The Boroughs, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

THE BOROUGHS - KAUSI 1

Luojat: Jeffrey Addiss ja Will Matthews

Näyttelijät: Alfred Molina, Alfre Woodard, Denis O'Hare, Clarke Peters, Geena Davis, Seth Numrich, Carlos Miranda, Jena Malone, Alice Kremelberg, Rafael Casal, Eric Edelstein, Ed Begley Jr., Karan Soni, Mary McDonnell, Jane Kaczmarek, Bill Pullman ja Dee Wallace

Genre: jännitys, scifi

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 40 minuuttia - 55 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 13

The Boroughs on Jeffrey Addissin ja Will Matthewsin luoma uusi scifijännityssarja. Netflix tarttui kaksikon ideaan, kuten tekivät myös hittisarja Stranger Thingsin (2016-2025) luoneet Dufferin veljekset, jotka hyppäsivät mukaan projektiin tuottajina. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 ja nyt The Boroughsin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin sarjasta heti, kun Netflix alkoi mainostaa uutta scifisarjaa Stranger Thingsin tekijöiltä ja kiinnostukseni vain kasvoi näyttelijäkaartin myötä. Katsoinkin The Boroughsin läpi kahdessa päivässä heti sarjan ilmestyttyä.

Vastikään leskeksi jäänyt Sam Cooper joutuu vasten tahtoaan muuttamaan iäkkäille tarkoitettuun pienkaupunki Boroughsiin. Siellä Sam alkaa uusien naapuriensa kanssa tutkimaan mysteeriä, johon liittyy kauhistuttavia hirviöitä.

Alfred Molina näyttelee Sam Cooperia, eläkkeelle jäänyttä miestä, josta on juuri tullut leski, hänen rakkaan vaimonsa Lillyn (Jane Kaczmarek) menehdyttyä sairauskohtaukseen. Kun Samin tytär Claire (Jena Malone) kokee, ettei hänen isänsä pärjää yksinään, hän vie Samin Boroughsiin, joka on nimenomaan ikäihmisille rakennettu pienkaupunki erilaisine palveluineen. Molina on nappivalinta rooliinsa, tulkiten hyvin hahmonsa surua, turhautumista tilanteeseensa, sekä myös kasvavaa kiinnostusta selvittää Boroughsin mysteeri. Ja onpa muuten ylipäätään ilo nähdä Molina pitkästä aikaa isossa roolissa, miehen tehtyä viime vuonna lähinnä lyhyitä näyttäytymisiä tai äänirooleja.

     Muita hahmoja sarjassa ovat Boroughsin perustaja Blaine Shaw (Seth Numrich) ja hänen vaimonsa Anneliese (Alice Kremelberg), sekä Boroughsin muut asukkaat, vitsiniekka Jack (Bill Pullman), pariskunta Judy (Alfre Woodard) ja Art (Clarke Peters), syövän kanssa taisteleva Wally (Denis O'Hare), muistisairas Edward (Ed Begley Jr.) ja varsinainen puuma Renee (Geena Davis), joka on iskenyt silmänsä nuoreen turvamieheen Paziin (Carlos Miranda). Sivunäyttelijätkin ovat mainioita rooleissaan, erityisesti Woodard, Peters ja O'Hare, joiden hahmot ryhtyvät yhdessä Samin kanssa tutkimaan Boroughsin salaisuuksia. Hahmot ovat oivallisia ja jokaisella heistä on omat ongelmansa ja muutenkin kiinnostavat puolensa, jotka auttavat katsojaa kiintymään heihin jo varhaisessa vaiheessa.

Olen usein sanonut, että mielestäni sarjat pitäisi osata jossain kohtaa oikeasti lopettaa ja rahastuksena tehtyjen lisäosien sijaan tekijät voisivat keksiä jotain uutta. Minua ei kuitenkaan haittaa, jos se jokin uusi liippaa läheltä aiempaa työtä. The Boroughs ei linkity tarinallisesti millään tavalla Stranger Thingsiin, mutten ihmettele miksi Dufferin veljekset suostuivat tuottamaan sarjan, koska mukana on paljon samanlaisia elementtejä. Päähenkilöt ovat vain huomattavasti vanhempia ja olenkin nähnyt monien puhuvan The Boroughsista "eläkeläisten Stranger Thingsinä". Juuri tästä minä tykkään: sen sijaan, että tehtäisiin tarpeetonta jatkoa jollekin sarjalle, tehdään uusi sarja, joka tuo mieleen sen aiemman, mutta joka onnistuu olemaan oma juttunsa.

Sarja nappaa välittömästi mukaansa tiivistunnelmaisella avauksellaan, minkä jälkeen onkin erittäin mielenkiintoista ryhtyä selvittämään, mitä Boroughsissa onkaan oikein meneillään? Heti on selvää, että jonkinlaisia olentoja nousee piiloistaan yön pimeydessä, mutta kaupungista löytyy enemmänkin salaisuuksia. Avauskauden ensimmäinen puolikas on mielestäni jopa mahtava. Koukuttavan mysteerin lisäksi hahmot ovat mainioita ja tunnelma tanssahtelee taitavasti jännittävän, lumoavan ja jopa hupaisan välillä. Toinen puolisko kaudesta ei valitettavasti ole yhtä vahva ja siinä, missä sarjalla olisi mahdollisuus päästä tosissaan vauhtiin, se ei ihan onnistu nostamaan kierroksiaan. Pidin näkemästäni jo nyt, mutta koin että potentiaalia olisi ollut enemmänkin. Tästä huolimatta mielsin The Boroughsin yhdeksi kuluneen alkuvuoden parhaista uutuussarjoista ja todella toivon sen saavan jatkoa.

Teknisesti The Boroughs on myös mainio. Sarjan avauskausi on osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat hienot, asut oivalliset ja maskeeraukset vakuuttavat. Tietokonetehosteet näyttävät pääasiassa hyviltä ja on täydellinen päätös näyttää sarjan olentoja lähinnä vilaukselta ja usein pimeydessä väijyen. Äänimaailma on todella pätevästi rakennettu ja pidin valtavasti John Paesanon mystiikkaa pursuavista musiikeista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Boroughs, Yhdysvallat, 2026-, Upside Down Pictures

Scary Movie 4 (2006) - elokuva-arvostelu

SCARY MOVIE 4

Ohjaus: David Zucker

Näyttelijät: Anna Faris, Craig Bierko, Regina Hall, Conchita Campbell, Beau Mirchoff, Leslie Nielsen, Bill Pullman, Anthony Anderson, Kevin Hart, Molly Shannon, Michael Madsen, Carmen Electra, Cloris Leachman, Garrett Masuda, Edward Moss, Shaquille O'Neal, Dr. Phil McGraw, Simon Rex, Charlie Sheen, Debra Wilson ja James Earl Jones

Genre: komedia, kauhu, scifi

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 16

Kauhuparodia Scary Movie (2000) oli iso menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Scary Movie 2 (2001) ja Scary Movie 3 (2003) olivat myös taloudellisia hittejä, joten neljännen ja alun perin viimeiseksi tarkoitetun elokuvan työstäminen lähti pian käyntiin. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2005 ja lopulta Scary Movie 4 saapui elokuvateattereihin huhtikuussa 2006. Elokuva menestyi hyvin, mutta se sai lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta, sekä huonoimman naissivuosan Razzie-palkinnon. Itse katsoin nämä neljä ensimmäistä Scary Movieta enoni kanssa lapsena ja pidin niitä todella lystikkäinä, vaikken ollut nähnyt lähes yhtäkään niistä elokuvista, joita ne parodioivat. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa leffalla Scary Movie (2026), päätin pitkästä aikaa katsoa edelliset osat uudestaan ja samalla arvostella ne. Mielsin kolme ensimmäistä elokuvaa yhä varsin hupaisiksi tapauksiksi ja aloitinkin ihan positiivisin mielin Scary Movie 4:n katselun.

Leskeksi jäänyt Cindy Campbell tapaa uuden miehen, Tom Ryanin, auttaessaan kirotussa talossa asuvaa naista. Romanssi jää lyhyeen, kun maan alta kuoriutuvat avaruusolennot käynnistävät hyökkäyksensä.

Anna Faris nähdään jo neljättä kertaa Cindy Campbellina, joka on selvinnyt jo sarjamurhaajan näpeistä, kummituskartanosta, sekä kirotusta videokasetista, mutta joka päätyy nyt keskelle avaruusolentojen invaasiota. Cindy on jäänyt kolmannen ja neljännen elokuvan välissä leskeksi, hänen miehensä Georgen (Simon Rex) kuoltua traagisessa onnettomuudessa. Hän saa uuden työpaikan kirotussa talossa asuvan sairaan rouvan (Cloris Leachman) avustajana ja tapaa tämän naapurin, huonosti isänä pärjäävän Tom Cruise... ei kun siis Ryanin (Craig Bierko), ja piankos kaksikon välillä säpinöi. Faris on tuttuun tapaansa lystikkäässä vedossa, heittäytyen jälleen täysillä kauhuparodioiden vietäväksi. Uutena mukaan hyppäävä Bierkokin on ihan hyvässä vedossa isänä, joka yrittää suojella lapsiaan (Beau Mirchoff ja Conchita Campbell), kun avaruusolennot aloittavat hyökkäyksensä ihmiskuntaa vastaan.

     Vanhoista tutuista mukana ovat yhä Regina Hall Cindyn kaverina Brendana, Charlie Sheen Georgen Tom-veljenä, Anthony Anderson ja Kevin Hart Georgen ystävinä Mahalikina ja CJ:nä, sekä Leslie Nielsen Yhdysvaltain presidenttinä, kun taas uusina tuttavuuksina Ryanin perheen lisäksi tavataan syrjäistä, teknologian hylännyttä kylää johtava Henry Hale (Bill Pullman), sekä siellä asuvat sokea Holly (huonoimman naissivuosan Razzie-pystin "voittanut" Carmen Electra) ja jälkeenjäänyt Ezekiel (Chris Elliott). Näyttelijäkaarti hupsuttelee menemään hyvissä fiiliksissä ja hauskin on vähemmän yllättäen kuivan huumorin mestari Nielsen Yhdysvaltojen presidenttinä, jota ei avaruusolioiden saapuminen jaksa juuri kiinnostaa.

Scary Movie 4 jatkaa kivasti parin aiemman osan jalanjäljissä, tarjoten hilpeää parodiaa tuon ajan isoiten pinnalla olleista kauhuelokuvista. Päätarina rakentuu Kauna-jenkkiversion (The Grudge - 2004) ja Tom Cruisen tähdittämän Maailmojen sodan (War of the Worlds - 2005) ympärille, mutta sekaan on saatu myös viittauksia ja kohtauksia veret seisauttaneesta Sawista (2004), M. Night Shyamalanin mielipiteitä jakaneesta Kylästä (The Village - 2004), sekä jopa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittaneesta nyrkkeilydraamasta Million Dollar Babysta (2004) ja homorakkaustarina Brokeback Mountainista (2005). Näistä jälkimmäinen on aika irrallinen osio, mutta muuten en edes muistanut, kuinka sulavasti elokuva onnistuukaan sulauttamaan Kaunan, Maailmojen sodan, Sawin, Kylän ja Million Dollar Babyn toisiinsa ja muotoilemaan niistä jopa koherentin kertomuksen.

Tämäkään Scary Movie -elokuva ei ole mitään suurtaidetta, vaan se tiedostaa täysin oman hölmöytensä ja painelee menemään tuttuun tapaan. Jos siis kolme ensimmäistä leffaa toimivat, niin eiköhän myös tämä nelonen osu hyvin nauruhermoon. Kieli on visusti poskessa ja elokuva hyppii tosiaan parodioivasta leffasta toiseen varsin sulavasti, jolloin vitsiä irtoaa useammastakin aiheesta. Jotkut läpät voi laskea kehnosti vanhentuneiksi, eivätkä kaikki pissa-kakka-jutut saaneet enää aikaiseksi edes hymähdystä, mutta muuten hekottelin tasaisin väliajoin. Alle puolentoista tunnin kestossaan elokuva on vieläpä osattu pitää passelin lyhyenä.

Scary Movie 4:n ohjauksesta vastaa kolmosleffankin ohjannut David Zucker. Vaikkei elokuva ylläkään Zuckerin uran alkupään töiden, kuten Hei, me lennetään! (Airplane! - 1980) ja Miehen ja alastoman aseen (The Naked Gun: From the Files of Police Squad! - 1988) tasolle, näyttää Zucker yhä omaavansa hyvää huumorintajua ja komediallista ajoitusta. Teknisiltä ansioiltaan Scary Movie 4 on menettelevä. Se on kelvollisesti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivalliset - Saw-parodiakohtauksen lavaste oli jopa niin autenttinen, että Saw III -elokuvaa (2006) kuvattiin samoissa lavasteissa, sillä alkuperäistä lavastetta ei enää ollut ja olisi tullut liian kalliiksi rakennuttaa se uusiksi. Puvustus onnistuu matkimaan hyvin parodioitavien leffojen asuja ja maskeeraukset ovat varsin hauskat. Tietokonetehosteet ovat aika kököt, mutta ne toisaalta lisäävät huvittavuutta. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja James L. Venable tunnelmoi menevästi musiikeillaan, sisällyttäen hieman tutun kuuloisia melodioita.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Scary Movie 4, Yhdysvallat, 2006, Dimension Films, 415 Project, Brad Grey Pictures, Miramax

Arvostelu: Casper (1995)

CASPER

Ohjaus: Brad Silberling

Pääosissa: Malachi Pearson, Christina Ricci, Bill Pullman, Cathy Moriarty, Eric Idle, Joe Nipote, Brad Garrett, Joe Alaskey, Garette Ratliff Henson, Jessica Wesson, Amy Brenneman, Devon Sawa, Don Novello, Dan Aykroyd, Clint Eastwood ja Mel Gibson

Genre: fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 7

Casper perustuu samannimiseen kummitushahmoon, joka teki ensiesiintymisensä teattereissa julkaistussa animaatiolyhytelokuvassa The Friendly Ghost vuonna 1945. Tämän jälkeen Casper-kummitus on esiintynyt niin animaatioissa kuin myös sarjakuvissa, ja 1990-luvun alussa Steven Spielberg halusi työstää hahmosta ikioman elokuvan. Aluksi käsikirjoittajaksi pestattiin Alex Proyas, mutta kun hänen tekstinsä koettiin liian synkäksi, hänet korvattiin Sherri Stonerilla ja Deanna Oliverilla. Nähtyään jakson Brooklyn Bridge -sarjasta (1991-1993), Spielberg pestasi sarjan parissa työskennelleen ohjaajan, Brad Silberlingin tekemään esikoisohjauksensa elokuvien parissa. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 1994 ja lopulta Casper sai maailmanensi-iltansa 26. toukokuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka sai kuitenkin ailahtelevaa palautetta kriitikoilta ja huonoimman elokuvan Stinkers Bad Movie Awards -ehdokkuuden. Itse näin Casperin todennäköisesti jo lapsena televisiosta, mutta olen takuuvarmasti katsonut sen myöhemmin Netflixistä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa Casperin uudestaan ja arvostella sen.

Carrigan Crittenden saa isältään perinnöksi kartanon, missä kummittelee. Yritettyään erilaisia niksejä haamujen karkottamiseen, nainen päätyy lopulta haamupsykologi James Harveyn puoleen.

Cathy Moriarty näyttelee Carrigan Crittendeniä, rikkauksien perään haaveilevaa naista, joka saa tietää isänsä menehtyneen. Maallisen mammonan sijaan Carrigan saa perinnöksi vain pienessä Friendshipin kaupungissa sijaitsevan Whipstaffin kartanon. Pian naiselle selviää, että kartanossa kummittelee ja hän päättää hankkiutua haamuista eroon, kääntymällä Bill Pullmanin näyttelemän tohtori Harveyn puoleen, joka kehuskelee ammatillaan haamupsykologina, mutta joka ei ole koskaan kohdannut aitoa aavetta. Tohtori Harvey on jäänyt leskeksi, hänen vaimonsa menehdyttyä ja hänen todellinen pyrkimyksensä onkin löytää yhteys rakkaaseensa. Samalla hän on hieman unohtanut tyttärensä Katin (Christina Ricci), joka häpeää isäänsä ja haluaisi normaalin lapsuuden ja ystäviä. Moriarty on mainio viekkaan Carriganin osassa, joka haluaa saada kartanosta rahalliset hyödyt irti keinolla millä hyvänsä. Pullman on myös oiva roolissaan psykologi-isänä ja Ricci taas oli tehnyt jo nimeä lapsille suunnatussa halloweenleffassa pari vuotta aiemmin, kun hän esitti Wednesdayta Perhe Addams -elokuvassa (The Addams Family - 1991). Hän istuukin hyvin osaansa, päästen näyttämään enemmän tunteita kuin kylmänä Wednesdayna. Mainitsemisen arvoinen on myös lystikäs Monty Python -koomikko Eric Idle, joka nähdään Carriganin uskollisena palvelijana Dibsinä.

     Mutta elokuvan todelliset vetonaulathan ovat tietty ne kummitukset, lähtien toki nimikkohaamu Casperista (äänenä Malachi Pearson), joka haluaisi itselleen ystävän. Casper asuu Whipstaffissa yhdessä setiensä Joustiksen (Joe Nipote), Läskin (Brad Garrett) ja Haisulin (Joe Alaskey) kanssa, jotka hyödyntävät tilaansa kepposteluun ja sekasorron aiheuttamiseen. Casper on mukava heppu ja tämän sedät ovat varsin vekkulit veijarit.

En yhtään ihmettele, että ysärillä Casper oli monien lasten jatkuvassa katselussa etenkin halloweenin aikaan sellaisten elokuvien, kuten Perhe Addamsin ja Hokkus Pokkusin (Hocus Pocus - 1993) kanssa. Kyseessähän on aika lailla täydellinen valinta koko perheen yhteiseen halloween-elokuvailtaan, kun halutaan katsoa kummituksia, mutta ei haluta aiheuttaa perheen pienimmille painajaisia. Ja näin aikuisiälläkin Casper toimii pääasiassa oikein menevästi. Se nostaa miellyttävän hymyn huulille, mutta siitä löytyy myös hieman hurjempiakin hetkiä lastenleffaksi. Kieli on kuitenkin visusti poskessa ja etenkin nuoremmat katsojat saavat nauraa erilaiselle toilailulle. Aikuiskatsojille iloa tuottavat viittaukset muihin elokuviin, kuten Ilmestyskirja. Nyt -sotaklassikkoon (Apocalypse Now - 1979), sekä cameot, joista paras on tietty itse Dan Aykroyd Ray Stantzina Ghostbusters - haamujengistä (Ghostbusters - 1984)!

Elokuvan tarina vie mukavasti mennessään, vaikka se toisinaan kompuroikin hieman useiden juonikuvioiden alla. Leffa lähtee liikkeelle Carriganista, mutta kun tohtori Harvey ja Kat saapuvat kartanolle, nainen unohdetaan varmaan yli puoleksi tunniksi kokonaan. Erityisen raakileeksi jää Katin kuvio luokkalaistensa, kiusaajatyttö Amberin (Jessica Wesson) ja ihastuksenkohde Vicin (Garette Ratliff Henson) kanssa. Parasta onkin Casperin ja Katin ystävyyden kehittyminen, kun taas hauskinta antia on tohtori Harveyn yritys saada jotain rotia Casperin riiviömäisiin setiin. Sekaan mahtuu myös hieman sanomaa elämästä ja kuolemasta, sekä siitä, että pitäisi arvostaa sitä mitä on jo, sen sijaan että tavoittelisi koko ajan jotain mitä ei ole.

Kun Steven Spielberg ei itse halunnut ohjata Casperia, ohjausvastuu päätyi Brad Silberlingille, joka oli aiemmin työskennellyt vain television puolella. Silberling hoitaa tonttinsa pääasiassa kelvollisesti, rakentaen hupaisaa ilmapiiriä. Sherri Stonerin ja Deanna Oliverin työstämä käsikirjoitus on paikoitellen hieman levällään, mutta kertomus pitää silti katsojan kiinnostusta yllä. Casper on myös oivallisesti kuvattu. Whipstaffin kartanon lavasteet ovat hienot ja puvustus on kelvollista. Casper ja muut aaveet on sopivasti siirretty oikeiden ihmisten sekaan, ilman että heidän piirrosmaisuutensa kärsii. Efektit ovat muutenkin toimivat ja myös äänimaailma on kunnossa James Hornerin tunnelmallisia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Casper, 1995, Universal Pictures, Amblin Entertainment, The Harvey Entertainment Company

Arvostelu: Uneton Seattlessa (Sleepless in Seattle - 1993)

UNETON SEATTLESSA

SLEEPLESS IN SEATTLE

Ohjaus: Nora Ephron

Pääosissa: Tom Hanks, Meg Ryan, Ross Malinger, Bill Pullman, Rosie O'Donnell, Rob Reiner, Gaby Hoffman, David Hyde Pierce, Victor Garber, Rita Wilson, Barbara Garrick, Caroline Aaron ja Carey Lowell

Genre: romantiikka, draama, komedia

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: S

Sleepless in Seattle, eli suomalaisittain Uneton Seattlessa on Tom Hanksin ja Meg Ryanin tähdittämä romanttinen elokuva. Leffa lähti liikkeelle Jeff Archin kynäilemästä tarinasta, jonka pohjalta Nora Ephron päätti käsikirjoittaa ja ohjata elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Uneton Seattlessa sai maailmanensi-iltansa 25. kesäkuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras käsikirjoitus ja laulu) ja kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras komedia- tai musikaalielokuva, miespääosa ja naispää). Itse näin Unettoman Seattlessa muutamia vuosia sitten Netflixistä ja pidin elokuvasta. Kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vaimonsa menehdyttyä yksinhuoltajaisäksi jääneen Sam Baldwinin lapsi Jonah harmittelee isänsä surua ja kokee, että tämä tarvitsee uuden vaimon. Jonah soittaa radio-ohjelmaan ja kertoessaan isästään, hän herättää toimittaja Annie Reedin huomion.

Leskeksi ja yksinhuoltajaisäksi jääneen Samin rooliin oli ehdolla muun muassa Michael Keaton, John Travolta ja Bill Paxton, ennen kuin rooli meni Tom Hanksille. Hanks istuu erinomaisesti menehtyneen vaimonsa (Carey Lowell) perään haikailevaksi mieheksi, joka yrittää kovasti toimia hyvänä isänä pojalleen Jonahille (Ross Malinger). Malinger on mainio valinta pieneksi Jonahiksi, jota harmittaa isänsä suru ja joka kokee, että tämä tarvitsisi uuden naisen. Hanks ja Malinger muodostavat onnistuneen ja sympaattisen isä-poika-kaksikon, jonka ympärille voisi rakentaa monenlaista tarinaa.

     Ennen kuin Meg Ryan valittiin toimittaja Annie Reediksi, rooliin pohdittiin esimerkiksi Nicole Kidmania ja Demi Moorea. Ryan on oivallinen osassaan ja hänen ja Hanksin väliltä löytyy kemiaa, vaikka näyttelijäkaksikolla onkin yhteistä ruutuaikaa vain pari vaivaista minuuttia. Annie sattuu olemaan linjoilla, kun Jonah soittaa radioon ja kertoo rakkautta kaipaavasta isästään, ja vaikka Annie onkin kihloissa ja suunnittelee häitä miehensä (Bill Pullman) kanssa, Annie alkaa kokea suurta vetoa tähän mysteerimieheen.

Uneton Seattlessa osoittautui vielä miellyttävämmäksi kokemukseksi uudelleenkatselulla. Sympaattisen isä-poika-suhteen lisäksi elokuva pitää sisällään oivallisesti rakennetun ja hyvin epätavallisen rakkaustarinan, jota uppoutua seuraamaan. Romanttinen puoli ei ole mitään imelää siirappia, vaan se hoidetaan onnistuneen draaman ja huumorin kautta. Ei elokuva mikään hulvaton komedia ole, mutta siitä löytyy useampia hupaisia hetkiä ja sanailuja hahmojen välillä. Erityisesti elokuvan alkupään pitkä radiokohtaus nostaa vähintään leveän hymyn huulille, Jonahin taivutellessa isänsä puhumaan rakkauselämästään. 

Onnistunutta draamaa taas rakennetaan isän ja pojan eri tavoista käsitellä vaimonsa/äitinsä kuolemaa. Jonahin yritykset saada isälleen uusi vaimo kielivät myös pojan tarpeesta saada äidillistä rakkautta. Voisiko Annie olla sopiva vaihtoehto molemmille, vaikka hääkellot jo melkein kumisevat? Vai olisiko kenties eräästä Victoriasta (Barbara Garrick) enempäänkin kuin vain sekoittamaan pakkaa? Erityisiä yllättäviä käänteitä filmi ei tarjoa ja vaikka tarina on toisaalta hyvin omaperäinen, kulkee se lopulta lajityypille varsin tavanomaisia latuja ja lopputuloksen voi arvata aikaisessa vaiheessa. Ei ennalta-arvattavuus kuitenkaan aina huono asia ole ja Uneton Seattlessa onkin elokuvana erittäin mainio.

Elokuvan ohjauksesta vastaa pääasiassa käsikirjoittajana tunnettu Nora Ephron (joka on myös käsikirjoittanut leffan ja sai siitä Oscar-ehdokkuuden), joka oli tätä ennen ohjannut vain yhden elokuvan, Minun elämäni (This is My Life - 1992). Ephronin työ on oivallista niin ohjaajana kuin kirjoittajana. Tekstin teossa apuna toimivat David S. Ward ja idean isä Jeff Arch. Uneton Seattlessa on myös hyvin kuvattu. Visuaaliseen ilmeeseen veikeän lisänsä tuovat muutamat kuvat Yhdysvaltojen kartasta, jolla esitetään hahmojen lentämistä osavaltiosta toiseen. Leikkaus on sujuvaa, lavasteet pätevät, asut hyvät ja äänimaailmakin mainiosti rakennettu. Marc Shaimanin säveltämät musiikit tuovat mukavan lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Uneton Seattlessa on erittäin mainio romanttinen draamaelokuva, joka kuuluu kaikkien rakkaustarinoiden perään haikailevien pakkokatselu-listalle. Sen tarina on toimivan omaperäinen ja toteutuksesta löytyy paljon kekseliäitä ideoita, jotka antavatkin anteeksi sen, kuinka ennalta-arvattava leffan lopputulos on. Tom Hanks on hyvässä vedossa vaimonsa kuolemaa surevana Samina ja Meg Ryan toimii tästä kiinnostuvana Anniena. Kaksikon välille rakentuu vahvaa kemiaa, vaikka heillä ei periaatteessa edes ole yhteisiä kohtauksia lähes ollenkaan. Elokuva pitää hyvin mukanaan läpi kestonsa ja sen tunnelma on onnistuneesti rakennettu. Isä-poika-draama on oivallista ja romanttinen puoli ei äidy imeläksi. Leffa on myös teknisiltä ansioiltaan toimiva. Uneton Seattlessa on yksi romanttisten elokuvien merkkiteoksista ja suosittelenkin sitä erittäin lämpimästi kaikille genrestä intoileville. 30-vuotisjuhla on mitä parhain syy vihdoin katsoa se, jos elokuvaa ei ole vielä nähnyt tai sitten katsoa se uudelleen, vaikka leffan olisikin jo nähnyt ties kuinka monta kertaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sleepless in Seattle, 1993, TriStar Pictures

Arvostelu: The High Note (2020)

THE HIGH NOTE

Ohjaus: Nisha Ganatra
Pääosissa: Dakota Johnson, Tracee Ellis Ross, Kelvin Harrison Jr., Ice Cube, Zoë Chao, June Diane Raphael, Bill Pullman, Diplo ja Eddie Izzard
Genre: draama, musiikki, romantiikka
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: S

The High Note on Dakota Johnsonin tähdittämä musiikkielokuva. Leffa lähti liikkeelle Flora Greesonin työstämästä käsikirjoituksesta "Covers", mikä pyöri vuonna 2018 suosituimpien käsikirjoitusten listalla, joita ei oltu vielä tehty elokuviksi. Alkuvuodesta 2019 ilmoitettiin, että Working Title Films alkoi työstämään tekstin pohjalta filmiä ja kuvaukset starttasivat toukokuussa 2019. The High Noten oli tarkoitus saada kunnon teatterilevitys jo aiemmin, mutta koronaviruksen takia teatterit suljettiin ympäri maailman. Esimerkiksi Yhdysvalloissa elokuva julkaistiin suoraan internetlevitykseen, mutta täällä Suomessa teatterit ovat onneksi avanneet ovensa ja elokuva julkaistaan ihan valkokankailla. Itse kävin katsomassa The High Noten sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Maggie työskentelee huippumenestyneen artistin, Grace Davisin assistenttina, mutta haaveilee musiikkituottajan urasta. Hänen tilaisuutensa koittaa, kun hän tapaa lupaavan laulajan, David Cliffin.

Fifty Shades -pehmopornorainoista (2015-2018) tuttu Dakota Johnson näyttelee Maggie Sherwoodea, joka on lapsesta asti kasvanut musiikin parissa edesmenneen laulajaäitinsä ja radiojuontajaisänsä (Bill Pullman) ansiosta. Niinpä hän on myös pyrkinyt alalle. Sen lisäksi, että hän avustaa yhtä isointa tähteä, hän haaveilee itse ottavansa ohjat tuottajan hommissa. Johnson on parina viime vuonna osoittanut, että hänestä on sittenkin aitoa ainesta näyttelijäksi ja tekee sen jälleen, vaikka jääkin lopulta jatkuvasti vastanäyttelijöidensä varjoon.

Supersuosittua laulaja Grace Davisia näyttelee laulaja Diana Rossin tytär Tracee Ellis Ross, joka sopii täydellisesti diivailevan artistin osaan. Ross oikein herkuttelee sillä, kuinka ylimielisesti ja välinpitämättömästi hän voi kohdella muita ja silti muiden täytyy mielistellä häntä. Hänen hahmonsa ei kuitenkaan onneksi ole pelkkä karikatyyri diivasta, vaan hänestä löytyy syvempiäkin puolia. Grace ei ole vuosiin tehnyt uutta levyä, sillä edellisen flopatessa hänet on pakotettu vain kiertämään vanhojen hittiensä kanssa. Nyt hänelle tarjotaan mahdollisuutta viettää loppu-uransa esiintyen Las Vegasin Caesars Palacessa, sama setti samassa paikassa joka ilta, mikä on selvä viittaus samaa tekevään Celine Dioniin. Tällä on selvät vaikutuksensa Graceen, mitkä Ross tuo hyvin esiin.
     Elokuvassa nähdään myös Kelvin Harrison Jr. Maggien tapaamana laulajanalku David Cliffinä, Ice Cube Gracen managerina Jack Robertsonina, sekä Zoë Chao Maggien stereotyyppisenä muka-hauskana kämppiksenä Katiena. Harrison Jr. on oiva näyttelijänä, mutta vielä parempi laulajana ja Maggien tavoin katsojakin uskoo nopeasti Davidin kykyihin nousta tähdeksi. Ice Cube taas on aivan mahtava tyypillisessä törkyturparoolissaan, joka tylyttää etenkin Maggielle kaiken, mikä vähänkin on hänen mielestään väärin.

Parista pienestä yllätyksestään huolimatta The High Note on hyvin ennalta-arvattava hömppäleffa, mikä kulkee erittäin tuttuja reittejä kohti maaliaan. Vaikka katsoja osaakin pian leffan alussa päätellä, kuinka tarina tulee menemään, sen parissa silti viihtyy oikein mainiosti. Siitä huolimatta, että Dakota Johnson jää jatkuvasti Tracee Ellis Rossin ja Kelvin Harrison Jr:n varjoon, eikä hänen hahmonsakaan ole yhtä kiinnostava, on silti mielenkiintoinen ratkaisu kertoa tarina avustajasta, joka pyrkii musiikkialalla johonkin muuhun hommaan kuin laulajaksi. Tämä puoli, sekä yllättävänkin onnistuneesti kirjoitettu Grace Davisin hahmo nostavat filmin kliseisyyden keskeltä korkeampaan arvoon. Ei tämä nyt mikään erityisen ihmeellinen teos ole, mutta oivaa viihdettä joka tapauksessa.

Elokuvassa onkin kovasti panostettu siihen, että katsoja viihtyy sitä katsoessaan. Jos ei lasketa mukaan loppupään pakollista ja pitkitettyä surussa vellomista, kun jokin menee pahasti pieleen ennen suurta nousua, elokuva onnistuikin viihdyttämään ja pitämään hyvin mukanaan läpi lähes kahden tunnin kestonsa. Sekaan mahtuu niin yllättävänkin meneviä kappaleita kuin hilpeää huumoria, varsinkin Ice Cuben kautta. Romanttinen puoli ei äidy liian siirappiseksi. Leffa tuntuu jatkuvasti olevan reunalla, mistä se voisi helposti pudota ja muuttua fiaskoksi. Se pysyy kuitenkin ihailtavasti tasapainossa ja onnistuu kuin onnistuukin tavoitteissaan - vaikka ne eivät tähtäisikään kovin korkealle.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Nisha Ganatra, jonka edellinenkin elokuva, Late Night (2019) kertoi diivamaisen tähden assistentista, jolla oli isompia unelmia. Ganatra tekee toistamiseen hyvää työtä samanlaisen kertomuksen kanssa, mutta tällä kertaa hänellä ei ole yhtä riemastuttavaa käsikirjoitusta pohjana. Flora Greesonilla on selvästi sanottavansa musiikkialasta ja kuinka naisten on tehtävä vielä enemmän töitä, jotta levy-yhtiöiden isot kihot ottaisivat heidät tosissaan, eivätkä vain tulonlähteinä, mutta hän voisi vielä enemmän panostaa tähän puoleen. Greesonin juoni on hieman liiankin tavanomaisella pohjalla työstetty ja siitä puuttuu todelliset koukkunsa ja käänteensä, jotta siitä saisi aikaiseksi enemmänkin kuin pelkkää viihdettä. The High Note on myös kelvollisesti kuvattu, jos ei lasketa erästä vessakohtausta, jossa kameramiehen käden voi bongata peilistä. Reippaalla tahdituksella lähes kahden tunnin kesto tuntuu lyhyemmältä. Lavasteet ja konserttien aikana etenkin valaistus ovat tyylikkäät. Ääniefektit toimivat, mutta Amie Dohertyn säveltämät tyhjänpäiväiset musiikit peittävät välillä liiankin paljon muuta äänimaailmaa.

Yhteenveto: The High Note on kelpo musiikkikomedia, minkä parissa viihtyy mukavasti ennalta-arvattavuuksista huolimatta. On kiinnostavaa seurata tarinaa kerrankin assistentin näkökulmasta, joka ei kuitenkaan pyri laulajaksi. Dakota Johnson on oiva roolissaan, mutta jää lopulta vastanäyttelijöidensä varjoon. Ice Cube herkuttelee tylyllä managerin roolillaan ja Kelvin Harrison Jr. osoittaa laulajanlahjansa. Parasta työtä tekee kuitenkin Tracee Ellis Ross laulajatähti Grace Davisina. Hienointa on, ettei hahmo jää vain stereotyyppiseksi diivaksi, vaan hänestä löytyy syvempiäkin puolia. Elokuva tarjoaa useita hauskoja hetkiä, yllättävänkin toimivia kappaleita, sekä tietty pakotetun ja tylsän surussa vellomisen ennen loppuhuipennusta. Vain siinä kohtaa elokuva alkaa junnaamaan paikoillaan, mutta muuten liki kahden tunnin kesto on nopeasti ohi. The High Note pyrkii lähinnä viihdyttämään katsojaansa, vaikka siitä löytyy myös kritiikkiä musiikkialaa kohtaan. Juurikin kivana viihdeleffana sen katsojaa täydellisen sujuvasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The High Note, 2020, Perfect World Pictures, Working Title Films

Arvostelu: Peitelty totuus (Dark Waters - 2019)

PEITELTY TOTUUS

DARK WATERS

Ohjaus: Todd Haynes
Pääosissa: Mark Ruffalo, Anne Hathaway, Tim Robbins, Bill Camp, Victor Garber, Mare Winningham, William Jackson Harper ja Bill Pullman
Genre: draama, jännitys
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12

Dark Waters, eli suomalaisittain Peitelty totuus perustuu New York Timesin lehtiartikkeliin "The Lawyer Who Became DuPont's Worst Nightmare" vuodelta 2016, mikä taas pohjautuu tositapahtumiin lakimiehestä, joka haastoi kemikaaliyhtiö DuPontin oikeuteen. Participant Media kiinnostui tarinasta ja alkoi työstämään siitä filmatisointia. Matthew Michael Carnahan kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja Todd Haynes palkattiin ohjaamaan leffa. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2019 ja Peitelty totuus sai ensi-iltansa monissa maissa jo saman vuoden lopulla ja sen oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo maaliskuussa, mutta maailmalla jylläävän ja leffateattereita sulkeneen koronaviruksen vuoksi elokuva saapuu vasta nyt Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin siitä ja sen järkyttävästä tositarinasta. Meninkin katsomaan Peiteltyä totuutta positiivisin mielin sen lehdistönäytökseen.

Lakimies Robert Bilott päätyy tutkimaan Länsi-Virginiassa tapahtuneita outouksia, joihin liittyy 190 kuollutta lehmää, asukkaiden mustuneita hampaita, sekä epämuodostuneina syntyneitä lapsia. Tutkimus johtaa Robertin DuPont-kemikaaliyhtiön jäljille.

Mark Ruffalo nähdään elokuvan pääroolissa Robert Bilottina, lakimiehenä, joka riskeeraa koko uransa ja elämänsä ryhtyessään tutkimaan DuPont-yhtiön salaisuuksia. Katsoja viedään leffan aikana hienosti Robertin mielen sisälle ja hahmon tavoin myös katsojasta tulee pakkomielteinen tapauksen selvittämisen kanssa - ihan sama, seurasiko tätä kaikkea aikoinaan uutisista, vai kuuleeko koko hommasta nyt ensimmäistä kertaa. Ruffalo tuo hienosti esille tämän pakkomielteen ja on traagista nähdä, kuinka hänen elämänsä alkaa kärsiä tutkimuksesta, mikä ei vuosikausiin vaikuta tuottavan tulosta. Katsojana ei myöskään voi muuta kuin ihailla tosielämän Robertin sinnikkyyttä ja vahvuutta, tämän taistelussa DuPontia vastaan.

Elokuvassa nähdään myös Anne Hathaway Robertin vaimona Sarah Bilottina, Tim Robbins Robertin pomona, Bill Pullman asianajaja Deitzlerinä, Victor Garber DuPontin edustajana, sekä Bill Camp maanviljelijä Wilbur Tennantina, joka ensimmäisenä huomaa asioiden olevan pahasti pielessä. Kaikki näyttelijät tekevät mainiota työtä, vaikka Hathaway jääkin suurimmaksi osaksi alikäytetyksi huolestuneena vaimona. Omasta mielestäni oli kuitenkin erittäin mukavaa nähdä Robbins ja etenkin Pullman valkokankaalla.

Peitelty totuus onnistui yllättämään itseni sillä, kuinka painostavaksi se onnistuukaan menemään. Elokuva on jälleen erinomainen esimerkki siitä, että pelottavimmat jutut eivät suinkaan ole kauhuleffojen hölmöjä demoneita tai muita kummajaisia, vaan näitä tosielämän tapahtumia. Kuinka pelottava voikaan olla rahassa kylpevä suuryhtiö, joka valmistaa mm. ainetta paistinpannuihin. Elokuva lähtee heti käyntiin ahdistavan tunnelmansa kanssa ja vain kasvattaa tätä henkeä, mitä pidemmälle tarina kulkee ja mitä kieroutuneempia paljastuksia Robert kaivaa esiin. Yhdysvalloissa etenkin tietyillä alueilla leffan katsominen on varmasti vieläkin ahdistavampaa, sillä DuPontin tekojen seuraukset vaikuttivat voimakkaasti moniin ihmisiin.

Elokuvan rytmitys on suurimmaksi osaksi todella sulavaa. Leffalla ei ole mikään kiire ja välillä se oikein korostaa hitaudella sitä, että tapauksen selvittely kestää useita vuosia ilman, että Robert saa lainkaan uutta tietoa. Etenkin loppupäässä elokuva tahallaan hidastelee, jotta se kasvattaa jännitettä entisestään. Outoa vain on, kuinka äkillisesti filmi lopulta päättyy kaiken tämän pitkän rakentelun jälkeen. Peitelty totuus jättää kuitenkin vielä pidemmäksikin aikaa epämiellyttävän tunteen. Mitä kaikkea muuta maailmalla tehdäänkään ja kuinka se vaarantaa koko ihmiskunnan terveyden? Tietty epätoivon tunne on vahvasti läsnä, mutta tapausta eteenpäin vaikka väkisin puskeva Robert onnistuu valamaan toivoa. On upeaa, että maailmasta löytyy Robertin kaltaisia ihmisiä, jotka uskaltavat käydä taistoon, kun muut eivät niin uskalla. Ja on hienoa, että jotkut ovat halunneet kertoa Robertin tarinan, sillä tämä on tosikertomus, mikä todella ansaitsi filmatisoinnin.

Elokuvan on ohjannut Todd Haynes, jonka työstä huomaa suuren pakkomielteen tätä tapausta kohtaan. Haynes täyttää elokuvan ahdistuksella ja tekee tarinasta erittäin vangitsevan. Mario Correan ja Matthew Michael Carnahanin käsikirjoituskin on todella mainio, vaikka he eivät tunnukaan täysin tietävän, kuinka päättää elokuva sulavasti. Teknisesti Peitelty totuus on myös onnistunut. Kuvaus on sujuvaa ja kaikenlaiset visuaalisuudet lisäävät filmin tunnelmaa. Lavasteet ovat oivalliset ja äänipuolikin on hyvin toteutettu. Marcelo Zarvosin säveltämät musiikit tuovat hyvän lisän tunnelmaan, mutta eivät korostu koskaan erityisemmin.

Yhteenveto: Peitelty totuus on erittäin hyvä ja vangitseva elokuva tositarinasta, mikä on karmivampi ja ahdistavampi kuin kauhuleffat. Elokuva käyttää aikansa tarinan kertomiseen ja hidastelee joskus tarkoituksella, oikein korostaakseen sitä, kuinka kauan Robert tapausta selvitti. Joinakin vuosina uutta tietoa ei välttämättä tullut lainkaan. Robertin tavoin myös katsojasta tulee pakkomielteinen tapauksesta. Hahmon vimma tarttuu yleisöön hyvin ja ahdistava ilmapiiri rakentuu katsojan ympärille. Mark Ruffalo on nappivalinta pääosaan, mutta Anne Hathaway jää harmillisen alihyödynnetyksi läpi leffan. Elokuvan lopetusta olisi voinut vielä hioa, sillä tällaisenaan se on aika tönkkö kaiken nostatuksen jälkeen. Muuten Peitelty totuus on kuitenkin todella oivallinen filmi, minkä katselua suosittelen lämpimästi. Pelottavaa on, kuinka DuPontin häikäilemättömät teot ovat vaikuttaneet aika lailla koko maailmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dark Waters, 2019, Participant, Willi Hill, Killer Content

Arvostelu: The Equalizer 2 (2018)

THE EQUALIZER 2

Ohjaus: Antoine Fuqua
Pääosissa: Denzel Washington, Ashton Sanders, Melissa Leo, Pedro Pascal, Bill Pullman, Orson Bean, Garrett Golden, Adam Karst ja Kazy Tauginas
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 16

Kutsukaa McCall -televisiosarjaan (The Equalizer - 1985-1989) perustuva elokuva The Equalizer - oikeuden puolustaja (The Equalizer - 2014) oli pieni hitti, joten tekijät päättivät tehdä jatkoa. Jo ennen ensimmäisen osan ilmestymistä Sony Pictures- ja Escape Artists -yhtiöt suunnittelivat jatkoa, mutta ohjaaja Antoine Fuqua oli sitä mieltä, että hän tekisi toisen osan vain, jos päätähti Denzel Washington ja katsojat haluaisivat tarinan jatkuvan. Lopulta Fuqua ja Washington suostuivat tekemään toisenkin elokuvan ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2017. The Equalizer 2 sai ensi-iltansa kesällä 2018 ja se tuotti edeltäjänsä tavoin tarpeeksi hyvin, jotta sitä voi kutsua menestykseksi. Leffa ei kuitenkaan saanut kummoista vastaanottoa kriitikoilta. Itse en nähnyt leffaa, kun se saapui Suomen teattereihin. Olin suunnitellut katsovani ja arvostelevani sarjan molemmat osat viime vuonna, mutta jostain syystä se ei toteutunutkaan. Kun The Equalizer 2 oli vihdoin ilmestynyt vuokrattavaksi, katsoin ensimmäisen osan uudestaan ja koska pidin siitä todella paljon, hankin jatko-osan pari päivää myöhemmin Blockbusterista ja katsoin sen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa The Equalizer - oikeuden puolustaja!

Robert McCall on ryhtynyt kuskiksi ja yrittää samalla auttaa hädässä olevia ihmisiä. Hän joutuu kuitenkin kohtaamaan menneisyytensä, kun hänelle läheinen henkilö tapetaan.

Denzel Washington palaa Robert McCallin rooliin, mikä oli aikamoinen yllätys, sillä tätä ennen Washington ei ollut tehnyt jatko-osaa millekään elokuvalleen, eikä ole siis näytellyt samaa hahmoa kahta kertaa! Tähän osaan hän sopii yhä erinomaisesti ja onkin hienoa jälleen hypätä Robertin mukaan, kun tämä muuttaa näkemiään vääryyksiä maailmassa. Robertista on tullut jonkin sortin naamiokostaja, sillä päivisin hän elää tavallista elämää kuskaten ihmisiä paikasta toiseen ja yöllä hän lähtee hakkaamaan roistoja. Naamiota Robert ei tosin käytä, joten kai hän on vain kostaja.
     Edellisestä leffasta tutut Susan (Melissa Leo) ja Brian Plummer (Bill Pullman) tekevät myös paluun. Susan on huomattavasti tärkeämmässä roolissa kuin edellisessä osassa, mutta Brian jää edelleen aika taustalle, mikä on harmi, sillä Avaruusboltseista (Spaceballs - 1987) tuttua Pullmania näkisi mielellään enemmänkin. Hahmot eivät ole erityisen kiinnostavia, mutta onnistuvat edellistä osaa paremmin tuomaan kunnon lisän tarinaan.
     Uusina hahmoina leffassa esitellään Susanin työpari Dave (Pedro Pascal), sekä Robertin naapurustossa asuva nuori poika Miles (Ashton Sanders), joka on siinä mielessä samanlainen hahmo kuin edellisen osan Chloë Grace Moretzin näyttelemä Teri, että molemmat ovat huonoilla poluilla kulkevia nuoria, joita Robert yrittää sysätä parempaan suuntaan.

The Equalizer 2 on ihan menevä filmi yksinään, mutta The Equalizer - oikeuden puolustajan jatko-osana se tuottaa pettymyksen. Elokuvasta ei löydy lainkaan sitä samaa koukuttavaa jännittävyyttä kuin edellisestä osasta, eikä sen tarina ole läheskään yhtä mielenkiintoinen. Ensimmäinen osa käytti alussa erinomaisesti aikansa esitelläkseen Robertin ja näyttääkseen, kuinka hänelle kehkeytyy halu suojella Teriä, jolloin Terin joutuessa sairaalaan, katsoja lähtee vihaisena kostoreissulle Robertin kanssa. Vaikka tässäkin Robertilla on kostettavaa, ei siihen ole löydetty samaa painoarvoa, mikä tekisi tarinasta läheskään yhtä vakuuttavan. The Equalizer 2:lla tuntuu myös kestävän todella kauan käynnistyä. Ensimmäinen puolisko käyttää kyllä aikaansa kostotarinan pohjustamiseen, mutta samalla se käyttää ihan liikaa aikaa näyttääkseen Robertin uuden elämän kulkua. Onhan se mukava nähdä, mitä Robert tekee nykyään, mutta filmi kokee pakottavaa tarvetta keskittyä hänen asiakkaisiinsa enemmän kuin katsojaa kiinnostaisi. Etenkin vanha Samuel (Orson Bean) taulupakkomielteensä kanssa on erittäin tylsä lisäys. Elokuvan vahvin puoli on selvästi Robertin ja Milesin välille syntyvä isä-poika -henkinen suhde. Kaksikon kohtaukset ovat parhaimmillaan erittäin mainioita ja suhdetta syvennetään läpi leffan paremmin kuin edellisessä osassa Robertin ja Terin välillä, kun Teri lähestulkoon katosi koko loppuelokuvasta jouduttuaan sairaalaan.

Kyseessä on huomattavasti selkeämpi toimintaelokuva kuin edeltäjänsä. Leffa ei malta rakentaa jännitettään, sillä se haluaa vain päästä räiskinnän ja mäiskinnän kimppuun. Toimintapuolelta löytyy tässäkin onnistuneita kohtauksia, mutta harmillisesti lopputaistelu jättää toivomisen varaa. Taistelun lokaatio on veikeä idea, mutta tarinan pahikset ovat niin tylsiä ja mitäänsanomattomia tapauksia, ettei taistelu jaksa erityisemmin innostaa. Siitä, kuten muustakin filmistä, löytyy hyvät hetkensä, mutta lopputulos jää aika keskinkertaiseksi, eikä elokuva saavuta lainkaan ensimmäisen osan todella hyvää tasoa.

Elokuvan tuottamaa pettymystä korostaa se, että ohjaajana toimii edelleen Antoine Fuqua, joka ei löydä samaa iskua kuin edellisessä osassa. The Equalizer 2 ei tunnu samalla lailla intohimoprojektilta kuin ensimmäinen osa, vaan Fuqua vaikuttaa tehneen leffan hieman siihen suuntaan. Richard Wenkin käsikirjoituskaan ei ole yhtä toimiva ja hänen kirjoittama roistokäänteensä on aivan liian laiska tähän filmiin. Elokuva on kuitenkin taidokkaasti kuvattu suurimmaksi osaksi (mukana on yksi häikäisevän upea kuva kesken toimintakohtausta autossa), eikä tekniseltä puolelta erityisemmin mitään haukuttavaa löydy, jos ei lasketa sitä, että leikkauksessa olisi voinut karsia turhia pois (köh kaikki Samuelia koskeva köh!). Äänimaailmassa on tehty hienoja juttuja etenkin lopputaistelun aikana, mutta tässäkään leffassa Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit eivät nouse esille.

Yhteenveto: The Equalizer 2 on harmillinen pettymys erittäin mainion The Equalizer - oikeuden puolustajan jälkeen. Elokuvasta löytyy todella hyvä ihmissuhde Robertin ja uuden Miles-nuorukaisen väliltä, mutta kaikki muu leffassa on aika keskinkertaista ja unohdettavaa kamaa. Toimintakohtauksista löytyy hetkensä, mutta kun leffa ei tee yhtä hyvää työtä pohjustuksen kanssa kuin edellinen osa, eivät tappelut nappaa mukaansa tai pistä jännittämään. Varsinkin lopputaistelu on yllättävän innotonta ammuskelua. Elokuvaan on myös tungettu liikaa tavaraa ja etenkin vanhan Samuelin juonikuvio taulunsa kanssa kuuluisi poistettuihin kohtauksiin kaikessa turhuudessaan. Lisäksi tarinalla kestää aivan liian kauan käynnistyä. Denzel Washington on edelleen todella mainio Robert McCallina ja Ashton Sanders on oiva valinta nuoren Milesin rooliin, mutta muuten näyttelijät eivät oikein vakuuta. On vaikea uskoa, että ohjaajana toimii yhä Antoine Fuqua, sillä elokuva on huomattavasti keskinkertaisemmin toteutettu kuin edeltäjänsä. Jos pidit The Equalizer - oikeuden puolustajasta, voi The Equalizer 2:nkin katsoa sujuvasti, mutta eipä siitä jää paljoa mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Equalizer 2, 2018, Columbia Pictures Corporation, Escape Artists, Fuqua Films, Lonetree Entertainment, Mace Neufeld Productions, Sony Pictures Entertainment, ZHIV Productions

Yhteistyössä:

Arvostelu: The Equalizer - oikeuden puolustaja (The Equalizer - 2014)

THE EQUALIZER - OIKEUDEN PUOLUSTAJA

THE EQUALIZER

Ohjaus: Antoine Fuqua
Pääosissa: Denzel Washington, Marton Csokas, Chloë Grace Moretz, Johnny Skourtis, David Harbour, David Meunier, Melissa Leo, Bill Pullman, Haley Bennett ja Vladimir Kulich
Genre: trilleri, toiminta
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 16

The Equalizer - oikeuden puolustaja on Denzel Washingtonin tähdittämä toimintaelokuva, mikä pohjautuu kasaritelevisiosarjaan Kutsukaa McCall (The Equalizer - 1985-1989). Vuonna 2010 ilmoitettiin, että Russell Crowe olisi kiinnostunut näyttelemään pääosaa sarjaan perustuvassa elokuvassa, mutta 2011 hänet vaihdettiin Washingtoniin. Kuvaukset alkoivat kesällä 2013 ja lopulta The Equalizer - oikeuden puolustaja sai ensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 2014 (Suomeen leffa saapui vasta syksyllä). Elokuva sai hieman ristiriitaiset arviot, mutta oli kuitenkin aikamoinen hitti. Itse näin leffan muistaakseni vuonna 2015 isäni kanssa, mutta katsoimme sen yöllä ja nukahdin parissa kohtaa, joten en muista filmistä lähes mitään. Olen välillä pohtinut katsovani elokuvan kunnolla uudestaan ja kun ilmoitettiin, että leffa saisi jatkoa, ajattelin toteuttaa tämän. Tästä huolimatta en katsonut elokuvaa ennen The Equalizer 2:n (2018) ilmestymistä teattereihin ja päätin lopulta odottaa, että jatko-osa saapuisi vuokralle, jotta voisin katsoa molemmat rauhassa kotona. Kun The Equalizer 2 ilmestyi vuokrattavaksi, lainasin isältäni ensimmäisen osan ja katsoin sen eräänä aamuna uudestaan... tai noh, ensimmäistä kertaa kokonaan.

Yksinäinen kodintarvikeliikkeen työntekijä Robert McCall käy iltaisin kuppilassa, missä hän tutustuu nuoreen prostituoituun tyttöön, Teriin. Kun Teri eräänä yönä hakataan henkihieveriin, Robert päättää kostaa tämän tekijöille. Samalla hän päätyy kuitenkin häiritsemään venäläisen rikollisjengin hommia, joka ottaa Robertin kohteekseen.

Robert McCall (Denzel Washington) vaikuttaa nopeasti vilkaistuna täysin normaalilta hepulta, joka käy hyvin tavallisessa paikassa töissä ja viettää illat lukien kirjaa ja juoden teetä kahvilassa. Kuitenkin kun häntä katsoo pidempään, voi huomata, että Robert piilottelee jotain ja ettei hän todellakaan ole sitä, miltä aluksi vaikutti. Kyseessä on todella kiehtova päähenkilö, jonka taustoja avataan mielenkiintoisesti läpi leffan. Parasta hahmossa kuitenkin on, että häntä on saatu näyttelemään Denzel Washington, joka on erinomainen valinta rooliin. Washington onnistuu olemaan kylmä kostaja, kuten myös täysin tavallinen heppu ja saa nämä kaksi täysin erilaista persoonaa tuntumaan samalta hahmolta. Washington osoittaa lahjakkuutensa useaan otteeseen filmin aikana ja lopulta on vaikea kuvitella ketään muuta hahmoksi.
     Nuorta prostituoitua, Teriä, jonka Robert ottaa suojelukseensa, esittää Chloë Grace Moretz. Itse olen aina pitänyt Moretzia lahjakkaana nuorena näyttelijänä. Jopa kehnommissa elokuvissa Moretz onnistuu vakuuttamaan. Tässä hän omaksuu rikkinäisen nuoren tytön roolin täydellisesti. Robertin tavoin Teriäkin selvästi vaivaa vaikea menneisyys, jota hän yrittää piilottaa käyttäytymisellään. Ainoa harmi Moretzin kohdalla on, että kun hänet on mukiloitu sairaalakuntoon, häntä hädintuskin enää nähdään elokuvassa.
     Elokuvan roistoina nähdään venäläisen rikollisjengin jäseniä, jotka ovat hyvin tyypillisiä Hollywood-toimintafilmin kuvauksia venäläisistä rikollisista. David Meunier esittää Slavia, joka kauppaa nuoria tyttöjä, kuten Teri. Marton Csokas näyttelee Nikolai Itchenkoa, vaarallista miestä, joka lähetetään hoitelemaan Robert. Vladimir Kulich taas esittää takapirua, herra Pushkiniä. Kaikki kolme sopivat hyvin rooleihinsa ja ajavat asiansa elokuvassa. Etenkin Csokas tekee vaikutuksen häijynä tappajana.
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. Robertin työkaveri Ralphie (Johnny Skourtis), Robertille tietoa rikollisista tarjoavat Susan (Melissa Leo) ja Brian Plummer (Bill Pullman), sekä korruptoitunut etsivä Masters (David Harbour). Ralphielle on jostain syystä päätetty kirjoittaa yllättävänkin iso juonikuvio. Lopulta sen merkityksen elokuvan päätarinan kanssa ymmärtää, mutta aluksi se tuntuu hieman tarpeettomalta lisäykseltä.

Kuten alussa kerroin, ensimmäisen kerran kun näin The Equalizer - oikeuden puolustajan, katsoin sitä keskellä yötä ja nukahtelin vähän väliä. Niinpä nyt kun katsoin sen uudestaan, tuntui kuin katsoisin filmiä ensi kertaa, sillä muistin siitä loppupeleissä hyvin vähän. Lähes kaikki ensimmäisen puolen tunnin jälkeen tuli siis minulle enemmän tai vähemmän yllätyksenä. Yksi isoimmista yllätyksistä itselleni oli, ettei kyseessä niinkään ole puhdas toimintaleffa, vaan enemmänkin jännäri, trilleri jolla kestää aikaa rakentaa tunnelmaansa ja hahmojaan. Toimintaa on yllättävänkin vähän ja taistelut on ripoteltu maltillisesti, jotta niissä olisi enemmän painoarvoa. Tämä oli mielestäni vain positiivinen yllätys, sillä jostain syystä minulla oli käsitys, että elokuva olisi vain sitä, kun Robert tunkeutuu erilaisiin venäläisten rikollisten piilopaikkoihin ja ampuisi kaikki. Elokuva onnistui tarjoamaan huomattavasti enemmän. Itse asiassa Robert ei oikeastaan edes ammu ihmisiä; hän pitelee asetta lähinnä uhkaillakseen. Tappamiseen hän tuntuu käyttävän kaikkea muuta, mitä käteensä saa tappelun aikana, mikä johtaa todella kekseliäisiin kuolemiin. Eräässä kohtauksessa Robert esimerkiksi murskaa roiston niskan kirjalla.

Yksi parhaimmista asioista elokuvassa on erikoinen suhde, mikä Robertin ja Terin välille luodaan. Alun kohtaukset, joissa kaksikko alkaa oikeasti tutustumaan toisiinsa kahvilassa, muuttuvat yllättävänkin koskettaviksi. Kohtaukset onnistuvat luomaan vahvan siteen hahmojen välille, jolloin kun Terille käy huonosti, on tämä täydellisesti rakennettu motivaatio Robertille lähteä kostamaan. Jos alkupää hätiköisi esitellessään hahmoja, olisi leffa luultavasti aika tylsä ja keskinkertainen, mutta nyt kun alkuun on panostettu huolellisesti, katsoja imaistaan hyvin mukaan, eikä toimintakohtauksien vähäinen määräkään haittaa, sillä tarina on niin hyvä. The Equalizer - oikeuden puolustajasta löytyy pieniä ongelmia, kuten sivujuonet, joilla on kyllä selkeä paikkansa kokonaisuudessa, mutta jotka vievät hieman liikaakin aikaa. Elokuvalla on kestoa pari tuntia ja vartti, ja siitä saisi leikattua pienesti pois, jotta kokonaisuus olisi tiiviimpi ja ytimekkäämpi paketti. Jo tällaisenaan kyseessä on kuitenkin erittäin mainio filmi.

Elokuvan on ohjannut Antoine Fuqua, joka ohjasi Washingtonia aiemmin elokuvassa Training Day (2001), mistä Washington nappasi itselleen parhaan miespääosan Oscar-palkinnon. Fuqua on todella taidokas tekijä, joka osaa luoda tunnelmaa hyvin, eikä hyppää suoraan pelkkään mäiskeeseen. Hän myös käsittelee toimintakohtauksia onnistuneesti, eikä luota sekaviin leikkauksiin, jolloin katsoja lähinnä hämmentyy siitä, mitä tapahtuu. Filmi on muutenkin taidokkaasti leikattu, vaikka kokonaiskestoa voisikin hieman lyhentää. Tiivistämisen olisi voinut tehdä myös jo käsikirjoitusvaiheessa. Richard Wenkin teksti on sujuvaa, mutta hän olisi voinut esimerkiksi pienentää Ralphien merkittävyyttä tarinassa. Visuaalisesti The Equalizer - oikeuden puolustaja on hieno. Se on erittäin tyylikkäästi kuvattu ja valaistu, minkä lisäksi lavastajat ovat tehneet oivaa työtä. Äänimaailma on muuten hyvin rakennettu, mutta Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit eivät nouse lainkaan esille.

Yhteenveto: The Equalizer - oikeuden puolustaja on erittäin mainio jännitysfilmi, mikä onnistuu olemaan paljon enemmän kuin tavallinen 2000-luvun kertakäyttötoiminta. Tämä johtuu pääasiassa Antoine Fuquan loistavasta ja rauhallisesta ohjaustavasta, kun hän pyrkii rakentamaan päähenkilöään ja tunnelmaansa, eikä vain pistä heti mäiskettä käyntiin. Toimintaakin löytyy, muttei erityisen suuressa määrin. Toimintakohtaukset ovat kekseliäitä, Robertin hyödyntäessä lähes kaikkea muuta aseina kuin itse aseita. Robertia esittävä Denzel Washington on tietty elokuvan kantava voima ja fantastinen valinta päärooliin. Myös Marton Csokas ja Chloë Grace Moretz tekevät mainiot roolityöt, vaikka jälkimmäinen katoaa aika tönkösti elokuvasta ensimmäisen puolen tunnin jälkeen. Paikoitellen elokuvan yli kaksituntinen kesto tuntuu liian pitkältä, kun hieman tarpeettomilta vaikuttavat sivujuonet saavat vähän liikaakin tilaa. Kokonaisuudessaan leffa pitää kuitenkin todella hyvin otteessaan ja suosittelenkin The Equalizer - oikeuden puolustajaa vanhempien toimintafilmien ystäville. Jos tarvitset jatkuvaa räiskimistä, ei leffa välttämättä sovi sinulle, mutta koukuttavaa jännitysnäytelmää etsiville tämä tarjoaa paljonkin. Saa nähdä, pääseekö The Equalizer 2 samalle tasolle...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Equalizer, 2014, Columbia Pictures Corporation, LStar Capital, Village Roadshow Pictures, Escape Artists, ZHIV Productions, Mace Neufeld Productions, Lonetree Entertainment

Arvostelu: Avaruusboltsit (Spaceballs - 1987)

AVARUUSBOLTSIT

SPACEBALLS

Ohjaus: Mel Brooks
Pääosissa: Bill Pullman, John Candy, Daphne Zuniga, Joan Rivers, Rick Moranis, George Wyner, Mel Brooks ja Dick Van Patten
Genre: komedia, parodia, scifi
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 12

Olen nähnyt Spaceballsin, eli suomalaisittain Avaruusboltsit-elokuvan useaan otteeseen elämäni aikana. Katsoin sen ensimmäisen kerran ala-asteen alkupuolella ja olen siitä lähtien katsonut sen kerran tai pari vuodessa. Joko katson sen itsekseni tai jonkun kanssa - yleensä serkkupuolieni. Muutamille henkilöille olen elokuvan myös näyttänyt, koska olen ollut niin innoissani siitä. Ennen joulua kävi jälleen niin, että näytin elokuvan ja päätin kirjoittaa siitä samalla.

Pahat Avaruusboltsit ovat käyttäneet planeettansa ilman ja päättävät varastaa Druidia-planeetan ilmat. Sitä varten heidän täytyy kidnapata druidialainen prinsessa Vespa, mutta häntä ovatkin suojelemassa Lone Starr ja tämän mieraystävä Yrjö, sekä Soiman mahtava voima.

Lone Starria näyttelee Bill Pullman, joka oli tätä ennen esiintynyt vain lyhyesti televisiosarjassa Cagney & Lacey (1981-1988) ja elokuvassa Ruthless People (1986). Nykyään hän on tunnettu mm. presidentti Whitmoren roolista elokuvassa Independence Day - maailmojen sota (Independence Day - 1996). Hahmo ei ole puhdas sankari, vaan ajaa enemmän omaa etuaan ylimielisesti. Starr ei tiedä paljoa menneisyydestään ja toimii Pizza the Hutt -gangsterin (Dom DeLuise) leivissä. Starrilla on tyylikäs avaruusalus, nimittäin asuntoauto, johon on kiinnitetty siivet. Pullman on erinomainen valinta rooliin.
     Lone Starrin mukana pyörii Yrjö (John Candy), joka on miera, eli puoliksi mies ja puoliksi koira. Yrjö on tiukan paikan tullen aika pelkuri, mutta hänestä löytyy myös urheita puolia. Candyn suoritus on mainio ja hänet on maskeerattu hauskasti.
     Prinsessa Vespaa näyttelee Daphne Zuniga. Prinsessa Vespa on hieman ylimielinen ja uskoo kuninkaallisen arvonsa tekevän hänestä ylempiarvoisen muihin verrattuna. Zuniga on hyvä roolissaan ja vaikka hahmo vaikuttaa avuttomalta neidolta, hänestä kehkeytyy kunnon Rambo, jos hän niin haluaa.
     Prinsessa Vespan kanssa liikkuu robotti Dot Matrix, jota näyttelee Lorene Yarnell Jansson ja jonka äänenä kuullaan Joan Rivers. Dotilla on hauskoja juttuja, vaikka hän onkin porukan järkevin. Dot yrittää saada prinsessa Vespan pysymään hienona leidinä, vaikka Vespa ei itse ole siitä erityisemmin innostunut.

Elokuvan pääpahis on Rick Moraniksen näyttelemä Tumma Kypärä. Aluksi hahmo vaikuttaa uhkaavalta, mutta kun Tumma Kypärä ottaa naamionsa pois, alta paljastuukin mies, joka muistuttaa yhä äitinsä luona asuvaa, yli kolmekymppistä nörttiä. Tumma Kypärä on toimivasti mietitty ja Moraniksen suoritus tekee hahmosta vielä paremman. Välillä Moranis vetää selkeästi yli, mutta hän osaa tehdä sen tyylillä.
     Tumman Kypärän kanssa Avaruusboltsien aluksella johtoasemassa toimii eversti Sandurz, jota näyttelee George Wyner. Eversti Sandurz on usein eri mieltä kuin Tumma Kypärä ja selkeästi fiksumpi, muttei uskalla tuoda erimielisyyksiään esille, sillä hän pelkää Tummaa Kypärää. Wyner on roolissaan hauska.
     Mel Brooks vetää tuplaroolin elokuvassa. Hän näyttelee sekä Avaruusboltsien takapirua, presidentti Skroobia että myös hyvää ja viisasta Yogurtia, joka taitaa mystisen Soiman voiman. Brooks on kummassakin roolissa hyvä ja pakko nostaa hattua sille, että hän joutui kävelemään kaiken aikaa polvillaan Yogurtin roolissa. Prinsessa Vespan isää, eli Druidian kuningas Rolandia näyttelee Dick Van Patten, joka on ihan hauska. Elokuvassa esiintyy myös John Hurt lyhyessä roolissa ja Poliisiopisto -leffasarjasta (The Police Academy - 1984-1994) tuttu ääntelijä Michael Winslow esittää Avaruusboltsien tutkan tarkkailijaa.

Avaruusboltsit on tosiaan komedia - tarkkaan ottaen parodia ja kuten on varmaan voinut jo hieman päätellä, se on parodia Tähtien sodasta (Star Wars - 1977-). Lone Starr on Han Solon ja Luke Skywalkerin yhdistelmä, Yrjö on Chewbacca, prinsessa Vespa on Leia, Tumma Kypärä on Darth Vader, Pizza the Hutt on Jabba the Hutt, Soima on Voima ja niin edelleen. Hienoa on, että elokuva ei täysin kulje alkuperäisen Tähtien sota: Episodi IV - Uuden toivon (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) tarinakaaren tavoin ja siihen on otettu mukaan myös hieman Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaiskusta (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980) ja Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluusta (Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi - 1983). Avaruusboltseissa nähdään tietysti Tähtien sodan kaltaiset, rullaavat alkutekstit, joissa selitetään tarinan lähtökohdista. Sen lisäksi, että Tähtien sodan hahmoista ja tarinasta tehdään pilaa, myös kaiken maailman oheiskrääsälle nauretaan julmasti ja läpi elokuvan nähdään Avaruusboltsit-tuotteita, kuten lakanoita, vessapaperia, lounaslaatikoita, liekinheittimiä ja itse Avaruusboltsit-elokuva VHS:nä. Tähtien sodan lisäksi pilailun kohteeksi joutuvat myös mm. Star Trek (1966-), Apinoiden planeetta (Planet of the Apes - 1968) ja Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1978).

Elokuvan tunnelma on läpikotaisin aivan mahtava. Useaan otteeseen saa nauraa. Jotkut jutut ovat nokkelia ja jotkut yksinkertaisesti vain tyhmiä. Parodioiden tapaan Avaruusboltsitkin sisältää paljon vitsejä, jotka ovat mukana vain vitsin vuoksi, eivätkä ne vie tarinaa mitenkään eteenpäin. Jotkut jutut tulevat ihan puskista ja joitakin saattaa odottaa tapahtuvaksi jo etukäteen. Toimintaakin on hieman, vaikkei sitäkään voi ottaa tosissaan. Tylsiä osuuksia elokuvasta ei löydy, vaan elokuva menee hyvällä tempolla eteenpäin. En oikein tiedä miksi, mutta mielestäni yksi parhaista jutuista tulee heti alussa, kun Avaruusboltsien pitkä alus liukuu erittäin hitaasti kameran edessä. Se jaksaa naurattaa minua joka kerralla, enkä edes tiedä, mikä siinä on enää niin hauskaa. Jos on innostunut scifistä ja tykkää Tähtien sodasta, niin kannattaa tämä vilkaista jo pelkästään kaikkien viittauksien takia. Joillekin tämä voi olla liian tyhmä, mutta itselleni se toimii jo nostalgian takia.

Elokuvan on ohjannut Yogurtia ja presidentti Skroobia näyttelevä Mel Brooks, joka toimi myös käsikirjoittajana yhdessä Ronny Grahamin ja Thomas Meehamin kanssa, sekä tuottajana yhdessä Ezra Swerdlow'n kanssa. Brooks selvästi hallitsee komedian taidot ja tämä on mielestäni hänen paras elokuvansa niistä, jotka olen nähnyt. Joskus harmittelen, miksei nykypäivänä enää tehdä komedioita niin kuin Brooksin pätkät. Kuvaus on sujuvaa, kuten myös leikkaus. Elokuvassa on käytetty Tähtien sodasta tuttuja liukumisleikkauksia, joissa kohtauksen alkaessa kuva liukuu edellisen kohtauksen viimeisen kuvan päälle. Äänitehosteita on käytetty mainiosti ja etenkin laseraseiden äänet ovat hyvin luotuja, kuten myös avaruusalusten lentelyt. Visuaalisesti elokuva ei ole kaikista huikein, mutta tarpeeksi toimiva kuitenkin. Lavasteet ovat hienoja ja puvustukset hauskoja. Musiikista vastaa John Morris, joka on luonut mainion soundtrackin elokuvalle. Leffassa kuullaan myös mm. tätä elokuvaa varten tehty The Spinnersin kappale Spaceballs.

Yhteenveto: Avaruusboltsit on mahtava Tähtien sota -parodia, jonka jaksaa katsoa yhä vain uudestaan ja joka naurattaa joka katselukerralla. Elokuvan aikana ei ehdi tylsistymään, sillä siinä tapahtuu kaiken aikaa jotain. Tällaisia parodioiden kuuluisi olla ja mukaan on yhdistetty toimivasti useampiakin scifileffoja. Oheistuotteille nauraminen on loistava lisä. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin tasokas ja parhaimmat näyttelijöistä ovat Bill Pullman ja Rick Moranis. Visuaalisesti elokuva ei ole erityisen näyttävä, mutta tyyli toimii. Musiikki on hyvää ja The Spinnersin Spaceballs saattaa jäädä junnaamaan päässä. Suosittelen elokuvaa erityisesti Tähtien sota -faneille, sillä he ymmärtävät parhaiten elokuvan vitsit ja viittaukset. Itse olen nähnyt Avaruusboltsit yli kymmenen kertaa ja tulen katsomaan sen vielä useasti elämäni aikana. Toivon kuitenkin, ettei huhuttua Spaceballs 2: The Search for More Money -elokuvaa koskaan tehdä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.wp.com
Spaceballs, 1987, Brooksfilms, Metro-Goldwyn-Mayer