Koriskenttien koiratähti (Air Bud - 1997) - elokuva-arvostelu

KORISKENTTIEN KOIRATÄHTI

AIR BUD

Ohjaus: Charles Martin Smith

Näyttelijät: Kevin Zegers, Buddy, Wendy Makkena, Michael Jeter, Bill Cobbs, Brendan Fletcher, Stephen E. Miller, Norman Browning, Nicola Cavendish, Shayn Solberg, Jessebel Mather, Kati Mather ja Eric Christmas

Genre: urheilu, komedia

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: S

Air Bud, eli suomalaisittain Koriskenttien koiratähti on Walt Disneyn julkaisema koko perheen elokuva. Inspiraatio elokuvaan syntyi Kevin DiCiccon kultaisestanoutajasta Buddysta, jonka DiCicco oli kouluttanut pelaamaan koripalloa. Buddy oli päässyt esiintymään televisiossa Amerikan hauskimmissa kotivideoissa ja David Lettermanin talk show -ohjelmassa ja DiCicco sai idean tehdä Buddysta elokuvan. Hän sai Keystone Entertainmentin innostumaan koripalloa pelaavasta koirasta ja kuvaukset käynnistyivät. Kevin DiCicco halusi kutsua elokuvaa "Buddyksi", mutta koska kesäkuussa 1997 oli juuri ilmestynyt elokuva nimeltä Buddy, leffa sai Yhdysvalloissa nimen Air Bud ja se sai teatteriensi-iltansa elokuussa 1997. Suomeen elokuva saapui vasta myöhemmin nimellä Koriskenttien koiratähti. Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai kuitenkin ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Itse en ollut aiemmin katsonut Koriskenttien koiratähteä tai yhtäkään sen jatko-osista tai Pentujengi-sisarleffoista (Air Buddies). Kuitenkin nyt kun elokuvasarja on saamassa pitkästä aikaa jatkoa elokuvalla Air Bud Returns (2026), päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen elokuvan vihdoin ja samalla arvostella sen.

Nuori Josh Framm perheineen muuttaa uuteen kaupunkiin ja Joshin on vaikea löytää kavereita. Ystävyys syntyy kuitenkin yllättävästä paikasta, kun Josh tapaa koiran nimeltä Buddy, joka tykkää pelata koripalloa.

Myöhemmin muun muassa Gossip Girl -sarjassa (2007-2012) esiintynyt Kevin Zegers näyttelee Josh Frammia, joka on juuri menettänyt isänsä ja joka muuttaa äitinsä (Wendy Makkena) ja pikkusiskonsa (Jessebel ja Kati Mather) kanssa uuteen kaupunkiin. Uusien kavereiden saaminen tuottaa kuitenkin Joshille vaikeuksia, siitäkin huolimatta, että Josh on hyvä koripallossa ja uudessa koulussa on korisjoukkue. Eräänä päivänä heitellessään palloa, hän löytää puskasta pelokkaan koiran, jonka hän nimeää Buddyksi ja odottamaton ystävyys syvenee, kun Josh huomaa, että Buddy osaa pelata koripalloa. Josh on tykättävä hahmo ja Zegers on oiva valinta rooliin. Mutta onhan leffan isoin täky tottakai fiktiivistä versiota itsestään esittävä Buddy, joka osasi ihan oikeastikin kuonollaan pompauttaa pallon koripallorenkaan läpi. Valitettavasti tosielämässä Buddy menehtyi syöpään jo puoli vuotta Koriskenttien koiratähden ilmestymisen jälkeen, eikä siten päässyt enää mukaan leffan lukuisiin jatko-osiin. Buddy kuitenkin sementoi heti tässä leffassa paikkansa Hollywoodin koiraikonien joukosta.

     Elokuvassa nähdään myös Nicola Cavendish koulun rehtorina Pepperinä, Stephen E. Miller koulun koripallojoukkueen valmentajana Barkerina, Brendan Fletcher joukkueen tähtipelaajana Larryna, Bill Cobbs koulun talonmiehenä, sekä Michael Jeter pellekeikkoja syntymäpäiväjuhlilla vetävänä Normina. Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa myös passelisti. Cobbs on täydellinen sympaattiseksi talonmieheksi, joka yrittää tsempata Joshia, kun taas Jeter on sopivan niljakas omassa osassaan.

Koriskenttien koiratähti tai sen jatko- ja lisäosat eivät tosiaan ole kuuluneet millään tavalla minun lapsuuteeni, joten en pystynyt katsomaan elokuvaa minkäänlaisten nostalgialasien läpi. Odotukseni elokuvaa kohtaan olivat aika alhaiset, joten olinkin erittäin yllättynyt, sillä minä jopa ihan aidosti oikeasti pidin tästä leffasta. Kyseessä on ilahduttava koko perheen urheiluelokuva, joka levittää väkisinkin leveän hymyn katsojansa huulille, sillä Joshin ja Buddyn välille syntyvästä ystävyydestä löytyy niin suuri sydän.

Vaikkei minulta löydy nostalgialaseja itse leffaa kohtaan, elokuva sai minut kyllä ikävöimään 1990-luvun lastenleffojen perään. Muutamasta kohelluskohtauksesta (joista Buddyn kylvettäminen on kieltämättä onnistuneen lystikäs) huolimatta Koriskenttien koiratähti uskaltaa edetä omalla painollaan ja rakentaa kertomustaan ja päähenkilöiden välille muodostuvaa voimakasta sidettä. Voin vain kuvitella, millaista vyörytystä elokuva olisi tänä päivänä tehtynä. Tätä tarinaa on mukava seurata ja hommahan vain paranee, kun Buddyn lahjat koripallokentällä käyvät selväksi ja pian koirasta muodostuu joukkueen maskotti.

Loppusuoralla elokuva alkaa kuitenkin venyttämään uskottavuuden rajoja. Itse pystyin vielä katsomaan sormien läpi sen, että finaaliottelussa erään pojan loukkaannuttua kaikki olisivat sinut sen kanssa, että Buddy siirtyy maskotista pelaajaksi, mutta lopun oikeuskiista on niin kiusallisen sinisilmäisesti ja kornisti tehty, että se valitettavasti rokotti hieman pisteitä ihan viime minuuteilla. Siitä huolimatta olin yllättynyt, kuinka kertakaikkisen sympaattinen leffa onkaan kyseessä. Kenties minun pitäisi nyt antaa mahdollisuus myös elokuvasarjan kolmelletoista muulle osalle.

Elokuvan ohjasi paremmin näyttelijänä tunnettu Charles Martin Smith, joka tekee oivaa työtä ilmapiirin kanssa ja täytyyhän sitä nostaa hattua koripallokohtauksille, joissa on täytynyt ohjata lasten lisäksi myös koiraa. Lopun vaivaannuttavaa oikeussalikohtausta lukuun ottamatta Paul Tamasyn ja Aaron Mendelsohnin työstämä käsikirjoitus on mainio. Teknisestikin Koriskenttien koiratähti on hyvin tehty. Se on osaavasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet näyttävät hyviltä ja puvustuksen huippu on tietenkin Buddyä varten räätälöidyt tiimipaita ja omat pikku pelikengät. Tehosteet toimivat edelleen ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Brahm Wengerin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Air Bud, Yhdysvallat, Kanada, 1997, Walt Disney Pictures, Keystone Pictures, Alliance Films

Arvostelu: Waterworld (1995)

WATERWORLD

Ohjaus: Kevin Reynolds

Pääosissa: Kevin Costner, Jeanne Tripplehorn, Tina Majorino, Dennis Hopper, Michael Jeter, Gerard Murphy, Kim Coates, R. D. Call, Robert LaSardo, Zakes Mokae ja Jack Black

Genre: toiminta, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 56 minuuttia

Ikäraja: 12

Waterworld on Kevin Costnerin tähdittämä toimintaseikkailu. Elokuva syntyi vuonna 1986 käsikirjoittaja Peter Raderin ja tuottaja Brad Krevoyn ideasta luoda oma versionsa Mad Max -elokuvista (1979-). Rader työsti käsikirjoitusversioita usean vuoden ajan ja kaupitteli ideaansa eri yhtiöille. Lopulta vuonna 1992 Universal Pictures nappasi elokuvan itselleen. Robin Hood - varkaiden ruhtinaan (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991) tehnyt kaksikko, Kevin Costner ja ohjaaja Kevin Reynolds hyppäsivät elokuvaan mukaan ja kuvaukset käynnistyivät keväällä 1995. Kuvaukset olivat kuitenkin ongelmia täynnä. Vaikeat kuvausolosuhteet avomerellä aiheuttivat jatkuvia takaiskuja, kun lavasteet tuhoutuivat myrskyissä ja työryhmä joko tuli merisairaaksi tai meinasi hukkua. Tuotantokustannukset kasvoivat kaiken aikaa, etenkin kun Costner oli tyytymätön kuvattuun materiaaliin ja vaati, että leffa kirjoitettaisiin ja kuvattaisiin uudestaan. Kuvaukset venyivät lopulta puolen vuoden mittaiseksi operaatioksi ja elokuvasta muodostui kallein leffa mitä oli tehty. Lisäksi Costner ja Reynolds riitelivät vähän väliä, mikä johti lopulta siihen, että Reynolds hylkäsi elokuvan leikkauksen loppusuoralla, antaen Costnerin tehdä leffan loppuun. Lopulta elokuva saatiin kuin saatiinkin valmiiksi ja Waterworld sai maailmanensi-iltansa 28. heinäkuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Vaikka leffa tienasi jopa 260 miljoonaa dollaria, oli sen budjetti noussut niin suureksi, että elokuva oli ikävä taloudellinen floppi, jolle niin kriitikot kuin katsojatkaan eivät pahemmin lämmenneet. Elokuva sai parhaan äänityksen Oscar-ehdokkuuden ja parhaiden erikoistehosteiden BAFTA-ehdokkuuden, mutta myös huonoimman elokuvan, ohjauksen ja miespääosan Razzie-ehdokkuudet, sekä "voitti" huonoimman miessivuosan Razzie-palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Waterworldia, vaikka olen tiennyt siitä ja etenkin sen maineesta jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin selvittää, millainen on itse elokuva kohujen ja kuohujen keskellä ja samalla arvostella Waterworldin sen juhlavuoden kunniaksi.

Kaukana tulevaisuudessa napajäätiköt ovat sulaneet ja peittäneet Maapallon vedellä. Selviytyneet ihmiset seilaavat loputtomalla merellä, etsien tyttöä, jonka tatuoinnin kerrotaan olevan kartta, joka johtaa viimeiselle Kuivamaalle.

Waterworldin pääroolissa nähdään tosiaan Kevin Costner, jonka ura luiskahti alamäkeen elokuvan tekemien tappioiden myötä. Costner näyttelee nimettömäksi jäävää merenkävijää, joka seilaa ympäri merta, etsien ruokaa ja tapellen vaarallisia, merirosvomaisia "savuttajia" vastaan. Tämä mies piittaa ainoastaan omasta selviytymisestään maailmanlopun keskellä, mutta päättyy toki kuitenkin lopulta auttamaan hädässä olevia ihmisiä barbaarijoukkoa johtavalta tyrannilta - eli aivan kuten Max Rockatansky, Mad Max -leffojen päähenkilö. Costner hoitaa tonttinsa pääasiassa hyvin. Hänestä löytyy tietty karismaa tuiman sankarin osaan, mutta paikoitellen hänestä puuttuu oikea palo elokuvaa kohtaan. Kuvaukset eivät tosiaan olleet helpot, minkä lisäksi Costner kävi tuolloin läpi avioeroa, mikä on kaikki taatusti vaikuttanut hänen suoritukseensa.

     Elokuvassa nähdään myös Dennis Hopper pahana Diakonina, joka johtaa savuttajien armeijaa ja Gerard Murphy tämän uskollisena palvelijana Nordina, Tina Majorino Enola-tyttönä, jonka selkää koristavan tatuoinnin uskotaan olevan kartta viimeiselle maapläntille, mitä planeetalta löytyy, Jeanne Tripplehorn Enolaa suojelevana Heleninä, sekä Michael Jeter keksijä Gregorina. Lisäksi Jack Black tekee yhden uransa ensimmäisistä rooleista Diakonin joukkoihin kuuluvana pilottina. Sivunäyttelijät ajavat passelisti asiansa, joskin koin Hopperin Razzie-palkinnon hölmöksi vedoksi. Hopper on tietty täysin elementissään eksentrisenä roistona, joka on leffan vekkulein hahmo kaikessa kataluudessaan.

Waterworld on täysin ymmärrettävästi saanut imagonsa "Mad Maxina merellä". Elokuva lainailee niin paljon George Millerin ideoimasta postapokalyptisestä saagasta ja ainoa selvä poikkeus on, että karujen aavikoiden sijaan elokuva tapahtuukin loputtomaksi muuttuneella merellä. Vaikka Mad Maxiin vertaamatta jättäminen onkin täysi mahdottomuus, on vetinen ympäristö lopulta tarpeeksi poikkeava, jotta Waterworld onnistuu edes jollain tavalla olla oma juttunsa. Käsikirjoittaja Peter Rader on miettinyt selvästi pitkään, kuinka tämä tulevaisuudenkuvaus toimii ja tähän maailmaan uppoutuukin ihan mukavasti. Heti kättelyssä on veikeä ratkaisu, että Universalin logossa nähtävän maapallon napajäätiköt sulavat ja lopulta vesi peittää mantereet kokonaan. Hyvin simppelillä tavalla katsojalle tehdään selväksi mistä on kyse ja tänä päivänä, kun ilmastonmuutoksesta puhutaan kaiken aikaa, elokuva tuntuu ajankohtaisemmalta kuin ilmestyessään 30 vuotta sitten.

Mutta siinä, missä Rader onnistuu märän tulevaisuudenkuvansa kanssa, hän (ja mukaan hypänneet kirjoittajat David Twohy ja Joss Whedon) kuitenkin kompuroi itse tarinassa. Sen lisäksi, että Waterworldin käsikirjoitus on täynnä tuttuja Mad Max -juttuja, ei se muutenkaan ole kovin omaperäinen juonensa kanssa, minkä takia jo ensimmäisen vartin kohdalla voi arvata, kuinka loppuleffa tulee menemään, eikä yllätyksiä tosiaankaan ollut luvassa. Tästä huolimatta elokuva pitää ihan menevästi kyydissään ja tarjoaa useita näyttäviä toimintakohtauksia.

Vaikka leffan voisi muuten laskea epäonnistumiseksi, helvetillisissä olosuhteissa toiminut työryhmä voi kyllä antaa itselleen aplodit siitä, kuinka vaikuttavia kohtauksia he saivatkaan aikaiseksi. Teknisiltä ansioiltaan Waterworld on nimittäin jopa aika upea. Se on taitavasti kuvattu, valaistu ja puvustettu. Lavastustiimi on tehnyt ällistyttävää duunia kelluvien jättilavasteiden kanssa. Erityisesti suuri atolli, missä esimerkiksi Enola, Helen ja Gregor asuvat, on huikea ilmestys. Erikoistehosteet ovat myös vakuuttavat ja käytännön efekteillä toteutetut taistelut todellisine räjähdyksineen saavat elokuvan näyttämään paremmalta kuin monet tämän päivän tehostespektaakkelit tietokoneluomustensa kanssa. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu James Newton Howardin seikkailullisia ja mahtipontisia musiikkeja myöten.

Kevin Reynoldsin jätettyä Waterworldin Costnerin harteille, kyllästyttyään totaalisesti tämän käytökseen, Costnerin käsissä teattereissa julkaistu elokuva oli tiivis, vähän päälle parituntinen toimintaseikkailu. Vasta vuosia myöhemmin Reynoldsin hitaampi visio julkaistiin lähes kolmetuntisena ohjaajan versiona. Tämä versio sisältää useita pidennettyjä kohtauksia ja joitakin kokonaan uusia kohtauksia, joissa muun muassa tutustuaan vielä enemmän atollilaisten elämään. Moni aikoinaan teatteriversion lytännyt katsoja tykästyi Waterworldiin nähtyään tämän pidemmän leikkausversion.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Waterworld, 1995, Universal Pictures, Gordon Company, Davis Entertainment, Licht/Mueller Film Corporation

Arvostelu: Jurassic Park III (2001)

JURASSIC PARK III

Ohjaus: Joe Johnston
Pääosissa: Sam Neill, Alessandro Nivola, William H. Macy, Téa Leoni, Trevor Morgan, Michael Jeter, Bruce A. Young, John Diehl ja Laura Dern
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 12

Michael Crichtonin kirjaan perustuva Jurassic Park (1993) oli jättimäinen menestyselokuva, joka sai kriitikoiltakin ylistystä. Jatkoa tietysti siis seurasi. Kadonnut maailma - Jurassic Park (The Lost World: Jurassic Park - 1997) ei kuitenkaan ollut erityisen pidetty teos, eikä se menestynyt yhtä hyvin kuin edeltäjänsä. Rahaa tuli silti tarpeeksi, jotta sarja jatkuisi. Kolmannen osan suunnittelu alkoi heti toisen osan ilmestymisen jälkeen. Joe Johnston, joka halusi jo pari vuotta aiemmin ohjata The Lost Worldin, ilmoitettiin ohjaajaksi ja julkistettiin, että Sam Neill palaisi rooliinsa tohtori Alan Grantina. Tuotannossa oli kuitenkin ongelmia, sillä tekijät päättivät muuttaa koko käsikirjoituksen vain pari viikkoa ennen kuvauksia, mikä johti siihen, että juonikuvioita luotiin sitä mukaa, kun leffaa kuvattiin. Lopulta koko homma saatiin kuitenkin kasaan ja Jurassic Park III ilmestyi kesällä 2001. Leffa menestyi jälleen heikommin kuin edeltäjänsä, mutta tienasi kyllä omansa takaisin. Kriitikot eivät pitäneet elokuvasta ja monet fanit inhosivat sitä. Vuosien varrella leffalle on noussut aika kehno maine. Ala-asteella sain isältäni Jurassic Park -trilogian, johon kolmas osa tietysti kuului, mutta kahden ensimmäisen teoksen ollessa mielestäni karmivia, en halunnut katsoa kolmatta. Näinkin Jurassic Park III:n vasta vuotta myöhemmin, kun olin sukulaisillani kylässä ja he päättivät näyttää sen minulle. Elokuva ei ollut mielestäni pelottava ja uskalsin katsoa kaksi edellistäkin uudestaan, mikä johti siihen, että aloin todella pitää niistä. Samaa ei voi kuitenkaan sanoa Jurassic Park III:sta... Kun vuoden 2017 alussa mietin, mitä leffoja arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, monet Steven Spielbergin teokset ilmestyivät mieleeni, Jurassic Parkit heti ensimmäisinä. Vaikka tämä osa ei ole Spielbergin ohjaama, niin se kuuluu silti sarjaan, minkä lisäksi arvostelu toimii valmistautumisena sarjan viidenteen osaan, Jurassic World: Kaatunut valtakunta (Jurassic World: Fallen Kingdom - 2018). Katsoin Jurassic Park III:n kahden edeltäjänsä tapaan yhdessä tyttöystäväni ja ystäväni kanssa, syöden paljon herkkuja.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Jurassic Park ja Kadonnut maailma - Jurassic Park!

Jurassic Parkin onnettomuudesta selvinnyt tohtori Alan Grant palkataan esittelemään dinosaurussaarta pariskunnalle. Kuitenkin kun saarelle päästään, käy selväksi, että pariskunta saapuikin oikeasti etsimään poikaansa Ericiä, joka katosi saarelle viikkoja aiemmin.

On hienoa nähdä Sam Neill jälleen esittämässä tohtori Alan Grantia, mutta valitettavasti hän näyttää muutamissa kohdissa siltä, ettei haluaisi olla mukana leffassa. Alan on palannut tutkimaan fossiileita ja yrittänyt unohtaa koko onnettomuuden. Hänellä ei kuitenkaan tunnu sujuvan hyvin, sillä tutkimuksiin ei ole rahaa, eivätkä fossiilit enää kiinnosta ketään. Leffan alkupäässä Alan vaikuttaisi näkevän painajaisia koskien aiempia tapahtumia, mutta tämä kuvio katoaa, kun tarina vie saarelle.
     Alanin mukana kulkee nuori Billy, jota näyttelee Alessandro Nivola. Billy on paljon innostuneempi elävistä dinoista kuin Alan, mutta selkeästi ihailee ja kunnioittaa Alania, tehdessään työtä fossiilien parissa. Billy tuntuu onneksi tietävän dinosauruksista, eikä vain roiku mukana, mutta hänelle ei koskaan anneta taustatarinaa, jolloin Billy jää ontoksi hahmoksi. Nivolalla on hetkensä, mutta siihen se jää.
     Alanin palkkanut pariskunta ovat Paul ja Amanda Kirby, joita näyttelevät William H. Macy ja Téa Leoni. Kirbyt ovat varakkaita henkilöitä, jotka välittävät suuresti pojastaan ja haluavat saada hänet takaisin. Hahmoille on saatu oivallisesti lisäsisältöä ja heidän huolensa sekä tekonsa selittyvät erinomaisesti. Dinosaurusten keskellä pariskunta ei kuitenkaan toimi kaikkein fiksuiten, jolloin he ovat jatkuvasti vaarassa - etenkin Amanda, joka ei tunnu osaavan mitään. Hän toimii vähän väliä typerästi ja hän on muutenkin usein todella rasittava, jolloin katsojana haluaisi nähdä hänet dinon kidassa. Paul sen sijaan on muutamaan otteeseen huvittava heppu ja haluaisi nähdä lisää hänen tekemisiään. Téa Leoni ei ole hyvä roolissaan, mutta William H. Macy on toimiva valinta.
     Kirbyjen poikaa, Ericiä esittää Trevor Morgan, joka muistuttaa hieman ensimmäisen osan Timiä (Joseph Mazzello) dinosaurusinnostuksensa takia, muttei ole yhtä ärsyttävä tapaus. Eric osaa toimia paljon paremmin saarella kuin vanhempansa ja olisi mielenkiintoista saada tietää lisää hänen viikoistaan yksin dinomaailmassa. Morgan suoriutuu osastaan kelvollisesti, muttei ole kovin ihmeellinen.
     Alanin, Billyn ja Kirbyjen mukana saarelle lähtevät myös Michael Jeterin esittämä Udesky, John Diehlin näyttelemä Cooper ja Bruce A. Youngin esittämä Nash. Hyvin nopeasti tajuaa, että kun hahmoille ei vaivauduta luomaan persoonaa, ei kolmikosta voi kaikki selvitä saarelta pois elävinä. Elokuvassa nähdään myös pienessä roolissa ensimmäisestä osasta tuttu Ellie Sattler (Laura Dern), joka on aloittanut uuden elämän aiemmin nähtyjen tapahtumien jälkeen.

Jos todella hölmöä, b-luokan hirviöleffalta vaikuttavan Jurassic Park III -logon ilmestymistä ei lasketa, elokuvan alku on vielä ihan lupaava. Lyhyesti näytetään, millä lailla vuodet ovat vaikuttaneet Alaniin, esitellään uudet hahmot ja yhtäkkiä ollaankin taas dinosaurusten keskellä. Kuitenkin siinä kohtaa, kun dinot nähdään ensimmäisen kerran, lentokoneen kierrellessä saaren yllä, elokuvaan alkaa syntyä ongelmia. Kahdessa edellisessä osassa dinosaurukset olivat vaikuttavia olentoja, joita pääsi todella hämmästelemään, mutta tässä filmissä ne eivät tunnu oikein miltään. Pieni vaikuttuminen syntyy kuitenkin, kun esitellään uusi hirmulisko: pitkäkuonoinen Spinosaurus, jolla on suuri purje selässään. Vanha tuttu Tyrannosaurus Rex on kyllä mukana, muttei kauaa, sillä uusi tuttavuus tappaa sen lähes välittömästi. Näin Spinosauruksesta saadaan todella uhkaava peto ja se onkin parasta koko elokuvassa. Toisena uutuutena nähdään lentävät Pteranodonit, joita nähtiin aiemmin vain nopeasti juuri ennen Kadonnut maailma - Jurassic Parkin lopputekstejä. Lentoliskot ovat myös mainio lisäys ja niitä monet ovatkin odottaneet, mutta valitettavasti pitkä kohtaus, johon ne liittyvät, ei oikein tunnu miltään, eikä siinä ole kunnon jännitettä mukana.

Jurassic Park III:n suurin ongelma onkin se, ettei se monessa kohtaa tunnu miltään; hieman tylsältä vain. Elokuvasta löytyy välillä samaa b-luokan hirviöleffahenkeä kuin alkulogosta, minkä lisäksi se tuntuu usein vain fanitekeleeltä, johon on onnistuttu saamaan pari alkuperäistä näyttelijää mukaan. Kuolemat eivät kosketa katsojaa, sillä kuoleviin hahmoihin ei ole panostettu yhtään, jolloin heidän kohtalonsa arvaa heti. Ja kun elokuva on puhdas selviytymistarina, katsojia kuuluisi kiinnostaa henkilöt, jotka yrittävät selviytyä. Perheen iloinen jälleennäkeminenkään ei aiheuta katsojassa toivottua reaktiota. Elokuva kulkee eteenpäin pääasiassa toimintakohtausten kautta, jolloin tärkeille henkilökohtauksilla ei jää aikaa. Muutamia todella hyviä hetkiä on onneksi mukana, mutta ne eivät pelasta kokonaisuutta. Teos tuntuu siltä, että tekijöiden oli pakko saada aikaiseksi kolmas Jurassic Park -elokuva, eikä siihen ehditty panostaa. Kuten jo alussa sanoin, leffan suunnittelussa oli ongelmia ja sen huomaa myös siitä, että tämä on puoli tuntia lyhyempi pätkä kuin edeltäjänsä. Tarinaa ei siis ole ollut tarpeeksi ja mukaan on pitänyt lisätä Velociraptoreita koskeva sivujuoni (koska nehän pitää tietenkin saada mukaan), jotta pituutta saataisiin hieman lisää. Leffan lopetus on aika mitäänsanomaton ja lopputekstien alkaessa jää hieman tyhjä olo. Se mikä oli ennen todella huikeaa, on nyt jokseenkin unohdettavaa. Varsinkin jos teokset katsoo peräkkäin, tämä lyttää loistavan tunnelman helposti alhaiseksi. On Jurassic Park III ihan katsottava, mutta siihen se sitten jää.

Ohjaajan titteli vaihtui tosiaan Steven Spielbergiltä Joe Johnstonille, joka on yrittänyt parhaansa olla kuin Spielberg. Johnston on kopioinut paljon edellisten osien tyyliä, jolloin hänen työnsä saa filmin vaikuttamaan normaalia kalliimmalta fanileffalta. Myös käsikirjoittajat ovat vaihtuneet, eikä uusi kolmikko ole saanut aikaiseksi kovin kummoista tarinaa. Kuvaus on sentään toimivaa ja leikkaus on pääasiassa sujuvaa. Visuaaliset efektit eivät kuitenkaan ole parhaasta päästä, kun niitä vertaa edeltäjiin. Ensimmäinen Jurassic Park ilmestyi kahdeksan vuotta aiemmin ja siinä dinot näyttivät uskottavammilta kuin tässä. Mukana on kyllä monia kuvia, joissa hirmuliskot näyttävät hienoilta, mutta useassa kohtaa huomaa kehnot tietokone-efektit. Digiefektit ovat jopa niin selkeät, että katsojana huomaa, milloin kuvassa on digidino ja milloin robotti. Äänitehosteet ovat jälleen toimivat ja maskeeraus on mainiota. Säveltäjäkin on vaihtunut, mutta sitä ei erityisemmin huomaa, sillä Don Davis on aika hyvä John Williams -kopio.

Blu-rayn kuvanlaatu on oivallinen. Lisämateriaalina Blu-raylla on elokuvan teosta kertovat "The Making of Jurassic Park III" ja "Return to Jurassic Park: The Third Adventure", dinosauruksista kertovat "The Dinosaurs of Jurassic Park III" ja kaksitoistaosainen "Dinosaur Turntables", sekä useita leffan tehosteista kertovia pätkiä. Mukana on myös pätkät elokuvan äänitehosteille ja esituotantopiirroksille, Stan Winston Studion lyhyt esittely, kuvakäsikirjoituksia, valokuvia kuvauksista, trailer, sekä pätkiä, jotka näyttävät eri kohtauksien kuvaamista. Katsottavaa on yhteensä kahdeksi ja puoleksi tunniksi.

Yhteenveto: Jurassic Park III on aika mitäänsanomaton pätkä, joka on yksinään ihan viihdyttävä seikkailuleffa, mutta kahteen aiempaan teokseen verrattuna se tuntuu lähinnä fanileffalta tai b-luokan monsterifilmiltä. Elokuvasta ei löydy kunnolla tunnetta ja se on paikoitellen jopa tylsä, mikä on erikoista, kun teos kestää vain puolitoista tuntia. On hienoa nähdä Sam Neill ja Laura Dern jälleen tutuissa rooleissaan, mutta kun heistä ensimmäinen ei näytä haluavan olla mukana, eikä jälkimmäinen esiinny kuin hetken, ei tämä hienous nosta tasoa. Uusi hirmulisko Spinosaurus on parasta elokuvassa, minkä lisäksi lentoliskot ovat hyvä lisäys. Velociraptoreihin liittyvä juonikuvio ei oikein kiinnosta, vaikka niiden kuuluukin olla mukana leffassa. Visuaalisesti teos ei ole yhtä huikea kuin edeltäjänsä. Don Davis on säveltänyt aika menevää John Williams -musiikkia, jotta tämä todella tuntuisi kuuluvan sarjaan. Pettymykseksi leffa kuitenkin jää, varsinkin kun ohjaaja Joe Johnston ei ole ollut oikein perillä siitä, mitä hänen kuuluisi tehdä, eivätkä käsikirjoittajat olleet kovin luovia tarinan kanssa. Jos pidit kahdesta edellisestä osasta, niin pitäähän tämäkin vilkaista, tosin sillä varoituksella, ettei tämä ole erityisen hyvä. Lapsille tämä tarjoaa jännitystä, mutta muut tämä jättää helposti kylmäksi. Onneksi neljätoista vuotta myöhemmin ilmestynyt Jurassic World (2015) palautti sarjan jälleen todella oivalliseksi. Sen (aika kehno) arvostelu on jo olemassa, joten sitä ei ole ensi viikolla tiedossa, vaan seuraavan kerran palaamme dinojen pariin, kun Jurassic World: Kaatunut valtakunta ilmestyy...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Jurassic Park III, 2001, Universal Pictures, Amblin Entertainment

Arvostelu: The Polar Express / Napapiirin pikajuna (2004)

THE POLAR EXPRESS (2004)

NAPAPIIRIN PIKAJUNA

Ohjaus: Robert Zemeckis
Pääosissa: Tom Hanks, Daryl Sabara, Josh Hutcherson, Nona Gaye, Meagan Moore, Peter Scolari, Jimmy Bennett, Matthew Hall, Eddie Deezen, Leslie Zemeckis, Andre Sogliuzzi ja Michael Jeter
Genre: seikkailu, jouluelokuva, animaatio
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: S

The Polar Express, eli suomalaisittain Napapiirin pikajuna perustuu Chris Van Allsburgin samannimiseen lastenkirjaan vuodelta 1985. Elokuva toteutettiin motion capture -tekniikalla, jossa näyttelijöiden esiintyminen kuvattiin ja heidän liikkeidensä pohjalta hahmot animoitiin. Kyseessä onkin yksi ensimmäisistä filmeistä, jotka toteutettiin täysin tällä tekniikalla. Aiemmin siten oli toteutettu lähinnä yksittäisiä hahmoja näyteltyihin elokuviin, kuten Klonkku The Lord of the Rings -trilogiassa (2001-2003). Napapiirin pikajuna sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2004 ja se oli menestys. Kriitikot eivät kuitenkaan siitä kovin paljoa pitäneet. Itse näin leffan elokuvateatterissa jouluna 2004 äitini kanssa ja silloin pidin siitä. Kuitenkin vuosien varrella joka katselukerralla olen pitänyt siitä vähemmän ja vähemmän. Sen jälkeen, kun aloin pitää elokuvaa heikkona, en ole katsonut filmiä kertaakaan uudestaan. Siitä on lähes kymmenen vuotta aikaa. Leffan näkeminen kävi kuitenkin mielessäni viime vuonna, kun pohdin mitä jouluelokuvia arvostelisin, mutta keksin paremmat vaihtoehdot, joten päätin jättää Napapiirin pikajunan myöhemmälle ajankohdalle. Kun aiemmin tänä vuonna pohdin samaa asiaa, päätin vihdoin arvostella leffan, sillä päätin arvostella saman ohjaajan toisen motion capture -jouluelokuvan, A Christmas Carolin (Saiturin joulu - 2009) jouluaatoksi ja ajattelin näiden filmien sopivan hyvin yhteen. Samalla myös toivoin, että kyseessä olisi parempi teos kuin muistin.

Nuori poika päätyy jouluyönä seikkailuun, kun hän astuu joulupukin luokse matkaavan Napapiirin pikajunan kyytiin.

Elokuvan päähenkilö on nuori poika, joka on alkanut epäilemään joulupukin olemassaoloa. Harmillisesti tämä puoli hahmosta tuodaan vain alussa ja lopussa esille. Puolessa välissä poika lähinnä vain... on. Hän on jatkuvassa liikkeessä joko junan sisällä tai sen päällä, mutta hän ei oikeastaan tee tai edes ole mitään kovin kiinnostavaa. Poika on itse asiassa aika tylsä tapaus, josta ei opi paljoa matkan varrella. Hahmon äänenä kuullaan Daryl Sabara ja hänen liikkeensä ovat esittäneet Tom Hanks ja The Hunger Games -leffasarjasta (2012-2015) tuttu Josh "Peeta" Hutcherson.
     Napapiirin pikajunassa matkustaa pojan lisäksi muitakin matkustajia: reipas tyttö jonka äänenä kuullaan Nona Gaye, lauluäänenä Meagan Moore ja jonka liikkeet esittävät laulaja Tinashe ja Chantel Valdivieso; köyhä Billy jota ääninäyttelee Jimmy Bennett, jonka lauluäänen esittää Matthew Hall ja jonka liikkeet esittävät Peter Scolari ja Hayden McFarland; sekä ärsyttävä silmälasipoika jonka äänenä kuullaan Eddie Deezen ja jonka liikkeitä esittää Jimmy Pinchak. Silmälasipojan osuus on onneksi pieni, sillä hän todella on raivostuttava aina äänestään puheisiinsa asti. Reipas tyttö on ihan kiva hahmo, mutta päähenkilön tavoin jokseenkin mitäänsanomaton. Kiinnostavin hahmoista on surumielinen Billy-poika, josta tulee selvästi esille, ettei hän ole koskaan kokenut kunnon joulua. Leffa olisikin kiinnostavampi hänen näkökulmastaan, sillä katsojana välittää eniten (tai no ainoastaan) Billyn tunteista.
     Päähenkilöpojan liikkeiden lisäksi Tom Hanks esittää muutamaa muutakin roolia. Hän esittää myös pojan nopeasti nähtävää isää, junassa salaa matkustavaa miestä, itse joulupukkia ja Napapiirin pikajunan konduktööriä (joka on hänen isoin roolinsa filmissä), minkä lisäksi hän toimii kertojaäänenä aina välillä. Hanksin tunnistaa helposti, jos näyttelijän leffoja on katsonut useamman kappaleen. Hän yrittää muuttaa ääntään matkustajan ja joulupukin rooleissa, mutta unohtaa sen välillä, jolloin katsojana tajuaa, että Hankshan se siinä on! Kiinnostavin Hanksin esittämä hahmo on salaa matkustava mies, sillä hänessä on oivaa mysteerisyyttä.
     Muita hahmoja leffassa ovat veturimiehet, joista toinen on pullea ja toisella on pitkä parta ja joita kumpaakin esittävät Andre Sogliuzzo ja Michael Jeter; sekä päähenkilön pikkusisko, jota esittää ohjaaja Robert Zemeckiksen vaimo Leslie, Isabella Peregrina ja Ashly Holloway. Leslie Zemeckis näyttelee myös nopeasti nähtävää päähenkilön äitiä.

Vielä elokuvan alkupäässä mietin, että ehkä vuosien tauko onkin tehnyt leffalle hyvää, sillä se sai minut mukaansa oikein napakasti. Seikkailu kulkee eteenpäin vauhdikkaasti ja siitä löytyi jopa aika jännittävän viihdyttävä kohtaus, jossa junakyyti muuttui vuoristoradaksi ja jonka jälkeen juna päätyy liukumaan jäätyneelle järvelle. Ajattelin, että kyseessä onkin ihan menevä jouluseikkailu, vaikka samalla mietin myös, ettei tapahtumilla oikein tunnu olevan merkitystä. Asioita tapahtuu, jotta lapsikatsojat pysyisivät iloisina tai kauhistuneina, mutta millään ei ole oikein mitään vaikutusta siinä kohtaa, kun vihdoin päästään Korvatunturil... siis mitä, joulupukki asuu muka pohjoisnavalla?! Hölmöt ulkomaalaiset, kaikkea ne keksivätkin! Joka tapauksessa, kun vihdoin päästään... öh... sinne missä ikinä vanha valkoparta punanuttu asustaakaan, Napapiirin pikajuna lopettaa kulkemisen. Sielläkin tapahtuu hieman, mutta se osio seikkailusta ei ole millään lailla mukaansatempaava tai viihdyttävä. Siinä kohtaa viimeistään alkaa tuntua siltä, ettei filmi tule johtamaan mihinkään. Poika vain matkaa joulupukin luo ja siinä se. Matkan varrelle on tungettu paljon kaikenlaista ylimääräistä, jotta lopputulosta voisi kutsua koko illan elokuvaksi. Silti siinä on yhtä simppeli tarina kuin joka joulu televisiossa näytettävässä "Lumiukko" -lyhytanimaatiossa (1982), muttei läheskään yhtä paljon tunnetta ja sydäntä.

Yleensä kun puhutaan jouluelokuvista, niistä tulee mieleen hauskuus ja lämminhenkisyys, sillä joulu on iloinen juhla. Näin ei ole Napapiirin pikajunassa. Tämä elokuva on todella kylmä ja oudon ankea. Se paikka-missä-ikinä-joulupukki-majaileekaan on jättimäinen kaupunki, jonka kadut ovat tyhjät ja aavemaiset. Ne tontut, jotka leffassa nähdään, ovat tylyjä ja hieman pelottavia. Leffa on paikoitellen karmivan kolkko, mikä tekee siitä luotaantyöntävän. Siitä myös puuttuu täysin jouluun liittyvä ihmeellisyys ja maagisuus. Katsojalle ei synny lähes koskaan "hei vau" -tunnetta, vaikka aukiolle onkin pystytetty sata metriä korkea joulukuusi. Vain alussa saattaa syntyä ihmetystä, Napapiirin pikajunan ilmestyessä sumun keskeltä. Muuten ainoa ihmeellisyys on läpi filmin kulkeva outo mysteerisyys. Elokuvaa katsoessa alkaa heräilemään erilaisia kysymyksiä kuten: Kuka salaa matkustava mies on? Millä perusteella lapsia viedään tapaamaan joulupukkia? Ovatko salamatkustaja ja konduktööri sama henkilö, koska heitä esittää Tom Hanks? Vai onko jompikumpi heistä päähenkilö tulevaisuudessa, sillä Hanks toimii kertojana, joka on selkeästi päähenkilö aikuisena... Tämän pohtiminen on parasta, mitä elokuvalla on tarjottavanaan. Muuten se on vain mitäänsanomaton ja ontto. Siinä tuntuu tapahtuvan koko ajan jotain, mutta millään sillä ei ole merkitystä lopputuloksen kannalta, eivätkä tapahtumat ole edes kovin muistettavia.

Huonointa Napapiirin pikajunassa on kuitenkin sen animointi. Taustat kuten Napapiirin pikajuna ja Pohjoisnapa näyttävät kyllä ihan hyviltä, mutta motion capturella toteutetut ihmiset ovat todella kamalan näköisiä. Hahmot näyttävät todella keskeneräisiltä ja vaikka oikeat ihmiset ovat esittäneet heidän eleensä ja liikkeensä, näyttävät ne silti todella luonnottomilta. Lähikuvat hahmojen kasvoista ovat välillä todella kaameaa katsottavaa, etenkin kun kiinnittää huomiota heidän suunliikkeeseen. Joissain vauhdikkaissa kohtauksissa ei ehdi katsoa hahmoja tarkkaan, mutta muuten animointi tekee elokuvan katsomisesta huomattavasti vaikeampaa. Keskeneräisellä tarkoitan myös sitä, että yhdessä kohtaa päähenkilö putoaa hiilikasaan, mutta animaattorit eivät ole vaivautuneet tekemään minkäänlaista likaa pojan vaatteisiin tai kasvoihin. Jos leffa olisi toteutettu näyteltynä tai täysin puhtaana animaationa, olisi se visuaalisesti paljon parempi, mutta se ei ole oikein kumpaakaan. Napapiirin pikajunan ohjauksesta vastaa tosiaan Robert Zemeckis, joka on aiemmin ohjannut erittäin hyvän seikkailutrilogia Back to the Futuren (1985-1990) ja Oscar-palkitun Forrest Gumpin (1994). Tämä tyhjentävä teos ei tunnu lainkaan Zemeckisin filmiltä ja sitä katsoessa alkaa lähinnä harmittamaan, mihin hänen taitonsa ovat kadonneet vuosien varrella? Tosin hänen ja William Broyles Jr.:n kirjoittama käsikirjoitus ei lähtökohdiltaan ole onnistunut, joten voiko sen pohjalta mitään hyvää edes tehdä? Alan Silvestrin säveltämät musiikit ovat kuitenkin erittäin mainiot ja elokuvan toiseksi paras asia. Joulumusiikkia on tietty mukana, mikä on täysin ymmärrettävää, mutta sen sijaan leffan alkupäässä nähtävä musikaalinumero on täysin irrallinen ja ärsyttävän ylienerginen kohtaus.

Yhteenveto: Napapiirin pikajuna on aika unohdettava ja mitäänsanomaton jouluelokuva. Joulumieltä siitä ei tosin tunnu löytyvän lainkaan, vaan filmi on vain inhottavan kylmä ja luotaantyöntävän ankea. Tontuista on tehty ilkeitä, kaikki on synkkää, eikä mistään löydy mitään ihmeellisyyttä. Itse tarina on hyvin yksinkertainen, mutta sitäkään ei ole osattu käyttää oikein. Päähenkilö ei tunnu kehittyvän mihinkään ja hahmoista vain köyhä Billy tuntuu oikeasti joltain. Tapahtumia on hirveästi, mutta millään ei ole lopuksi mitään väliä, eivätkä hurjastelut ole vuoristoratahetkeä ja jäätynyttä järveä lukuunottamatta muistettavia. Joulupukin kaupungin tapahtumat ovat jo tylsiä, eikä loppuhuipennuksesta jaksa kiinnostua millään lailla. Kauheinta leffassa on kuitenkin sen animointi. Vain jotkut taustat ja itse juna näyttävät tyylikkäiltä, mutta hahmot ovat todella elottoman ja keskeneräisen näköisiä. Alan Silvestrin säveltämät musiikit ovat sentään onnistuneet ja mukana on pari viihdyttävää hetkeä, sekä ihan kivaa mysteerisyyttä. Ne eivät kuitenkaan pelasta kokonaisuutta, enkä voi suositella Napapiirin pikajunan katselua, paitsi jos haluatte tehdä iloisesta perhejoulustanne masentavan. Joitakin leffan kolkkous voi ihastuttaa, mutta itse en voi olla hämmästelemättä, mitä ihmettä ohjaaja Robert Zemeckis kuvitteli tekevänsä? Tämän sijaan suosittelen katsomaan Zemeckiksen Saiturin joulu -leffan, johon tässä elokuvassa on muuten hauska viittaus. Yksi rikkinäisten lelujen vaunun nukeista on nimittäin Saiturin joulun päähahmo herra Scrooge, mikä herättää tietty kysymyksen siitä, suunnitteliko Zemeckis jo 2000-luvun alussa tekevänsä siitäkin tarinasta elokuvan?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Polar Express, 2004, Warner Bros. Pictures, Castle Rock Entertainment, Shangri-La Entertainment, Playtone, ImageMovers, Golden Mean, Universal CGI

Arvostelu: The Green Mile / Vihreä maili (1999)

THE GREEN MILE (1999)

VIHREÄ MAILI

Ohjaus: Frank Darabont
Pääosissa: Tom Hanks, David Morse, Michael Clarke Duncan, James Cromwell, Doug Hutchison, Michael Jeter, Sam Rockwell, Bonnie Hunt, Harry Dean Stanton ja Dabbs Greer
Genre: draama, trilleri
Kesto: 3 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

Olen ollut tietoinen The Green Mile -elokuvasta, eli suomalaisittain Vihreästä mailista jo pitkään, mutten ollut katsonut itse elokuvaa koskaan. Minulle oli suositeltu sitä useasti, mutten ollut saanut sitä käsiini, eikä vankila-aihe erityisemmin innostanut. Eräänä sunnuntai-iltana oli kuitenkin vihdoin aika ottaa itseäni niskasta kiinni ja katsoa The Green Mile, kun siihen oli mahdollisuus. Toivoin koko elokuvan ajan, että olisin tajunnut katsoa sen jo aiemmin, sillä vau!

Vanginvartija Paul Edgecomb tapaa vangin, joka omaa erikoisia kykyjä.

Pääosassa Paul Edgecombina nähdään Tom Hanks, joka tuttuun tyyliinsä vetää roolinsa erinomaisesti. Hanks on todella mainio näyttelijä ja tuntuu suoriutuvan roolista kuin roolista täydellisesti. Hän pystyy näyttämään paljon tunteita kasvoillaan, jolloin katsoja pysyy helposti kaiken aikaa perässä siitä, mitä Paul tuntee. Paul on selvästi hyväsydäminen tapaus, jolta löytyy myös huumoria. Silti Paulista näkee, ettei hän ole täysin innoissaan työpaikastaan, sillä hän toimii teloitettavien vankien osastolla ja onkin aina teloituksissa mukana. Paulin vaimoa näyttelee Bonnie Hunt.
     Michael Clarke Duncan esittää John Coffey nimistä vankia, joka on vangittu kahden tytön murhasta. John Coffey vaikuttaa hieman älyllisesti vajaalta tapaukselta, mutta totuus on täysin toinen. Jostain selittämättömästä syystä John osaa erityisiä voimia, joilla hän pystyy ihmeellisiin tekoihin. Se myös tuntuu vaikuttavan hänen mieleensä voimakkaasti. Katsojana alkaa todella nopeasti välittämään Johnista ja välittäminen kasvaa koko elokuvan ajan. Michael Clarke Duncan vetää mielettömän hyvän ja vaikuttavan roolisuorituksen ja olikin roolistaan ehdolla Oscar-kilpailussa vuonna 2000.
     Vankilassa työskentelee Paulin lisäksi muitakin. David Morse näyttelee Brutal-nimistä miestä, joka vaikuttaa läheiseltä Paulille. James Cromwell esittää vartija Hal Mooresia, joka tuntuu paikoitellen aika tyhjältä tapaukselta. Doug Hutchison näyttelee Percya, joka on inhottavin hahmo koko elokuvassa ja jota katsojana alkaa saman tien vihaamaan. Percy ei välitä pätkääkään vangeista ja pitää itseään selvästi heidän yläpuolellaan, sekä kohtelee vankeja miten sattuu. Hutchison vetää roolinsa kusipäänä hienosti.
     Vangeista John Coffeyn lisäksi keskiössä ovat Michael Jeterin näyttelemä Del ja Sam Rockwellin esittämä "Wild Bill". Del on sympaattinen tapaus ja hänellä on suloinen lemmikkihiiri nimeltä herra Kulkunen. "Wild Bill" taas on täysin toisenlainen tapaus ja hänestä huokuu psykoottisuus. Jeter ja Rockwell vetävät roolinsa todella mainiosti. Elokuvassa nähdään myös Harry Dean Stanton Toot-Tootina.

The Green Mile yllättää katsojan läpi kestonsa. Ensinnäkin koska tiesin entuudestaan vain, että elokuva tapahtuu vankilassa, tarinan yliluonnolliset jutut tulivat minulle täysin yllätyksenä. Sen lisäksi elokuvassa tapahtuu useita asioita, joita ei oikeastaan voi odottaa. Yleensä pystyn ennustamaan, mitä elokuvissa tulee tapahtumaan, mutta en tässä. Tarina saa huijattua katsojaa ja siinä tapahtuu äkillisiä muutoksia, joita ei voi ennustaa tapahtuvan. Siinä on myös asioita, joista katsojana miettii, onko tekijöillä pokkaa tehdä siten, miten katsojana uskoo tapahtuvan ja sitten ne asiat tapahtuvat, eikä voi muuta kuin ihmetellä.

Elokuva kestää hieman yli kolme tuntia ja vaikka aluksi pelkäsin, ettei juttu toimisi niin pitkään, lopputulos osoittaa, että elokuva tarvitsee juurikin sen ajan, jotta tarina kulkee sujuvasti loppuun. The Green Mile ei tunnu todellakaan niin pitkältä ja vaikka siinä on hitaat osuutensa, leffa ei itsessään ole hidastempoinen. Kun siinä tulee jatkuvasti yllättäviä asioita, ei katsoja voi pitkästyä. Siihen vielä lisäksi yhä vain hienommat ja paremmat kohtaukset, joiden aikana ei voi muuta kuin jähmettyä seuraamaan. Näyttelijätyö on erinomaista ja tarina sekä käsikirjoitus toimivat huikeasti, jolloin katsojana haluaa nähdä elokuvan loppuun asti. Joidenkin mielestä kyseessä luultavasti on tylsä elokuva, eikä siinä sinänsä tapahdukaan kovin paljoa. The Green Milen yksinkertaiset asiat ovat se juttu, minkä takia en itse kyennyt kääntämään katsettani pois ruudulta. Elokuvassa saa hieman naurahdella, mutta suurin tunne, mitä katsojana kokee elokuvan aikana, on suru. Vaikka tietää, että vangit ovat pahoja ja he ovat tehneet rikollisia asioita - mitä luultavimmin murhia - heidän kohtaloistaan välittää, eikä heitä halua nähdä sähkötuolissa. Etenkin kun vangeille ja vartijoille syntyy jonkinlainen suhde, jota kukaan ulkopuolinen ei voi tarinassa ymmärtää, mutta jonka katsojat näkevät ja tuntevat, ei katsoja halua nähdä, kun vartija kääntää katkaisijasta. Elokuva koskettaa useaan otteeseen voimakkaasti kestonsa aikana. Vaikka aluksi yliluonnollisuus tuli aika puskista, se toimiikin hienosti muun tarinan ohella ja tuokin elokuvaan juuri oikean lisäyksen. Kun The Green Mile lopulta päättyy, on vaikea oikeastaan sanoa mitään, sillä ei voi muuta kuin tuntea voimakkaat tunteet virtaamassa kehon läpi edestakaisin.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut The Shawshank Redemptionin (1994) tehnyt Frank Darabont ja tarina perustuu Stephen Kingin kirjaan "Kuoleman käytävä" (1996). Toisin kuin monet, itse pidän enemmän tästä elokuvasta kuin The Shawshank Redemptionista, vaikka sekin on todella hyvä. The Green Mile on kuvattu erittäin hyvin, kuten myös leikattu. Erikoistehosteita on vähän ja ne ovat ihan kivasti toteutettuja. Musiikista vastaa Thomas Newman ja hänen sävellyksensä tuovat hienosti lisätunnelmaa elokuvaan.

Yhteenveto: The Green Mile on todella erinomainen elokuva. Se yllättää läpi kestonsa ja koskettaa katsojaa erittäin voimakkaasti. Näyttelijät vetävät hyvät suoritukset, etenkin pääosassa esiintyvä Tom Hanks ja Oscar-ehdokkuuden saanut Michael Clarke Duncan. Hahmoista alkaa välittämään jo elokuvan alkupuolella ja kiintymys hahmoja kohtaan kasvaa tarinan kulkiessa eteenpäin. Elokuvassa saa naurahtaa muutamaan otteeseen, mutta pääasiassa voimakkain tunne katsojalla on suru. Elokuva kestää yli kolme tuntia, muttei tunnu todellakaan niin pitkältä. Suosittelen katsomaan elokuvan, mutta kovin nuorille sitä ei kannata näyttää ja lastenleffa tämä ei ole. Itse olin erittäin vaikuttunut ja uskon, että niin ovat muutkin elokuvan nähneet. Niin ja miksi elokuvan nimi on "Vihreä maili"? Koska vankilaosaston käytävän lattian väri on vihreä.

Kirjoittanut: Joonatan, 16.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.total-movies.wikia.com
The Green Mile, 1999, Warner Bros. Pictures, Castle Rock Entertainment, Darkwoods Productions