The Legend of Korra, kausi 1: Ilma (The Legend of Korra - Book One: Air - 2012) - sarja-arvostelu

THE LEGEND OF KORRA - KAUSI 1: ILMA

THE LEGEND OF KORRA - BOOK ONE: AIR

Luojat: Michael Dante DiMartino ja Bryan Konietzko

Näyttelijät: Janet Varney, David Faustino, P. J. Byrne, J. K. Simmons, Seychelle Gabriel, Mindy Sterling, Kiernan Shipka, Steve Blum, Dee Bradley Baker, Logan Wells, Darcy Rose Byrnes, Lance Henriksen, Daniel Dae Kim ja Clancy Brown

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, toiminta, komedia

Jaksomäärä: 12

Jakson kesto: noin 23 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 36 minuuttia

Ikäraja: 6

Maa. Tuli. Ilma. Vesi.

Michael Dante DiMartinon ja Bryan Konietzkon luoma animoitu fantasiasarja Avatar (Avatar: The Last Airbender - 2005-2008) oli ylistetty menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Alun perin työnimellä "Avatar: Legend of Korra" käynnistyneen projektin oli tarkoitus olla pelkkä yhden kauden mittainen minisarja. Ideat kuitenkin paisuivat tekijäkaksikon mielessä ja lopulta he saivat Nickelodeon-kanavan suostumaan isompaan sarjaan, vaikka aluksi kanava oli huolissaan, että naispäähenkilöllä sarja ei saisi korkeita katsojalukuja. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animaattorit kävivät töihin, kun sarja kulki vielä nimellä "The Last Airbender: Legend of Korra" ja lopulta ytimekkäämmin ihan vain The Legend of Korra alkoi pyöriä televisioissa huhtikuussa 2012. Itse katsoin lapsena alkuperäistä Avataria ja pidin siitä valtavan paljon. Ennen Netflixin näyteltyä versiota katsoin sarjan vihdoin alusta loppuun ja se nousi edelleen suosikkisarjojeni joukkoon. Kun pääsin kuulemaan sarjan musiikkeja livekonsertissa Helsingin Jäähallissa ja nyt kun sekä uusi animaatioelokuva Avatar Aang: The Last Airbender (2026), kuten myös uusi animaatiosarja Avatar: Seven Haves ovat tulossa, päätin vihdoin katsoa myös The Legend of Korran.

On kulunut 70 vuotta siitä, kun avatar Aang päihitti Tulen valtiaan Ozain ja palautti rauhan maailmaan. Aangin kuoltua on syntynyt uusi avatar, vedentaitaja nimeltä Korra. Teini-ikäisenä Korra matkustaa Republic Cityyn, oppimaan ilmantaitoa Aangin pojalta, kun hän kohtaa Ekvalistit ja heitä johtavan Amonin, joka osaa poistaa ihmisiltä kyvyn hallita elementtejä.

The Legend of Korra ei tosiaan jatka avatar Aangin ja tämän kavereiden seikkailuja, vaikka hahmot esiintyvätkin avauskaudella muutamassa takaumassa. Kuten jo alkuperäissarja Avatarissa kävi selväksi, uusi avatar syntyy, kun edellinen on kuollut. Aang on siis valitettavasti jo menehtynyt tämän sarjan alussa ja uusi avatar on syntynyt vesiheimoon. Tämä Korra-tyttö (äänenä Janet Varney) on seikkailunhaluinen nuorukainen, joka on teini-ikään mennessä onnistunut jo oppimaan tulen ja maan veden lisäksi, mutta rauhallisuutta vaativa ilma tuottaa hänelle yhä suuria vaikeuksia. Korra on tykättävä uusi avatar, jonka seikkailuun lähtee ihan mielellään, vaikkei hänelle olekaan asetettu samanlaista selvää missiota, kuten edeltäjälleen, jonka vastuulla oli koko maailman pelastaminen.

     Muita hahmoja sarjassa ovat Aangin poika Tenzin (J. K. Simmons), hänen vaimonsa Pema (Maria Elizabeth Sheldon Bamford), heidän lapsensa Meelo (Logan Wells), Jinora (Kiernan Shipka) ja Ikki (Darcy Rose Byrnes), tulentaitajaveljekset Mako (David Faustino) ja Bolin (P. J. Byrne), Makon tyttöystävä Asami (Seychelle Gabriel), Tophin tytär, päällikkö Beifong (Mindy Sterling), poliitikko Tarrlok (Dee Bradley Baker), sekä Amon (Steve Blum), joka pitää elementtien hallitsijoita ja erityisesti avataria tavan kansan sortajina ja johtaakin Ekvalisteiksi kutsuttua ryhmää, joka aikoo poistaa kaikilta kyvyn hallita elementtejä. Amon on mielenkiintoinen pahis, sillä tämän pointtia voi jopa ymmärtää, eikä hän vaikuta vain haluavan hallita maailmaa. Muuten sivuhahmot ovat aika unohdettavia tyyppejä, eivätkä vaikkapa tulentaitajaveljekset Mako ja Bolin tarjoa samanlaista lisäystä päätrioon avatarin rinnalle kuin alkuperäissarjan sisarukset Katara ja Sokka.

Valitettavasti The Legend of Korra ei ainakaan ensimmäisellä tuotantokaudellaan onnistunut tekemään erityisempää vaikutusta ja se jäi kauas alkuperäisen Avatarin mestarillisuudesta. Ja ei, kyse ei ole siitä, että näin miehenä en haluaisi katsoa naispuolisen sankarin seikkailuja, kuten Nickelodeonilla pelättiin. Korra on oiva päähenkilö ja mukavan erilainen kuin Aang, joka pakoili aluksi suurta vastuutaan, mutta otti itseään niskasta kiinni opetellakseen loput elementit ja pelastaakseen maailman diktaattorimaiselta Ozailta. Ongelma on lähinnä siinä, että The Legend of Korran tarina ei yksinkertaisesti ole läheskään niin mukaansatempaava ja koukuttava kuin Avatarin. Tähän vaikuttaa erityisesti se, että siinä missä Avatarissa katsoja oli heti perillä siitä, mikä oli vaakalaudalla ja mikä Aangin kohtalo on, nyt rauhan aikana Korralle ei saada uutena avatarina laadittua selvää tehtävää ja tarkoitusta. Toki hiljalleen esiin nousee Amon ja hänen joukkonsa, jotka luovat kiinnostavan moraalisen pohdinnan elementtien taitajien ja tavallisen kansan vastakkainasettelusta, mutta eipä tässäkään mennä sellaisiin syvyyksiin kuin Avatar meni kypsien teemojensa parissa. Vielä kun suuri osa kaudesta käytetään kisoihin eri elementintaitajien kesken, sekä romanttiseen neliödraamaan Korran, Bolinin, Makon ja Asamin välillä, kausi lipsuu vähän väliä tylsemmille laduille, kadottaen jännitteen. 

Jos jotain pidin erityisen mielenkiintoisena The Legend of Korrassa, niin sitä miten sarja käsittelee tuttua maailmaansa. Yleensä fantasiatarinoissa nämä maailmat eivät kehity ja vaikkapa J. R. R. Tolkienin kertomuksissa Keski-Maa pysyy samanlaisena vuosituhannesta toiseen. The Legend of Korrassa on kuitenkin päätetty lähestyä kulunutta aikaa realistisemmasta vinkkelistä. Kuten tosielämässä maailma on muuttunut villisti 70 vuodessa, myös tässä tämä satumaailma on kokenut reippaita muutoksia. Maailma on yhä tunnistettavissa, mutta esimerkiksi teknologian kanssa on tehty reippaita hyppyjä eteenpäin. Jos itse tarinaan olisi panostettu samalla lailla kuin tämän maailman kehittämiseen, voisi The Legend of Korra päästä lähelle Avatarin loistoa, mutta tällaisenaan se jää harmillisen keskiverroksi jatkotarinaksi, joka ei edes juuri innosta katsomaan lisää.

Visuaalisesti The Legend of Korra toimii kuitenkin oivallisesti. Piirrosjälki näyttää hyvältä ja hahmot liikkuvat sulavasti, etenkin toimintakohtausten aikana. Taustat ovat usein pullollaan yksityiskohtia, oli kyse sitten näteistä luontomaisemista tai edellisen sarjan lokaatioita modernimmasta Republic Citystä. Myös värien ja varjojen käyttö on pätevää. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja Benjamin Wynnin säveltämät musiikit säestävät seikkailua menevästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.4.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org

The Legend of Korra, Yhdysvallat, 2012-2014, Nickelodeon Animation Studios, Ginormous Madman

Arvostelu: AVP: Alien vs. Predator (2004)

AVP: ALIEN VS. PREDATOR

Ohjaus: Paul W. S. Anderson

Pääosissa: Sanaa Lathan, Raoul Bova, Lance Henriksen, Ewen Bremner, Colin Salmon, Tommy Flanagan, Agathe de La Boulaye, Sam Throughton, Joseph Rye, Petr Jákl, Tom Woodruff Jr. ja Ian Whyte

Genre: toiminta, jännitys, seikkailu, scifi

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia - Extended Version: 1 tunti 43 minuuttia - Unrated Version: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Sigourney Weaverin tähdittämä scifikauhuelokuva Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1979) ja Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä scifitoimintaelokuva Predator - saalistaja (Predator - 1987) olivat kehuttuja menestyksiä, joita seurasi useita jatko-osia. Näistä avaruushirviöistä tehtiin myös muita oheistuotteita, kuten leluja, pelejä ja sarjakuvia, joista osassa Alien ja Predator päätyivät taistelemaan toisiaan vastaan ja tämän idean fanit ottivat avosylein vastaan. 1990-luvulla alkuperäisen Alienin ohjaaja Ridley Scott ja sen jatko-osan Aliens - paluun (Aliens - 1986) ohjaaja James Cameron ryhtyivät yhteistuumiin suunnittelemaan uutta elokuvaa aiheesta, mutta Alienin ja Predatorin elokuvaoikeudet omistavat 20th Century Fox -yhtiö torjuikin kahden konkarin ideat ja ilmoitti tekevänsä elokuvan huippusuositun Alien versus Predator -sarjakuvan (1989) pohjalta. Elokuva oli ollut kehitteillä jo kymmenen vuoden ajan, mutta vasta kun ohjaaja Paul W. S. Anderson hyppäsi mukaan ideoidensa kanssa, tuotanto lähti tosissaan rullaamaan. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2003 ja lopulta AVP: Alien vs. Predator sai maailmanensi-iltansa 12. elokuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta se sai nuivan vastaanoton avaruushirviöiden faneilta muun muassa alhaisemman ikärajan takia, minkä lisäksi kriitikot lyttäsivät leffan. Itselleni AVP: Alien vs. Predator on kuitenkin hieman hassusti jopa aika tärkeä elokuva. Se oli ensikosketukseni Alienin ja Predatorin maailmoihin. Näin leffan kenties liian nuorena suunnilleen viitisentoista vuotta sitten, kun serkkuni puhuivat elokuvasta ja vierestä keskustelua kuunneltuani tulin siihen lopputulokseen, että minun olisi pakko nähdä tämä kahden avaruusmölliäisen yhteenotto. Katsoimmekin filmin heti ja ala-asteikäinen meikäläinen oli täysin myyty. Vuosien varrella fiilikseni elokuvaa kohtaan ovat kuitenkin ailahdelleet ja pisteeni ovat kyllä roimasti tippuneet alkuperäisistä korkeuksista. Kun huomasin AVP: Alien vs. Predatorin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa elokuvan pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Weyland-yhtiö lähettää ryhmän tutkimaan Antarktiksella havaittua mystistä lämpöjälkeä. Paikan päällä, yli kilometrin jään alta löytyvässä pyramidissa ryhmä saa kauhukseen huomata joutuneensa kahden avaruusolentolajin ikiaikaisen sodan keskelle.

Keskelle Antarktiksen jäätikköä yllättäen syntynyttä lämpöjälkeä tutkimaan lähtee Alien-elokuvista tutun Weyland-yhtiön kasaama ryhmä tutkijoita, selviytymisoppaita, turvamiehiä ja muita. Porukkaan kuuluvat muun muassa Aliens - paluussa ja Alien³:ssa (1992) Bishop-androidia esittäneen Lance Henriksenin näyttelemä yhtiön johtaja, herra Weyland itse, oppaana toimiva Lex (Sanaa Lathan), arkeologi Sebastian (Raoul Bova) apulaisensa Thomasin (Sam Throughton) kanssa, tutkija Miller (Ewen Bremner), asemiehet Stafford (Colin Salmon), Verheiden (Tommy Flanagan), Rousseau (Agathe de La Boulaye) ja Stone (Petr Jákl), sekä poraaja Quinn (Carsten Norgaard). Paria poikkeusta lukuun ottamatta hahmot jäävät yksiulotteisiksi tyypeiksi, joista monet on kirjoitettu mukaan ihan vain alienien tai predatorien uhreiksi. Hieman pahvisenakin joukko koostuu tarpeeksi tykättävistä persoonista, jotta heidän haluaa nähdä pääsevän pakoon, kun tutkimuskohteen todellinen luonne paljastuu. Näyttelijät hoitavat hommansa ihan kelvollisesti, mutta ei yksikään erityistä vaikutusta tee. Lathan pärjää toimivasti Lexinä, järjen ääntä yrittävänä oppaana, joka on selvästi kirjoitettu Alien-elokuvista tutun Sigourney Weaverin esittämän Ripleyn pohjalta.

     Mutta katsojaahan totta kai kiinnostavat tässä leffassa eniten ne nimikkomonsterit. Parissa varsinaisessa Alien-elokuvassakin kyseistä liskomaista hirviötä esittänyt Tom Woodruff Jr. ja kaikkia leffan predatoreja esittävä ja samalla elokuvadebyyttinsä tekevä Ian Whyte ovat varmasti hikoilleet olioasuissaan oikein antaumuksella. Onkin muuten aivan mahtavaa, että olennot päätettiin pääasiassa toteuttaa asuin, sillä sen avulla elokuva on vanhentunut paremmin kuin jos oliot olisi kyhätty tuohon aikaan kovassa nousussa, mutta silti aika hataralla pohjalla olleiden tietokonetehosteiden varassa. Selviä digialieneita mahtuu myös mukaan, mutta niitä hyödynnetään aika säästeliäästi silloin, kun kyseisiä otoksia ei ole saanut aikaan näyttelijällä tai nukella. Pääasiassa ikonisten avaruushirviöiden toteutus on upeaa jälkeä ja kun ne lyödään noin puolen välin paikkeilla vihdoin samaan aikaan ruutuun, olentojen faneilta pääsee väkisinkin innostunut vinkaisu.

AVP: Alien vs. Predator on tosiaan minulle ehkä hieman kummallisesti todella nostalginen elokuva ja minun on vaikea suhtautua siihen täysin objektiivisesti. En todellakaan pidä sitä maailman kovimpana juttuna kuten vuosia sitten, mutta tunteeni elokuvaa kohtaan vaihtelevat suunnilleen joka katselulla. Toisinaan pidän sitä aika heikkona popcorn-viihteenä, joskus taas mainettaan parempana monsteripläjäyksenä. Tämänkertainen katselukerta kallistui jälkimmäiseen suuntaan. Ei AVP: Alien vs. Predator mikään kovin ihmeellinen elokuva ole, eikä se pääse millään kahden ensimmäisen Alien-leffan tai alkuperäisen Predator - saalistajan fantastiselle tasolle, mutta on se sentään kirkkaasti parempi kuin sitä edeltänyt kaamea Alien - ylösnousemus (Alien Resurrection - 1997), sekä tämän surkea jatko-osa Aliens vs. Predator 2 (Aliens vs. Predator: Requiem - 2007), josta kuitenkin puhutaan joskus toiste enemmän.

Kyseessä on passeli viihde-elokuva, joka pitää menevästi mukanaan läpi vähän päälle puolentoista tunnin kestonsa. Leffa rakentaa jännitettä paikoitellen pätevästi, kun tutkimusryhmä saapuu Antarktikselle selvittämään lämpöjäljen saloja. Seassa on ihan aitoa yritystä luoda kauhun tunnetta, vaikka aika ajoin meno lipsahtelee liikaa turhien kovaäänisten äkkisäikäytysten varaan. Nimikkohirviöt saavat varsin tasaisesti ruutuaikaa ja kummatkin ovat mielestäni tarpeeksi paljon esillä - ei liikaa, mutta ei myöskään liian vähän. Tutkijoiden kohtaamiset näiden olentojen kanssa ovatkin oivaa seurattavaa ja kohtauksissa sulautetaan hyvin yhteen juttuja kummankin monsterin omista leffasarjoista, joskin Alien-elokuvat tuntuvat olevan selvästi isommin edustettuna. Oman lisänsä jännitykseen tuo pyramidin kekseliäs muuttuva-labyrinttimäinen luonne, jossa sen seinät avautuvat ja sulkeutuvat tasaisin väliajoin, erottaen hahmoja toisistaan ja saaden katsojan varpailleen siitä, kumpi mörökölli seuraavassa huoneessa odottaa. Lisäksi pidän kovasti siitä, kuinka elokuvassa yritetään rakentaa pitkäaikaista historiaa alienien ja predatorien väliselle sodalle ja kuinka ihmiset linkittyvät siihen. Tämä ei ihan istu hirviöiden omien elokuvien logiikkaan, mutta toimii tässä omassa pikkujatkumossaan.

Jos jossain leffa kuitenkin tuottaa pettymyksen, niin siinä, kun nämä nimikkomonsterit pistetään vihdoin vastakkain. Vaikka on todella siistiä nähdä alien ja predator samaan aikaan ruudulla ja vieläpä näin upeasti toteutetusti, niin hirviöiden aloittaessa matsinsa, ei meno ole niin mageeta ja eeppistä kuin voisi toivoa. Tähän vaikuttaa toimintakohtausten ajoittain kömpelö toteutus. On takkuilevaa hidastuskuvaa, liian lähelle näyttelijöitä menevää heiluvaa kameraa ja silppuavaa leikkausta, josta on välillä vaikea saada selvää, että kuka nyt lyökään ja ketä. Pari ihan toimivaa käsirysyä ja päräyttävää hetkeä on mukana, mutta en ihmettele, että juuri tällä saralla ihmisiltä löytyi valituksen aihetta. Predatorin kanssa tehdään myös leffan loppupäässä ratkaisu, joka ei varmasti miellytä monia. Toisaalta se syö hirviön uhkaavuutta roimasti, mutta samalla sopii hahmoon liittyvään kulttuuriin kunnioituksesta sotureiden välillä.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Paul W. S. Anderson, joka oli tuohon aikaan tunnettu lähinnä videopelileffoistaan Mortal Kombat (1995) ja Resident Evil (2002), mutta jonka aiempi scifikauhuilu, Alien - kahdeksannesta matkustajasta paljon lainaillut Viimeinen horisontti (Event Horizon - 1997) oli selvästi se leffa, jolla Anderson voitti pestinsä tästä filmistä. Anderson on mielestäni parhaimmillaankin aika keskinkertainen elokuvantekijä, mutta AVP: Alien vs. Predatorissa hän suoriutuu tarpeeksi mallikkaasti. Hän selvästi yrittää kovasti ja aika ajoin onnistuukin mukiinmenevästi. Visuaalisesti AVP: Alien vs. Predator on kestänyt yllättävänkin hyvin aikaa. Toimintakohtaukset ovat tosiaan aika hektisiä tekniseltä toteutukseltaan, mutta leffaan mahtuu kuitenkin paljon todella näyttäviä otoksia ja ovelia kuvakulmia. Valaisua hyödynnetään tehokkaasti ja etenkin yhdessä kuvassa pimeydestä hiljalleen esiin hiipivä xenomorph on komea näky kaikessa hyytävyydessään. Pyramidin lavasteet ovat erinomaiset, sisältäen veikeästi vivahteita eri kulttuureista, sekä jylhiä patsaita ja muita koristeita monstereista. Puvustajat ja maskeeraajat ovat tehneet hyvää työtä ja äänimaailmakin on pääasiassa hyvin työstetty. Harald Kloserin säveltämät musiikit ovat mainiot ja nekin pitävät sisällään pieniä vaikutteita Alienien ja Predatorien sävelmistä.

Elokuvasta on olemassa kolme eri leikkausversiota; alkuperäinen teattereissa julkaistu versio, sekä pari pidennettyä versiota. Niistä ensimmäisessä nähdään vaihtoehtoinen alku, mutta jälkimmäinen on noin kahdeksan minuuttia pidempi ja sisältää pidennettyjä kohtauksia, hieman lisättyä dialogia, sekä muutamia väkivaltaisempia hetkiä. Versio on huomattavasti alkuperäistä teatterileikkausta verisempi, joten suosittelenkin leikkauksista juuri tätä kaikista pisintä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

AVP: Alien vs. Predator, 2004, Twentieth Century Fox, Davis Entertainment, Brandywine Productions, Lonlink Productions, Stillking Films, Kut Productions, Studio Babelsberg, Inside Track Films, Charenton Productions Limited, Impact Pictures

Arvostelu: Super Mario Bros. (1993)

SUPER MARIO BROS.

Ohjaus: Rocky Morton ja Annabel Jankel

Pääosissa: Bob Hoskins, John Leguizamo, Dennis Hopper, Samantha Mathis, Fisher Stevens, Richard Edson, Fiona Shaw, Mojo Nixon, Dana Kaminski, Francesca P. Roberts, Gianni Russo, Frank Welker, Lance Henriksen ja Dan Castellaneta

Genre: seikkailu, fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Super Mario Bros. perustuu Nintendon videopelisarjaan Super Mario (1985-) ja se on kaikkien aikojen ensimmäinen videopeliin perustuva näytelty elokuva. Lightmotive-yhtiön tuottaja Roland Joffé kiinnostui kääntämään pelin elokuvamuotoon ja sai tehtyä diilin Nintendo-johtaja Hiroshi Yamauchin kanssa. Barry Morrow kirjoitti elokuvan ensimmäisen käsikirjoituksen, mutta kun se koettiin liian vakavamieliseksi, Jim Jennewein ja Tom S. Parker pyydettiin mukaan kirjoittamaan viihteellisempi ja komediallisempi versio. Ohjaajaksi valittiin aluksi Greg Beeman, mutta kun hänen elokuvansa Mom and Dad Save the World (1992) osoittautui jättimäiseksi flopiksi, Beeman sai kenkää. Tilalle pyydettiin Harold Ramisia, joka kieltäytyi ja lopulta Joffé palkkasi pestiin pariskunta Rocky Mortonin ja Annabel Jankelin. Pari halusi tehdä elokuvasta synkän ja pyysivätkin Parker Bennettiä ja Terry Runtéa kirjoittamaan käsikirjoituksesta tummasävyisemmän. Tekstiä hioivat myös feministisiä elementtejä mukaan tuovat Dick Clement ja Ian Le Frenais, sekä komediaa Joffén pyynnöstä lisänneet Ed Solomon ja Ryan Rowe, mikä melkein johti ohjaajakaksikon poistumiseen projektista. Koska ketään muuta ei saatu lyhyellä ajalla ohjaajaksi, Morton ja Jankel päättivät pysyä hommassa mukana. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 1992 ja lopulta Super Mario Bros. sai maailmanensi-iltansa 28. toukokuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin taloudellinen floppi, jota haukkuivat niin kriitikot kuin pelisarjan fanit. Vuosien varrella elokuva on saanut maineen yhtenä kaikkien aikojen huonoimpana elokuvana ja jopa sen päänäyttelijä Bob Hoskins on julkisesti useaan otteeseen sanonut katuvansa leffan tekoa. Itse en ollut aiemmin nähnyt Super Mario Bros. -leffaa, vaikka olin tiennyt siitä ja sen maineesta jo vuosia. Kun huomasin elokuvan täyttävän 30 vuotta, päätin vihdoin etsiä sen jostain käsiini ja katsoa sen juhlan kunniaksi - etenkin nyt, kun Mario-pelien pohjalta tehtiin pitkän ajan jälkeen uusi filmatisointi, animoitu The Super Mario Bros. Movie (2023).

Brooklyniläiset putkimiehet Mario ja Luigi päätyvät seikkailuun toiseen todellisuuteen, kun he lähtevät pelastamaan Luigin kidnapattua ihastuksenkohdetta, Daisya.

Esimerkiksi Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? -komediasta (Who Framed Roger Rabbit - 1988) tuttu Bob Hoskins näyttelee Mariota... tai siis Mario Mariota, sillä elokuvan mukaan sekä hahmon etunimi, että hänen sukunimensä on Mario. Hänen veljeään, Luigi Mariota taas näyttelee elokuvauraansa tuossa kohtaa vasta aloitteleva John Leguizamo, joka tultaisiin myöhemmin tuntemaan muun muassa Ice Age -animaatioelokuvien (2002-) Sid-laiskiaisen äänenä. Yhdessä Mario ja Luigi työskentelevät putkimiehinä Brooklynissä, kunnes päätyvät ulottuvuuksienväliseen seikkailuun. Hoskins ja Leguizamo ovat rooleissaan ihan kelvollisia, siitäkin huolimatta, että näyttelijöiden päivänselvän, lähes 20 vuoden ikäeron takia Mario ja Luigi vaikuttavat enemmänkin isältä ja pojalta kuin veljeksiltä ja että Hoskinsin omien sanojen mukaan he hörppivät alkoholia pitkin leffan kuvausten, ollessaan turhautuneita elokuvan tuotantoon, käsikirjoitukseen ja ohjaajiin. Vaikka näyttelijävalinnat hyväksyisikin täysin, pelisarjan faneja silittää varmasti vastakarvaan se, että Mariolla on lähes koko elokuvan vihreä takki päällään, kun taas Luigi pukeutuu punaiseen huppariin - peleissähän hahmojen värimaailmat ovat tunnetusti toisinpäin.

     Elokuvassa nähdään myös Samantha Mathis Daisynä, johon Luigi on ihastunut ja joka siepataan toiseen ulottuvuuteen, Dennis Hopper toista ulottuvuutta johtavana kuningas Koopana, Fisher Stevens ja Richard Edson tämän tomppeleina kätyreinä Iggynä ja Spikena, Fiona Shaw kuningasta seuraavana Lenana, sekä Mojo Nixon mieltään osoittavana Toadina. Jos pääkaksikon vaatteiden värit turhauttavat pelisarjan faneja, sivuhahmot saavat takuuvarmasti näkemään enemmän punaista. Erityisesti kuningas Koopa (tai kuten hänet paremmin tunnetaan nimellä Bowser) on pilattu myötähäpeällisen huonon maskeerauksen kanssa. Yleensä mainioita pahisrooleja tekevä Hopperkaan ei onnistu pelastamaan lopputulosta. Mathis on aika pökkelö osassaan, eivätkä Stevens ja Edson ole läheskään niin hauskoja kätyreinä kuin varmasti luulevat.

Kuten etukäteen ounastelin, Super Mario Bros. on huono elokuva. Kenties jonkinlaisena positiivisena juttuna täytyy kuitenkin sanoa, ettei leffa ollut mielestäni niin läpimätää roskaa kuin pelkäsin. Siitä löytyy jopa joitain kehumisen arvoisia juttuja. Esimerkiksi Yoshi-dinosaurus on yllättävänkin onnistunut nukke, vaikkei se olekaan ikääntynyt yhtä vakuuttavasti kuin samana vuonna ilmestyneen Jurassic Parkin (1993) tyrannosaurus Rex. Kun Mario ja Luigi saavat vihdoin ikoniset punaiset ja vihreät haalarinsa (ja vieläpä värit oikeinpäin), hahmot näyttävät hyviltä. Nämä onnistumiset ovat kuitenkin harmillisen harvassa, sillä ympärillä oleva raina on aikamoinen fiasko.

Ymmärrän hyvin, miksi elokuva sai videopelien fanit raivon partaalle, mutta ymmärrän toisaalta myös sen, että jotkut mieltävät Super Mario Brosin "guilty pleasure" -kategoriaan niin huonoksi, että se on hyvä. Myönnän itsekin, että ajoittain leffan kökköys huvitti minua ja parissa kohtaa viihdyin elokuvan parissa ihan vain siksi, että sen käppäisyydessä oli jotain oudon viehättävää. Sitten taas toisinaan pyörittelin silmiäni ja suutuin joillekin tekijöiden ratkaisuista. Erityisesti pahisosasto turhautti minua valtavasti. Kuningas Koopa on todella typerä ilmestys, joka ei aiheuta minkäänlaista uhkaa. Lisäksi leffan huumori on lähinnä vaivaannuttavaa.

On todella selvää, ettei elokuvan tuotantoprosessi ollut mikään mutkaton huviajelu. Kuten jo kerroin, käsikirjoittajia kävi kääntymässä useaan otteeseen, jokaisen tuodessa mukaan oman panoksensa, mistä syntyi aikamoinen sekametelisoppa. Ohjaajapariskunta meinasi lähteä kävelemään, mutta heitä painostettiin pysymään mukana ja päätähdet ryyppäsivät läpi kuvausten. Mitään yhtenäistä visiota ei ole, vaan ohjaajapari ja tuottaja Joffé ovat selvästi ottaneet yhteen siitä, millainen lopputuloksesta pitäisi tulla. Toinen puoli halusi perheystävällisempää hassuttelua, joka toisi lapset teattereihin, toinen puoli taas halusi kopioida Tim Burtonin Batmania (1989) ja Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat -filmatisointia (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1990), jotka olivat molemmat siihen aikaan tunnistettavinta lähdemateriaaliaan synkempiä ja herättivät myös aikuisten mielenkiinnon. Näiden kahden esikuvaleffan tuoma inspiraatio on erityisesti nähtävillä kuningas Koopan johtamassa, läpikotaisin likaisessa ja synkistelevässä rinnakkaismaailmassa.

On vaikea sanoa, ketä Super Mario Brosin epäonnistumisesta voisi lopulta edes syyttää. Jos Joffé tai ohjaajat Rocky Morton ja Annabel Jankel olisivat päässeet selvästi toteuttamaan omaa ideaansa, lopputulema voisi olla laadukkaampi. Elokuvan kompastelu ja naamalleen kaatuminen ovat monen asian summa. Sentään kyseessä on kelvollisesti kuvattu leffa. Vaikka miljöönä saastainen ja sienirihmaston peittämä rinnakkaistodellisuus ei tunnu ihan Mariolta, on lavastajien työtä pakko kehua. Maskeeraajat taas tarjoavat toinen toistaan kiusallisempia ilmestyksiä ruudulle. Tehostetiimi onnistuu käytännön efekteissään, mutta leffan digitehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten. Äänimaailma on ailahteleva, mutta Alan Silvestri tunnelmoi menevästi musiikeillaan, joskin säveltäjä olisi voinut reippaammin hyödyntää videopelin ikonista tunnusmelodiaa.

Yhteenveto: Super Mario Bros. on huono elokuva ja vielä sitäkin huonompi adaptaatio ikonisesta videopelisarjasta, mutta sen huonoudessa on myös jotain viihdyttävää. Elokuvan hauskuus ei todellakaan synny sen vitseistä, vaan sen kökköydestä. Katsojana on vaikea olla pudistelematta päätään, nauraa ja sitten taas pyöritellä silmiään tekijöiden ratkaisuille, heidän siirtäessä Mario-maailmaa peleistä valkokankaille. Elokuvasta oikein paistaa läpi sen tuotannon monet vaikeudet, näyttelijöiden turhautuminen ja sinne tänne rönsyilevät visiot. Kun osa halusi tehdä lapsiystävällistä hassuttelua ja toiset taas aikuisempaa synkistelyä, on selvää, että lopputulos tulee tuntumaan oudolta. Bob Hoskins ja John Leguizamo tekevät ihan kelvollista työtä Mario Mariona ja Luigi Mariona, joskin veljesten sijaan hahmot tuntuvat enemmänkin isältä ja pojalta, minkä lisäksi puvustajat aiheuttavat pitkään katsojalle tuskailua hahmojen vaatetusten värivalintojen takia. Yleensä mainio Dennis Hopper ei onnistu pelastamaan kammottavasti toteutettua pahishahmo kuningas Koopaa. Tekniseltä puolelta löytyy onnistumisia, kuten jotkut hienot lavasteet ja oivalla nukella toteutettu Yoshi-dinosaurus, mutta sitten taas maskeeraukset ja digitehosteet ovat toisinaan jopa myötähäpeällistä katseltavaa. Super Mario Bros. on aikamoinen fiasko, enkä yhtään ihmettele, että Nintendolta kesti liki kolme vuosikymmentä, ennen kuin he antoivat Hollywoodin koskea Mario-franchiseen uudelleen. Suosittelenkin uutta animaatioelokuvaa, The Super Mario Bros. Movieta paljon lämpimämmin, mutta samalla kuitenkin totean, että kyllä tämä vanhempikin raina kannattaa vilkaista edes kerran. Ensimmäisenä videopelielokuvana se on juurtunut merkittäväksi osaksi elokuvahistoriaa - tuskin tosin siten kuin tekijät alun perin suunnittelivat.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Super Mario Bros., 1993, Hollywood Pictures, Allied Filmmakers, Cinergi Pictures Entertainment, Lightmotive, Nintendo, Touchwood Pacific Partners 1

Arvostelu: Scream 3 (2000)

SCREAM 3

Ohjaus: Wes Craven
Pääosissa: Neve Campbell, Courteney Cox, David Arquette, Patrick Dempsey, Parker Posey, Scott Foley, Lance Henriksen, Jenny McCarthy, Emily Mortimer, Deon Richmond, Matt Keeslar, Patrick Warburton, Liev Schreiber, Kevin Smith, Jason Mewes, Carrie Fisher ja Jamie Kennedy
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 16

Wes Cravenin kauhuelokuva Scream (1996) oli valtava hitti, mitä kriitikotkin kehuivat, joten jatkoa oli tietty tulossa. Alle vuotta myöhemmin ilmestynyt Scream 2 (1997) oli myös hitti ja sai kehuja, joten jatkoa oli jälleen luvassa. Kaksi ensimmäistä osaa käsikirjoittanut Kevin Williamson oli työstänyt studiolle valmiiksi luonnostelman kolmannen osan tarinaan, mutta ei omien kiireidensä vuoksi ehtinyt kirjoittamaan kunnon käsikirjoitusta. Niinpä hänen tilalle palkattiin Ehren Kruger. Elokuva oli juuri siirtymässä kunnolla tuotantoon, kun huhtikuussa 1999 Columbine High Schoolissa tapahtui hirvittävä kouluampuminen. Mediassa teosta alettiin syyttämään väkivaltaisten elokuvien ja videopelien vaikutusta ja Scream 3:n tekijät pohtivatkin, onko leffaa järkevää tehdä? Lopulta studio päättikin vähentää raakuuksien näyttämistä ja kuvaukset alkoivat heinäkuussa 1999. Siellä tekstiä työstettiin jatkuvasti uudestaan ja näyttelijöiden pitikin kuvata useampia versioita kohtauksistaan, sillä tekijät eivät olleet varmoja, miten homma tulisi menemään lopullisessa filmissä. Scream 3 saatiin lopulta valmiiksi ja se sai ensi-iltansa helmikuussa 2000. Elokuva menestyi hyvin, mutta jäi lipputuloissa edellisten osien jalkoihin. Kriitikot eivät lämmenneet leffalle ja fanienkin keskuudessa elokuva sai leiman sarjan heikoimpana osana. Itse näin Scream 3:n ensimmäisen kerran vasta loppuvuodesta 2016. En pitänyt siitä, enkä ole myöskään katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa Screamin (2022) voimin, päätin katsoa aiemmat osat uudestaan. Jo muutama päivä Scream 2:n jälkeen katsoin Scream 3:n.

Kun joku alkaa murhaamaan fiktiivisen "Stab 3" -elokuvan näyttelijöitä, Sidney, Gale ja Dewey vedetään jälleen takaisin selvittämään mysteeriä. Kuka on tämänkertainen murhaaja ja miten kaikki liittyy Sidneyn vuosia sitten murhattuun äitiin?

Edellisistä osista juuri ja juuri elossa selvinnyt kolmikko Sidney Prescott (Neve Campbell), Gale Weathers (Courteney Cox) ja Dewey Riley (David Arquette) joutuvat kolmatta kertaa hyytävän murhamysteerin keskelle... ja täytyy sanoa, että itse kenestäkin voi huomata "joko taas" -ilmeen leffan aikana. Sidney kärsii vakavista traumoista ja hän onkin erakoitunut kauas pois pitääkseen itsensä turvassa. Piilopaikassaan Sidney on kuitenkin oman mielensä vankina, eikä niin hahmo kuin katsojakaan täysin tiedä, milloin murhaaja on oikeasti Sidneyn kimpussa ja milloin hän vain kuvittelee tapahtumat. Elokuvassa kestää kuitenkin yllättävän kauan, ennen kuin Sidney saapuu kunnolla kuvioihin mukaan ja suuri osa leffasta käytetään Galeen ja Deweyyn (joiden näyttelijät olivat muuten keskenään naimisissa elokuvaa kuvatessaan). Dewey on yhä pidettävä heppu, mutta Galen aiemmat kehityskaaret eivät ole johtaneet mihinkään. Hahmo lähtee jälleen liikkeelle ärsyttävänä toimittajana, joka uuden tapahtumavyyhdin myötä muuttuu jokseenkin pidettäväksi. Campbell, Cox ja Arquette tekevät tarpeeksi sujuvaa työtä, mutta heistä ei todellakaan enää löydy samaa paloa tätä leffasarjaa kohtaan.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Patrick Dempsey murhia tutkivana komisario Kincaidina, Lance Henriksen "Stab"-kauhurainojen tuottaja Miltonina, Scott Foley "Stab 3" -leffan ohjaaja Romanina, sekä Parker Posey, Deon Richmond, Jenny McCarthy, Emily Mortimer ja Matt Keeslar "Stab 3:n" näyttelijöinä, jotka joutuvat tietty niin uhreiksi kuin murhaepäillyiksi. Lisäksi Liev Schreiber palaa lyhyeksi aikaa esittämään Cotton Wearya, jota alun perin luultiin Sidneyn äidin murhaajaksi. Leffasta löytyy myös muutama todella kummallinen cameo, jotka eivät istu mukaan lainkaan. Dempsey on mainio poliisina ja Henriksen sopii Hollywood-tuottajaksi, mutta Foley on lähinnä rasittava valittaja. Vielä pahempi on Posey, joka käy usein jopa raivostuttavaksi tyhmyytensä kanssa.

Valitettavasti uusintakatselu ei saanut minua näkemään Scream 3:a paremmassa valossa, vaan etenkin nyt, kun katsoin sen lähes heti kahden ensimmäisen osan jälkeen, sen viat vain korostuivat paremmin. Elokuvasta löytyy kyllä omat onnistumisensa ja se osaa olla paikoitellen tehokkaan jännittävä. Kohtaukset tämänkertaisen Ghostface-naamaria käyttävän murhaajan kanssa rakentuvat pääasiassa oivallisesti, vaikka monelle fanille voikin tulla pettymyksenä, että verisyys on vähennetty lähes minimiin vuoden 1999 kouluampumisen vuoksi. Murhaajan identiteetin selvittely on taas kiinnostavaa, vaikka samalla se alkaa jo tuntua aika kulutetulta idealta omassa elokuvasarjassaan. Siitä täytyy antaa kehuja, että tekijät onnistuivat ajamaan minua harhaan, sillä olin koko elokuvan ajan täysin varma siitä, kuka murhaaja on, mutta olinkin lopulta täysin väärässä. Leffan tasosta kuitenkin kertoo paljon se, että olin täysin unohtanut murhaajan identiteetin.

Vaikka Scream 3:sta löytyykin joitain hyviä puolia, eivät ne riitä pelastamaan kokonaisuutta. Sen lisäksi, että muutama hahmo ärsyttää suuresti (mitä ei auta yhtään se, kuinka paljon he saavat ruutuaikaa), Sidney tuntuu puolet ajasta statistilta omassa tarinassaan ja leffan cameot ovat häiritseviä, elokuvassa on kaksi isoa ongelmaa. Ensinnäkin Scream 3 on aika tylsä elokuva. Jo Scream 2 tuntui hieman pitkäveteiseltä lähes parin tunnin kestonsa kanssa, mutta kolmososa tuntuu kestävän pitkälti yli kaksi tuntia. Vaikka mukana onkin joitain tiivistunnelmaisia hetkiä, jännite on kuitenkin täysin kadoksissa, kun Ghostface ei ole kohtauksessa mukana. Leffaa olisikin voinut tiivistää ainakin kymmenellä minuutilla.

Toiseksi Scream 3 alkaa muistuttamaan sellaista kauhuelokuvaa, mistä alkuperäinen Scream teki pilkkaa. Ja tämä on kenties vielä pahempi ongelma kuin se, että leffa on pitkäveteinen. Alkuperäinen Scream tehtiin, kun kauhugenre oli muuttunut lähes täysin Halloween - naamioiden yön (Halloween - 1978), Perjantai 13. -leffan (Friday the 13th - 1980), Painajainen Elm Streetillä -elokuvan (A Nightmare on Elm Street - 1984) ja muiden vastaavien kauhuklassikoiden tyhjänpäiväisten jatko-osien tulvaksi. Filmi heitti vitsiä lajityypin kustannuksella ja leikitteli sen kliseillä. Oli kenties jopa vääjäämätöntä, että jos Screamille tehtäisiin jatko-osia, pilkka lankeaisi jossain kohtaa omaan nilkkaan. Scream 3 kyllä yrittää vielä epätoivoisesti liikkua neljättä seinää rikkovilla meta-tasoilla, mutta toteutus on erittäin kömpelö. Pahinta on täysin päälleliimatulta ja jopa typerältä tuntuva kohtaus, missä hahmot katsovat edellisessä osassa kuolleen Randyn (Jamie Kennedy) nauhoittaman videon, missä hän selittää, kuinka toimia trilogian päätösosassa. Tämä hyppii jo aivan liikaa silmille ja on täysin hölmöä, että Randy olisi kuvannut tällaisen videon, jos kävisi niin, että hän ei selviäisi kakkososasta ja joku ryhtyisi murhaajaksi vielä kolmannen kerran.

Elokuvasta löytyy kuitenkin eräs metatason juttu, mikä jäi kummittelemaan mielessäni pahemmin kuin itse murhaaja. Filmissä hahmot nimittäin nostavat monta kertaa esille sen, että Hollywoodissa naisnäyttelijät saavat roolinsa vain harrastamalla seksiä jonkun ison kihon kanssa. Tämä ei ole mikään nopea huomautus, vaan tähän palataan yhä uudestaan ja se on lopulta merkittävä kuvio loppuhuipennuksessakin. Tämä on tärkeä aihe ja viime vuosien aikana onkin noussut esille useita naisnäyttelijöitä, jotka ovat paljastaneet, että joutuivat tekemään jotain seksuaalista tuottajien tai ohjaajien kanssa saadakseen tietyt roolit. Toisaalta voisi siis sanoa, että Scream 3 oli aikaansa edellä ja sen olisi pitänyt jo ilmestyessään nostaa isompaa kohua. Mutta samalla ei voi muuta kuin ihmetellä, miten viesti on saatu mukaan leffaan, kun yksi elokuvan tuottajista on Harvey Weinstein, joka on jopa tuomittu vankeuteen, kun hänen ahdistelunsa tuotiin vihdoin ilmi.

Kahden ensimmäisen Screamin ohjaajalla Wes Cravenilla oli sopimus vielä kolmannesta elokuvasta, joten hän on vastuussa myös tämän filmin teosta. Scream 3 tuntuukin sopimuksen takia ohjatulta leffalta, eikä Cravenilta enää löydy intohimoa sarjaa kohtaan. Ongelmana on myös Ehren Krugerin käsikirjoitus. Kruger ei ole yhtä nokkela kirjoittaja kuin Kevin Williamson, vaikka hän kuinka yrittää kikkailla itsetietoisuuden kanssa. Leffa on kuitenkin hyvin kuvattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailmakin toimii pääasiassa. Marco Beltramin säveltämät unenomaisen aavemaiset musiikit tehostavat kohtauksia silloin, kun ne eivät muuten toimisi kaksisesti.

Yhteenveto: Scream 3 on harmillisen laiska ja pitkäveteinen kauhuelokuva, joka alkaa voimakkaasti luisua sellaiseksi tusinakauhuksi, jollaisesta alkuperäisessä Screamissa tehtiin pilkkaa. Seasta löytyy pari ovelaa meta-tason vitsiä, mutta pääasiassa elokuvan yritykset olla nokkela aiheuttavat kiusallisuutta. Tuttu näyttelijäkolmikko Neve Campbell, Courteney Cox ja David Arquette eivät enää löydä samaa paloa roolejaan kohtaan ja ohjaaja Wes Cravenkin hoitaa hommansa lähinnä siihen suuntaan. Mukana on muutamia onnistuneita pelottelukohtauksia ja lopun käänne toimii passelisti, mutta suuri osa filmistä on yllättävänkin pitkästyttävä. Jännite katoaa vähän väliä ja filmi lankeaa jopa melodraaman puolelle. Kaiken kaikkiaan Scream 3 on heikko kauhuraina, eikä ihme, että kesti yksitoista vuotta, ennen kuin tekijät palasivat sarjan pariin...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scream 3, 2000, Dimension Films, Konrad Pictures, Craven-Maddalena Films, Miramax

Arvostelu: Falling (2020)

FALLING

Ohjaus: Viggo Mortensen

Pääosissa: Viggo Mortensen, Lance Henriksen, Sverrir Gudnason, Terry Chen, Gabby Velis, Hannah Gross, Laura Linney, Grady McKenzie, Etienne Kellici, William Healy ja David Cronenberg

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

Falling on Viggo Mortensenin tähdittämä, ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja säveltämä draamaelokuva. Mortensen oli työstänyt filmin tarinaa jo pidemmän aikaa, yrittäen saada tekstiään läpi eri rahoittajilla. Hänen oli alunperin tarkoitus työskennellä vain kameran takana, tehden ohjaajadebyyttinsä elokuvalla. Vähitellen hän alkoi kuitenkin ymmärtämään, että myydäkseen elokuvan eteenpäin, hänen täytyisi myös esittää pääosaa, vedoten staravoimaansa Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) ajoilta. Falling sai maailmanensi-iltansa jo tammikuussa 2020, mutta vasta nyt se on saapumassa Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin Mortensenin tehneen siinä vaikka ja mitä. Mortensenia harvoin näkee elokuvissa nykyään ja minua kiinnosti kovasti nähdä, kuinka hän pärjäisi kameran toisella puolella. Kävinkin katsomassa Fallingin sen lehdistönäytöksessä viime marraskuussa.

John Peterson tuo muistisairaan isänsä Willisin maaseudulta Kaliforniaan, etsiäkseen tälle kodin lähempänä omaansa. Poikansa luona nykyhetken ja menneisyyden raja alkaa kuitenkin häilymään Willisin mielessä, eikä hän ole valmis poikansa toivomiin muutoksiin.

Viggo Mortensen on tuttuun tapaansa erinomainen kameran edessä ja tällä kertaa hän näyttelee John Petersonia, miestä, jonka vaikea lapsuus varjostaa hänen mieltään yhä nykypäivänä, mutta joka yrittää pitää menneisyyden kamaluudet erossa uudesta arjestaan. Pelkkä Mortensenin läsnäolo on vakuuttavaa ja on ihailtavaa, kuinka hyvin hän hoitaa hommansa ilman erillistä ohjaajaa. John on mielenkiintoinen hahmona ja häntä syvennetään oivallisesti pitkin leffaa esimerkiksi takaumien kautta. Niissä Johnia näyttelee lapsena ja teininä Grady McKenzie, Etienne Kellici ja William Healy, jotka tekevät myös kaikki hyvää työtä - etenkin äärimmäisen sympaattinen McKenzie.

Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Lance Henriksen, joka tekee kenties parhaan roolityönsä, minkä olen häneltä nähnyt. Henriksen näyttelee Johnin isää, Willis Petersonia, joka ikänsä vuoksi alkaa sekoittamaan nykypäivän menneisyyteen, tehden siten monista tilanteista vaikeita. Vielä vaikeammaksi Willis tekee tilanteet sillä, että hän on persoonana täysmulkvisti. Willis tuntuu vihaavan kaikkia ja kaikkea, eikä todellakaan välitä siitä, missä ympäristössä päättää avata sanaisen arkkunsa, eikä häneltä löydy minkäänlaista suodatinta sanavalinnoilleen. Kaikenlaisia hävyttömiä ja inhottavia asioita jatkuvasti ulos suoltava Willis on erittäin epämiellyttävä, mutta silti kiehtova tapaus. Henriksen on täysillä mukana ja heittäytyy hahmonsa vietäväksi pelottavankin hyvin. Hienoa työtä tekee myös Willistä nuorempana näyttelevä Sverrir Gudnasson. Takaumien kautta käy selväksi, ettei pelkkä ikä ole tehnyt Willisistä sellaista kuin hän on, vaan taustalla on paljon muutakin lapsuudesta lähtien.

     Leffassa nähdään myös Terry Chen Johnin aviomiehenä Ericinä ja Gabby Velis heidän tyttärenään Monicana, Laura Linney Johnin siskona Sarahina, sekä Hannah Gross Johnin ja Sarahin äitinä Gwen Petersonina. Sivuosanäyttelijät tekevät mainiota työtä sillä ruutuajalla, mitä filmi heille tarjoaa. Chen tulkitsee taidokkaasti Johnin aviomiestä, joka yrittää kovasti miellyttää miehen isää, vaikka tämä kuinka olisi Ericiä vastaan homouden ja kiinalaistaustan vuoksi. Sen sijaan, että Eric päättäisi tylyttää Willisiä takaisin, hän on päättänyt pysyä hiljaa ja pyrkii olemaan täysillä rakkaan miehensä rinnalla ja tukena. Itse David Cronenberg, eli mm. Videodrome - tuhon aseen (Videodrome - 1983) ja Kärpäsen (The Fly - 1986) ohjaaja tekee pienen roolin lääkärinä.

Sen lisäksi, että Mortensen on upea kameran edessä, hän tekee vaikutuksen myös sen takana. Mortensen on kirjoittanut ja sitten ohjannut erittäin hyvän draamateoksen, minkä vahva ja traaginen isä-poika-tarina liikuttaa aidosti. Elokuva hyödyntää ajassa edestakaisin liikkumista taidokkaasti ja takaumat vain tukevat nykypäivän kohtauksia. Koska Mortensen ja Henriksen ovat niin loistavia rooleissaan, heidän välisiä kohtauksia seuraa kuin lumottuna. Hahmojen väliset keskustelut ovat toinen toistaan mielenkiintoisempia. Ne tuntuvat täysin luontevilta ja ne saattavat saada yllättäviä käänteitä vähän väliä. Vaikea yhteinen menneisyys piinaa molempia ja mitä kauemmin John ja Willis ovat yhdessä, sitä useammin vanhat kaunat nostavat taas päätään. Tämä isä-poika-suhde on vaikea, mutta syvä ja moniulotteinen.

Takaumat ovat niinkin onnistuneita, että vaikka niissä ei nähdäkään Mortensenia ja Henrikseniä, katsoja haluaa silti samassa määrin nähdä, mitä menneisyydessä on tapahtunut, eikä halua heti palata takaisin nykyhetkeen. Tähän tosin vaikuttaa se, että toisella puoliskollaan nykyhetken tapahtumat alkavat voimakkaasti toistamaan itseään. Ensimmäinen tunti menee todella nopeasti ja Willisin törkypuheet ovat lähinnä satunnaisia ja vaivaannuttavia. Toisen tunnin aikana Willis ei enää muuta teekään kuin hauku kaikkia, mikä alkaa jossain kohtaa pitkästyttämään ja tympimään. Elokuvassa on useampi minuutti pelkkää haukkumista, minkä voisi poistaa ja silti asia tulisi perille, eikä leffa menettäisi tehoaan. Itse asiassa se olisi vain kompaktimpi paketti ilman toisen puoliskon osittaista tyhjäkäyntiä. Lopussa elokuva taas nousee samoihin korkeuksiin kuin mistä se lähti. Silti se pidempi paikoillaan junnaava osio tiputtaa pisteitä. Hieman tiiviimpänä ja reippaammin eteenpäin kulkevana kokonaisuutena Falling olisi mahtava teos. Jo tällaisenaan se on kuitenkin erittäin mainio.

Vaikka käsikirjoitus kaipaakin hieman tiivistämistä, osoittaa Mortensen tässä lahjakkuutensa kirjoittajana. Myös ohjaajana hän onnistuu, saaden niin Henriksenin antamaan kaikkensa kuin rakentaen voimakasta tunnetta. Lisäksi Mortensen on myös säveltänyt elokuvan musiikit ja tekee siinäkin oivaa työtä. Onko mitään, mitä hän ei osaa tehdä? Jos kamera ei olisi liikkeessä, voisin uskoa, että hän toimi myös kuvaajana. Hyvää kuvausta (ja käsikirjoitusta) tukee hyvä leikkaus, vaikka viimeistään siinä olisi tiettyjä osioita voinut tiivistää. Menneisyyden kohtauksissa eri ajat on taidokkaasti toteutettu lavastein ja asuin. 

Yhteenveto: Falling on todella hyvä draamaelokuva ja vahva osoitus Viggo Mortensenin lahjakkuuksista myös kameran takana. Mortensen ällistyttääkin sillä, kuinka paljon hän on leffan eteen tehnyt aina näyttelemisestä ohjaamiseen ja käsikirjoittamisesta tuottamiseen. Hän on jopa säveltänyt elokuvan musiikit! Vaikka Mortensen onkin kameran edessä vakuuttava, parasta työtä näyttelijöistä tekee äksyä Willis-isää esittävä Lance Henriksen, joka on erinomainen kiinnostavassa (joskin epämiellyttävässä) roolissaan. Filmin vaikea isä-poika-suhde on voimakkaasti rakennettu ja niin Mortensenin ja Henriksenin roolityöt kuin taidokas takaumien käyttö auttavat katsojaa syventymään sen moniulotteisuuteen. Leffasta löytyy kuitenkin ongelmansa ja toinen puolisko ryhtyy toistamaan itseään liikaa. Henriksenin loistotyöstä huolimatta hänen hahmonsa jatkuva hävyttömyyksien suoltaminen alkaa jossain kohtaa kyllästyttämään itse kutakin. Falling on heikkouksistaan huolimatta erittäin mainio teos, jota suosittelen kaikille draamatarinoiden ystäville - sekä tietty Viggon faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.11.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Falling, 2020, Perceval Pictures, Ingenious Media, Baral Waley Productions, Scythia Films, Zephyr Films, Achille Productions

Arvostelu: Tarzan (1999)

TARZAN

Ohjaus: Chris Buck ja Kevin Lima
Pääosissa: Tony Goldwyn, Minnie Driver, Rosie O'Donnell, Wayne Knight, Brian Blessed, Glenn Close, Lance Henriksen, Nigel Hawthorne, Alex D. Linz ja Taylor Dempsey
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 7

Tarzan on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 37. osa. Elokuva perustuu Edgar Rice Burroughsin kirjaan "Tarzan, apinain kuningas" ("Tarzan of the Apes") vuodelta 1912. Kirjan pohjalta oli jo aiemmin tehty leffoja, kuten mykkäfilmit Tarzan of the Apes (1918) ja The Romance of Tarzan (1918), sekä tunnetuimpana Johnny Weissmullerin Tarzan-leffat (1932-1948), joita hän teki yhteensä 12. Walt Disney -yhtiölläkin tietty kiinnostuttiin tarinasta, jossa ihminen varttuu eläinten kanssa - olihan yhtiö tehnyt aiemmin elokuvasovituksen (1967) Rudyard Kiplingin hieman samankaltaisesta tarinasta, "Viidakkokirjasta" ("The Jungle Book" - 1894). Elokuvan työstäminen lähti käyntiin ja joidenkin takaiskujen ja ongelmien (esim. animaattorit joutuivat luomaan uudenlaista teknologiaa saadakseen viidakon toimimaan) jälkeen Tarzan sai maailmanensi-iltansa 12. kesäkuuta 1999 - tasan 20 vuotta sitten (Suomeen leffa tosin saapui vasta joulukuussa)! Elokuva oli iso menestys, mistä myös kriitikot pitivät ja se voitti parhaan alkuperäiskappaleen Oscar- ja Golden Globe -palkinnot. Menestyksen myötä Disney jatkoikin tarinaa kirjoilla, sarjakuvilla, Tarzanin legenda -televisiosarjalla (The Legend of Tarzan - 2001-2003) ja kahdella elokuvalla; Tarzan & Jane (2002) ja Tarzan 2 (2005). Itse näin Tarzanin useaan otteeseen lapsena ja pidin sitä yhtenä Disneyn parhaimpana teoksena. Viimeksi näin leffan 2014, kun ostin sen Blu-ray -julkaisun. Olen jo pidemmän aikaa pohtinut elokuvan katsomista uudestaan ja kun huomasin leffan täyttävän tänä kesänä 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla ja arvostelemalla Tarzanin!

Vauvasta asti viidakossa gorillojen kanssa varttunut Tarzan on koko elämänsä luullut olevansa gorilla itsekin. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun viidakkoon tupsahtaa gorilloja tutkiva professori Porter, hänen tyttärensä Jane ja liipaisinherkkä metsästäjä Clayton.

Elokuvan päähenkilö Tarzan (aikuisen äänenä Tony Goldwyn, lapsi-Tarzanin äänenä Alex D. Linz) muistuttaa tavallaan hyvin vahvasti Viidakkokirjan päähahmo Mowglia. Molemmat ovat vauvana joutuneet erilleen ihmisistä ja heidät on kasvattanut jokin eläinlauma. Aikuisena he joutuvat miettimään paikkaansa maailmassa; kuuluvatko he viidakkoon vai ihmisten pariin? Omasta mielestäni tämä hahmokaari on toteutettu hieman paremmin Tarzanin kanssa. Hahmosta löytyy muitakin puolia, mitkä tekevät hänestä kiinnostavamman persoonan kuin Mowglista. Tarzan osaa olla sekä kavereidensa kanssa hassutteleva heppu kuin leopardeja vastaan taisteleva soturi. Tarzanilla ei ole gorillojen synnynnäistä vahvuutta ja ruumiinrakennetta, minkä vuoksi hän on joutunut keksimään omia tapojaan pärjätäkseen luonnossa. Hahmo on alusta alkaen mielenkiintoinen ja hänen kanssaan lähtee mielellään seikkailuun.
     Viidakossa Tarzan elää gorillalauman kanssa, joista tärkeimpiä ovat Tarzanin äitinä toimiva Kala (Glenn Close), joka rakastaa syvästi poikaansa, välittämättä siitä että he ovat eri lajia, lauman johtaja Kerchak (Lance Henriksen), joka ei voi sietää ihmisiä ja halveksuu siksi Tarzania, sekä nuori gorillatyttö Terk (Rosie O'Donnell), joka on vähän väliä järjestämässä Tarzania ties minkälaisiin hankaluuksiin huolettoman luonteensa vuoksi. Tarzanin ja Terkin hullutteluihin on päätynyt mukaan myös elefantti Tantor (aikuisena Wayne Knight, lapsena Taylor Dempsey), joka on paljon arempi ja pelokkaampi tapaus kuin ystävänsä. Elokuvan ensimmäisen puolikkaan aikana eläinhahmot saavat hyvin ruutuaikaa ja heistä alkaa välittämään paljon, mutta toisen puoliskon aikana he jäävät enemmän sivuun ihmisten tullessa kuvioihin.
     Jane Porter (Minnie Driver) vaikuttaa ensisilmäyksellä hyvin hienostuneelta leidiltä, mutta jo hetken päästä voi huomata, että hän on paikoitellen hieman hupsu ja usein todella innokas tapaus. Jane rakastaa eläimiä ja lähteekin tutkimusmatkoille isänsä, professori Archimedes Q. Porterin (Nigel Hawthorne) kanssa. Professori Porter vasta hupsu ja innokas onkin, eikä hän malta odottaa näkevänsä gorilloja omin silmin. Kiväärin kanssa kulkeva Claytonkaan (Brian Blessed) ei malta odottaa gorillojen näkemistä, mutta heti astuttuaan ruutuun katsoja tietää, ettei hän ole lainkaan yhtä mukavin tarkoituksin lähtenyt retkelle kuin Porterit...

Tarzan on erinomainen seikkailuelokuva, mikä tarjoaa vauhtia ja vaaroja koko kestonsa ajan. Elokuva nappaa välittömästi mukaansa vaikuttavan alkunsa kanssa, mikä näyttää, kuinka Tarzan päätyi lapsena gorillojen mukaan. Leffa esittää taidokkaasti Tarzanin kasvun lapsesta aikuiseksi ja kertoo tarinansa muutenkin loistokkaasti. Tylsää hetkeä ei koskaan ole tiedossa, vaan leffa viihdyttää täysillä alusta loppuun. Huumoria on luvassa niin repliikeissä kuin hahmojen fyysisessä toiminnassa. Tarzanin lapsuus tarjoaa useat naurut, kuten myös se, kun hän pääsee tutustumaan ihmisten outoon maailmaan Janen kanssa. Jännitystä taas tuo viidakossa väijyvä leopardi, jonka kohtaukset ovat yllättävänkin tiivistunnelmaisia ja perheen pienimmille kenties liiankin pelottavia. Huomasin itsekin jännittäväni joka kerta, kun joku hahmoista joutuu kohtaamaan leopardin ja ihailin, kuinka hyvin tekijät ovat luoneet painostavaa henkeä koko perheen elokuvaan.

Romantiikkaakin tietty löytyy, eikä voi tulla yllätyksenä, että Tarzan ja Jane alkavat pikkuhiljaa ihastumaan toisiinsa - etenkin Tarzan, joka ei ole aiemmin nähnyt toista ihmistä. Tämä on myös leffan syvällisempi puoli, mikä viehätyttää enemmän aikuiskatsojaa, lasten innostuessa lähinnä seikkailusta. Kaiken vauhdikkuudenkin keskellä elokuva on erittäin henkilövetoinen kertomus ja se syventyy hienosti päähahmoonsa, joka etsii paikkaansa maailmassa. Leffan teema on tärkeä kaikille katsojille ja se onnistuu johtamaan pariin liikuttavaankin hetkeen. Elokuva osaa rauhoittua juuri oikeissa kohdissa ja se onkin rytmitetty todella taidokkaasti. Kaikin puolin Tarzan on erittäin onnistunut seikkailufilmi koko perheen yhteiseen leffahetkeen ja sen ainoa vika on mielestäni se, että Claytonin ilkeyttä ei edes yritetä piilotella mitenkään, mikä pistää miettimään, kuinka Porterit eivät tajunneet heti matkansa alussa, että tällä on pahat mielessään?

Monen muun Disney-animaation tavoin myös Tarzan on musikaali... tavallaan. Elokuvassa on vain yksi laulu, jonka joku hahmoista laulaa (Oscarin ja Golden Globen voittanut "You'll Be In My Heart"), mutta muuten kaikki kappaleet ovat Phil Collinsin laulamia. Elokuvan aloittaa "Two Worlds", joka luo hyvän pohjan itse tarinalle. "Son of Man" -laulun aikana Tarzan varttuu aikuiseksi ja "Strangers Like Me" soi, kun Tarzan oppii asioita ihmisten maailmasta. Musikaalinumeroiden sijaan elokuva tarjoaa yhden musiikkinumeron, missä gorillat ja Tantor pistävät pystyyn esityksen ihmisten leirissä. Vaikka laulut ovat oivallisia, on sinänsä harmi, ettei leffassa ole kunnon musikaalikohtauksia, vaan lauluja käytetään vain montaasien aikana. Toisaalta olen kuitenkin samaa mieltä tekijöiden kanssa, jotka pohtivat, ettei puolialastomaa Tarzania olisi välttämättä saatu laulamaan ilman, että hän olisi muuttunut hölmön näköiseksi.

Visuaalisesti Tarzan on todella näyttävä teos. Animaattorit ovat pistäneet parastaan piirtäessään ja herättäessään kirjoitettua tarinaa henkiin. Hahmot ovat tuttua Disney-tyyliä ja animaation voimin he saavat Tarzanin liikkumaan vikkelämmin viidakossa kuin kukaan oikea näyttelijä pystyisi kulkemaan. Tekijät joutuivat tosiaan luomaan uutta teknologiaa animaatiota varten, nimittäin Deep Canvas -menetelmän, millä he pystyivät rakentamaan digitaalisen viidakon, mikä näyttäisi silti maalaukselliselta. Tekniikkaa on käytetty hyödyksi erinomaisesti ja taustat ovat häikäisevän hyvin toteutettuja. Ohjaajakaksikko Kevin Lima ja Chris Buck ovat myös tehneet taidokasta työtä luodessaan elokuvan eri tunnelmia ja he ovatkin saaneet aikaiseksi loistavan paketin.

Perinteiseen Disneyn tapaan elokuva sisältää tietty muutamia viittauksia Disneyn muihin elokuviin. Professori Porterin taskusta putoaa yhdessä kohtaa Mulan-leffan (1998) Pikkuveli-koiraa esittävä lelu, minkä lisäksi ihmisten leiristä voi helposti bongata Kaunottaren ja hirviön (Beauty and the Beast - 1991) rouva Pannun ja Kipon.

Blu-rayn kuvanlaatu on tietty erinomainen, toisin kuin sen lisämateriaalitarjonta. Extroina Blu-raylla on vain vaihtoehtoinen alku, musiikkivideo "You'll Be In My Heart" -kappaleesta ja lyhyt dokumentti elokuvan eläimistä. Katsottavaa on vain noin kymmeneksi minuutiksi.

Yhteenveto: Tarzan on loistava seikkailuleffa koko perheelle, mikä tarjoaa juuri sopivissa määrin huumoria, jännitystä, romantiikkaa ja draamaa. Elokuva imaisee katsojansa mukaan seikkailuun välittömästi ja on mielenkiintoista seurata Tarzanin varttumista gorillojen parissa. Hauskoja hetkiä on luvassa paljon, mm. Tarzanin alkaessa oppimaan asioita ihmisten maailmasta. Leopardi taas tuo mukaan yllättävänkin jännittäviä kohtauksia, mitkä eivät välttämättä sovellu vielä pienemmille katsojille. Kaiken keskellä elokuva onnistuu olemaan todella hahmovetoinen kertomus, missä päähenkilö etsii paikkaansa maailmassa. Tämä puoli nostaa leffan arvoa entisestään. Hahmot ovat kaikki mainioita ja visuaalisesti filmi on todella hienon näköinen. Phil Collinsin laulut sopivat mukaan ihan hyvin, mutta paikoitellen katsojana jää kaipaamaan Disneylle tuttuja musikaalinumeroita. Pienistä vioistaan huolimatta Tarzan on erittäin toimiva paketti aika lailla kaikenikäisille, mikä viihdyttää yhä uudestaan ja uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Tarzan, 1999, Walt Disney Pictures, Walt Disney Feature Animation

Arvostelu: Terminator - tuhoaja (The Terminator - 1984)

TERMINATOR - TUHOAJA

THE TERMINATOR

Ohjaus: James Cameron
Pääosissa: Linda Hamilton, Michael Biehn, Arnold Schwarzenegger, Paul Winfield, Lance Henriksen, Bess Motta ja Earl Boen
Genre: kauhu, scifi, toiminta
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

Terminator - tuhoaja perustuu ohjaaja James Cameronin uneen, jonka hän näki julkaistuaan elokuvansa Piranha II - Lentävät tappajat (Piranha II: The Spawning - 1981). Unensa pohjalta hän alkoi kehittelemään omaa versiotaan John Carpenterin Halloween - naamioiden yön (Halloween - 1978) aloittamasta slasherkauhusta. Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle ja kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 1984. Kuitenkin leffan levittäjä Orion Pictures pelkäsi teoksen olevan sekä rahallinen pettymys, että kriitikoiden haukkuma pätkä, eikä uskonut sen olevan menestys. Toisin kävikin ja Terminator - tuhoaja oli sekä kriitikoiden ylistämä, että parin viikon ajan Yhdysvaltojen katsotuin elokuva. Vuosien varrella filmi on kerännyt paljon mainetta ja se on noussut erittäin ylistetyksi teokseksi. Maailmassa on monia, joiden mielestä Terminator - tuhoaja on jopa kaikista paras elokuva! Itse näin elokuvan ala-asteen lopulla, mutta se ei kuitenkaan ollut ensikosketukseni tarinaan, sillä vuotta tai kahta aiemmin olin jo nähnyt leffan jatko-osan Terminator 2 - Tuomion päivä (Terminator 2: Judgment Day - 1991), kun serkkuni halusivat katsoa sen, ollessaan kylässä meillä. Pidin siitä ja kysyin muutamaan kertaan, saisinko katsoa ykkösosan, mutta isäni ei halunnut näyttää sitä, koska se oli aikoinaan K18. Lopulta hän kuitenkin myöntyi ja katsoimme sen yhdessä. En ollut elokuvasta yhtä innoissani kuin toisesta osasta, mutta olen silti katsonut sen muutaman kerran uudestaan, viimeksi kesällä 2015, valmistautumisena sarjan viidenteen osaan Terminator Genisys (2015). Tammikuussa pidin äänestyksen, jossa Elokuvan taikaa -sivun lukijat saivat äänestää yhden elokuvasarjan arvostelut kesälle 2017 ja Terminator-sarja voitti ylivoimaisesti. Kesän alussa olikin vihdoin aika aloittaa sarjasta kirjoittaminen ja katsoin Terminator - tuhoajan kesälomani toisella viikolla.

Vuodesta 2029 lähetetään menneisyyteen yksi kyborgi ja yksi mies. Toisen tehtävänä on suojella erästä Sarah Connoria ja toisen tehtävä on tuhota hänet.

Sarah Connoria näyttelee Linda Hamilton, joka tuo hienosti tunnetta rooliinsa. Sarah työskentelee pienessä kuppilassa, hänellä ei oikein ole ystäviä kämppiksensä lisäksi ja kukaan ei tunnu olevan kiinnostunut hänestä. Kun hänelle alkaa valjeta, että joku jahtaa häntä erittäin pahoissa aikeissa, Sarah ei voi yhtään käsittää miksi. Sarahin kehitys on mainiosti luotu läpi tarinan ja katsojana kannustaa häntä selviämään leffan alusta lähtien, sillä vaikka hän ei omasta mielestään ole kukaan, on hänessä katsojille silti jotain.
     Michael Biehn esittää Kyle Reeseä, miestä, joka on saapunut auttamaan Sarahia. Vuonna 2029 Kyle on vastarinnan taistelija, joka yrittää päihittää lähestulkoon voittamattomat kyborgit, eli Terminaattorit. Hän ei tiedä mitään muuta maailmaa kuin sodan ja pahuuden, joten vuosi 1984 on hänelle suuri hämmennys, kun moni asia on niin paljon helpompaa. Kyle näkee usein painajaisia tulevaisuudesta, jolloin katsojat pääsevät näkemään vilauksia siitä karun lohduttomasta elämästä, jota hahmo on joutunut kokemaan syntymästään asti. Biehn on muuten erinomainen roolissaan ja uskottava tulevaisuuden sotilas, mutta usein hänen tapansa puhua asioista on hieman yliampuvan aggressiivista, vaikkakin tavallaan se myös sopii siihen, kun hän yrittää vakuuttaa muille, ettei ole hullu.
     Itse elokuvan nimikkohahmona, eli Terminaattorina nähdään entinen kehonrakentaja Arnold Schwarzenegger. Terminaattori on robotti, joka on päällystetty ihmiskudoksella, jotta se voisi soluttautua väkijoukkoihin ja olla näin tehokkaampi tappaja. Terminaattorista on saatu luotua hyytävän karmiva tappokone, jota ei vain voi pysäyttää, ihan sama kuinka monta kertaa sitä yrittää ampua kumoon. Koneena se ei koe tunteita, jolloin se voi kylmästi vetäistä aseensa esiin ja ampua sinut hengiltä ilman, että sen ilme värähtääkään. Aina kun Terminaattori ilmestyy ruutuun, katsojalle syntyy todella painostavan uhkaava tunnelma, sillä ei ole yhtään varma, mitä se voi tehdä seuraavaksi. Schwarzenegger ei välttämättä ole Oscar-luokan näyttelijä, mutta Terminaattorina hän on täydellinen. Hänen täytyy lähinnä pitää ilmeensä tosikkona ja käyttää kehoaan hyväkseen ollakseen uhkaava. Schwarzenegger pistää kaikkensa rooliin, eikä kukaan muu voisi hoitaa hommaa yhtä hienosti kuin hän.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Sarahin kämppis Ginger (Bess Motta), mystisiä kuolemia tutkivat poliisit Traxler (Paul Winfield) ja Vukovich (Lance Henriksen), sekä rikospsykologi tohtori Silberman (Earl Boen). Elokuvassa nähdään myös Bill Paxton pienessä roolissa nuorena punkkarina.

Nykyään Terminator - tuhoaja on parhaiten tunnettu toiminnastaan, etenkin jatko-osien ollessa puhtaita toimintaelokuvia. Tämä alkuperäinen teos muistuttaa kuitenkin enemmän kauhuelokuvia, joissa murhaaja jahtaa pelokkaita uhrejaan lähiöissä tai leirintäalueilla. Suuri muutos on tietty, että tämä murhaaja on huipputeknologinen robotti, joka vaikuttaisi olevan pysäyttämätön. Alkupään lyhyiden, mutta napakoiden esittelyjen jälkeen alkaa tiivistunnelmainen takaa-ajo, jonka aikana saa kokea vain muutamia hengähdystaukoja, kunnes Terminaattori saapuu jälleen paikalle, jolloin pitää taas jännittää Sarahin ja Kylen puolesta, jotka yrittävät kaikkensa selvitäkseen hengissä. Elokuva on läpikotaisin jännittävä ja siinä vain kasvatetaan tunnelmaa suuremmaksi ja suuremmaksi, kunnes kauhu päästetään tosissaan valloilleen piinaavassa loppuhuipennuksessa. Leffa herättää hyvin nopeasti katsojan mielenkiinnon ja pitää kiinnostuksen yllä, kun on aivan pakko saada tietää, mitä hahmoille tulee käymään? Toinen, mitä haluaa tietää, on syy sille, miksi Sarahia edes jahdataan? Tämä luo onnistuneesti mystisyyttä ja lisäjännitettä, ja onkin hienoa, ettei syytä paljasteta pitkään aikaan.

Elokuvassa on yhdistelty erilaisia lajityyppejä, mikä on tehty fantastisesti. Kylen kautta tosiaan nähdään unia synkästä scifi-tulevaisuudesta, mikä voi tuntua yhä todella futuristiselta laserpyssyjensä kera, mutta samalla se saattaa olla jopa pelottavampi tänä päivänä, kun teknologia on oikeasti kehittynyt siihen pisteeseen asti, että koneet voisivat nousta ihmisten yläpuolelle. Tulevaisuuskohtaukset ovat myös karmivia ja niistä huokuva epätoivo todella saa katsojan kannustamaan pääkaksikkoa päihittämään perässään vainoavan robotin. Hienointa vuoden 2029-kohtauksissa on se, etteivät ne sisällä lähes lainkaan repliikkejä, eivätkä edes Kylen kertojaääntä (onneksi), joka selittäisi tapahtumia, vaan katsojat vain heitetään tylysti näiden hirveiden tapahtumien keskelle, jolloin joutuu hetkeksi aikaa todella elämään filmin maalailemassa synkässä tulevaisuudenkuvassa. Toimintaakin on tosiaan mukana ja esimerkiksi taisto poliisiasemalla on täynnä ampumista. Lisäksi leffasta löytyy myös romantiikkaa, mutta se ei tunnu millään tavalla pakotetulta, vaan sillä on päivänselvä paikkansa tarinassa. Tunnelma muuttuu paikoitellen myös haikeaksi ja surumieliseksi, karun tulevaisuuden muuttuessa yhä todellisemmaksi Sarahin silmissä. Terminator - tuhoajan vahvuudet ovatkin erilaisten lajityyppien yhdisteleminen, sekä mestarillisesti luotu "murhaajahahmo", joka ei aio ikinä lopettaa jahtiaan. Tiivis tunnelma pysyy loppuun saakka ja vasta lopputekstien alkaessa voi huokaista helpotuksesta.

Ohjaaja James Cameron on onnistunut täydellisesti tunnelman luomisessa ja osoittaa pystyvänsä tekemään erilaisia elokuvia jo yhden leffan aikana. Cameron pitää pakettia upeasti kasassa, eikä elokuvan rautainen ote hellitä katsojasta. Hänen ja Gale Anne Hurdin työstämä käsikirjoitus on erinomainen ja itse tarinahan on aivan mieletön. Kun kyseessä on aikamatkustustarina, leffasta löytyy tietty pientä epäloogisuutta, mutta sen katsoo helposti sormien läpi, kun kaikki ympärillä on niin mahtavaa. Toinen asia, minkä katsoo läpi sormien, on parit hetket, joissa Schwarzeneggerin pää on selvästi korvattu nukella, mikä nykypäivänä pistää silmään todella voimakkaasti. Myös itse mekaanisen Terminaattorin liike leffan lopussa on paikoitellen kömpelöä, mutta nämä ovat pikkuseikkoja, kun tarina ja tunnelma koukuttavat niin täysillä. Elokuva on tosissaan kestänyt hienosti ajan hammasta, kun tänä päivänä tietyt vanhentuneet efektit eivät pilaa kokemusta. Terminator - tuhoajasta löytyy paljon upeitakin tehosteita ja monissa kuvissa pelottavan luurankomainen Terminaattori näyttää aivan tajuttoman hyvältä. Lisäksi elokuva on taidokkaasti kuvattu ja nerokkaasti leikattu. Turhat on karsittu pois ja jäljelle jää pelkkää asiaa, jolloin aika ei voi käydä pitkäksi. Lavastajat, puvustajat ja maskeeraajat ovat hoitaneet hommansa tyylillä. Tulevaisuuteen sijoittuvissa kohtauksissa lavastajat päästetään vauhtiin ja heidän luomansa maailma on heti leffan ensimmäisestä kuvasta alkaen ahdistava. Ääniefektit ovat pääasiassa toimivia ja säveltäjä Brad Fiedel on tehnyt todella hyvää työtä musiikkien parissa.

Blu-rayn kuvanlaatu on oikein mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja, tai siis "tuhottuja" kohtauksia, keskustelu ohjaaja James Cameronin ja Arnold Schwarzeneggerin välillä, sekä lyhyt pätkä elokuvan erikoistehosteista.

Yhteenveto: Terminator - tuhoaja on mestarillinen scifitoimintajännäri, joka menee usein puhtaan kauhun puolelle tunnelmassaan. Elokuvassa yhdistellään hienosti erilaisia lajityyppejä ja ne on saatu kulkemaan onnistuneesti yhdessä. Linda Hamilton on loistava pääosassa Sarah Connorina ja Michael Biehn on pienesti yliampuvaa aggressiivisuuttaan lukuunottamatta erittäin toimiva sankaritapaus. Arnold Schwarzenegger on täydellinen Terminaattori ja hän tuo piinaavaa uhkaavuutta rooliinsa. Elokuva on alusta loppuun jännittävä ja koukuttava, ja siinä on mukana toimivaa mysteerisyyttä, kun kestää kauan, ennen kuin paljastetaan, miksi Sarah on kohteena. Loppuhuipennus on todella pysäyttävä ja katsoja voi hengähtää vasta, kun lopputekstit rullaavat. Visuaaliset tehosteet ovat paikoitellen nähneet parhaat päivänsä, mutta kun muu elokuva siinä ympärillä huokuu täydellisyyttä, voi esimerkiksi Schwarzeneggerin nukkenaaman antaa anteeksi. Terminator - tuhoaja on aika lailla täydellinen teos, mikä kannattaa ehdottomasti katsoa, pitää sitten toiminnasta, kauhusta, scifistä tai niistä kaikista, sillä ohjaaja James Cameron on saanut yhdisteltyä ne huikeasti samaan pätkään. Elokuva oli parempi kuin muistin, eikä ihme, että se on jäänyt elämään ihmisten suosiossa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.6.2017 - Muokattu 27.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Terminator, 1984, Hemdale, Pacific Western, Euro Film Funding, Cinema '84/Greenberg Brothers Partnership