Näyttelijät: Wentworth Miller, Sarah Wayne Callies, Dominic Purcell, Amaury Nolasco, Lori Petty, Robert Knepper, Jodi Lyn O'Keefe, William Fichtner, Leon Russom, Chris Bruno, Aisha Hinds, Amy Aquino, Barbara Eve Harris ja Kim Coates
Genre: jännitys
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 16
Brad Turnerin ja Kevin Hooksin luoma jännärisarjaPako(Prison Break - 2005-2017) nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syyskuussa 2005. Toinen ja kolmas kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Tekijät kuitenkin kokivat, että aihe alkoi olla loppuun kaluttu, joten neljännen kauden suunniteltiin toimivan sarjan lopetuksena. Kauden lisäksi tekijät päättivät vielä tehdä epilogina toimivan elokuvan. Kuvaukset hoidettiin heti perään, kun neloskausi oli saatu purkkiin ja Pako: Lopullinen pako -niminen leffa julkaistiin suoraan DVD:llä toukokuussa 2009. Elokuva sai positiivista palautetta niin kriitikoilta kuin sarjan faneilta, minkä lisäksi sen myyntiluvut olivat hyvät. Itse ryhdyin katsomaan Pakoa vasta hiljattain, sarjan täytettyä viime syksynä 20 vuotta. Pidin valtavasti sarjan avauskaudesta, mutta heti sen jälkeen alkoi selvä alamäki ja mielestäni neljäs kausi oli jo kamala. Katsoinkin Pako: Lopullisen paon sen jälkeen erittäin skeptisenä.
Michael Scofield ja Lincoln Burrows saivat armahduksen ja Michael on aikeissa siirtyä elämässä eteenpäin ja menossa naimisiin Sara Tancredin kanssa. Häät kuitenkin keskeytyvät ikävästi, kun Sara pidätetään Michaelin äidin murhasta.
Pako-sarjan tutut, yhä elossa olevat hahmot tekevät paluun. Michael Scofield (Wentworth Miller) sai veljensä Lincoln Burrowsin (Dominic Purcell) ulos vankilasta ja yhdessä he saivat puhdistettua maineensa ja katalan Yhtiön nalkkiin. Nyt Michael on menossa naimisiin rakastamansa ex-lääkäri Sara Tancredin (Sarah Wayne Callies) kanssa, kun heidän järkytyksekseen Sara pidätetään kesken hääjuhlan Michaelin äidin Christinan (Kathleen Quinlan) murhasta. Michaelin ja Lincolnin pitää lyödä taas kerran viisaat päänsä yhteen, mikäli he haluavat saada Saran ulos vankilasta. Miller, Purcell ja Callies jatkavat kelvollista suorittamistaan, joskin heistäkin vaikuttaisi välillä huomaavan samaa "luulin, että tämä homma loppui jo" -ihmetystä kuin katsojasta. Callies pääsee paremmin esille kuin ennen, hänen ollessa tällä kertaa se, jonka pitää paeta vankilasta.
Elokuvassa nähdään myös Amaury Nolasco Michaelia ja Lincolnia yhä auttavana Sucrena, Robert Knepper täysin tarpeettomasti edelleen menossa mukana olevana T-Bagina, William Fichtner entisenä FBI-agentti Mahonena ja Jodi Lyn O'Keefe katalana Gretcheninä, jonka Sara kohtaa vankilassa, sekä uusina hahmoina Chris Bruno Saran pidättävänä agentti Wheatleyna ja Lori Petty vankeja johtavana "Isukkina". Petty tultaisiin myöhemmin näkemään toisessa tunnetussa vankilasarjassa, Orange Is the New Blackissa (2013-2019). Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa pääasiassa hyvin, joskin ei kukaan tarjoa mitään erityisen säväyttävää.
Erinomaisesti alkanut, mutta jyrkkään alamäkeen jatkokausilla lipsahtanut Pako menetti minut täysin surkealla neloskaudellaan. Aivan liian pitkäksi venytetty ja ylidramaattisuudessaan tahattoman koominen takaa-ajo yliampuvine käänteineen ja epäuskottavine pahiksineen sai toivomaan, että sarja oltaisiin osattu lopettaa paljon aiemmin, suuresta suosiosta huolimatta. Mutta eipä hommaa osattu lopettaa siihenkään, vaan tekijät halusivat palata vielä lopuksi juurilleen varsinaisen vankilapaon pariin ja lopputuloksena oli tämä täysin tarpeeton epilogielokuva Pako: Lopullinen pako.
Ei leffa ole yhtä huono kuin läpimätä neloskausi, mutta ei siitä juuri kehuttavaakaan löydy. Tässä kohtaa on jo naurettavaa, että samat hahmot ovat taas väsäämässä uutta vankilapakoa ja nyt homma pitäisi saada hoidettua vieläpä alle puolessatoista tunnissa. Saran vankila-aikaan ei ehdi päästä ollenkaan sisälle, eikä tutustumaan tämän naisvankilan monenkirjavaan joukkoon, sillä leffa on niin tiivis paketti. Koko juttu tuntuu vain todella juosten kustulta extra-rahastukselta. Tarinan lopputulos (joka periaatteessa paljastettiin jo neloskauden viime minuuteilla) yrittää olla murskaavan koskettava, mutta se sai minut lähinnä pyörittelemään silmiäni. Leffaa vaivaa sama melodramaattisuus ja epäuskottavuus kuin itse sarjan myöhempiä vaiheita, nyt kaikki vain hoidetaan kiireessä. Pako: Lopullinen pako on kehno finaali upeasti alkaneelle jännitysnäytelmälle... ei kun ainiin, eihän tämä tähänkään loppunut, sillä vuonna 2017 julkaistiin vielä viides kausi Resurrection, joka sai jopa sarjan vannoutuneimmilta, neloskautta ja tätä leffaakin puolustaneilta faneilta nuivan vastaanoton.
Elokuvan ovat ohjanneet Brad Turner ja Kevin Hooks, joiden työ ei ole kaksista. Tähän toki vaikuttaa Christian Trokeyn ja Kalinda Vazquezin kynäilemän tarinan pohjalta Nick Santoran, Seth Hoffmanin, Zack Estrinin ja Karyn Usherin laatima heikko käsikirjoitus, joka tuntuu usein kuin ykköskauden pikakelaustoisinnolta vailla mitään paloa. Teknisesti Pako: Lopullinen pako ajaa asiansa, vaikka Ramin Djawadin musiikit ovatkin taas koomisen ylidramaattiset. Elokuva on ihan menevästi kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeerauksetkin mainiot.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.11.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Prison Break: The Final Break, 2009, Adelstein-Parouse Productions, Rat Entertainment, Original Film, 20th Century Fox Television
Pääosissa: Kevin Costner, Jeanne Tripplehorn, Tina Majorino, Dennis Hopper, Michael Jeter, Gerard Murphy, Kim Coates, R. D. Call, Robert LaSardo, Zakes Mokae ja Jack Black
Genre: toiminta, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 56 minuuttia
Ikäraja: 12
Waterworld on Kevin Costnerin tähdittämä toimintaseikkailu. Elokuva syntyi vuonna 1986 käsikirjoittaja Peter Raderin ja tuottaja Brad Krevoyn ideasta luoda oma versionsa Mad Max -elokuvista (1979-). Rader työsti käsikirjoitusversioita usean vuoden ajan ja kaupitteli ideaansa eri yhtiöille. Lopulta vuonna 1992 Universal Pictures nappasi elokuvan itselleen. Robin Hood - varkaiden ruhtinaan (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991) tehnyt kaksikko, Kevin Costner ja ohjaaja Kevin Reynolds hyppäsivät elokuvaan mukaan ja kuvaukset käynnistyivät keväällä 1995. Kuvaukset olivat kuitenkin ongelmia täynnä. Vaikeat kuvausolosuhteet avomerellä aiheuttivat jatkuvia takaiskuja, kun lavasteet tuhoutuivat myrskyissä ja työryhmä joko tuli merisairaaksi tai meinasi hukkua. Tuotantokustannukset kasvoivat kaiken aikaa, etenkin kun Costner oli tyytymätön kuvattuun materiaaliin ja vaati, että leffa kirjoitettaisiin ja kuvattaisiin uudestaan. Kuvaukset venyivät lopulta puolen vuoden mittaiseksi operaatioksi ja elokuvasta muodostui kallein leffa mitä oli tehty. Lisäksi Costner ja Reynolds riitelivät vähän väliä, mikä johti lopulta siihen, että Reynolds hylkäsi elokuvan leikkauksen loppusuoralla, antaen Costnerin tehdä leffan loppuun. Lopulta elokuva saatiin kuin saatiinkin valmiiksi ja Waterworld sai maailmanensi-iltansa 28. heinäkuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Vaikka leffa tienasi jopa 260 miljoonaa dollaria, oli sen budjetti noussut niin suureksi, että elokuva oli ikävä taloudellinen floppi, jolle niin kriitikot kuin katsojatkaan eivät pahemmin lämmenneet. Elokuva sai parhaan äänityksen Oscar-ehdokkuuden ja parhaiden erikoistehosteiden BAFTA-ehdokkuuden, mutta myös huonoimman elokuvan, ohjauksen ja miespääosan Razzie-ehdokkuudet, sekä "voitti" huonoimman miessivuosan Razzie-palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Waterworldia, vaikka olen tiennyt siitä ja etenkin sen maineesta jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin selvittää, millainen on itse elokuva kohujen ja kuohujen keskellä ja samalla arvostella Waterworldin sen juhlavuoden kunniaksi.
Kaukana tulevaisuudessa napajäätiköt ovat sulaneet ja peittäneet Maapallon vedellä. Selviytyneet ihmiset seilaavat loputtomalla merellä, etsien tyttöä, jonka tatuoinnin kerrotaan olevan kartta, joka johtaa viimeiselle Kuivamaalle.
Waterworldin pääroolissa nähdään tosiaan Kevin Costner, jonka ura luiskahti alamäkeen elokuvan tekemien tappioiden myötä. Costner näyttelee nimettömäksi jäävää merenkävijää, joka seilaa ympäri merta, etsien ruokaa ja tapellen vaarallisia, merirosvomaisia "savuttajia" vastaan. Tämä mies piittaa ainoastaan omasta selviytymisestään maailmanlopun keskellä, mutta päättyy toki kuitenkin lopulta auttamaan hädässä olevia ihmisiä barbaarijoukkoa johtavalta tyrannilta - eli aivan kuten Max Rockatansky, Mad Max -leffojen päähenkilö. Costner hoitaa tonttinsa pääasiassa hyvin. Hänestä löytyy tietty karismaa tuiman sankarin osaan, mutta paikoitellen hänestä puuttuu oikea palo elokuvaa kohtaan. Kuvaukset eivät tosiaan olleet helpot, minkä lisäksi Costner kävi tuolloin läpi avioeroa, mikä on kaikki taatusti vaikuttanut hänen suoritukseensa.
Elokuvassa nähdään myös Dennis Hopper pahana Diakonina, joka johtaa savuttajien armeijaa ja Gerard Murphy tämän uskollisena palvelijana Nordina, Tina Majorino Enola-tyttönä, jonka selkää koristavan tatuoinnin uskotaan olevan kartta viimeiselle maapläntille, mitä planeetalta löytyy, Jeanne Tripplehorn Enolaa suojelevana Heleninä, sekä Michael Jeter keksijä Gregorina. Lisäksi Jack Black tekee yhden uransa ensimmäisistä rooleista Diakonin joukkoihin kuuluvana pilottina. Sivunäyttelijät ajavat passelisti asiansa, joskin koin Hopperin Razzie-palkinnon hölmöksi vedoksi. Hopper on tietty täysin elementissään eksentrisenä roistona, joka on leffan vekkulein hahmo kaikessa kataluudessaan.
Waterworld on täysin ymmärrettävästi saanut imagonsa "Mad Maxina merellä". Elokuva lainailee niin paljon George Millerin ideoimasta postapokalyptisestä saagasta ja ainoa selvä poikkeus on, että karujen aavikoiden sijaan elokuva tapahtuukin loputtomaksi muuttuneella merellä. Vaikka Mad Maxiin vertaamatta jättäminen onkin täysi mahdottomuus, on vetinen ympäristö lopulta tarpeeksi poikkeava, jotta Waterworld onnistuu edes jollain tavalla olla oma juttunsa. Käsikirjoittaja Peter Rader on miettinyt selvästi pitkään, kuinka tämä tulevaisuudenkuvaus toimii ja tähän maailmaan uppoutuukin ihan mukavasti. Heti kättelyssä on veikeä ratkaisu, että Universalin logossa nähtävän maapallon napajäätiköt sulavat ja lopulta vesi peittää mantereet kokonaan. Hyvin simppelillä tavalla katsojalle tehdään selväksi mistä on kyse ja tänä päivänä, kun ilmastonmuutoksesta puhutaan kaiken aikaa, elokuva tuntuu ajankohtaisemmalta kuin ilmestyessään 30 vuotta sitten.
Mutta siinä, missä Rader onnistuu märän tulevaisuudenkuvansa kanssa, hän (ja mukaan hypänneet kirjoittajat David Twohy ja Joss Whedon) kuitenkin kompuroi itse tarinassa. Sen lisäksi, että Waterworldin käsikirjoitus on täynnä tuttuja Mad Max -juttuja, ei se muutenkaan ole kovin omaperäinen juonensa kanssa, minkä takia jo ensimmäisen vartin kohdalla voi arvata, kuinka loppuleffa tulee menemään, eikä yllätyksiä tosiaankaan ollut luvassa. Tästä huolimatta elokuva pitää ihan menevästi kyydissään ja tarjoaa useita näyttäviä toimintakohtauksia.
Vaikka leffan voisi muuten laskea epäonnistumiseksi, helvetillisissä olosuhteissa toiminut työryhmä voi kyllä antaa itselleen aplodit siitä, kuinka vaikuttavia kohtauksia he saivatkaan aikaiseksi. Teknisiltä ansioiltaan Waterworld on nimittäin jopa aika upea. Se on taitavasti kuvattu, valaistu ja puvustettu. Lavastustiimi on tehnyt ällistyttävää duunia kelluvien jättilavasteiden kanssa. Erityisesti suuri atolli, missä esimerkiksi Enola, Helen ja Gregor asuvat, on huikea ilmestys. Erikoistehosteet ovat myös vakuuttavat ja käytännön efekteillä toteutetut taistelut todellisine räjähdyksineen saavat elokuvan näyttämään paremmalta kuin monet tämän päivän tehostespektaakkelit tietokoneluomustensa kanssa. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu James Newton Howardin seikkailullisia ja mahtipontisia musiikkeja myöten.
Kevin Reynoldsin jätettyä Waterworldin Costnerin harteille, kyllästyttyään totaalisesti tämän käytökseen, Costnerin käsissä teattereissa julkaistu elokuva oli tiivis, vähän päälle parituntinen toimintaseikkailu. Vasta vuosia myöhemmin Reynoldsin hitaampi visio julkaistiin lähes kolmetuntisena ohjaajan versiona. Tämä versio sisältää useita pidennettyjä kohtauksia ja joitakin kokonaan uusia kohtauksia, joissa muun muassa tutustuaan vielä enemmän atollilaisten elämään. Moni aikoinaan teatteriversion lytännyt katsoja tykästyi Waterworldiin nähtyään tämän pidemmän leikkausversion.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.9.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Waterworld, 1995, Universal Pictures, Gordon Company, Davis Entertainment, Licht/Mueller Film Corporation
Pääosissa: Ewan McGregor, Scarlett Johansson, Sean Bean, Djimon Hounsou, Steve Buscemi, Ethan Phillips, Brian Stepanek, Michael Clarke Duncan, Kim Coates ja Glenn Morshower
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia
Ikäraja: 16
The Island on Michael Bayn ohjaama scifitoimintaelokuva. Elokuva lähti liikkeelle Caspian Tredwell-Owenin ideasta, jonka pohjalta hän kynäili käsikirjoituksen ja ryhtyi kaupittelemaan sitä studioille. DreamWorks Pictures nappasi projektin itselleen ja palkkasi Alex Kurtzmanin ja Roberto Orcin viilaamaan tekstiä. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2004 ja lopulta The Island sai maailmanensi-iltansa 11. heinäkuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen epäonnistuminen, josta kriitikot eivät pahemmin piitanneet. Itse kuitenkin pidin leffasta paljon, kun näin sen ensi kertaa jo lapsena, muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen. Olen katsonut elokuvan pariinkin otteeseen uudestaan, mutta viime katselusta on vierähtänyt jo ainakin vuosikymmen. Kun huomasin The Islandin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.
Vuonna 2019 suuri osa ihmiskunnasta on kuollut hirvittävän taudin takia. Eloonjääneet asuvat maanalaisessa laitoksessa ja haaveilevat pääsystä Saarelle, ainoaan paikkaan missä tartuntaa ei ole. Kaksi eloonjäänyttä saavat kuitenkin selville kaamean huijauksen ja päättävät paeta laitoksesta.
The Islandin päärooleissa nähdään Ewan McGregor ja Scarlett Johansson, jotka esittävät Lincoln Six Echoa ja Jordan Two Deltaa, kahta tartunnalta selviytynyttä, jotka elävät muiden eloonjääneiden kanssa laitoksessa ja haaveilevat pääsystä Saarelle. Mutta kun Lincolnille ja Jordanille selviää kauhistuttava totuus laitoksesta, he päättävät paeta. McGregor ja Johansson istuvat oivallisesti rooleihinsa ja heidän väliltä löytyy mainiota kemiaa. McGregor tulkitsee erittäin hyvin hahmonsa muuttuvia tunteita, kun totuudet hiljalleen paljastuvat Lincoln Six Echolle. Johansson jää roolissaan selvästi McGregorin varjoon ja vaikka näyttelijältä löytyy hyvät hetkensä, on Johansson ajoittain hieman puinen osassaan.
Elokuvassa nähdään myös Sean Bean eloonjääneiden terapeuttina, tohtori Merrickinä, Djimon Hounsou karkuteille lähteneitä Lincolnia ja Jordania jahtaavana Laurentina, Ethan Phillips, Brian Stepanek ja Michael Clarke Duncan muina selviytyjinä Jones Three Echona, Gandu Three Echona ja Starkweather Two Deltana, sekä Steve Buscemi Lincolnin teknikkokaverina Macina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat oivallisesti osistaan. Bean on nappivalinta lempeäksi, mutta selvästi jotain salailevaksi tohtoriksi ja Hounsousta löytyy karismaa palkkasoturiksi, joka on kaiken aikaa pääkaksikon kintereillä.
Ennen kuin pistin The Islandin pitkästä aikaa pyörimään, jännitin, että mitä jos en enää pitäisikään elokuvasta? Ja mitä vielä. Kyseessähän on oikein mainio toimintaseikkailu, joka sisältää erittäin hyvän konseptin, sekä ehdottomasti yksi Michael Bayn paremmista teoksista. Elokuvan tulevaisuudenkuva (joka tosin on nyt vuonna 2025 meille jo menneisyyttä) on mielenkiintoinen ja laitos, jossa eloonjääneet asuvat, unelmoiden pääsystä paratiisimaiselle Saarelle, on kiehtova paikka. Kun Lincoln Six Echo eräänä päivänä harhailee väärään paikkaan ja saa selville jotain, mitä eloonjääneiden ei kuuluisi saada tietää, alkaa todella mukaansatempaava ajojahti, josta ei vauhdikasta toimintaa ja jännittäviä tilanteita puutu. Katsojan on parasta tietää elokuvasta mahdollisimman vähän ennakkoon, sillä sen paljastukset ja käänteet ovat oivallista seurattavaa.
Elokuva alustaa kertomustaan ja hahmojaan onnistuneesti, päästen silti nopeasti itse asiaan. Kahden tunnin ja vartin kesto kulkee pääasiassa nopeasti ja vasta loppupäässä hurjat takaa-ajot ja isommaksi paisuva toiminta alkaa aiheuttamaan pientä ähkyä. Moniin muihin Bay-rainoihin verrattuna The Island pysyy kuitenkin suhteellisen maltillisena, sekä passelin tiukkana. Siinä on myös tavallista enemmän pohdiskeltavaa katsojalle ja vaikka sen tietyt moraaliset dilemmat eivät olisikaan täysin uniikkeja tai mitään tajunnanräjäyttävää pureskeltavaa, on se tässäkin syvällisempää ja kiinnostavampaa kamaa kuin likimain kaikki muut ohjaajan teoksista.
Vaikka Caspian Tredwell-Owenin ideasta lähtenyt Alex Kurtzmanin ja Roberto Orcin työstämä käsikirjoitus onkin parempi kuin suuressa osassa Michael Bayn tuotantoa, ohjauksesta paistaa läpi, kuka puikoissa pyörii. The Islandista löytyy kaikki Bay-maneerit, oli kyse sitten värimäärittelyn voimakkaasta saturaatiosta, alhaalta kuvatuista dramaattisista hidastuksista, suurista räjähdyksistä tai tuotesijoittelusta (ainakin Xbox ja Ben & Jerry's ovat olleet sponsoroimassa leffaa). Bay kuitenkin osaa parhaimmillaan tehdä koukuttavaa toimintaviihdettä, sen hän osoittaa usean kerran. The Island on kameratyöskentelyltään ailahtelevaa ja välillä toivoisi, ettei kuvaus äityisi niin sähäkäksi, mitä ei auta nopeatempoinen leikkaus, jossa kuvat saavat kestää ehkä sekunnin ajan. Lavasteet ovat komeat, puvustus oivallista ja erikoistehosteet ovat kestäneet paremmin aikaa kuin jotkut viime vuosien toimintaspektaakkeleista. Äänimaailma rymistelee oivallisesti ja Steve Jablonsky kasvattelee tunnelmaa hyvin musiikeillaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Island, 2005, Warner Bros., Dreamworks Pictures, Parkes/MacDonald Image Nation, Amblin Entertainment, K/O Paper Products
Pääosissa: Radha Mitchell, Sean Bean, Laurie Holden, Jodelle Ferland, Alice Krige, Deborah Kara Unger, Kim Coates, Tanya Allen ja Roberto Campanella
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 16
Silent Hill perustuu Konamin samannimiseen videopelisarjaan, joka käynnistyi vuonna 1999. Kuvatessaan Susien klaani -elokuvaa (Le Pacte des loups - 2001), ohjaaja Christopher Gans kertoi tuottaja Samuel Hadidalle alkuperäisestä Silent Hill -pelistä ja kaksikko oli sitä mieltä, että peli kääntyisi hyvin elokuvan muotoon. Gans lähetti useita kirjeitä Konamille, joissa hän kyseli filmatisointioikeuksien perään, mutta kun niistä ei kuulunut mitään, hän kuvasi yli puolituntisen videon, jossa hän selitti, kuinka paljon hän rakastaa peliä ja lähetti sen Konamille. Yhtiö koki, että Gans oli ensimmäinen oikeuksien kyselijä, joka ymmärsi peliä ja suostuikin ohjaajan pyyntöön. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2005 ja lopulta Silent Hill sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin, huhtikuussa 2006. Elokuva oli taloudellinen menestys, joka kuitenkin sai nuivaa palautetta kriitikoilta. Itse en ole koskaan pelannut Silent Hill -pelejä, mutta näin elokuvan muutamaa vuotta sitten ja pidin sitä oikein kelvollisena. Nyt kun pelien pohjalta on tekeillä uusi elokuva, Return to Silent Hill (2025), päätin odotellessa katsoa edelliset adaptaatiot ja samalla arvostella ne.
Rose Da Silva on tyttärensä Sharonin kanssa matkalla kohti Silent Hillin kaupunkia, kun he joutuvat auto-onnettomuuteen. Rose herää tuhkan peittämästä Silent Hillistä, mutta Sharonia ei näy missään. Kun Rose etsii tytärtään, hän joutuu kohtaamaan kaupungin yllä leijailevan painajaisen.
Radha Mitchell näyttelee Rose Da Silvaa, joka ajautuu todelliseen selviytymistaisteluun, kun hän matkaa Silent Hillin kaupunkiin adotiotyttärensä Sharonin (Jodelle Ferland) kanssa, tytön jatkuvasti puhuessa tästä paikasta unissaan. Mitchell suoriutuu roolistaan oivallisesti, näytellen vakuuttavasti äitiä, joka ei aio luovuttaa, ennen kuin löytää kadonneen tyttärensä - vaikka tämä tarkoittaisi, että hänen täytyy taistella läpi kaupungin uumenista pimeän tullen heräävistä hirvittävistä olennoista. Ferland on passeli valinta myös, tytön päästessä esittämään useanlaisia hahmoja, jotka ryhtyvät piinaamaan tytärtään etsivää Rosea.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Sean Bean Rosen miehenä Christopherina, joka lähtee etsimään vaimoaan ja tytärtään näiden kadottua, Laurie Holden moottoripyöräpoliisi Bennettinä, joka ajautuu myös Silent Hilliin, Kim Coates etsivä Guccina, joka auttaa Christopheria etsinnöissä, sekä Alice Krige Silent Hillissä asuvien johtajana Christabellana. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan, etenkin Krige, jonka kulttijohtajahahmo on ajoittain jopa karmivampi kuin elokuvan varsinaiset monsterit. Bean jää aika alikäytetyksi aviomieshahmona ja ajoittain hahmo voi jopa tuntua tarpeettomalta. Hahmolle luotiinkin sivujuonikuvio hieman väkinäisesti, kun studiopomot kummastelivat alkuperäistä käsikirjoitusta, joka keskittyi täysin naishahmoihin. Christopherin juonikuvio tuo vastauksia tiettyihin aspekteihin mysteeristä ja sillä on oma paikkansa leffassa, mutta eipä tätä puolta jäisi juuri kaipaamaan, jos se olisi leikattu pois.
Silent Hill -videopelien fanit ovat pääasiassa pitäneet tästä elokuvasovituksesta sen ilmestymisestä lähtien, mutta muu yleisö otti leffan vastaan aika ailahtelevasti - osa sen takia, että pelaamatta peliä, voi katsojalle tuottaa vaikeuksia päästä perille tarinasta ja itse Silent Hillin taustasta ja toiminnasta. Itsekin pidin elokuvaa hieman sekavana ensimmäisellä katselulla, mutta nyt uudelleen katsottuna koin huomattavasti helpommaksi päästä jyvälle kaikesta ja pidinkin Silent Hillistä nyt enemmän. Vaikka en olekaan pelejä pelannut, uskaltaisin silti väittää, että kyseessä on itse asiassa yksi parhaista videopelielokuvista ikinä. Ei sillä, että kilpailu olisi erityisen kovaa, etenkään vuonna 2006, kun Silent Hill sai ensi-iltansa. Samoihin aikoihin ilmestyi sellaisia, öh, elokuvahistorian merkkiteoksia kuin Lara Croft: Tomb Raider (2001), Resident Evil (2002) ja Doom (2005).
Elokuva rakentaa mysteeriään yllättävänkin onnistuneesti, lumoten katsojan hiljalleen pauloihinsa. Palasia aukeaa vähitellen ja paljastukset lisäävät kiehtovuutta. Kun päästään valkoisen tuhkan peittämään Silent Hilliin, leffa lähtee tosissaan liikkeelle. Karmiva aavemainen ilmapiiri puskee ruudusta läpi ja ympäröi katsojan. Kun varoitussireeni alkaa ulvoa ja pimeys laskeutuu, elokuva muuttuu todella jännittäväksi, eikä koskaan voi tiedä, mitä hyytäviä mölliäisiä seuraavaksi hyökkää kimppuun. Kauhuosasto rakentuu mainiosti tunnelman, pääasiassa hyvin luotujen mörköjen, kuvottavan body horrorin ja lopulta synkkien teemojen ympärille. Laiskat ja kovaääniset böö-pelottelut lähes loistavat poissaolollaan. Kauhun keskellä elokuvan aavemaisuudessa on jotain surullista ja samalla myös jotain todella oudon nättiä.
Ranskalaisen Christophe Gansin ohjauksesta näkyy aito palo projektia kohtaan ja rakkaus Silent Hill -peleihin. Hän rakentaa tunnelmaa oivallisesti ja saa näyttelijät irrottelemaan hyvin. Elokuva on myös mainiosti kuvattu ja hyvin valaistu niin, että pimeistäkin kohtauksista saa selvää. Lavasteilla ja tietokonetehosteilla luotu valkoisen tuhkan peittämä Silent Hillin kaupunki saa taatusti pelisarjan fanit innostumaan. Puvustus on oivallista ja ikoninen pyramidipää-jättimörkö on kuin hypännyt peleistä elokuvaan. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu Jeff Dannan ja Akira Yamaokan säveltämiä musiikkeja myöten. Elokuvan pieneksi kompastuskiveksi kuitenkin muodostuvat parhaat päivänsä ajat sitten nähneet digiefektit. Osa hirviöistä näyttää lähinnä koomisilta pikseliukoilta, eikä Silent Hillin muuttuminen päiväsajasta pimeyden tyyssijaksi näytä enää nykypäivänä kovinkaan vaikuttavalta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.7.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Silent Hill, 2006, TriStar Pictures, Silent Hill DCP Inc., Davis-Films, Konami, Eggplant Picture & Sound, Focus Features, Syon Media
Ohjaus: Paul W. S. Anderson Pääosissa: Milla Jovovich, Ali Larter, Shawn Roberts, Wentworth Miller, Boris Kodjoe, Kim Coates, Sergio Peris-Mencheta, Kacey Clarke, Norman Yeung ja Sienna Guillory Genre: kauhu, toiminta Kesto: 1 tunti 36 minuuttia Ikäraja: 16
Capcomin luomaan Resident Evil -videopelisarjaan (1996-) perustuva elokuva Resident Evil (2002) oli menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Resident Evil: Apocalypse (2004) ja Resident Evil: Tuho (Resident Evil: Extinction - 2007) olivat vielä isompia hittejä, joten jatko oli taas varmaa. Neljäs elokuva päätettiin kuvata 3D-tekniikalla ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2009. Resident Evil: Afterlife ilmestyi syyskuussa 2010 ja se oli todella suuri menestys, tahkoten lippuluukuilla enemmän rahaa kuin kaksi edellistä elokuvaa yhteensä. Edellisten osien tapaan kriitikot haukkuivat tämänkin leffan lyttyyn. Itse en ole koskaan pelannut Resident Evil -pelejä, mutta katsoin neljä ensimmäistä elokuvaa saman illan aikana pian sen jälkeen, kun Resident Evil: Afterlife oli julkaistu DVD:llä. Silloin pidin näkemästäni, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana näkemykseni on alkanut muuttua. Kun huomasin ensimmäisen Resident Evil -filmatisoinnin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa ja arvostella sarjan kaikki osat läpi. Viikko Resident Evil: Tuhon jälkeen katsoin Resident Evil: Afterlifen.
Alice ja hänen klooninsa hyökkäävät Tokiossa sijaitsevaan Umbrella-yhtiön päämajaan, minkä lisäksi Alicen tavoitteena on myös löytää mystinen Arcadia, jota pidetään turvapaikkana T-viruksen aiheuttaman zombimaailmanlopun selviytyjille.
Milla Jovovich nähdään jälleen kerran Alicena... vai pitäisikö sanoa Aliceina. Resident Evil: Tuhon lopussa Alice sai itselleen käyttöönsä kokonaisen armeijan Alice-klooneja, joita tämä nyt hyödyntää taistelussaan Umbrellaa vastaan. Jovovich pääsee siis olemaan useampana ruudulla ja kloonausefekti on vakuuttavasti toteutettu filmissä. Draamakohtauksissa Jovovich ei vieläkään vakuuta, mutta toiminnassa hän parantaa suoritustaan edellisiin osiin nähden. Hän onnistuu jopa paikoitellen olemaan aika päheä Alicena.
Elokuvassa nähdään myös Shawn Roberts ilkikurisena (ja hieman koomisena) Umbrella-yhtiön johtajana Albert Weskerinä, Ali Larter edellisestä leffasta tuttuna Claire Redfieldinä, sekä Wentworth Miller, Boris Kodjoe, Kim Coates, Sergio Pehis-Mencheta, Kacey Clarke ja Norman Yeung uutena selviytyjien ryhmänä, jotka Alice kohtaa seikkailunsa varrella ja jotka ovat majoittuneet vankilaan. Näyttelijät eivät tässäkään leffassa ole kummoisia ja Robertsin lisäksi Pako-sarjasta (Prison Break - 2005-2017) tunnettu Miller on aikamoinen puupökkelö hieman ironisessa osassaan.
Resident Evil: Afterlife lähtee liikkeelle siitä, mihin Resident Evil: Tuho päättyi. Alice ja tämän kloonit hyökkäävät Umbrella-yhtiön tukikohtaan ja... Hyvät hyssykät, että elokuva muuttuukin häikäilemättömäksi The Matrixin (1999) kopioksi! Alicen nahka-asu ja asearsenaali, vastustajien puvut, pilareilla varustettu aulalokaatio, seinällä juokseminen, hidastuskuvat ja väreilevinä ilmassa lentävät luodit herättävät niin voimakkaita mielleyhtymiä Wachowskien moderniin scifitoimintaklassikkoon, että ohjaaja Paul W. S. Andersonin on turha väittää, etteikö hän tietoisesti kopioinut kyseistä filmiä. Asiaa ei yhtään auta Weskerin jäykkä olemus ja aurinkolasityyli sisätiloissakin, mistä tulee heti mieleen The Matrixin agenttihahmot. Kopioinnin hävyttömyys on jo sitä tasoa, että se teki elokuvan avauskohtauksesta entistä viihdyttävämmän, sillä Anderson ei edes yritä peitellä selviä vaikutteita. Ymmärrän kuitenkin erittäin hyvin, jos joku kokee kopioimisen todella tympäännyttäväksi ja lopettaa katselun jo avauskohtauksen aikana.
The Matrixilta varastavan alun ja todella pöljän lopputaistelun välissä on kuitenkin jopa yllättävän oiva tunti, joka pitää sujuvasti mukanaan ja tarjoaa jopa pientä jännitettä. Vankila on mainio tapahtumapaikka ja vankilan porttien ulkopuolelle kerääntynyt elävien kuolleiden lauma on vaikuttava näky kaikessa karmivuudessaan. On kiinnostavaa seurata, kuinka hahmot yrittävät keksiä pakokeinoa vankilasta, kun portteja saapuu kolkuttelemaan aikamoinen jättiläiszombi. Taistelu tätä mörökölliä vastaan on iskevä ja toimisi paremmin loppuskabailuna kuin varsinainen mäiske viimeisen vartin aikana. Jos alku olisi huomattavasti originaalimpi toteutukseltaan ja lopputaistelu ei hyppäisi hölmöyden syvimpään päätyyn, kyseessä olisi luultavasti Resident Evil -sarjan paras teos. Jo tällaisenaan kyseessä on ihan viihdyttävää kauhutoimintahömppää kaikessa keskinkertaisuudessaankin.
Paul W. S. Anderson ei ohjaajana ole kovin kummoinen, mutta on toisaalta hyvä, että hän palasi leffasarjan pariin, sillä hän tekee parempaa työtä kuin Resident Evil: Apocalypsen ja Resident Evil: Tuhon ohjaajat Alexander Witt ja Russell Mulcahy. Andersonin ohjauksessa on enemmän tyyliä... vaikkakin se tyyli muodostuu lähinnä muiden, huomattavasti lahjakkaampien elokuvantekijöiden tyylien kopioimisesta. Joka tapauksessa visuaalisesti Resident Evil: Afterlife on edeltäjiään huomattavasti laadukkaampi teos. Vaikka pitkien hidastusten käyttö huvittaa, ovat ne parempi vaihtoehto kuin sellainen silppuleikkaaminen, mitä edellisten osien toimintakohtauksissa nähtiin. Kuvat ovat tarkemmin suunniteltuja sommittelusta liikeratoihin. Lavasteet, asut ja zombimaskeeraukset ovat hienot, mutta erikoistehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Visuaalisen ilmeen yliampuvuutta korostaa 3D-kikkailu, mikä näin kaksiulotteisesti katsottuna on lähinnä koomista, kun katsojaa kohti lentää jatkuvasti ties mitä. Äänimaailma on visuaalisen ilmeen tavoin mahtipontinen. Sen lisäksi, että kyseessä on sarjan onnistunein teos kuviltaan, myös Tomandandyn työ musiikkien puolella on sarjan parasta.
Yhteenveto: Resident Evil: Afterlife on paria aiempaa osaa parempi elokuva, mutta silti aika keskinkertainen zombiraina. Leffan alun toimintakohtaus on niin selvää Matrix-plagiointia, että oikein naurattaa. Silti meno on ihan menevän tyylikästä ja koomisen ylidramaattiset hidastuskuvatkin ovat parempi vaihtoehto heiluvaan käsivarakuvaan ja silppuleikkaukseen verrattuna. Lopun toimintakohtaus muuttuu taas täysin älyvapaaksi sekoiluksi. Alun ja lopun välissä oleva osio vankilassa on kuitenkin yllättävän oivallinen ja taistelu jättizombia vastaan on tähän asti kenties leffasarjan parasta mättöä. Näyttelijät eivät pahemmin vakuuta rooleissaan, eikä Paul W. S. Andersonin ohjaus ole kummoista. Teknisiltä ansioiltaan leffa on aiempia laadukkaampi ja Tomandandyn musiikit jytisevät mainiosti. Resident Evil: Afterlife edustaa elokuvasarjansa kärkipäätä ensimmäisen osan kanssa, mutta eipä tässä silti voi keskinkertaista tekelettä paremmasta filmistä puhua.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Resident Evil: Afterlife, 2010, Screen Gems, Constantin Film, Davis-Films, Impact Pictures, Ontario Media Development Corporation, DMG Entertainment
Ohjaus: Roger Christian Pääosissa: Barry Pepper, John Travolta, Forest Whitaker, Kim Coates, Sabine Karsenti, Michael MacRae, Shaun Austin-Olsen ja Christian Tessier Genre: scifi, toiminta Kesto: 1 tunti 58 minuuttia Ikäraja: 16
Battlefield Earth, eli suomalaisittain Taistelukenttä Maa pohjautuu skientologian perustajan, L. Ron Hubbardin kirjaan Battlefield Earth: A Saga of the Year 3000 vuodelta 1982. Heti kirjansa kirjoittamisen jälkeen Hubbard alkoi työstämään sitä käsikirjoituksen muotoon ja alkoi kaupittelemaan sitä Hollywoodille. Kirjan elokuvaoikeudet osti Salem Productions of Los Angeles -yhtiö ja alkoi suunnittelu kahdesta filmistä. Projekti ei kuitenkaan lähtenyt käyntiin ja Hubbard menehtyi vuonna 1986. Varasuunnitelmana Hubbard oli lähettänyt kopion kirjasta skientologiaan kuuluvalle näyttelijälle, John Travoltalle, joka alkoi työstämään leffaa, noustuaan takaisin suosioon Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta -leffan (Pulp Fiction - 1994) myötä. Monet studiot eivät kuitenkaan suostuneet tekemään filmiä, sillä he eivät halunneet hypätä skientologiaan mukaan. Vuonna 1998 leffan suostui kuitenkin tekemään yhtiö nimeltä Franchise Pictures, joka päätti erikoistua filmeihin, mitkä isot studiot olivat torjuneet. Lopulta kuvaukset saatiin aloitettua kesällä 1999 ja Taistelukenttä Maa sai maailmanensi-iltansa 10. toukokuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin valtava floppi ja se tuotti vain alle puolet leffan budjetista. Lisäksi se sai murska-arvostelut ja se oli ehdolla kahdeksasta Razzie-palkinnosta, joista se voitti seitsemän (huonoin elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa ja parivaljakko). Lisäksi leffa on myöhemmin voittanut Razzie-palkinnon vuosikymmenen surkeimpana leffana ja nykypäivänä Taistelukenttä Maa tunnetaankin yhdenä kaikkien aikojen huonoimpana elokuvana. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt tätä leffaa, mutta olin kyllä kuullut tästä paljon. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen.
Vuonna 3000 Maapallon ovat valloittaneet kultaa himoitsevat psyklo-avaruusolennot ja henkiin jääneet ihmiset ovat piiloutuneet metsiin ja luoliin. Nuori Jonnie-ihminen päättää kuitenkin uhmata heimonsa sääntöjä ja lähtee tutkimaan maailmaa, joutuen heti psyklojen jahdattavaksi.
Taistelukenttä Maan päähenkilö on Barry Pepperin näyttelemä Jonnie Goodboy. Ihan oikeasti. Jonnie Goodboy. Lähes luolamiehen tasolla oleva ihminen nimeltä Jonnie Goodboy. Vuonna 3000. Nimestään huolimatta Jonnie on aikamoinen paha poika, sillä hän uhmaa ihmisheimonsa sääntöjä ja lähtee heimon luolasta tutkimaan maailmaa, jotta tämä "huima seikkailu" voisi alkaa. Sääntöjen uhmaaminen onkin Jonnien tavaramerkki, sillä hän pistää jatkuvasti vastaan kaikelle. Samalla hän yrittää nousta suureksi sankariksi ja pelastaa ihmiskunnan rippeet kauheilta psykloilta, mutta loppujen lopuksi hän on vain ärsyttävä älämölöttäjä. Pepper on aivan kammottavan surkea roolissaan ja tekee Jonnien matkasta jo yksinään vaikeaa seurattavaa. Pepper ylinäyttelee minkä kerkeää ja hän saa katsojan nopeasti inhoamaan hahmoaan.
Alunperin Jonnien roolissa oli tarkoitus esiintyä leffan todellinen päätähti John Travolta, mutta siinä vaiheessa kun leffaa päästiin vihdoin tekemään, hän koki olevansa liian vanha rooliin ja teki itsestään tarinan pahiksen, psyklo-turvallisuuspäällikkö Terlin. Leffasta huokuukin, kuinka Travoltalla on ollut näppinsä kaikessa pelissä, sillä kun Terl esitellään parinkymmenen minuutin jälkeen, Travolta pitää huolen, että hän on vähintään yhtä paljon esillä kuin Pepper, ellei jopa enemmän. Ja jos Pepper on roolissaan surkea, niin yhtä lailla on Travoltakin. Molemmat ylinäyttelevät, mutta siinä, missä Pepper muuttuu naurettavan puolelle liiallisessa vihaisuudessaan, Travolta oikein kunnolla heittäytyy roolinsa vietäväksi ja tekee kaikista eleistään liian mahtipontisia. Etenkin kun Terlin täytyy nauraa, Travolta vääntää nupit kaakkoon ja höröttää sellaista tekonaurua, ettei vastaavaa ole välttämättä koskaan kuultu elokuvissa. Terl ei ole erityisen uhkaava roisto, vaan hän on enemmänkin aikamoinen mulkvisti. Tähän kuitenkin annetaan ihan looginen selitys, jotta hahmo saisi katsojan sympatiat puolelleen, mutta jälleen roolisuoritus tekee hahmon pelkästä näkemisestä vaikean prosessin. Lisäksi Terl on lähinnä totaalinen idiootti, jonka ilkikuriset suunnitelmat pistävät kyseenalaistamaan hänen älykkyytensä. Elokuvassa nähdään myös mm. Kim Coates, Sabine Karsenti ja Christian Tessler ihmisinä, jotka Jonnie Goodboy matkallaan kohtaa, Michael MacRae psyklo-ylhäisyys Zetenä, Shaun Austin-Olsen planeettajohtaja Numphina, sekä poloinen Forest Whitaker Terlin tyhmänä avustajana Kerinä. Voi Whitaker, minkä ihmeen takia suostuit tähän leffaan? Olet tällaisen yläpuolella! Paitsi että valitettavasti tässä leffassa sinäkin olet aika kehno... Kaikki leffan näyttelijät ovat huonoja rooleissaan ja jokaista on näköjään ohjattu vetämään homma yli, sillä kukaan ei hoida rooliaan maltillisesti.
Ei ole mikään ihme, että Taistelukenttä Maata pidetään yhtenä kaikkien aikojen surkeimpana teoksena - tämä todella on yksi huonoimmista leffoista, minkä olen koskaan nähnyt! En edes tiedä, mistä lähtisin purkamaan tämän roskan huonoutta, sillä kaikki tässä on aivan hirveää! Tai no, musiikit jumputtavat paikoitellen ihan toimivasti taustalla, mutta muuten tässä leffassa on kaikki pielessä. Aloitetaan vaikkapa siitä, mistä melkein kaikki leffatkin alkavat: käsikirjoituksesta. Se on paska. J. D. Shapiron ja Corey Mandellin työstämä teksti on aivan kammottavan huono monellakin tapaa. Kaksikon kirjoittamat typerät repliikit eivät ole ainoa huono puoli, vaan he ovat kirjoittaneet hahmot ja tarinan surkeasti. Jonnie Goodboy on mitä laimein stereotypia fantasia- ja scifiseikkailujen päähenkilöstä, joka alkaa nollasta ja kasvaa leffan aikana suureksi sankariksi. Terlille yritetään rakentaa pohjaa, mutta Travolta pilaa senkin vähän ja hahmo on todella rasittava. Ja nämä kaksi sitten edustavat lajiensa parhaimmistoa.
Shapiro ja Mandell ovat itse asiassa tehneet surkeaa työtä myös näiden lajien, eli ihmisten ja psyklojen kirjoittamisessa. Ihmiset esitellään lähes luolamiesten tasolle taantuneina tyyppeinä, jotka ovat vuosisatojen saatossa unohtaneet teknologian olemassaolon... kunnes tarina vaatii, että ihmiset osaavatkin vaikka ja mitä, jolloin he kehittyvät villi-ihmisistä tavallisiksi ihmisiksi oudon pikaisesti. Joo, tiedän, että psyklot pistävät Jonnie Goodboyn koneeseen, millä he syöttävät hänelle tietoa lentoalusten ohjaamisesta sun muusta, mutta entäpä muut ihmiset? Ja tämä vain näyttää, kuinka urpoja psyklot ovat, kun he päättävät kouluttaa vastustajansa. Psyklot taas esitellään universumin vaarallisimpana lajina, joka on tunnettu häijyydestään ja nerokkuudestaan... mutta jatkuvasti leffa vain osoittaa, millaisia idiootteja ne ovat. Yhdessä kohtaa Terl kertoo, kuinka psyklot päihittivät koko ihmiskunnan vain alle kymmenessä minuuttissa, mutta kun lopputaistelussa katsoo näiden toheloiden toimia, voisi kuvitella, että ihmiskunnan päihittämisessä kesti vuosikymmeniä. Lisäksi psyklojen kohdalla tapahtuu epäloogisuutta myös maskeerauksen kanssa. John Travolta ja Forest Whitaker näyttävät pääasiassa itseltään (tosin todella epämuodostuneiden takaraivojen kera), mutta muut psyklot ovatkin hieman epämuodostuneita ja monista niistä tulee mieleen Star Trekin (1966-) klingonit.
Psyklojen tyhmyydestä on pakko heittää lisäesimerkkinä todella typerä kohtaus, missä Terl tuumii, että ihmiset ovat kuin koiria ja koska koirat tottelevat, jos saavat herkun, saman pitäisi toimia ihmistenkin kanssa. Niinpä hän lähettää muutaman ihmisen keskelle ei-mitään ja heidän vaatteisiin piilotettujen kameroiden kautta Terl seuraa, minkä ihmiset valitsevat suosikkiruoakseen, eli millä herkulla psyklot saavat ylivoiman? Muutaman päivän etsimisen jälkeen ihmiset löytävät erämaasta pari rottaa ja syövät ne, jotta eivät nääntyisi nälkään ja tästähän Terl riemastuu ja hehkuttaa, kuinka keksi, mitä ruokaa ihmiset rakastavat. Jos Taistelukenttä Maa olisi komedia tai parodia, tämän voisi katsoa vitsin kautta, mutta tämä on täysin vakavissaan tehty filmi, minkä ei ole tarkoitus naurattaa katsojaansa. Valitettavasti leffa ei myöskään kuuluu niihin hirvityksiin, mitkä ovat niin käsittämättömän kehnoja, että ne muuttuvat viihdyttävän hilpeiksi. Leffa on lähinnä tylsä, sillä sen tarina ei koskaan nappaa mukaansa ja sitä vain pitkitetään tällaisilla urpoilla kohtauksilla.
Tällaiset kohtaukset ja monet epäloogisuudet saavat katsojan nopeasti kyseenalaistamaan leffan kirjoitusprosessin. Kirjoittiko toinen näistä kahdesta leffan alkupään ja toinen lopun? Miten he saivat aikaiseksi näin sekavan paketin ja miten kukaan ei huomauttanut outouksista ennen kuin kamera pistettiin pyörimään? Toisaalta kun näkee, millaista jälkeä leffan muut tekijät ovat saaneet aikaiseksi, tämä ihmettely loppuu nopeaan. Ohjaaja Roger Christiania ei ole selvästi haitannut näyttelijöiden kamala ylinäyttely, eikä hän ole varmaan koskaan kuullut, miltä aito nauru kuulostaa. Hän ei myöskään saa aitoja tunteita mukaan, vaan tunteikkaiksi tarkoitut hetket ovat tietty joko ylidramaattisia tai latteita. Lisäksi joko hän tai studio innostui hieman liikaa vuotta aiemmin ilmestyneestä The Matrixista (1999), sillä vähäiset toimintakohtaukset kopioivat kyseistä scifitoiminnan mestariteosta häpeilemättä. Tässä ei kuitenkaan ole osattu tehdä hidastuksiakaan oikein, vaan ne on kuvattu väärällä kuvanopeudella, jolloin hidastukset ovat todella tökeröitä - aivan kuin niiden ei olisi alunperin ollut tarkoitus olla hidastuksia.
Elokuvantekijät ovat myös tainneet huomata, että Tähtien sota (Star Wars - 1977-) oli taas noussut suureen suosioon vuotta aiemmin ilmestyneen Tähtien sota: Episodi I - Pimeän uhkan (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) vuoksi (vaikka leffa saikin aikamoisen lyttäyksen faneilta ja kriitikoilta, se oli iso hitti rahallisesti). Tähtien sodat ovat tunnettuja leikkaustyylistään, missä seuraavan kohtauksen ensimmäinen kuva "liukuu" edellisen kohtauksen viimeisen kuvan päälle. Taistelukenttä Maassa on kokeiltu samaa, mutta niin, että uuden kuvan ilmestyminen näyttää siltä kuin vanha kuva siirrettäisiin verhoina tieltä pois. Lähes jokaikisestä kohtauksesta siirrytään seuraavaan täysin samalla tyylillä. Vaikka Tähtien sodassakin tämä leikkaustyyli on hömelö, sentään siinä siirtymät vaihtuivat jatkuvasti. Tämä leffa ei osaa edes varastaa kelvollisesti!
Taistelukenttä Maa on muutenkin kömpelösti leikattu. Kohtaukset päättyvät töksähtäen ja kuvasta toiseen siirtyminen on välillä heittelevää. Leikkaus ei kuitenkaan ole huonointa elokuvan teknisessä toteutuksessa. Efektit ovat surkeita, eivätkä ne ole vanhentuneet lainkaan hyvin. Psyklojen lentoalukset eivät näytä metallisilta, vaan niiden pinta on täysin digitaalinen. Monet maisemat ovat myös erittäin epäaidot ja monissa kohdissa taustakankaan käyttö on selvää. Jopa niinkin simppeli asia kuin lasersäde on saatu näyttämään keskeneräiseltä. Filmi ei muutenkaan näytä millään tavalla hyvältä. Sen värimaailma on käsittämättömän ruma. Joko kuva on keltaisen ruskea tai sininen. Poikkeuksena muutamat metsäkuvat, jotka ovat vihreitä. Hyi. Lisäksi Taistelukenttä Maa sisältää kenties huonointa kuvausta, mitä olen missään leffassa nähnyt. Lähes. Joka. Ikinen. Vitun. Kuva. On. Vinossa. Kuka hemmetti päätti, että elokuva näyttää hyvältä, jos kamera pistetään koko ajan vinoon? Ei se ole tyylikästä, vaan se näyttää vain siltä kuin yksi kamerajalustan jaloista olisi rikki, eikä uutta ole ostettu tilalle. Jos leffan katsomisen jälkeen sattuu niskaan, se johtuu luultavasti siitä, että yritit käännellä päätäsi läpi elokuvan, jotta hahmot olisivat suorassa. Kuvia ei ole välillä edes sommiteltu hyvin, vaan hahmot saattavat näkyä yhdessä kulmassa ruutua ja heidän päänsä leikkaantuu osittain pois.
Mitäköhän tästä haisevasta läjästä sitä itseään voisi vielä sanoa... olen kirjoittanut jo pitkän tekstin ja tuntuu yhä siltä, etten ole vieläkään onnistunut avaamaan, miksi Taistelukenttä Maa on niin hirvittävän surkea tekele. Se ainakin täytyy vielä todeta, että leffaksi, jonka nimi on näinkin mahtipontinen, tässä on yllättävän vähän taisteluja. Vaikka hahmot olisivatkin näin huonoja ja ärsyttäviä, tekninen toteutus näin osaamatonta, näyttelijät näin kehnoja ja käsikirjoitus näin kamala, voisi leffa olla viihdyttävä, jos se sisältäisi oikeasti taisteluita, mitkä tuntuisivat siltä kuin kaksi lajia sotisivat oman lajinsa selviytymisestä. Koko leffassa on oikeastaan vain yksi taisto ja se on lopputaistelu, mikä sisältää niitä törkeitä lainauksia The Matrixista ja hirveitä efektejä. Ja se on todella laimea taistelu. Elokuvan nimen pitäisi olla "Laimeuskenttä Maa".
Yhteenveto:Taistelukenttä Maa on yksi surkeimmista elokuvista, minkä olen koskaan nähnyt. Valitettavasti se ei edes ole niitä roskakasoja, jotka viihdyttävät huonoudellaan, vaan kaikessa pitkästyttävyydessään elokuva on vain todella tympäännyttävä. Joitain musiikkeja lukuunottamatta leffasta on äärimmäisen vaikea löytää mitään hyvää sanottavaa. Barry Pepper ylinäyttelee minkä kerkeää Jonnie Goodboyna ja John Travolta on raivostuttavan huono pääpahis Terlinä. Mukana pyörivää Forest Whitaker -reppanaa lähinnä säälii. Tarina ei koskaan nappaa mukaansa, eikä siinä paikoitellen ole edes järkeä. Psyklo-oliot tekevät jatkuvasti mitä typerimpiä juttuja. Valitettavasti mukana ei edes ole viihdyttäviä toimintakohtauksia, vaan tökerö The Matrix -kopiointi vain tekee elokuvasta entistä huonomman. Samaa tekevät Tähtien sodasta ryöstetyt leikkaukset. Leikkauksen lisäksi tekninen toteutus on muutenkin surkea. Kyseessä on yksi huonoiten kuvatuista elokuvista koskaan kaameiden kuvasommittelujensa ja jatkuvasti vinossa olevan kameran vuoksi. Katselukokemusta vain vaikeuttaa ruma värimaailma ja kököt efektit. Käsikirjoitus on roskaa ja ohjaus täysin amatöörimäistä. Taistelukenttä Maa on aivan järkyttävän paska scifiraina, mitä ei voi suositella muille kuin Travoltan vannoutuneimmille faneille, ainoastaan scifileffoista pitäville ja surkeiden elokuvien ystäville. Elokuvalle suunniteltiin jatkoa ja toisen osan oli tarkoitus ilmestyä vuonna 2003, mutta leffan huono menestys ja Franchise Picturesin ajautuminen konkurssiin estivät nämä suunnitelmat. Onneksi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Battlefield Earth, 2000, Warner Bros., Morgan Creek Entertainment, Franchise Pictures, JTP Films, Battlefield Productions, Mel's Cite du Cinema
