Arvostelu: Vangitut (Prisoners - 2013)

VANGITUT

PRISONERS

Ohjaus: Denis Villeneuve

Pääosissa: Hugh Jackman, Jake Gyllenhaal, Maria Bello, Viola Davis, Terrence Howard, Paul Dano, Dylan Minnette, Wayne Duvall, Melissa Leo, Zoë Soul, David Dastmalchian, Erin Gerasimovich, Kyla-Drew Simmons ja Len Cariou

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 33 minuuttia

Ikäraja: 16

Prisoners, eli suomalaisittain Vangitut on Hugh Jackmanin ja Jake Gyllenhaalin tähdittämä trilleri. Elokuva lähti liikkeelle Aaron Guzikowskin kirjoittamasta novellista, jonka pohjalta hän ryhtyi rakentamaan täyspitkää elokuvan käsikirjoitusta. Antoine Fuquan oli aluksi tarkoitus ohjata elokuva ja sitten Bryan Singerin, kunnes Denis Villeneuve palkattiin hommaan. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2013 ja lopulta Vangitut sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 30. elokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta kuvauksesta. Itse katsoin Vangitut vasta vuotta tai paria myöhemmin vuokralta ja pidin sitä erittäin hyvänä jännärinä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Kun Keller Doverin nuori tytär ystävineen siepataan, eikä poliisi tunnu tekevän tarpeeksi heidän löytämiseksi, Keller päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja löytää lapsensa hinnalla millä hyvänsä.

Hugh Jackman näyttelee Keller Doveria, perheenisää, jonka pieni tytär Anna (Erin Gerasimovich) siepataan. Jackman tarjoaa elokuvassa yhden uransa upeimmista roolisuorituksista, tulkiten todella vaikuttavasti hahmonsa yhä vain suuremmaksi kasvavaa epätoivoa. Jo X-Men -elokuvissa (2000-) Jackman esitteli kykyjään raivota kameran edessä ja Vangituissa hän vie tämän uudelle tasolle. Jackman uhkuu karismaa ja vimmaa, erityisesti kun Keller päättää hoitaa etsintäoperaation itse. Katsojana hyppää heti Kellerin mukaan etsintäretkelle, haluten yhtä tarmokkaasti löytää niin Annan kuin syyllisen. Keller-isän ja Anna-tyttären lisäksi Doverin perheeseen kuuluvat Grace-äiti (Maria Bello) ja Ralph-poika (Dylan Minnette). Bello ja Minnette ovat myös hyviä osissaan, tuoden esille muita tapoja käsitellä tällaisen kauhuskenaarion tuottamia tuskaisia tunteita.

     Elokuvassa nähdään myös Viola Davis ja Terrence Howard Doverien naapuripariskuntana Nancyna ja Franklinina, joiden Joy-tytär (Kyla-Draw Simmons) siepataan yhdessä Annan kanssa, Jake Gyllenhaal tapausta tutkimaan ryhtyvänä etsivä Lokina, sekä mm. Wayne Duvall poliisipäällikkö O'Malleyna, Paul Dano sekavana Alexina, Melissa Leo hänen tätinään Hollyna, Len Cariou pappi Dunnina ja David Dastmalchian kummallisena Bobina. Läpikotaisin näyttelijät tekevät huikeaa työtä. Davis ja Howard tuovat esille surun eri tavalla kuin Jackman ja Bello. Gyllenhaal on kovassa vedossa etsivänä, joka nousee toiseksi päähenkilöksi Kellerin rinnalle. Dano on huikean hyvä vähäsanaisena nuorukaisena, jonka älykkyysosamäärä on jäänyt 10-vuotiaan tasolle.

Jo ensimmäisellä katselukerralla pidin Vangituista todella paljon, mutta nyt toisella katselulla olin täysin mykistynyt sen upeudesta. Minulta ei löydy mitään negatiivista sanottavaa tästä suorastaan mestarillisesti rakennetusta trilleristä, joka hyppää heti itse asiaan ja pitää tiukassa otteessaan läpi kahden ja puolen tunnin kestonsa. Tämä yksi jokaisen vanhemman pahimmista painajaisista on äärimmäisen painostava, usein jopa piinaava jännäri, jonka katselu ei ole aina miellyttävää puuhaa. Silmiä ei kuitenkaan saa irti ruudusta ja katsoja on itse kuin vangittu tapahtumaketjuun. On aivan pakko saada tietää, löytyvätkö tytöt, ovatko he yhä elossa ja kuka heidät sieppasi? Millainen sairas ihminen tekisi jotain tällaista?

Ohjaaja Denis Villeneuven rakentama tunnelma on läpikotaisin fantastinen. Hän ei suostu päästämään katsojaansa helpolla, vaan upottaa tämän aika lailla heti ahdistuksen syvään päätyyn ja vääntää nuppeja yhä isommin kohti kaakkoa leffan edetessä. Tyttäriään etsivien ja kaipaavien vanhempien epätoivo on käsinkosketeltavan todentuntuista, vetäen katsojan täysin hiljaiseksi. On psykologisesti todella kiehtovaa seurata, kuinka eri hahmot käsittelevät tätä katoamista eri tavoin, kuinka tämä tragedia alkaa rikkoa perheitä ja ennen kaikkea, kuinka pitkälle nämä hahmot ovat valmiita menemään saadakseen rakkaansa takaisin. Erityisesti Kellerin toimet alkavat vähitellen muuttumaan kyseenalaisiksi, mutta samalla katsoja pysyy hänen puolellaan.

Erinomainen on myös Aaron Guzikowskin työstämä käsikirjoitus. Vaikka teksti onkin huomattavasti simppelimpi kuin Villeneuven samana vuonna ilmestyneessä Enemy-elokuvassa (2013), jossa esiintyy myös Gyllenhaal, on se omalla tavallaan aikamoinen labyrintti. Sokkeloa ratkoessaan niin hahmojen kuin katsojien pitää kiinnittää huomiota pieniin yksityiskohtiin, jotta totuus tulee ilmi. Erilaiset mutkat matkassa vain lisäävät jännitystä. Tarina seuraa niin Kellerin omatoimisia etsintöjä kuin Lokin virallisia tutkintoja ja vaikka kummatkin kulkevat kohti samaa päämäärää, ovat heidän ideologiansa ja metodinsa niin erilaiset, että he vain vaikeuttavat toistensa työtä. Kaikki johtaa niin tiivistunnelmaiseen finaaliin, että pitkästä aikaa huomasin siirtyneeni lähemmäs televisiota, ollessani niin tiukasti mukana tapahtumissa. Vaikka olin nähnyt Vangitut jo aiemmin, olin unohtanut loppuratkaisun, joten siltä osin tuntui kuin olisin katsonut elokuvaa ensi kertaa.

Vangitut on myös teknisesti huikea. Se on erittäin näyttävästi kuvattu - mitä muuta voikaan odottaa alansa parhaalta, Roger Deakinsilta? Elokuva on täynnä todella tyylikkäitä otoksia, mutta suosikkini ovat erittäin ahdistavat kuvat eräästä hahmosta, joka on vangittuna pienessä kopissa ja hänestä nähdään vain osa kasvoista pienestä reiästä tulevan valon avulla. Jälkitöissä näistä otoksista on tehty varsin ilottomia värimäärittelyllä. Tiettyä ilottomuutta vain lisää elokuvassa tapahtuva jatkuva sade. Lavasteet, asut ja varsinkin maskeeraukset ovat mainiot. Äänimaailma on hienosti rakennettu niin efektejä kuin edesmenneen Jóhann Jóhannssonin säveltämiä tunnelmallisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Vangitut on mestarillinen trilleri, joka suorastaan vangitsee katsojan mukaansa. Jokaisen vanhemman kenties pahimmasta painajaisesta kertova jännäri tiukentaa kaiken aikaa otettaan, tapahtumaketjun eskaloituessa kohti piinaavaa finaaliaan. Kaksi ja puoli tuntia kulkevat kuin siivillä, sillä niin koukuttavasta kertomuksesta on kyse. On todella kiinnostavaa seurata, kuinka eri ihmiset reagoivat tilanteeseen erilaisin tavoin ja kuinka eri keinoin ja moraalein Keller ja etsivä Loki suorittavat tutkintojaan omilla tahoillaan. Palapeli avautuu hiljalleen ja niin hahmot kuin katsojakin janoavat totuutta. Ohjaaja Denis Villeneuve rakentaa epätoivoista ja ahdistavaa ilmapiiriä erinomaisesti ja käsikirjoittaja Aaron Guzikowski pyörittelee pakettia taidokkaasti. Teknisiltä ansioiltaan filmi on vaikuttava Roger Deakinsin kuvausta myöten. Näyttelijäkaarti on mahtavassa vedossa ja päätähtien Hugh Jackmanin ja Jake Gyllenhaalin lisäksi myös Paul Dano tarjoaa hurjan roolisuorituksen. Kaiken kaikkiaan Vangitut on aika lailla täydellinen jännityselokuva, joka onnistuu todella pureutumaan katsojan ihon alle. Sen jälkeen ei voi hetkeen muuta kuin tuijottaa tyhjyyteen ja pohtia katsomaansa, samalla kun yrittää toipua sisällä vellovasta ahdistuksesta. Elokuva on epämiellyttävyydestään huolimatta pakko nähdä uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Prisoners, 2013, Alcon Entertainment, 8:38 Productions, Madhouse Entertainment

Arvostelu: Oblivion (2013)

OBLIVION

Ohjaus: Joseph Kosinski

Pääosissa: Tom Cruise, Andrea Riseborough, Olga Kurylenko, Morgan Freeman, Nikolaj Coster-Waldau ja Melissa Leo

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

Oblivion on Tom Cruisen tähdittämä scifielokuva. Leffa lähti liikkeelle Joseph Kosinskin työstämästä sarjakuvasta, joka ei kuitenkaan koskaan edennyt julkaisuun asti. Luonnostelemillaan piirustuksilla ja ideoillaan hän sai silti Walt Disney Picturesin kiinnostumaan sarjakuvan muovaamisesta elokuvaksi. Projekti kuitenkin siirtyi Universalille, Disneyn kokiessa, ettei lapsilta kielletty filmi sopinut heidän katalogiinsa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2012 ja lopulta Oblivion sai maailmanensi-iltansa 26. maaliskuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse katsoin Oblivionin vasta vuokralta ja pidin sitä ihan kelvollisena tieteisleffana. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 2077 Maapallo on tuhoutunut ihmisten ja avaruusolentojen välisessä sodassa. Ihmiskunnan rippeet ovat matkustaneet Saturnuksen kuuhun, Titaniin, samalla kun valtavat koneet keräävät vettä Maasta. Jack Harperin ja Victoria Olsenin tehtävänä on suojella näitä koneita olentojen hyökkäyksiltä, mutta kun Jack tekee mullistavan löydön, koko konflikti näyttäytyy uudessa valossa.

Tom Cruise ja Andrea Riseborough näyttelevät Jack Harperia ja Victoria Olsenia, jotka ovat jääneet tuhoutuneeseen Maahan hoitamaan viimeisiä tehtäviä, ennen kuin he voivat liittyä muiden suuresta sodasta selvinneiden ihmisten joukkoon Titanilla, Saturnuksen kuulla. Jackin hommana on huoltaa aluetta kiertäviä droneja ja suojella niiden kanssa valtavia koneita, jotka keräävät vettä ihmisten käyttöön toisaalla. Victoria taas antaa ohjeita kaksikon tukikohdasta, tornista, samalla kun saa itse ohjeita Sallylta (Melissa Leo), Maata kiertävällä Tet-aluksella työskentelevältä johtajalta. Cruise on nappivalinta päärooliin, hoitaen niin teknikon kuin myöhemmin toimintasankarinkin osan taidokkaasti Riseborough on myös oiva osassaan, joskin hän ei pääse yhtä hyvin esille kuin Cruise.

     Muina hahmoina elokuvassa nähdään Olga Kurylenko, Morgan Freeman ja Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tuttu Nikolaj Coster-Waldau. Kurylenko ja Coster-Waldau toimivat hyvin rooleissaan ja jylhä-ääninen Freeman on tietty elokuvan karismaattisin näyttelijä. Heidän hahmoistaan en lähde kuitenkaan sen enempää avaamaan...

Oblivion kuljettaa katsojansa viitisenkymmentä vuotta tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on voittanut sodan avaruuden olentoja vastaan, mutta samalla menettänyt Maan taistelun tiimellyksessä. Itse sotaa ei näytetä lainkaan, ainoastaan sen jälkipuinti. Osalle katsojista tämä voi tulla pettymyksenä, mutta itse pidän tästä hieman erilaisesta toteutuksesta. Alkupää filmistä käytetään hyvin esittelemään vuoden 2077 Maata, Jackin lennellessä ympäri aluetta, joka joskus oli New York (ainakin sortuneista Empire State Buildingista ja Vapaudenpatsaasta päätellen). Tästä dystooppisesta tulevaisuudenkuvasta on onnistuttu saamaan samanaikaisesti niin karmiva kuin jopa hieman kauniskin näky.

Elokuvan tarinaan on saatu mukaan kelpo mysteerielementti, jota Jack ryhtyy selvittämään, samalla kun Victoria haluaisi vain saada hommat nopeasti hoidettua sääntökirjan mukaisesti ja matkata sitten utopiana mainostettuun Titaniin. Mysteerin avautuessa elokuva heittää sekaan yhden jos toisen jos kolmannenkin juonenkäänteen, jotka sekoittavat pakkaa oivallisesti. Väliin ripotellaan myös mukaansatempaavia ja tyylikkäästi toteutettuja toimintakohtauksia. Loppua kohti pätevästi käynnistynyt tieteisleffa alkaa kuitenkin menettämään tehoaan ja katsoja alkaa huomata, kuinka paljon Oblivion lainailee muista scifiteoksista, aina 2001: Avaruusseikkailusta (2001: A Space Odyssey - 1968) alkaen muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneeseen WALL-E -animaatioon (2008) asti. Myös Kuu (Moon - 2009) ja I Am Legend (2007) nousevat jossain kohtaa helposti mieleen. Loppuhuipennuksesta ei myöskään ole onnistuttu saamaan niin eeppistä kuin tekijät ovat selvästi luulleet.

Elokuvan ohjauksesta vastaa idean isä Joseph Kosinski, joka oli tätä ennen ohjannut vain kasariklassikko Tronin (1982) jatko-osan Tron: Perinnön (Tron: Legacy - 2010). Vaikka Kosinski teki kelpo työtä jo siinä scifileffassa, Oblivion on selvästi ollut hänelle isompi intohimoprojekti. Herran työ kompasteleekin lähinnä Karl Gajdusekin ja Michael deBruynin käsikirjoitukseen. Se on toimiva, mutta tarvitsisi potkua, jotta elokuva nousisi oikeasti potentiaaliinsa. Tekniseltä puoleltaan Oblivion on kuitenkin erittäin vaikuttava edelleen. Se on todella tyylikkäästi kuvattu, mitä vain vahvistaa mainio valaisu ja upeat erikoistehosteet. Lavasteet ja asut ovat hyvin toteutetut ja äänimaailma on vahvasti rakennettu efektejä ja M83:n mahtipontisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Oblivion on kelpo tieteiselokuva, joka kuitenkin kompastelee loppupäässään, lainaillessaan turhan paljon lajityypin muista teoksista. Elokuva nappaa alussa tehokkaasti mukaansa ja on kiinnostavaa tutkia tätä tuhoutunutta Maata Jack Harperin kanssa. Toimintakohtaukset ovat vauhdikkaita ja viihdyttäviä, ja mysteerinen tarina kiinnostaa yhä enemmän, kun se alkaa vähitellen aukeamaan. Elokuva ei kuitenkaan ihan kanna loppuun saakka ja aluksi mielikuvitukselliselta scifileffalta vaikuttanut filmi syyllistyy liikaan kopiointiin. Tom Cruise vakuuttaa pääroolissa ja muutkin näyttelijät hoitavat hommansa hyvin. Visuaalisesti filmi on edelleen komea ja M83:n musiikit tunnelmoivat mainiosti taustalla. Oblivionissa olisi potentiaalia iskevämpään scifielokuvaan, mutta jo tällaisenaan se on varsin kelvollinen teos ja jos se on jäänyt sinulta näkemättä ja diggaat toiminnallisesta scifistä ja/tai Tom Cruisesta, suosittelen sen vilkaisemista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Oblivion, 2013, Universal Pictures, Relativity Media, Monolith Pictures, Chernin Entertainment, Radical Studios

Arvostelu: Thunder Force (2021)

THUNDER FORCE

Ohjaus: Ben Falcone

Pääosissa: Melissa McCarthy, Octavia Spencer, Bobby Cannavale, Pom Klementieff, Jason Bateman, Taylor Mosby, Melissa Leo ja Kevin Dunn

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 13

Thunder Force on Melissa McCarthyn ja Octavia Spencerin tähdittämä supersankarikomedia. McCarthyn mies Ben Falcone työsti elokuvan käsikirjoituksen ja ryhtyi sen ohjaajaksi, saatuaan idean läpi Netflixillä. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019 ja nyt Thunder Force on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun näin yllä olevan julisteen. McCarthy on mielestäni hauska koomikko ja Spencer parhaimmillaan upea näyttelijä, joten halusin nähdä, mitä he tekevät supersankarikomediassa. Katsoinkin Thunder Forcen heti, kun se julkaistiin Netflixissä... ja jo ennen puolta tuntia kaduin päätöstäni...

Vuonna 1983 joukko konniksi kutsuttuja sosiopaatteja sai itselleen supervoimat ja ryhtyi terrorisoimaan maailmaa. Konnien hyökkäyksestä selvinnyt huippuälykäs Emily on vuosien aikana kehitellyt seerumin, jolla muutkin voisi muuttaa superihmisiksi, puolustamaan maailmaa konnilta. Valitettavasti seerumin ottaa vahingossa Emilyn entinen koulukaveri, kömpelö Lydia.

Kuten alussa sanoin, minä pidän niin Melissa McCarthysta kuin Octavia Spenceristä näyttelijöinä, vaikka molemmilla on kieltämättä ollut omat hutilyöntinsä. McCarthy on erittäin hauska Morsiusneidoissa (Bridesmaids - 2011), Väärissä papereissa (Identity Thief - 2013) ja Spy - Vakoojan asussa (Spy - 2015), kun taas Spencer on osoittanut hienot lahjansa esimerkiksi Piioissa (The Help - 2011), Snowpiercerissä (2013) ja Hidden Figures - Varjoon jääneissä (Hidden Figures - 2016). Siksi minua harmittaakin suuresti sanoa, että Thunder Forcessa kumpikin tekee yhden huonoimmista roolisuorituksistaan. Spencer näyttelee ylifiksua Emilyä, joka on kehitellyt supervoimat antavan aineen, kun taas McCarthy esittää tämän töpeksivää kaveria Lydiaa, joka vahingossa ottaa seerumin ja saa yli-inhimillisiä voimia. Spencer alisuoriutuu pahasti ja tarjoaa täysin elottoman roolityön mitä tylsimmässä roolissa. McCarthy sitten taas sekoilee kaverinsakin puolesta ja käy nopeasti katsojan hermoille.

     Elokuvassa nähdään myös Taylor Mosby Emilyn tyttärenä Tracyna, Melissa Leo Emilyn assistenttina Alliena, Bobby Cannavale pormestariksi pyrkivänä William "Kuningas" Stevensinä, sekä Pom Klementieff ja Jason Bateman supervoimia omaavina konnina. Leo on Spencerin tavoin aika tylsä osassaan, mutta Mosbysta sentään näkyy intoa leffaa kohtaan. Cannavale on kaamean huono "Kuninkaana", jonka todellisen luonteen arvaa välittömästi. Guardians of the Galaxy -leffoista (2014-) tuttu Klementieff saa harmillisen mitäänsanomattoman roolin vähäpuheisena Laserina, mutta Bateman onnistuu tarjoamaan elokuvan ainoat naurut Rapuna, miehenä, jolla on ravun sakset käsien tilalla. On erittäin lystikäs näky, kun Bateman pakenee taistelusta sivuttain kävellen ja saksiaan napsuttaen. Näyn kruunaa Batemanin hämmentynyt ilme, että mihin ihmeeseen hän oikein suostui mukaan?

Thunder Force on yksi epähauskimmista komediaelokuvista, minkä olen pitkään aikaan katsonut. Jason Batemanin rapuhahmoa lukuunottamatta en nauranut millekään koko leffan aikana. Välillä jopa tuntui siltä, että tekijät eivät edes yrittäneet saada aikaiseksi hauskaa komediaa. McCarthy on ainoa, joka yrittää kovasti olla hauska kaikkien muidenkin puolesta, mutta yritys tuntuu lähinnä epätoivoiselta improvisaatiolta, jolla leffaan saisi edes jotain huumorintynkää. Pääasiassa menosta aiheutuu vain epämiellyttävää ja kiusallista tunnetta katsojalle. Pidän siitä, kun komedioissa huumori perustuu myötähäpeään, kuten vaikkapa Mr. Beanin kohelluksissa tai Boratin aiheuttamissa tilanteissa. Tämä on eri asia. Se ei ole hauskaa, että katsojaa hävettää suunnattomasti näyttelijöiden ja kuvausryhmän puolesta, että he suostuivat tällaiseen roskaan.

Hauskuuden puutteen voisi edes jotenkin antaa anteeksi, jos elokuva sisältäisi mielenkiintoisen tarinan ja täyttäisi sen hyvillä hahmoilla. Thunder Forcesta on turha etsiä kumpaakaan. Nämä ilkikuriset "konnat" eivät tarjoa mitään uhkaa, eikä siis mikään heistä johtuva leffassa hetkauta katsojaa. Emilyn nousu lapsuudesta nykyiseen asemaansa voisi olla kiinnostava, mutta elokuva hyppää sen yli kokonaan. Lydian saadessa voimansa, elokuva käyttää liiankin pitkän ajan voimien testailuun. Vähän väliä voi huomata vilkaisseensa, kauanko leffa vielä kestää? Elokuvan ensimmäisen puolikkaan ajan tuntui siltä, ettei leffa ikinä lähde käyntiin ja toisen puolikkaan ajan rupesi tuntumaan siltä, ettei se koskaan pääty. Toimintakohtaukset ovat arvattavasti aika säälittävää kohellusta, eikä loppuhuipennukseen onnistuta rakentamaan minkäänlaisia panoksia. Thunder Force -supersankaritiimin saama suosio ei tunnu koskaan ansaitulta, koska he eivät tee oikein mitään sen eteen. Juoni kulkee tietyllä tavalla eteenpäin vain, koska käsikirjoituksessa lukee niin, eikä siksi, että hahmoilla olisi oikeasti vaikutusta puskea sitä eteenpäin.

Niin ohjauksesta kuin käsikirjoituksesta vastaa McCarthyn mies Ben Falcone, joka ei vakuuta yhtään kummallakaan osa-alueella. Falconen ohjaus on todella laiskaa, eikä hän saa kenestäkään muusta mitään irti. Hänen vaimonsa yrittää selvästi tsempata muita, mutta turhaan. Falconen teksti on erityisen surkea, eikä se sisällä mitään kiinnostavaa. Batemaninkin hilpeys syntyy lähinnä hänen kyllästyneestä ilmeestään ja kökösti tehdyistä rapukäsistä. Kuvaus on sentään ihan sujuvaa, lavasteet ovat kelvolliset, päähenkilöiden superasut ovat tarpeeksi menevät ja komediarainaksi erikoistehosteet ajavat asiansa. Äänimaailmakin on ihan hyvin pistetty kasaan, vaikka Fil Eislerin säveltämät musiikit eivät nouse mitenkään esille. Lähinnä päähän jää soimaan Sealin kappale Kiss From a Rose. 

Yhteenveto: Thunder Force on surkea komediaräpellys, jota katsoessa on vaikea olla tylsistymättä tai häpeämättä koko työryhmän puolesta. Elokuvan ainoa hauska juttu on nähdä Jason Bateman kökköjen rapukäsien kanssa juoksemassa pakoon, kasvoillaan ilme, joka viestii vahvasti sitä, että häntä kaduttaa leffaan suostuminen. Melissa McCarthy yrittää epätoivoisesti sekoillen tuoda mukaan komediaa, mutta turhaan. Kyseessä on yksi epähauskimmista komedioista aikoihin. Leffassa ei oikein toimi muutenkaan mikään osa-alue. Sen ohjaus on kömpelöä, käsikirjoitus aikamoinen sekasotku, juonenkuljetus pitkästyttävää, toimintakohtaukset mitäänsanomattomia ja näytteleminen parhaimmillaankin keskinkertaista. Miten ihmeessä Octavia Spencer voi tehdä näin tylsää työtä? Thunder Force on kaiken kaikkiaan säälittävä komediaräpellys, minkä on vaikea kuvitella tarjoavan riemua kenellekään. Se ei edes onnistu olemaan minkäänlainen parodia supersankarigenrestä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.4.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Thunder Force, 2021, Netflix, Marc Platt Productions

Arvostelu: Taistelija (The Fighter - 2010)

TAISTELIJA

THE FIGHTER

Ohjaus: David O. Russell
Pääosissa: Mark Wahlberg, Christian Bale, Amy Adams, Melissa Leo, Jack McGee, Mickey O'Keefe, Frank Renzulli ja Sugar Ray Leonard
Genre: draama, urheilu
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

The Fighter, eli suomalaisittain Taistelija pohjautuu HBO:n dokumenttiin High on Crack Street: Lost Lives in Lowell vuodelta 1995. Scout Productions kiinnostui dokumentissa esiintyneistä Wardin nyrkkeilijäveljeksistä ja päätti tehdä heistä elokuvan vuonna 2003. Alunperin käsikirjoittajiksi valittiin Eric Johnson ja Paul Tamasy, mutta tekstiä työstettiin uudestaan vuosien varrella niin Lewis Colickin, Paul Attanasion kuin Scott Silverinkin toimesta. Päärooleihin veljeksiksi valittiin Mark Wahlberg ja Brad Pitt, mutta vuonna 2008 Pitt vaihdettiin Christian Baleen. Martin Scorsesea toivottiin ohjaajaksi, mutta tämä ei kiinnostunut projektista, joten hommaan pestattiin Darren Aronofsky. Tämä kuitenkin poistui elokuvasta tehdäkseen Black Swanin (2010). Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2008 ja lopulta Taistelija sai maailmanensi-iltansa 6. joulukuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, mitä kriitikot kehuivat ja mikä sai kolme BAFTA-ehdokkuutta (paras miessivuosa, naissivuosa ja käsikirjoitus), kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja naissivuosa), joista se voitti jälkimmäisen, sekä seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, leikkaus, käsikirjoitus), joista se voitti parhaan miessivuosan ja naissivuosan palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt leffaa, mutta olen ollut kiinnostunut siitä muutamien vuosien ajan - etenkin kun tosissaan innostuin nyrkkeilygenren klassikosta, Rockysta (1976). Nyt kun huomasin Taistelijan täyttävän kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla ja arvostelemalla sen.

Micky Ward yrittää luoda uraa varteenotettavana nyrkkeilijänä, mutta hänen aikoinaan huipulla ollut, mutta sittemmin huumeisiin vajonnut veljensä, sekä kehnosti managerina toimiva äitinsä tuntuvat vain pidättelevän Mickyä.

Mark Wahlberg tekee yhden uransa vahvimmista roolisuorituksista pääosassa Micky Wardina. Wahlberg on tehnyt kelpo työtä monissa leffoissa, mutta hän tekee todella harvoin vaikutusta. Tässä hän pistää parastaan ja panostaa kovasti Mickyyn. Katsojana on heti hahmon puolella, kun tämä yrittää näyttää taitonsa nyrkkeilyssä, mutta ei tunnu saavan tilaisuutta siihen. Leffan aikana onkin kiinnostavaa seurata Mickyn pyrkimyksiä irtautua perheensä kahleista.

Filmin todellinen tähti on kuitenkin täysin ansaitusti parhaan miessivuosan Oscar- ja Golden Globe -pystit napannut Christian Bale, joka näyttelee Mickyn veljeä Dickyä. Dicky oli aiemmin suosittu nyrkkeilijä, joka kuitenkin alkoi käyttämään huumeita ja käykin nyt omaa, erilaista taisteluaan kehän ulkopuolella. Roolia varten Balen piti laihduttaa paljon ja onkin jälleen täysin ällistyttävää seurata hänen touhuaan läpi leffan. Bale antautuu aina täysillä rooliensa vietäväksi ja tekee saman taas kerran. Todellisella Dickyllä oli erittäin omaperäinen tapa puhua ja liikehtiä, ja Bale teki valtavan määrän tutkiskelua ja harjoittelua, jotta sai omaksuttua nämä tavat, eikä kuuleman mukaan hylännyt tapoja silloinkaan, kun kamera ei kuvannut. Bale on mielettömän hyvä roolissaan ja vaikka hän onkin täynnä energiaa läpi elokuvan, katsoja säälii Dickyä suuresti.
     Sekä Amy Adams, että Melissa Leo saivat naissivuosaehdokkuudet Oscareissa ja Golden Globeissa, mutta molemmissa Leo nappasi pystin. Leo näyttelee Wardin veljesten äitiä, joka uhriutuu Mickyn managerina, syyttäen poikaansa siitä, että hän on käyttänyt elämänsä poikansa menestymiseen. Leokin eläytyy upeasti osaansa. Adams on myös tuttuun tyyliinsä erittäin hyvä baarissa työskentelevänä Charlenena, johon Micky iskee silmänsä. Parhaimmillaan Adams ja Leo ovat silloin, kun heidän hahmonsa päätyvät toisiaan vastaan, sillä kukaan muu ei uskalla sanoa äiti-Wardille, mitä tämä tekee väärin.

Vaikka nyrkkeileminen onkin vahvasti läsnä Taistelijassa, ei elokuvassa loppujen lopuksi ole niinkään kyse siitä, vaan Wardin rikkinäisestä perheestä ja veljeksistä. Katsojasta tuntuu jatkuvasti pahalta, kun katsoo perheen menoa. Ainoa, johon Micky voi luottaa, on hänen veljensä, eikä tämäkään ole täysin luotettavimmasta päästä. Vahvojen roolisuoritusten ansiosta tähän kaikkeen uppoutuu kunnolla. Elokuvasta löytyy useita vaikuttavia hetkiä, jotka syntyvät juurikin näyttelijöiden heittäytymisen vuoksi. Riitatilanteet ja konfliktit tuntuvat aidoilta, ja näyttelijät saavat uskomaan, että sanat satuttavat tosissaan. Silti jokin perhedraamassa jää hieman keskeneräiseksi leffassa. Joitakin lankoja ei tunnuta solmivan loppupäässä, vaan konfliktit tuntuvat paikoitellen jäävän levälleen ilman kunnon lopputulosta. Niitä käsitellään pitkään erinomaisesti, mutta panostaminen ei täysin riitä loppuun saakka.

Nyrkkeilyä on kyllä mukana, mutta hillitysti. Kun nyrkkeilymatsit vihdoin alkavat, on meno brutaalia. Minun on edelleen vaikea käsittää lajin viehättävyyttä, mutta toisaalta kun saan hyviä elokuvia aiheesta, niin miksi kummastella? Draamanäyttelijänä Wahlberg ei ole vastanäyttelijöidensä veroinen ja hän hieman hukkuukin valtavan lahjakkuuden vierellä, mutta nyrkkeilyotteluissa hän pääsee loistamaan. Nyrkkeilyosuus filmissä on tietysti tutun kaavamainen. Kun on ensimmäisen Rockyn nähnyt, on koko genre aika pitkälti hallussa. Yllätyksiä ei ole siis luvassa nyrkkeilyn puolella. Ilman suurimmaksi osaksi vahvaa draamapuolta ja fantastisia näyttelijäsuorituksia ei Taistelija olisikaan mikään erityisen ihmeellinen teos.

Elokuvan on ohjannut David O. Russell, joka aloitti Taistelijalla kolmen leffan erittäin hyvän putkensa, keräten parhaan elokuvan ja parhaan ohjauksen ehdokkuudet tämän lisäksi myös Unelmien pelikirjasta (Silver Linings Playbook - 2012) ja American Hustlesta (2013). Russellin työ onkin taidokasta, mutta leffa kompastelee hieman usean kokin sopassa, käsikirjoituksessa, jolla on liian monta työstäjää, minkä takia tietyt asiat jäävät puolitiehen. Teknisesti Taistelijassa on erittäin kiehtova puoli siinä, miltä elokuva näyttää. Visuaalisesti se voisi olla kuin 1990-luvulla tehty elokuva ja tekijät ovatkin luultavasti hakeneet samaa tyyliä dokumentista, mihin filmi pohjautuu. Etenkin nyrkkeilyottelut näyttävät siltä kuin ne olisi kuvattu televisiolähetyksiin tarkoitetuilla kameroilla, eikä elokuvakameroilla. Riskinä on halvalta näyttävä lopputulos, mutta tekijät pitävät visuaalisuuden tyylikkäänä. Lavasteet ja asut ovat onnistuneet, ja nyrkkeilyotteluissa iskujen pamaukset kuulostavat siltä, että nyt oikeasti sattui. Michael Brookin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla, eivätkä erityisemmin nouse koskaan esille. Lähinnä mieleen jää The Heavyn kappale How You Like Me Now.

Yhteenveto: Taistelija on mainio nyrkkeilyelokuva ja vielä parempi perhedraama. Nyrkkeilyottelut esitetään brutaalisti ja lyönnit sattuvat kotikatsomossa asti. Vielä rankempaa on kuitenkin perheen vaikea suhde toisiinsa. Hahmojen välit ovat hyvin kirjoitetut ja sitäkin paremmin näytellyt. Mark Wahlberg tekee yhden uransa parhaista roolitöistä Micky Wardina ja loistaa etenkin nyrkkeilykehässä. Silti Christian Bale ja Melissa Leo jättävät tämän varjoonsa Mickyn veljenä ja veljesten äitinä. Draama on vahvaa, mutta on harmi, kuinka tökkivästi osa kiinnostavista juonikuvioista viedään loppuun... jos viedään ollenkaan. Urheilupuoli ei tarinallisesti tarjoa mitään erityisen uutta. Hienot näyttelijäsuoritukset, voimakas ohjaus ja tyylikäs tekninen toteutus muodostavat kuitenkin erittäin hyvän filmin, mitä voi suositella kaikille urheiludraamojen ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Fighter, 2010, Relativity Media, The Weinstein Company, Closest to the Hole Productions, Fighter, Mandeville Films, The Park Entertainment

Arvostelu: London Has Fallen (2016)

LONDON HAS FALLEN

Ohjaus: Babak Najafi
Pääosissa: Gerard Butler, Aaron Eckhart, Morgan Freeman, Angela Bassett, Alon Aboutboul, Robert Forster, Jackie Earle Haley, Melissa Leo, Radha Mithcell, Charlotte Riley, Waleed Zuaiter, Colin Salmon ja Patrick Kennedy
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16

Gerard Butlerin tähdittämä toimintaelokuva Olympos on valloitettu (Olympus Has Fallen - 2013) oli saamastaan kritiikistä huolimatta taloudellinen hitti, joten jatkoa päätettiin tehdä. Ohjaaja Antoine Fuqua ei kuitenkaan halunnut palata tekemään jatko-osaa, vaan siirtyi tekemään The Equalizer - Oikeuden puolustajaa (The Equalizer - 2014). Hänet korvattiin Fredrik Bondilla, joka kuitenkin lähti projektista, kun kuvauksiin oli enää kuusi viikkoa. Hänen tilalle palkattiin nopeasti Babak Najafi ja kuvaukset saatiin aloitettua lokakuussa 2014. Alunperin filmin oli tarkoitus ilmestyä jo loppuvuodesta 2015, mutta julkaisua päätettiin viivästyttää. Lopulta London Has Fallen sai ensi-iltansa keväällä 2016 ja se oli vielä edeltäjäänsä isompi menestys, vaikka sai lähinnä negatiivisia arvioita. Itse en käynyt katsomassa filmiä, kun se ilmestyi, sillä en ollut vielä nähnyt ensimmäistä osaa. Olen kuitenkin pitkään pohtinut elokuvien katsomista ja nyt kun sarja saa kolmannen osan Angel Has Fallen (2019), päätin vihdoin katsoa kaksi aiempaa filmiä. Katsoinkin London Has Fallenin noin viikko ensimmäisen osan jälkeen.

Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri menehtyy, jolloin Mike Banning saa tehtäväkseen lähteä Yhdysvaltain presidentin turvamieheksi Lontooseen pääministerin hautajaisiin. Helvetti kuitenkin pääsee irti, kun poliiseiksi naamioituneet terroristit alkavat tappamaan valtionpäämiehiä.

Gerard Butler palaa erikoisagentti Mike Banningin rooliin ja hoitaa hommansa varmalla ja tarpeeksi karismaattisella otteella. Kuten sanoin Olympos on valloitettu -leffan arvostelussani, Butler ei välttämättä ole erityisen hyvä näyttelijä, mutta tällaiseen filmiin hän istuu täydellisesti ja sama pätee edelleen. Butler on uskottava huippuagenttina, joka tekisi kaikkensa presidentin vuoksi. Hahmo ei kuitenkaan ole pelkkä tunteeton tappaja, vaan häntä vedetään hyvin maan pinnalle sillä, että hän on saamassa lapsen vaimonsa Leahin (Radha Mitchell) kanssa ja panikoikin, tuleeko hänestä hyvä isä. Tästä myös syntyy hauskoja keskusteluja Aaron Eckhartin vakuuttavasti näyttelemän presidentin kanssa, mitkä tarjoavat edes jotain "syvällisempää" sisältöä muuten hyvin tyhjänpäiväiseen toimintarymistelyyn.
     Muitakin edellisestä osasta tuttuja hahmoja nähdään tälläkin kertaa. Varapresidentti Trumbull (Morgan Freeman) joutuu taas kerran tyytymään huoneessa istumiseen ja ruudun tuijotteluun, eikä Freeman siis pääse koskaan oikeuksiinsa. Angela Bassettin mainiosti esittämä Miken pomo Jacobs yrittää antaa jonkinlaisia ohjeita vanhemmuuteen. Lisäksi Melissa Leo ja Robert Forster palaavat rooleihinsa puolustusministerinä ja tuimana kenraalina, jotka tekevät aika lailla samaa kuin varapresidentti. Huoneessa istuskeluun ja ruudun tuijottamiseen joutuvat tyytymään myös Jackie Earle Haleyn esittämä Valkoisen talon henkilöstöä johtava DC Mason ja Colin Salmonin näyttelemä Suur-Lontoon poliisia johtava Kevin Hazard. Heidän lisäksi uusina hahmoina esitellään myös salainen palvelu MI5:n pomo John Lancaster (Patrick Kennedy), sekä MI6-agentti Jacquelin (Charlotte Riley). Sivuhahmot ovat aika tylsiä tapauksia, vaikka Jacquelinille onkin yritetty kirjoittaa oma juonikuvionsa, eikä Rileyn ole tarvinnut kuvata kaikkia kohtauksiaan yhdessä huoneessa.
     Tylsä on elokuvan pahiskin, asekauppias Aamir Barkawi (Alon Aboutboul), joka syyllistyy kyllä kauheisiin tekoihin, mutta joka jättää paljon toivomisen varaan, jos hänestä haluaisi saada uhkaavan roiston. Hänkin lähinnä istuu huoneessa ja tuijottaa ruutua, kun hänen poikansa Kamran (Waleed Zuaiter) johtaa terroristijoukkoa Lontoon kaduilla. Aboutboul ja Zuaiter sopivat pahiksiksi, mutta käsikirjoitus ei tarjoa heille tarpeeksi mielenkiintoista sisältöä.

Olympos on valloitettu ei ollut mikään järjen jättiläinen tai kovinkaan erityinen tapaus, mutta Antoine Fuquan taidokas ohjaus teki kokonaisuudesta tarpeeksi koukuttavan ja tiivistunnelmaisen paketin, että se piti erittäin hyvin mukanaan alusta loppuun. Fuquan poistumisen kyllä huomaa, sillä vaikka uusi ohjaaja Babak Najafi yrittää parhaansa kopioidakseen tämän tyyliä, on lopputulos vailla sielua. London Has Fallen yrittää nostattaa panoksia sillä, ettei homma tapahdu vain yhdessä rakennuksessa, vaan leikkikenttänä on koko Lontoo, mutta samalla katoaa tiivis tunnelma ja meininki muuttuu jopa liian epäuskottavaksi. Olihan Olympos on valloitettukin jo siinä rajoilla, että uskooko katsoja, että sen tapahtumat voisivat oikeasti käydä toteen, mutta lopulta se tuntuu paljon realistisemmalta kuin tämä. Jatko-osaa on lähdetty tekemään "isompi parempi" -ajatuksen voimin, mutta eihän se valitettavasti toimi. Vaikka elokuva pyrkiikin saamaan katsojan jännittämään, mihin kaikkeen pahikset pystyvätkään, ei mukaan saada tuotua oikeaa vaaran tuntua. Rakennusten räjähdellessä Najafi vaikuttaa enemmän lainailevan Michael Baylta kuin Fuqualta.

London Has Fallen onnistuu kuitenkin viihdyttämään sujuvasti läpi kestonsa ja pääasiassa tämä johtuu Butlerista. Katsojana seuraa mielellään, kun Mike ampuu roistoja ja vetää heitä turpaan, ja sitähän leffa tarjoaa useassa kohtaa. Toimintakohtaukset ovat napakoita ja mukaan mahtuu tyylikkäitä hetkiä, joissa ehtii hetken aikaa jännittämään, miten Mike voisi selvitä tästä tilanteesta? Minkäänlaisia vaikuttavia "hei vau" -hetkiä on turha odottaa, mutta on mukana sentään taidokkaasti tehty autotakaa-ajo. Välillä elokuva yrittää muuttua syvälliseksi ja kritisoida Yhdysvaltain tyyliä sotia kylmästi kauko-ohjattavilla droneilla, mutta kun filmi syyllistyy usein vahvaan "America fuck yeah!" -isänmaallisuuteen, jää kritisointi kömpelöksi.

Babak Najafi ei siis onnistu vakuuttamaan ohjaajana, vaikka hän pitää ohutta pakettia ihan menevästi kasassa. Ottaen kuitenkin huomioon, että Najafi otettiin mukaan vain muutamaa viikkoa ennen kuvauksia, hoitaa hän siinä mielessä hommansa hyvin. Edellisen osan käsikirjoittaneet Katrin Benedikt ja Creighton Rothenberger saavat avukseen Christian Gudegastin ja Chad St. Johnin, mutta kirjoittajia on tainnut olla jopa liikaa, kun filmi tuntuu välillä olevan lähinnä lennokkaita ideoita ilman tarpeeksi sisältöä. Paikoitellen London Has Fallen tuntuu pakotetulta jatko-osalta. Elokuva on kuitenkin kelvollisesti kuvattu, vaikka mukaan mahtuu turhan heiluvaa kameratyöskentelyä toimintakohtauksissa. Leikkauksessa tuntuu välillä siltä kuin elokuvaa olisi ollut pakko tiivistää lyhyemmäksi, jolloin sen rytmitys on paikoitellen epätasaista. Epätasaisia ovat myös leffan efektit, sillä jotkut tuhot näyttävät hienoilta, mutta jotkut räjähdykset ovat aivan liian digitaalisia ja siten rikkovat vaaran tunnelman. Ääniefektit ovat kuitenkin erinomaisesti rakennetut ja Trevor Morrisin säveltämät musiikit tuovat kivan lisänsä vauhdikkaisiin toimintajaksoihin.

Yhteenveto: London Has Fallen on ihan viihdyttävä toimintarymistely, muttei onnistu nousemaan Olympos on valloitettu -elokuvan tiivistunnelmaiselle tasolle. Gerard Butler pitää filmiä taidokkaasti harteillaan ja sopiikin yhä todella hyvin toimintasankarin rooliin. Hänen hahmoaan syvennetään mukavasti, mutta muut hahmot jäävät aika yksiulotteisiksi ja tälläkin kertaa roisto on tylsä. Leffasta ei löydy samaa koukuttavuutta ja jännitystä kuin ensimmäisestä osasta, mutta onnistuu elokuva kuitenkin viihdyttämään toimivasti läpi kestonsa. Vauhdikkaita toimintajaksoja tarjotaan toisensa perään ja leffalla on kestoa vain hieman yli puolitoista tuntia, joten aika ei ehdi käydä pitkäksi. Filmi yrittää välillä heittäytyä syvälliseksi drone-sodankäynnin kritisoinnin kautta, mutta samalla se tuntuu liian isänmaalliselta, jotta kritiikiltä löytyisi painoarvoa. Tekninen taso vaihtelee läpi leffan ja esimerkiksi efektit eivät ole välillä kummoisesta päästä. Jos pidit Olympos on valloitettu -elokuvasta, kannattaa London Has Fallenkin vilkaista, mutta sillä varoituksella, ettei tämä yllä samalle tasolle. Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä sarjan kolmas osa, Angel Has Fallen tuo tullessaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
London Has Fallen, 2016, Millennium Films, G-BASE, Caffeination, LHF Film, Nu Boyana Film Studios

Arvostelu: Olympos on valloitettu (Olympus Has Fallen - 2013)

OLYMPOS ON VALLOITETTU

OLYMPUS HAS FALLEN

Ohjaus: Antoine Fuqua
Pääosissa: Gerard Butler, Aaron Eckhart, Morgan Freeman, Angela Bassett, Rick Yune, Dylan Dermott, Melissa Leo, Robert Forster, Finley Jacobsen, Radha Mithcell ja Ashley Judd
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

Olympus Has Fallen, eli suomalaisittain Olympos on valloitettu on Antoine Fuquan ohjaama toimintaelokuva. Elokuva lähti liikkeelle ensikertalaiskäsikirjoittajapari Creighton Rothenbergerin ja Katrin Benediktin ideasta, mistä he työstivät tekstin. Millennium Films kiinnostui tarinasta ja alkoi tekemään filmiä. Kuvaukset alkoivat kesällä 2012 ja lopulta Olympos on valloitettu sai ensi-iltansa alkuvuodesta 2013. Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta se sai hyvin keskinkertaisia arvosteluja. Itse en ole katsonut koko leffaa aiemmin, vaikka olen sen katselua pohtinut viime vuosien aikana useaan otteeseen - etenkin kun elokuva sai jatko-osan London Has Fallen vuonna 2016. Vasta nyt kun sarja on saamassa kolmannen osansa Angel Has Fallen (2019), päätin vihdoin katsoa aiemmat osat läpi. Olympos on valloitettu löytyikin kätevästi Netflixistä, mistä vilkaisin sen eräänä kesäiltana.

Valkoinen talo joutuu hyökkäyksen kohteeksi ja Yhdysvaltain presidentti otetaan panttivangiksi. Erikoisagentti Mike Banning onnistuu livahtamaan miehitettyyn Valkoiseen taloon ja aloittaa yhden miehen sotansa terroristeja vastaan.

Pääroolissa Mike Banningina nähdään mm. 300-leffasta (2006) tuttu Gerard Butler. Butler ei ole koskaan onnistunut vakuuttamaan näyttelijänlahjoillaan draamarooleissa, mutta tällaiseen filmiin hän istuu täydellisesti. Hän on uskottava taitavana erikoisagenttina, jolle ei todellakaan kannata ryttyillä. Mike on huippuluokan taistelija, jolla on loistava päättelykyky ja nopeat refleksit. Lisäksi hän osaa olla myös huvittava ja pidettävä luonne. Katsojana kannustaakin Mikea läpi leffan päihittämään pahikset ja pelastamaan presidentin.
     Yhdysvaltain presidentti Asheria taas näyttelee Aaron Eckhart, joka sopii passelisti osaansa. Eckhart ei erityisemmin pääse näyttämään taitojaan, mutta osoittaa olevansa hyvä arvohenkilön roolissa. Lisäksi tärkeitä hahmoja presidentin ympärillä ovat puhemies Trumbull (aina mahtava Morgan Freeman), salaisen palvelun johtaja Jacobs (Angela Bassett), kenraali Clegg (Robert Forster), ja puolustusministeri McMillan (Melissa Leo). Presidentin poikaa esittää Finley Jacobsen ja vaimoa Ashley Judd, kun taas Radha Mitchell näyttelee Miken tyttöystävää, sairaanhoitaja Leahia. Näyttelijät toimivat hyvin rooleissaan, mutta vaikka Freeman onkin aina erinomainen, eivät hänen lahjansa pääse kunnolla esille filmin aikana.
     Tarinan roisto on Rick Yunen näyttelemä Kang Yeonsak, joka on leffan heikoin lenkki. Yunelle eivät pahisroolit ole haaste, vaan hänet on nähty esimerkiksi James Bond -elokuvassa Kuolema saa odottaa (Die Another Day - 2002). Hän on siis hyvä valinta rooliin, mutta hänen hahmonsa on vain tylsä ja turhan geneerinen vihulainen. Kangista puhutaan kuin hän olisi yksi vaarallisimmista roistoista, mutta hän ei koskaan herätä uhkaavuuden tunnetta katsojassa. Onkin harmillista, että mainio Mike saa vastaansa näin lattean ja mitäänsanomattoman rikollisen.

Huomattavasti paremman antagonistin kera koko Olympos on valloitettu olisi parempi elokuva. Jo tällaisenaan se osoittautui kuitenkin oikein passeliksi, viihdyttäväksi ja yllättävänkin brutaaliksi toimintaleffaksi. En tiedä miksi, mutta odotin elokuvan olevan paljon kesympi toiminnan saralla ja siksi koin iloisena yllätyksenä, että kun ammuskelu alkaa, veri todella roiskuu, eikä katsojaa siinä mielessä säästellä. Mihinkään K18-mässäilyyn ei kuitenkaan mennä, mutta elokuva on kyllä K16-ikärajansa ansainnut. Kun hyökkäys Valkoiseen taloon alkaa, monilla katsojilla saattaa jopa leuka loksahtaa auki, kun tappaminen onkin niin hurjan väkivaltaisesti toteutettu. Jotkut saattavat pistää siinä kohtaa leffan pois, mutta toiminnannälkäiset (kuten minä) lähinnä odottavat vesi kielellä, mitä loppuleffassa tapahtuu.

Kelpo aloituksen ja esittelyjen jälkeen loppuleffa onkin sitten mukaansatempaavaa ja tiivistunnelmaista meininkiä, kun Mike hiippailee ympäri Valkoista taloa ja napsii vastustajia yksi kerrallaan pois pelistä, toivoen, että hänen toimensa jäävät huomaamatta Kangilta. Toisaalla Mikelle radion kautta ohjeita antavat Morgan Freemanin ja Angela Bassettin hahmot tuovat toimivan lisänsä, ja vajaan kahden tunnin kestossaan kyseessä on napakka paketti. Erityisen jännittäviä hetkiä ei mukana ole, sillä Mike on paikoitellen jopa turhan ylivoimainen vastus roistoille. Läpi leffan mietinkin, kuinka tavanomaista on, että pahikset ovat paljon tehokkaampia taistelijoita kuin nimettömät agentit ja turvamiehet, joiden pitäisi olla alansa parhaimmistoa suojellessaan itse presidenttiä, mutta sitten pääsankari on tottakai paljon tehokkaampi kun roistot. Tällaisia toimintarainoille tuttuja piirteitä elokuvasta löytyy paljon. Jos leffa ei olisi näin brutaali, se katoaisi nopeasti muiden 2000-luvun massatoimintaleffojen joukkoon, mutta tällaisena se erottuu hieman edukseen - vaikka nykyään elokuva muistetaan lähinnä siitä, että sen juoni on lähes täysin sama kuin samana vuonna ilmestyneellä White House Downilla (2013).

Elokuvan toimivuudesta voi kiittää ohjaaja Antoine Fuquaa, joka onnistuu rakentamaan koukuttavaa tunnelmaa ja joka selvästi tietää, mitä haluaa toimintakohtauksilta. Silti täytyy tosin kritisoida hieman nyrkkitappeluiden leikkausta, sillä ne ovat paikoitellen kömpelösti pistetty kasaan. Näyttelijöiden iskuista yritetään tehdä hurjempia nopealla leikkauksella, mutta itselleni se näyttäytyy enemmän liian heppoisesti koreografioidun stunt-työn peittelynä. Käsikirjoituksesta vastaavat tosiaan Katrin Benedikt ja Creighton Rothenberger, jotka saavat luotua mielenkiintoisen asetelman ja sinne toimivan päähenkilön, mutta roisto jää valitettavan kehnoksi. Kuvaus on suurimmaksi osaksi oivallista ja vaikka muutamat tappelut ovatkin tökerösti leikattuja, on mukana paljon hyvää editointia. Kohtaukset ovat hyvin kasatut ja kohtauksesta toiseen siirtyminen sujuu pääasiassa mainiosti. Valkoisen talon lavasteet ovat tyylikkäästi toteutetut. Efektitiimille täytyy nostaa hattua siitä, että elokuva kuvattiin Louisianassa ja koko Washington täytyi luoda digitaalisesti. Kaupunkikuvat ovat näyttävästi luotuja ja uskottavia, mutta leffaan mahtuu myös kehnompia tehosteita, kuten digilentokoneet ja -helikopterit. Äänimaailma on iskevästi rakennettu aseiden räiskinnästä, räjähdyksistä ja nyrkiniskuista Trevor Morrisin tunnelmaa lisääviin musiikkeihin asti.

Yhteenveto: Olympos on valloitettu on mainio toimintaleffa, missä Gerard Butler pistää parastaan huipputehokkaana agenttina. Butler kantaa leffaa taidokkaasti harteillaan ja vaikkei hän ole kaksinen draamanäyttelijä, tällaiseen osaan hän sopii kuin nenä päähän. Muutkin näyttelijät toimivat hyvin rooleissaan, mutta harmillisesti filmin roisto, Rick Yunen näyttelemä Kang Yeonsak tuottaa pettymyksen tylsyydellään. Filmin tunnelma on kuitenkin oivallisesti rakennettu ja toiminta on yllättävän brutaalia. Leikkauksessa nyrkkitappelut ovat vain harmillisesti muuttuneet aikamoiseksi silpuksi. Elokuva pitää hyvin otteessaan koko parin tunnin kestonsa ajan Antoine Fuquan hyvän ohjauksen ansiosta. Digitehosteiden taso vaihtelee läpi leffan. Helikopterit ovat selvästi tietokoneella toteutettuja, mutta sitten taas digi-Washington on hienosti luotu. Suosittelen Olympos on valloitettua lämpimästi toimintaelokuvien faneille, jotka haluavat nähdä väkivaltaista ammuskelua ja turpaanvetoa ilman yliluonnollisuuksia. Ja jos pähkäilet, kannattaako samanlaisesta tarinasta katsoa mieluummin tämä vai White House Down, on Olympos on valloitettu mielestäni parempi filmi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Olympus Has Fallen, 2013, Millennium Films, Nu Image, G-BASE, Caffeination, FortyFour Studios, West Coast Film Partners

Arvostelu: The Equalizer 2 (2018)

THE EQUALIZER 2

Ohjaus: Antoine Fuqua
Pääosissa: Denzel Washington, Ashton Sanders, Melissa Leo, Pedro Pascal, Bill Pullman, Orson Bean, Garrett Golden, Adam Karst ja Kazy Tauginas
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 16

Kutsukaa McCall -televisiosarjaan (The Equalizer - 1985-1989) perustuva elokuva The Equalizer - oikeuden puolustaja (The Equalizer - 2014) oli pieni hitti, joten tekijät päättivät tehdä jatkoa. Jo ennen ensimmäisen osan ilmestymistä Sony Pictures- ja Escape Artists -yhtiöt suunnittelivat jatkoa, mutta ohjaaja Antoine Fuqua oli sitä mieltä, että hän tekisi toisen osan vain, jos päätähti Denzel Washington ja katsojat haluaisivat tarinan jatkuvan. Lopulta Fuqua ja Washington suostuivat tekemään toisenkin elokuvan ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2017. The Equalizer 2 sai ensi-iltansa kesällä 2018 ja se tuotti edeltäjänsä tavoin tarpeeksi hyvin, jotta sitä voi kutsua menestykseksi. Leffa ei kuitenkaan saanut kummoista vastaanottoa kriitikoilta. Itse en nähnyt leffaa, kun se saapui Suomen teattereihin. Olin suunnitellut katsovani ja arvostelevani sarjan molemmat osat viime vuonna, mutta jostain syystä se ei toteutunutkaan. Kun The Equalizer 2 oli vihdoin ilmestynyt vuokrattavaksi, katsoin ensimmäisen osan uudestaan ja koska pidin siitä todella paljon, hankin jatko-osan pari päivää myöhemmin Blockbusterista ja katsoin sen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa The Equalizer - oikeuden puolustaja!

Robert McCall on ryhtynyt kuskiksi ja yrittää samalla auttaa hädässä olevia ihmisiä. Hän joutuu kuitenkin kohtaamaan menneisyytensä, kun hänelle läheinen henkilö tapetaan.

Denzel Washington palaa Robert McCallin rooliin, mikä oli aikamoinen yllätys, sillä tätä ennen Washington ei ollut tehnyt jatko-osaa millekään elokuvalleen, eikä ole siis näytellyt samaa hahmoa kahta kertaa! Tähän osaan hän sopii yhä erinomaisesti ja onkin hienoa jälleen hypätä Robertin mukaan, kun tämä muuttaa näkemiään vääryyksiä maailmassa. Robertista on tullut jonkin sortin naamiokostaja, sillä päivisin hän elää tavallista elämää kuskaten ihmisiä paikasta toiseen ja yöllä hän lähtee hakkaamaan roistoja. Naamiota Robert ei tosin käytä, joten kai hän on vain kostaja.
     Edellisestä leffasta tutut Susan (Melissa Leo) ja Brian Plummer (Bill Pullman) tekevät myös paluun. Susan on huomattavasti tärkeämmässä roolissa kuin edellisessä osassa, mutta Brian jää edelleen aika taustalle, mikä on harmi, sillä Avaruusboltseista (Spaceballs - 1987) tuttua Pullmania näkisi mielellään enemmänkin. Hahmot eivät ole erityisen kiinnostavia, mutta onnistuvat edellistä osaa paremmin tuomaan kunnon lisän tarinaan.
     Uusina hahmoina leffassa esitellään Susanin työpari Dave (Pedro Pascal), sekä Robertin naapurustossa asuva nuori poika Miles (Ashton Sanders), joka on siinä mielessä samanlainen hahmo kuin edellisen osan Chloë Grace Moretzin näyttelemä Teri, että molemmat ovat huonoilla poluilla kulkevia nuoria, joita Robert yrittää sysätä parempaan suuntaan.

The Equalizer 2 on ihan menevä filmi yksinään, mutta The Equalizer - oikeuden puolustajan jatko-osana se tuottaa pettymyksen. Elokuvasta ei löydy lainkaan sitä samaa koukuttavaa jännittävyyttä kuin edellisestä osasta, eikä sen tarina ole läheskään yhtä mielenkiintoinen. Ensimmäinen osa käytti alussa erinomaisesti aikansa esitelläkseen Robertin ja näyttääkseen, kuinka hänelle kehkeytyy halu suojella Teriä, jolloin Terin joutuessa sairaalaan, katsoja lähtee vihaisena kostoreissulle Robertin kanssa. Vaikka tässäkin Robertilla on kostettavaa, ei siihen ole löydetty samaa painoarvoa, mikä tekisi tarinasta läheskään yhtä vakuuttavan. The Equalizer 2:lla tuntuu myös kestävän todella kauan käynnistyä. Ensimmäinen puolisko käyttää kyllä aikaansa kostotarinan pohjustamiseen, mutta samalla se käyttää ihan liikaa aikaa näyttääkseen Robertin uuden elämän kulkua. Onhan se mukava nähdä, mitä Robert tekee nykyään, mutta filmi kokee pakottavaa tarvetta keskittyä hänen asiakkaisiinsa enemmän kuin katsojaa kiinnostaisi. Etenkin vanha Samuel (Orson Bean) taulupakkomielteensä kanssa on erittäin tylsä lisäys. Elokuvan vahvin puoli on selvästi Robertin ja Milesin välille syntyvä isä-poika -henkinen suhde. Kaksikon kohtaukset ovat parhaimmillaan erittäin mainioita ja suhdetta syvennetään läpi leffan paremmin kuin edellisessä osassa Robertin ja Terin välillä, kun Teri lähestulkoon katosi koko loppuelokuvasta jouduttuaan sairaalaan.

Kyseessä on huomattavasti selkeämpi toimintaelokuva kuin edeltäjänsä. Leffa ei malta rakentaa jännitettään, sillä se haluaa vain päästä räiskinnän ja mäiskinnän kimppuun. Toimintapuolelta löytyy tässäkin onnistuneita kohtauksia, mutta harmillisesti lopputaistelu jättää toivomisen varaa. Taistelun lokaatio on veikeä idea, mutta tarinan pahikset ovat niin tylsiä ja mitäänsanomattomia tapauksia, ettei taistelu jaksa erityisemmin innostaa. Siitä, kuten muustakin filmistä, löytyy hyvät hetkensä, mutta lopputulos jää aika keskinkertaiseksi, eikä elokuva saavuta lainkaan ensimmäisen osan todella hyvää tasoa.

Elokuvan tuottamaa pettymystä korostaa se, että ohjaajana toimii edelleen Antoine Fuqua, joka ei löydä samaa iskua kuin edellisessä osassa. The Equalizer 2 ei tunnu samalla lailla intohimoprojektilta kuin ensimmäinen osa, vaan Fuqua vaikuttaa tehneen leffan hieman siihen suuntaan. Richard Wenkin käsikirjoituskaan ei ole yhtä toimiva ja hänen kirjoittama roistokäänteensä on aivan liian laiska tähän filmiin. Elokuva on kuitenkin taidokkaasti kuvattu suurimmaksi osaksi (mukana on yksi häikäisevän upea kuva kesken toimintakohtausta autossa), eikä tekniseltä puolelta erityisemmin mitään haukuttavaa löydy, jos ei lasketa sitä, että leikkauksessa olisi voinut karsia turhia pois (köh kaikki Samuelia koskeva köh!). Äänimaailmassa on tehty hienoja juttuja etenkin lopputaistelun aikana, mutta tässäkään leffassa Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit eivät nouse esille.

Yhteenveto: The Equalizer 2 on harmillinen pettymys erittäin mainion The Equalizer - oikeuden puolustajan jälkeen. Elokuvasta löytyy todella hyvä ihmissuhde Robertin ja uuden Miles-nuorukaisen väliltä, mutta kaikki muu leffassa on aika keskinkertaista ja unohdettavaa kamaa. Toimintakohtauksista löytyy hetkensä, mutta kun leffa ei tee yhtä hyvää työtä pohjustuksen kanssa kuin edellinen osa, eivät tappelut nappaa mukaansa tai pistä jännittämään. Varsinkin lopputaistelu on yllättävän innotonta ammuskelua. Elokuvaan on myös tungettu liikaa tavaraa ja etenkin vanhan Samuelin juonikuvio taulunsa kanssa kuuluisi poistettuihin kohtauksiin kaikessa turhuudessaan. Lisäksi tarinalla kestää aivan liian kauan käynnistyä. Denzel Washington on edelleen todella mainio Robert McCallina ja Ashton Sanders on oiva valinta nuoren Milesin rooliin, mutta muuten näyttelijät eivät oikein vakuuta. On vaikea uskoa, että ohjaajana toimii yhä Antoine Fuqua, sillä elokuva on huomattavasti keskinkertaisemmin toteutettu kuin edeltäjänsä. Jos pidit The Equalizer - oikeuden puolustajasta, voi The Equalizer 2:nkin katsoa sujuvasti, mutta eipä siitä jää paljoa mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Equalizer 2, 2018, Columbia Pictures Corporation, Escape Artists, Fuqua Films, Lonetree Entertainment, Mace Neufeld Productions, Sony Pictures Entertainment, ZHIV Productions

Yhteistyössä:

Arvostelu: The Equalizer - oikeuden puolustaja (The Equalizer - 2014)

THE EQUALIZER - OIKEUDEN PUOLUSTAJA

THE EQUALIZER

Ohjaus: Antoine Fuqua
Pääosissa: Denzel Washington, Marton Csokas, Chloë Grace Moretz, Johnny Skourtis, David Harbour, David Meunier, Melissa Leo, Bill Pullman, Haley Bennett ja Vladimir Kulich
Genre: trilleri, toiminta
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 16

The Equalizer - oikeuden puolustaja on Denzel Washingtonin tähdittämä toimintaelokuva, mikä pohjautuu kasaritelevisiosarjaan Kutsukaa McCall (The Equalizer - 1985-1989). Vuonna 2010 ilmoitettiin, että Russell Crowe olisi kiinnostunut näyttelemään pääosaa sarjaan perustuvassa elokuvassa, mutta 2011 hänet vaihdettiin Washingtoniin. Kuvaukset alkoivat kesällä 2013 ja lopulta The Equalizer - oikeuden puolustaja sai ensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 2014 (Suomeen leffa saapui vasta syksyllä). Elokuva sai hieman ristiriitaiset arviot, mutta oli kuitenkin aikamoinen hitti. Itse näin leffan muistaakseni vuonna 2015 isäni kanssa, mutta katsoimme sen yöllä ja nukahdin parissa kohtaa, joten en muista filmistä lähes mitään. Olen välillä pohtinut katsovani elokuvan kunnolla uudestaan ja kun ilmoitettiin, että leffa saisi jatkoa, ajattelin toteuttaa tämän. Tästä huolimatta en katsonut elokuvaa ennen The Equalizer 2:n (2018) ilmestymistä teattereihin ja päätin lopulta odottaa, että jatko-osa saapuisi vuokralle, jotta voisin katsoa molemmat rauhassa kotona. Kun The Equalizer 2 ilmestyi vuokrattavaksi, lainasin isältäni ensimmäisen osan ja katsoin sen eräänä aamuna uudestaan... tai noh, ensimmäistä kertaa kokonaan.

Yksinäinen kodintarvikeliikkeen työntekijä Robert McCall käy iltaisin kuppilassa, missä hän tutustuu nuoreen prostituoituun tyttöön, Teriin. Kun Teri eräänä yönä hakataan henkihieveriin, Robert päättää kostaa tämän tekijöille. Samalla hän päätyy kuitenkin häiritsemään venäläisen rikollisjengin hommia, joka ottaa Robertin kohteekseen.

Robert McCall (Denzel Washington) vaikuttaa nopeasti vilkaistuna täysin normaalilta hepulta, joka käy hyvin tavallisessa paikassa töissä ja viettää illat lukien kirjaa ja juoden teetä kahvilassa. Kuitenkin kun häntä katsoo pidempään, voi huomata, että Robert piilottelee jotain ja ettei hän todellakaan ole sitä, miltä aluksi vaikutti. Kyseessä on todella kiehtova päähenkilö, jonka taustoja avataan mielenkiintoisesti läpi leffan. Parasta hahmossa kuitenkin on, että häntä on saatu näyttelemään Denzel Washington, joka on erinomainen valinta rooliin. Washington onnistuu olemaan kylmä kostaja, kuten myös täysin tavallinen heppu ja saa nämä kaksi täysin erilaista persoonaa tuntumaan samalta hahmolta. Washington osoittaa lahjakkuutensa useaan otteeseen filmin aikana ja lopulta on vaikea kuvitella ketään muuta hahmoksi.
     Nuorta prostituoitua, Teriä, jonka Robert ottaa suojelukseensa, esittää Chloë Grace Moretz. Itse olen aina pitänyt Moretzia lahjakkaana nuorena näyttelijänä. Jopa kehnommissa elokuvissa Moretz onnistuu vakuuttamaan. Tässä hän omaksuu rikkinäisen nuoren tytön roolin täydellisesti. Robertin tavoin Teriäkin selvästi vaivaa vaikea menneisyys, jota hän yrittää piilottaa käyttäytymisellään. Ainoa harmi Moretzin kohdalla on, että kun hänet on mukiloitu sairaalakuntoon, häntä hädintuskin enää nähdään elokuvassa.
     Elokuvan roistoina nähdään venäläisen rikollisjengin jäseniä, jotka ovat hyvin tyypillisiä Hollywood-toimintafilmin kuvauksia venäläisistä rikollisista. David Meunier esittää Slavia, joka kauppaa nuoria tyttöjä, kuten Teri. Marton Csokas näyttelee Nikolai Itchenkoa, vaarallista miestä, joka lähetetään hoitelemaan Robert. Vladimir Kulich taas esittää takapirua, herra Pushkiniä. Kaikki kolme sopivat hyvin rooleihinsa ja ajavat asiansa elokuvassa. Etenkin Csokas tekee vaikutuksen häijynä tappajana.
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. Robertin työkaveri Ralphie (Johnny Skourtis), Robertille tietoa rikollisista tarjoavat Susan (Melissa Leo) ja Brian Plummer (Bill Pullman), sekä korruptoitunut etsivä Masters (David Harbour). Ralphielle on jostain syystä päätetty kirjoittaa yllättävänkin iso juonikuvio. Lopulta sen merkityksen elokuvan päätarinan kanssa ymmärtää, mutta aluksi se tuntuu hieman tarpeettomalta lisäykseltä.

Kuten alussa kerroin, ensimmäisen kerran kun näin The Equalizer - oikeuden puolustajan, katsoin sitä keskellä yötä ja nukahtelin vähän väliä. Niinpä nyt kun katsoin sen uudestaan, tuntui kuin katsoisin filmiä ensi kertaa, sillä muistin siitä loppupeleissä hyvin vähän. Lähes kaikki ensimmäisen puolen tunnin jälkeen tuli siis minulle enemmän tai vähemmän yllätyksenä. Yksi isoimmista yllätyksistä itselleni oli, ettei kyseessä niinkään ole puhdas toimintaleffa, vaan enemmänkin jännäri, trilleri jolla kestää aikaa rakentaa tunnelmaansa ja hahmojaan. Toimintaa on yllättävänkin vähän ja taistelut on ripoteltu maltillisesti, jotta niissä olisi enemmän painoarvoa. Tämä oli mielestäni vain positiivinen yllätys, sillä jostain syystä minulla oli käsitys, että elokuva olisi vain sitä, kun Robert tunkeutuu erilaisiin venäläisten rikollisten piilopaikkoihin ja ampuisi kaikki. Elokuva onnistui tarjoamaan huomattavasti enemmän. Itse asiassa Robert ei oikeastaan edes ammu ihmisiä; hän pitelee asetta lähinnä uhkaillakseen. Tappamiseen hän tuntuu käyttävän kaikkea muuta, mitä käteensä saa tappelun aikana, mikä johtaa todella kekseliäisiin kuolemiin. Eräässä kohtauksessa Robert esimerkiksi murskaa roiston niskan kirjalla.

Yksi parhaimmista asioista elokuvassa on erikoinen suhde, mikä Robertin ja Terin välille luodaan. Alun kohtaukset, joissa kaksikko alkaa oikeasti tutustumaan toisiinsa kahvilassa, muuttuvat yllättävänkin koskettaviksi. Kohtaukset onnistuvat luomaan vahvan siteen hahmojen välille, jolloin kun Terille käy huonosti, on tämä täydellisesti rakennettu motivaatio Robertille lähteä kostamaan. Jos alkupää hätiköisi esitellessään hahmoja, olisi leffa luultavasti aika tylsä ja keskinkertainen, mutta nyt kun alkuun on panostettu huolellisesti, katsoja imaistaan hyvin mukaan, eikä toimintakohtauksien vähäinen määräkään haittaa, sillä tarina on niin hyvä. The Equalizer - oikeuden puolustajasta löytyy pieniä ongelmia, kuten sivujuonet, joilla on kyllä selkeä paikkansa kokonaisuudessa, mutta jotka vievät hieman liikaakin aikaa. Elokuvalla on kestoa pari tuntia ja vartti, ja siitä saisi leikattua pienesti pois, jotta kokonaisuus olisi tiiviimpi ja ytimekkäämpi paketti. Jo tällaisenaan kyseessä on kuitenkin erittäin mainio filmi.

Elokuvan on ohjannut Antoine Fuqua, joka ohjasi Washingtonia aiemmin elokuvassa Training Day (2001), mistä Washington nappasi itselleen parhaan miespääosan Oscar-palkinnon. Fuqua on todella taidokas tekijä, joka osaa luoda tunnelmaa hyvin, eikä hyppää suoraan pelkkään mäiskeeseen. Hän myös käsittelee toimintakohtauksia onnistuneesti, eikä luota sekaviin leikkauksiin, jolloin katsoja lähinnä hämmentyy siitä, mitä tapahtuu. Filmi on muutenkin taidokkaasti leikattu, vaikka kokonaiskestoa voisikin hieman lyhentää. Tiivistämisen olisi voinut tehdä myös jo käsikirjoitusvaiheessa. Richard Wenkin teksti on sujuvaa, mutta hän olisi voinut esimerkiksi pienentää Ralphien merkittävyyttä tarinassa. Visuaalisesti The Equalizer - oikeuden puolustaja on hieno. Se on erittäin tyylikkäästi kuvattu ja valaistu, minkä lisäksi lavastajat ovat tehneet oivaa työtä. Äänimaailma on muuten hyvin rakennettu, mutta Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit eivät nouse lainkaan esille.

Yhteenveto: The Equalizer - oikeuden puolustaja on erittäin mainio jännitysfilmi, mikä onnistuu olemaan paljon enemmän kuin tavallinen 2000-luvun kertakäyttötoiminta. Tämä johtuu pääasiassa Antoine Fuquan loistavasta ja rauhallisesta ohjaustavasta, kun hän pyrkii rakentamaan päähenkilöään ja tunnelmaansa, eikä vain pistä heti mäiskettä käyntiin. Toimintaakin löytyy, muttei erityisen suuressa määrin. Toimintakohtaukset ovat kekseliäitä, Robertin hyödyntäessä lähes kaikkea muuta aseina kuin itse aseita. Robertia esittävä Denzel Washington on tietty elokuvan kantava voima ja fantastinen valinta päärooliin. Myös Marton Csokas ja Chloë Grace Moretz tekevät mainiot roolityöt, vaikka jälkimmäinen katoaa aika tönkösti elokuvasta ensimmäisen puolen tunnin jälkeen. Paikoitellen elokuvan yli kaksituntinen kesto tuntuu liian pitkältä, kun hieman tarpeettomilta vaikuttavat sivujuonet saavat vähän liikaakin tilaa. Kokonaisuudessaan leffa pitää kuitenkin todella hyvin otteessaan ja suosittelenkin The Equalizer - oikeuden puolustajaa vanhempien toimintafilmien ystäville. Jos tarvitset jatkuvaa räiskimistä, ei leffa välttämättä sovi sinulle, mutta koukuttavaa jännitysnäytelmää etsiville tämä tarjoaa paljonkin. Saa nähdä, pääseekö The Equalizer 2 samalle tasolle...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Equalizer, 2014, Columbia Pictures Corporation, LStar Capital, Village Roadshow Pictures, Escape Artists, ZHIV Productions, Mace Neufeld Productions, Lonetree Entertainment