Näyttelijät: Milly Rosso, Becky Rosso, Brittany Curran, Christopher Cousins, Lisa Banes, Curtis Armstrong, Bobby Campo, Chad Broskey, Chloe Bridges, Rose Abdoo ja Amy Hill
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 22 minuuttia
Ikäraja: 7
Reese Witherspoonin tähdittämä komediaelokuva Blondin kosto(Legally Blonde - 2001) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Blondin kosto 2(Legally Blonde 2: Red, White & Blonde - 2003) sai kuitenkin nuivan vastaanoton, joten Witherspoon ei suostunut enää tekemään kolmososaa. Metro-Goldwyn-Mayer halusi silti jatkaa sarjan parissa ja päätti tehdä lisäosaleffan, joka julkaistaisiin suoraan kotikatseltavaksi DVD:llä. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2007 ja lopulta Blondien kosto julkaistiin huhtikuussa 2009. Elokuva sai kuitenkin negatiivista palautetta niin kriitikoilta kuin aiempin leffojen faneilta, eikä se menestynyt kummoisesti, vaan vaipui nopeasti unholaan. Itse olin aiemmin nähnyt vain alkuperäisen Blondin koston, josta olin tykännyt enemmän kuin olin etukäteen uskonut. Nyt kun elokuvat ovat saamassa jatkoa esiosatelevisiosarjalla Elle (2026-), päätin vihdoin katsoa ja arvostella koko leffasarjan läpi. Pidin edelleen paljon alkuperäisestä leffasta, mutta jo Blondin kosto 2 oli mielestäni keskinkertainen ja aloitinkin skeptisenä Blondien koston katselun.
Elle Woodsin brittiläiset serkut Izzy ja Annie muuttavat Los Angelesiin, opiskelemaan arvostetussa Pacific Preparatory -koulussa.
Reese Witherspoonkaan ei pahemmin piitannut Blondin kosto 2:sta, eikä hän suostunut enää palaamaan rooliinsa Elle Woodsiksi kolmatta kertaa, joten hän jättäytyi pelkän tuottajan osaan. Ellen sijaan Blondien kosto kertoo nimensä mukaan kahdesta blondista, Ellen brittiserkuista Izzystä ja Anniesta, joita näyttelevät oikean elämän identtiset kaksoset Becky ja Milly Rosso. Ellen tapaan Izzy ja Anniekin rakastavat vaaleanpunaista, shoppailua ja pieniä koiria, jotka mahtuvat käsilaukkuihin. Valitettavasti Izzysta ja Anniesta ei ole saatu läheskään niin tykättäviä hahmoja kuin heidän serkustaan, eivätkä Rosson siskokset ole läheskään yhtä hyviä rooleissaan kuin Witherspoon. Rossot ovat suorastaan vaivaannuttavan huonoja, eikä ole ihme, että Blondien kosto jäi kummankin ainoaksi elokuvaksi.
Elokuvassa nähdään myös Christopher Cousins siskosten isänä Richardina, Lisa Banes Pacific Preparatory -koulun rehtori Higginsinä, Curtis Armstrong historianopettaja Goldenina, Brittany Curran koulun suosituimpana tyttönä Tiffanyna, Chad Broskey Tiffanyn poikaystävänä Justinina, Chloe Bridges Tiffanya seuraavana Ashleyna, sekä Bobby Campo Chrisinä, johon Annie ihastuu. Sivunäyttelijät ovat piirun verran parempia kuin päätähdet. Banesista löytyy oikeaa auktoriteettia tiukan rehtorin rooliin ja Curran herkuttelee toimivasti geneerisenä suosittuna, mutta sitäkin ilkeämpänä tyttönä.
Blondien kosto on aika lailla sellainen elokuva, millaiseksi etukäteen kuvittelin alkuperäisen Blondin koston. Pinkki, bimbo, höttöinen ja tuskastuttavan muka-hauska. Leffasta löytyy aika lailla kaikki uuteen kouluun saapuvista teinitytöistä kertovien elokuvien kliseet ilkikurisesta koulun suosituimmasta tytöstä lähtien, eikä tutuista aineksista ole saatu kokkailtua mitään tuoretta tai mielenkiintoista. Elokuva on vain väkisin helppojen rahojen perässä väännetty turhake, joka saa jopa alle puolentoista tunnin keston laahaamaan.
Harva elokuva saa minut jo ensimmäisten parin minuutin aikana painamaan pausea ja pohtimaan, että haluanko ihan oikeasti tuhlata seuraavat puolitoista tuntia tähän, mutta Blondien kosto onnistui siinä. Rossot ovat rooleissaan niin käsittämättömän teennäisiä, että minun teki saman tien mieli uppoutua sohvan sisään, järkyttävän myötähäpeän täyttäessä minut päästä varpaisiin. Elokuvan huumori se vasta vaivaannuttavan kornia onkin. Naurut jäivät nolliin, vaikka keskelle leffaa sullottu täysin irrallinen trampoliinikohtaus huvittaa kaikessa kamaluudessaan ja nopeutustehosteissaan. Kaikista turhauttavinta kuitenkin on, että tämän vaaleanpunaisen hattaran sisältä ei löydy mitään syvällisempää. Alkuperäinen elokuva oli pinkin kuorensa alla väkevä feministinen kannanotto, joka kommentoi oikeusjärjestelmän epäkohtia ja kaikissa heikkouksissaan Blondin kosto 2 sentään käsitteli eläinkokeiden epäeettisyyttä. Blondien kostossa ei ole mitään sisältöä. Se vain on, tylsistyttäen ja ärsyttäen läpi kestonsa ja unohtuen sitten toivottavasti pian mielestä.
Elokuvan ohjaaja Savage Steve Hollandin työ on todella ponnetonta, eikä häneltä löydy yhtään tyylitajua. Chad Gomez Creaseyn ja Dara Resnik Creaseyn työstämä käsikirjoitus menee kaiken aikaa siitä, mistä aita on matalin, eikä edes päähahmoihin ole jaksettu panostaa Annien esiintymiskammoa enempää, joka sekin toki ratkeaa tiukan paikan tullen kuin itsestään. Kaiken tämän päälle Blondien kosto on teknisesti surkea. Kuvaus, valaisu ja värimäärittely on kaikki hoidettu laiskasti vähän siihen suuntaan, mikä johtaa visuaalisesti paikoin jopa rumaan lopputulokseen. Leikkauskin on tönkköä, PowerPointia muistuttavine siirtymisineen ja nopeutettuine otoksineen. Sentään lavasteet ja asut ovat toimivat. John Codan säveltämät musiikit yrittävät parhaansa pitääkseen tekopirteää ilmapiiriä yllä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.5.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Legally Blondes, Yhdysvallat, 2009, Metro-Goldwyn-Mayer, Marc Platt Productions, Type A Films, Brookwell-McNamara Entertainment, Dreayer-Papish Productions
Näyttelijät: Wentworth Miller, Sarah Wayne Callies, Dominic Purcell, Amaury Nolasco, Lori Petty, Robert Knepper, Jodi Lyn O'Keefe, William Fichtner, Leon Russom, Chris Bruno, Aisha Hinds, Amy Aquino, Barbara Eve Harris ja Kim Coates
Genre: jännitys
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 16
Brad Turnerin ja Kevin Hooksin luoma jännärisarjaPako(Prison Break - 2005-2017) nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syyskuussa 2005. Toinen ja kolmas kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Tekijät kuitenkin kokivat, että aihe alkoi olla loppuun kaluttu, joten neljännen kauden suunniteltiin toimivan sarjan lopetuksena. Kauden lisäksi tekijät päättivät vielä tehdä epilogina toimivan elokuvan. Kuvaukset hoidettiin heti perään, kun neloskausi oli saatu purkkiin ja Pako: Lopullinen pako -niminen leffa julkaistiin suoraan DVD:llä toukokuussa 2009. Elokuva sai positiivista palautetta niin kriitikoilta kuin sarjan faneilta, minkä lisäksi sen myyntiluvut olivat hyvät. Itse ryhdyin katsomaan Pakoa vasta hiljattain, sarjan täytettyä viime syksynä 20 vuotta. Pidin valtavasti sarjan avauskaudesta, mutta heti sen jälkeen alkoi selvä alamäki ja mielestäni neljäs kausi oli jo kamala. Katsoinkin Pako: Lopullisen paon sen jälkeen erittäin skeptisenä.
Michael Scofield ja Lincoln Burrows saivat armahduksen ja Michael on aikeissa siirtyä elämässä eteenpäin ja menossa naimisiin Sara Tancredin kanssa. Häät kuitenkin keskeytyvät ikävästi, kun Sara pidätetään Michaelin äidin murhasta.
Pako-sarjan tutut, yhä elossa olevat hahmot tekevät paluun. Michael Scofield (Wentworth Miller) sai veljensä Lincoln Burrowsin (Dominic Purcell) ulos vankilasta ja yhdessä he saivat puhdistettua maineensa ja katalan Yhtiön nalkkiin. Nyt Michael on menossa naimisiin rakastamansa ex-lääkäri Sara Tancredin (Sarah Wayne Callies) kanssa, kun heidän järkytyksekseen Sara pidätetään kesken hääjuhlan Michaelin äidin Christinan (Kathleen Quinlan) murhasta. Michaelin ja Lincolnin pitää lyödä taas kerran viisaat päänsä yhteen, mikäli he haluavat saada Saran ulos vankilasta. Miller, Purcell ja Callies jatkavat kelvollista suorittamistaan, joskin heistäkin vaikuttaisi välillä huomaavan samaa "luulin, että tämä homma loppui jo" -ihmetystä kuin katsojasta. Callies pääsee paremmin esille kuin ennen, hänen ollessa tällä kertaa se, jonka pitää paeta vankilasta.
Elokuvassa nähdään myös Amaury Nolasco Michaelia ja Lincolnia yhä auttavana Sucrena, Robert Knepper täysin tarpeettomasti edelleen menossa mukana olevana T-Bagina, William Fichtner entisenä FBI-agentti Mahonena ja Jodi Lyn O'Keefe katalana Gretcheninä, jonka Sara kohtaa vankilassa, sekä uusina hahmoina Chris Bruno Saran pidättävänä agentti Wheatleyna ja Lori Petty vankeja johtavana "Isukkina". Petty tultaisiin myöhemmin näkemään toisessa tunnetussa vankilasarjassa, Orange Is the New Blackissa (2013-2019). Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa pääasiassa hyvin, joskin ei kukaan tarjoa mitään erityisen säväyttävää.
Erinomaisesti alkanut, mutta jyrkkään alamäkeen jatkokausilla lipsahtanut Pako menetti minut täysin surkealla neloskaudellaan. Aivan liian pitkäksi venytetty ja ylidramaattisuudessaan tahattoman koominen takaa-ajo yliampuvine käänteineen ja epäuskottavine pahiksineen sai toivomaan, että sarja oltaisiin osattu lopettaa paljon aiemmin, suuresta suosiosta huolimatta. Mutta eipä hommaa osattu lopettaa siihenkään, vaan tekijät halusivat palata vielä lopuksi juurilleen varsinaisen vankilapaon pariin ja lopputuloksena oli tämä täysin tarpeeton epilogielokuva Pako: Lopullinen pako.
Ei leffa ole yhtä huono kuin läpimätä neloskausi, mutta ei siitä juuri kehuttavaakaan löydy. Tässä kohtaa on jo naurettavaa, että samat hahmot ovat taas väsäämässä uutta vankilapakoa ja nyt homma pitäisi saada hoidettua vieläpä alle puolessatoista tunnissa. Saran vankila-aikaan ei ehdi päästä ollenkaan sisälle, eikä tutustumaan tämän naisvankilan monenkirjavaan joukkoon, sillä leffa on niin tiivis paketti. Koko juttu tuntuu vain todella juosten kustulta extra-rahastukselta. Tarinan lopputulos (joka periaatteessa paljastettiin jo neloskauden viime minuuteilla) yrittää olla murskaavan koskettava, mutta se sai minut lähinnä pyörittelemään silmiäni. Leffaa vaivaa sama melodramaattisuus ja epäuskottavuus kuin itse sarjan myöhempiä vaiheita, nyt kaikki vain hoidetaan kiireessä. Pako: Lopullinen pako on kehno finaali upeasti alkaneelle jännitysnäytelmälle... ei kun ainiin, eihän tämä tähänkään loppunut, sillä vuonna 2017 julkaistiin vielä viides kausi Resurrection, joka sai jopa sarjan vannoutuneimmilta, neloskautta ja tätä leffaakin puolustaneilta faneilta nuivan vastaanoton.
Elokuvan ovat ohjanneet Brad Turner ja Kevin Hooks, joiden työ ei ole kaksista. Tähän toki vaikuttaa Christian Trokeyn ja Kalinda Vazquezin kynäilemän tarinan pohjalta Nick Santoran, Seth Hoffmanin, Zack Estrinin ja Karyn Usherin laatima heikko käsikirjoitus, joka tuntuu usein kuin ykköskauden pikakelaustoisinnolta vailla mitään paloa. Teknisesti Pako: Lopullinen pako ajaa asiansa, vaikka Ramin Djawadin musiikit ovatkin taas koomisen ylidramaattiset. Elokuva on ihan menevästi kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeerauksetkin mainiot.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.11.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Prison Break: The Final Break, 2009, Adelstein-Parouse Productions, Rat Entertainment, Original Film, 20th Century Fox Television
Pääosissa: Michael Sheen, Bill Nighy, Rhona Mitra, Steven Mackintosh, David Aston, Kevin Grevioux, Elizabeth Hawthorne, Craig Parker, Larry Rew, Timothy Raby ja Kate Beckinsale
Genre: fantasia, jännitys, romantiikka
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 16
Len Wisemanin kauhutoimintaelokuva Varjojen valtakunta(Underworld - 2003) oli kriitikoiden ristiriitaisesta palautteesta huolimatta taloudellinen hitti, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Screen Gems -yhtiö ilmoitti tekijöille haluavansa kaksi elokuvaa lisää, heti kun ykkösleffa oli todettu menestykseksi. Wiseman ryhtyi työstämään elokuvalle niin jatko-osaa, Underworld: Evolutionia (2006) kuin esiosaa, joka kertoisi vampyyrien ja ihmissusien sodan syntytarinan. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2008 ja lopulta Underworld: Rise of the Lycans sai ensi-iltansa tammikuussa 2009. Elokuva sai hieman positiivisempaa palautetta kuin lytätty kakkosleffa, mutta se ei ollut yhtä iso kassamagneetti. Itse katsoin Varjojen valtakunnan jo lapsena, mutta sen jatko-osat vasta myöhemmin. Tuolloin pidin Underworld: Rise of the Lycansista eniten. Kun huomasin Varjojen valtakunnan täyttävän tänä syksynä 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko Underworld-sarjan läpi. Puolitoista viikkoa Underworld: Evolutionin jälkeen katsoin Underworld: Rise of the Lycansin.
Vuosisatoja ennen Selenen ja Michaelin kohtaamista vampyyrit ovat orjuuttaneet ihmissudet. Ihmissusi Lucian on rakastunut vampyyrijohtaja Viktorin tyttäreen, Sonjaan. Kun parin rakkaus estetään, Lucian johtaa ihmissudet sotaan vampyyrejä vastaan.
Underworld: Rise of the Lycans ei jatka Selene-vampyyrin (Kate Beckinsale) ja Michael-hybridin (Scott Speedman) tarinaa kahdesta edellisestä osasta, vaan elokuva sijoittuu aikaan satoja vuosia ennen edellisten leffojen tapahtumia ja keskittyy vampyyrien ja ihmissusien sodan alkuun. Bill Nighy ja Michael Sheen tekevät kuitenkin paluun rooleihinsa Viktorina, yhtenä ensimmäisistä vampyyreistä ja Lucianina, ensimmäisenä lycanina, joka pystyi muuttumaan ihmisestä sudeksi ja takaisin tahtonsa voimalla, eikä jämähtänyt hirviömuotoonsa. Nighy on mainion teatraalinen ja jylhä vampyyrijohtajana, joka halveksuu ihmissusia, nähden heidät pelkkinä alempina elämänmuotoina. Sheen taas tekee yllättävänkin hyvää työtä Lucianina, joka esitetään tällä kertaa huomattavasti sympaattisempana tapauksena kuin Varjojen valtakunnassa, jossa hän edusti pahiksen virkaa.
Elokuvassa nähdään myös Rhona Mitra Viktorin tyttärenä Sonjana, jolla on salainen suhde Lucianiin, sekä Steven Mackintosh, David Aston ja Elizabeth Hawthorne vampyyreinä ja yksi elokuvasarjan idean isistä, Kevin Grevioux tutussa roolissaan Luciania seuraavana Razena, joka on tässä kohtaa vielä tavallinen ihminen. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa passelisti, joskin Mitra ei onnistu korvaamaan Beckinsalea vampyyrisaagan uutena naistähtenä.
Taidan edelleen seistä aiempien sanojeni takana, kutsuen Rise of the Lycansia omaksi suosikikseni Underworld-elokuvasarjasta. Jo lähtökohtaisesti pidän enemmän siitä, kun vampyyrit ja ihmissudet hyödyntävät ominaiskykyjään taistelussaan, eikä meno ole The Matrixista (1999) häpeilemättömästi kopioitua tuliaseräiskintää. Lisäksi nämä legendaariset monsterit istuvat paremmin vuosisatojen taakse goottilinnoihin ja synkkiin metsiin kuin moderniin maailmaan. Elokuva on myös tarinaltaan toimiva, joskin puolentoista tunnin kestossaan kerronta on turhan hyppivää. Siinä, missä Underworld: Evolutionissa ei tuntunut olevan tarpeeksi tarinaa tunnin ja kolmen vartin kestoon, Underworld: Rise of the Lycans kaipaisi vartin tai puoli tuntia lisää, vahvistaakseen menoa.
Elokuva kompastelee hieman perinteisiin esiosa-ongelmiin. Jos on nähnyt alkuperäisen Varjojen valtakunnan, jossa selitettiin Lucianin ja Sonjan traagista rakkaustarinaa, ei elokuva pääse yllättämään. Rise of the Lycans ei kuitenkaan ole tarpeeksi vahva teos, jotta sen voisi katsoa omillaan, ennen kuin ryhtyy katsomaan muuta Underworld-sarjaa. Se on kuitenkin oikein kiva ja mielenkiintoinen katsaus tämän hirviösodan juuriin. Erityisen mielenkiintoista on, kuinka se kääntää asioita katsojan silmissä päälaelleen. Siinä, missä Varjojen valtakunnassa katsoja pistettiin kannustamaan vampyyreitä ja ihmissudet esiteltiin pahiksina, Rise of the Lycans näyttää vampyyrit huonossa valossa, ihmissusien ylimielisinä orjuuttajina. Katsoja onkin täysin Lucianin ja muiden kuu-ulvojien puolella, kun kapina vihdoin käynnistyy. Loppuhuipennus on kuitenkin harmillisen hutiloitu, jo lähtien siitä, että lopputaistelu alkaa auringon laskettua, mutta lyhyeltä tuntuvan hetken päästä aamu sarastaakin jo.
Len Wisemanin sijaan elokuvan ohjauksesta vastaa Patrick Tatopoulos, joka työsti aiempiin Underworld-leffoihin hirviöefektejä. Rise of the Lycans on Tatopoulosin ensimmäinen elokuvaohjaus ja paikoitellen sen myös huomaa. Hän ei onnistu rakentamaan mukaan kummoista jännitettä, mutta tekee kuitenkin tarpeeksi pätevää monsteriviihdettä. Danny McBride jatkaa käsikirjoittajana, yhdessä Dirk Blackmanin ja Howard McCainin kanssa. Kolmikon tekstistä löytyy onnistumisensa ja he ottavat hyvin kantaa siihen, kuinka voittajat yleensä kirjoittavat historiaa näyttääkseen skenaariossa parhaimmilta. Leffa on kelvollisesti kuvattu, mutta toimintakohtauksissa kamera on paikoitellen liian lähellä näyttelijöitä ja taistelut on leikattu hieman liian vauhdikkaasti. Muutenkin leikkaus voisi hengittää enemmän. Lavasteet ovat näyttävät, samoin ihmissusien toteutus. Erikoistehosteet eivät tässäkään filmissä pahemmin vakuuta ja etenkin taustakankaan käytön huomaa vähän väliä. Äänimaailma jyrisee mukavasti ja säveltäjän penkille palaava Paul Haslinger tunnelmoi musiikeillaan oivallisesti.
Yhteenveto:Underworld: Rise of the Lycans on oivallinen esiosaelokuva, joka perehtyy mielenkiintoisesti vampyyrien ja ihmissusien konfliktin syntyyn. Toisaalta Varjojen valtakunnan nähneille leffa ei tarjoa pahemmin mitään uutta, mutta kertomus on silti toimiva, etenkin kun se kääntää katsojan vinkkelin nurinkurin, saaden tällä kertaa kannustamaan aiemmin pahiksina esitettyjä ihmissusia. Elokuva on turhan vauhdikkaasti kerrottu ja se kaipaisi enemmän aikaa ja tilaa hengittämiseen. Toimintakohtaukset ovat ihan passeleita ja pidän kovasti siitä, että modernien tuliaseiden sijaan vampyyrit ja ihmissudet hyödyntävät ominaisvoimiaan. Koen myös, että nämä klassiset monsterit istuvat paremmin vanhempaan aikaan, synkkiin linnoihin ja metsiin, eivätkä nykypäivän suurkaupunkeihin. Näyttelijät ovat passeleita rooleissaan, mutta tekninen toteutus on ailahteleva. Underworld: Rise of the Lycans on heikkouksineenkin oma suosikkini elokuvasarjasta ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille, jotka tykkäsivät kahdesta edellisestä osasta, mutta halusivat nähdä klassisempaa vampyyri-ihmissusi-meininkiä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Underworld: Rise of the Lycans, 2009, Screen Gems, Lakeshore Entertainment, UW3 Film Productions, Sketch Films
Pääosissa: Vera Farmiga, Peter Sarsgaard, Isabelle Fuhrman, Aryana Engineer, Jimmy Bennett, C. C. H. Pounder, Margo Martindale, Rosemary Dunsmore ja Karel Roden
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 16
Orphan, eli suomalaisittain Ottolapsi on Jaume Collet-Serran ohjaama kauhuelokuva. Leffa lähti liikkeelle tositarinaan löyhästi perustuneesta Alex Macen ideasta, jonka pohjalta David Leslie Johnson työsti käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2008 ja lopulta Ottolapsi sai ensi-iltansa kesällä 2009. Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai ristiriitaista palautetta kriitikoilta, minkä lisäksi monet adoptioryhmät suuttuivat elokuvasta, peläten sen antavan negatiivisen kuvan lapsen adoptoinnista. Itse en pahemmin piitannut Ottolapsesta, kun katsoin sen ensi kertaa yläasteen viimeisellä viikolla luokkatovereideni kanssa, enkä ole halunnut katsoa sitä uudelleen. Kuitenkin nyt kun elokuva on saamassa jatkoa esiosalla Orphan: First Kill (2022), päätin antaa elokuvalle uuden mahdollisuuden ja samalla arvostella sen ennen uuden filmin ilmestymistä.
Colemanin pariskunnan, Katen ja Johnin suhde rakoilee parin menetettyä vauvansa kohtukuolemassa. He päättävät adoptoida nuoren tytön, Estherin, joka vaikuttaa aluksi ihastuttavalta lapselta, mutta jonka ympärillä alkaa pian tapahtua kauheuksia...
Nykyään parhaiten Kirottu-kauhuelokuvista (The Conjuring - 2013-) tuttu Vera Farmiga ja Peter Sarsgaard näyttelevät Colemanin pariskuntaa, Katea ja Johnia. Pariskuntaa vaivaa suuri tragedia, heidän kolmannen lapsensa kuoltua kohdussa ennen syntymää. Tämä, sekä menneisyyden aiemmat vaikeudet ovat saaneet rakkauden romahtamaan ja vaikka heillä on jo kaksi lasta, Daniel (Jimmy Bennett) ja osittain kuuro Max (Aryana Engineer), kolmas lapsi on saatava. Niinpä he päättävät adoptoida läheisestä orpokodista yhdeksänvuotiaan Estherin (Isabelle Fuhrman), joka hurmaa parin välittömästi. Näyttelijät tekevät kaikki erittäin hyvää työtä. Farmiga ja Sarsgaard muodostuvat uskottavan avioparin, jolta lemmenroihu on sammunut jo aikoja sitten ja kumpikin tulkitsee hyvin hahmonsa tapaa käsitellä aiempia traumojaan. Bennett ja Engineer toimivat passelisti heidän lapsinaan. Elokuvan vetonaulana toimii kuitenkin nuori Fuhrman, joka on täydellinen löytö Estheriksi. Fuhrman esittää upeasti tytön monia puolia, osaten olla niin suloinen ja ihastuttava kuin myös aidosti karmiva. Heikomman lapsinäyttelijän kanssa leffa kaatuisi täysin ja onkin tekijöiden onni, että he löysivät näin lahjakkaan nuoren rooliin.
Elokuvassa nähdään myös C. C. H. Pounder orpokodissa työskentelevänä sisar Abigailina, Rosemary Dunsmore Johnin äitinä Barbarana, sekä Margo Martindale psykiatri Browningina. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa pätevästi, joskin Dunsmore ei saa lähes mitään tekemistä lasten isoäidin osassa.
Vaikka minulta ei vieläkään löydy mielenkiintoa tulevaa esiosaleffaa Orphan: First Killiä kohtaan, olen toisaalta iloinen sen ilmestymisestä, sillä se pakotti minut antamaan uuden mahdollisuuden Ottolapselle ja se todella kannatti. Ensimmäisellä katselukerralla en pitänyt filmistä yhtään (mihin on takuulla vaikuttanut katseluympäristönä toimiva luokkahuone meluisten teinien kera), mutta nyt elokuva iski minuun aika lujaakin. Ei tämä mikään kauhun mestariteos ole, mutta Ottolapsi on perus kauhubulkkia laadukkaampi psykologinen jännitysnäytelmä, joka kasvattaa tehokkaasti kierroksiaan edetessään. Loppuhuipennukseensa päästessään meno on jo varsin intensiivistä ja likimain piinaavaa seurattavaa.
Sitä ja elokuvan aika nerokastakin koukkua ennen elokuva kulkee eteenpäin omalla painollaan kaikessa rauhassa. Verkkainen tarinankerronta voi herkästi saada monet kokemaan leffan tylsänä (kuten minut kymmenisen vuotta sitten), mutta monet muut jopa epämiellyttävän tavanomainen rauhallisuus saa pidettyä koukussaan. Esther vaikuttaa pitkään ihan tavalliselta tytöltä, jonka ainoa erikoinen puoli on hahmon hieman vanhoillinen pukeutumistapa. Hahmoa voi jopa huomata säälivänsä, kun koulun lapset pilkkaavat häntä, eikä perheen Daniel-poikakaan puhu hänestä mairittelevaan sävyyn. Vähitellen alkaa kuitenkin tapahtua yhä vain hirvittävämpiä juttuja ja Estherin todellinen luonne paljastuu... ainakin osalle hahmoista. Katsoja turhautuu varmasti jossain kohtaa siihen, kuinka John-isä ei tunnu millään hoksaavan, että tytössä on jotain vialla. Leffasta löytyy pidempi osio, jolloin on jopa ärsyttävää, kuinka suorastaan sokea isähahmo tuntuu olevan. Ottolapsen kahden tunnin kesto tuntuu pienesti liialliselta ja juuri tätä osiota voisi tiivistää.
Elokuvan on ohjannut espanjalaisamerikkalainen Jaume Collet-Serra, joka oli tätä ennen tehnyt kauhuleffan House of Wax (2005) ja joka on Ottolapsen jälkeen tehnyt kasan toimintajännäreitä Liam Neesonin kanssa. Collet-Serra rakentaa tunnelmaa oivallisesti, vaikka välillä hän luottaa liikaa rasittaviin äkkisäikäytyksiin. Onneksi hän tarjoaa niiden lisäksi myös ovelan petollisia hetkiä, joissa katsoja varautuu pelotteluun, mutta mitään ei tapahdukaan. David Leslie Johnsonin käsikirjoitus on mainio, joskin hän olisi voinut tiivistää tekstiä hieman. Viimeistään leikkauksessa leffaa olisi voinut lyhentää. Ottolapsi on hyvin kuvattu, mutta visuaalista ilmettä häiritsee paikoitellen ylikorostettu valaisu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat ja äänimaailmakin on pääasiassa hyvin rakennettu John Ottmanin säveltämiä musiikkeja myöten.
Yhteenveto:Ottolapsi on erittäin mainio, joskin hieman liian pitkä kauhuelokuva. Leffa vetää katsojan mukaansa hiljalleen mutta tehokkaasti ja kasvattaa jännitystä vähitellen. Psykologinen kauhu onnistuu hyvin ja onkin hieman harmi, kuinka leffa luottaa välillä liikaa kovaäänisten äkkisäikäyttelyjen voimaan. Kierrokset vain kasvavat kohti tarinan ovelia käänteitä ja intensiivistä loppuhuipennusta. Vain puolen välin paikkeilla elokuva tuntuu laahaavan, kun isähahmo ei millään vaikuta hoksaavan, että adoptiotytössä on jotain pahasti vinksahtanutta. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan oivallisesti. Vera Farmiga ja Peter Sarsgaard tulkitsevat taidokkaasti murenevaa avioliittoa, mutta elokuvan paras suorittaja on nuori Isabelle Fuhrman hyytävänä Estherinä. Ottolapsi onnistui vihdoin uusintakatselulla iskemään lujempaa ja suosittelenkin sitä lämpimästi rauhallisemmin etenevien ja tunnelmaa hiljalleen kasvattavien kauhuelokuvien ystäville. Nyt jää sitten nähtäväksi, pystyykö tuleva esiosa Orphan: First Kill perustelemaan olemassaoloaan, vai onko kyseessä jälleen yksi tarpeeton rahastusraina...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Orphan, 2009, Dark Castle Entertainment, Appian Way, Studio Babelsberg Motion Pictures, StudioCanal, DCP Orphan Productions, Don Carmody Productions
Ohjaus: Kevin Greutert Pääosissa: Costas Mandylor, Peter Outerbridge, Mark Rolston, Betsy Russell, Tobin Bell, Athena Karkanis, Samantha Lemole, Shauna MacDonald, Devon Bostick ja Shawnee Smith Genre: kauhu Kesto: 1 tunti 30 minuuttia / Unrated Version: 1 tunti 32 minuuttia Ikäraja: 18
James Wanin ohjaama kauhuelokuva Saw(2004) oli tekijöidenkin odotukset ylittänyt suurhitti, joten sille päätettiin tietenkin tehdä jatkoa. Saw II (2005), Saw III (2006), Saw IV (2007) ja Saw V (2008) saivat toinen toistaan huonompia arvioita, mutta lähes jokainen menestyi aiempaa paremmin. Kuudennen osan työstäminen lähtikin heti liikkeelle ja pitkään tekijät ajattelivat sen olevan sarjan päätösosa. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2009 ja lopulta Saw VI sai ensi-iltansa saman vuoden lokakuussa. Vaikka elokuva sai positiivisemmat arviot kuin neljä edellistä osaa, menestyi se huomattavasti heikommin kuin aiemmat osat. Elokuva kyllä tuotti budjettinsa kuusinkertaisesti takaisin, mutta se tuotti yli 30 miljoonaa dollaria vähemmän kuin sarjan huonoiten menestynyt osa, eli ensimmäinen Saw. Itse aloin katsomaan sarjaa läpi vuonna 2016, mutta projektini valitettavasti katkesi viidennen osan jälkeen, sillä filmit poistettiin Netflixistä, mistä olin niitä katsonut. Sarjan saadessa ensi vuonna uuden elokuvan nimeltään Spiral: From the Legacy of Saw (Saw: From the Book of Saw - 2021), päätin aloittaa sarjan alusta. Päivä sen jälkeen, kun olin katsonut Saw V:n, katsoin jo Saw VI:n.
Samalla kun etsivä Hoffman yrittää saada poliisit pois hänen jäljiltä, huonoin perustein sairasvakuutuksia antavan yrityksen johtaja William Easton löytää itsensä uudesta pelistä, missä hän joutuu päättämään, kuka elää ja kuka kuolee...
Costas Mandylor tuntuu joka leffan myötä heikentävän tasoaan Jigsaw'n, eli John Kramerin (Tobin Bell) jalanjälkiä seuraavana etsivä Mark Hoffmanina. Mandylor on yhä vain puisempi ja tylsempi, tehden samalla hahmostaankin tylsän. Kuten sanoin edellisen Sawin arvostelussani, Mandylorista ei löydy lainkaan samaa piinaavuuden ja kiehtovuuden yhdistelmää kuin Bellistä. Toisin kuin nerokkaan Kramerin kohdalla, katsoja ei halua nähdä, että uusi ansojen luoja pääsee karkuun ja koko leffan toivoo, että Hoffman joutuu vankilaan - tai vielä parempaa, joutuisi itse ansaan.
Tällä kertaa pelaamaan joutuu kuitenkin William Easton (Peter Outerbridge), ison vakuutusyhtiön pomo, joka on käyttänyt valtaansa vuosia vääriin ja joutuu nyt maksamaan sen vuoksi. Eastonista on saatu yllättävänkin mielenkiintoinen pelaaja ja hänen matkaansa on oikeasti jännittävää seurata, toisin kuin pelaajien kohdalla yleensä. Vaikka Saw V:ssä nähtiin erinomaisia ansoja, olivat hahmot täysin pahvisia, joten Easton on mahtavaa vaihtelua ja Outerbridge tekeekin oivallista työtä läpi leffan. Elokuvassa nähdään myös mm. Mark Rolston uutta murhaajaa jahtaavana agentti Ericksonina, Athena Karkanis sittenkin selvinneenä agentti Perezinä, Betsy Russell Kramerin vaimona Jillinä, Samantha Lemone toimittaja Pamelana, sekä Shauna MacDonald ja Devon Bostick äitinä ja poikana, jotka liittyvät myös peliin. Jillin hahmoa syvennetään entistä paremmin ja hänen osuutta Jigsaw'n tekoihin avataan enemmän.
Koska tämänkertainen pelaaja on huomattavan paljon kiinnostavampi kuin suurin osa sarjan aiemmista pelaajista, ovat tapahtumatkin kiinnostavampia. Saw VI rakentaakin jännitettä kenties parhaiten sarjan ensimmäisen elokuvan jälkeen. Eastonille lankeavat tehtävät pitävät ahdistavaa tunnelmaa mainiosti yllä ja hän joutuu häijyjenkin päätösten eteen. Tuntuu raikkaalta ja mukavalta yllätykseltä, kun hoksaa katsovansa Sawia, mikä oikeasti saa kiinnostumaan ja jännittämään sen puolesta, miten pelissä käy, eikä elokuva vain luota totaalisesti sisuskaluilla mässäilyyn. Sitäkin leffasta toki löytyy ja goren ystävät saavat mitä tilaavat, mutta itse iloitsin, ettei leffa äidy pahemman luokan kidutuspornoksi.
Valitettavasti elokuva kärsii paljon siitä, ettei mukana ole sitä todellista Jigsaw'ta (vaikka Kramer nähdäänkin jälleen useissa takaumissa). Etsivä Hoffman on niin tylsä tapaus, etteivät häntä koskevat kohtaukset kiinnosta lähes pätkääkään ja katsoja vain toivoisi, että päästäisiin takaisin näkemään, mitä Easton tekee. Ai että, eräs karuselliansa onkin vangitseva kohtaus. Kuten pari aiempaakin filmiä, tässäkin Sawissa tuntuu olevan lopulta hyvin vähän kunnon sisältöä, minkä vuoksi mukaan on taas ahdettu paljon takaumia. Tällä kertaa niillä on välillä hieman enemmän merkitystä tämänkertaisen pelin kanssa, mutta seasta löytyy täytettä. Kun paljastetaan jälleen, mitä aiemmissa osissa sittenkin oli meneillään, katsoja pyörittelee silmiään typerien käänteiden takia. Mutta sitten taas itse pelistä löytyy aidosti yllättävä ja loistokas twisti, mikä saa antamaan tietyt heikkoudet anteeksi. Ei Saw VI kovin kaksinen elokuva ole, mutta on se edes jonkinlainen parannus muutaman aiemman tekeleen jälkeen.
Tällä kertaa elokuvan ohjauksesta vastaa Kevin Greutert, joka toimi leikkaajana sarjan edellisissä osissa. Greutert jatkaa samalla linjalla parin edeltäjänsä kanssa, mutta hyötyy siitä, että Patrick Meltonin ja Marcus Dunstanin työstämä käsikirjoitus on hieman parempi kuin muutamassa edellisessä osassa, vaikka siitä selkeät ongelmat löytyykin. Valitettavasti leikkaukseen paluun tekevät ärsyttävät hyperaktiiviset silppueditoinnit, joilla yristetään tehostaa ansoja ja lopussa takaumia. Muuten leikkaus on kuitenkin tarpeeksi sujuvaa, kuten on myös kuvaus. Valaisutiimi tekee tässä kenties tyylikkäämpää työtä kuin aiemmissa osissa. Lavastajat ja maskeeraajat pistävät jälleen parastaan ällöttävien paikkojen, sekä ansojen aiheuttamien vammojen kanssa. Äänimaailma on toimivasti rakennettu ja taas kerran sarjan tunnusmusiikki toimii erittäin hyvin.
Aiempien Saw-elokuvien tavoin myös Saw VI:sta on olemassa pari minuuttia pidempi versio. Jälleen joitakin raakuuksia näytetään kauemmin, mutta tällä kertaa merkittävin ero on lopputekstien perään lisätty kohtaus, mitä ei löydy teatteriversiosta.
Yhteenveto:Saw VI on yllättäen parempi elokuva kuin sarjan muutama aiempi osa ja siten kaikessa keskinkertaisuudessaankin positiivinen lisäys sarjaan. Kauheaan peliin joutuva William Easton on kerrankin mielenkiintoinen tapaus ja katsojana oikeasti jopa jännittää hänen puolestaan. Ansat ovat kiehtovia kaikessa kieroudessaan ja jokaisen kohdalla jää vangittuna seuraamaan, mitä tulee tapahtumaan. Vaikka verisyyttä ja raakuuksia löytyy, ei elokuva mässäile niillä yhtä pahasti kuin pari edellistä leffaa. Onkin harmi, että elokuvaa latistaa Mark Hoffmanin osuus ja Costas Mandylorin taidottomuus näyttelijänä, sekä täytteenä toimivat takaumat. Paikoitellen katsoja pyörittelee silmiä uusille muka-nerokkaille paljastuksille, mutta sitten taas leffa onnistuu yllättämään käänteellään lopussa ja saa katsomaan muutamat jutut sormien läpi. Heikkouksineenkin Saw VI edustaa sarjan parempaa päätyä ja se on Saw II:n jälkeen ensimmäinen jatko-osa, minkä katsomista voi jopa suositella. Takaumia on luultavasti niinkin paljon, ettei ylipitkää Saw III:a, unohdettavaa Saw IV:ä tai heikkoa Saw V:ä välttämättä edes tarvitse katsoa, jotta pysyy kärryillä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Saw VI, 2009, Twisted Pictures, Saw VI Productions, A Bigger Boat
Ohjaus: David R. Ellis Pääosissa: Bobby Cambo, Shantel VanSanten, Nick Zano, Haley Webb, Mykelti Williamson, Krista Allen, Andrew Fiscella ja Justin Welborn Genre: kauhu Kesto: 1 tunti 22 minuuttia Ikäraja: 18
Jeffrey Reddickin luoma kauhuelokuva Final Destination - viimeinen määränpää(Final Destination - 2000) oli hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Final Destination - viimeinen määränpää 2(Final Destination 2 - 2003) ei ollut yhtä menestynyt lippuluukuilla, mutta sekin tuotti niin paljon rahaa, että kolmas osa pistettiin heti suunnitteille. Final Destination - viimeinen määränpää 3 (Final Destination 3 - 2006) oli myös hitti, joten neljännen osan suunnittelu alkoi heti. Ensimmäisen ja kolmannen osan ohjaaja James Wong oli kuitenkin lupautunut ohjaamaan Dragonball Evolutionin (2009), joten ohjaajaksi valittiin toisen osan ohjaaja David R. Ellis. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2008 ja lopulta The Final Destinationiksi nimetty, sarjan viimeiseksi osaksi ajateltu elokuva sai ensi-iltansa elokuussa 2009. Leffa oli iso hitti, tienaten noin 80 miljoonaa enemmän kuin sarjan siihen asti menestynein, eli kolmas osa. Elokuva sai kuitenkin murska-arviot kriitikoilta. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt ainuttakaan Final Destination -elokuvaa. Kun huomasin sarjan avausosan täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen. En pitänyt siitä, mutta päätin silti katsoa sarjan muutkin osat. Katsoin The Final Destinationin lähes heti kolmannen osan jälkeen.
Nick on katsomassa autokilpailua, kun hän saa näyn, missä jättimäinen kolari tappaa kuskit ja katsojat. Nick hätääntyy ja saa osan katsojista turvaan juuri ennen kuin näky toteutuu ja paikalle jäänyt yleisö kuolee onnettomuudessa. Henkiinjääneet eivät kuitenkaan ole turvassa, vaan itse Kuolema vaikuttaisi jahtaavan heitä...
Tämänkertainen päähenkilö, Bobby Campon näyttelemä Nick O'Bannon on jotenkin vielä sarjan aiempia päähahmoja mitäänsanomattomampi tapaus. Nick on aika samanlainen kuin sarjan avausosan Alex (Devon Sawa), muttei sentään onneksi yhtä ärsyttävä. Campo on Sawaa parempi näyttelijä, muttei hänkään kummoinen ole. Nickin kohtalosta välittää suunnilleen yhtä paljon kuin elokuvan muidenkin hahmojen kohtaloista - eli ei tippaakaan. Muita autokilpailun onnettomuudesta selvinneitä ovat Nickin tyttöystävä Lori (Shantel VanSanten) ja heidän kaverinsa Hunt (Nick Zano) ja Janet (Haley Webb), tapahtuman vartija George (Mykelti Williamson), yksinhuoltajaäiti Samantha (Krista Allen), mekaanikko Andy (Andrew Fiscella), sekä uusnatsi Carter (Justin Welborn) - ettekä muuten ikinä arvaa, kuka näistä kuolee ensimmäisenä. Hahmot tuntuvat joka leffan myötä käyvän yhdentekevämmiksi katsojalle. Osa näyttelijöistä suoriutuu rooleistaan kelvollisesti, kun taas jotkut ylinäyttelevät pahasti omissa "tähtihetkissään".
Usein elokuvasarjoissa jatko-osat ovat heikompia kuin sarjan ensimmäinen elokuva.Final Destination -sarjassa on se huvittava puoli, että jo ensimmäinen osa oli huono, joten on aikamoinen saavutus, että sarja onnistuu muuttumaan vieläkin huonommaksi joka osan myötä. Jokainen uusi osa on edellisiä huonompi ja jokainen uusi osa saa aiemmat tuntumaan paremmilta elokuvilta. Nähtyäni The Final Destinationin (mikä ei nimestään huolimatta valitettavasti jäänyt sarjan viimeiseksi osaksi) ensimmäinen osa ei tunnukaan enää niin kehnolta. Tämä sarjan neljäs osa on nimittäin aikamoinen rimanalitus. Useasti elokuvan aikana huomasin vain tuijottavani tapahtumia suu auki epäuskoisena, sillä en voinut käsittää, kuinka idioottimainen ja surkea The Final Destination onkaan. Jo alun kilpailuonnettomuus on niin käsittämättömän typerä, etten osannut sanoa, suututtiko vai naurattiko se enemmän. Vielä ensimmäisen kilpa-auton kolari on tyylikkäästi toteutettu, mutta sen jälkeen kohtaus muuttuu todella huonoksi digimössöksi, minkä efektit näyttivät huonoilta luultavasti jo kymmenen vuotta sitten. Tätä vain pahentaa se, että elokuva on tehty 3D:ksi ja tätä kikkaa hyödynnetään yhä vain naurettavimmin keinoin.
Sarjan edellisen osan kanssa yksi isoimmista ongelmistani oli, kuinka vakavasti se käsitteli urpoa konseptiaan. Elokuva tarjosi mitä pöhkömpiä juttuja, mutta se teki sen liian totisesti, jolloin leffa tuntui lähinnä tahattoman koomiselta. The Final Destinationin alkukohtaus vaikuttaa kerrankin siltä, että tekijät ovat vihdoin hoksanneet, kuinka urpo tämä sarja on. Massiivisen autokolarin aikana ehdin miettiä, että ehkä tämä olisi tällä kertaa viihdyttävää roskaa, mutta ei. Elokuva revittelee vielä lopussa hieman pöhköydellään, mutta outoa kyllä, muuten kuolemat ovat yllättävän tylsiä tässä leffassa. Sarjan osat muuttuivat välittömästi todella kaavamaisiksi ja tekijät ovat tainneet huomata sen, sillä tässä nähdään periaatteessa kaikki sama edellisistä osista, mutta vain laiskemmin toteutettuna. Filmi tarjoaa jatkuvaa silmien pyörittelyä ja tylsistymistä. Sentään leffa ymmärtää kestää vain tunnin ja 20 minuuttia. Jo siinä ajassa se onnistuu pitkästyttämään ja ärsyttämään. Aikamoinen pohjanoteeraus jo Final Destinationin mittarilla.
Final Destination - viimeinen määränpää 2:n ohjaaja David R. Ellis tekee paluun sarjan pariin ja tekee vielä huonompaa työtä kuin aiemmin. Ellis ei tunnu edes yrittävän tällä kertaa, vaan hän vain toistaa tylsistyneenä edellisissä osissa nähtyä, mutta kehnommilla tapoilla. Ellis pitää parissa kohtaa hauskaa, kuten alun onnettomuudessa, mutta muuten hän vaikuttaisi tekevän tätä helpon rahan vuoksi. Käsikirjoittaja Eric Bress on vain kopioinut aiempien osien tekstin ja muutellut hieman nimiä ja kuolemistapoja. Mitään erityisen muistettavaa Bress ei saa mukaan, vaan elokuvan tapahtumat katoavat katsojan mielestä aika lailla heti, kun ne ovat tapahtuneet. Sentään The Final Destinationissa on joitain tyylikkäitä kuvia. Leikkauskin on paikoitellen sujuvaa. Visuaaliset tehosteet ovat kuitenkin naurettavan kökköjä ja niitä vain pahentaa typerä 3D-kikkailu - varsinkin jos leffaa ei katso 3D:nä. Mukaan mahtuu pari oivallista maskeerausta, mutta suurimmaksi osaksi kuolemissa käytetään vain huonoja digiefektejä. Alku- ja lopputekstien animaatiot ovat myötähäpeällisen surkeat. Ääniefektit toimivat kelvollisesti ja säveltäjä Brian Tyler tekee huomattavasti parempaa työtä musiikkien kanssa kuin aiemmat säveltäjät, mutta ei se riitä. Roskaa tämä on, eikä valitettavasti edes viihdyttävää sellaista.
Yhteenveto:The Final Destination on surkea elokuva ja kaamea rimanalitus jo Final Destinationin mittapuulla. Leffa ei onneksi ota itseään yhtä vakavasti kuin kolmas osa, mutta meno käy nyt niin typeräksi urpoiluksi, että oikein ärsyttää. Elokuva toistaa aiempien osien kaavaa, mutta niin laiskasti, että se tuntuu todella väkisin väännetyltä. Hahmot ovat ärsyttäviä, eikä kenestäkään välitä. Harmillisesti heidän kuolemansakaan eivät herätä erityisemmin reaktioita, sillä leffasarjan on yhä vain vaikeampi keksiä viihdyttäviä kuolemistapoja. Tapot muuttuvat vieläpä myötähäpeällisiksi naurettavien 3D-tehosteiden takia. Muutenkin elokuvan efektit ovat surkuhupaisan huonoja. Alussa ja lopussa elokuva vaikuttaisi tajuavan oman idioottimaisuutensa, mutta sen sijaan, että tekijät pitäisivät kunnolla hauskaa ja sama lystikkyys siirtyisi katsojaan, on lopputuloksena kamalaa sontaa ja sarjan ehdoton pohjanoteeraus. Jos pidit aiemmista osista, luultavasti innostut myös The Final Destinationista. Muuten kannattaa säästää itsesi tämän elokuvan aiheuttamalta turhautumiselta ja ärsyyntymiseltä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Final Destination, 2009, New Line Cinema, Practical Pictures, Parallel Zide, FlipZide Pictures
Ohjaus: James Cameron Pääosissa: Sam Worthington, Zoe Saldana, Sigourney Weaver, Stephen Lang, Giovanni Ribisi, Joel David Moore, Michelle Rodriguez, Laz Alonso, CCH Pounder, Wes Studi ja Dileep Rao Genre: scifi, seikkailu, toiminta, romantiikka Kesto: 2 tuntia 42 minuuttia / Special Edition: 2 tuntia 51 minuuttia / Extended Cut: 2 tuntia 58 minuuttia Ikäraja: 12
Ohjaaja-käsikirjoittaja James Cameron sai idean Avatariin jo 1990-luvun alussa, yhdistellessään lapsuutensa scifi-suosikkejaan. Cameron aikoi aloittaa elokuvan teon saatuaan valmiiksi 11 Oscar-palkintoa voittaneen, siihen aikaan kaikkien aikojen menestyneimmän elokuvan Titanicin(1997), mutta hän koki, ettei teknologia ollut vielä kehittynyt tarpeeksi, jotta hän saisi leffasta sellaisen kuin hän halusi. Cameron päättikin siirtyä muihin projekteihin (joista yksi on aiemmin tänä vuonna vihdoin ilmestynyt Alita: Battle Angel - 2019) ja kehittämään teknologiaa Avataria varten. 2000-luvun alussa hän alkoi kehittelemään leffan maailmaa ja työstämään tarinaa uudestaan. Elokuvan taustalla pyörivä 20th Century Fox -yhtiö alkoi kuitenkin menettää uskoaan koko projektiin ja Cameron joutuikin taistelemaan saadakseen elokuvan lopulta tehtyä. Kuvaukset alkoivat vihdoin keväällä 2007 ja lopulta Avatar sai maailmanensi-iltansa 10. joulukuuta 2009 - tasan kymmenen vuotta sitten! Leffa tuomittiin etukäteen mainosten perusteella taloudelliseksi katastrofiksi ja muutenkin surkeaksi elokuvaksi, mutta kun filmi vihdoin saapui teattereihin, se yllätti kaikki. Elokuvan huippukehittynyt 3D-tekniikka herätti paljon ihmetystä ja Avataria pidettiin elämyksenä, mikä kaikkien täytyy kokea teattereissa. Ja niinpä sana lähti kiertämään ja yhä useampi meni katsomaan sen. Ennakkoon flopiksi tuominneet eivät olisi voineet olla pahemmin väärässä, sillä Avatar tuotti lopulta lähes kolme miljardia dollaria, mikä teki siitä kaikkien aikojen menestyneimmän elokuvan... kunnes Avengers: Endgame (2019) ohitti sen tänä kesänä. Elokuva keräsi myös ylistystä kriitikoilta ja se oli ehdolla useista palkinnoista, kuten yhdeksästä Oscarista (mm. paras elokuva), joista se voitti kolme (paras lavastus, kuvaus ja parhaat erikoistehosteet), kahdeksasta BAFTAsta, joista se voitti kaksi (paras lavastus ja tehosteet), sekä neljästä Golden Globesta, joista se voitti kaksi (paras draamaelokuva ja paras ohjaus). Itse en kuitenkaan nähnyt Avataria teattereissa, kun se ilmestyi, sillä se ei jostain syystä kiinnostanut minua. Kuitenkin mitä enemmän leffa keräsi kehuja, se alkoi kiinnostamaan ja kun katsoin sen vihdoin vuokralta keväällä 2010, en olisi voinut enempää katua päätöstäni jättää 3D-teatterikierros väliin. Olen sen jälkeen nähnyt filmin muutamaan otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on jo ehtinyt kulua viitisen vuotta. Innostukseni elokuvaa kohtaan lopahti, kun Cameronilla vaikutti nousevan maine päähän ja hän alkoi ilmoittamaan yhä vain useampia jatko-osia leffalle, joista yksikään ei ole vieläkään ilmestynyt. Kuitenkin nyt kun huomasin, että Avatar täyttää 10 vuotta, päätin palata pitkästä aikaa Pandoralle ja katsoa, kuinka hyvin elokuva on kestänyt aikaa ja onko se oikeasti kaiken sen hehkutuksen arvoinen, mitä se sai kymmenisen vuotta sitten.
2100-luvulla Maa on tuhoutumassa ja ihmiskunta lähtee avaruuteen etsimään uutta kotia. Matka vie Pandora-nimiselle kuulle, mistä löytyy yhtä maailmankaikkeuden arvokkainta metallia, mutta ihmisiä vastassa ovatkin kuun alkuasukasolennot, Na'vit. Välttääkseen sodan, ihmiset lähettävät tutkijoita soluttautumaan Na'vi-heimoon, yhdistämällä tutkijoiden mielet Na'veja muistuttaviin avatar-kehoihin.
Sam Worthington näyttelee Jake Sullya, entistä merijalkaväen sotilasta, joka otetaan mukaan avatar-ohjelmaan. Jake on halvaantunut vyötäröstä alaspäin, eikä siksi voi kävellä, miksi onkin ymmärrettävää, että kun hänen mielensä siirretään sinistä, kolmemetristä Na'via muistuttavaan kehoon, jolla hän voi kävellä ja juosta, on hänen vaikea palata enää takaisin. Jake on alusta alkaen kiinnostava tapaus, vaikkakin paikoitellen hieman typerä. Hänen on vähän väliä pakko yrittää ties mitä, pohtimatta etukäteen seurauksia, mikä johtaa tietty vaikeisiin tilanteisiin. Soluttautuessaan Na'vi-heimoon hänen täytyy alkaa ymmärtämään monia asioita uudella tavalla. Hahmon kehitys on oivallisesti toteutettu ja Worthington on oikein mainio valinta päärooliin.
Muita ihmishahmoja elokuvassa ovat avatar-ohjelmaa johtava ja Na'veja tutkiva tohtori Grace Augustine (mahtava Sigourney Weaver), omaa avatariaan ohjaava Norm (Joel David Moore), rahanhimoinen johtohahmo Parker Selfridge (Giovanni Ribisi), pilotti Trudy (Michelle Rodriguez), tohtori Max Patel (Dileep Rao) ja ihmisten tukikohdan turvallisuuspäällikkö Quaritch (Stephen Lang), joka pitää Na'veja pelkkinä arvottomina villeinä. Heti kun Quaritch astelee (kirjaimellisesti) mukaan tarinaan, tietää katsoja välittömästi, että tässä on elokuvan päävihollinen. Quaritchin häijyyttä ei edes yritetä peitellä. Lang on erinomainen valinta hahmoksi, eikä hän edes tarvitsisi ohimoaan koristavaa arpea muuttuakseen uhkaavaksi vastukseksi. Selfridge on taas toisenlainen pahis. Hän ei halveksu Na'veja, mutta häntä ei kiinnosta pätkän vertaa, kuolevatko he vai eivät, kunhan hän rikastuu. Norm, pilotti Trudy ja etenkin Max Patel jäävät aika pienelle huomiolle, vaikka vähän väliä taustalla näkyvätkin, mutta Sigourney Weaver pääsee oikein kunnolla esille tohtori Augustinena. Weaver on nappivalinta sarkastiseksi mutta huolehtivaksi tohtoriksi, joka katsoo kömpelöä sotilas-Jakea nenänvartta pitkin. Ribisi, Rodriguez, Rao ja Moorekin sopivat oivallisesti rooleihinsa, mutta jäävät armottomasti Weaverin ja Langin varjoon näyttelijöinä. Tärkeimpiä Na'vi-hahmoja taas ovat nuori soturinainen Neytiri (Zoe Saldana), tämän vanhemmat päällikkö Eytukan (Wes Studi) ja Mo'at (CCH Pounder), sekä Jakea halveksuva soturi Tsu'tey (Laz Alonso). Na'vit todella elävät yhdessä luonnon kanssa, joten he eivät hyväksy kuulleen ihmisiä, jotka aikovat tuhota kaiken rahanahneutensa perässä. Etenkin Saldana onnistuu vakuuttamaan avaruuden olentona ja hänen Neytiri-hahmonsa on kiehtova.
Nyt kymmenen vuotta myöhemmin katsottuna on selvää, että yksi isoimmista syistä Avatarin menestykselle vaikuttavan 3D-elämyksen ja uskomattomien efektien (puhutaan niistä pian enemmän) lisäksi on sen maailma. James Cameron ymmärsi, että kilpaillakseen isojen franchise-elokuvien, kuten 2009 ilmestyneiden Harry Potter ja puoliverisen prinssin (Harry Potter and the Half-Blood Prince), Star Trekin ja Transformers: Kaatuneiden koston (Transformers: Revenge of the Fallen) kanssa, hänen täytyisi luoda laaja, rikas ja kiehtova maailma, jonne katsojat palaisivat yhä uudestaan. Pandora on henkeäsalpaavasti luotu paikka, mitä laajennetaan läpi leffan ja mitä todella haluaa päästä tutkimaan hahmojen kanssa. Elokuvassa käytetäänkin runsaasti aikaa maailman esittelyyn ja sen historian avaamiseen. Na'veille on todella luotu oma kulttuurinsa, ja heidän puheistaan ja tavoistaan käy selväksi, millainen menneisyys lajilla on ollut. Elokuva myös näyttää, kuinka eri Na'vi-heimot eroavat toisistaan, mikä tuo lisärikkautta maailmaan. Muihin olentoihin on hauskasti otettu vaikutteita erilaisista Maan eläimistä ja niitä on sitten yhdistelty uudenlaisiksi olennoiksi. Pandoran luonto itsessään tuntuu elävältä ja se tavallaan onkin, kun syvennetään Na'vien suhdetta maailmaansa.
Avataria on vuosia huomautettu siitä, että sen tarina muistuttaa todella vahvasti Pocahontasta (1995), eikä mikään ihme. Itseänikin on jo pitkään huvittanut, kuinka paljon samaa leffoissa onkaan. Molemmat kertovat "sivistyneemmistä" ja teknologisesti kehittyneemmistä ihmisistä, jotka matkaavat uuteen maailman rikkausten perässä, kunnes kohtaavat alkuperäiskansan, joka puolustaa kotiaan tunkeilijoilta keihäin ja jousin. Yksi matkaan lähteneistä onnistuu tutustumaan alkuperäiskansan jäseneen ja kenties pientä romanssiakin syntyy siinä samalla kahden eri kansan edustajien välille. Soluttautuja alkaa tietysti vähitellen huomaamaan, kuinka paljon parempi alkuperäiskansa onkaan ja siitähän syntyy taistelu. Mukana on jopa alkuperäiskansalle tärkeä puu, joka jakaa viisauksia! Aiemmin nämä samankaltaisuudet häiritsivät itseäni, mutta nykyään tämä on lähinnä huvittavaa, etenkin kun pidän Avataria parempana elokuvana.
Leffan tarinasta tai enemmänkin sen kerronnasta löytyy tiettyjä ongelmia. Elokuvan alku on pistetty hieman kömpelösti kasaan (mitä keräilijän pidennetty versio tosin parantaa, palataan siihenkin myöhemmin), minkä lisäksi läpi leffan kuultava Jaken kertojaääni on hieman hassusti istutettu mukaan. Kertojaääni itsessään ei ole vielä ongelma, mutta mukaan on päätetty ottaa kohtauksia, joissa Jake pitää videopäiväkirjaa ja selittää sinnekin tapahtumia. Nämä selitykset ovat välillä tönkköjä ja haittaavat pienesti kerrontaa sekä rytmitystä. Tuntuu vain hassulta, että päähenkilön täytyisi selittää katsojille asioita kertojan muodossa ja muille hahmoille videopäiväkirjan kautta.
Ongelmistaan huolimatta Avatar on erittäin mainio leffa ja ennen kaikkea se on loistokas elämys. Yksi isoimmista syistä elokuvan menestykseen on se, ettei se ole vain elokuva, vaan se todella on elämys. Katsoja oikeasti imaistaan mukaan Pandoralle ja erilaisiin tapahtumiin. Katsojana pääsee tutkimaan tätä maailmaa ja oppimaan Na'vien kulttuuria - Jaken päästessä Na'vien joukkoon katsojakin pääsee. Vastakkainasettelua ihmisten ja Na'vien välillä rakennetaan taidokkaasti läpi leffan ja kun se vihdoin päästetään valloilleen, tarjoaa elokuva mitä vaikuttavimpia hetkiä. Mukana on traagisuutta, mikä oikeasti iskee sydämeen, sillä on uppoutunut niin syvälle elokuvan tapahtumiin. Lopputaistelu tarjoaa eeppisyyttä oikein koko rahan edestä ja vieläkin enemmän. Quaritchin pahuuden lisäksi leffa ei pyri lainkaan piilottelemaan sen selkeitä teemoja teollisuuden ja luonnon välisestä sodasta ja kritiikkiä ihmisten Maapalloa tuhoavaa toimintaa kohtaan. Vaikka tarinan kertomisesta löytyy vikoja, on elämys kuitenkin tarjottu niin vaikuttavasti, että tiettyjä vikoja pystyy antamaan anteeksi. Ja vaikka kerronta paikoitellen takelteleekin, on paketti niin koukuttava ja napakka, että pitkälti yli kahden tunnin kesto sujahtaa kuin siivillä. Tarinaltaan Avatar on lähinnä mainio pätkä, mutta elämyksenä se on aivan fantastinen.
James Cameron osoittaa taas kerran olevansa erinomainen ohjaaja, pitäessään valtavaa pakettia kasassa näin taidokkaasti. Hänen käsikirjoituksensa kuitenkin vaatisi vielä tiettyjä viilauksia, jotta tarinankerronta olisi samalla tasolla elokuvaan luodun maailman ja sen uskomattoman huikean visuaalisen puolen kanssa. Kaikenlaisissa palkintogaaloissa Avatar voitti lähes jokaisen efekteihin liittyneen palkinnon ja täysin ymmärrettävästi. Paria selvästi digitaalista ja muovisen näköistä olentoa lukuunottamatta filmi on visuaalisesti yksi kaikkien aikojen upeimmista. Enkä tarkoita vain erilaisia olioita ja liikkeentunnistus-tekniikalla toteutettuja Na'veja, vaan yleisesti ottaen koko Pandoraa. Kaikki lokaatiot ovat hämmästyttävästi luotuja. Taustat ovat täynnä pienenpieniä yksityiskohtia, joita bongaa joka katselukerralla yhä vain enemmän. Elokuva on myös todella kaunis ja välillä se osaa pysähtyä nauttimaan siitä kauneudesta. Digiefektien lisäksi tekijät käyttivät myös lavasteita ja miniatyyreja, ja yhdistelivät niitä niin mestarillisesti, ettei katsojana osaa aina sanoa, miten mikäkin asia on toteutettu. Avatar on myös taiturimaisesti kuvattu ja leikattu. Puvustustiimi on tehnyt oivaa työtä ihmisten asujen kanssa. Äänimaailma on erinomaisesti luotu kaikin puolin, vaikka itseäni häiritsee pienesti, että Na'vien ratsujen äänet kuulostavat täysin Jurassic Parkin (1993) velociraptoreilta. Musiikeista vastaa edesmennyt James Horner, joka on onnistunut säveltämään useita hienoja teemoja ja tuo oman lisäyksensä filmin tunnelmaan. Etenkin leffan traagisimmassa kohdassa Horner näyttää taitonsa musiikintekijänä.
Avatarista on olemassa kolme eri versiota: alkuperäinen teatteriversio, noin 10 minuuttia pidempi Special Edition ja siitä vielä lähes 10 minuuttia pidempi keräilijän versio. Mukana on sekä pidennettyjä että kokonaan uusia kohtauksia. Special Editionilla esimerkiksi ensimmäinen lento Pandoran yllä kestää kauemmin, kuten kestää myös Jaken ensimmäinen yö Na'vien joukossa. Jaken koulutus ja lopputaistelu kestävät myös pidempään. Keräilijän versio taas aloittaa elokuvan täysin eri tavalla. Siinä missä teatteriversio ja Special Edition alkavat suoraan siitä, kun Jaken alus saapuu Pandoralle, keräilijän versio näyttää Jaken elämää Maassa, syventäen hänen syitään lähteä pois. Suomessa on julkaistu kuusilevyinen Blu-ray- ja DVD-paketti, mikä sisältää kaikki kolme versiota elokuvasta. Itse olen nähnyt ne kaikki ja arvostelua varten katsoin Special Editionin, sillä halusin nähdä tietyt lisäykset, mutta halusin filmin kuitenkin alkavan samalla tavalla kuin teatteriversiossa.
Yhteenveto:Avatar on edelleen upea elämys, vaikka se sisältää tarinalliset ongelmansa. Kertojaääni on hieman kömpelö ja juoni on ryöstetty suoraan Pocahontaksesta, mutta eipä se lopulta hirveästi haittaa - lähinnä vain huvittaa. Kertomus nappaa mukaansa ja tapahtumista huomaa todella välittävänsä. Filmi on niin mukaansatempaava, että yli kahden tunnin (keräilijän versiossa lähes kolmen tunnin) kesto on nopeasti ohi. Tunnelma on erinomaisesti luotu ja filmi onkin lumoava, jännittävä, hauska, kaunis ja jopa koskettava. Etenkin jälkimmäiseen tunteeseen vaikuttavat vahvasti James Hornerin sävellykset. Pandoran maailma on esimerkillisesti rakennettu ja esitetty. Yksi filmin menestyksen salaisuuksista onkin tämä paikka ja kuinka rikas siitä on saatu. Katsoja haluaa lähteä seikkailemaan tällä kuulla ja tutkimaan sen salaisuuksia. Paria olentoa lukuunottamatta elokuva on visuaalisesti henkeäsalpaavan hieno ja se sisältää edelleen joitakin parhaimmista tietokonetehosteista ikinä. Näyttelijät tekevät pääasiassa mainiota työtä, etenkin Sigourney Weaver, Zoe Saldana ja Stephen Lang. Sam Worthington ei ole kummoinen näyttelijä, mutta tähän leffaan hän sopii. Elokuvan teema teollisuuden ja luonnon välisestä sodasta on todella vahva ja joidenkin mielestä se saattaa olla jopa liian alleviivattu. Toisaalta kun miettii, ettei Maapallo ole 10 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen yhtään sen paremmassa kunnossa, voisi teema olla vieläkin merkittävämmin mukana. James Cameron osaa kyllä hommansa ja hän pitää mammuttimaista Avataria taiturimaisesti kasassa. Elämyksenä ja seikkailuna tämä on huikea, mikä kannattaa kokea mahdollisimman isolta ruudulta, jotta sen visuaalinen upeus pääsee oikeuksiinsa. Mutta vaikka pidänkin Avatarista, täytyy minun todeta, ettei minulla ole lähes mitään kiinnostusta sen jatko-osia kohtaan. Toisen osan olisi pitänyt ilmestyä jo ja kun miettii, kuinka montaa Avatar-leffaa Cameron on tekemässä, ei voi olla miettimättä, että liika on jo liikaa. Palaammekin sitten Pandoralle selvittämään, mistä jatko-osat on tehty, kun (ja jos) ne joskus ilmestyvät...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Avatar, 2009, Twentieth Century Fox, Dune Entertainment, Ingenious Film Partners, Lightstorm Entertainment
Ohjaus: Ron Clements ja John Musker Pääosissa: Anika Noni Rose, Bruno Campos, Michael-Leon Wooley, Jim Cummings, Keith David, Jennifer Cody, Peter Bartlett, Jenifer Lewis, John Goodman, Oprah Winfrey, Ritchie Montgomery, Don Hall, Paul Briggs ja Terrence Howard Genre: animaatio, romantiikka, seikkailu Kesto: 1 tunti 37 minuuttia Ikäraja: 7
The Princess and the Frog, eli suomalaisittain Prinsessa ja sammakko on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 49. osa. Elokuva perustuu E. D. Bakerin lastenkirjaan "The Frog Princess" (2002), joka puolestaan pohjautuu Grimmin veljesten satuun "Sammakkoprinssi" ("Der Froschkönig oder der eiserne Heinrich"). Sekä Walt Disney -yhtiö, että sen omistuksessa oleva Pixar-yhtiö suunnittelivat samaan aikaan tekevänsä elokuvan sadun pohjalta ja yhtiöt päättivät yhdistää leffat yhdeksi animaatiofilmiksi. Vuoden 2004 Lehmäjengin (Home on the Range) jälkeen Disney ilmoitti, että se jäisi yhtiön viimeiseksi käsin piirretyksi elokuvaksi, mutta kun 2006 Disneyn johtoon nousivat Ed Catmull ja John Lasseter, he päättivät unohtaa tämän päätöksen ja tehdä lisää piirrettyjä. Kaksikko päätti palkata uutta leffaa varten useita animaattoreita, jotka olivat jättäneet työnsä 2004 ja jotka palasivat innoissaan takaisin hommiin. Lopulta Prinsessa ja sammakko sai maailmanensi-iltansa 25. marraskuuta 2009 - tasan 10 vuotta sitten! Suomeen leffa tosin saapui vasta alkuvuodesta 2010. Elokuva oli pidetty niin kriitikoiden kuin Disney-fanien keskuudessa, mutta sen tuotot eivät olleet kovin kummoiset. Leffa oli ehdolla useista palkinnoista (kuten mm. kolmesta Oscarista), muttei voittanut kuin muutaman ehdokkuuksistaan. Elokuva aiheutti myös hieman erikoista käyttäytymistä, sillä jotkut lapsikatsojista päättivät pussailla sammakoita ja saivat salmonellan. Itse en käynyt katsomassa Prinsessa ja sammakkoa, kun se ilmestyi teattereihin, vaan näin leffan vasta syksyllä 2014, kun vihdoin vuokrasin sen. Pidin elokuvasta ja ostin sen Blu-rayna hyllyyni, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt, kun leffa täyttää 10 vuotta, tiesin, että oli aika katsoa elokuva toistamiseen ja arvostella se samalla.
1920-luvulla New Orleansissa oman ravintolan avaamisesta haaveileva Tiana kohtaa eräänä iltana sammakon, joka väittää olevansa oikeasti kirottu prinssi ja että suudelmalla hän voisi muuttua takaisin ihmiseksi. Tiana suutelee sammakkoa, mutta muuttuukin itse sammakoksi!
Elokuvan nimi Prinsessa ja sammakko on siinä mielessä harhaanjohtava, ettei leffan päähenkilö Tiana (Anika Noni Rose) ole mikään prinsessa. Tämä itse asiassa aiheuttaakin pääkaksikon dilemman, sillä vain prinsessan suudelma muuttaa kirotun sammakkoprinssin takaisin ihmiseksi. Tavallisen ihmisen suudelma vain lisää kirousta ja Tiana on aivan tavallinen ihminen. Hän on tarjoilija kahdessa eri kuppilassa, yrittäen kerätä rahaa avatakseen oman ravintolansa. Tiana on päättäväinen ja sinnikäs nainen, joka pakottaa itsensä takaisin jaloilleen aina, kun este saa hänet kompastumaan maahan. Hahmo onkin kiinnostava ja pidettävä alusta lähtien, ja katsoja kannustaa häntä leffan läpi, jotta tämä saisi toteutettua haaveensa. Oman ravintolan avaaminen on itse asiassa jo tarpeeksi mielenkiintoinen juonikuvio itsessään ja aluksi saattaa tuntua siltä, ettei leffa edes tarvitsisi mitään sammakkohärdelliä ollakseen veikeä kertomus. Leffan nimen toinen osapuoli, eli sammakko kyllä löytyy ja se on tosiaan Maldonian prinssi Naveen (Bruno Campos). Toisin kuin Tiana, katsoja ei ole heti varma, mitä ajatella prinssi Naveenista. Prinssi on aikamoinen tuhlaajapoika, joka vähät välittää vastuustaan, vaan haluaa vain juhlia. Silti hahmo on myös pidettävä, tuodessaan iloa monien elämään ja heittäytyessään hauskanpitoon mukaan. Elokuvan aikana prinssiä syvennetään taidokkaasti ja hahmon todellinen luonne alkaa nousta esiin. Prinssi Naveen ja Tiana ovatkin erinomaiset päähenkilöt ja poikkeavat vahvasti perinteisistä Disneyn kuninkaallisiin liittyvistä hahmoista. Elokuvan nimi Prinsessa ja sammakko herättää katsojassa heti tietyt ennakko-odotukset ja on hauska, että leffa tarjoaakin jotain aivan muuta.
Tarinan pahis on prinssi Naveenin kironnut voodoo-tohtori Facilier (Keith David), joka on myös todella mainio tapaus. Hahmolle on onnistuttu saamaan veikeän kiero luonne ja läpi leffan on hauska seurata, kuinka hän hyödyntää voodoo-taikojaan. Itse pidän etenkin siitä, kuinka tohtori Facilierin varjo elää omaa elämäänsä kuten Peter Panin varjo. Tähänkin hahmoon tuodaan tiettyä lisäsyvyyttä elokuvan aikana, mikä tekee hänestä entistäkin kiinnostavamman. Muita hahmoja elokuvassa ovat Tianan pinnallinen ja itserakas ystävä Charlotte La Bouff (Jennifer Cody), hänen rikas isänsä Eli (John Goodman), Tianan lempeä äiti Eudora (Oprah Winfrey), prinssi Naveenin kömpelö avustaja Lawrence (Peter Bartlett) ja outo taikaeukko Mama Odie (Jenifer Lewis), sekä eläinhahmot Louis-alligaattori (Michael-Leon Wooley) ja Ray-tulikärpänen (Jim Cummings). Alligaattori Louis on mahtava tapaus, rakastaessaan jazzia ja unelmoidessaan sen soittamisesta isojen yleisöjen edessä. Ongelmana vain on, että kaikki juoksevat aina pakoon Louisin nähdessään. Ray taas on hieman höpsähtänyt heppu, jolla on kuitenkin pienestä koostaan huolimatta isompi sydän kuin leffan muilla hahmoilla. Mama Odie on myös hupsu hahmo ja tarjoaa muutamat hyvät naurut lyhyen ruutuaikansa aikana. Hupia tuo myös sammakoita metsästävä kolmikko Reggie (Ritchie Montgomery), Darnell (Don Hall) ja Kaksnäppi (Paul Briggs), jotka olisivat voineet esiintyä elokuvassa hieman kauemminkin.
Prinsessa ja sammakko ottaa klassisen sadun ja tuo siihen hauskan twistin. Vaikkei se olekaan Disneyn keksintö, että prinsessa muuttuukin sammakoksi, ei moni välttämättä ole lukenut Bakerin "The Frog Princessiä", jolloin idea tuntuu tuoreelta. Elokuvaan tuo raikkautta myös muutkin asiat. Mukana on vanhaa satumaisuutta, minkä Disney todella taitaa, mutta samalla leffasta löytyy modernimpaakin otetta. 1910-luvun New Orleans on mahtava tapahtumapaikka ja se luo hienosti oman henkensä mukaan filmiin. Elokuva nappaa heti mukaansa ja pitää hyvin otteessaan koko seikkailun ajan, tarjoten vähän väliä jotain uutta mukaan.
Huumoria elokuvasta löytyy kaikenikäisille ja mukana on niin veikeää fyysistä pöhköilyä kuin ovelaa sanailua. Hahmot kohtaavat välillä jonkinlaisia vaaroja, jotka tuovat mukaan hyvää jännitettä. Perheen pienimmille tohtori Facilierin voodootaiat ja -hirviöt saattavat olla hieman liiankin hurjia, mutta ala-asteikäisille niiden tuoma jännitys luultavasti vain lisää leffan kiehtovuutta. Romantiikkaa Prinsessa ja sammakosta löytyy tietysti, onhan kyseessä rakkaustarina. On kuitenkin hyvä, ettei Tianan ja prinssi Naveenin suhde ole mitään rakkautta ensisilmäyksellä, vaan hahmot eivät aluksi edes pidä toisistaan, Tianan syyttäessä Naveenia tilanteestaan. Koskettavuuttakin on mukana ja herkimmille katsojille parikin kohtausta nostavat kyyneleet pintaan. Kaiken kaikkiaan kyseessä on siis erittäin mainio lisäys Disneyn animaatioelokuvien sarjaan.
Monen muun Disney-leffan tavoin Prinsessa ja sammakkokin on tietty musikaali. Laulut poikkeavat kuitenkin tyyliltään muista Disneyn filmeistä, sillä säveltäjä Randy Newman on halunnut mukaan jazzia ja bluesia. Elokuva alkaa kappaleella "Down in New Orleans", joka antaa katsojalle hyvän käsityksen loppuleffan hengestä. "Almost There" on Tianan haaveilulaulu ravintolastaan, kun taas "Friends on the Other Side" toimii esittelynä tohtori Facilierin voodookyvyistä. "When We're Humanin" aikana alligaattori Louis kuvailee, mitä tekisi, jos olisi ihminen, mihin yhtyvät myös Tiana ja Naveen. "Gonna Take You There" on Rayn reipas rallatus, kun taas "Ma Belle Evangeline" on saman hahmon haikea laulu rakkaansa perään. Mama Odie taas pistää tanssijalalla koreaksi "Dig a Little Deeperin" aikana. Lopputekstien aikana kuultava Ne-Yon kappale "Never Knew I Needed" ei tyyliltään sovi elokuvaan lainkaan ja onkin aika kehno lopetuslaulu. Vaikka kappaleet ovat suurimmaksi osaksi mainioita ja sopivat hyvin mukaan, tulee lauluja yhdessä kohtaa vähän turhankin tiuhaan tahtiin. Lisäksi täytyy myös valitettavasti todeta, että "Friends on the Other Sideä" lukuunottamatta laulut eivät jää itselläni soimaan päässä millään tavalla.
Visuaalisesti Prinsessa ja sammakko on tietysti todella näyttävä teos. Piirrosjälki on upeaa ja kaunista, minkä lisäksi taustoihin käytetyt tietokone-efektit sulautuvat hyvin mukaan. Hahmoissa on selvää Disney-tyyliä ja filmi on yllättävänkin täynnä yksityiskohtia. Tohtori Facilierin voodootemppujen aikana animaattorit pääsevät tosissaan leikkimään erikoisilla visuaalisuuksilla. Elokuvan ohjauksesta vastaavat Ron Clements ja John Musker, jotka ovat aiemmin tehneet Disney-klassikot Mestarietsivä Basil Hiiri (The Great Mouse Detective - 1986), Pieni merenneito (The Little Mermaid - 1989), Aladdin(1992), Herkules (Hercules - 1997) ja Aarreplaneetta (Treasure Planet - 2002). Kaksikko on siis aikamoinen Disney-parivaljakko ja he ovat tehneet erittäin mainiota työtä myös tämän elokuvan parissa. Clements ja Musker ovat myös käsikirjoittaneet filmin yhdessä Rob Edwardsin kanssa ja kolmikko on keksinyt hauskoja ideoita ja käänteitä, joilla pitää katsoja kiinnostuneena alusta loppuun.
Ja kun kyseessä on Disney-animaatio, mukana on tietty "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, sarjoihin, jne. Elokuvan alkupäässä laajassa katukuvassa voi nähdä Aladdinin taikamaton eräällä parvekkeella ja lopun isossa juhlassa on Pienen merenneidon kuningas Tritonia esittävä patsas. Tianan ja prinssi Naveenin sammakkotappelun aikana he ohittavat kirjahyllyn, jossa on Pieni merenneito -kirja, sekä kirja Tähkäpäästä, viittauksena Disneyn seuraavaan elokuvaan Kaksin karkuteillä (Tangled - 2010). Lisäksi mukana on tietty numerosarja A113, mikä viittaa California Institute of the Arts -koulun animaatioluokkaan, missä monet Disneyn animaattorit ovat opiskelleet. A113 koristaa raitiovaunun keulaa. Elokuvassa myös keskustellaan tähdistä samaan henkeen kuin Leijonakuninkaassa (The Lion King - 1994).
Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on neljä poistettua kohtausta, taidegalleria, "What Do You See: Princess Portraits" -peli, sekä elokuvan teosta kertovat pätkät "Magic in the Bayou: The Making of a Princess", "Bringing Life to Animation" ja "The Return to Hand Drawn Animation", filmin hahmoista kertovat "Disney's Newest Princess", "The Princess and the Animator" ja "Conjuring the Villain", sekä musiikeista kertova pätkä "A Return to the Animated Musical". Yhteensä lisäkatsottavaa on noin tunniksi.
Yhteenveto:Prinsessa ja sammakko on veikeän erilainen versio klassikkosadusta ja samalla myös osoitus siitä, että Disneyn pitäisi aina välillä tehdä käsin piirrettyjä animaatioita. Kun piirrokseen on tuotu digiefektejä mukaan, vastaa visuaalinen tyyli hienosti elokuvan tyyliä yhdistellä klassikkosatua hieman modernimpaan otteeseen. New Orleans on kiehtova tapahtumapaikka ja jo se nappaa katsojan hyvin mukaansa. Tiana ja prinssi Naveen ovat kiinnostavat päähenkilöt ja heidän seikkailuunsa lähtee mielellään. Romantiikka on oivasti toteutettu, eikä se muutu ällöimeläksi koskaan. Tohtori Facilier on mainio pahis ja tarjoaa mukavaa jännitettä, kun taas eläinhahmot Louis ja Ray lisäävät hyvää huumoria. Jazzin ja bluesin lisäys musiikkeihin tekee jo itsessään elokuvasta erottuvan Disney-animaatioiden joukosta, mutta harmillisesti laulut eivät ole parhaasta päästä. Kyseessä on kuitenkin erittäin hyvä piirrosseikkailu, mistä koko perhe voi nauttia. Suosittelenkin Prinsessa ja sammakkoa perheen yhteiseen leffahetkeen, sekä kaikille niille, jotka toivovat, että yhtiöt vaihtaisivat tietokoneanimaatiot takaisin käsin piirrettyihin elokuviin. Vaikka itse pidänkin kovasti digianimaatiosta, toivoisin, että Disney älyäisi edes kerran kymmenessä vuodessa julkaista käsin piirretyn animaation. Harmi vain, ettei Prinsessa ja sammakko ollut toivottu hitti, joten saattaa kestää vielä pitkään, ennen kuin yhtiö uskaltaa koittaa onneaan jälleen...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Princess and the Frog, 2009, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios
