Arvostelu: Waterworld (1995)

WATERWORLD

Ohjaus: Kevin Reynolds

Pääosissa: Kevin Costner, Jeanne Tripplehorn, Tina Majorino, Dennis Hopper, Michael Jeter, Gerard Murphy, Kim Coates, R. D. Call, Robert LaSardo, Zakes Mokae ja Jack Black

Genre: toiminta, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 56 minuuttia

Ikäraja: 12

Waterworld on Kevin Costnerin tähdittämä toimintaseikkailu. Elokuva syntyi vuonna 1986 käsikirjoittaja Peter Raderin ja tuottaja Brad Krevoyn ideasta luoda oma versionsa Mad Max -elokuvista (1979-). Rader työsti käsikirjoitusversioita usean vuoden ajan ja kaupitteli ideaansa eri yhtiöille. Lopulta vuonna 1992 Universal Pictures nappasi elokuvan itselleen. Robin Hood - varkaiden ruhtinaan (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991) tehnyt kaksikko, Kevin Costner ja ohjaaja Kevin Reynolds hyppäsivät elokuvaan mukaan ja kuvaukset käynnistyivät keväällä 1995. Kuvaukset olivat kuitenkin ongelmia täynnä. Vaikeat kuvausolosuhteet avomerellä aiheuttivat jatkuvia takaiskuja, kun lavasteet tuhoutuivat myrskyissä ja työryhmä joko tuli merisairaaksi tai meinasi hukkua. Tuotantokustannukset kasvoivat kaiken aikaa, etenkin kun Costner oli tyytymätön kuvattuun materiaaliin ja vaati, että leffa kirjoitettaisiin ja kuvattaisiin uudestaan. Kuvaukset venyivät lopulta puolen vuoden mittaiseksi operaatioksi ja elokuvasta muodostui kallein leffa mitä oli tehty. Lisäksi Costner ja Reynolds riitelivät vähän väliä, mikä johti lopulta siihen, että Reynolds hylkäsi elokuvan leikkauksen loppusuoralla, antaen Costnerin tehdä leffan loppuun. Lopulta elokuva saatiin kuin saatiinkin valmiiksi ja Waterworld sai maailmanensi-iltansa 28. heinäkuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Vaikka leffa tienasi jopa 260 miljoonaa dollaria, oli sen budjetti noussut niin suureksi, että elokuva oli ikävä taloudellinen floppi, jolle niin kriitikot kuin katsojatkaan eivät pahemmin lämmenneet. Elokuva sai parhaan äänityksen Oscar-ehdokkuuden ja parhaiden erikoistehosteiden BAFTA-ehdokkuuden, mutta myös huonoimman elokuvan, ohjauksen ja miespääosan Razzie-ehdokkuudet, sekä "voitti" huonoimman miessivuosan Razzie-palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Waterworldia, vaikka olen tiennyt siitä ja etenkin sen maineesta jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin selvittää, millainen on itse elokuva kohujen ja kuohujen keskellä ja samalla arvostella Waterworldin sen juhlavuoden kunniaksi.

Kaukana tulevaisuudessa napajäätiköt ovat sulaneet ja peittäneet Maapallon vedellä. Selviytyneet ihmiset seilaavat loputtomalla merellä, etsien tyttöä, jonka tatuoinnin kerrotaan olevan kartta, joka johtaa viimeiselle Kuivamaalle.

Waterworldin pääroolissa nähdään tosiaan Kevin Costner, jonka ura luiskahti alamäkeen elokuvan tekemien tappioiden myötä. Costner näyttelee nimettömäksi jäävää merenkävijää, joka seilaa ympäri merta, etsien ruokaa ja tapellen vaarallisia, merirosvomaisia "savuttajia" vastaan. Tämä mies piittaa ainoastaan omasta selviytymisestään maailmanlopun keskellä, mutta päättyy toki kuitenkin lopulta auttamaan hädässä olevia ihmisiä barbaarijoukkoa johtavalta tyrannilta - eli aivan kuten Max Rockatansky, Mad Max -leffojen päähenkilö. Costner hoitaa tonttinsa pääasiassa hyvin. Hänestä löytyy tietty karismaa tuiman sankarin osaan, mutta paikoitellen hänestä puuttuu oikea palo elokuvaa kohtaan. Kuvaukset eivät tosiaan olleet helpot, minkä lisäksi Costner kävi tuolloin läpi avioeroa, mikä on kaikki taatusti vaikuttanut hänen suoritukseensa.

     Elokuvassa nähdään myös Dennis Hopper pahana Diakonina, joka johtaa savuttajien armeijaa ja Gerard Murphy tämän uskollisena palvelijana Nordina, Tina Majorino Enola-tyttönä, jonka selkää koristavan tatuoinnin uskotaan olevan kartta viimeiselle maapläntille, mitä planeetalta löytyy, Jeanne Tripplehorn Enolaa suojelevana Heleninä, sekä Michael Jeter keksijä Gregorina. Lisäksi Jack Black tekee yhden uransa ensimmäisistä rooleista Diakonin joukkoihin kuuluvana pilottina. Sivunäyttelijät ajavat passelisti asiansa, joskin koin Hopperin Razzie-palkinnon hölmöksi vedoksi. Hopper on tietty täysin elementissään eksentrisenä roistona, joka on leffan vekkulein hahmo kaikessa kataluudessaan.

Waterworld on täysin ymmärrettävästi saanut imagonsa "Mad Maxina merellä". Elokuva lainailee niin paljon George Millerin ideoimasta postapokalyptisestä saagasta ja ainoa selvä poikkeus on, että karujen aavikoiden sijaan elokuva tapahtuukin loputtomaksi muuttuneella merellä. Vaikka Mad Maxiin vertaamatta jättäminen onkin täysi mahdottomuus, on vetinen ympäristö lopulta tarpeeksi poikkeava, jotta Waterworld onnistuu edes jollain tavalla olla oma juttunsa. Käsikirjoittaja Peter Rader on miettinyt selvästi pitkään, kuinka tämä tulevaisuudenkuvaus toimii ja tähän maailmaan uppoutuukin ihan mukavasti. Heti kättelyssä on veikeä ratkaisu, että Universalin logossa nähtävän maapallon napajäätiköt sulavat ja lopulta vesi peittää mantereet kokonaan. Hyvin simppelillä tavalla katsojalle tehdään selväksi mistä on kyse ja tänä päivänä, kun ilmastonmuutoksesta puhutaan kaiken aikaa, elokuva tuntuu ajankohtaisemmalta kuin ilmestyessään 30 vuotta sitten.

Mutta siinä, missä Rader onnistuu märän tulevaisuudenkuvansa kanssa, hän (ja mukaan hypänneet kirjoittajat David Twohy ja Joss Whedon) kuitenkin kompuroi itse tarinassa. Sen lisäksi, että Waterworldin käsikirjoitus on täynnä tuttuja Mad Max -juttuja, ei se muutenkaan ole kovin omaperäinen juonensa kanssa, minkä takia jo ensimmäisen vartin kohdalla voi arvata, kuinka loppuleffa tulee menemään, eikä yllätyksiä tosiaankaan ollut luvassa. Tästä huolimatta elokuva pitää ihan menevästi kyydissään ja tarjoaa useita näyttäviä toimintakohtauksia.

Vaikka leffan voisi muuten laskea epäonnistumiseksi, helvetillisissä olosuhteissa toiminut työryhmä voi kyllä antaa itselleen aplodit siitä, kuinka vaikuttavia kohtauksia he saivatkaan aikaiseksi. Teknisiltä ansioiltaan Waterworld on nimittäin jopa aika upea. Se on taitavasti kuvattu, valaistu ja puvustettu. Lavastustiimi on tehnyt ällistyttävää duunia kelluvien jättilavasteiden kanssa. Erityisesti suuri atolli, missä esimerkiksi Enola, Helen ja Gregor asuvat, on huikea ilmestys. Erikoistehosteet ovat myös vakuuttavat ja käytännön efekteillä toteutetut taistelut todellisine räjähdyksineen saavat elokuvan näyttämään paremmalta kuin monet tämän päivän tehostespektaakkelit tietokoneluomustensa kanssa. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu James Newton Howardin seikkailullisia ja mahtipontisia musiikkeja myöten.

Kevin Reynoldsin jätettyä Waterworldin Costnerin harteille, kyllästyttyään totaalisesti tämän käytökseen, Costnerin käsissä teattereissa julkaistu elokuva oli tiivis, vähän päälle parituntinen toimintaseikkailu. Vasta vuosia myöhemmin Reynoldsin hitaampi visio julkaistiin lähes kolmetuntisena ohjaajan versiona. Tämä versio sisältää useita pidennettyjä kohtauksia ja joitakin kokonaan uusia kohtauksia, joissa muun muassa tutustuaan vielä enemmän atollilaisten elämään. Moni aikoinaan teatteriversion lytännyt katsoja tykästyi Waterworldiin nähtyään tämän pidemmän leikkausversion.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Waterworld, 1995, Universal Pictures, Gordon Company, Davis Entertainment, Licht/Mueller Film Corporation

Arvostelu: Basic Instinct - vaiston varassa (Basic Instinct - 1992)

BASIC INSTINCT - VAISTON VARASSA

BASIC INSTINCT

Ohjaus: Paul Verhoeven
Pääosissa: Michael Douglas, Sharon Stone, George Dzundza, Jeanne Tripplehorn, Denis Arndt, Leilani Sarelle, Bruce A. Young, Chelcie Ross, Dorothy Malone, Wayne Knight, Stephen Tobolowsky ja Bill Cable
Genre: trilleri, erotiikka
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 16

Basic Instinct - vaiston varassa on Michael Douglasin ja Sharon Stonen tähdittämä eroottinen trilleri. Elokuva lähti liikkeelle Joe Eszterhasin työstämästä käsikirjoituksesta, josta alkoi suuri tappelu studioiden kesken 1980-luvulla. Carolco Pictures onnistui nappaamaan tekstin itselleen ja ohjaajaksi valittiin Paul Verhoeven. Verhoeven halusi Eszterhasin tekstiin useita muutoksia, joihin tämä ei suostunut ja lopulta painostamisen jälkeen Eszterhas poistui projektista ja Verhoeven ryhtyi työstämään käsikirjoitusta uudestaan Gary Goldmanin kanssa. Jonkin ajan jälkeen ohjaaja tuli kuitenkin siihen tulokseen, että muutokset vain heikensivät filmiä ja hän palasi takaisin Eszterhasin alkuperäiseen tekstiin. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 1991 ja lopulta Basic Instinct - vaiston varassa sai maailmanensi-iltansa 20. maaliskuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Siitä huolimatta, että elokuva sai aluksi todella ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, sekä paljon suuttumusta ja jopa mielenosoituksia biseksuaalisen hahmon esittämisestä ja seksin, väkivallan ja tupakoinnin määrästä, leffa oli valtava menestys - jopa ilmestymisvuotensa neljänneksi isoin hitti. Vuosien varrella elokuvan arvostus on noussut. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Basic Instinct - vaiston varassa, enkä tiennyt siitä mitään muuta kuin maailmankuulun vilautuskohtauksen, jota on viimeisen 30 vuoden aikana kopioitu ja parodioitu kymmeniä kertoja. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi vihdoin katsoa, mistä oikein on kyse?

Entinen rock-tähti Johnny Boz löytyy murhattuna ja tutkija Nick Curran ryhtyy selvittämään, kuka puukotti ex-muusikkoa jääpiikillä monia kertoja? Aluksi kaikki näyttäisi viittaavan Johnnyn rakastajattareen Catherine Tramelliin, mutta Nick alkaa epäillä hänen syyllisyyttään.

Michael Douglas näyttelee murhatutkija Nick Currania, joka ryhtyy selvittämään uutta tapausta, samalla kun hän yrittää toipua menneisyytensä aaveista, jotka saapuvat takaisin kummittelemaan. Douglas tulkitsee hyvin monisävyistä hahmoaan, joka ei todellakaan ole mikään puhtoinen ja rehti poliisimies, kun hänen hahmoaan ryhdytään avaamaan. Hahmo muuttuu kaiken aikaa kiinnostavammaksi ja paikoitellen voikin huomata tuumivansa, että voiko tässä edes olla Nickin puolella?

     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Sharon Stone, joka näyttelee Johnny Bozin (Bill Cable) murhan pääepäiltyä, ex-rockstaran kirjailija-rakastajatarta Catherine Tramellia. Alunperin rooliin kyseltiin mm. Kim Basingeria, Julia Robertsia, Meg Ryania, Michelle Pfeifferia ja Demi Moorea, mutta jokainen heistä kieltäytyi. Stone halusi kuitenkin innokkaasti roolin ja lopulta saikin sen. Se into paistaa hänen roolityöstään, eikä ihme, että Stone sai Golden Globe -ehdokkuuden suorituksellaan. Hän on täydellinen valinta hahmojen himokkaat katseet itseensä kääntävän naisen osaan, eikä vain sen takia, että hän on erittäin kaunis. Catherinena Stone tuntuu omaavan juuri oikeanlaisen läsnäolon, jossa on jotain äärimmäisen viettelevää, viekasta ja karmivaa samanaikaisesti. Ei ole mikään ihme, että pian Nickiäkin alkaa kiinnostaa Catherine jo ihan muista syistä, vaikka samalla Nickistä näkee, että jokin Catherinessa arveluttaa suuresti. Douglasin ja Stonen kemiat iskevät todella hyvin yhteen.

     Lisäksi elokuvassa nähdään mm. George Dzundza Nickin työparina Gusina, Jeanne Tripplehorn Nickin terapeuttina ja on-off-rakastajana Beth Garnerina, Leilani Sarelle Catherinen rakastajattarena Roxina, Denis Arndt komisario Walkerina ja Chelcie Ross ylikomisario Talcottina. Kaikki näyttelijät suoriutuvat kunniakkaasti osistaan.

Kuten alussa kerroin, en tiennyt ennakkoon mitään muuta Basic Instinct - vaiston varassa -elokuvasta kuin sen kenties maailman kuuluisimman vilautuskohtauksen, jossa kesken kuulustelun Catherine ristii jalkansa. Siitä on tehty parodiaa ties missä aina Simpsoneista (The Simpsons - 1989-) ja Saturday Night Livestä (1975-) ihan kotimaiseen Marja Hintikka Live -ohjelmaan (2015-) asti. Vaikka huvittuneena odotinkin, missä asiayhteydessä tämä kohuttu ja VHS-julkaisujen myötä kovasti pausetettu kohtaus tulisi, yllätyin siitä, kuinka tiukasti sen ympärillä oleva filmi nappasi minut mukaansa. Kun kohtaus vihdoin tuli, olin jo ehtinyt unohtaa koko homman - erityisesti, koska siinä kohtaa on nähty jo niin paljon paljasta pintaa, että tämä vilautus tuntuu lähinnä pikkutuhmalta silmäniskulta. Jos en jotain todellakaan tiennyt ennakkoon, niin sitä, kuinka erotiikkapainotteinen filmi on kyseessä. On varmaan ihan hyvä, ettei tätä tullut koskaan ehdotettua perheen yhteiseen leffailtaan nuorempana.

Kun kyseessä on Paul Verhoevenin elokuva, saman ohjaajan joka teki mm. RoboCopin (1987) ja Total Recall - unohda tai kuole (Total Recall - 1990), ei varmaan pitäisi tulla yllätyksenä, että leffa ei liiemmin jarruttele siinä, millaista materiaalia ruudulle tulee. Seksikohtaukset eivät paljoa peittele harrastajien vartaloita, eikä murhakohtauksissa erityisemmin säästellä raakuuksien näyttämistä. Verhoeven omaa kuitenkin tyyliä ja taitoa, eikä hän vain sorru shokeeraavalla kuvastolla mässäilyyn. Hänen kehittelemänsä tunnelma Basic Instinctissä on todella vangitseva. Stonen roolityön tavoin leffan henkikin on viettelevän vaarallinen. Siinä on jotain jännittävää, mutta samalla erittäin lumoavaa. Murhamysteeritarina rakentuu kutkuttavasti ja yhtä jännittävää on seurata pääparin lämpenemistä toisilleen. Henkilökuvauksena elokuva on myös erittäin mainio, eikä siitä sen kummemmin löydy selkeää hyvistä ja pahista. Paikoitellen tietty yliampuvuus ja teatraalisuus heikentää kokonaisuutta, mutta silti kyseessä on napakka paketti, mikä pitää tiukasti mukanaan läpi muutamia minuutteja päälle kahden tunnin kestonsa.

On hyvä, ettei Verhoeven lopulta lähtenytkään muokkaamaan käsikirjoitusta, sillä Joe Eszterhasin teksti toimii erittäin mainiosti. Tarina kulkee sujuvasti ja hahmoihin uppoudutaan hyvin, eikä Eszterhas lähde tekemään kenestäkään mitään puhdasta pulmusta. Myös teknisiltä ansioiltaan Basic Instinct - vaiston varassa on onnistunut. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu ja mukana on useita hetkiä, jolloin kamera joko kääntyy todella nopeasti ja sulavasti eri henkilöön tai sitten syväterävyyttä hyödynnetään veikeästi korostamaan puhujaa usean henkilön joukosta. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraajat pääsevät parissa kohtaa irrottelemaan aika rajujenkin näkyjen kanssa. Äänimaailma on toimivasti rakennettu ja Jerry Goldsmithin musiikit ovat parin kohdan liiallista spektaakkelimaisuutta lukuun ottamatta erinomaiset.

Yhteenveto: Basic Instinct - vaiston varassa on erittäin hyvä trilleri, joka pitää sisällään varsin viettelevän ja jännittävän tunnelman. Murhatutkimus nappaa iskevästi mukaansa ja samalla leffa saa katsojan koukkuun myös erikoiseen romanttiseen ja eroottiseen puoleen. Paul Verhoevenin rakentama henki on pääasiassa onnistunut ja hän kuljettaa Joe Eszterhasin napakasti kirjoittamaa tarinaa taidokkaasti eteenpäin. Verhoeven ei pelkää näyttää hyvinkin ronskia kuvastoa, eikä filmiä todellakaan ole tarkoitettu herkemmille katsojille. Hahmot ovat oivallisen moniulotteisia, eikä tarinassa ole selkeitä hyviä ja pahoja tyyppejä. Michael Douglas ja Sharon Stone ovat nappivalinnat päärooleihin ja heidän väliltä löytyy voimakasta kemiaa. Elokuva on myös teknisesti mainio ja varsinkin kuvauksesta löytyy paljon tyylikkäitä tehokeinoja. Paikoitellen tietty ylidramaattisuus häiritsee, mutta muuten Basic Instinct - vaiston varassa on todella oivallinen jännäri, jonka katselua suosittelen - enkä ainoastaan sen legendaarisen vilautushetken takia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.4.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Basic Instinct, 1992, Carolco Pictures, Canal+