Arvostelu: Casper (1995)

CASPER

Ohjaus: Brad Silberling

Pääosissa: Malachi Pearson, Christina Ricci, Bill Pullman, Cathy Moriarty, Eric Idle, Joe Nipote, Brad Garrett, Joe Alaskey, Garette Ratliff Henson, Jessica Wesson, Amy Brenneman, Devon Sawa, Don Novello, Dan Aykroyd, Clint Eastwood ja Mel Gibson

Genre: fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 7

Casper perustuu samannimiseen kummitushahmoon, joka teki ensiesiintymisensä teattereissa julkaistussa animaatiolyhytelokuvassa The Friendly Ghost vuonna 1945. Tämän jälkeen Casper-kummitus on esiintynyt niin animaatioissa kuin myös sarjakuvissa, ja 1990-luvun alussa Steven Spielberg halusi työstää hahmosta ikioman elokuvan. Aluksi käsikirjoittajaksi pestattiin Alex Proyas, mutta kun hänen tekstinsä koettiin liian synkäksi, hänet korvattiin Sherri Stonerilla ja Deanna Oliverilla. Nähtyään jakson Brooklyn Bridge -sarjasta (1991-1993), Spielberg pestasi sarjan parissa työskennelleen ohjaajan, Brad Silberlingin tekemään esikoisohjauksensa elokuvien parissa. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 1994 ja lopulta Casper sai maailmanensi-iltansa 26. toukokuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka sai kuitenkin ailahtelevaa palautetta kriitikoilta ja huonoimman elokuvan Stinkers Bad Movie Awards -ehdokkuuden. Itse näin Casperin todennäköisesti jo lapsena televisiosta, mutta olen takuuvarmasti katsonut sen myöhemmin Netflixistä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa Casperin uudestaan ja arvostella sen.

Carrigan Crittenden saa isältään perinnöksi kartanon, missä kummittelee. Yritettyään erilaisia niksejä haamujen karkottamiseen, nainen päätyy lopulta haamupsykologi James Harveyn puoleen.

Cathy Moriarty näyttelee Carrigan Crittendeniä, rikkauksien perään haaveilevaa naista, joka saa tietää isänsä menehtyneen. Maallisen mammonan sijaan Carrigan saa perinnöksi vain pienessä Friendshipin kaupungissa sijaitsevan Whipstaffin kartanon. Pian naiselle selviää, että kartanossa kummittelee ja hän päättää hankkiutua haamuista eroon, kääntymällä Bill Pullmanin näyttelemän tohtori Harveyn puoleen, joka kehuskelee ammatillaan haamupsykologina, mutta joka ei ole koskaan kohdannut aitoa aavetta. Tohtori Harvey on jäänyt leskeksi, hänen vaimonsa menehdyttyä ja hänen todellinen pyrkimyksensä onkin löytää yhteys rakkaaseensa. Samalla hän on hieman unohtanut tyttärensä Katin (Christina Ricci), joka häpeää isäänsä ja haluaisi normaalin lapsuuden ja ystäviä. Moriarty on mainio viekkaan Carriganin osassa, joka haluaa saada kartanosta rahalliset hyödyt irti keinolla millä hyvänsä. Pullman on myös oiva roolissaan psykologi-isänä ja Ricci taas oli tehnyt jo nimeä lapsille suunnatussa halloweenleffassa pari vuotta aiemmin, kun hän esitti Wednesdayta Perhe Addams -elokuvassa (The Addams Family - 1991). Hän istuukin hyvin osaansa, päästen näyttämään enemmän tunteita kuin kylmänä Wednesdayna. Mainitsemisen arvoinen on myös lystikäs Monty Python -koomikko Eric Idle, joka nähdään Carriganin uskollisena palvelijana Dibsinä.

     Mutta elokuvan todelliset vetonaulathan ovat tietty ne kummitukset, lähtien toki nimikkohaamu Casperista (äänenä Malachi Pearson), joka haluaisi itselleen ystävän. Casper asuu Whipstaffissa yhdessä setiensä Joustiksen (Joe Nipote), Läskin (Brad Garrett) ja Haisulin (Joe Alaskey) kanssa, jotka hyödyntävät tilaansa kepposteluun ja sekasorron aiheuttamiseen. Casper on mukava heppu ja tämän sedät ovat varsin vekkulit veijarit.

En yhtään ihmettele, että ysärillä Casper oli monien lasten jatkuvassa katselussa etenkin halloweenin aikaan sellaisten elokuvien, kuten Perhe Addamsin ja Hokkus Pokkusin (Hocus Pocus - 1993) kanssa. Kyseessähän on aika lailla täydellinen valinta koko perheen yhteiseen halloween-elokuvailtaan, kun halutaan katsoa kummituksia, mutta ei haluta aiheuttaa perheen pienimmille painajaisia. Ja näin aikuisiälläkin Casper toimii pääasiassa oikein menevästi. Se nostaa miellyttävän hymyn huulille, mutta siitä löytyy myös hieman hurjempiakin hetkiä lastenleffaksi. Kieli on kuitenkin visusti poskessa ja etenkin nuoremmat katsojat saavat nauraa erilaiselle toilailulle. Aikuiskatsojille iloa tuottavat viittaukset muihin elokuviin, kuten Ilmestyskirja. Nyt -sotaklassikkoon (Apocalypse Now - 1979), sekä cameot, joista paras on tietty itse Dan Aykroyd Ray Stantzina Ghostbusters - haamujengistä (Ghostbusters - 1984)!

Elokuvan tarina vie mukavasti mennessään, vaikka se toisinaan kompuroikin hieman useiden juonikuvioiden alla. Leffa lähtee liikkeelle Carriganista, mutta kun tohtori Harvey ja Kat saapuvat kartanolle, nainen unohdetaan varmaan yli puoleksi tunniksi kokonaan. Erityisen raakileeksi jää Katin kuvio luokkalaistensa, kiusaajatyttö Amberin (Jessica Wesson) ja ihastuksenkohde Vicin (Garette Ratliff Henson) kanssa. Parasta onkin Casperin ja Katin ystävyyden kehittyminen, kun taas hauskinta antia on tohtori Harveyn yritys saada jotain rotia Casperin riiviömäisiin setiin. Sekaan mahtuu myös hieman sanomaa elämästä ja kuolemasta, sekä siitä, että pitäisi arvostaa sitä mitä on jo, sen sijaan että tavoittelisi koko ajan jotain mitä ei ole.

Kun Steven Spielberg ei itse halunnut ohjata Casperia, ohjausvastuu päätyi Brad Silberlingille, joka oli aiemmin työskennellyt vain television puolella. Silberling hoitaa tonttinsa pääasiassa kelvollisesti, rakentaen hupaisaa ilmapiiriä. Sherri Stonerin ja Deanna Oliverin työstämä käsikirjoitus on paikoitellen hieman levällään, mutta kertomus pitää silti katsojan kiinnostusta yllä. Casper on myös oivallisesti kuvattu. Whipstaffin kartanon lavasteet ovat hienot ja puvustus on kelvollista. Casper ja muut aaveet on sopivasti siirretty oikeiden ihmisten sekaan, ilman että heidän piirrosmaisuutensa kärsii. Efektit ovat muutenkin toimivat ja myös äänimaailma on kunnossa James Hornerin tunnelmallisia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Casper, 1995, Universal Pictures, Amblin Entertainment, The Harvey Entertainment Company

Arvostelu: Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Events / Lemony Snicketin surkeiden sattumusten sarja (2004)

LEMONY SNICKET'S

A SERIES OF UNFORTUNATE EVENTS (2004)

LEMONY SNICKETIN SURKEIDEN SATTUMUSTEN SARJA

Ohjaus: Brad Silberling
Pääosissa: Emily Browning, Liam Aiken, Jim Carrey, Timothy Spall, Billy Connolly, Meryl Streep, Catherine O'Hara, Luis Guzmán, Jamie Harris ja Jude Law
Genre: seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 12

Näin Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Eventsin (eli suomalaisittain Lemony Snicketin surkeiden sattumusten sarja -elokuvan) jo ala-asteen alkupuolella äitini kanssa ja pidin siitä. Elokuva perustuu Lemony Snicket -nimellä kulkevan Daniel Handlerin pitkään kirjasarjaan A Series of Unfortunate Events (1999-2006) - tarkkaan ottaen sarjan kolmeen ensimmäiseen teokseen. Olen nähnyt elokuvan useasti elämäni aikana ja sen taso on valitettavasti laskenut mielessäni vuosien varrella. Viimeksi kun näin elokuvan, pidin sitä harmittomana huttuna, joka viihdytti pitkän ajan jälkeen ihan kivasti. Nyt kun Netflixissa alkoi uusi originaalisarja A Series of Unfortunate Events (2017-), minun teki mieli katsoa elokuva uudestaan ennen sarjan aloittamista. Katsoinkin sen yhdessä tyttöystäväni kanssa, päivää ennen kuin pistimme Netflixsarjan ensimmäisen jakson pyörimään.

Baudelairin sisarusten vanhemmat kuolevat traagisesti tulipalossa, jolloin lapset joutuvat kreivi Olafin luokse asumaan. Kreivi Olaf ei ole kovin mukava henkilö ja hän haluaa saada omakseen rikkaiden Baudelairien suuren perinnön, ja onkin valmis tekemään mitä tahansa sen eteen.

Boudelairin sisaruksiin kuuluu kolme lasta. Violet (Emily Browning) on vanhin ja hän pitää erilaisten keksintöjen rakentamisesta. Klaus (Liam Aiken) on keskimmäinen ja häntä kiehtovat kirjat ja lukeminen. Kolmas on Sunny-taapero (Kara ja Shelby Hoffman), jonka neljä hammasta toimivat erittäin vahvasti ja hän kykeneekin pureskelemaan lähes kaikkea. Sunny ei osaa puhua, vaan päästelee vauvaääniä, jotka ovat kuitenkin tulkattu tekstityksissä suomeksi. Hoffmaneita on vaikea arvioida näyttelijöinä ikänsä takia, mutta Emily Browning on selkeästi parempi kuin Liam Aiken. Browning käyttää enemmän kehoaan hyväkseen kuin Aiken ja pääasiassa näyttääkin siltä, että Klaus seisoisi tönkösti paikoillaan. Suurimmaksi osaksi lapset kulkevat paikasta toiseen tönkköinä, mutta se on luultavasti tyylikysymys. Katsojalle voi kuitenkin helposti tulla sellainen olo, että lapsinäyttelijät ovat heikkoja.
     Ilkeää kreivi Olafia näyttelee Jim Carrey, joka tuttuun tyyliinsä varastaa show'n läpi elokuvan. Carrey on tyylikkäästi maskeerattu hieman kummallisen näköiseksi, mutta Olafista löytyvät silti kaikki Carreyn maneerit. Urpoja ilmeitä ja kummallisia äännähdyksiä - puhumattakaan leveilevästä kehonkäytöstä - on mukana useita ja vaikka välillä Carrey vetääkin pahasti yli, on hän silti toimivin asia elokuvassa. Jos Carreya ei voi sietää, niin kannattaa jättää tämä pätkä väliin, sillä hän on enemmänkin oma itsensä kuin mikään hahmo. Onhan se kivaa nähdä hänet taas vaihteeksi pahiksena. Vaikea sanoa, halusiko yhtiö kreivi Olafin olevan juurikin Jim Carrey, vai eikö kukaan uskaltanut sanoa Carreylle kuvauksissa, että: "Vähän rauhallisemmin jooko..."
     Elokuvassa nähdään myös sisarusten Monty-setä (Billy Connolly) ja Josefiina-täti (Meryl Streep). Monty on kiinnostunut käärmeistä, joita hänen talonsa onkin täynnä, kun taas Josefiina tuntuu pelkäävän kaikkea, vaikka asuukin erittäin vaarallisessa hökkelissä. Streep on tuttuun tapaansa hyvä, vaikka vetääkin paikoitellen yli. Hyvä on myös Connolly. Olenko ainoa, jonka mielestä Connelly näyttää tässä elokuvassa paikoitellen John Cleeselta?
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Timothy "Matohäntä" Spallin näyttelemä pankkiiri Poe, joka ei kuuntele lasten varoituksia Olafista, Catherine O'Haran esittämä Olafin naapuri oikeusneuvos Strauss, sekä Olafin kaksi kätyriä, joita esittävät Luis Guzmán ja Jamie Harris. Itse Lemony Snicketia, eli tarinan kertojaa näyttelee Jude Law. Hahmoa ei paljoa nähdä, mutta hänen ääntään kuullaan useasti... jopa liian paljon.

Alussa Lemony Snicket nimittäin varoittaa, että elokuva, jota olemme alkamassa katsomaan, ei ole onnellinen ja sisältää yhä vain kaameampia kohtia, eli herkkien kannattaa harkita uudestaan, katsooko tarinan loppuun asti. Ei kovin hyvä mainospuhe, jos haluaa leffalle katsojia. Eikä elokuvassa loppujen lopuksi tapahdu edes kovin hirveitä asioita. No on mukana ihmissyöjäiilimatoja, mutta synkkyyttä olisi voinut olla esillä paremmin ja enemmän, jotta kertojan lupauksille tulisi vastinetta. Synkkyydellä tarkoitan siis muuta kuin elokuvan ankean harmaata värimaailmaa. Kirjoja en ole lukenut, joten en tiedä, miten tarina menee siinä, mutta hieman tuntuu siltä, että Snicket varoittelee kirjoissakin. Eikä siinä sinänsä mitään, että alussa vähän pelotellaan lapsikatsojia, mutta siinä kohtaa, kun on kuullut jo pariin otteeseen "Voi kun voisinkin sanoa, että tämä olisi iloinen tarina ja että lapset elivät elämänsä onnellisina loppuun asti", niin toivoisi, että Snicket pitäisi turpansa kiinni ja antaisi katsojan keskittyä elokuvaan rauhassa. Sen sijaan, että Snicket kertoisi tarinaa, hän kuulostaa lähinnä kommenttiraidalta, jota ei vain saa mitenkään pois päältä. Kertojaääni tuntuu pitkittävän elokuvaa useaan otteeseen täysin turhaan ja höpötys saa jutun junnaamaan aina hetken paikoillaan.

Ilman kertojaääntä elokuva kulkisi sujuvammin eteenpäin. Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Eventsissa on (pitkän nimensä lisäksi) toimiva tunnelma ja idea on erittäin hauska. Sen jälkeen, kun kreivi Olaf on ensimmäisen kerran yrittänyt murhata lapset saadakseen perinnön, tarina kulkee pääasiassa eteenpäin siten, että lapset lähtevät eri sukulaisilleen asumaan ja Olaf yrittää sala-asujen avulla viedä lapset pois. Samalla lapset yrittävät selvittää, minkä takia heidän vanhempansa oikeasti kuolivat ja mitä muita mysteereitä asiaan liittyy? Mysteeriosuudet ovat ihan toimivia, mutta paikoitellen elokuva tuntuu kulkevan liian nopealla temmolla eteenpäin, jolloin katsojan voi olla vaikea tarttua mihinkään tilanteeseen kunnolla kiinni. Mutta kun elokuva käsittelee kolmen kirjan tapahtumat, niin tiivistämistä on tietenkin tehty paljon. Vaikka tunnelma on ihan hyvä ja elokuva on viihdyttävä, sen suurin ongelma on, että se tuntuu olevan liian synkkä lapsille ja liian lapsellinen aikuisille, jolloin sille voi olla vaikeaa löytää oikeaa kohdeyleisöä. Ja kun alussa lupaillaan hurjaakin hurjempaa seikkailua, katsojalle voi tulla suurena pettymyksenä, ettei juttu olekaan niin karmiva tai erikoinen. Mukana on myös kummallisia juoniaukkoja, jotka ovat varmaan selitetty vain sillä, että elokuva itse on aika erikoinen. Itselleni hämmentävin asia koko leffassa on, että siitä oli vaikea sanoa, mihin aikaan sen kuuluisi sijoittua?

Elokuvan on ohjannut Brad Silberling. Tätä ennen Silberling oli ohjannut mm. lasten kummituspätkän Casper (1995). Käsikirjoituksesta vastaa Robert Gordon, jolle Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Events jäi viimeiseksi työksi. Lemony Snicketin osuutta olisi voinut vähentää huomattavasti ja paikoitellen dialogi on hölmöä. Kuvaus on sujuvaa, mutta leikkauspöydällä elokuvasta on tehty paikoitellen liian kiirehtivä. Visuaaliset efektit eivät ole kovin erikoiset ja digitaaliset tehosteet näkyvät selvästi. Äänitehosteet ovat kuitenkin onneksi toimivia. Maskeeraus ja lavasteet ovat tyylikkään näköisiä, ja puvustus on tarkkaan mietitty. Musiikista vastaa Thomas Newman, joka on luonut toimivan soundtrackin säestämään tarinaa.

Yhteenveto: Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Events on ihan viihdyttävä seikkailupätkä, muttei toimi enää yhtä hyvin kuin lapsena. Tarina kulkee paikoitellen liian nopeasti eteenpäin ja vaikka siinä on ihan toimiva tunnelma, sen ongelmana on, ettei se tunnu olevan täysin tehty lapsille eikä aikuisille. Alussa lupailleen todella synkkää tarinaa, mutta pettymykseksi sellainen ei kuitenkaan ole luvassa. Lapsinäyttelijät ovat aika tönkköjä, mutta se kuuluu luultavasti haluttuun tyyliin. Jim Carrey vetää tuttuja ilmeilyjään ja eleitään kreivi Olafina. Paikoitellen Carrey ärsyttää, mutta kyllä hän naurutkin saa. Lemony Snicketin osuus elokuvassa on aivan liian suuri ja hänen höpötyksensä alkavat ärsyttämään, vaikka häntä esittääkin Jude Law. Visuaaliset efektit eivät ole parhaasta päästä, mutta maskeeraukset, lavasteet ja puvustus ovat näyttäviä. Jos fantasiaseikkailut kiehtovat, niin kyllähän tämäkin mahtuu sinne mukaan katsottavaksi. Perheen pienimmille tämä voi olla liian hurja ja aikuisille liian lapsellinen. Ala-asteen ensimmäisiä vuosia käyville Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Events voi toimia parhaiten. Saa nähdä, miten Netflixin sarja aiheesta toimii...

Kirjoittanut: Joonatan, 15.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Events, 2004, Paramount Pictures, DreamWorks, Nickelodeon Movies, Kumar Mobiliengellschaft mbH & Co. Projekt Nr. 2 KG, Parkes+MacDonald Image Nation, Scott Rudin Productionsl