Beckinsale ja Kelli Garner Howardina naisystävinä Kate Hepburnina, Jean Harlow'na, Ava Gardnerina ja Faith Domerquena. Leffassa pistäytyvät myös yhden kohtauksen ajan Jude Law näyttelijä Errol Flynninä ja Willem Dafoe toimittaja Roland Sweetinä, näyttäen, että kun Scorsese soittaa ja tarjoaa roolia, oli se miten iso tai pieni tahansa, siihen tartutaan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, etenkin Blanchett todellisena seurapiirikuningattarena.

Tässä kohtaa minun täytyy tunnustaa pari asiaa. En ollut etukäteen tietoinen Lentäjän sisällöstä - ainoastaan, että elokuvan on ohjannut Martin Scorsese, sitä tähdittää Leonardo DiCaprio ja että kyseessä on kolmituntinen elämäkertateos. Howard Hughesista tiesin vain, että hän oli elokuvatuottaja, mutten tiennyt hänen elämästään sen enempää, en ollut nähnyt ainuttakaan hänen tekemäänsä elokuvaa, enkä tiennyt Lentäjän kertovan hänestä. Ja kun näin elokuvien tekemisestä kertovia elokuvia yleensä rakastavana sain leffan aikana tietää, mistä onkaan kyse, en voinut olla moittimatta itseäni koko kolmen tunnin ajan siitä, etten ollut aiemmin älynnyt katsoa Lentäjää. Kyseessähän on aivan mahtava elämäkertadraama, jonka kohde on äärimmäisen kiinnostava yksilö.

Toisin kuin Scorsesen pari tuoreinta mammuttieeposta, kiinnostavat ja toisaalta laadukkaat, mutta silti hieman kuivahkot The Irishman (2019) ja Killers of the Flower Moon (2023), Lentäjän parissa vajaan kolmen tunnin kesto kulkee kuin siivillä (sori, oli pakko). Etenkin ensimmäisen puoliskonsa aikana elokuva on todella napakasti rytmitetty. Se kiskaisee katsojan tehokkaasti 1920-luvun loppuun, kun Howard vielä aloitteli uraansa Hollywoodissa, työstäessään megaspektaakkelia Hornan enkelit (Hell's Angels - 1930), jonka kaikki alan ihmiset olivat jo mielessään tuominneet pää pilvissä kulkevan nuorukaisen vaivaannuttavaksi fiaskoksi. Luulot osoittautuvat vääriksi ja Howardille aukeaa uusia ovia ja uusia aluevaltauksia. On todella kiehtovaa seurata, kun Howard yrittää vuorotellen mullistaa kahta alaa, jotka alkavat yhä vain hanakammin tappelemaan häntä vastaan.

Kun on näin monta rautaa tulessa, ahdistuksesta ja pakko-oireista kärsivän perfektionistin psyyke alkaa tietty hiljattain rakoilla ja yllättävänkin hauskana käynnistyvä Lentäjä muuttuu vähitellen dramaattisemmaksi. Reippaasti rytmitetty ja lystikäs alkupuolisko vaihtuu synkemmäksi ja hitaammaksi maaliviivaan suunnatessa. Mielenkiinto ei kuitenkaan haihdu, vaan on kiinnostavaa - joskin samanaikaisesti myös todella surullista - seurata, kuinka Howard vajoaa yhä vain syvempiin vesiin. Erityisesti miehen eristäytyminen alasti pimeään elokuvateatteriin viikkotolkulla on vaikeaa katsottavaa. Lentäjä onkin lopulta yhtä monisävyinen kuin henkilö, josta elokuva kertoo.

Lentäjä on myös teknisiltä ansioiltaan vakuuttava teos. Se on kuvattu tyylikkäästi ja etenkin lentokohtaukset ovat näyttäviä, siitäkin huolimatta, että leffan tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä jo ainakin kymmenen vuotta sitten. Lavastajat, puvustajat ja maskeeraajat herättävät 1920- ja 1930-lukujen taitteen ihailtavan hienosti ja yksityiskohtaisesti esiin. Ajankuvaa vain korostaa veikeä värimäärittely, joka muovautuu vuosien edetessä ja tuolloisen teknologian kehittyessä. Äänimaailma on hyvin rakennettu Howard Shoren tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Aviator, 2004, Warner Bros., Miramax, Forward Pass, Appian Way, IMF Internationale Medien und Film GmbH & Co. 3 Produktions KG, Initial Entertainment Group, Cappa Productions, Mel's Cite du Cinema

Arvostelu: Million Dollar Baby (2004)

MILLION DOLLAR BABY

Ohjaus: Clint Eastwood

Pääosissa: Clint Eastwood, Hilary Swank, Morgan Freeman, Jay Baruchel, Mike Colter, Brian F. O'Byrne, Anthony Mackie, Lucia Rijker, Margo Martindale, Michael Peña, Riki Lindhome, Marcus Chait ja Benito Martinez

Genre: draama, urheilu

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 12

Million Dollar Baby perustuu nyrkkeilyvalmentaja F.X. Toolen, eli Jerry Boydin tarinoihin, jotka hän julkaisi vuonna 2000 kokoelmassaan Rope Burns: Stories from the Corner. Paul Haggis kynäili tarinaa nyrkkeilijästä jo 1990-luvulla, mutta häneltä kesti useampi vuosi, ennen kuin hän sai kaupattua käsikirjoituksensa. Clint Eastwood hyppäsi projektiin niin näyttelijäksi kuin ohjaajaksi, mutta silti kesti muutama vuosi lisää, ennen kuin Warner Bros. Pictures ja Lakeshore Entertainment tekivät diilin, jossa he yhdistäisivät taloudelliset voimansa rahoittaakseen elokuvan. Päärooliin palkattiin Hilary Swank, joka treenasi hullun lailla rooliaan varten ja sai jopa stafylokokki-infektion harjoitustensa aikana. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2004 ja lopulta Million Dollar Baby sai maailmanensi-iltansa jo puoli vuotta myöhemmin, 5. joulukuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä jättihitti, joka sai muun muassa seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, sovitettu käsikirjoitus ja leikkaus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, naispääosan ja miessivuosan palkinnot, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, miessivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan naispääosan ja ohjauksen palkinnot, minkä lisäksi se sai jopa Grammy-ehdokkuuden parhaasta elokuvamusiikista. Itse katsoin elokuvan ensi kertaa kymmenisen vuotta sitten ja pidin näkemästäni. Kun huomasin Million Dollar Babyn täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Maggie Fitzgerald haaveilee urasta nyrkkeilijänä ja saa lopulta taivuteltua iäkkään ja äksyn Frankie Dunnin valmentamaan häntä. Aluksi Maggieta ylenkatsova Frankie saa pian huomata naisen lahjat kehässä.

Hilary Swank yritti jo 1990-luvulla onneaan urheiluelokuvien parissa, tähdittäessään huonon vastaanoton niin lippuluukuilla kuin kriitikoiden arvosteluissa saanutta Karate Kid saa seuraajan -leffaa (The Next Karate Kid - 1994). Kymmenen vuotta myöhemmin hän pääsi tähdittämään Million Dollar Babya ja tekikin uransa tähän mennessä parhaan ja muistettavimman roolityön, josta Swank voitti täysin ansaitusti lukuisia palkintoja. Swank näyttelee Mary Margaret Fitzgeraldia tai ihan vain Maggieta, joka haaveilee urasta nyrkkeilijänä. Aiempaa kokemusta hänellä ei ole, mutta sitäkin enemmän sisua, sinnikkyyttä, päättäväisyyttä ja halua todistaa kykynsä. Swank on erinomainen roolissaan, antautuessaan täysillä roolinsa vietäväksi.

     Vähintään yhtä merkittävässä osassa on myös lännenelokuvista tuttu Clint Eastwood, joka näyttelee nyrkkeilyvalmentaja Frankie Dunnia. Aluksi Frankie vain pudistelee päätään Maggielle, joka alkaa käydä hänen salillaan, mutta heltyy lopulta antamaan tälle vinkkejä, kun Maggie kerta toisensa perään pyytää tältä valmennusta. Eastwood on myös hyvässä vedossa, tarjotessaan tässä parhaan roolityönsä ainakin viimeiseen 30 vuoteen. Häneltä löytyy karismaa ja kurtistelevien kulmiensa takaa tuijotteleva Eastwood on jo muodostunut ikoniseksi näyksi. Hän tuo kuitenkin lämpimämpää ja herkempää puolta esille tarinan edetessä, syventäen hahmoaan hyvin.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa Morgan Freeman entisenä nyrkkeilijänä Scrapsina, joka auttaa Frankieta, nykyään huomattavasti tunnetummat Jay Baruchel, Mike Colter, Anthony Mackie ja Michael Peña muina nyrkkeilijöinä Frankien salilla, Brian F. O'Byrne Frankien kirkon pappina, sekä Margo Martindale Maggien vaikeana äitinä ja Riki Lindhome ja Marcus Chait Maggien tympeinä sisaruksina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat mainiosti rooleistaan, erityisesti Freeman, joka istuu myös elokuvan kertojaääneksi täydellisesti. Baruchel taas on veikeä itsestään liikoja luulevana ja itseään Dangeriksi kutsuvana pyrkyrinuorena.

Ei ole mikään ihme, että Million Dollar Babya on kehuttu vuolaasti sen ilmestymisestä lähtien ja että elokuva nappasi eri gaaloissa useampia palkintoja. Kyseessä on hieno urheiludraama ja nyrkkeilyelokuvien parasta antia sitten genren suurimpien klassikkoedustajien Rockyn (1976) ja Kuin raivon härän (Raging Bull - 1980). Se on todella inspiroiva teos, minkä lisäksi se onnistuu välttelemään urheiluelokuvien kaavamaisuuden perisynnin. Harvoin urheiluelokuvat pääsevät yllättämään loppusuoransa ratkaisuissa niin paljon kuin Million Dollar Baby. Loppuratkaisu on elokuvan ilmestymisestä lähtien kerännyt ristiriitaisia mielipiteitä. Menemättä sen tarkemmin juonipaljastuksiin, sanon vain, että itse pidän filmistä ihan loppuun saakka, vaikka hahmojen teot muuttuvatkin moraalisesti kyseenalaisiksi.

Vielä Maggien nousua nyrkkeilijänä kiinnostavampaa seurattavaa ovat hahmojen väliset suhteet. Frankie ei aluksi näe naisessa mitään potentiaalia, mutta alkaa hiljalleen lämmetä tälle ja kaksikon välille muodostuu hiljalleen luja yhteys. Perheestään etääntynyt Maggie ja perheensä hylkäämä Frankie löytävät toisistaan uudet isä- ja tytärhahmot. Tämän lisäksi Maggien perhedraama on onnistuneesti työstetty, kun taas iäkkäiden ja kaiken nähneiden Frankien ja Scrapsin väliset keskustelut tuovat mukaan hyvää huumoria. Kun hahmot ovat näin vahvoja, katsoja uppoutuu täysin heidän kertomuksensa vietäväksi. Parin tunnin ja vartin kesto kulkee nopeasti ja lopulta tunnepuolikin iskee lujaa.

Sen lisäksi, että Eastwood vakuuttaa kameran edessä, hän tekee saman myös kameran takana. Hänen ohjauksensa on taidokasta ja hän saa näyttelijät pistämään parastaan. Nyrkkeilyotteluista hän tekee tylyjä ja jännittäviä. Eastwood vastaa myös elokuvan musiikeista ja hänen herkät sävellyksensä toivat hänelle jopa Grammy-ehdokkuuden. Paul Haggisin käsikirjoitus on vahva hahmoja ja heidän välisiä dialogeja kuin myös tarinan kuljetusta myöten. Haggis hyödyntää kertojaääntä toimivasti, perustellenkin sen olemassaolon leffan loppupäässä. Million Dollar Baby on teknisiltä ansioiltaakin onnistunut. Se on taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja nyrkkeilymatseissa maskeeraajat pistävät parastaan. Ääniefektit tehostavat myös otteluita, nyrkkien iskujen pamahtaessa tuntuvasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Million Dollar Baby, 2004, Warner Bros., Lakeshore Entertainment, Malpaso Productions, Ruddy Productions, Epsilon Motion Pictures, StudioCanal

Arvostelu: Team America - maailman poliisi (Team America: World Police - 2004)

TEAM AMERICA - MAAILMAN POLIISI

TEAM AMERICA: WORLD POLICE

Ohjaus: Trey Parker

Pääosissa: Trey Parker, Matt Stone, Kristen Miller, Masasa Moyo, Daran Norris, Phil Hendrie, Maurice LaMarche, Chelsea Marquerite, Jeremy Shada ja Fred Tatasciore

Genre: animaatio, komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

"America, fuck yeah!"

Team America: World Police, eli suomalaisittain Team America - maailman poliisi on South Park -animaatiosarjan (1997-) luojien Trey Parkerin ja Matt Stonen tekemä komediaelokuva. Parker ja Stone olivat katsoneet nukeilla toteutettua Myrskylinnut-sarjaa (Thunderbirds - 1965-1966) ja kun he pettyivät tietoon, että vuonna 2004 ilmestyvä Myrskylinnut-elokuvasovitus (Thunderbirds) olisikin näytelty nukkeanimaation sijaan, kaksikko päätti toteuttaa oman Myrskylinnuista inspiraationsa saaneen leffansa - siitä huolimatta, että he olivat South Park: Isompi, pidempi ja leikkaamaton -elokuvan (South Park: Bigger, Longer & Uncut - 1999) vaikean tuotannon jälkeen päättäneet, etteivät enää tekisi leffoja. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2004 ja hyvin pian Parker ja Stone tulivat siihen tulokseen, ettei homma toimisi ja he päättivät kirjoittaa leffaa uusiksi lennosta, ennen kuin kuvaukset jatkuivat. Team America - maailman poliisi saatiin juuri ja juuri valmiiksi, ennen kuin se sai maailmanensi-iltansa 11. lokakuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai pääasiassa positiivista palautetta. Elokuvan parodioimat julkimot suhtautuivat leffaan ailahtelevasti, esimerkiksi George Clooneyn pitäessä leffaa hauskana, kun taas Sean Penn kirjoitti Parkerille ja Stonelle haukkuvan kirjeen. Itse näin Team America - maailman poliisin muutama vuosi sitten ja se oli mielestäni erittäin hauska. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja arvostella sen.

Näyttelijä Gary Johnston päätyy mukaan maailman rauhaa puolustavaan Team America -joukkoon ja saa tehtäväkseen soluttautua terroristiryhmään, selvittääkseen kuka kaupittelee joukkotuhoaseita.

South Parkin luoja ja useita hahmoja esittävä Trey Parker toimii Team America - maailman poliisissa ohjaajana, käsikirjoittajana, tuottajana, sekä myös pääosanäyttelijänä. Parker ääninäyttelee Gary Johnstonia, Broadway-näyttelijää, jonka harteille sälytetään vastuu koko maailman pelastamisesta. Aluksi vastahakoinen Gary päättää suostua vaativaan hommaan ja pian hän huomaakin kuuluvansa Team Americaan, poliisieliittiryhmään, joka vannoo tuhoavansa terrorismin maailmasta ja pelastavansa kaikki. Ryhmään kuuluvat myös sen johtaja Spottswoode (Daran Norris), sankaritapaus Joe (Parker), vastikään miehensä menettänyt Lisa (Kristen Miller), äksy taistelija Chris (elokuvan toinen käsikirjoittaja Matt Stone), sekä selvänäkijä Sarah (Masasa Moyo). Tiimi koostuu toinen toistaan yliampuvammista tyypeistä, joiden seikkailuun hyppää virne kasvoilla.

     Vastaansa tiimi saa Pohjois-Korean entisen johtajan, Kim Jong-ilin (myös Parker), jolla on katala suunnitelma koko maailman tuhoamisesta ja valtaamisesta. Eipä siis ihme, että leffan esittäminen kiellettiin Pohjois-Koreassa. Jong-il esitetään elokuvassa mahdollisimman teatraalisena tapauksena, aivan kuin vanhempien James Bond -leffojen maailmanvaltaajapahiksina. Samalla elokuva myös piikittelee hävyttömästi ja esittää suurjohtajan yksinäisenä reppanana, jonka muu maailma on hyljännyt.

Team America - maailman poliisi on kyllä erittäin omalaatuinen teos, jollaista ei toista taidakaan löytyä. Elokuva matkii visuaalisella tyylillään Myrskylinnut-klassikkosarjaa, jonka hahmot toteutettiin nukeilla. Kyse ei kuitenkaan ollut stop motion -animaatiosta, vaan nukkeja liikuteltiin ylhäältä narujen kanssa, jotka ovat ihan näkyvissä kuvassa. Team American tekijät ovat päättäneet pitää hauskaa tämän visuaalisen toteutuksen kanssa. Hahmot ovat koomisen näköisiä karikatyyrejä, jotka liikkuvat narujen varassa hupaisasti, jalat heiluen minne sattuu. Homma silti esitetään kuin kyseessä olisi jokin todella siisti, vakavasti otettava kovan luokan toimintapläjäys. Tekijöillä on ollut kieli visusti poskessaan ja he tekevätkin osuvaa parodiaa Hollywoodin yliampuvien toimintarainojen dramaattisesta patsastelusta. Koomisuudestaan huolimatta nukkeihin on ihan tosissaan panostettu hiuksia ja vaatetuksia myöten. Lisäksi elokuvan lavastajat ansaitsevat kunnon kehut, sillä miniatyyrein tehdyt taustat ovat toinen toistaan yksityiskohtaisempia ja näyttävämpiä luomuksia.

Kyseessä on täysin anteeksipyytelemätön ja ronski satiiri, joka ei pelkää tökkiä ampiaispesää ja nukkuvaa karhua samanaikaisesti. Elokuvaa on ilmestymisestään asti pidetty loukkaavana ja vaikka päällisin puolin katsottuna asia todella on näin, minusta tuntuu, että jotkut eivät ymmärrä, mihin leffan pilkka todellisuudessa osuu. Kyllä, elokuvan kuvaus terroristeista on äärimmäisen stereotyyppinen, mutta sen sijaan, että leffa tekisi pilkkaa Lähi-idän ihmisistä, se pilkkaa, millaisina heidät yleensä esitetään amerikkalaisissa elokuvissa. Leffa kritisoikin voimakkaasti Yhdysvaltoja; periamerikkalaista isänmaallisuutta, missä suuret sotasankarit muka puolustavat maailmaa pahiksilta; julkimoita, jotka luulevat vaikuttavansa tempauksillaan ja puheillaan. Jenkkipilkka on selvää heti avauskohtauksessa, jossa Team America saapuu Pariisiin auttamaan ranskalaisia terroristien hyökkäystä vastaan ja aiheuttaakin enemmän tuhoa kuin terroristit.

Itselleni Team America - maailman poliisi toimi uusintakatselulla vielä ensimmäistä katselukertaa paremmin. Se on erittäin hauska, parhaimmillaan jopa hulvaton komedia, jonka kettuilu osuu erinomaisesti maaliinsa. Yhdysvallat saa kosolti lokaa niskaansa ja niin vanhan ajan vakoojajännärit, amerikkalaisia sankareita jalustalle nostavat sotaspektaakkelit kuin myös machomiesten tähdittämät toimintarymistelyt ovat edustettuina. Ylipäätään vastaavien leffojen tarinat ja rakenteet joutuvat pilkan kohteeksi. Nokkelan piikittelyn sekaan mahtuu myös southparkmaista lapsellista huumoria, muun muassa ylipitkissä nukkeseksi- ja oksentelukohtauksissa. Leffan tekijöillä on selvästi ollut hauskaa leffaa työstäessään ja voin vain kuvitella, kuinka he ovat nauraneet eri keksinnöilleen. Elokuvan tarina on oivallisen pöljä ja pitää hyvin mukanaan läpi puolentoista tunnin keston. Kirsikkoina maukkaan kakun päällä toimivat leffan mahtavat laulut, jotka parodioivat hyvin periamerikkalaisia voimabiisejä. Renkutuksista tunnetuin on totta kai loistava, jenkkiläisiä arvoja pilkkaava korvamato America, Fuck Yeah, joka jää soimaan päähän vielä pitkäksi aikaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Team America: World Police, 2004, Paramount Pictures, Scott Rudin Productions, MMDP Munich Movie Development & Production GmbH & Co. Project KG, Stoopid Buddy Stoodios

Arvostelu: Hain tarina (Shark Tale - 2004)

HAIN TARINA

SHARK TALE

Ohjaus: Vicky Jenson, Bibo Bergeron ja Rob Letterman

Pääosissa: Will Smith, Renée Zellweger, Robert De Niro, Jack Black, Martin Scorsese, Angelina Jolie, Michael Imperioli, Ziggy Marley, Doug E. Doug, Vincent Pastore, Peter Falk, Katie Couric, David P. Smith ja David Soren

Genre: animaatio, komedia

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 3

Shark Tale, eli suomalaisittain Hain tarina on DreamWorksin animaatioelokuva. Alun perin "Sharkslayer"-nimellä tuotantoon päätynyt elokuva vaihtoi pian nimensä, tekijöiden kokiessa alkuperäisen nimen olevan liian synkkä, joten he päätyivät perheystävällisempään lopulliseen versioon. Teko käynnistyi keväällä 2002 ja lopulta Hain tarina sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 10. syyskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä leffoista, joka sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden, mutta johon kriitikot suhtautuivat aika nuivasti. Itse näin elokuvan pian sen ilmestymisen jälkeen vuokralta, kun olin lapsi ja tuolloin pidin leffasta. Olen nähnyt elokuvan kerran tai pari uudestaan, mutta viime katselusta on kulunut jo vähintään vuosikymmen. Nyt kun huomasin Hain tarinan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla myös arvostella sen.

Huonosti menestyvä kala Oscar valehtelee tappaneensa hai-mafiapomon pojan, noustakseen kuuluisaksi, mutta saa kostonhimoiset hait peräänsä. Oscarin ainoa apu on mafiapomon toinen poika, kasvissyöjähai Lenny.

Hain tarina pitää sisällään aikamoisen ääninäyttelijäkaartin isoja Hollywood-nimiä. Jopa ohjaaja Martin Scorsese on mukana, eikä vain missään pienessä cameo-roolissa, vaan useammassa kohtauksessa valaspesulan omistajana, Sykesina! Elokuvan pääroolissa kuullaan Will Smith renttumaisena Oscar-kalana, joka työskentelee valaspesulassa ja on huimia summia velkaa Sykesille. Varsin mitäänsanomatonta elämää viettävä Oscar haaveilee hulppeammista jutuista ja piireistä, kuvitellen itsestään turhankin paljon. Kun eriskummallinen onnettomuus tarjoaa Oscarille mahdollisuuden esittää paikallisen kalakaupungin suurta sankaria, haintappajaa, hän tietysti tarttuu koukkuun. Ylimielinen Oscar käy toisinaan hermoille, eikä elokuva tee tarpeeksi hyvää työtä, jotta katsojan sympatiat olisivat toilailevan kalan puolella.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Oscarin työkaveri ja tähän ihastunut Angie (Renée Zellweger), Oscarin ihastuksenkohde, hienostofisu Lola (Angelina Jolie), hai-mafiaperheen pomo Don Lino (Robert De Niro), tämän pojat, hurja Frankie (Michael Imperioli) ja herkkähipiäinen kasvissyöjä Lenny (Jack Black), Sykesin medusakätyrit Ernie (Ziggy Marley) ja Bernie (Doug E. Doug), sekä paikallinen uutistoimittaja Katie Current (tosielämänkin journalisti Katie Couric). Elokuva herätti ilmestyessään kritiikkiä haiden esittämisestä stereotyyppisinä italialaisamerikkalaisina gangstereina. Hahmoihin onkin selvästi otettu vaikutteita Kummisetä-trilogiasta (The Godfather - 1972-1990), sekä tuohon aikaan suurta suosiota nauttineesta The Sopranos -televisiosarjasta (1999-2007). Eipä ihme, että kummankin proggiksen näyttelijöitä, mm. äsken mainitsemaani Robert De Niroa ja Michael Imperiolia on pyydetty mukaan.

Tiedättekö sen, kun lapsuutenne suosikkielokuvat toimivat mainiosti vielä aikuisiällä? DreamWorksin alkupään tuotannosta Tie El Doradoon (The Road to El Dorado - 2000), Kananlento (Chicken Run - 2000), Shrek (2001) ja Shrek 2 (2004) tehoavat edelleen todella hyvin, parhaimmillaan aivan mahtavasti. Harmillisesti Shrek 2:n kanssa samana vuonna teattereihin uinut Hain tarina ei kuulu tähän kategoriaan. Kyseessä on enemmän niitä "aika kultaa muistot" -juttuja, jotka olisi kannattanut jättää suosiolla sinne lapsuuteen. Ei kyseessä mikään umpisurkea kammotus ole, mutta aika laimeasta ja laiskasta leffasta on kyse. Vaikka kestoa on vain puolitoista tuntia ja elokuva koheltaa menemään jopa hieman epätoivoisesti, homma käy toisinaan aika raskassoutuiseksi ja pitkäveteiseksi.

Lapsia elokuva varmaan viihdyttää passelisti, eikä aikuiskatsojiakaan ole täysin unohdettu. Moni vanhempi on varmasti tuhahtanut, että "totta kai", kun elokuva käynnistyy Tappajahai-leffan (Jaws - 1975) tunnusmusiikin tahdissa. Mafialeffoihin löytyy tosiaan silmäniskuja haiden puolelta, minkä lisäksi elokuva on muutenkin täynnä pop-kulttuuriviittauksia, joista osa on ihan veikeitä - haiden asuttamassa Titanicin hylyssä roikkuu seinällä Titanic-leffasta (1997) tuttu maalaus Rosesta - ja toiset taas ovat aika kiusallisia - eräässä kohtauksessa Oscar viljelee putkeen repliikkejä muun muassa Gladiaattorista (Gladiator - 2000) ja Kunnian miehistä (A Few Good Men - 1993). Myötähäpeä iskee vähän väliä leffaa katsoessa, etenkin silloin, kun se yrittää vedota perheen pienimpiin älyvapaalla sekoilullaan. Oikeastaan hupaisin vitsi löytyy leffan alkupäästä, kun tätä kalojen yhteiskuntaa esitellään ja nopeasti näytetyssä sushi-ravintolassa ei tietenkään ole yhden yhtä asiakasta.

Hain tarinan tarina ei ole kovin häävi, etenkin kun haiden sijaan leffa keskittyy hieman rasittavaan Oscariin. Välillä katsojana saattaa jopa huomata toivovansa, että poikansa kuolemasta järkyttynyt ja suuttunut Don Lino saisi kostonsa ja popsisi Oscarin kitaansa. Lapsia varmasti huvittaa, kun Oscar saa apua hyväsydämiseltä Lenny-hailta, pitääkseen imagoaan yllä. Lenny taitaa jopa olla elokuvan mielenkiintoisin puoli. Kasvissyöjä Lenny ei sovellu lihansyöjäperheeseensä, muttei kehtaa omien sanojensa mukaan tulla "kaapista ulos" perheelleen. Aikuiskatsojat saattavatkin herkästi mieltää Lennyn juonikuvion allegoriaksi homoseksuaalisuudesta. Tämä potentiaalisesti kypsä ja fiksu puoli leffasta kuitenkin tukahtuu kaiken ylienergisen kohkaamisen alle. Leffan mutkat turhan helposti ja höttöisesti suoriksi vetävä finaali toimii latteana huipennuksena epätasaiselle lastenrainalle.

Visuaalisesti elokuva on nähnyt parhaat päivänsä vuosia sitten. Sen tietokoneanimaatiojälki näyttää tänä päivänä keskeneräiseltä ja turhan pelkistetyltä. Eikä kyse ole edes vain siitä, että Hain tarinaa uudemmat animaatioelokuvat näyttävät ymmärrettävästikin paremmalta, vaan esimerkiksi vuotta aiemmin ilmestynyt Pixarin kala-animaatio Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) on huomattavasti paremmin animoitu. Myös DreamWorksin edelliset digianimaatiot, Shrek ja Shrek 2 ovat kestäneet paremmin aikaa ihan pelkkää visuaalisuutta katsoen. Hain tarina on mukavan värikäs, mutta se saisi myös uskaltaa synkentyäkin hieman. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, joskin Hans Zimmerin säveltämät musiikit peittyvät täysin leffassa käytettyjen hiphop- ja pop-kappaleiden alle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Shark Tale, 2004, DreamWorks Pictures, DreamWorks Animation

Arvostelu: Liikkuva linna (ハウルの動く城 - 2004)

LIIKKUVA LINNA

ハウルの動く城

Ohjaus: Hayao Miyazaki

Pääosissa: Chieko Baisho, Takuya Kimura, Tatsuya Gashuin, Ryunosuke Kamiki, Akihiro Miwa, Haruko Kato, Yayoi Kazuki, Yō Ōizumi ja Akio Ōtsuka

Genre: anime, fantasia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 7

Liikkuva linna perustuu Diana Wynne Jonesin samannimiseen kirjaan (Howl's Moving Castle) vuodelta 1986. Studio Ghibli hankki kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään sen pohjalta elokuvaa. Alun perin Mamoru Hosodan oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta taiteellisten erimielisyyksien takia hän poistui projektista ja tuotanto keskeytyi. Yksi Studio Ghiblin perustajista, ohjaaja Hayao Miyazaki luki Jonesin kirjan ja ihastui sen kuvaan maaseudun halki kävelevästä linnasta. Hän päätti ohjata elokuvan ja tuotanto palasi raiteilleen. Lopulta Liikkuva linna sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 5. syyskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ja katsojien kehuma jättimenestys, joka sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin Liikkuvan linnan ensi kertaa vasta viitisen vuotta sitten ja pidin sitä oikein mainiona filminä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Kun Turhamaisuuden noita kiroaa nuoren hatuntekijä Sophien vanhenemaan kymmeniä vuosia, iäkäs Sophie lähtee etsimään apua palauttaakseen itsensä ennalleen ja hän päätyy liikkuvaan linnaan, jossa hän tapaa taikavoimaisen Haurun.

Liikkuvan linnan päähenkilö on nuori hattuja tekevä Sophie (äänenä Chieko Baisho), jonka elämä mullistuu kun eräänä päivänä hänen puotiinsa tupsahtaa katala Turhamaisuuden noita tai ihan vain Turhatar (Akihiro Miwa), joka muuttaa Sophien usean vuosikymmenen vanhemmaksi. Tästä kummallisesta lähtökohdasta käynnistyy seikkailu, jolle katsoja lähtee uteliain mielin mukaan. Sophie on oiva päähahmo, jota kannustaa löytämään ratkaisun kirouksensa purkamiseen ja jonka kehittymistä on mielenkiintoista seurata läpi leffan. Turhatar toimii aluksi oivana pahiksena, kanavoiden hyvin noita-akkamaista energiaa. Hahmo kuitenkin muovautuu leffan aikana yllättäviin suuntiin, kunnes loppupeleissä hän lähinnä vain roikkuu menossa mukana.

     Sophien matka johtaa hänet liikkuvaan linnaan, jossa hän tapaa taikavoimaisen komistuksen Haurun (Takuya Kimura), variksenpelätti Nauriin (Yō Ōizumi), nuoren pojan Marklin (Ryunosuke Kamiki), sekä tulidemoni Calciferin (Tatsuya Gashuin). Muita hahmoja ovat muun muassa Sophien sisko Lettie (Yayoi Kazuki) ja juonitteleva Suliman (Haruko Kato). Liikkuvasta linnasta löytyvät hahmot ovat toinen toistaan kiinnostavampia ja pidettävämpiä persoonia. Hauru on varsinainen hurmuri, muttei kuitenkaan sieltä mukavimmasta päästä. Omaksi suosikikseni nousi nasevasanainen ja vekkulilla luonteella varusteltu Calcifer. Turhattaren menettäessä pahisasemaansa leffan varrella, Suliman nousee hänen tilalle, mutta tämä hahmo ei harmillisesti vakuuta, muun muassa siksi, että hänen motiivinsa jäävät aika löyhiksi.

Tässä kohtaa minun täytyy tunnustaa, että vaikka pidänkin Liikkuvasta linnasta, ei se pääse omalla listallani kilpailemaan Studio Ghiblin tai Hayao Miyazakin parhaan elokuvan tittelistä. Mielestäni Ghibli ja Miyazaki ovat saaneet aikaiseksi tätä parempia elokuvia, kuten Naapurini Totoron (となりのトトロ - 1988), Kikin lähettipalvelun (魔女の宅急便 - 1989), Prinsessa Mononoken (もののけ姫 - 1997) ja Henkien kätkemän (千と千尋の神隠し - 2001). Ongelmani elokuvan kanssa on sen käsikirjoitus. Jonesin alkuperäiskirjan fanit ovat elokuvan ilmestymisestä lähtien osoittaneet pettymystään sille, kuinka paljon Miyazaki otti vapauksia. Itselleni kirja ei ole tuttu, joten en osaa siihen ottaa sen kummemmin kantaa. Mielestäni Liikkuvan linnan käsikirjoitus on ajoittain hieman kömpelö. Erityisesti koko sotaan liittyvä kuvio on tönkösti istutettu mukaan. Sen kautta pasifisti-Miyazaki sanoo jälleen paljon sodan järjettömyydestä, mutta sodan motiivit ja osapuolet jäävät aika löyhiksi. Vielä toisella katselukerralla Liikkuva linna sai välillä rapsuttelemaan päätä, että mitäs tässä nyt oikein tapahtuu? Siinä, missä tämä päänrapsuttelu palkitaan muissa Ghibli-Miyazaki-yhteistöissä, itselleni ei vielä uusintakatselullakaan herännyt Liikkuvasta linnasta mitään vau-tunnetta.

Muuten pidän Liikkuvasta linnasta, ajoittain aika paljonkin. Kuten Ghibli-Miyazaki-yhteistyöltä voikin odottaa, on elokuva ihastuttavan mielikuvituksellinen. Tarinaan liittyy runsaasti fantasiaelementtejä, joita hyödynnetään toinen toistaan luovemmin tavoin. Miyazakin elokuviin perehtyneet voivat tunnistaa paljon tuttuja piirteitä, lähtien veikeistä ja ajoittain häiritsevän näköisistä olennoista, joista osa on takuulla saanut lapsikatsojat valvomaan keskellä yötä. Miyazaki myös rakentaa tunnelmaa taidokkaasti, apunaan Joe Hisaishin säveltämät erittäin nätit ja lumoavat musiikit. Tietyt kauniit hetket ovat tehokkaassa kontrastissa synkkien ja karujen sotakuvausten kanssa. Sotakritiikin ohessa Miyazaki keskittyy myös elämän kauneuden kuvaamiseen, sekä tärkeään teemaan oman itsensä kauneuden löytämisessä.

Visuaaliselta anniltaan Liikkuva linna on puhdasta silmäkarkkia. Animaatiojälki on henkeäsalpaavan upeaa. Seasta ei löydy yhtäkään heikompaa tai hätäisesti piirrettyä otosta, vaan jokaiseen kuvaan on panostettu runsaasti. Sen lisäksi, että hahmot ovat mainiosti luonnostellut ja liikkuvat sulavasti, taustat ovat toinen toistaan hienompia luomuksia, pullollaan kauniita värejä ja näyttäviä yksityiskohtia. Itse liikkuva linna on hurjan vaikuttava ilmestys. Pääasiassa käsin työstetyssä, mutta digitaalista apua hyödyntävässä kävelevässä rakennuksessa riittää ihmeteltävää. Ties mistä palikoista, mökeistä tykkeihin ja savupiipuista nostureihin koostuva liikkuva linna on tapahtumapaikan lisäksi myös yksi elokuvan merkittävistä hahmoista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

ハウルの動く城, 2004, Studio Ghibli, Mitsubishi, DENTSU Music And Entertainment, Nippon Television Network, Tohokushinsha Film Corporation, Tokuma Shoten, d-rights, Buena Vista Home Entertainment

Arvostelu: Finding Neverland - tarinan lähteillä (Finding Neverland - 2004)

FINDING NEVERLAND - TARINAN LÄHTEILLÄ

FINDING NEVERLAND

Ohjaus: Marc Forster

Pääosissa: Johnny Depp, Kate Winslet, Freddie Highmore, Dustin Hoffman, Julie Christie, Radha Mitchell, Nick Roud, Joe Prospero, Luke Spill, Mackenzie Crook, Kelly Macdonald, Angus Barnett, Toby Jones ja Ian Hart

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 7

Finding Neverland, Suomessa lisänimellä "tarinan lähteillä", perustuu Allan Kneen näytelmään The Man Who Was Peter Pan vuodelta 1998, joka puolestaan pohjautuu J. M. Barrien elämään ja hänen kirjoittamaansa näytelmään Peter Paniin (1904). Miramax hankki oikeudet Kneen näytelmään, David Magee ryhtyi kääntämään sitä elokuvakäsikirjoituksen muotoon ja Marc Forster pestattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät ja elokuvalle suunniteltiin ensi-iltaa syksylle 2003, mutta koska Universal Pictures julkaisi tuolloin oman Peter Pan -elokuvansa, studio vaati Miramaxia joko viivästämään julkaisua seuraavalle vuodelle tai poistamaan leffasta kaikki kohtaukset Peter Pan -näytelmästä. Miramax suostui ensimmäiseen ehtoon ja lopulta Finding Neverland - tarinan lähteillä sai maailmanensi-iltansa 4. syyskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten ja tasan 100 vuotta alkuperäisen Peter Pan -näytelmän saatua ensi-iltansa! Elokuva oli kehuttu menestys, joka sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miespääosa, sovitettu käsikirjoitus, lavastus, puvustus ja leikkaus), joista se voitti parhaan musiikin palkinnon, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus ja musiikki), sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naispääosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, maskeeraus ja musiikki). Itse katsoin Finding Neverlandin ensi kertaa vasta muutamia vuosia sitten ja pidin siitä paljon. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kirjoittaja James Barrien uusi näytelmä ei ole toivottu menestys, mikä lannistaa miehen. Kuitenkin kun hän tapaa Sylvia Llewelyn Daviesin ja tämän lapset, Barrie keksii kirjoittaa uuden koko perheen näytelmän pojasta, joka ei suostu kasvamaan aikuiseksi ja tämän seikkailuista Mikä-Mikä-Maassa.

Johnny Depp näyttelee sir James Matthew Barrieta, eli näytelmäkirjailija J. M. Barrieta, Peter Panin luojaa. Roolityöstään parhaan miespääosan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -ehdokkuudet napannut Depp istuu rooliin erittäin mainiosti, tehden hahmostaan lapsenmielisen ja leikkisän, mutta silti huomattavasti maltillisemman tapauksen kuin hänen merirosvokapteeni Jack Sparrow -hahmonsa vuotta aiemmin ilmestyneessä Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous -seikkailuelokuvassa (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003). Barrie on mielenkiintoinen henkilö ja Depp tuo tämän monenlaiset puolet onnistuneesti esille.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Radha Mitchell Barrien vaimona Maryna, Dustin Hoffman Barrien näytelmien tuottajana Charles Frohmanina, Kate Winslet Barrien kohtaamana, vastikään leskeksi jääneenä Sylvia Llewelyn Daviesina, Freddie Highmore, Nick Roud, Joe Prospero ja Luke Spill tämän lapsina, Peterinä, Georgena, Jackina ja Michaelina, sekä Julie Christie poikien isoäitinä, Sylvian äitinä Emma du Maurierina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan onnistuneesti. Winslet on erittäin mainio Sylviana, joka yrittää toipua miehensä kuolemasta ja hoitaa neljää lastaan. Lapsista parhaiten onnistuu nuori Highmore Peterinä, joka tietty toimii innoittajana Barrien uuden näytelmän päähenkilölle. Depp oli niin vaikuttunut Highmoren suorituksesta, että kun Tim Burton etsi Jali ja suklaatehdas -elokuvansa (Charlie and the Chocolate Factory - 2006) nimikkohahmolleen lapsinäyttelijää, Depp suositteli Highmorea ja Burton uskoi konkarin sanaa. Christie on erinomainen tiukkana isoäitinä, Mitchellin jäädessä hieman varjoon Barrien toistuvasti unohtamana vaimona. Hoffmanin rooli jää myös varsin pieneksi, mutta on hupaisaa, että hänet nähdään jo toistamiseen Peter Paniin liittyvässä elokuvassa, Hoffmanin näyteltyä pahaa merirosvokapteeni Koukkua Steven Spielbergin elokuvassa Hook - Kapteeni Koukku (Hook - 1991).

Finding Neverland - tarinan lähteillä on yhä uusintakatselulla ja 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen äärimmäisen ihastuttava, liikuttava ja mielenkiintoinen tarina yhden viime vuosisadan rakastetuimman sadun synnystä - ainakin filmin mukaan. Se lumoaa heti mukaansa ja pitää hyvin katsojasta kiinni lopputeksteihin asti. On kiinnostavaa seurata Barrien elämää, kuinka tämä aluksi harmittelee viimeisimmän näytelmänsä huonoa menestystä ja sitten Llewelyn Daviesit tavatessaan saa hurjan inspiraation puuskan uuteen kertomukseensa. On hauskaa ja kekseliästä, kuinka erilaiset tutut Peter Pan -jutut löytävät muotonsa, usein sattumalta. Kun tiukka rouva du Maurier toruu lapsenlapsiaan henkari kädessään, Barrie näkee hetkellisesti katalan roiston koukku kätensä tilalla.

Vaikka elokuva onkin periaatteessa puhdas draama, joka sijoittuu yli sadan vuoden taakse, siinä vallitsee ihanan taianomainen ja satumainen henki. Kun Barrie leikkii Sylvian lasten kanssa, kohtaukset esitetään puoliksi todellisessa maailmassa, perheen kotona ja pihalla, ja puoliksi heidän kuvittelemassaan satumaassa, vaikkapa merirosvolaivassa. Kun tarina ja ilmapiiri vievät näin mainiosti mukanaan, hahmojen koettelemukset - niin hyvässä kuin pahassa - iskevät lujaa katsojan tunteisiin. Pahimmassa tapauksessa katsojan on viimeisen puolituntisen aikana saada mitään selvää tapahtumista, surun ja onnen kyynelten peittäessä silmät. Tunnin ja kolmen vartin kesto kulkee kuin siivillä ja Finding Neverlandin katsoo erittäin mielellään uudelleenkin.

Elokuvan on ohjannut Marc Forster, jonka epätasaiseen filmografiaan on vuosien varrella kuulunut muun muassa James Bond -leffa Quantum of Solace (2008), zombiraina World War Z (2013) ja suloinen Risto Reipas ja Nalle Puh (Christopher Robin - 2018). Finding Neverland - tarinan lähteillä saattaa jopa olla Forsterin paras työ. Forster tanssahtelee taitavasti todellisen maailman ja sadun rajamaastossa. David Mageen kirjoittama käsikirjoitus on myös onnistunut. Elokuva on taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu. Mukana on muutamia hetkiä, joissa siirrytään erittäin komeasti eri tapahtumapaikkojen välillä. Lavastus- ja puvustustiimit tekevät hienoa työtä herättäessään vuonna 1904 takaisin henkiin. Tehosteet ovat kelvolliset ja äänimaisema oivallisesti kasattu. Jan A. P. Kaczmarekin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla nätisti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Finding Neverland, 2004, Miramax, FilmColony, Keylight Productions

Arvostelu: AVP: Alien vs. Predator (2004)

AVP: ALIEN VS. PREDATOR

Ohjaus: Paul W. S. Anderson

Pääosissa: Sanaa Lathan, Raoul Bova, Lance Henriksen, Ewen Bremner, Colin Salmon, Tommy Flanagan, Agathe de La Boulaye, Sam Throughton, Joseph Rye, Petr Jákl, Tom Woodruff Jr. ja Ian Whyte

Genre: toiminta, jännitys, seikkailu, scifi

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia - Extended Version: 1 tunti 43 minuuttia - Unrated Version: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Sigourney Weaverin tähdittämä scifikauhuelokuva Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1979) ja Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä scifitoimintaelokuva Predator - saalistaja (Predator - 1987) olivat kehuttuja menestyksiä, joita seurasi useita jatko-osia. Näistä avaruushirviöistä tehtiin myös muita oheistuotteita, kuten leluja, pelejä ja sarjakuvia, joista osassa Alien ja Predator päätyivät taistelemaan toisiaan vastaan ja tämän idean fanit ottivat avosylein vastaan. 1990-luvulla alkuperäisen Alienin ohjaaja Ridley Scott ja sen jatko-osan Aliens - paluun (Aliens - 1986) ohjaaja James Cameron ryhtyivät yhteistuumiin suunnittelemaan uutta elokuvaa aiheesta, mutta Alienin ja Predatorin elokuvaoikeudet omistavat 20th Century Fox -yhtiö torjuikin kahden konkarin ideat ja ilmoitti tekevänsä elokuvan huippusuositun Alien versus Predator -sarjakuvan (1989) pohjalta. Elokuva oli ollut kehitteillä jo kymmenen vuoden ajan, mutta vasta kun ohjaaja Paul W. S. Anderson hyppäsi mukaan ideoidensa kanssa, tuotanto lähti tosissaan rullaamaan. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2003 ja lopulta AVP: Alien vs. Predator sai maailmanensi-iltansa 12. elokuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta se sai nuivan vastaanoton avaruushirviöiden faneilta muun muassa alhaisemman ikärajan takia, minkä lisäksi kriitikot lyttäsivät leffan. Itselleni AVP: Alien vs. Predator on kuitenkin hieman hassusti jopa aika tärkeä elokuva. Se oli ensikosketukseni Alienin ja Predatorin maailmoihin. Näin leffan kenties liian nuorena suunnilleen viitisentoista vuotta sitten, kun serkkuni puhuivat elokuvasta ja vierestä keskustelua kuunneltuani tulin siihen lopputulokseen, että minun olisi pakko nähdä tämä kahden avaruusmölliäisen yhteenotto. Katsoimmekin filmin heti ja ala-asteikäinen meikäläinen oli täysin myyty. Vuosien varrella fiilikseni elokuvaa kohtaan ovat kuitenkin ailahdelleet ja pisteeni ovat kyllä roimasti tippuneet alkuperäisistä korkeuksista. Kun huomasin AVP: Alien vs. Predatorin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa elokuvan pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Weyland-yhtiö lähettää ryhmän tutkimaan Antarktiksella havaittua mystistä lämpöjälkeä. Paikan päällä, yli kilometrin jään alta löytyvässä pyramidissa ryhmä saa kauhukseen huomata joutuneensa kahden avaruusolentolajin ikiaikaisen sodan keskelle.

Keskelle Antarktiksen jäätikköä yllättäen syntynyttä lämpöjälkeä tutkimaan lähtee Alien-elokuvista tutun Weyland-yhtiön kasaama ryhmä tutkijoita, selviytymisoppaita, turvamiehiä ja muita. Porukkaan kuuluvat muun muassa Aliens - paluussa ja Alien³:ssa (1992) Bishop-androidia esittäneen Lance Henriksenin näyttelemä yhtiön johtaja, herra Weyland itse, oppaana toimiva Lex (Sanaa Lathan), arkeologi Sebastian (Raoul Bova) apulaisensa Thomasin (Sam Throughton) kanssa, tutkija Miller (Ewen Bremner), asemiehet Stafford (Colin Salmon), Verheiden (Tommy Flanagan), Rousseau (Agathe de La Boulaye) ja Stone (Petr Jákl), sekä poraaja Quinn (Carsten Norgaard). Paria poikkeusta lukuun ottamatta hahmot jäävät yksiulotteisiksi tyypeiksi, joista monet on kirjoitettu mukaan ihan vain alienien tai predatorien uhreiksi. Hieman pahvisenakin joukko koostuu tarpeeksi tykättävistä persoonista, jotta heidän haluaa nähdä pääsevän pakoon, kun tutkimuskohteen todellinen luonne paljastuu. Näyttelijät hoitavat hommansa ihan kelvollisesti, mutta ei yksikään erityistä vaikutusta tee. Lathan pärjää toimivasti Lexinä, järjen ääntä yrittävänä oppaana, joka on selvästi kirjoitettu Alien-elokuvista tutun Sigourney Weaverin esittämän Ripleyn pohjalta.

     Mutta katsojaahan totta kai kiinnostavat tässä leffassa eniten ne nimikkomonsterit. Parissa varsinaisessa Alien-elokuvassakin kyseistä liskomaista hirviötä esittänyt Tom Woodruff Jr. ja kaikkia leffan predatoreja esittävä ja samalla elokuvadebyyttinsä tekevä Ian Whyte ovat varmasti hikoilleet olioasuissaan oikein antaumuksella. Onkin muuten aivan mahtavaa, että olennot päätettiin pääasiassa toteuttaa asuin, sillä sen avulla elokuva on vanhentunut paremmin kuin jos oliot olisi kyhätty tuohon aikaan kovassa nousussa, mutta silti aika hataralla pohjalla olleiden tietokonetehosteiden varassa. Selviä digialieneita mahtuu myös mukaan, mutta niitä hyödynnetään aika säästeliäästi silloin, kun kyseisiä otoksia ei ole saanut aikaan näyttelijällä tai nukella. Pääasiassa ikonisten avaruushirviöiden toteutus on upeaa jälkeä ja kun ne lyödään noin puolen välin paikkeilla vihdoin samaan aikaan ruutuun, olentojen faneilta pääsee väkisinkin innostunut vinkaisu.

AVP: Alien vs. Predator on tosiaan minulle ehkä hieman kummallisesti todella nostalginen elokuva ja minun on vaikea suhtautua siihen täysin objektiivisesti. En todellakaan pidä sitä maailman kovimpana juttuna kuten vuosia sitten, mutta tunteeni elokuvaa kohtaan vaihtelevat suunnilleen joka katselulla. Toisinaan pidän sitä aika heikkona popcorn-viihteenä, joskus taas mainettaan parempana monsteripläjäyksenä. Tämänkertainen katselukerta kallistui jälkimmäiseen suuntaan. Ei AVP: Alien vs. Predator mikään kovin ihmeellinen elokuva ole, eikä se pääse millään kahden ensimmäisen Alien-leffan tai alkuperäisen Predator - saalistajan fantastiselle tasolle, mutta on se sentään kirkkaasti parempi kuin sitä edeltänyt kaamea Alien - ylösnousemus (Alien Resurrection - 1997), sekä tämän surkea jatko-osa Aliens vs. Predator 2 (Aliens vs. Predator: Requiem - 2007), josta kuitenkin puhutaan joskus toiste enemmän.

Kyseessä on passeli viihde-elokuva, joka pitää menevästi mukanaan läpi vähän päälle puolentoista tunnin kestonsa. Leffa rakentaa jännitettä paikoitellen pätevästi, kun tutkimusryhmä saapuu Antarktikselle selvittämään lämpöjäljen saloja. Seassa on ihan aitoa yritystä luoda kauhun tunnetta, vaikka aika ajoin meno lipsahtelee liikaa turhien kovaäänisten äkkisäikäytysten varaan. Nimikkohirviöt saavat varsin tasaisesti ruutuaikaa ja kummatkin ovat mielestäni tarpeeksi paljon esillä - ei liikaa, mutta ei myöskään liian vähän. Tutkijoiden kohtaamiset näiden olentojen kanssa ovatkin oivaa seurattavaa ja kohtauksissa sulautetaan hyvin yhteen juttuja kummankin monsterin omista leffasarjoista, joskin Alien-elokuvat tuntuvat olevan selvästi isommin edustettuna. Oman lisänsä jännitykseen tuo pyramidin kekseliäs muuttuva-labyrinttimäinen luonne, jossa sen seinät avautuvat ja sulkeutuvat tasaisin väliajoin, erottaen hahmoja toisistaan ja saaden katsojan varpailleen siitä, kumpi mörökölli seuraavassa huoneessa odottaa. Lisäksi pidän kovasti siitä, kuinka elokuvassa yritetään rakentaa pitkäaikaista historiaa alienien ja predatorien väliselle sodalle ja kuinka ihmiset linkittyvät siihen. Tämä ei ihan istu hirviöiden omien elokuvien logiikkaan, mutta toimii tässä omassa pikkujatkumossaan.

Jos jossain leffa kuitenkin tuottaa pettymyksen, niin siinä, kun nämä nimikkomonsterit pistetään vihdoin vastakkain. Vaikka on todella siistiä nähdä alien ja predator samaan aikaan ruudulla ja vieläpä näin upeasti toteutetusti, niin hirviöiden aloittaessa matsinsa, ei meno ole niin mageeta ja eeppistä kuin voisi toivoa. Tähän vaikuttaa toimintakohtausten ajoittain kömpelö toteutus. On takkuilevaa hidastuskuvaa, liian lähelle näyttelijöitä menevää heiluvaa kameraa ja silppuavaa leikkausta, josta on välillä vaikea saada selvää, että kuka nyt lyökään ja ketä. Pari ihan toimivaa käsirysyä ja päräyttävää hetkeä on mukana, mutta en ihmettele, että juuri tällä saralla ihmisiltä löytyi valituksen aihetta. Predatorin kanssa tehdään myös leffan loppupäässä ratkaisu, joka ei varmasti miellytä monia. Toisaalta se syö hirviön uhkaavuutta roimasti, mutta samalla sopii hahmoon liittyvään kulttuuriin kunnioituksesta sotureiden välillä.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Paul W. S. Anderson, joka oli tuohon aikaan tunnettu lähinnä videopelileffoistaan Mortal Kombat (1995) ja Resident Evil (2002), mutta jonka aiempi scifikauhuilu, Alien - kahdeksannesta matkustajasta paljon lainaillut Viimeinen horisontti (Event Horizon - 1997) oli selvästi se leffa, jolla Anderson voitti pestinsä tästä filmistä. Anderson on mielestäni parhaimmillaankin aika keskinkertainen elokuvantekijä, mutta AVP: Alien vs. Predatorissa hän suoriutuu tarpeeksi mallikkaasti. Hän selvästi yrittää kovasti ja aika ajoin onnistuukin mukiinmenevästi. Visuaalisesti AVP: Alien vs. Predator on kestänyt yllättävänkin hyvin aikaa. Toimintakohtaukset ovat tosiaan aika hektisiä tekniseltä toteutukseltaan, mutta leffaan mahtuu kuitenkin paljon todella näyttäviä otoksia ja ovelia kuvakulmia. Valaisua hyödynnetään tehokkaasti ja etenkin yhdessä kuvassa pimeydestä hiljalleen esiin hiipivä xenomorph on komea näky kaikessa hyytävyydessään. Pyramidin lavasteet ovat erinomaiset, sisältäen veikeästi vivahteita eri kulttuureista, sekä jylhiä patsaita ja muita koristeita monstereista. Puvustajat ja maskeeraajat ovat tehneet hyvää työtä ja äänimaailmakin on pääasiassa hyvin työstetty. Harald Kloserin säveltämät musiikit ovat mainiot ja nekin pitävät sisällään pieniä vaikutteita Alienien ja Predatorien sävelmistä.

Elokuvasta on olemassa kolme eri leikkausversiota; alkuperäinen teattereissa julkaistu versio, sekä pari pidennettyä versiota. Niistä ensimmäisessä nähdään vaihtoehtoinen alku, mutta jälkimmäinen on noin kahdeksan minuuttia pidempi ja sisältää pidennettyjä kohtauksia, hieman lisättyä dialogia, sekä muutamia väkivaltaisempia hetkiä. Versio on huomattavasti alkuperäistä teatterileikkausta verisempi, joten suosittelenkin leikkauksista juuri tätä kaikista pisintä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

AVP: Alien vs. Predator, 2004, Twentieth Century Fox, Davis Entertainment, Brandywine Productions, Lonlink Productions, Stillking Films, Kut Productions, Studio Babelsberg, Inside Track Films, Charenton Productions Limited, Impact Pictures

Arvostelu: Collateral - väärä aika väärä paikka (Collateral - 2004)

COLLATERAL - VÄÄRÄ AIKA VÄÄRÄ PAIKKA

COLLATERAL

Ohjaus: Michael Mann

Pääosissa: Jamie Foxx, Tom Cruise, Jada Pinkett Smith, Mark Ruffalo, Peter Berg, Bruce McGill, Irma P. Hall, Barry Shabaka Henley, Klea Scott, Emilio Rivera, Javier Bardem ja Jason Statham

Genre: trilleri, toiminta

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 16

Collateral, suomalaiselta lisänimeltään Väärä aika väärä paikka, on Michael Mannin ohjaama toimintatrilleri. Stuart Beattie sai idean elokuvaan jo 17-vuotiaana, ollessaan taksin kyydissä ja pohtiessaan, mitä jos joku taksikuski kyyditsisi tietämättään tappajaa. Beattie esitteli "The Last Domino" -työnimellä kulkeneen ideansa tuottajakaverilleen Julie Richardsonille, joka taas vei idean eteenpäin Frank Darabontin perustamalle Edge City -yhtiölle. Yhtiöllä kiinnostuttiin elokuvasta, mutta kun HBO (jolle Edge City tuotti elokuvia) kieltäytyi projektista, se päätyi DreamWorksille, missä siitä innostuttiin. Alun perin ohjaajaksi oli ehdolla muun muassa Mimi Lederiä ja Fernando Meirellesiä, kunnes pestiin valittiin Michael Mann. Pääosiin taas kaavailtiin ensiksi Russell Crowea ja Adam Sandleria, mutta kumpikin jätti projektin ja lopulta rooleihin palkattiin Tom Cruise ja Jamie Foxx. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2003 ja lopulta Collateral - väärä aika väärä paikka sai maailmanensi-iltansa 2. elokuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka keräsi paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva sai myös parhaan miessivuosan ja leikkauksen Oscar-ehdokkuudet, parhaan miessivuosan Golden Globe -ehdokkuuden, sekä parhaan ohjauksen, käsikirjoituksen, miessivuosan, leikkauksen ja äänen BAFTA-ehdokkuudet ja parhaan kuvauksen BAFTA-palkinnon. Itse näin Collateralin jo hyvin nuorena ja pidin siitä paljon. Olen katsonut sen kerran tai pari uudestaan ja nyt kun huomasin elokuvan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla myös arvostella sen.

Taksikuski Max saa eräänä yönä kyytiinsä Vincentin, joka tarjoaa hänelle mojovaa rahasummaa sitä vastaan, että Max kyyditsee ainoastaan Vincentiä läpi yön, kun tämä hoitaa bisneksiään. Kun Maxille selviää, että Vincentin bisnekset liittyvät ihmisten murhaamiseen, alkaa kyyti, josta vaikuttaisi olevan mahdotonta päästä pois.

Jamie Foxx nähdään Maxina, joka on työskennellyt taksikuskina yli vuosikymmenen, samalla haaveillen omasta limusiiniyhtiöstään. Tom Cruise taas näyttelee Vincentiä, palkkatappajaa, joka eräänä yönä sattuu hyppäämään juuri Maxin kyytiin, hoitaessaan tappokeikkaa Los Angelesissa. Pian käy selväksi, että Max on panttivanki omassa taksissaan, Vincentin uhkaillessa ja kiristäessä häntä toimimaan hänen henkilökohtaisena kuljettajanaan läpi yön. Asetelma on trillerille mitä erinomaisin ja nämä kaksi hahmoa ovat niin vakuuttavasti kirjoitettuja kuin myös näyteltyjä. Foxx tekee yhden uransa parhaista töistä Maxina, joka ryhtyy vähitellen keräämään rohkeuttaan elämänsä hurjimman kyydin aikana. Foxx sai suorituksellaan jopa parhaan miessivuosan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -ehdokkuudet ja vaikka hän hävisikin niistä jokaisen, ei tuo tainnut painaa miehen mieltä, sillä samoissa gaaloissa hän onnistui nappaamaan parhaan miespääosan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot työstään Ray-elokuvassa (2004). Cruise taas tekee yhden oman elokuvauransa poikkeuksellisimmista rooleista. Pääasiassa sankaritonttia hoitava Cruise on yllättävänkin toimiva valinta pahiksen osaan. Collateral taitaakin olla ainoa elokuva, jossa Cruisen jahdatessa hahmoja ase kourassaan, katsoja ei kannusta häntä onnistumaan, vaan hänen kohteitaan selviytymään.

     Elokuvassa nähdään myös Mark Ruffalo ja Peter Berg etsivinä Fanningina ja Weidnerinä, Jada Pinkett Smith asianajaja Anniena, Bruce McGill FBI-agentti Pedrosana, Irma P. Hall Maxin äitinä, Javier Bardem rikollispomo Felixinä, sekä Jason Statham pienessä roolissa heti elokuvan alussa miehenä, joka antaa Vincentille hänen työnkuvansa sisältävän laukun. Statham on myöhemmin haastatteluissa todennut kyseessä olevan Frank Martin, hänen roolihahmonsa Transporter-elokuvissa (2002-2015). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat mainiosti rooleistaan, etenkin Ruffalo ja Pinkett Smith.

Collateral - väärä aika väärä paikka sen kuin paranee iän ja uudelleenkatselujen myötä. Heat - ajojahdin (Heat - 1995) ohjaajana parhaiten tunnettu Michael Mann osoittaa lahjakkuutensa toimintatrillerien saralla tässäkin ja tarjoaa jännittävän ja vangitsevan parituntisen, jonka parissa ei aika käy pitkäksi. Elokuva nappaa heti mukaansa Los Angelesin yöelämään ja Maxin taksin kyytiin, ja kun Vincent hyppää sekaan, sekä paljastaa todelliset kyntensä, alkaa aivan mahtava ajomatka. Kuten tulikin jo sanottua, leffan premissi on loistava ja siitä on saatu kypsyteltyä sitäkin parempi lopputulos. Elokuva kasvattelee jännitystään erinomaisesti läpi kestonsa, muuttuen finaaliaan kohti jopa piinaavan tiivistunnelmaiseksi. Sekaan mahtuu useita väkeviä kohtauksia, oli kyse sitten pääkaksikon välisen jännitteen kulkemisesta vuoristoratamaisesti tai räiskyvistä toimintakohtauksista, Vincentin päästessä kunnolla irti. Nämä väkivallan purkaukset vain saavat katsojan jännittämään enemmän Maxin selviytymisen puolesta.

Elokuva on jo pintapuoleisesti todella onnistunut juonta, ohjausta, näyttelijöitä ja tunnelmaa myöten, mutta se nousee vielä korkeammalle tasolle hiljalleen avautuvien syvempien puoltensa ansiosta. Maxin ja Vincentin kohtaaminen ei jää pelkäksi intensiiviseksi jännitysnäytelmäksi, vaan yhteinen matka avaa kummastakin asioita niin katsojille kuin myös toisilleen ja jopa itselleen. Ampumiset, takaa-ajot ja sen sellaiset ovat kyllä koukuttavaa katseltavaa, mutta elokuvan parasta antia ovat näiden kahden erilaisen miehen keskustelut taksimatkan aikana. Meno käy jopa ajoittain todella filosofiseksi, kun Max ja Vincent pohtivat palkkatappajan työtä, kilpailevien roistojen tappamisen moraalisia puolia, sekä jopa yksittäisten ihmisten merkityksestä ja merkityksettömyydestä järjettömän valtavassa universumissa. Näihin kahteen hahmoon kiintyy hyvin eri tavoin ja kun heidän matkansa viedään vihdoin päätökseensä, on tunne lopputekstien aikana monimutkikas ja haikea.

Michael Mann rakentaa ilmapiiriä fantastisesti, pitäen tiukasti katsojastaan kiinni läpi elokuvan. Ja kun Mann on ohjaksissa, voi myös olla varma, että leffa näyttääkin hyvältä. Collateral - väärä aika väärä paikka on todella tyylikkäästi kuvattu ja yöllinen Los Angeles näyttää kertakaikkiaan upealta. Leikkaus on taidokasta ja lavasteet ja puvut oivalliset. Äänimaailma on hyvin rakennettu tehosteita ja James Newton Howardin tunnelmallisesti maalailevia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Collateral, 2004, Paramount Pictures, Dreamworks Pictures, Edge City, Parkes/MacDonald Image Nation