Arvostelu: Rambo - taistelija 2 (Rambo: First Blood Part II - 1985)

RAMBO - TAISTELIJA 2

RAMBO: FIRST BLOOD PART II

Ohjaus: George P. Cosmatos
Pääosissa: Sylvester Stallone, Julia Nickson, Richard Crenna, Charles Napier, Steven Berkoff, George Cheung ja Voyo Goric
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 16

David Morrellin "Ajojahti"-kirjaan ("First Blood" - 1972) perustuva elokuva Taistelija (First Blood - 1982) oli suuri hitti, joten elokuvantekijät päättivät jatkaa sarjaa. Jatko-osan käsikirjoituksen ensimmäisen version työsti James Cameron, joka ei ollut vielä siihen aikaan tehnyt hittileffojaan Terminator - tuhoaja (The Terminator - 1984) ja Aliens - paluu (Aliens - 1986). Sen pohjalta päätähti Sylvester Stallone alkoi viemään tekstiä oman visionsa suuntaan. Kuvaukset alkoivat kesällä 1984 ja lopulta Rambo - taistelija 2 sai ensi-iltansa keväällä 1985. Elokuva oli vielä valtavampi hitti kuin edeltäjänsä, mutta sai pääasiassa negatiivisia arvosteluita kriitikoilta. Leffa sai sentään Oscar-ehdokkuuden äänitehosteistaan, mutta muuten se sai lähinnä Razzie-palkintoja, kuten huonoimman elokuvan, huonoimman miespääosan, huonoimman käsikirjoituksen ja huonoimman laulun palkinnot. Itse näin Rambo - taistelija 2:n jo lapsena, mutta muistelisin, ettei se tehnyt samalla lailla vaikutusta kuin ensimmäinen Taistelija. En olekaan edes katsonut elokuvaa sen jälkeen uudestaan. Kuitenkin nyt kun Rambo-sarja on saamassa viidennen osansa Rambo V: Last Blood (2019), päätin katsoa sarjan aiemmat leffat uudestaan ja arvostella ne. Pari kuukautta Taistelijan katsomisen jälkeen katsoin Rambo - taistelija 2:n.

Vankilassa lusiva John Rambo saa mahdollisuuden hyvittää tekonsa, kun eversti Trautman pyytää häneltä palvelusta. Vietnamin sodan jäljiltä Yhdysvaltain sotilaita on yhä vankeina ja Rambo saa tehtäväkseen matkata Vietnamiin ja tutkia armeijalle, millaisissa oloissa sotilaita pidetään.

Vuonna 1985 Sylvester Stallone oli iso stara, joka oli tehnyt kahdesta roolistaan tunnetut: nyrkkeilijä Rockysta ja toimintasankari Rambosta. Vaikka molempien hahmojen ensiesiintymiset olivat arvostettuja, 1985 oli se vuosi, kun Stallone sai huonoimman miespääosan Razzie-palkinnot molemmista rooleista - tästä leffasta ja Rocky IV:stä (1985). Eikä sinänsä ole vaikea ymmärtää miksi. Stallone tuntuu alisuorittavan lähes koko elokuvan ajan ja pääsee vauhtiin vasta viimeisen puolen tunnin aikana. Alkupään hän vetää niin kyllästyneellä ilmeellä, ettei katsojana lähde kovin innoissaan hänen matkaansa. Ramboa ei myöskään hahmona jakseta viedä lähes mihinkään suuntaan tai syventää.
     Muita hahmoja leffassa ovat ensimmäisestä Taistelijasta tuttu eversti Trautman (Richard Crenna), Vietnamissa Rambon yhteyshenkilö Co Bao (Julia Nickson), erikoistehtävää johtava majuri Marshall Murdock (Charles Napier), vietnamilaisten paha komentaja Tay (George Cheung), sekä neuvostoliittolainen luutnantti Podovsky (Steven Berkoff). Englantilainen Berkoff ei ole tainnut koskaan tavata venäläistä, sillä hänen muka-venäläisaksenttinsa kuulostaa oudon paljon saksalaiselta puhumassa englantia. Berkoff myös unohtaa korostuksensa vähän väliä ja jää lähinnä naurettavaksi yritykseksi kuin uhkaavaksi roistoksi. Napier sopii ihan hyvin tiukan majurin osaan ja Crenna on edelleen toimiva Rambosta välittävänä everstinä. Nicksonin esittämä Co Bao on tavallaan toimiva lisä, mutta outo romanssi, mitä hänen ja Rambon välille yritetään kehitellä, ei vain suju.

Muistatteko, kuinka ensimmäisen Taistelijan arvostelussa kehuin, ettei kyseessä ole pelkkä aivoton macho-pullistelu, vaan erinomaisesti rakennettu jännitysnäytelmä? No, Rambo - taistelija 2:ssa mennään juuri toisinpäin. Tiivis tunnelma, koukuttavuus ja todella kiehtova asetelma saavat kyytiä, jotta ruudulle saadaan mahdollisimman paljon räjähdyksiä ja ammuskelua. Elokuvassa on niinkin paljon räjähdyksiä, että Michael Baykin tulisi kateelliseksi. Leffassa halutaan lähinnä korostaa, kuinka äijien äijä Rambo on, mutta sitä ei tehdä yhtä nokkelasti kuin viimeksi. Tässä on uskottu, että riittää, kun Stallonen öljyyn hierottuja lihaksia esitellään tarpeeksi, kuvataan paljon lähiotoksia pullistelevista verisuonista hänen käsivarsissaan ja pistetään yhä vain isompi peniksenjatke hänelle kouraan, millä tykittää vastuksia. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän testosteroni toimii filmin bensiininä.

Juonellahan tässä ei ole niinkään väliä. Ensimmäisessä elokuvassa vihjailtiin Rambon menneisyydellä Vietnamin sodassa, joten juoni toimii lähinnä syynä viedä Rambo takaisin hiostavaan viidakkoon vaaniskelemaan. Tehtävänannossa Rambolle todetaan, että hänen täytyy vain ottaa kuvia, eikä hän saa missään nimessä olla tekemisissä vastustajien kanssa. Tässä kohtaa katsoja hörähtää ja laskee vain minuutteja, kunnes Rambo tökkää ensimmäisen puukon pahiksesta läpi. Elokuvalla kestääkin yllättävän kauan, ennen kuin se pääsee tosissaan vauhtiin ja filmin kehnot draaman yritykset pistävät toivomaan, että leffa olisi oikein kunnolla vain sitä pöljää ja viihdyttävää tykitystä. Rambo - taistelija 2:n viimeinen puolituntinen onkin huomattavasti mielenkiintoisempaa seurattavaa ja siinä kohtaa rahoille alkaa tulla vastinetta. Yliampuvat ja hauskat tappamistavat ovat veikeää seurattavaa, ja leffan päätyttyä onkin vaikea muistaa, miten Rambo edes päätyi taistelemaan Vietnamissa. Mutta kuten totesin, ei se ole elokuvan pääasia.

Elokuvan on ohjannut George P. Cosmatos, jonka työstä ei ole löydy mitään ensimmäisen Taistelijan ohjanneen Ted Kotcheffin tunnelman rakennustaidoista. Cosmatos onkin selvästi vain halunnut enemmän viihdyttää isoilla räjähdyksillä ja rautaisella ammuskelulla kuin tehdä jotain oikeasti merkittävää, mukaansatempaavaa ja mielenkiintoista. Cosmatosin hommaa toki vaikeuttaa James Cameronin ja Sylvester Stallonen kehno käsikirjoitus. Cameronilla on tainnut olla eräät tuhoajakyborgit liikaa mielessä, jolloin tähän ei ole löytynyt keskittymistä ja Stallone on vain halunnut päästä pullistelemaan muskeleitaan kameran eteen, jolloin käsikirjoitus on lopulta mitä on. Sentään Rambo - taistelija 2 on tyylikkäästi kuvattu ja efektitiimi on päässyt tosissaan leikkimään räjähteiden kanssa. Leikkaus on toimivaa, mutta laimean käsikirjoituksen vuoksi taisteluttomat kohtaukset ovat väkisinkin pitkäveteisiä. Äänimaailma on hienosti rakennettu, kuten ovat myös vietnamislaiskylän lavasteet. Jerry Goldsmithin säveltämät musiikit ovat leffan parempaa antia ja ne luovat oivaa henkeä, kun Cosmatos ei siinä onnistu.

Yhteenveto: Rambo - taistelija 2:sta ei löydy mitään ensimmäisen Taistelijan erinomaisen jännittävästä ja koukuttavasta tunnelmasta, vaan leffa luottaa täysillä hölmöön macho-pullisteluun ja äijäilyyn. Loppupäässä tämä saadaankin esitettyä ihan viihdyttävästi, mutta harmillisesti sitä edeltävä aika on enemmän tai vähemmän pitkäveteistä seurattavaa. Tarina ei koskaan nappaa mukaansa, eikä Rambon kanssa halua lähteä toimintaseikkailuun, sillä häntä itseään ei tunnu kiinnostavan koko homma. Viidakossa hiiviskelystä ei löydy lainkaan samaa tehoa kuin ensimmäisestä elokuvasta ja kaikki tuntuu alisuorittamiselta. Tai no, ei ihan kaikki. Räjähdystiimi jopa hieman ylisuorittaa. Sylvester Stallonesta ei valitettavasti löydy samaa vahvaa asennetta kuin aiemmin, minkä lisäksi hänen käsikirjoituksensa on aika kehno. Venäläispahista esittävä Steven Berkoff on uhkaavan sijaan naurettava, mongertaessaan englantia lähinnä saksalaisittain. Kokonaisuudessaan Rambo - taistelija 2 jää pahasti ensimmäisen osan jalkoihin. On helppo ymmärtää, että monille kasarilapsille tämä on yhä yksi kovimmista teoksista ikinä, mutta itseäni leffa ei vakuuta. Jos äijäilytoiminta uppoaa, etkä ole tätä vielä nähnyt, niin suosittelen elokuvaa lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Rambo: First Blood Part II, 1985, Estudios Churubusco Azteca S.A., Anabasis N.V.

Arvostelu: Toy Story 3 (2010)

TOY STORY 3

Ohjaus: Lee Unkrich
Pääosissa: Tom Hanks, Tim Allen, Joan Cusack, Ned Beatty, Don Rickles, Wallace Shawn, Blake Clark, John Ratzenberger, Estelle Harris, Jodi Benson, Michael Keaton, John Morris, Emily Hahn, Timothy Dalton, Kristen Schaal, Jeff Garlin, Bonnie Hunt, Bud Luckey, Whoopi Goldberg ja Laurie Metcalf
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, draama
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 7

Pixar-yhtiön ensimmäinen täyspitkä elokuva ja ylipäätään kaikkien aikojen ensimmäinen täyspitkä animaatioelokuva Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) oli kriitikoiden ylistämä jättihitti. Jatkoa päätettiin tietty tehdä ja vaikka Toy Story 2:n tie teattereihin oli täynnä töyssyjä, saatiin se lopulta julkaistua vuonna 1999. Pixarin omistava yhtiö Disney halusi tietty jatkaa sarjaa vielä lisää, mutta Pixar halusi siirtyä muihin projekteihin. Pixarin ja Disneyn diiliin kuitenkin kuului, että Disney omisti oikeudet Pixarin hahmoihin ja voisi halutessaan tehdä jatkoa Toy Storylle. Vaikka Pixar yritti vastustella tätä, Disney alkoi työstämään kolmatta osaa. Kuitenkin vuonna 2006 Pixaria johtaneet Edwin Catmull ja John Lasseter nousivat Disneyn johtoon ja pistivät kolmannen Toy Story -elokuvan jäihin, siirtääkseen projektin takaisin Pixarille. Pixarin tekijät eivät edes lukeneet Disneyn käsikirjoitusta, vaan alkoivat suunnittelemaan kolmatta osaa puhtaalta pöydältä. Näyttelijät saatiin innokkaina takaisin mukaan, poislukien Slinky-koiraa esittävä Jim Varney, joka oli menehtynyt vuonna 2000 ja jonka tilalle valittiin Varneyn ystävä Blake Clark. Animointi lähti käyntiin ja Toy Story 3 sai ensi-iltansa kesällä 2010. Elokuva oli valtava hitti, tienaten yli miljardi dollaria, mikä teki siitä ilmestymisvuotensa menestyneimmän elokuvan, minkä lisäksi leffa sai suurta ylistystä kriitikoilta ja faneilta. Filmi oli ehdolla useista palkinnoista, kuten viidestä Oscar-palkinnosta (paras elokuva, paras sovitettu käsikirjoitus, paras animaatioelokuva, parhaat äänitehosteet ja paras laulu), joista se voitti parhaan animaatioleffan ja laulun palkinnot. Kyseessä oli elokuvahistorian kolmas animaatio Kaunottaren ja hirviön (Beauty and the Beast - 1991) ja Up - kohti korkeuksia (Up - 2009) jälkeen, mikä sai parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden. Minä kävin katsomassa Toy Story 3:n isäni kanssa, kun se saapui Suomen teattereihin ja pidin siitä valtavan paljon. Olenkin katsonut elokuvan useasti uudestaan ja nyt kun sarja on saamassa jatkoa leffalla Toy Story 4 (2019), oli aika katsoa sarjan aiemmat osat uudestaan.

Andy on kasvanut ja lähdössä collegeen, jolloin hänen lelunsa lahjoitetaan Päivänpaiste-päiväkotiin. Uusi seikkailu alkaa, kun Päivänpaiste ei olekaan yhtä ihana paikka kuin aluksi vaikuttaa.

Lähes kaikki Andyn (äänenä yhä John Morris) tutut lelut tekevät paluun. Vaikkei Andy ole leikkinyt leluillaan vuosiin, ei cowboy-nukke Woody (Tom Hanks) suostu uskomaan, että Andy olisi unohtanut heidät. Woody on sama päättäväinen johtohahmo, joka kyllä huolehtii ystävistään, muttei välttämättä onnistu täysin näkemään, mikä olisi heille parasta. Jos Andy ei ole kiinnostunut heistä, kannattaako lelujen käyttää loppuelämänsä lojuen ja pölyttyen laatikossa? Avaruusrangerilelu Buzz Lightyear (Tim Allen) näkeekin tässä asiassa pidemmälle ja on jälleen mahtavaa nähdä, kuinka tämä vihamiehinä alkanut kaksikko tukee toisiaan jatkuvasti. Molempia hahmoja hyödynnetään hyvin ja tässä leffassa etenkin Buzz päästetään kunnolla vauhtiin ja tarjoamaan makeat naurut.

Woodya lukuunottamatta muut lelut ovat valmiita siirtymään eteenpäin Andysta. Äksy herra Perunapää (Don Rickles) ei enää välitäkään omistajasta, vaan haluaa vain päästä jonnekin, missä hänellä ja rouva Perunapäällä (Estelle Harris) olisi hyvä olla. Slinky-koira (Blake Clark) on uskollinen ystävä Woodylle, mutta tietää, ettei takertuminen tee leluille hyvää. Röh-säästöpossukin (John Ratzenberger) on sitä mieltä ja Rex-dinosaurus (Wallace Shawn) seuraa kiltisti perässä. Toy Story 2:ssa esitellyt lehmityttö Jessie (Joan Cusack) ja hevonen Napakymppi ovat yhä mukana. Päivänpaisteeseen lähtevät myös Barbie-nukke (Jodi Benson), sekä edellisessä leffassa herra Perunapään pelastamat kolmisilmäiset alienit (Jeff Pidgeon). Jokainen hahmo saa hyvin ruutuaikaa ja jokaista onnistutaan hyödyntämään erittäin mainiosti. Tiettyjä leluja syvennetään entisestään ja elokuvan aikana katsojana voi huomata, että näistä hahmoista on alkanut välittämään kuin omista rakkaista lapsuudenleluista.
     Päivänpaiste-päiväkodissa Woody ja kumppanit tapaavat tietty ison liudan uusia leluja. Löytyy vihreää avaruushyönteistä (John Cygan), venyvää mustekalaa (Whoopi Goldberg), isoa vauvanukkea (Woody Smith), kasvojaan vaihtavaa kivihirviötä (Jack Angel), ovelaa puhelinta (Teddy Newton), sekä kauhistuttavaa, rääkyvää apinalelua. Tärkeimpiä uutuuksia ovat kuitenkin Ken-nukke (Michael Keaton), johon Barbie iskee tietysti silmänsä ja joiden romanssi on koomista seurattavaa, sekä Päivänpaisteen lelujen johtohahmo, mansikoilta tuoksuva ja oikein mukava Tuhti-nalle (Ned Beatty). Tuhti on ehdottomasti uusista hahmoista kiehtovin ja hahmoa hyödynnetään erinomaisin tavoin.
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. Andyn äiti (Laurie Metcalf), Andyn pikkusisko Molly (Beatrice Miller), Päivänpaisteessa käyvä tyttölapsi Bonnie (Emily Hahn), sekä tämän lelut, Maija-nukke (Bonnie Hunt), siilipehmo Pricklepants (Timothy Dalton), yksisarvinen Buttercup (Jeff Garlin), dinosauruslelu Trixie (Kristen Schaal), sekä murtunut klovni Virnu (Bud Luckey). Nämäkin uudet hahmot ovat oivallisia lisäyksiä.

En voisi kuvitella, että Pixar olisi voinut mitenkään tehdä parempaa jatkoa Toy Story -sarjalle tai keksiä parempaa tarinaa kolmannelle osalle kuin tämä. Elokuva ilmestyi 11 vuotta Toy Story 2:n jälkeen ja tekijät ovat päättäneet mennä elokuvasarjankin jatkumossa vuosia eteenpäin. Yksi Toy Story 2:n isoimmista pohdiskeluista oli, mitä leluille käy, kun Andy vääjäämättä kasvaa aikuiseksi ja siitä on erittäin hyvä jatkaa kolmannessa osassa, missä tämä käy toteen. Aikahyppy on paras mahdollinen ratkaisu myös siksi, että ne jotka näkivät kaksi ensimmäistä Toy Storya lapsena, kun ne ilmestyivät, ovat nyt kasvaneet Andyn ikään, jolloin Toy Story 3:n tarina iskee todella kovasti. Vaikken itse ollut vielä täysi-ikäisyyden kynnyksellä, kun näin elokuvan leffateatterissa, se pisti minut jo silloin miettimään, miten itse toimin lelujen kanssa varttuessani. Noh, nykyään olen parikymppinen ja omistan yhä valtavan kasan legoja ja olen jo vuosia pohtinut, että ostaisin jostain Toy Story -elokuvien tärkeimmät lelut juuri samannäköisinä kuin ne leffoissa esiintyvät.

Mutta takaisin itse elokuvaan: Toy Story 3 lähtee liikkeelle mitä parhaimmalla tavalla, näyttäen ensimmäistä kertaa sarjan aikana, kuinka Andy näkee leikkinsä. Tämä imaisee katsojan välittömästi mukaansa ja kun sitä seuraa montaasi Andyn kasvamisesta, onnistuu leffa liikuttamaan jo ensimmäisen varttinsa aikana. Ja voin kyllä sanoa, etteivät koskettavat hetket siihen lopu, sillä elokuvasta löytyy vielä sydämen seisauttava ja koko kehon lamaannuttava kohtaus, mikä saa varmasti alahuulen väpättämään. Kohtaus ja syvällinen tarina ovat isot esimerkit siitä, ettei Toy Story 3:a ole todellakaan lähdetty tekemään vain lapsille, vaan siitä on haluttu tehdä oikeasti koko perheen elokuva, mistä kuka tahansa voi nauttia. Ja siinä on totta vieköön onnistuttu. Elokuvasta löytyy paljon kaikenlaista kaikille. Lapset pääsevät viihdyttävään ja jännittävään seikkailuun suosikkilelujensa kanssa, kun taas aikuisilta loksahtaa vähän väliä suu auki ihmetyksestä, kuinka syvällisiä ja rankkoja puolia tekijät ovatkaan saaneet mukaan. Päivänpaisteen meininki herättää aikuisten mielissä varmasti mielikuvia ihan jostain muusta kuin päiväkodista, mikä tekee leffasta jopa omalla tavallaan kauhistuttavan. En ihmettele yhtään, miksi Toy Story 3 sai parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden. Tämä ei ole vain mahtava animaatioleffa, vaan aivan mieletön elokuva.

Joka katselukerralla filmi pääsee yllättämään, kuinka mestarillisesti sen tarina ja tunnelma ovatkaan rakennettuja. Elokuva kyllä sisältää paljon huumoria ja nauraa saa usein, mutta joidenkin muiden animaatioyhtiöiden teosten tyylistä poiketen Pixar ei pelkää, että katsoja tylsistyisi, jos vitsejä ei viljellä tauotta. Yhtiö uskoo vahvan tarinankerronnan ja erinomaisesti kirjoitettujen hahmojen voimaan. Juuri se tekee monista Pixarin filmeistä niin huikeita. Tämä on täysin hahmovetoinen kertomus, jolloin se pitää katsojaa tiukemmin otteessaan kuin jos se olisi vain vauhdikas ja viihdyttävä, mutta hieman tyhjänpäiväinen seikkailu. Toy Story 3 on kyllä viihdyttävä ja vauhdikaskin, muttei mitenkään tyhjänpäiväinen. Filmin tarina todella pitää katsojaansa rautaisella otteella mukanaan ja muuttuu koukuttavammaksi ja jännittävämmäksi, mitä pidemmälle tarina etenee. Loppupäässä ei todellakaan voi kyyneleiltä välttyä ja itsekin herkistyn valtavasti elokuvan viimeisen vartin aikana. Elokuva on mitä täydellisin päätös Woodyn, Buzzin ja muiden lelujen tarinalle... tai se olisi, jos Pixar ei olisi saanut päähänsä jatkaa sarjaa vielä neljännen osan voimin. Noh, pyrin katsomaan Toy Story 4:n mahdollisimman avoimin mielin, etenkin kun sitä on nyt kehuttu paljon kaikkialla. Ja vaikkei tarina päätykään, ei se vie sitä pois, että tällaisenaan elokuva on mielestäni täydellinen - tähän mennessä Toy Story -sarjan paras osa ja yksi Pixarin hienoimmista elokuvista.

Leffan ohjauksesta vastaa Lee Unkrich, joka oli aiemmin auttanut ohjaajan hommissa Pixarin leffoissa, kuten Toy Story 2 ja Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003), sekä leikannut osan Pixarin filmeistä. Toy Story 3 on kuitenkin hänen ensimmäinen täysin oma ohjaustyönsä, enkä voi olla ihailematta, kuinka huikeaa työtä Unkrich tekee. Hän rakentaa tunnelmaa taiturimaisesti ja tekee jokaisesta kohtauksesta parhaan mahdollisen. Unkrichia on tietty auttanut Michael Arndtin fantastinen käsikirjoitus, jossa hyvin syvennetyt hahmot seikkailevat täydellisesti kirjoitetussa tarinassa. Arndt tekee rohkeita valintoja, mitkä ovat todella kannattaneet, sillä ainakin omalla kohdallani ne nostavat elokuvan arvoa entisestään. Ja ylistystä saa tietty elokuvan animointi. Onko yllätys, että Pixarin tekemä leffa näyttää aivan mielettömän hienolta? Leffan alkaessa suuni loksahtaa joka katselukerralla auki, sillä kun on katsonut juuri vähän aikaa sitten kaksi ensimmäistä Toy Storya, on teknologian ja tekijöiden taitojen kehitys niin huomattavaa. Elokuva on täynnä pienenpieniä yksityiskohtia ja mukana on useita kuvia, joiden aikana tekisi mieli pistää leffa pauselle ja ihastella animaattoreiden loistavaa ammattitaitoa. Hahmojen liikkeet ovat sulavampia kuin ennen, eikä minkäänlaista kaksiulotteisuutta ole enää nähtävissä. Värejäkin käytetään ihanasti hyödyksi. Äänimaailmakin on taidokkaasti rakennettu ja musiikeista yhä vastaava Randy Newman pistää parastaan sävellystensä kanssa.

Tuttuun Pixar-tyyliin Toy Story 3 sisältää tietty "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin. Kaikista näkyvin taitaa olla Bonnien huoneesta löytyvä Totoro-pehmolelu Studio Ghiblin valloittavan ihanasta Naapurini Totoro -animeleffasta (となりのトトロ - 1988), minkä lisäksi roskakuskin pääkallopaita viittaa vahvasti siihen, että kyseessä olisi aikuiseksi kasvanut Sid (kyseessä on jopa sama ääninäyttelijä). Elokuvan alussa Andyn leikissä Rexin karjaisu on lainattu Jurassic Parkista (1993), minkä lisäksi junan veturia koristaa numero 95, mikä viittaa ensimmäisen Toy Storyn ilmestymisvuoteen 1995, sekä Autot-leffan (Cars - 2006) Salama McQueenin kilpanumeroon. Salama McQueenista puheenollen, Päivänpaisteessa eräällä lapsella on hahmon logolla varustettu paita ja hahmosta tehty puinen lelu näkyy taustalla Woodyn ja kumppaneiden saapuessa päiväkotiin. Andyn huoneesta löytyy Autot 2:n (Cars 2 - 2011) Finn McMissilen juliste, Monsterit Oy:n (Monsters, Inc. - 2001) logo ja Nemoa etsimässä -elokuvan Tyrsky-tarra. Nemoa etsimässä -leffaan viitataan myös herra Rauskun leluversiolla. Buzz Lightyearin paristot on tehnyt WALL-E:sta (2008) tuttu Buy n Large -firma. California Institute of the Artsin animaatioluokkahuoneen numero A113 on Andyn äidin auton rekisterinumero. Punaisella tähdellä ja sinisellä raidalla koristettu keltainen Pixar-pallo on piilotettu mukaan monellakin eri tapaa. Aiemmista Toy Story -elokuvista (ja lähes kaikista muista Pixarin animaatioista) tuttu Pizza Planet -auto nähdään Virnu-klovnin muistoissa.

Blu-rayn kuvanlaatu on tietty ällistyttävän upea. Lisämateriaalina kahden levyn Blu-ray -julkaisulla on mm. leffateattereissa elokuvan yhteydessä esitetty "Day & Night" -lyhytanimaatio, sekä pätkä sen teosta, trailereita, julistegalleria, esittely elokuvan leluista, näyttelijöistä kertova "The Gang's All Here", huvipuistolaitteesta kertova "A Toy's Eye View: Creating a Whole New Land", elokuvan alun teosta kertovat "Rounding Up a Western Opening" ja "Life of a Shot", Bonnien leikkihetkestä kertova pätkä, "Toy Story Trivia" -peli, käsikirjoittaja Michael Arndtin ohjeita tarinan rakentamiseen, Pixarin leikkaajien esittely työstään, Pixarin työntekijöiden tarinoita elokuvan tekoajalta, sekä lyhyitä pätkiä ja mainoksia, joilla leffaa on mainostettu, kuten Tuhti-karhun mainos ja Kenin treffivinkkejä. Elokuvan voi myös katsoa kahden eri kommenttiraidan kanssa, joiden aikana nähdään kuvakäsikirjoituksia ja muita luonnoksia kohtauksista. Yhteensä lisäkatsottavaa on yli kahdeksi tunniksi.

Yhteenveto: Toy Story 3 ei ole vain upea animaatioleffa - se on suorastaan täydellinen elokuva! Tekijät eivät olisi voineet keksiä parempaa tarinaa ja on mahtavaa, että leffa jatkaa toisen osan pohdiskelua lelujen kohtalosta, kun heidän omistajansa aikuistuu. Kyseessä on muutenkin hyvin syvällinen ja moniulotteinen teos, mikä saa aikuiskatsojan hämmästymään useaan otteeseen. Tekijät ovat tehneet yllättävänkin rohkeita ratkaisuja ja leffan loppuhuipennusta on vaikea olla katsomatta suu auki ja miettiä, saako näin edes tehdä lastenleffassa? Mutta Toy Story 3 ei olekaan vain lastenleffa, vaan oikeasti koko perheen filmi, mistä kuka tahansa voi nauttia suuresti. Se on mukaansatempaava ja koukuttava, hauska ja jännittävä, ja se luottaa täysillä tarinaansa, eikä usko, että katsoja pysyy kiinnostuneena vain, jos leffassa viljellään pelkkiä sketsiä ja typeriä tanssinumeroita viiden minuutin välein (kuten muut animaatioyhtiöt). Koskettavuudelta ei todellakaan voi välttyä ja kyynelhanat vuotavat hyvin varmasti. Hahmot ovat erinomaisesti kirjoitettuja ja heidän ääninäyttelijänsä tekevät loistotyötä. Fantastista työtä tekevät myös animaattorit, jotka herättävät leffan eloon käsittämättömän hienoilla visuaalisuuksilla. Kaikin puolin Toy Story 3 on mestarillinen paketti. Se vie lelujen tarinan täydellisesti päätökseensä, minkä vuoksi olenkin hieman skeptinen Toy Story 4:n olemassaolon tarpeellisuudesta. Yritän kuitenkin katsoa sen mahdollisimman avoimin mielin...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Toy Story 3, 2010, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Ready or Not (2019)

READY OR NOT

Ohjaus: Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett
Pääosissa: Samara Weaving, Mark O'Brien, Adam Brody, Henry Czerny, Andie McDowell, Nicky Guadagni, Melanie Scrofano, Elyse Levesque, Kristian Bruun ja John Ralston
Genre: kauhu, komedia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 16

Ready or Not on Guy Busickin ja R. Christopher Murphyn ideoima ja käsikirjoittama kauhukomedia. Kaksikko sai Mythology Entertainment ja Vinson Films -yhtiöt kiinnostumaan tarinasta ja he pääsivät tekemään itse leffaa. Ohjaajiksi valittiin aiemmin yhdessä elokuvia, kuten V/H/S:n (2012), tehneet Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett ja pääroolin sai näyttelijä Hugo Weavingin veljentytär Samara Weaving. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2018 ja nyt Ready or Not on saanut ensi-iltansa. Itse innostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Sen tarina vaikutti mielenkiintoiselta ja traileri veikeältä. Kävin katsomassa leffan heti ensi-iltapäivänä, yhdessä samana päivänä ilmestyneiden zombikomedia The Dead Don't Dien (2019) ja toimintaleffa Angel Has Fallenin (2019) kanssa.

Grace menee naimisiin rikkaan perheen pojan Alex Le Domasin kanssa. Le Domasien perinteisiin kuuluu, että kun joku suvusta menee naimisiin, suku kokoontuu pelaamaan jotain peliä. Pian Grace saa kuitenkin selville, ettei aluksi harmittomalta kuulostava kuurupiilo ole vain leikkiä, vaan taistelu elämästä ja kuolemasta.

Samara Weaving näyttelee nuorta naista, Gracea, joka on innoissaan liittymässä Le Domasin sukuun. Hyvin nopeasti tehdään selväksi, miksi hän haluaa niin paljon kuulua perheeseen ja millainen persoona on kyseessä. Katsoja on siis alusta alkaen Gracen puolella ja kun hääyö muuttuu jännitysnäytelmäksi, toivoo katsoja Gracen pääsevän karkuun. Weaving todella hyppää roolihahmonsa vietäväksi. Hän on erinomainen valinta pääosaan ja on ilo seurata, kuinka hän antautuu elokuvalle täydellisesti. Todellisuudessa tällainen kokemus olisi äärimmäisen kauhistuttava ja Weaving tuo hahmon kokemat tunteet upeasti esille koko kehonsa voimin.
     Le Domasin sukuun kuuluvat Gracen sulhanen Alex (Mark O'Brien) ja tämän veli Daniel (Adam Brody) ja sisko Emilie (Melanie Scrofano), heidän vanhempansa Tony (Henry Czerny) ja Becky (Andie McDowell), Tonyn sisko Helene (Nicky Guadagnini), sekä Danielin vaimo Charity (Elyse Levesque) ja Emilien mies Fitch (Kristian Bruun). Jokaiselle suvun jäsenistä on saatu luotua oma persoonansa ja kaikki ovat jollain tavalla mielenkiintoisia tapauksia. Läpi leffan jokaisesta tuodaan jotain esille, jotta he eivät jää yksiulotteisiksi. Kaikki näyttelijät tekevät oivaa työtä ja etenkin Czerny ja McDowell vakuuttavat rikkaina henkilöinä, minkä lisäksi Guadagnini on samanaikaisesti pelottava ja koominen outona täti-Helenenä, mutta loppujen lopuksi leffa on puhtaasti Weavingin show.

Ready or Not on yksi tämän vuoden omaperäisimmistä teoksista. Elokuvan idea voi kuulostaa hölmöltä, mutta lopputulos on paikoitellen jopa nerokas. Leffa piikittelee satiirin voimin rikkaiden kummallisia tapoja, paisuttelemalla niitä äärimmilleen. Välillä puhutaan siitä, kuinka rikkaat tekevät asiat täysin eri tavalla ja että raha on sekoittanut heidän päänsä, jolloin he luulevat voivansa tehdä mitä vain. Mikä olisikaan parempaa kuin peleillä rikastunut perhe, jonka pelit viedään ihan liian pitkälle. Elokuva nappaa heti mukaansa ja vain tiukentaa otettaan, mitä pidemmälle tarina kulkee. Puolentoista tunnin kestossaan leffa ei käy kertaakaan tylsäksi ja Ready or Not onkin yksi vuoden viihdyttävimmistä elokuvista.

Leffa tasapainottelee todella hyvin kauhun ja komedian välillä, tarjoten aidosti jännittäviä hetkiä ja joskus jopa hulvatonta menoa. Katsojana oikeasti jännittää Gracen puolesta ja elokuva rakentaa erinomaisesti tunnelmaansa, syyllistymättä pelkkiin äkkisäikäytyksiin. Komedia taas syntyy usein mustasta huumorista ja jotkut vitsit ovatkin mahtavan kieroja. Leffa ei myöskään pelkää äityä veriseksi, kun on sen aika ja elokuva onnistuu usein yllättämään ratkaisuillaan ja kekseliäisyydellään. Leffasta harmillisesti löytyy tietyt ongelmansa ja muutamassa kohtaa tuntuu, että jotkut osiot käsikirjoituksesta on työstetty liian nopeasti. Parissa kohtaa hahmot esimerkiksi teleporttailevat oudosti paikasta toiseen. Nämä ovat kuitenkin aika pieniä ongelmia, kun filmi on muuten näin mainio paketti. Elokuva tietää tasan tarkkaan, mikä se on ja leffan hieman itseironinen ote vain lisää sen viehätystä.

Muutamia pieniä kömmähdyksiä lukuunottamatta käsikirjoittajakaksikko Busick ja Murphy ovat siis tehneet loistotyötä tarinan kanssa ja Bettinelli-Olpin ja Gillett herättävät kirjoituksen henkiin tyylikkäällä ohjauksellaan. Ohjaajat ovat selvästi tienneet, millaisen leffan ovat halunneet tehdä ja sen tunnelma onkin tarkkaan hiottu. Komedia ja kauhu kohtaavat saumattomasti. Myös teknisesti Ready or Not on taidolla tehty. Kuvaus on sujuvaa, eikä heiluva käsivarakuva haittaa, kun se kuvastaa päähenkilön pakokauhua. Leikkaus on myös oivallista, vaikkakin voi olla, että hahmojen teleporttailut johtuvat siitä, että tiettyjen kohtauksien välistä on leikattu paloja. Le Domasin kartanon lavasteet ovat uskomattoman hienot ja muutenkin leffan visuaalisen ilmeen kanssa on tehty loistotyötä. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu äänitehosteista Brian Tylerin säveltämiin musiikkeihin.

Yhteenveto: Ready or Not on yksi vuoden viihdyttävimmistä ja omalaatuisimmista elokuvista. Juoni on erikoinen, mutta todella toimiva ja filmin tunnelma on erinomaisesti rakennettu. Ohjaajat tasapainottelevat hienosti komedian ja kauhun välillä, jolloin paikoitellen katsoja pistetään jännittämään ja välillä taas saa nauraa makeasti. Elokuva tarjoaa yllättäviä ratkaisuja ja ovelia kikkoja, joilla elokuva pidetään raikkaana loppuun saakka. Samara Weaving todella loistaa pääroolissa ja heittäytyy täysillä roolinsa vietäväksi. Muutkin näyttelijät ovat mainioita, mutta Weavingin loiste jättää heidät varjoon. Paikoitellen leffa kärsii joko hieman kiireellä kirjoitetuista kohtauksista tai leikkauksesta, mistä on otettu paloja pois, tajuamatta, että se jättää pieniä aukkoja. Esimerkiksi parissa kohtaa hahmot teleporttailevat oudosti paikasta toiseen. Muuten Ready or Not on erittäin mainio paketti, mitä suosittelen lämpimästi katsomaan, jos pidätte veikeistä kauhukomedioista. Ei tämä vuoden parhaimpiin elokuviin kuulu, mutta viihdyttävyydessä leffa peittoaa jotkut muuten laadukkaammat teokset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Ready or Not, 2019, Mythology Entertainment, Vinson Films

Arvostelu: The Dead Don't Die (2019)

THE DEAD DON'T DIE

Ohjaus: Jim Jarmusch
Pääosissa: Bill Murray, Adam Driver, Tilda Swinton, Chloë Sevigny, Steve Buscemi, Danny Glover, Caleb Landry Jones, Tom Waits, Selena Gomez, RZA, Austin Butler, Luka Sabbat, Larry Fessenden, Maya Delmont, Taliyah Whitaker, Jahi Winston, Eszter Balint, Rosal Colon, Rosie Perez, Iggy Pop ja Sara Driver
Genre: komedia, kauhu
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 16

The Dead Don't Die on Jim Jarmuschin käsikirjoittama ja ohjaama zombikomedia. Elokuva lähti liikkeelle, kun Jarmusch teki vampyyrielokuvaa Only Lovers Left Alive (2013) ja sen päätähti Tilda Swinton ehdotti, että tämä tekisi seuraavaksi zombileffan. Jarmusch kiinnostui ideasta ja alkoi työstämään tarinaa. Alunperin James Bond -näyttelijä Daniel Craigin oli tarkoitus esiintyä elokuvassa, mutta aikataulusyistä hän ei ehtinyt kuvauksiin. Kuvaukset lähtivät liikkeelle kesällä 2018 ja lopulta The Dead Don't Die sai ensiesityksensä tänä keväänä Cannesin elokuvajuhlilla. Nyt elokuva on saapunut myös Suomeen. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin siitä ja ketkä siinä näyttelevät. Traileri vain lisäsi mielenkiintoani ja toivoin leffan kuuluvan vuoden parhaimpien joukkoon. Meninkin innoissani katsomaan The Dead Don't Dien heti sen ensi-iltapäivänä yhdessä muiden viikonlopun uutuuksien, kauhukomedia Ready or Notin (2019) ja toimintaleffa Angel Has Fallenin (2019) kanssa.

Pienessä Centervillen kaupungissa alkaa tapahtua kummia, kun aurinko ei tunnu millään laskevan ja kun yö vihdoin koittaa, kuolleet nousevat haudoistaan...

The Dead Don't Die sisältää tosiaan todella hyvän näyttelijäkaartin, joista suurimman osan Jarmusch on pestannut aiemmista leffoistaan. Elokuvan idean äiti, Tilda Swinton näyttelee kummallista hautaustoimistolla työskentelevää Zelda Winstonia, joka on kaikissa toiminnoissaan todella outo. Swinton onkin mitä parhain valinta tällaisen erikoisen persoonan esittäjäksi ja tarjoaakin useat naurut tarkasti mietityillä ilmeillään, eleillään ja aksentillaan.
     Jarmuschin leffoissa Kahvia ja tupakkaa (Coffee and Cigarettes - 2003), Broken Flowers (2005) ja The Limits of Control (2009) esiintynyt Bill Murray ja Patersonia (2016) tähdittänyt Adam Driver näyttelevät poliisikaksikkoa, joka alkaa tutkimaan mystisiä tapahtumia. Murrayn ja Driverin kemiat iskevät täysillä yhteen ja heidän väliset huvittavat keskustelut nostavat jatkuvasti hymyn huulille. Broken Flowersissa näytellyt Chloë Sevigny esittää myös poliisia, joka ottaa zombiuutiset raskaasti.

Muita Centervillen asukkaita ovat mm. äkäinen maajussi-Miller (Steve Buscemi - Mystery Train, 1989 ja Kahvia ja tupakkaa), metsissä vaelteleva erakko-Bob (Tom Waits - Down by Law, 1986 ja Kahvia ja tupakkaa), rautakaupan omistava Hank (Danny Glover), leffahullu Bobby (Caleb Landry Jones), lähetyksiä kuljettava Dean (Wu-Tang Clanin perustaja RZA - Ghost Dog: The Way of the Samurai, 1999 ja Kahvia ja tupakkaa), motellinomistaja Danny (Larry Fessenden), kuppilaa pyörittävä Fern (Eszter Balint - Stranger Than Paradise, 1984) ja häntä auttava Lily (Rosal Colon), sekä nuorisovankilan lapset Stella (Maya Delmont), Liv (Taliyah Whitaker) ja Geronimo (Jahi Winston). Vielä lisäksi leffassa nähdään myös laulajatähti Selena Gomez, Austin Butler ja Luka Sabbat Centervillessä yöpyvinä matkalaisina, joiden auto saa monet zombileffojen fanit innostumaan. Jarmuschin leffasta Night on Earth (1991) - mitä muuten kuvattiin Suomessa - tuttu Rosie Perez nähdään uutisankkurina.
     Zombeja taas esittävät mm. Jarmuschin leffoissa Dead Man (1995) ja Kahvia ja tupakkaa esiintynyt laulaja Iggy Pop, Jarmuschin vaimo Sara Driver, sekä koomikko Carol Kane. Kaikki näyttelijät tekevät oikein mainiota työtä ja sopivat rooleihinsa erittäin hyvin. Etenkin Waits on nappivalinta tapahtumia kauempaa tarkkailevaksi erakoksi.

The Dead Don't Die aiheutti itsessäni harmillisen ristiriitaisia tunteita ja minun täytyikin sulatella pidempään, mitä tuli juuri katsottua. Elokuvan traileri oli ollut aivan mahtava ja toivoinkin itse filmin olevan myös erinomainen. Itse pidän zombeista eniten juurikin komedioissa, sillä zombit ovat mielestäni jokseenkin huvittavia mörköjä. Ehdottomat suosikkileffani zombifilmien isosta massasta ovatkin komediat Shaun of the Dead (2004) ja Zombieland (2009) ja toivoin, että The Dead Don't Die voisi liittyä niiden joukkoon. Valitettavasti tämä jää niistä kauas jälkeen. En kuitenkaan sano, että tämä olisi huono elokuva; tässä olisi vain ollut potentiaalia olla paljon enemmän. Minua oli jo etukäteen varoitettu, ettei itse leffa olisi todellakaan yhtä vauhdikas kuin sen traileri. Elokuva kulkeekin eteenpäin yhtä hitaasti kuin sen laahustavat zombit, mutta leffan ensimmäisen tunnin ajan tämä ei haitannut minua yhtään. Jarmuschin tuoma vanhanaikainen tyyli onnistui lumoamaan ja pitkät kohtaukset hahmojen kesken lisäsivät kiinnostustani, sillä oli hienoa nähdä nämä näyttelijät yhdessä valkokankaalla. Elokuvan alkupuolisko osoittautuikin paremmaksi kuin sen loppupää.

Ensimmäisen tunnin ajan tunnelma oli niin hyvin luotu, että vain seurasin hahmojen tarinaa typerä virne kasvoillani. Jarmuschin kuiva huumori upposi itseeni todella hyvin ja tunnin ajan tuumin, että tämähän on erittäin hyvä filmi. Kenties suosikkihetkeni on, kun poliisit käyvät yksi kerrallaan löytämässä ensimmäiset zombiuhrit. Noin puolen välin paikkeilla leffan teho alkaa kuitenkin hiipua ja virneenikin haihtui. Rauhallinen rytmitys alkaa tuntua raskassoutuiselta ja leffan vahva kritiikki esimerkiksi särötyksestä menee jo saarnaamisen puolelle. Loppupäässä huumori ei ole enää yhtä vahvaa ja alkaa tuntua, ettei Jarmusch miettinytkään elokuvaa loppuun saakka. Alkupäässä esitellään hahmoja ja heidän juonikuvioita, ja vaikka joistain niistä revitään kunnon vitsit irti, jotkut niistä unohtuvat matkan varrella ja joidenkin hahmojen tarina tuntuu jäävän täysin kesken. Elokuvan yritykset rikkoa neljättä seinää toimivat välillä lystikkäästi, mutta paikoitellen ne ovat laiska tapa lisätä huumoria. Lopussa on myös yksi vitsi, joka tuntuu outoilulta outoilun vuoksi ja itse lähinnä pyörittelin silmiä tälle hetkelle. The Dead Don't Diessa oli paljon asioita, mistä pidin (lähinnä leffan alkupuolisko oli erittäin hyvä), mutta siitä löytyi myös paljon juttuja, mitkä jättivät toivomisen varaa.

Jarmusch on siis rakentanut hyvän pohjan ja ohjaa näyttelijöitään taidokkaasti, sekä rakentaa tunnelmaa pääasiassa sujuvasti, mutta hänen käsikirjoituksensa vaatisi lopulta viilaamista, minkä lisäksi leikkauspöydällä olisi pitänyt vielä käydä läpi, mitä leffa tarvitsee ja mitä siitä voi tiputtaa pois. Pientä tiivistämistä lukuunottamatta elokuvan tekninen puoli on kunnossa. Efektit eivät ole päätähuimaavan hienoja, mutta niiden heikompi taso sopii leffaan paljon paremmin kuin monien miljoonien tehosteet. Elokuvan kuvauksessa on usein jotain vanhanaikaista, mistä pidin kovasti. Lavastus on taiturimaista ja zombimaskeeraukset oivallisesti toteutettuja. Äänimaailma on rakennettu hyvin. Laskekaapa, kuinka monta kertaa Sturgill Simpsonin "The Dead Don't Die" -kappale kuullaan leffan aikana. Eipä elokuvasta muuta musiikkia jääkään mieleen.

Yhteenveto: The Dead Don't Die on kelpo zombikomedia, josta löytyy kuitenkin potentiaalia olla paljon enemmän. Filmin ensimmäinen puolisko on erittäin mainio. Jarmuschin kuiva huumori nostaa hölmön virneen katsojan huulille ja on yllättävänkin lumoavaa seurata näitä hahmoja ja heidän hidasta elämäänsä. Elokuva on täynnä kaikenlaisia persoonia ja heidän näyttelijänsä ovat todella hyviä rooleissaan - varsinkin Tilda Swinton. Alkupäässä on hauskasti venytettyjä vitsejä ja paikoitellen neljännen seinän rikkominen toimii hyvin. Harmillisesti puolen välin jälkeen taso alkaa laskea. Rauhallinen tempo alkaa tuntua liiankin hitaalta, eivätkä vitsit naurata samalla lailla. Elokuva myös aloittaa paljon erilaisia juonikuvioita, mutta sillä on vaikeuksia viedä niitä loppuun tai pitää niitä kasassa. Lopusta myös löytyy tarpeetonta outoilua ihan vain outoilun vuoksi ja kritiikki särötystä kohtaan käy jopa liian päällekäyväksi. The Dead Don't Die on siis hieman epätasainen paketti ja olisin halunnut pitää siitä huomattavasti enemmän. Hyviä puolia on kuitenkin paljon ja lopulta kokonaisuus jää plussan puolelle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Dead Don't Die, 2019, Animal Kingdom, Film i Väst

Arvostelu: Angel Has Fallen (2019)

ANGEL HAS FALLEN

Ohjaus: Ric Roman Waugh
Pääosissa: Gerard Butler, Morgan Freeman, Danny Huston, Tim Blake Nelson, Piper Perabo, Nick Nolte, Jada Pinkett Smith ja Lance Reddick
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 16

Antoine Fuquan ohjaama toimintaelokuva Olympos on valloitettu (Olympus Has Fallen - 2013) oli hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Babak Najafin ohjaama London Has Fallen (2016) tuotti vieläkin enemmän rahaa, joten sarjaa päätettiin jatkaa vielä pidemmälle. Tällä kertaa ohjaajaksi valittiin Ric Roman Waugh. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2018 ja nyt Angel Has Falleniksi nimetty kolmas osa on saapunut elokuvateattereihin. Itse tutustuin sarjaan vasta tänä kesänä, kun katsoin ensimmäisen osan ja pidin sitä oivallisena toimintaleffana. Toinen osa London Has Fallen oli kuitenkin hieman laimeampi kokemus ja se sai intoni kolmatta osaa kohtaan laskemaan. Kävin silti positiivisin mielin katsomassa Angel Has Fallenin sen ensi-iltapäivänä, yhdessä samana päivänä ilmestyneiden Ready or Notin (2019) ja The Dead Don't Dien (2019) kanssa.

Presidentti Trumbull yritetään salamurhata ja salaisen palvelun agentti Mike Banning lavastetaan iskun tekijäksi. Miken täytyy löytää oikea tekijä, ennen kuin tämä pääsee karkuun ja Mike vangitaan.

Gerard Butler palaa kolmatta kertaa agentti Mike Banningin rooliin ja tekee sen yhtä vahvalla asenteella kuin aiemmissakin elokuvissa. Mikelle luodaan kiinnostavia uusia puolia, sillä hänen työnsä on alkanut vahingoittamaan häntä niin fyysisesti kuin psyykkisesti ja hänen henkistä matkaansa onkin kiinnostavaa seurata. Butler osoittaa jälleen sopivansa täydellisesti toimintastaraksi ja katsojana odottaa innolla, kun Mike kohtaa vastustajansa.
     Aiemmissa osissa Yhdysvaltain presidenttiä näytellyt Aaron Eckhart ei halunnut enää jatkaa sarjan parissa, joten Morgan Freemanin näyttelemä Allan Trumbull on noussut uudeksi presidentiksi ilman sen kummempia selittelyjä. Muutos ei haittaa, sillä Freeman tuntui alikäytetyltä aiemmissa osissa ja hän huokuu paljon isommin karismaa kuin Eckhart. Vaikka Eckhart sopi presidentin rooliin, on Freeman sellainen, jonka voisi oikeastikin nähdä Valkoisessa talossa. Harmi vain, että uranoususta huolimatta Trumbull jää jälleen hieman taka-alalle.
     Elokuvassa nähdään myös Tim Blake Nelson uutena varapresidenttinä, Danny Huston Miken entisenä armeijakaverina, Lance Reddick salaisen palvelun johtajana, sekä Jada Pinkett Smith Mikea jahtaavana FBI-agenttina. Piper Perabo korvaa Radha Mitchellin Miken vaimona Leahina. Nämäkin näyttelijät tekevät ihan hyvää työtä, mutta heidät jättää pahasti varjoon Nick Nolte, joka tekee todella koomisen roolin erakoituneena ex-sotilaana.

Jos on katsonut toimintaelokuvia tarpeeksi, ei Angel Has Fallen tarjoa mitään uutta. Itse asiassa se on hyvin ennalta-arvattava teos ja itse tiesin Miken lavastan välittömästi, kun hän asteli kuvaan. Roistot ovat turhankin kliseisiä, jolloin minua jopa hieman häiritsi, kuinka kauan leffa yrittää pitää heidät salassa. Elokuva tuntuukin pääsevän vauhtiin vasta, kun tämä salailu loppuu. Erityistä jännitystä ei ole mukana, eikä katsojana koskaan pelkää Miken puolesta, mutta silti täytyy sanoa, että Angel Has Fallen onnistuu viihdyttämään oikein mukavasti. Leffa on parempi ja mukaansatempaavampi kuin London Has Fallen, muttei ole ihan yhtä hyvä kuin sarjan aloitusosa Olympos on valloitettu. Tarina nappaa hyvin mukaansa ja vaikka sen käänteet arvaa helposti etukäteen, viihdyttää leffa tarpeeksi lähes koko kestonsa ajan, jotta sen ongelmat voi osittain katsoa sormien läpi.

Toimintaa leffasta tietty löytyy, mutta se ei ole yhtä väkivaltaista ja rujoa kuin aiemmissa osissa. Ensimmäisen elokuvan verisyys on tästä osasta siistitty. Väkivallasta on tehty huomattavasti viihteellisempää, mistä viestii jo yksi suorastaan hulvaton räjäyttelykohtaus. Huumoria on muutenkin mukana ja parin hahmon väliset sanailut nostavat hymyn väkisin huulille. Sen sijaan yhdessä toisessa sanailussa silmät alkavat pyöriä, kun roistot selittävät juonensa ääneen niille, jotka eivät sitä hoksanneet jo vartti sitten. Tämä sanailu on vielä ilmiselvästi tarkoitettu suoraan katsojalle, eivätkä hahmot loogisesti puhuisi toisilleen niin, eli se on todella kömpelösti kirjoitettu mukaan. Elokuvasta löytyy tällaisia heikkouksia, minkä lisäksi yhtä hahmoa tunnutaan kasvattavan merkittävään rooliin täysin turhaan, mutta muuten Angel Has Fallen tarjoaa aika pitkälti juuri sitä, mitä siltä odottaakin ja vieläpä tarpeeksi toimivalla tavalla.

Sarjan ohjausvastuu on jälleen vaihtunut ja tällä kertaa puikoissa pyörii Ric Roman Waugh. Hän rakentaa tunnelmaa ihan sujuvasti, muttei muuten vakuuta taidoillaan. Hänen, Robert Mark Kamenin ja Matt Cookin käsikirjoitus sisältää paljon laiskoja vetoja, mutta kyllä siitä löytyy hyvätkin puolensa. Ennalta-arvattavuudestaan huolimatta tarina pitää otteessaan. Elokuva on osittain kuvattu hyvin, mutta toimintakohtauksista löytyy paljon turhan heiluvaa kameratyöskentelyä. Jotkut tappelut ovat myös kömpelösti leikattuja, mutta kokonaisuus pysyy hyvin kasassa. Nolten hahmon mökin lavasteet ovat oivalliset ja maskeeraajat ovat päässeet tekemään ikävän näköisiä ruhjeita. Paikoitellen efektit näyttävät liian digitaalisilta, mutta mukaan mahtuu myös vakuuttavia tehosteita. Ääniefektit toimivat erinomaisesti ja David Buckleyn säveltämät musiikit jumputtavat mukavasti taustalla.

Yhteenveto: Angel Has Fallen on täysin ennalta-arvattava, mutta silti viihdyttävä ja oikein passeli toimintaleffa. Elokuvasta löytyy selkeitä heikkouksia, kuten kliseiset roistot, jotkut dialogit ja lopulta täysin turhaan "merkittäväksi" kehitetty hahmo, mutta tarina pitää hyvin mukanaan ja vauhdikkaat toimintakohtaukset saavat katsojan unohtamaan niiden välissä tapahtuvat ongelmat. Erityistä jännitettä toiminta ei tarjoa, mutta se on tarpeeksi taidokkaasti ja mukaansatempaavasti toteutettua. Gerard Butler kantaa jälleen elokuvaa tyylikkäästi harteillaan ja on hienoa, että Morgan Freeman pääsee esittämään presidenttiä. Show'n kuitenkin varastaa Nick Nolte joka kerta ollessaan kuvassa. Angel Has Fallen ei todellakaan ole kovin ihmeellinen teos, mutta se pitää toiminnannälkäisen katsojansa tyytyväisenä kahden tunnin kestonsa ajan - vaikkei leffasta paljoa muistaisikaan enää myöhemmin. Elokuva toimii myös kelpo päätöksenä tälle... öh, miksiköhän tätä trilogiaa kutsutaan? "Has Fallen" -trilogia? Vai pelkkä "Fallen" -trilogia? No, joka tapauksessa, sille tämä on toimiva päätös. Jos pidit siis aiemmista osista, kannattaa käydä vilkaisemassa tämäkin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Angel Has Fallen, 2019, Millennium Films, Campbell Grobman Films, G-BASE, Eclectic Pictures

Arvostelu: Taistelija (First Blood - 1982)

TAISTELIJA

FIRST BLOOD

Ohjaus: Ted Kotcheff
Pääosissa: Sylvester Stallone, Brian Dennehy, Richard Crenna, Jack Starrett, Bill McKinney, John McLiam, Alf Humphreys, Chris Mulkey, Michael Talbott ja David Caruso
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 16

First Blood, eli suomalaisittain Taistelija, eli tutummin tunnettuna ensimmäinen Rambo-elokuva perustuu David Morrellin kirjaan "Ajojahti" ("First Blood") vuodelta 1972. Samana vuonna kirjailija myi kirjan elokuvaoikeudet Columbia Picturesille, joka taas myi ne lopulta Warner Bros. -yhtiölle, mistä ne siirtyivät seuraavina vuosina parin pienemmän yhtiön kautta Orion Picturesin käsiin. Ohjaaja Ted Kotcheffiä kalasteltiin filmin tekijäksi ja lopulta hän suostuikin, kun tuottajat Mario Kassar ja Andrew G. Vajna päättivät rahoittaa jonkin hänen projekteistaan. Pääroolia tarjottiin Rocky-tähti Sylvester Stallonelle, joka otti osan ilomielin vastaan, minkä ansiosta tuotanto lähti kunnolla liikkeelle. Kuvaukset sujuivat hyvin, mutta jälkituotannossa syntyi ongelmia, kun Stallone ei ollut tyytyväinen lopputulokseen. Ensimmäiset leikkausversiot kestivät kolme tuntia ja Stallone ehti jo pelätä sen tuhoavan hänen uransa, kunnes filmi leikattiin oikein kunnolla uuteen puolentoista tunnin kestoon, minkä Stallone hyväksyi. Taistelija sai lopulta ensi-iltansa syksyllä 1982 (Suomessa vasta alkuvuodesta 1983) ja se oli jättihitti. Aluksi elokuva sai nihkeän vastaanoton kriitikoilta, mutta lopulta hekin ovat lämmenneet leffalle ja nykyään sitä pidetään toimintaklassikkona. Itse näin elokuvan jo monta vuotta sitten ja muistelisin pitäneeni siitä paljon. En ole kuitenkaan koskaan katsonut filmiä uudestaan, vaikka mieli onkin tehnyt jo pidemmän aikaa. Nyt kun Rambo-sarja on saamassa päätöksensä elokuvalla Rambo V: Last Blood (2019), päätin käydä sarjan läpi uudestaan ja keväällä katsoinkin ensimmäisen Taistelijan.

Vietnamin sodan veteraani John Rambo saapuu pieneen kaupunkiin tapaamaan vanhaa armeijatuttuaan, mutta joutuukin ongelmiin paikallisten lainvalvojien kanssa. Ennen kuin Rambo huomaakaan, häntä ajetaan takaa koirien kanssa ja hän joutuu hyödyntämään armeijataustaansa lymyillessään metsässä ja napsiessaan lainvalvojia pois pelistä yksi kerrallaan...

Pääosassa John Rambona nähdään tietty Sylvester Stallone, joka on täysi nappivalinta rooliin. Stallone tekee hahmosta välittömästi omansa, eikä olekaan ihme, että nykypäivänä hänet muistetaan lähes tasapuolisesti kahdesta isoimmasta roolistaan, tästä ja Rocky Balboasta. Rambo on muutama vuosi sitten päässyt pois Vietnamista, mutta voisi sanoa, ettei Vietnam on lähtenyt hänestä, eikä sopeutuminen normaaliin elämään luonnistu Rambolta lainkaan. Ei siis ole ihme, että hän joutuu helposti ongelmiin ja kun jahti alkaa, on paikoitellen vaikea sanoa, eikö Rambo vain tajua, mitä oikeasti tapahtuu hänen ympärillään, vai haluaako hän jopa elää uudelleen sota-aikaansa? Hahmo rakennetaan hienosti pikkuhiljaa ja vähitellen katsoja alkaa ymmärtämään, miksi hänestä on tullut sellainen kuin hän on. Vaikka Rambo mielletään yleensä kovana toimintaäijänä, on hän itse asiassa yllättävänkin sympaattinen tapaus, jota jopa hieman säälii. Stallone hoitaa homman kotiin rautaisella otteellaan ja loistaa läpi leffan.
     Elokuvan muut hahmot koostuvat lähinnä Ramboa jahtaavista lainvalvojista, joita ovat mm. Ramboa heti ensisilmäyksellä inhoava sheriffi Will Teasle (Brian Dennehy), vanha Galt (Jack Starrett), vainukoirien kanssa kulkeva Orval (John McLiam), sekä osavaltion poliisi Dave Kern (Bill McKinney). Lainvalvojista parhaiten esille nousee sheriffi Teasle, jota itse alkaa inhoamaan hyvin nopeasti, sillä tämä on valmis pistämään Rambon putkaan mitä naurettavimmista syistä. Kuitenkin mitä pidemmälle tilanne äityy, sitä helpommin katsoja alkaa ymmärtämään myös Teaslen puolta tarinassa. Dennehy on mahtava roolissaan, sillä hänestä löytyy sopivaa arvokkuutta sheriffiksi, mutta tarpeeksi ilkeyttä, jottei häneen luota koskaan.
     Mainio Richard Crenna taas näyttelee eversti Samuel Trautmania, Rambon entistä komentajaa, joka pyydetään paikalle, kun tilanne leviää käsiin. Hahmo on oiva lisäys, vaikka hänen tehtäväksi jääkin lähinnä kertoa Rambon kyvyistä lainvalvojille.

Taistelijan alku saattaa tuntua hieman hölmöltä, Rambon joutuessa ongelmiin lainvalvojien kanssa ihan vain siksi, ettei sheriffi Teasle pidä Rambosta tämän ulkonäön ja olemuksen perusteella. Tilanne muuttuu todella absurdiksi, mitä pidemmälle filmi kulkee, kun paikalle saapuu jopa armeijan sotilaita etsimään Ramboa metsän syövereistä. Vaikka lähtökohtaisesti koko leffa vaikuttaa todella pöhköltä toimintapätkältä ja Rambosta tulee yleensä mieleen typerä macho-pullistelu, ei tätä voi mitenkään kutsua aivottomaksi hötöksi, sillä niin nerokkaasti elokuva on tosiasiassa rakennettu. Absurdit lähtökohdat ajojahdille unohtaa nopeasti, kun meno ja meininki alkavat, sillä elokuva muuttuu niin koukuttavaksi takaa-ajoksi, että katsoja oikein jämähtää paikoilleen tuijottamaan tapahtumia. Leffasta on karsittu kaikki turha pois ja se on pelkkää asiaa alusta loppuun, jolloin aika ei millään käy pitkäksi. Metsään päädyttäessä elokuva alkaa jopa hipomaan täydellisyyttä - niin mestarillisesti tunnelma rakennetaan. Nopeasti sekä lainvalvojat että katsoja tajuaa, että tilanne alkaa kääntyä päälaelleen ja Rambo ei olekaan enää jahdattava, vaan jahtaaja. On aivan mahtavaa nähdä, kuinka Rambo suorastaan sulautuu metsään ja sen sijaan, että katsoja jännittäisi, milloin Rambo saadaan kiinni, sitä alkaakin jännittämään, selviävätkö lainvalvojat hengissä pois metsästä...

Kaikki metsässä tapahtuva on erinomaisesti toteutettu kaikin puolin. Jännitettä ei suostuta laskemaan, vaikka parissa kohtaa leffa malttaakin rauhoittua hieman syventämään paremmin hahmojaan. Elokuva tasapainottelee hienosti hahmojensa kanssa ja keskittyy välillä näyttämään kunnolla lainvalvojien pähkäilyä siitä, kuinka saisivat sekopäiseltä vaikuttavan Rambon telkien taakse ja välillä näytetään, kuinka Rambo kyhäilee erilaisia ansoja jahtaajiensa pään menoksi. Toiminta ei ole aivotonta tulitusta, vaan elokuva keskittyy paljon enemmän tunnelman tiivistämiseen ja jännityksen lisäämiseen. Loppupäässä taso valitettavasti laskee hieman, kun hahmot siirtyvät pois metsästä ja mukaan otetaan enemmän aseita. Elokuvan loppukaan ei onneksi muutu hurjaksi tulitaisteluksi, mutta itse olisin toivonut, että filmi olisi malttanut olla loppuun saakka äärimmäisen vangitsevaa ja sykettä nostattavaa hiippailua metsässä. Siinä Taistelija on ehdottomasti parhaimmillaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Ted Kotcheff, joka on tehnyt upeaa työtä tunnelman kanssa. Kotcheff rakentaa taiturimaisesti jännitystä ja kasvattaa fiilistä vähitellen, päästäen sen parissa kohtaa hillitysti valloilleen. Michael Kozollin, William Sackheimin ja päätähti Stallonen työstämä käsikirjoitus pitää kertomuksen yksinkertaisena ja juuri siksi homma toimii niin napakasti. Vaikka monissa pienissä kaupungeissa katsotaankin ulkopuolisia nenänvartta pitkin, olisi kolmikko kenties voinut keksiä jonkin uskottavamman syyn sille, että tämän kokoluokan ajojahti syntyy. Leikkauksessa filmin napakkuus pääse parhaiten esille, kun kaikki ylimääräinen on karsittu pois. Silti itseäni kiinnostaisi tietää, mitä kaikkea jätettiin leikkaamon lattialle, jos alkuperäinen leikkausversio oli oikeasti yli kolmetuntinen. Visuaalisesti Taistelija on kestänyt hämmästyttävän hyvin ajan hammasta, eikä mukana ole mitään, minkä tehokkuus olisi haihtunut vuosien varrella. Elokuva on todella taidokkaasti kuvattu. Laajat metsäkuvat ovat henkeäsalpaavia ja eri kuvaustyyleillä metsä saadaan näyttämään joko kauniilta, ylhäiseltä tai jopa pelottavalta. Maskeeraustiimi on päässyt peittämään Stallonen kuraan ja multaan, kun taas puvustustiimin on täytynyt löytää ja valmistaa useita univormuja Ramboa jahtaaville sotilaille ja poliiseille. Äänimaailma on myös erinomaisesti rakennettu ja Jerry Goldsmithin säveltämät musiikit luovat hienon lisän jännittävään tunnelmaan.

Yhteenveto: Taistelija on mahtava toimintajännäri, mikä on ansainnut paikkansa genrensä klassikoiden joukossa. Elokuvan ajojahti lähtee liikkeelle hieman hömelöstä syystä, mutta sen unohtaa nopeasti, sillä leffa imaisee niin hienosti mukaansa ja rakentaa tiivistä tunnelmaansa mestarillisesti. Kun päästään metsään, filmi hipoo usein jopa täydellisyyttä. Jännitys on usein huipussaan ja on ovelaa, kuinka jossain kohtaa voi huomata asetelman kääntyneen päälaelleen. Elokuva tuo hyvin esille molempien osapuolten hyvät ja huonot puolet, ja tavallaan molempia voi kannustaa. Tarina kerrotaan todella iskevästi ja vasta loppu heikkenee hieman, kun koukuttava hiippailu metsässä päättyy ja mukaan tuodaan enemmän aseita. Sylvester Stallone on loistava pääroolissa John Rambona, joka on tehokas taistelija, mutta myös mielenkiintoinen henkilö. Brian Dennehyn erinomaisesti esittämä sheriffi Teasle on todella hyvä vastus hahmolle. Suosittelen Taistelijaa kaikille toiminnan ja jännityksen ystäville. Ne, jotka eivät ole ennen leffaa nähneet, mutta tuntevat Rambon maineen machopullistelijana, saattavat pettyä, ettei tämä ole vielä sellaista meininkiä, mutta kun siitä pääsee yli, voi huomata, kuinka fantastinen jännitysnäytelmä onkaan kyseessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
First Blood, 1982, Anabasis N.V., Elcajo Productions

Arvostelu: Toy Story 2 (1999)

TOY STORY 2

Ohjaus: John Lasseter
Pääosissa: Tom Hanks, Tim Allen, Don Rickles, John Ratzenberger, Wallace Shawn, Jim Varney, Joan Cusack, Kelsey Grammer, Wayne Knight, Annie Potts, Estelle Harris, John Morris, Laurie Metcalf, Joe Ranft, Jodi Benson ja Andrew Stanton
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 7

Animaatioyhtiö Pixarin esikoiselokuva Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) oli jättimäinen menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Elokuvan ohjaaja John Lasseter sai inspiraatiota jatko-osaan, kun hän näki lentokentällä lapsen leikkimässä leffasta tutulla cowboy-nukke Woodylla. Lasseterille muodostui nopeasti erilaisia ideoita ja hän halusi oikein kunnolla syventyä näihin hahmoihin, jotka hän huomasi ihastuttavan lapsia ympäri maailman. Aluksi oli kuitenkin epäselvää, tekisikö Pixar jatko-osan, vai päättäisikö Disney-yhtiö ottaa projektin itselleen ja tehdä jatkosta käsin piirretyn animaation suoraan VHS:lle, etenkin kun Pixarin tiimi oli kiireinen Ötökän elämää -leffan (A Bug's Life - 1998) parissa. Leffaa pistettiinkin työstämään pienempi b-tiimi, joka joutui tekemään töitä kaukana muusta studiosta, aika kämäisessä varastorakennuksessa. Tekijät muistelivat vanhoja ideoitaan, jotka eivät päässeet ensimmäiseen Toy Storyyn ja päättivät hyödyntää niitä jatko-osassa. Leffan teossa koettiin kuitenkin suuria ongelmia, sillä joku päätyi poistamaan lähes kaiken materiaalin, mitä tekijät olivat saaneet aikaiseksi kahden vuoden aikana ja studiolta löytyneet varakopiot olivat menneet pilalle. Onneksi yksi työntekijöistä oli tehnyt töitä kotona pienen lapsensa vuoksi ja hänellä oli siellä suuri osa leffasta, jolloin koko hommaa ei tarvinnut tehdä uudestaan. Tekijät joutuivat kuitenkin tekemään paljon uusiksi, sillä Disneyn ja Pixarin johto ei ollut tyytyväinen näkemäänsä, kun heille esiteltiin vielä keskeneräistä elokuvaa. Tarinaa muokattiin uusiksi ja koko tuotantotiimi joutui tekemään hulluna ylitöitä, jotta leffa saatiin valmiiksi määrättyä ensi-iltapäivää varten. Lopulta Toy Story 2 saatiin kuin saatiinkin valmiiksi ja koska kaikki olivat siihen äärimmäisen tyytyväisiä, se päätettiin julkaista teattereissa. Elokuva sai ensi-iltansa noin 20 vuotta sitten ja se oli vielä edellistä osaa isompi hitti, mikä sai jälleen huippuarvostelut (leffalla on edelleen tasan 100% Rotten Tomatoes -sivulla). Leffa oli ehdolla useista palkinnoista, kuten parhaan alkuperäiskappaleen Oscarista ja voittikin monet ehdokkuuksistaan, kuten Golden Globen parhaan komediaelokuvana ja seitsemän Annie Awardsia. Itse näin Toy Story 2:n monen monta kertaa lapsena ja se oli ensimmäisen osan ohessa yksi suosikkileffoistani. Olen viime vuosienkin aikana nähnyt elokuvan muutamaan otteeseen ja nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa leffalla Toy Story 4 (2019), oli aika katsoa sarjan aiemmat osat uudestaan. Pari kuukautta Toy Story - leluelämää -elokuvan katsomisen jälkeen katsoin Toy Story 2:n.

Pelastaessaan lelua pihakirpputorilta, cowboy-nukke Woody siepataan. Avaruusrangeri Buzz Lightyearin ja muiden Andyn lelujen täytyy lähteä pelastusretkelle, samalla kun Woody saa selville ison paljastuksen itsestään.

Mahtava lelukaksikko Woody (Tom Hanks) ja Buzz Lightyear (Tim Allen) tekevät paluun ja on hienoa nähdä, kuinka heidän välille on kehittynyt luja ystävyys. Vanhat erimielisyydet, kateus ja viha ovat jääneet taakse ja kun Woody pelasti Buzzin kamalalta Sidiltä, kokee Buzz velvollisuudekseen pelastaa nyt Woodyn. Molempia hahmoja syvennetään hyvin - etenkin Woodya, jolle kehitetään äärimmäisen kiehtova taustatarina. Tällä kertaa järjen sanat tulevatkin Buzzilta, mikä on täydellinen tapa jatkaa ensimmäisen Toy Storyn syvällisempiä puolia.

Muutkin tutut lelut tekevät paluun. Dinosauruslelu Rex (Wallace Shawn) pelaa Buzz Lightyearista tehtyä videopeliä heikolla menestyksellä ja yrittää keksiä ratkaisua pahan keisari Zurgin päihittämiseksi. Slinky-koira (Jim Varney) on lojaali ystävä Woodylle ja heti valmis lähtemään pelastusretkelle. Herra Perunapää (Don Rickles) on saanut itselleen vaimon Rouva Perunapäästä (Estelle Harris), jonka osuus jää kuitenkin pieneksi. Säästöpossu Röh (Pixarin luottoääni John Ratzenberger) heittää aina skeptisiä kommentteja suunnitelmista. Lelukaverusten seikkailuun on aivan mahtavaa hypätä jälleen ja pääasiassa hahmoja hyödynnetään tasaisesti ja toimivasti. Jokainen saa oman hetkensä loistaa, vaikkei kaikille olekaan kirjoitettu erityistä kehityskaarta kuten Woodylle ja Buzzille. Lammaspaimen Bo Peep (Annie Potts) ei valitettavasti lähde seikkailuun mukaan, vaan jää jälleen harmillisen tylsäksi tapaukseksi.
     Juurikin tylsän Bo Peepin vuoksi mukaan on kirjoitettu ensimmäinen iso naisleluhahmo, lehmityttö nimeltä Jessie (Joan Cusack), jonka Woody tapaa sieppaajansa luona. Ohjaaja John Lasseterin vaimo harmitteli, kuinka kehnoja ensimmäisen leffan naishahmot olivat, jolloin Jessie kehiteltiin mukaan jatko-osaan. Jessie onkin lisäyksistä paras ja häneen on saatu hienosti moniulotteisuutta leffan kulkiessa eteenpäin. Hänen lisäksi Woody kohtaa myös mainari Paukku-Peten (Kelsey Grammer) ja hevoslelun nimeltä Napakymppi. Napakymppi tuo mukaan oivaa huumoria pöhköilyllään ja Paukku-Pete on Jessien tavoin mielenkiintoinen ja moniulotteinen persoona. Katsojana pääsee molempien pään sisälle, jolloin ymmärtää, miksi he toimivat tietyin tavoin. Lisäksi uusina leluina esitellään rikkinäinen pingviinivinkulelu Wheezy (Joe Ranft), jota Woody lähtee leffan alussa pelastamaan ja itse paha keisari Zurg (Andrew Stanton), josta edellisessä osassa vain puhuttiin.
     Ihmishahmojakin on mukana. Lelut omistava Andy-poika (John Morris), hänen äitinsä (Laurie Metcalf) ja pikkusiskonsa Molly nähdään lyhyesti, mutta tärkein ihmishahmo on Woodyn sieppaaja, ensimmäisessä Toy Storyssa mainostetun lelukaupan omistava Al (Wayne Knight). Alkin on kiinnostava tapaus ja hänelle on kirjoitettu ymmärrettävät (vaikkakin tökeröt) syyt siepata Woody. Pienistä hetkistä saa paljon selville Alista ja vaikka hänet esitetäänkin roistona, on hän hyvin veikeä tapaus.

Ottaen huomioon, millaisia suuria vaikeuksia Toy Story 2:n tuotannossa tapahtui, lopputuloksesta olisi voinut tulla täysi fiasko. Monet leffat, mitkä joutuvat samankaltaiseen höykytykseen, eivät tule ulos eheinä kokonaisuuksina, vaan hätiköityinä sekasotkuina. Tekijöillä oli lopulta vain vuosi aikaa tehdä elokuva lähes kokonaan uusiksi ja suurena vaarana oli, että lopputulos olisi keskeneräinen. Toy Story - leluelämää nosti Pixarin kertaheitolla pinnalle, heidän mullistaessaan koko animaatiokulttuurin. Ötökän elämääkin oli kehuttu hitti, joten jos yhtiön kolmas leffa olisi epäonnistunut, olisi Pixarin tulevaisuus ollut vaakalaudalla. Mutta tämä on kuitenkin Pixar; yhtiö täynnä neroja. Toy Story 2 osoitti kaikki pelot turhiksi ja se on huikean erinomainen jatko-osa! Joillain osa-alueilla se nousee jopa mestarillisen ensimmäisen osan yläpuolelle.

Toy Story 2 ei missään kohtaa tunnu väkisin rahan perässä tehdyltä jatko-osalta, vaan siitä huokuu sama tekijöiden innostus ja rakkaus vahvojen tarinoiden kertomista kohtaan kuin ensimmäisestäkin osasta. Kyseessä on jälleen hahmovetoinen kertomus, mitä on selvästi lähdetty työstämään sillä ajatuksella, että tarinan on pakko olla fantastinen tai leffaa ei kannata julkaista. Ja tarina todella on fantastinen. Se on mukaansatempaava seikkailu, josta löytyy paljon syviä teemoja ja aitoa sisältöä, eikä pelkkää pinnallista ja vauhdikasta menoa, mihin jotkut animaatiostudiot syyllistyvät. Kuten jo olen sanonut, hahmoista on kirjoitettu moniulotteisia ja kiinnostavia, minkä vuoksi katsojana uppoutuu leffaan oikein kunnolla. Sisältörikkauden vuoksi elokuvaan on aina mahtavaa palata takaisin, sillä siitä löytää lähes joka katselukerralla jotain uutta. Mukana on tietty tärkeitä teemoja lapsille ja elokuvan pohdiskely elämän tarkoituksesta ja siitä, onko elämällä mitään arvoa, jos se ei ole ympäröity ihmisillä, jotka rakastavat sinua, menee osuvasti tunteisiin.

Tämän lisäksi elokuvassa on yksi kohtaus, joka vasta iskeekin täysillä tunteisiin, Jessien kertoessa elämäntarinaansa. Kyseessä on Pixarin ensimmäinen lukuisista sydäntäsärkevistä kohtauksista ja se pistää väkisinkin alahuulen väpättämään. Joka katselukerralla olen äärimmäisen vaikuttunut tästä kohtauksesta, etenkin kun se on kerrottu niin mielettömän upeasti ilman repliikkejä. Käsikirjoittamisen tärkein sääntö on "näytä, älä kerro" ja Jessien tarina on täydellinen esimerkki, miksi näin on. Elokuva ei kuitenkaan herätä pelkkää surua, vaan mukana on paljon huumoria; sekä hassua pelleilyä että nokkelaa sanailua. Monia katsojia varmasti naurattavat leffan yllättävänkin monet yhtäläisyydet Tähtien sota -elokuvasaagaan (Star Wars - 1977-) pienistä hetkistä äänitehosteisiin asti. Eikä vauhtia ja vaaratilanteitakaan puutu, ja varsinkin filmin loppuhuipennuksesta on saatu aikaiseksi osuvan jännittävä ja koukuttava. Kaikin puolin Toy Story 2:n henki on loistokkaasti rakennettu, kuten on myös sen tarina, hahmot ja visuaalinen puoli.

Toy Story 2 ilmestyi neljä vuotta ensimmäisen elokuvan jälkeen ja vaikka animaattoreilla oli suuri kiire saada filmi animoitua, on taito selvästi kehittynyt ja leffa näyttää usein paljon paremmalta kuin ensimmäinen Toy Story. Joissain taustoissa on vielä tiettyä tyhjyyttä tai kaksiulotteisuutta näkyvissä, mutta muuten mukaan on saatu huomattavasti enemmän yksityiskohtia. Andyn perheen koira on paljon paremmin toteutettu kuin Sidin koira. Hahmojen liikkeet ovat luontevampia ja ihmishahmot ovat laadukkaammin tehtyjä. Yksi tekijöiden isoimmista ylpeydenaiheista oli pölyn toteuttaminen digitaalisesti ja tämän tiedon jälkeen moni varmaan tutkii ruutuja hieman tarkemmin. Käsikirjoittajanelikko Andrew Stanton, Rita Hsiao, Doug Chamberlin ja Chris Webb ovat saaneet aikaiseksi napakan kokonaisuuden, missä hahmot ja tarina ovat huolellisesti viimeisteltyjä, ja huumori ja synkkyys kulkevat täysin tasapainossa. Ohjaaja John Lasseter osoittaa taas taitonsa tunnelman luomisessa ja saa vain parasta irti ääninäyttelijöistä. Äänimaailma on mestarillisesti rakennettu ja säveltäjä Randy Newman tekee jälleen upeaa työtä musiikkien kanssa. Etenkin Jessien laulu "When She Loved Me" on todella vahva ja koskettava teos.

Kun kyseessä on Pixarin elokuva, on mukana tietysti "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin. Alkutekstien aikana voi bongata tähdistä muodostuvan "Luxo Jr." lyhytleffan lampun. Pixarin edellinen leffa Ötökän elämää on näkyvillä seinäkalenterin, kuvakirjan, Jessien kertomuksen puun ja Alin leluladosta löytyvien lelujen muodossa. Alin leluladosta voi bongata myös Pixar-pallon, kuten voi Andyn huoneestakin. Kun lelut selaavat televisiokanavia, ruudulla vilahtavat nopeasti Pixarin vanhat lyhytanimaatiot. Leluja kunnostava vanha ukko taas on Geri lyhytleffasta "Geri's Game". Rexin kautta mukaan saadaan myös viittaus dinosaurusklassikko Jurassic Parkiin (1993). Andyn äidin auton rekisterinumero A113 viittaa California Institute of the Artsin animaatioluokkaan, missä monet Pixarin animaattorit ovat opiskelleet.

Blu-rayn kuvanlaatu on tietty erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, trailereita, kuvagallerioita, useita videoita elokuvan teosta, sen hahmoista ja näyttelijöistä, animaatiosta, ohjaajasta ja Pixarin työntekijöiden lyhyitä tarinoita. Mukana on myös kunnianosoitus Wheezyä ääninäyttelevän Joe Raftin muistolle, animaattoreiden esittely, vaihtoehtoinen alku, vitsivideoita, "Woody's Roundup" -musiikkivideo, Buzz Lightyearin selittämä video todellisesta avaruusasemasta, sekä lyhyt katsaus Toy Story 3:een (2010). Katsottavaa on yhteensä kahdeksi tunniksi ja vartiksi.

Yhteenveto: Toy Story 2 on huikea jatko-osa Pixarin debyyttielokuvalle. Filmi ei koskaan tunnu pakotetulta jatkolta, vaan siitä huokuu tekijöiden rakkaus näitä hahmoja ja tarinoiden kertomista kohtaan. Kyseessä on vahva hahmovetoinen tarina, missä onnistutaan todella syventymään henkilöihin. Elokuva on muutenkin yllättävänkin syvällinen teos, kun se alkaa pohdiskelemaan mm. elämän tarkoitusta. Elokuva tarjoaa myös monenlaisia tunteita ja sen aikana saa niin nauraa ja jännittää kuin itkeäkin. Jessien kertomus on todella hieno taidonnäyte tekijöiltä. Muutenkin filmi on taidonnäyte, sillä sen animaatiolaatu on parantunut huomattavasti ensimmäisestä Toy Storysta. Käsikirjoittajatiimi on kynäillyt nerokkaan tekstin, ohjaaja John Lasseter luo hienosti tunnelmaa ja ääninäyttelijätkin pistävät parastaan. Elokuva tempaisee heti mukaansa ja sen seikkailuun ja näiden fantastisten hahmojen pariin on mahtavaa palata yhä uudestaan ja uudestaan. Toy Story 2 on joissain puolissa parempi kuin edeltäjänsä, muttei lopulta kokonaisuutena nouse samalle huikealle tasolle, vaikka onkin aivan mielettömän hyvä jatko-osa. Jos ihastuit Pixarin loihtimaan elävien lelujen maailmaan ensimmäisessä osassa, älä missään tapauksessa jätä Toy Story 2:a katsomatta!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Toy Story 2, 1999, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: London Has Fallen (2016)

LONDON HAS FALLEN

Ohjaus: Babak Najafi
Pääosissa: Gerard Butler, Aaron Eckhart, Morgan Freeman, Angela Bassett, Alon Aboutboul, Robert Forster, Jackie Earle Haley, Melissa Leo, Radha Mithcell, Charlotte Riley, Waleed Zuaiter, Colin Salmon ja Patrick Kennedy
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16

Gerard Butlerin tähdittämä toimintaelokuva Olympos on valloitettu (Olympus Has Fallen - 2013) oli saamastaan kritiikistä huolimatta taloudellinen hitti, joten jatkoa päätettiin tehdä. Ohjaaja Antoine Fuqua ei kuitenkaan halunnut palata tekemään jatko-osaa, vaan siirtyi tekemään The Equalizer - Oikeuden puolustajaa (The Equalizer - 2014). Hänet korvattiin Fredrik Bondilla, joka kuitenkin lähti projektista, kun kuvauksiin oli enää kuusi viikkoa. Hänen tilalle palkattiin nopeasti Babak Najafi ja kuvaukset saatiin aloitettua lokakuussa 2014. Alunperin filmin oli tarkoitus ilmestyä jo loppuvuodesta 2015, mutta julkaisua päätettiin viivästyttää. Lopulta London Has Fallen sai ensi-iltansa keväällä 2016 ja se oli vielä edeltäjäänsä isompi menestys, vaikka sai lähinnä negatiivisia arvioita. Itse en käynyt katsomassa filmiä, kun se ilmestyi, sillä en ollut vielä nähnyt ensimmäistä osaa. Olen kuitenkin pitkään pohtinut elokuvien katsomista ja nyt kun sarja saa kolmannen osan Angel Has Fallen (2019), päätin vihdoin katsoa kaksi aiempaa filmiä. Katsoinkin London Has Fallenin noin viikko ensimmäisen osan jälkeen.

Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri menehtyy, jolloin Mike Banning saa tehtäväkseen lähteä Yhdysvaltain presidentin turvamieheksi Lontooseen pääministerin hautajaisiin. Helvetti kuitenkin pääsee irti, kun poliiseiksi naamioituneet terroristit alkavat tappamaan valtionpäämiehiä.

Gerard Butler palaa erikoisagentti Mike Banningin rooliin ja hoitaa hommansa varmalla ja tarpeeksi karismaattisella otteella. Kuten sanoin Olympos on valloitettu -leffan arvostelussani, Butler ei välttämättä ole erityisen hyvä näyttelijä, mutta tällaiseen filmiin hän istuu täydellisesti ja sama pätee edelleen. Butler on uskottava huippuagenttina, joka tekisi kaikkensa presidentin vuoksi. Hahmo ei kuitenkaan ole pelkkä tunteeton tappaja, vaan häntä vedetään hyvin maan pinnalle sillä, että hän on saamassa lapsen vaimonsa Leahin (Radha Mitchell) kanssa ja panikoikin, tuleeko hänestä hyvä isä. Tästä myös syntyy hauskoja keskusteluja Aaron Eckhartin vakuuttavasti näyttelemän presidentin kanssa, mitkä tarjoavat edes jotain "syvällisempää" sisältöä muuten hyvin tyhjänpäiväiseen toimintarymistelyyn.
     Muitakin edellisestä osasta tuttuja hahmoja nähdään tälläkin kertaa. Varapresidentti Trumbull (Morgan Freeman) joutuu taas kerran tyytymään huoneessa istumiseen ja ruudun tuijotteluun, eikä Freeman siis pääse koskaan oikeuksiinsa. Angela Bassettin mainiosti esittämä Miken pomo Jacobs yrittää antaa jonkinlaisia ohjeita vanhemmuuteen. Lisäksi Melissa Leo ja Robert Forster palaavat rooleihinsa puolustusministerinä ja tuimana kenraalina, jotka tekevät aika lailla samaa kuin varapresidentti. Huoneessa istuskeluun ja ruudun tuijottamiseen joutuvat tyytymään myös Jackie Earle Haleyn esittämä Valkoisen talon henkilöstöä johtava DC Mason ja Colin Salmonin näyttelemä Suur-Lontoon poliisia johtava Kevin Hazard. Heidän lisäksi uusina hahmoina esitellään myös salainen palvelu MI5:n pomo John Lancaster (Patrick Kennedy), sekä MI6-agentti Jacquelin (Charlotte Riley). Sivuhahmot ovat aika tylsiä tapauksia, vaikka Jacquelinille onkin yritetty kirjoittaa oma juonikuvionsa, eikä Rileyn ole tarvinnut kuvata kaikkia kohtauksiaan yhdessä huoneessa.
     Tylsä on elokuvan pahiskin, asekauppias Aamir Barkawi (Alon Aboutboul), joka syyllistyy kyllä kauheisiin tekoihin, mutta joka jättää paljon toivomisen varaan, jos hänestä haluaisi saada uhkaavan roiston. Hänkin lähinnä istuu huoneessa ja tuijottaa ruutua, kun hänen poikansa Kamran (Waleed Zuaiter) johtaa terroristijoukkoa Lontoon kaduilla. Aboutboul ja Zuaiter sopivat pahiksiksi, mutta käsikirjoitus ei tarjoa heille tarpeeksi mielenkiintoista sisältöä.

Olympos on valloitettu ei ollut mikään järjen jättiläinen tai kovinkaan erityinen tapaus, mutta Antoine Fuquan taidokas ohjaus teki kokonaisuudesta tarpeeksi koukuttavan ja tiivistunnelmaisen paketin, että se piti erittäin hyvin mukanaan alusta loppuun. Fuquan poistumisen kyllä huomaa, sillä vaikka uusi ohjaaja Babak Najafi yrittää parhaansa kopioidakseen tämän tyyliä, on lopputulos vailla sielua. London Has Fallen yrittää nostattaa panoksia sillä, ettei homma tapahdu vain yhdessä rakennuksessa, vaan leikkikenttänä on koko Lontoo, mutta samalla katoaa tiivis tunnelma ja meininki muuttuu jopa liian epäuskottavaksi. Olihan Olympos on valloitettukin jo siinä rajoilla, että uskooko katsoja, että sen tapahtumat voisivat oikeasti käydä toteen, mutta lopulta se tuntuu paljon realistisemmalta kuin tämä. Jatko-osaa on lähdetty tekemään "isompi parempi" -ajatuksen voimin, mutta eihän se valitettavasti toimi. Vaikka elokuva pyrkiikin saamaan katsojan jännittämään, mihin kaikkeen pahikset pystyvätkään, ei mukaan saada tuotua oikeaa vaaran tuntua. Rakennusten räjähdellessä Najafi vaikuttaa enemmän lainailevan Michael Baylta kuin Fuqualta.

London Has Fallen onnistuu kuitenkin viihdyttämään sujuvasti läpi kestonsa ja pääasiassa tämä johtuu Butlerista. Katsojana seuraa mielellään, kun Mike ampuu roistoja ja vetää heitä turpaan, ja sitähän leffa tarjoaa useassa kohtaa. Toimintakohtaukset ovat napakoita ja mukaan mahtuu tyylikkäitä hetkiä, joissa ehtii hetken aikaa jännittämään, miten Mike voisi selvitä tästä tilanteesta? Minkäänlaisia vaikuttavia "hei vau" -hetkiä on turha odottaa, mutta on mukana sentään taidokkaasti tehty autotakaa-ajo. Välillä elokuva yrittää muuttua syvälliseksi ja kritisoida Yhdysvaltain tyyliä sotia kylmästi kauko-ohjattavilla droneilla, mutta kun filmi syyllistyy usein vahvaan "America fuck yeah!" -isänmaallisuuteen, jää kritisointi kömpelöksi.

Babak Najafi ei siis onnistu vakuuttamaan ohjaajana, vaikka hän pitää ohutta pakettia ihan menevästi kasassa. Ottaen kuitenkin huomioon, että Najafi otettiin mukaan vain muutamaa viikkoa ennen kuvauksia, hoitaa hän siinä mielessä hommansa hyvin. Edellisen osan käsikirjoittaneet Katrin Benedikt ja Creighton Rothenberger saavat avukseen Christian Gudegastin ja Chad St. Johnin, mutta kirjoittajia on tainnut olla jopa liikaa, kun filmi tuntuu välillä olevan lähinnä lennokkaita ideoita ilman tarpeeksi sisältöä. Paikoitellen London Has Fallen tuntuu pakotetulta jatko-osalta. Elokuva on kuitenkin kelvollisesti kuvattu, vaikka mukaan mahtuu turhan heiluvaa kameratyöskentelyä toimintakohtauksissa. Leikkauksessa tuntuu välillä siltä kuin elokuvaa olisi ollut pakko tiivistää lyhyemmäksi, jolloin sen rytmitys on paikoitellen epätasaista. Epätasaisia ovat myös leffan efektit, sillä jotkut tuhot näyttävät hienoilta, mutta jotkut räjähdykset ovat aivan liian digitaalisia ja siten rikkovat vaaran tunnelman. Ääniefektit ovat kuitenkin erinomaisesti rakennetut ja Trevor Morrisin säveltämät musiikit tuovat kivan lisänsä vauhdikkaisiin toimintajaksoihin.

Yhteenveto: London Has Fallen on ihan viihdyttävä toimintarymistely, muttei onnistu nousemaan Olympos on valloitettu -elokuvan tiivistunnelmaiselle tasolle. Gerard Butler pitää filmiä taidokkaasti harteillaan ja sopiikin yhä todella hyvin toimintasankarin rooliin. Hänen hahmoaan syvennetään mukavasti, mutta muut hahmot jäävät aika yksiulotteisiksi ja tälläkin kertaa roisto on tylsä. Leffasta ei löydy samaa koukuttavuutta ja jännitystä kuin ensimmäisestä osasta, mutta onnistuu elokuva kuitenkin viihdyttämään toimivasti läpi kestonsa. Vauhdikkaita toimintajaksoja tarjotaan toisensa perään ja leffalla on kestoa vain hieman yli puolitoista tuntia, joten aika ei ehdi käydä pitkäksi. Filmi yrittää välillä heittäytyä syvälliseksi drone-sodankäynnin kritisoinnin kautta, mutta samalla se tuntuu liian isänmaalliselta, jotta kritiikiltä löytyisi painoarvoa. Tekninen taso vaihtelee läpi leffan ja esimerkiksi efektit eivät ole välillä kummoisesta päästä. Jos pidit Olympos on valloitettu -elokuvasta, kannattaa London Has Fallenkin vilkaista, mutta sillä varoituksella, ettei tämä yllä samalle tasolle. Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä sarjan kolmas osa, Angel Has Fallen tuo tullessaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
London Has Fallen, 2016, Millennium Films, G-BASE, Caffeination, LHF Film, Nu Boyana Film Studios