Toy Story 5 (2026) - elokuva-arvostelu

TOY STORY 5

Ohjaus: Andrew Stanton

Näyttelijät: Joan Cusack, Tim Allen, Tom Hanks, Greta Lee, Scarlett Spears, Conan O'Brien, Shelby Rabara, Craig Robinson, Mykal-Michelle Harris, Lori Alan, Jay Hernandez, Wallace Shawn, John Ratzenberger, Jeff Bargman, Blake Clark, Anna Vocino, Bonnie Hunt, Kristen Schaal, Tony Hale, John Hopkins, Ernie Hudson, Annie Potts, Keanu Reeves ja Alan Cumming

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 7

Pixarin ensimmäinen täyspitkä animaatioelokuva Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) oli suuri hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Toy Story 2 (1999) oli myös menestys ja Toy Story 3 (2010) tienasi lippuluukuilla yli miljardin, voitti parhaan animaatioelokuvan Oscarin ja oli jopa ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Kolmas osa oli tarkoitettu trilogian huipennukseksi, mutta vuonna 2019 ilmestyi vielä Toy Story 4, jonka päätähti Tom Hanks totesi jäävän sarjan viimeiseksi. Elokuvasarjaa päätettiin laajentaa leffalla Lightyear (2022), mutta kun se osoittautui suureksi taloudelliseksi flopiksi, sen jatko-osa päätettiin kuopata ja Pixar ilmoittikin työstävänsä jälleen uutta Toy Storya. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan repliikkejä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Toy Story 5 on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidän valtavan paljon alkuperäisestä Toy Story -trilogiasta, mutta mielestäni myös neljäs osa ja Lightyear olivat hyviä. Minua jopa harmitti paljon, että Lightyearin jatko-osa jätettiin tekemättä, sillä olisin mieluummin katsonut lisää sitä ja jättänyt varsinaisen Toy Storyn rauhaan. Kuitenkin kun viidennen osan juonikuvaus paljastettiin, pidin sitä kekseliäänä ja ajankohtaisena ideana. Vähitellen olen alkanut innostua leffasta ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa Toy Story 5:n ja vieläpä IMAX-salissa.

Kun Bonnie-tyttö saa käsiinsä huippusuositun Lilypad-älytabletin, Jessie, Buzz Lightyear ja muut pelkäävät lelujen ajan lopun koittaneen.

Tutut Toy Story -hahmot tekevät jälleen kerran paluun - jopa sheriffi Woody (äänenä Tom Hanks), joka neljännen osan päätteeksi lähti omille teilleen, kokiessaan polkunsa johdattaneen pois Bonnie-tytön (Scarlett Spears) luota. Woody jää kuitenkin tällä kertaa enemmän sivuhenkilöksi, kuten tekee myös avaruusranger Buzz Lightyear (Tim Allen), sillä keskiöön nousee nimittäin lehmityttö Jessie (Joan Cusack), joka yrittää keksiä keinon saada Bonnien innostumaan jälleen leluista, kun älylaitevillitys tarttuu lapsiin kaikkialla. Jessie nousee onnistuneesti leffan keulakuvaksi ja elokuva syventää entisestään hahmon aiempaa traumaa hänet hylänneen Emilyn tiimoilta, tuoden tälle kuviolle vuosikymmenten jälkeen tunteikkaan päätöksen.

     Menossa ovat mukana myös jo alkuperäisessä leffassa esitellyt herra Perunapää (Jeff Bergman), Slinky-koira (Blake Clark), Rex-dinosaurus (Wallace Shawn) ja Röh-säästöporsas (John Ratzenberger), sekä myöhemmin sarjan varrella matkaan tarttuneet uskollinen hevonen Napakymppi, Dolly-nukke (Bonnie Hunt) ja Kahveli-haarukka (Tony Hale), kun taas uusina hahmoina Toy Story 5 esittelee Lilypad-älytabletin (Greta Lee), joka korvaa välittömästi lelut Bonnien huomion keskipisteenä, hevosia rakastavan Blaze-tytön (Mykal-Michelle Harris), vessa-apulelu Smartypantsin (Conan O'Brien), lelukamera Snappyn (Shelby Rabara) ja GPS-paikantimenakin toimivan virtahepolelu Atlasin (Craig Robinson). Monet vanhoista tutuista käyvät lähinnä näyttäytymässä, mutta uudet hahmot toimivat oivallisesti. Smartypants on joko hupaisa tai ärsyttävä, riippuen siitä, kuinka hyvin katsojalle uppoavat vessapaperilta näyttävän lelun vessatoimiin liittyvät kymmenet vitsit.

Pixaria ja Toy Story -elokuvasarjaa ei nähtävästi koskaan pitäisi epäillä. Toy Story 5 voi olla syntynyt Disneyn ja Pixarin epätoivoisesta yrityksestä tienata helpot rahat tutulla ja suositulla franchisella, kun uudet ideat eivät vedä tarpeeksi katsojia teattereihin. Mutta kun puikkoihin pistää Andrew Stantonin kaltaisen tekijän, joka on aiemmin ohjannut Pixarille huikeat Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) ja WALL-E:n (2008), epätoivoinen rahastuskin muuttuu loistavaksi elokuvaksi. Toy Story 5 on jälleen kerran taattua Pixar-laatua, tarjoten monikerroksisen seikkailun, josta niin perheen pienimmät kuin aikuiset voivat nauttia. Aika ei käy missään kohtaa pitkäksi, huumoria riittää moneen makuun ja elokuva iskee tietty salakavalasti parikin kertaa tunteisiin. Moni raavas mieskin poistuu teatterista kyyneliä poskiltaan pyyhkien.

Elokuvan tarina on todella nokkela ja hyvin ajankohtainen. Nykyään yhä vain nuorempia lapsia näkee kaikkialla älylaitteiden lumoissa ja lelut unohtuvatkin siinä samalla nurkkaan pölyyntymään. Mutta miltä tämä teknologian aalto näyttäytyy sitten lelujen silmissä, etenkin Jessien, jota aiempi hylkäys kummittelee edelleen? Tilannetta tarkastellaan onnistuneesti eri vinkkeleistä, eikä homma ole niin mustavalkoinen kuin aluksi voisi luulla. Elokuvalla on erinomainen teema yhteydestä ja sen tärkeydestä. Toisaalta älyluurit saavat samassa tilassakin olevat ihmiset täysin erilleen, mutta samalla luurin kautta voi löytää yhteyden johonkuhun, jota ei välttämättä olisi koskaan muuten tavannut. Aihe on osuva niin lapsiin kuin aikuisiinkin. Toy Story 5 on hauska, jännittävä, kaunis, syvällinen, koskettava ja kaikin puolin mahtava lisäys yhteen kaikkien aikojen parhaista elokuvasarjoista.

On varmaan sanomattakin selvää, että visuaalisesti Toy Story 5 on puhdasta silmäkarkkia. Hahmot ovat tietty veikeän näköisiä ja liikkuvat sulavasti, kun taas taustat ovat pullollaan ällistyttäviä yksityiskohtia. Valoja, varjoja ja värejä hyödynnetään näyttävästi ja esimerkiksi Woodysta näkee kaikki vuosien varrella tapahtuneet kolhut ja kulumiset. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja vanha kunnon Randy Newman tunnelmoi jälleen mahtavasti musiikeillaan, tuoden vahvan lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Toy Story 5, Yhdysvallat, 2026, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Red One (2024)

RED ONE

Ohjaus: Jake Kasdan

Pääosissa: Dwayne Johnson, Chris Evans, Lucy Liu, Kiernan Shipka, J. K. Simmons, Bonnie Hunt, Reinaldo Faberlie, Kristofer Hivju, Nick Kroll, Wesley Kimmel ja Mary Elizabeth Ellis

Genre: seikkailu, toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 12

Red One on Dwayne Johnsonin ja Chris Evansin tähdittämä uusi jouluelokuva. Elokuva lähti liikkeelle tuottaja Hiram Garcian ideasta, jonka hän esitteli Johnsonin Seven Bucks Entertainment -studiolle, missä innostuttiin. Chris Morgan ryhtyi työstämään idean pohjalta käsikirjoitusta ja Jake Kasdan pestattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022, joissa koettiin ongelmia, kun Johnson saapui paikalle usein myöhässä ja jonain päivinä hän ei saapunut paikalle ollenkaan. Pitkittyneen tuotannon takia budjetti paisui lopulta jättimäiseksi, jopa 250 miljoonaan dollariin. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo viime vuonna suoraan Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa, mutta elokuva päätettiinkin julkaista teattereissa ja samalla ensi-iltaa siirrettiin vuodella eteenpäin. Nyt Red One on saapunut leffateattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä varautuneena. Traileri eivät juuri voittaneet minua puolelleen, mutta toivoin, että kyseessä voisi edes olla viihdyttävä tapaus. Kävin katsomassa Red Onen heti ensimmäisessä IMAX-näytöksessä ensi-iltapäivänä.

Kun joulupukki siepataan juuri ennen joulua, tonttuagentti Callum Drift tarvitsee mestarihakkeri Jack O'Malleyn apua tämän löytämiseksi.

Diivamaisella käytöksellään elokuvan budjetin paisuttanut Dwayne Johnson näyttelee Callum Driftiä, tonttuagenttia, joka vastaa itse joulupukin (J. K. Simmons) turvallisuudesta. Mutta juuri ennen joulua Cal epäonnistuu hommassaan ja vanha valkoparta siepataan hänen nenän alta. Löytääkseen pukin, Cal tarvitsee apua Chris Evansin näyttelemältä hakkerilta Jack O'Malleylta, jonka sanotaan voivan löytää kenet tahansa maailmassa. Johnson istuu passelisti kovanaamaisen turvapäällikön rooliin, vaikkei häneltä vielä vuosienkaan jälkeen juuri näyttelijälahjoja löydy. Miehen suosio on ollut selvässä laskussa viime vuodet ja Johnsonin on parasta alkaa varoa käytöstään, mikäli hän mielii vielä tähdittää elokuvia tulevaisuudessa. Hänen palkkionsa ovat jo nyt valtavat, eivätkä hänen leffansa ole vuosiin tehneet selvää voittoa. Evans on ihan hyvässä vedossa Johnsonin rinnalla ihmisenä, joka repäistään yhtäkkiä myyttisten olentojen keskelle, joskin Evans ei onnistu myymään ajatusta, että hänen hahmonsa kamppailisi alkoholismin kanssa. Vähemmän yllättäen parhaan roolityön tarjoaa Simmons joulupukkina ja onkin siis sääli, että tämän salilla yllättävänkin paljon viihtyvän punanutun ruutuaika jää varsin pieneksi.

     Elokuvassa nähdään myös Lucy Liu myyttisten juttujen parissa työskentelevän agenttiorganisaation johtajana Zoena, Kiernan Shipka pukin siepanneena noitana Grylana ja Kristofer Hivju joulupukin häijynä veljenä Krampuksena. Shipka hoitaa tarpeeksi passelisti tonttinsa pahiksena, jonka motiivit ovat jopa ihan ymmärrettävät. Gryla kokee, että pukista on tullut liian pehmo tuhmien listaan joutuneille ja päättääkin ottaa ohjat, tehdäkseen maailmasta väkisin kiltin.

Tehdään se heti selväksi, että Red One ei todellakaan ole hyvä elokuva. Sen käsikirjoitus on kömpelö, näyttelijöiden työ on varsin ailahtelevaa, parin tunnin kestossa on ainakin vartti liikaa ja kun katsoo elokuvan visuaalista ilmettä, on pöyristyttävää, että leffa maksoi jopa 250 miljoonaa dollaria. Näytöksessäni oli ehkä viitisen ihmistä lisäkseni ensi-iltapäivänä, joten jos meno on tällaista muuallakin maailmassa, turpiin tulee lippuluukuilla ja lujaa, ja Johnson voi jälleen kerran hyvästellä yhden aikomuksensa tähdittää uutta franchisea. Red Onen on nimittäin tarkoitus toimia avausosana juhlapyhien ympärille rakennetulle toimintaseikkailujen saagalle. 

Mutta. Kaikesta tästä huolimatta mielsin Red Onen hyvällä tavalla varsinaiseksi joulukalkkunaksi. Se on umpipöhkö leffa, joka ottaa itsensä ajoittain aivan liian tosissaan ja naurattaa lähinnä väärissä kohdissa. Varsinaiset vitsit jättävät kylmäksi, mutta sen sijaan täysin puskista tulevat hölmöydet naurattavat makeasti. Yhdessä kohtaa Johnsonin hahmo kutistuu lapsen kokoiseksi ja vetää turpaan lumiukkoja, jotka näyttävät siltä kuin ne viettäisivät kaiken aikansa pumpaten rautaa salilla. Itse asiassa kaikki näyttävät siltä kuin ne viettäisivät kaiken hereilläoloaikansa nostellen painoja, niin tontut, lumiukot, jääkarhut kuin itse pukki. Tehostetiimi taas ei ole vaivautunut selvittämään, miltä porot näyttävät ja niinpä pukin rekeä vetävät jostain syystä jättimäiset (ja tietty bodatut) hirvet. Toimintakohtaukset ovat aikamoista sillisalaattia ja lopputaistelu Gryla-noitaa vastaan näyttää videopeliltä, jota ei itse pääse pelaamaan. Red One on pitkästä aikaa niin huono leffa, että se on jo hyvä. Jos jotain positiivista, niin konseptissa olisi jopa ihan potentiaalia franchiseen, missä voisi tulla vaikka toimintaraina pääsiäispupusta tai televisiosarja hammaskeijun seikkailuista. Jos siis elokuva menestyy, mitä epäilen.

Elokuvan on ohjannut Jake Kasdan, joka vastasi myös Johnsonin tähdittämistä Jumanji-elokuvista (2017-2019). Kasdan ei tunnu tietävän, tekeekö hän elokuvaa vakavissaan, vai kieli poskessa, mikä johtaa varsin hupaisaan sotkuun kaikessa tyylitajuttomuudessa. Chris Morganin käsikirjoitus on aika tönkkö, mutta sen mytologiassa olisi ainesta. Red One on ihan hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat, puvustus menevää ja muutamat mörököllimaskeeraukset - etenkin Krampus - ovat vaikuttavat. Elokuvan tietokonetehosteet ovat kuitenkin pöyristyttävän huonot. Miten 250 miljoonaa maksanut elokuva voi näyttää näin karsealta? Koko joulupukin maailma näyttää viimeistelemättömältä ja takaa-ajo tämän joulukaupungin kaduilla on kiusallista päivänselvän taustakankaan käytön kanssa. Äänimaailma mekastaa minkä ehtii ja Henry Jackman tekee tuttuun tapaansa kelpo työtä musiikkien parissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Red One, 2024, Amazon MGM Studios, Seven Bucks Productions, Chris Morgan Productions, The Detective Agency, Big Indie Pictures

Arvostelu: Monsterit-yliopisto (Monsters University - 2013)

MONSTERIT-YLIOPISTO

MONSTERS UNIVERSITY

Ohjaus: Dan Scanlon
Pääosissa: Billy Crystal, John Goodman, Helen Mirren, Steve Buscemi, Joel Murray, Peter Sohn, Sean Hayes, Dave Foley, Charlie Day, Alfred Molina, Nathan Fillion, Tyler Labine, Aubrey Plaza, Julia Sweeney, Bonnie Hunt, John Krasinski, Bill Hader ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7

Pixar-animaatioyhtiön elokuva Monsterit Oy (Monsters, Inc. - 2001) oli kriitikoiden ylistämä jättihitti, joten sille alettiinkin pian suunnittelemaan jatkoa. Pixarin ja yhtiön yhteistyökumppani Disneyn sopimus siihen aikaan kuitenkin määräsi, että Disney saisi tehdä jatko-osat Pixarin sijaan. Disney alkoikin työstämään jatko-osaa nimeltä "Monsters, Inc. 2: Lost in Scaradise", mutta kun vuonna 2005 Bob Iger nousi Disneyn johtoon, tämä teki uuden sopimuksen Pixarin kanssa, mikä poisti alkuperäisen diilin jatko-osista. Disneyn työstämä jatko-osa kuopattiin ja Pixar alkoi työstämään omaa elokuvaansa, mutta jatko-osan sijaan kyseessä olisikin esiosa, mikä sijoittuu aikaan ennen Monsterit Oy:n tapahtumia. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2012, mutta sen julkaisua päätettiin siirtää ja lopulta Monsterit-yliopisto ilmestyikin kesällä 2013. Elokuva oli valtava menestys (ilmestymisvuotensa seitsemänneksi menestynein leffa ja yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä animaatioista) ja kriitikotkin antoivat positiivista palautetta, vaikka jotkut myös kritisoivat leffaa. Itse kävin katsomassa Monsterit-yliopiston, kun se ilmestyi Suomen teattereihin ja pidin sitä kelpo filminä. Olen katsonut leffan kerran tai kaksi uudestaan, mutta viime kerrasta on jo aikaa. Kun katsoin ja arvostelin Monsterit Oy:n sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin katsoa pitkästä aikaa myös Monsterit-yliopiston ja arvostella senkin.

Vuosia ennen kuin Masi Pallopää ja Tarmo Karvanen työskentelivät Monsterit Oy:llä, he opiskelivat pelottelua Monsterit-yliopistossa. Ensi kertaa tavatessaan he eivät kuitenkaan pidä toisistaan, mutta heidän täytyy pystyä yhteistyöhön, voittaakseen koulun Kammokisat.

Alkuperäisestä Monsterit Oy -elokuvasta tuttu mahtava hirviökaksikko tekee paluun, mutta tässä he eivät todellakaan ole ylimmät ystävät, vaan aluksi jopa aikamoiset vihamiehet. Nuori Masi Pallopää (Billy Crystal) on kirjaviisas ja uskoo pärjäävänsä koulussa opiskelemalla kirjat kannesta kanteen vaikka takaperin, ymmärtämättä kuitenkaan, että hirviönä hänen pitäisi olla... noh, pelottava. Tarmo Karvanen (John Goodman) taas on ylimielinen, uskoen, että pärjää täysin yhden karjaisunsa voimalla, eikä usko edes tarvitsevan koko koulua pärjätäkseen hirviönä. Onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka hahmojen täytyy sysätä erimielisyytensä syrjään ja alkaa tukemaan toisiaan, jotta he voisivat oikeasti pärjätä.
     Paluun tekee myös inhottava Räähkä Poks (Steve Buscemi), jonka häijylle katseelle annetaan erikoinen ja huvittava selitys. Harmillisesti siinä, missä elokuva onnistuu näyttämään, kuinka Masista ja Tarmosta tuli parhaat ystävät, syy Räähkän vuosia kestäneelle vihalle kaksikkoa kohtaan hoidetaan liian nopeasti, aivan kuin se vain pitäisi saada alta pois.
     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään mm. yliopiston karmiva dekaani Varjomaa (Helen Mirren), pelottelua opettava professori Kantti (Alfred Molina), öykkäriveljeskunta Räyh Omega Räyhin johtaja Jonni Vaaramo (Nathan Fillion), sekä hömelöön Outo Kappa -veljeskuntaan kuuluvat yhä keski-ikäisenä koulua käyvä Don Carlton (Joel Murray), sympaattinen Toni Töppö (Peter Sohn), oikeasti outo Arvi (Charlie Day) ja yhdistyneet kaksoset Turo ja Tero (Sean Hayes ja Dave Foley). Uudet hahmot eivät ole erityisen muistettavia dekaani Varjomaata lukuun ottamatta, jonka osaan karismaattinen ja auktoriteettia huokuva Mirren sopii täydellisesti. Outo Kappan jäsenet toimivat tarpeeksi passelisti, auttaessaan Masia ja Tarmoa Kammokisoissa.

Omillaan, yksittäisenä teoksena Monsterit-yliopisto on hauska ja viihdyttävä elokuva, mikä tarjoaa iloa koko perheelle. On mukavaa nähdä, kuinka Masi ja Tarmo tapasivat ja kuinka he päätyivät asemaansa Monsterit Oy:ssä. Samalla juuri se myös luo leffan ongelmat. Jos olet nähnyt alkuperäisen filmin, tiedät heti lähtövaiheessa hyvin pitkälti sen, mihin tapahtumat johtavat. Esiosa ei saa samalla tavalla jännittämään päähenkilöiden puolesta, kun lopputuloksen tietää jo etukäteen. Onneksi leffa onnistuu siitä huolimatta tarjoamaan pieniä yllätyksiä, eivätkä asiat kuljekaan odotettuun loppuratkaisuun ihan siten kuin voisi luulla. Isompi ongelma elokuvalla onkin sen kertomuksessa ja kuinka se tuntuu hölmöltä Monsterit Oy:n merkittävän teeman jälkeen. Monsterit Oy:ssä hoksattiin, että lapsien pelottelu ja traumatisointi ei ole oikein, mutta koska Monsterit-yliopisto tapahtuu ennen sitä, elokuva tietty palaa siihen vääryyteen. Kun katsoja on ensin opetettu siihen, että monsterien toiminta oli väärää, on hieman vaikeaa seurata kertomusta, missä hahmot opiskelevat lapsien pelottamista.

Jonkin muun animaatioyhtiön tekemänä Monsterit-yliopisto voisi helposti kuulua yhtiön parhaimpiin, mutta Pixar on vuosien varrella nostanut tasonsa niin huiman korkealle, että elokuva jää harmillisesti yhtiön heikompien elokuvien joukkoon ongelmiensa vuoksi. Tästä ei löydy samaa kypsyyttä ja hienoutta kuin monista muista yhtiön elokuvista. Vioistaan huolimatta leffa onnistuu kuitenkin tarjoamaan oivan kertomuksen muodostuvasta ystävyydestä, mikä sisältää Pixarin tavaramerkkinä tuttua herkkyyttä. Lisäksi vaikka temaattisesti pelotteluun palaaminen tuntuu tavallaan väärältä, on yksi näistä pelottelukohtauksista leffan loppupäässä toteutettu vakuuttavasti - kuin lapsiystävällistä kauhua. Huumoria löytyy kaikenikäisille ja on hauska huomata, kuinka tuttuja yliopistojuttuja on muokattu monstereille sopiviksi. Alun esittelykierroksella nähtävä lyhyt ruokalakohtaus naurattaa aina yhtä kovaa. Elokuva ei kuitenkaan koskaan tee läheskään yhtä suurta vaikutusta tai uppoa niin syvälle katsojan sydämeen kuin edeltäjänsä. Se ei käsittele monia aiheita läheskään niin syvällisesti kuin Pixarilta voisi odottaa ja lopputulos tuntuukin enemmän välityöltä. Monsterit-yliopisto on kelpo leffa, mutta täytyy myöntää, että se on aika tarpeeton.

Jos jostain ei ole moitittavaa, niin elokuvan animaatiojäljestä. Visuaalisesti Monsterit-yliopisto on upea teos. Kuvat pursuavat yksityiskohtia ja valloittavia värejä. Erilaisia hirviöitä luotiin leffaa varten yli viisisataa. Yli kymmenessä vuodessa Pixar on kehittynyt paljon ja leffa on paljon paremmin animoitu kuin Monsterit Oy. Onkin harmi, että se on ainoa asia, missä elokuva ylittää edeltäjänsä tai pääsee samalle tasolle. Ensimmäistä pitkää elokuvaansa tekevä ohjaaja Dan Scanlon ei erityisemmin vakuuta ja hänen, Dan Gersonin ja Robert L. Bairdin käsikirjoituskin on aika peruskauraa. Kolmikko selvästi pyrkii enemmän viihdyttämään ja tarjoamaan jotain lisää Masin ja Tarmon kovimmille faneille, luomatta kertomusta, mikä oikeasti perustelisi filmin olemassaoloa. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja on hienoa, että Monsterit Oy:n säveltäjä Randy Newman palasi tekemään leffan musiikit.

Pixarin tuttuun tyyliin Monsterit-yliopisto sisältää tietty paljon "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin. Juhlivan veljeskunnan talon vieressä näkyy Toy Story - leluelämää -elokuvasta (Toy Story - 1995) tuttu Pizza Planet -auto. Leffaan viitataan myös eräässä luokassa valmistetulla ovella, mikä on samanlainen kuin Andy-pojan kaapinovi Toy Storyssa. Kammokisojen alkaessa seinälle on piirretty Pixarin keltainen, punaisella tähdellä ja sinisellä raidalla varustettu Luxo-pallo, kun taas eräässä kisojen tehtävässä lapsen huoneen lattialta löytyy leluversio Kunnon dinosauruksen (The Good Dinosaur - 2015) Arlosta. Loppuhuipennuksen karmiva nukke on paremmassa kunnossa oleva vauvanukke Toy Story 3:sta (2010). California Institute of the Arts -koulun (missä monet Pixarin työntekijät ovat opiskelleet) animointiluokkahuoneen numero A113:n voi bongata professori Kantin luokan ovesta. Monsterit Oy:sta tutut monsterit George Sanderson ja Lumimies (Pixarin luottonäyttelijä John Ratzenberger) tekevät lyhyet cameoroolit.

Yhteenveto: Monsterit-yliopisto tarjoaa omana leffanaan kelpo viihdettä koko perheelle, mutta upean Monsterit Oy:n esiosana se jää hieman vaisuksi. Alkuperäisen elokuvan nähneille Monsterit-yliopisto ei erityisemmin tarjoa mitään jännitettä lopputulemasta, mutta on silti kiinnostavaa seurata, kuinka tutut hahmot ovat päätyneet siihen pisteeseen, mistä heidät löydetään alkuperäisleffan alussa. Masi Pallopää ja Tarmo Karvanen ovat edelleen mainiot päähenkilöt, vaikka onkin aluksi harmi nähdä heidät niin kärttyisinä toisilleen. Leffasta löytyy paljon vauhdikkaita sekä hauskoja hetkiä, kuten myös pientä herkkyyttäkin. Silti elokuva ei yllä Pixarin monien muiden teosten syvälliselle tasolle, vaan siitä jää jotain uupumaan. Vaikka animaatiojälki onkin huippuluokkaa, leffassa vallitsee tietynlainen välityön maku ja se jää yhtiön heikompien elokuvien päätyyn. Onneksi kun puhutaan Pixarin tasosta, yhtiön heikompien leffojen pääty ei tarkoita huonoa elokuvaa. Heikkouksistaan huolimatta Monsterit-yliopisto jääkin lopulta kevyesti plussan puolelle.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, hauska kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Monsters University, 2013, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Jumanji (1995)

JUMANJI (1995)

Ohjaus: Joe Johnston
Pääosissa: Robin Williams, Kirsten Dunst, Bradley Pierce, Bonnie Hunt, Jonathan Hyde, David Alan Grier, Bebe Nauwirth, Patricia Clarkson, Adam Hann-Byrd ja Laura Bell Bundy
Genre: seikkailu
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 12

Jumanji perustuu Chris Van Allsburgin samannimiseen kirjaan vuodelta 1981. Elokuva ilmestyi vuonna 1995 ja se oli suuri menestys. Filmi ei ollut kuitenkaan täysin kriitikoiden mieleen ja se sai heiltä aika ristiriitaisen vastaanoton. Kuitenkin niiden ansiosta, jotka olivat 1990-luvulla lapsia ja nykyään aikuisia, elokuva on muuttunut pidetymmäksi. Itse en kuitenkaan nähnyt Jumanjia lapsena, ainakaan kokonaan. Kesällä 2012 olin mökillä ja katsoin eräänä iltana televisiota, kun Jumanji pyöri jollain kanavalla. Sitä oli kuitenkin mennyt jo puoli tuntia ja samaan aikaan toisella kanavalla pyöri Dragon Wars: D-War (2007), joka oli mielestäni kiinnostava, joten katsoin molempia vuorotellen noin puolen tunnin ajan, kunnes minun täytyi mennä nuotiolle. Kesti muutama vuosi kunnes katsoin Jumanjin vihdoin kokonaan Netflixistä. Se oli mielestäni ihan viihdyttävä seikkailu, mutten ajattelut, että minun tarvitsisi katsoa sitä toista kertaa. Kuitenkin tapahtui yllätys aika lailla kaikille ja ilmoitettiin, että leffa saa jatkoa. Kun Jumanji: Welcome to the Junglen (2017) lehdistönäytös alkoi lähestyä, katsoin Jumanjin uudestaan arvostellakseni sen ennen jatko-osaa.

Sisarukset Judy ja Peter löytävät Jumanji-lautapelin ja päättävät kokeilla sitä. Jokaisella siirtovuorolla pelistä ilmestyy erilaisia viidakon kauhuja, sekä mies nimeltä Alan Parrish, joka on ollut jumissa pelin sisällä 26 vuotta. Heidän täytyy pelata Jumanji loppuun, jotta kauheudet katoavat.

Judy (Kirsten Dunst) ja Peter (Bradley Pierce) ovat sopivasti erilaiset, mutta tarpeeksi samanlaiset ollakseen selkeät sisko ja veli. Judy on aika turhautunut ja keksii valheita muiden päänmenoksi, kun taas Peter on paljon hiljaisempi tapaus. Silti se, miten he esiintyvät yhdessä, viestii siitä, että he ovat todella tärkeitä toisilleen. He ovat aika ovelia ja fiksuja lapsia, jolloin heidän seikkailuaan on kiinnostava seurata. Dunst ja Pierce ovat toimivat rooleissaan, vaikka molemmilta löytyy heikommatkin hetkensä. He eivät kuitenkaan ärsytä koskaan, mikä tekee heistä tarpeeksi hyviä lapsinäyttelijöitä.
     Jumanjissa vangittuna ollutta Alan Parrishia näyttelee Robin Williams, joka on tuttuun tapaansa oikein mainio roolissaan. Tässä Williams ei kuitenkaan tee mitään erityisen hienoa roolityötä, mutta toimii silti oivallisesti. Koska Alan jäi jumiin pelin sisälle jo lapsena, ei hän ole täysin aikuistunut henkisesti. Harmillisesti tämä puoli hahmosta unohtuu välillä, minkä lisäksi hän ei ole mitä uskottavimmin traumatisoitunut Jumanjiin joutumisesta. Silti on kiehtovaa miettiä, millaista olisi joutua pelin sisälle pariksi vuosikymmeneksi.
     Elokuvassa nähdään myös Bonnie Hunt naisena nimeltä Sarah, joka päätyy myös pelaamaan Jumanjia; David Alan Grier poliisimies Carlina, joka on kelpo lisäys tapahtumiin; Bebe Neuwirth Judyn ja Peterin Nora-tätinä, jota ei paljoa nähdä; Patricia Clarkson Alanin äitinä, sekä Jonathan Hyde tuplaroolissa Alanin isänä ja pelistä ilmestyvänä pahana metsästäjä Van Peltinä.

Jumanjin aloitus ei ole vielä erityisen onnistunut. Siinä nähdään kaksi prologia, joista ensimmäinen pohjustaa jännittävästi, että pelilauta on hyvin vaarallinen, mutta joista toinen ei ole kovin hyvin kerrottu. Toinen prologi kertoo Alanista lapsena (Adam Hann-Byrd), kun hän löytää Jumanjin ja pelaa sitä lapsi-Sarahin (Laura Bell Bundy) kanssa. Sekin on kiinnostava, mutta kun katsoja tajuaa, ettei se ollutkaan itse seikkailun alku, tuntuu se jokseenkin oudolta lisäykseltä. Filmi nappaa kunnolla mukaansa vasta kun Peter ja Judy löytävät laudan ja alkavat pelaamaan, vaikka silloinkin katsojana hieman varautuneena odottaa, onko tässäkin kyseessä prologi, vai alkoiko tarina vihdoin oikeasti? Se tunne alkaa kuitenkin pikkuhiljaa muuttua huojentuneisuudeksi, sillä Dunst ja Pierce ovat selvästi paremmat lapsinäyttelijät kuin Hann-Byrd ja Bundy. Kun leffaan on vihdoin päässyt mukaan, tuntuu sen mystisyys erittäin oivalliselta ja katsojana alkaa jännittämään, mitä kauheuksia pelilaudasta voi ilmestyä seuraavaksi? Jumanji hyödyntää pääasiassa viidakkoteemaa, joten vaaratilanteita aiheuttavat mm. myrkylliset kasvit ja köynnökset, vauhkoontunut eläinlauma, nälkäinen leijona, riehuvat apinat ja vaaralliset krokotiilit. Erilaiset uhat tarjoavat paljon erilaisia seikkailuita, ja tietty mitä enemmän erilaisia asioita pääsee vapaaksi todelliseen maailmaan, sitä vaikeammaksi pelin päättäminen muuttuu.

Elokuvan isoin ongelma on se, ettei siitä löydy kunnon syytä sille, miksi Jumanji on aivan pakko pelata loppuun asti? Parin kauheuden leviämisen jälkeen lapset olisivat vain voineet lopettaa pelaamisen, jolloin pelistä ilmestyneet vaarallisuudet olisi voinut tappaa tai vangita ja siinä se. Mitä enemmän lapset pelaavat, sitä enemmän kauheuksia alkaa tapahtumaan. Leffan aikana miettiikin usein, että pelaaminen vain aiheuttaa pahoja asioita ja kaikelta tuholta voisi säästyä helposti sillä, ettei jatka peliä. On olemassa toinen hyvin samanlainen elokuva nimeltä Zathura: A Space Adventure (2005), joka perustuu myös Chris Van Allsburgin kirjaan ("Zathura" - 2002). Siinä pelin voittamiselle on annettu erinomainen syy, sillä sen pelaajat päätyvät avaruuteen ja vain voitolla voi palata takaisin kotiin. Jumanjissa taas täytyy voittaa, jotta sen aikana voisi tapahtua viihdyttävä seikkailu. Eipä siinä, elokuva on hyvin viihdyttävä. Sen seikkailuhenki on hyvin luotu, minkä lisäksi sen aikana pääsee nauramaan ja jännittämään muutamaan otteeseen. Tarina on kiehtova, vaikka leffaa katsoessa ei ole täysin varma, kertooko elokuva Alanista, vai Judysta ja Peteristä? Varmaankin Alanista alun ja lopun perusteella, en ole täysin varma. Joka tapauksessa Jumanji on oiva seikkailuteos, jota koko perhe voi katsoa erittäin mielellään. Kyseessä ei ole ihmeellinen filmi, muttei sen toisaalta tarvitsekaan olla.

Ohjauksesta vastaa Joe Johnston, joka oli tätä ennen tehnyt seikkailuelokuvat Honey, I Shrunk the Kids (1989), The Rocketeer (1991) ja The Pagemaster (1994), joten tyyli on hänelle hyvin tuttu. Johnston onnistuukin taitavasti tunnelman luomisessa. Käsikirjoittajakolmikko Greg Taylor, Jonathan Hensleigh ja Jim Strain olisivat voineet kuitenkin miettiä perusteluja pelaamiselle paremmin, minkä lisäksi heidän olisi pitänyt rakentaa alku järkevämmäksi. Jumanji on hyvin kuvattu ja leikkaus on myös sujuvaa. Maskeeraus on oivasti toteutettu, minkä lisäksi monet nukeilla toteutetut asiat kuten köynnökset ja leijona ovat ihan hienoja. Valitettavasti digiefektit ovat nähneet parhaat päivänsä. Etenkin tietokoneapinat näyttävät todella kehnoilta nykyään ja onkin harmi, että niitä nähdään säännöllisin väliajoin. Ääniefektit ovat kuitenkin mainiot ja James Horner on säveltänyt toimivaa musiikkia mukaan. Jumanji-pelistä kuuluva rummutus on erinomainen lisä.

Yhteenveto: Jumanji on oikein kelpo seikkailuelokuva. Valitettavasti filmillä kestää lähteä käyntiin kahden prologin takia, joista toista olisi pitänyt muokata järkevämmäksi. Leffan isoin ongelma on kuitenkin se, ettei Jumanji-pelin voittamiselle löydy erityisen hyvää syytä. Ensimmäisistä kauheuksista pääsisi eroon, vaikkei Jumanjia voita, joten pelin voisi ihan hyvin jättää kesken. Silti seikkailua on viihdyttävä seurata ja uudet kauheudet tarjoavat hieman jännittäviä hetkiä, sekä oivallisesti vaikeuttavat pelaamista. Filmistä löytyy myös hauskoja juttuja, vaikka mukaan on lipsahtanut heikompiakin vitsejä. Kirsten Dunst ja Bradley Pierce ovat oivat valinnat lapsinäyttelijöiksi, ja Robin Williams on tuttuun tapaansa oikein mainio roolissa kuin roolissa. Tietokone-efektit ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten, mutta nukeilla toteutetut asiat näyttävät yhä tarpeeksi toimivilta. Ohjaaja Joe Johnston on tehnyt hyvää työtä seikkailuhengen luomisessa, mutta käsikirjoittajatrio olisi voinut miettiä muutamia asioita uudestaan. Erityisen ihmeellisestä filmistä ei ole kyse, mutta jo ala-asteikäisten lasten kanssa vietettävään elokuvailtaan Jumanji sopii oikein hyvin - etenkin jos elokuva oli vanhemmille iso juttu omassa nuoruudessa. Vaikkei elokuva ole itselleni iso juttu, niin pidän silti tulevaa Jumanji: Welcome to the Junglea jonkinlaisena häpäisynä. Sen trailerit eivät ole näyttäneet hyviltä ja sen idea kuulostaa typerältä yhdistettynä tähän elokuvaan, mutta yritän silti toivoa, että se edes viihdyttäisi ja naurattaisi pariin otteeseen...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Jumanji, 1995, TriStar Pictures, Interscope Communications, Teitler Film

Arvostelu: Cars 3 / Autot 3 (2017)

CARS 3 (2017)

AUTOT 3

Ohjaus: Brian Fee
Pääosissa: Owen Wilson, Cristela Alonzo, Tony Shalhoub, Guido Quaroni, Nathan Fillion, Larry the Cable Guy, Armie Hammer, Chris Cooper, John Ratzenberger, Bonnie Hunt ja Bob Peterson
Genre: animaatio, draama
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 7

Pixar-animaatioyhtiön Cars (2006), eli suomeksi Autot oli suuri kassamagneetti, joten jatkoa tietty seurasi. Cars 2, eli Autot 2 ilmestyi kesällä 2011 ja se oli myös iso hitti, minkä lisäksi rahaa kertyi kaikenlaisista oheistuotteista, joita monet autoista intoilevat lapset halusivat. Jälleen olisi siis jatkoa tiedossa ja kolmannen osan suunnittelu alkoikin hyvin nopeasti toisen osan ilmestyttyä. Cars 3, eli Autot 3 ilmestyi Yhdysvalloissa kesäkuussa ja nyt se on saapunut myös meillekin Suomeen katseltavaksi. Itse en erityisemmin odottanut elokuvan ilmestymistä. Aikoinaan Pixar oli tunnettu siitä, että yhtiöltä ilmestyi uusia ja hienoja animaatioita, mutta tällä vuosikymmenellä on ilmestynyt enemmän aiempien leffojen jatko- tai esiosia (Toy Story 3, 2010, Autot 2, Monsters University, 2014, Finding Dory, 2016) kuin uusia tarinoita (Brave, 2012, Inside Out, 2015, Good Dinosaur, 2015). Olin enemmän innoissani tulevasta Cocosta (2017), sillä se olisi jälleen uusi seikkailu. Kiinnostukseni heräsi kuitenkin Autot 3:a kohtaan, kun se alkoi saamaan positiivisia arvioita, mikä oli yllättävää, sillä edeltäjää suorastaan inhottiin. Menin tänä aamuna katsomaan elokuvaa yhdessä tyttöystäväni kanssa, sillä katsoimme edeltäjätkin yhdessä. Toiveikkaana istuin alas ja pistin 3D-lasit päähäni, mutta valitettavasti poistuin salista pettyneenä...

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Autot ja Autot 2!

Paljon nopeampien uusien autojen ilmestyessä kisoihin mukaan, vanha konkari Salama McQueen ottaa taukoa ja yrittää keksiä keinon, miten hän voisi päihittää uuden kisasuosikin, Jackson Myrskyn.

Salama McQueen (Owen Wilson) on monien hahmojen mukaan vanhentunut ja jotkut ovat jopa sitä mieltä, että hänen kuuluisi jo poistua kilpailuista ja jäädä eläkkeelle. Salama on kuitenkin yhä sama kisaintoilija kuin aiemminkin, jolloin hän ei suostu kuuntelemaan muita, vaan yrittää kaikkensa, vaikka epäonnistuisikin kerta toisensa perään. Tämä on oikein mainio idea hahmon uudelle kehityskaarelle, sillä ensimmäisessä osassa hän oli juuri sellainen tulokas, joka hänen inhoamansa Jackson Myrsky on nyt. Valitettavasti Salamassa ei ole ulkoisesti mitään muutosta ja hän kuulostaakin yhä ihan samalta, jolloin hänen vanhentumisensa ei ole erityisen vakuuttavaa. Hahmona hän on kuitenkin yhä mainio, jonka ansiosta hänen uusia seikkailuitansa katsoo ihan mielellään.
     Edellisistä osista tutut Syylari Cityn hahmot tekevät paluun, mutta vain keltaisen Luigin (Tony Shalhoub) ja tämän vähäsanaisen ystävän Guidon (Guido Quaroni) osuus on oikeasti merkittävä, sillä he kulkevat Salaman mukana, tämän lähtiessä treenaamaan kauas pikkukylästä. Salaman kuljetusrekka Makekin (kaikissa Pixar-leffoissa ääninäyttelevä John Ratzenberger) kulkee päähahmon mukana, mutta hinausauto Martti (Larry the Cable Guy) ja Salli-neiti (Bonnie Hunt) nähdään lähinnä vain kannustamassa Salamaa kisakohtauksissa. Sheriffi (Michael Wallis), Klainari (Lloyd Sherr), Kessu (Paul Dooley), Puna (Jerome Ranft), Floora (Jenifer Lewis), Ramone (Cheech Marin) ja Lizzie (Katherine Helmond) ovat kyllä taustalla, mutta yksikään heistä ei pääse esille.
     Uutena tärkeänä hahmona esitellään keltainen Cruz Ramirez (Cristela Alonzo), joka valmentaa Salamaa, muttei tunnu tietävän kisaamisesta mitään. Cruz tuntuukin lähinnä vain pitävän autozumba-tunteja hänelle, eikä varsinaisesti auta häntä ajamaan nopeammin ja paremmin. Alkupäässä hahmo vaikuttaa jokseenkin ärsyttävältä, vaikka hän on myös parissa kohtaa ihan huvittavakin, mutta onneksi rasittavuus katoaa, kun leffa kulkee eteenpäin. Tämä todella on onni, sillä Cruzin rooli kasvaa kaiken aikaa, jolloin hänestä olisi todella vaikea välittää, jos hän kävisi katsojan hermoille. Hahmo ei kuitenkaan ole erityisen mielenkiintoinen, joten ei hänestä kovin paljon muutenkaan välitä.
     Muita uusia hahmoja elokuvassa ovat rikas herra Sterling (Nathan Fillion), jonka huipputeknologisessa rakennuksessa Salama treenaa, ensimmäisessä leffassa esiintyneen Doc Hudsonin entinen mekaanikko Smokey (Chris Cooper), urpo kilpa-auto Cal (Kyle Petty), sekä Salaman inhoama Jackson Myrsky (Armie Hammer), joka on tottakai ylimielinen ollessaan muita nopeampi.
     Leffassa nähdään myös ensimmäisestä elokuvasta tutut Jasu Juntti (esittäjä vaihtunut Michael Keatonista leffan käsikirjoittaja Bob Petersoniin), Dinoco-yhtiön omistaja Tex (Humpy Wheeler) ja eläköitynyt kilpa-auto Kunkku (Richard Petty).

Elokuva alkaa vielä mainiosti, kun päästään saman tien näkemään vauhdikkaita kisoja. Leffan aloitusosuus tuntuu kuitenkin kestävän hieman liian kauan, kun näytetään, miten useat Salama McQueenin vanhat kilpailijat poistuvat eläkkeelle, kun uudet huipputeknologiset autot alkavat voittamaan jokaisen kisan. Salama ei kuitenkaan luovuta ja se lopulta käy hänelle kalliiksi, sillä eräässä kisassa hän romuttuu pahasti. Kun leffa siirtyy tästä traagisesta hetkestä (yllättävän helposti) neljä kuukautta eteenpäin, alkaa filmin taso laskea. Samalla myös tunnelma latistuu ja hyvin nopeasti katsojana huomaa, ettei oikein kiinnosta, saako Salama treenattua itsensä takaisin kuntoon, vai jääkö hän lopullisesti ulos kisoista. Elokuvan tempokin hidastuu, jolloin treenaamisosio tuntuu lähinnä vain junnaavan paikoillaan. Välillä leffa tuntuu vain kestävän ja kestävän, eikä homma etene mihinkään. Tarina tuntuu lainailevan liikaa asioita ensimmäisestä osasta eikä tarjoa mitään oikeasti uutta. Salaman täytyy tehdä paljon jotakin, jotta hän voisi osallistua ratkaisevaan kisaan voittaakseen ärsyttävän egopullistelijan. Tämän lisäksi leffassa kaipaillaan jatkuvasti Doc Hudsonia ja ensimmäisen leffan innokkuutta ja nuoruutta, jolloin huomaa itsekin toivovan katsovansa ensimmäistä Autot-filmiä eikä tätä. Toivoin jopa, että ruudulla pyörisi Autot 2, sillä vaikka se on aika typerä pätkä, siinä sentään tapahtuu kaiken aikaa jotain. Tässä elokuvassa ei outoa kyllä edes kertaakaan viitata sen tapahtumiin.

Autot 3 on aika tylsä elokuva. Sen huomasi ensinnäkin siitä, että kun luulin leffan olevan loppusuoralla ja vilkaisin kelloa, oli se vasta puolessa välissä. Toiseksi sen huomasi vieressä istuvasta perheestä, jonka lapsi (juuri elokuvan kohderyhmään kuuluva, noin viisi- tai kuusivuotias poika) näytti myös pitkästyneeltä ja tutki mieluummin 3D-lasejaan kuin katsoi valkokangasta. Kolmanneksi siitä tuntuu puuttuvan huumori lähes kokonaan. Leffa tarjoaa muutamat hymähdykset, mutta siihen se jää. Edes hömelö Martti ei saa aikaiseksi paria naurahdusta. Neljänneksi teos ei sisällä samanlaista kekseliäisyyttä kuin edeltäjänsä, jolloin katsoja pääsisi ihmettelemään, kuinka ihmisten kulttuurit on muutettu autoversioiksi. Turhia kohtia on mukana useita ja elokuvasta saisikin helposti katkottua vartin pois, jolloin se saisi pidettyä mielenkiinnon yllä. Onneksi kun tarina vie Smokeyn luo - mitä ennen tosin nähdään oivallisen viihdyttävä romurallikohtaus - taso paranee hieman ja mielenkiinto heräilee jälleen. Mukaan tulee hyviä kohtauksia ja katsoja alkaa kannustaa Salamaa voittoon. Kuitenkin kun loppuhuipennus, eli suuri kisa koittaa, ei tunnelmaa ole saatu kunnolliseksi, jolloin teoksen finaali on hyvinkin antiklimaattinen. Tavallaan se tuo Salama McQueenin tarinalle arvokkaan päätöksen, mutta samalla jää kaipaamaan jotain enemmän. Kokonaisuus on aika mitäänsanomaton, mutta kuitenkin ihan kiva. Tarina painottuu enemmän draaman kuin seikkailun puolelle, jolloin sen on vaikea tavoittaa kohdeyleisöä, minkä lisäksi vanhemmatkaan eivät luultavasti viihdy sen parissa, sillä draamafilmi puhuvista autoista ei kuulosta kovin viihdyttävältä. Ei siinä muuten mitään, mutta kun tunteet eivät ole hyvin luotuja, eikä elokuva saa katsojaa tuntemaan paljoa, jolloin lopputuloksena on hyvinkin keskinkertainen teos, joka vajoaa Pixarin heikoimpien joukkoon.

Animoinnista ei kuitenkaan voi sanoa mitään pahaa. Edeltäjiensä tapaan myös Autot 3 on tyylikästä silmäkarkkia. Itse autot ovat tuttua epärealistisempaa tyyliä, mutta jotkut taustat näyttävät lähestulkoon aidolta videokuvalta. Maisemat ovat näyttävästi toteutetut ja jälleen kerran kilpailuissa nähtävät kuvat kaahaavista autoista ovat suoraan kopioituja aidoista kisavideoista. Äänimaailma on myös upea. Moottoreiden äänet kuulostavat mahtavilta läpi elokuvan. Onkin harmi, että leffan käsikirjoitus ja ohjaus on aika lailla epäonnistunut. Autot 3 on Brian Feen esikoisohjaus ja sen myös huomaa. John Lasseter ohjasi sarjan edellisetkin elokuvat, joten hänen olisi pitänyt ohjata myös tämä, tuodakseen aloittamansa tarinan hyvään päätökseen. Musiikeista vastaa ensimmäisen osan (ja seitsemän muunkin Pixar-leffan) säveltänyt Randy Newman, joka on tehnyt mainiota työtä. Musiikeissa kuuluu tuttuja melodioita, joita hän on kierrättänyt Pixar-filmeissä, mutta se ei haittaa.

Pixar-elokuva kun on, niin Autot 3 sisältää tietysti piiloviittauksia, eli "easter eggejä". California Institute of the Artsin animointiluokkahuoneen numero A113 nähdään herra Sterlingin työhuoneen ovessa, WALL•E:sta (2008) tuttu Buy n Large -yhtiön logo vilahtaa pariin otteeseen ruudulla ja Toy Storysta (1995) tuttu Pizza Planet -auto esiintyy romurallikohtauksessa, minkä lisäksi kohtauksessa erään auton konepellissä on kuva Pixar-pallosta. Yhdessä treenikohtauksessa nähdään myös kuva tulevan Coco-leffan kaupungista televisioruudulla.

Yhteenveto: Autot 3 sisältää hyviä hetkiä, mutta kokonaisuutena se on jopa yllättävän pitkäveteinen elokuva. Tarina lainailee hieman liikaa sarjan aloitusosasta, muttei tee sitä kovin kiehtovasti, jolloin leffa ei koskaan nappaa kunnolla mukaansa. Tunnelmien luonti ei ole erityisen onnistunutta, eikä leffasta tunnu löytyvän tarpeeksi huumoria, vaan se vajoaa lähinnä draamailun puolelle. On kiva nähdä tutut hahmot taas mukana, mutta heillä ei valitettavasti ole paljoa tekemistä elokuvan aikana. Salama McQueen on yhä hyvä päähenkilö, mutta hänen "vanhuuttaan" ei tuoda tarpeeksi hyvin esille. Cruz Ramirez on aluksi ärsyttävä, mutta muuttuu onneksi pidettäväksi hahmoksi. Loppuhuipennus ei ole kovin ihmeellinen ja jättää katsojan aika kylmäksi. Visuaalisesti elokuva on kuitenkin upea, kuten myös äänimaailmaltaan - käsikirjoitus ei vain toimi kovin kummoisesti. Autot 3:a on vaikea suositella kenellekään, sillä näytöksessä tuli huomattua, että se voi olla pitkäveteinen sekä aikuisille että lapsille. On siinä varmaan kuitenkin tarpeeksi viihdyttävyyttä, jotta sen jaksaa helposti katsoa läpi. Kyseessä on kuitenkin yksi Pixarin heikoimmista teoksista, ellei jopa heikoin, sillä tähän mennessä sillä tittelillä kulkeva Autot 2 sentään viihdytti läpi koko kestonsa. Elokuvaa parempi on sitä ennen nähtävä lyhytanimaatio "Lou", joka sai kosketettua katsojaa paremmin viidessä minuutissa kuin Autot 3 varttia vaille kahdessa tunnissa. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt (mutta aika tarpeeton) pätkä Martista. Toivon, että tämä tosiaan on sarjan päätösosa, sillä olisi täysin turhaa enää jatkaa tarinaa ilman todella hyvää syytä. Pixar on ilmoittanut keskittyvänsä jatkossa uusiin tarinoihin ja jättävänsä jatko-osat taakseen, mitä todella toivon tapahtuvaksi.

Kirjoittanut: Joonatan, 28.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Cars 3, 2017, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Cars 2 / Autot 2 (2011)

CARS 2 (2011)

AUTOT 2

Ohjaus: John Lasseter ja Brad Lewis
Pääosissa: Larry the Cable Guy, Owen Wilson, Michael Caine, Emily Mortimer, John Turturro, Eddie Izzard, Thomas Kretschmann, Tony Shalhoub, Guido Quaroni, Bonnie Hunt, Paul Dooley, Lloyd Sherr, Jason Isaacs ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, toiminta, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 7

Vuoden 2006 Cars, eli suomalaisittain Autot oli suuri menestys ja kriitikot pääasiassa pitivät elokuvasta. Leffan oheistuotteina tehdyt autolelut yms. myivät myös erinomaisesti, joten animaation tehneellä Pixar-yhtiöllä ei rahasta ollut pulaa. Jatkoa oli siis tietysti luvassa. Toinen osa ilmoitettiin vuonna 2008 ja sen oli tarkoitus ilmestyä vasta vuonna 2012, mutta julkaisua päätettiin aikaistaa vuodella. Cars 2, eli suomeksi Autot 2 saikin ensi-iltansa kesällä 2011 ja oli myös iso kassamagneetti. Vaikka elokuva tienasi enemmän kuin edeltäjänsä, ei se saanut yhtä positiivista vastaanottoa. Kriitikot lähinnä haukkuivat leffaa ja se onkin saanut tittelin "huonoin Pixar-elokuva". Itse en ole koskaan ymmärtänyt vihaa, joka kohdistuu Autot-elokuvia kohtaan. Ensimmäinen on mielestäni jopa todella hyvä. Olen kyllä sitä mieltä, että Autot 2 kuuluu Pixarin heikoimpien osien joukkoon, muttei se tee siitä huonoa pätkää. En tosin käynyt katsomassa elokuvaa leffateatterissa, enkä edes muista, missä ja miten näin sen ensimmäisen kerran, mutta olen kuitenkin katsonut sen muutamaan otteeseen ja omistan sen Blu-rayna. Nyt kun sarja on saamassa jatkoa filmillä Cars 3 (Autot 3 - 2017), oli jälleen aika katsoa Autot 2 ja arvostella se. Lisämainintana vielä, että haastoin suuren Walt Disney -fanin, eli Rinki tinki tinki -blogin Annan kilpailuun siitä, kumpi ehtii julkaista Autot 2 -arvostelun ensin. Häviäjä joutuisi mainostamaan toisen sivua omalla sivullaan. Hän sai arvionsa ulos jo eilen, mikä tarkoittaa, että minä valitettavasti hävisin. Jos siis Disneyn (tai Pixarin) animaatiot innostavat teitä, niin kannattaa todellakin käydä lukemassa hänen arvostelujaan, sillä niistä huokuu rakkaus kyseisiä filmejä kohtaan! Mukana on myös paljon kirjoituksia Disney-leffojen musiikeista, hahmoista ja tunteista, minkä lisäksi hänellä on toinenkin sivu, Ihmeiden aukio, jonne hän kirjoittaa mm. Disneyn näytellyistä elokuvista ja oheistuotteista, joten sivut sisältävät paljon tutkittavaa moneksi päiväksi. Nyt takaisin Autot 2:n pariin; tämä arvostelu on omistettu sinulle Rinki tinki tinkin Anna!

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Autot!

Matkatessaan Salama McQueenin kanssa uudessa World Grand Prix -kilpailussa, hinausauto Martti päätyy mukaan agenttitehtävään, kun kaksi brittivakoojaa luulevat hänenkin olevan agentti.

Salama McQueen (Owen Wilson) on löytänyt täydellisen tasapainon rauhallisen elämänsä ja kuuluisuutensa välille. Kun hän on käynyt voittamassa pari kilpailua, hän palaa aina Syylari Cityyn viettämään aikaa ja arvostamaan hiljaisuutta. Salama onkin kulkenut kehityskaarensa läpi, eikä hänelle tapahdu oikeastaan mitään uutta. Mukaan on kuitenkin lisätty ylimielinen formula-auto Francesco Bernoulli (John Turturro), joka käy jatkuvasti itsekkyytensä takia Salaman hermoille, jolloin hänen on pakko pystyä voittaa Francesco. Muuten hän jää selkeämmin sivurooliin.
     Elokuvan pääosassa nähdäänkin nimittäin hinausauto Martti (Larry the Cable Guy), mikä on mitä luultavimmin suurin syy siihen, miksei leffasta pidetä. Lapsille Martti on tietysti hassu toilailija, mutta aikuiskatsojat pitävät häntä aika varmasti vain rasittavana. Martti oli mielestäni toimiva hölmöilijäsivuhahmo edellisessä osassa ja sellaiseksi hänen olisi pitänyt jäädä, sillä onhan se pakko myöntää, että hän on aika ärsyttävä. Martti ei kuitenkaan pilaa teosta, mutta vie siitä silti hieman makua, ollessaan jatkuvasti täysi tollo.
     Brittiläiset vakoojat ovat James Bondia paljon muistuttava Finn McMissile (Michael Caine) ja kokelas Holli Shiftwell (Emily Mortimer). Molemmat omaavat erilaisia taitoja; toinen on fiksumpi tietokonehommissa ja toinen on parempi taistelemisessa. Kummatkin on varusteltu erilaisilla agenttilaitteilla, jotka myös tuovat mieleen 007:n. Finn on herrasmies, joka on hoitanut alansa hommia jo vuosia, kun taas Holli ei ole aiemmin erityisemmin ollut mukana kenttätyössä. Molemmille on onneksi saatu luotua tähtihetkiä, jolloin he pääsevät loistamaan myös yksinään. Agenttihommissa nähdään mukana nopeasti myös vakoojalentokone Siddeley (Jason Isaacs) ja amerikkalaisagentti Leland Turbo (myös Isaacs).
     Elokuvassa nähdään tuttuja hahmoja edellisestä osasta. Syylari Cityn tutut Salaman tyttöystävä Salli-neiti (Bonnie Hunt), ferrari-intoilija Luigi (Tony Shalhoub) ja tämän ystävä Guido (Guido Quaroni), hippi Klainari (Lloyd Sherr), sota-auto Kessu (Paul Dooley), kahvilaa pitävä Floora (Jenifer Lewis), elvistelevä Ramone (Cheech Marin) ja ikivanha Lizzie (Katherine Helmond) tekevät paluun, mutta he eivät ole kovin isoissa rooleissa. Doc Hudsonia ja paloauto Punaa ei nähdä lainkaan, sillä heidän ääninäyttelijänsä menehtyivät ennen elokuvan tekoa. Myös Salaman kuljetusrekka Make (kaikissa Pixar-elokuvissa ääninäyttelevä John Ratzenberger) esiintyy lyhyesti.
     Finnin ja Hollin lisäksi uusia hahmoja ovat World Grand Prixin perustanut sir Miles Axlerod (Eddie Izzard) ja paha professori Zündapp (Thomas Kretschmann). Ilkikurinen professori lisää James Bond -henkeä.

007-viittaukset ovatkin niitä, joiden takia vanhempikin voi katsoa tämän lastensa kanssa, sillä pääasiassa tämä on lähinnä perheen pienille suunnattu. Vitsit ovat suurimmaksi osaksi lapsellisia, vaikka muutamia kohtia on mukana aikuisempaankin makuun. Esimerkiksi lentokenttäkohtauksessa yksi pahisautoista putoaa jäteauton säiliöön, joka voi olla lapsista koomisen näköistä, mutta aikuiset voivat löytää siitä enemmän riemua, tajutessaan, mitä säiliö on todellisuudessa täynnä. Suurimmaksi osaksi Autot 2:n hauskuus syntyy Martista ja jos häntä pitää sietämättömänä, niin leffan katsominen voi tuottaa suuria vaikeuksia. Leffassa luotetaan siihen, että katsojaa naurattaa Martin hölmöilyjen lisäksi hänen hassu puhetapansa ja tyhmyytensä. Ja noh, kyllähän se on ihan huvittavaa, kunhan se ei mene liiallisuuksiin asti... mihin se pariin otteeseen valitettavasti menee. Onneksi itse kuitenkin pidän useita typeryyksiä ihan koomisina, jolloin elokuva tarjoaa muutamat naurut. Jotkut vitsit taas aiheuttavat lähinnä myötähäpeän tunnetta, eivätkä valitettavasti hyvällä tavalla.

Agenttiteos kun on kyseessä, Autot 2 sisältää paljon toimintaa. Tarkoitan siis erittäin paljon toimintaa, mikä on yllättävää, etenkin kun muu kokonaisuudesta on niin lapsiystävällistä meininkiä. Nopeatempoisessa aloituskohtauksessa nähdään jopa suuren luokan räjähdys, jossa aivan varmasti tuhoutuu useita autoja! Elokuvan ikäraja oli itse asiassa aiemmin S, eli sallittu, mutta usean vanhemman valittaessa toiminnasta, sitä piti nostaa korkeammaksi. Räjähdysten lisäksi mukana on muutamia kohtauksia, jotka sisältävät paljon ammuskelua. Ei kuitenkaan hätää, kenellekään ei näytä käyvän mitään pahaa ja kohdat on yritetty saada hauskoiksi, joten lapsille tämä ei mitä luultavimmin aiheuta painajaisia. Toimintakohdissa ei ole kuitenkaan mitään erityistä, vaan ne ovat vain lähinnä jokseenkin viihdyttäviä, kuten on myös koko agenttisekoilu, kun Finn ja Holli eivät vain tunnu tajuavan, että Martti todella on pelkkä hinausauto. Pariin otteeseen vakoojahommat käyvät kuitenkin tylsiksi, kun lastenleffa ei kykene löytämään lajityypille tyypillisiä potentiaaleja, kun sitä rajoittaa lapsiystävällisyys. Parhaita hetkiä leffassa ovatkin World Grand Prix -kisat, joihin on saatu mukaan oivallista jännitettä ja jotka on upeasti saatu muistuttamaan todellisia autokilpailuita. Etenkin Japanin kisan aikana nähtävät kuvat autoista kaahailemassa ovat suurimmaksi osaksi oikeista ajoista kopioitua, jolloin niissä on todellinen henki mukana. Heti Salaman ja muiden ampaistessa vauhtiin lähtöruudulta, teos kiskaisee napakasti mukaansa. Valitettavasti jokaisen kisan aikana tapahtuu agenttihommia, jolloin ne tunkevat kilpailujen päälle kaiken aikaa.

Hienointa koko filmissä on kuitenkin nähdä lisää autojen maailmaa, sillä kisojen nimen mukaisesti elokuvassa vieraillaan muissakin maissa kuin Yhdysvalloissa, jonne edellinen osa sijoittui. Japanin lisäksi leffassa käydään Ranskassa, Italiassa ja Isossa-Britanniassa, jolloin ei voi muuta kuin ihailla, miten ihmisten kulttuuria on muutettu autokulttuuriin. Varsinkin Japanin pääkaupunki Tokiota esitellään paljon ja mukaan on otettu tuttuja juttuja, kuten räikeät mainostaulut kaduilla, sumopainijat ja kummalliset huipputeknologiset vessat. Italian kisoja taas on katsomassa paaviauto ja Lontoossa järjestettävän kisan yleisössä on mukana tietty kuningatar. Olisi erittäin kiehtovaa tietää, millaista olisi tämän automaailman viidakoissa tai kehitysmaissa, joissa on karut oltavat. Millainen olisi Suomen automaailma? Tällaiset asiat rikastuttavat elokuvaa todella paljon, mutteivät valitettavasti nosta tasoa korkeammaksi, sillä mukana ei ole samanlaisia oivallisia teemoja ja pohdintoja elämän tärkeistä asioista, joita ensimmäisessä osassa oli. Martti ei hahmona tunnu kehittyvän lähes ollenkaan elokuvan aikana, vaikka pientä syvällisyyttä onkin mukaan yritetty tunkea.

Mitään pahaa ei voi kuitenkaan sanoa elokuvan animoinnista, joka on erinomaisen upean näköistä! Jos useista laajoista kaupunkikuvista otettaisiin autot pois, voisi kuvitella katsovansa oikeaa videokuvaa! Eri kaupungit on saatu siirrettyä mielettömän hienosti animaatioksi ja mukana on erittäin paljon pieniä yksityiskohtia. Ei voi muuta kuin ihailla uskomatonta työtä, jonka animaattorit ovat tehneet Pixarilla. Autot 2 on monessa kohtaa visuaalisesti kaunis elokuva. Ohjauksesta vastaa tässäkin John Lasseter, jota on ollut auttamassa Brad Lewis. Harmillisesti Lasseter ei ole tällä kertaa ihan onnistunut kokonaisuuden kanssa, vaikka mukana onkin monia yksittäisiä hyviä juttuja. Lasseter myös ääninäyttelee todella lyhyesti esiintyvää hahmoa John Lassetire. Hän ja Lewis ovat olleet luomassa elokuvan tarinaa, mutta käsikirjoituksen on työstänyt Ben Queen. Hänkään ei ole onnistunut erityisen hyvin. Todella toimiva idea leffan pohjalla kuitenkin on. Musiikit on tällä kertaa säveltänyt Michael Giacchino, joka on tehnyt useassa kohtaa mainiota työtä, mutta leffan läpi kulkeva agenttiteema ei ole kovin ihmeellinen.

Tämäkin Pixar-elokuva sisältää "easter eggejä", eli piiloviittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. California Institute of the Artsin animointiluokkahuoneen numero A113 nähdään jälleen Martin rekisterinumerona, mutta myös vakoojalentokone Siddeleyn sivuperäsimessä. Toy Storysta (1995) tuttu Pizza Planet -auto nähdään myös kaksi kertaa, ensin alun televisio-ohjelmassa ja toisen kerran lopun kisassa. The Incrediblesiin (Ihmeperhe - 2004) viitataan leffanäytöskyltillä, jossa mainostetaan elokuvaa "The Incredimobiles". Ratatouilleen (Rottatouille - 2007) viitataan Gusteau's -ravintolalla, jonka nimi on muutettu Gastow'siksi. Bravesta (Urhea - 2012) tuttu perhepotrettikangas vilahtaa erään pubin seinällä. Lopputeksteissä on kuva "Luxo Jr." -lyhärin nimikkolampusta.

Blu-rayn kuvanlaatu on erittäin mainio. Valitettavasti lisämateriaalina Blu-raylla on vain Toy Story -lyhytelokuva "Hawaiian Vacation" ja "Martin Tarinatalli" -jakso "Air Mater", joka mainostaa sarjan lisäosaa Planes (Lentsikat - 2013). Jostain syystä Blu-rayn tekstitykset ovat isot ja keltaiset, mikä aluksi hieman häiritsee katselukokemusta.

Yhteenveto: Autot 2 on ihan kiva agenttihölmöily, mutta siitä puuttuu tietty henki, joka teki ensimmäisestä osasta niin hyvän. Elokuva on selvästi lapsiystävällisempi, minkä huomaa toilailuhuumorista, Martin tehdessä typeryyksiä läpi elokuvan. Kuitenkin leffassa on paljon enemmän toimintaa, räjähdyksiä ja ampumista kuin animaatioissa yleensä, mikä rikkoo lastenelokuvatunnelmaa ja tarjoaa vanhemmillekin jotain. Vakoojaseikkailut ovat ihan viihdyttäviä, mutta parasta on kuitenkin katsoa Salama McQueenin kisoja, sekä miten eri maiden kulttuurit on muutettu automaailmaan sopiviksi. Elokuvan aikana ei valitettavasti tapahdu erityistä kehittymistä päähahmoille, vaan sekä Salama että päähenkilönä toimiva Martti ovat aika lailla samanlaiset lopussa kuin alussakin. Visuaalisesti teos on kuitenkin huikean hieno. Animointi on upeaa ja mukana on useita kohtia, joissa ei voisi olla varma, onko kyseessä animaatio vai valokuva, jos autot poistettaisiin kuvista. Jos pidit edellisestä osasta, niin vilkaise myös Autot 2. Se ei ole yhtä hyvä, mutta ihan kiva kuitenkin. Lapsille tämä toimii varmasti parhaiten ja leffan jälkeen vanhemmat pääsevät jälleen ostamaan uusia autoleluja jälkikasvuilleen. Syvällisiä Pixar-elokuvia fanittavat luultavasti pettyvät tähän. Vaikka kyseessä on ehkä jopa yhtiön heikoin teos, ei se kuitenkaan huono ole ja mielenkiinnolla jään odottamaan Autot 3:a...

Kirjoittanut: Joonatan, 15.7.2017 - Muokattu 22.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Cars 2, 2011, Walt Disney Pictures, Pixar Animation Studios

Arvostelu: Cars / Autot (2006)

CARS (2006)

AUTOT

Ohjaus: John Lasseter ja Joe Ranft
Pääosissa: Owen Wilson, Larry the Cable Guy, Bonnie Hunt, Paul Newman, Michael Keaton, Tony Shalhoub, Michael Wallis, Cheech Marin, George Carlin, Jenifer Lewis, Paul Dooley, Katherine Helmond, Guido Quaroni, Richard Petty ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: S

Cars, eli suomeksi Autot on Pixar-animaatioyhtiön huippumenestynyt elokuva, jonka takia usean vanhemman lompakot ovat tyhjentyneet, kun heidän pikkupoikansa ovat halunneet leffan pohjalta tehtyjä autoleluja sun muita oheistuotteita. Elokuvan idea lähti liikkeelle jo 1998, kun Jorgen Klubien alkoi työstämään tarinaa "The Yellow Car". Leffan oli tarkoitus olla Pixarin kolmas elokuva A Bug's Lifen (Ötökän elämää - 1998) jälkeen, mutta se ei lähtenyt kunnolla liikkeelle, kunnes John Lasseter keksi autoihin liittyvän idean, ollessaan matkalla perheensä kanssa. Elokuvan tuotanto lähti kunnolla liikkeelle ja lopulta Autot ilmestyi teattereihin loppukeväästä 2006. Se oli suuri hitti ja monet - jopa kriitikot - rakastivat elokuvaa. Kuitenkin vuosien varrella leffan suosio on laskenut aikuisten keskuudessa ja monet haukkuvat sitä nykyään yhdeksi Pixarin huonoimmista teoksista. Monille tuottaa suurta ongelmaa se, että elokuva kertoo puhuvista autoista ja he kokevat elokuvan siten liian lapsellisena. Jostain syystä heille ei ollut vaikeata hyväksyä puhuvia leluja (Toy Story - 1995), puhuvia ötököitä (Ötökän elämää) tai puhuvia kaloja (Finding Nemo / Nemoa etsimässä - 2003), mutta puhuvissa autoissa menee se raja. Suosion lasku voi johtua myös siitä, ettei jatko-osa Cars 2 (Autot 2 - 2011) saanut kovin hyvää vastaanottoa, minkä takia monet alkoivat haukkua myös edeltäjää. Jatko-osasta tosin vasta ensi viikolla, nyt keskitytään tähän elokuvaan. Itse näin Autot vasta pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, sillä en silloin ollut innoissani autoista. Kun näin leffan, pidin sitä ihan hyvänä ja ostin sen jossain kohtaa DVD:nä. Muutama vuosi sitten päivitin teoksen Blu-raylle ja olen nähnyt Autot hieman yli viisi kertaa elämäni aikana. Nyt kun sarja on saamassa jatkoa filmillä Cars 3 (Autot 3 - 2017), oli jälleen aika katsoa Autot ja arvostella se.

Nuori kilpa-auto Salama McQueen on matkalla kohti suurta finaalia, mutta epäonnekkaan tapahtuman kautta hän päätyy pieneen Syylari Cityyn, jossa hän aiheuttaa ongelmia. Salaman täytyy korvata vahingot ja ehtiä kisoihin, mutta onko rauhallinen elämä sittenkin sitä, mitä hän kaipaa, eivätkä maine ja kunnia...

Salama McQueen (Owen Wilson) on itserakas ja koppava nuori auto, joka uskoo olevansa kaikista paras ja haluaa nousta kaikkien aikojen suurimmaksi kilpakaaraksi. Elokuvassa on otettu riski siinä, että hahmo on aikamoinen egopullistelija, sillä siinä voisi helposti käydä niin, etteivät katsojat pitäisi hänestä. Vaikka voi olla, että Salama muuttuisi pikkukaupungissa paremmaksi ihmi... siis autoksi, ei hänestä välttämättä siltikään pidä, jos hänestä ei välittänyt aiemmin. On kuitenkin hienoa, että riski on otettu ja se todella toimii. Pidän myös siitä, että Salama on heti suosittu, eikä tarina kulje niinkin tavanomaisesti, että kyseessä olisi pikkukylän nuorukainen, joka haaveilee jostain suuresta ja jossain kohtaa saavuttaa sen, jolloin kaikki on onnellista ja tutut voivat olla ylpeitä. Salaman henkinen matka on erinomaisesti luotu läpi leffan.
     Monet aikuiskatsojat inhoavat Syylari Cityn hinausauto Marttia (Larry the Cable Guy), joka on usein äänestetty yhdeksi ärsyttävimmistä leffahahmoista ikinä. Itse en ole kuitenkaan sitä mieltä. Vaikka Martilla on muutamat rasittavat hetkensä, on hänellä silti kultainen sydän, jonka takia hänestä voi todella helposti pitää... kunhan hän ei esiinny tämän enempää tarinassa. Martti on selkeä vastakohta Salama McQueenille, ollessaan ruostunut vanha rämä, mutta hän ei siitä välitä, vaan ajaa vaan menemään. Martti on teoksen komediallinen sivuhahmo ja sellaisena hän on onnistunut.
     Syylari Cityssä Salama tapaa myös Salli-neidon (Bonnie Hunt), joka pitää kilpa-autoja itsekkäinä lurjuksina - ei hän selvästi väärässä ole - mutta alkaa tietty lämmetä Salamalle leffan kulkiessa eteenpäin. Muita Syylari Cityn autohahmoja ovat tuomarina toimiva Doc Hudson (legendaarinen Paul Newman), renkaita myyvä keltainen Luigi (Tony Shalhoub) ja tämän sininen kaveri Guido (Guido Quaroni), lakia valvova Sheriffi (Michael Wallis), uusiutuvaa bensiiniä käyttävä hippi Klainari (George Carlin), toisessa maailmansodassa palvellut Kessu (Paul Dooley), bensakahvilaa pitävä Floora (Jenifer Lewis), vauhtiraitainen elvistelijä Ramone (Cheech Marin), ikivanha Lizzie (Katherine Helmond) ja ujo paloauto Puna (elokuvan toinen ohjaaja Joe Ranft). Muuten hahmot ovat muistettavia ja heille on saatu tarkoitus, mutta Floora ja Ramone, joilla tuntuu olevan jotain meneillään, tuntuvat päätyvän taka-alalle jatkuvasti.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat kilpa-auto Jasu Juntti (Michael Keaton), joka on Salaman tapaan ylimielinen, mutta enemmän kiusaajahenkisempi ja inhottava; fanien suosikkiauto Kunkku (Richard Petty), joka on voittanut useita kisoja aiemmin; sekä Salaman kuljetusrekka Make, jonka äänenä kuullaan kaikissa aiemmissakin Pixar-leffoissa ääninäytellyt John Ratzenberger.

Nimensä mukaisesti Autot kertoo tosiaan autoista ja kuten olen jo sanonut, elävistä sellaisista. Elokuvassa ei nähdä yhtä ainoaa ihmistä, vaan autohahmot elävät maailmassa, joka näyttää muuten lähes täysin meidän maailmaltamme. Elokuvassa onkin kiehtovaa nähdä, millaisen kulttuurin autot ovat luoneet itselleen ja kuinka ihmisten monia juttuja on muutettu autoille sopiviksi, kuten se että kahviloissa tarjotaankin bensiiniä kahvin sijaan. On hauskaa tutkia taustoja ja huomata, millaisen maailman tekijät ovat luoneet. Ihmisten lisäksi myös eläimet ovat autoja; esimerkiksi lehmät ovat traktoreita, jotka lähinnä vain nukkuvat pelloilla. Tietenkin tarkkaan mietittynä elokuva herättää myös hirveän määrän kysymyksiä kuten: "Miten autot syntyvät, vai valmistetaanko ne tehtaissa?" "Miksi autoilla on hampaat, jos heidät tankataan bensalla tavallisten autojen tapaan?" "Miksi autoissa on ovet, kun ei ole ihmisiä kuljettajiksi?" On olemassa teorioita siitä, että vuosia aiemmin tapahtui koneiden ylösnousemus ja kaikki ihmiset hävitettiin, jolloin autoille kehittyi oma tietoisuus ja he ottivat vallan, mutta sitä ei Pixar ole varmistanut. Näin koko perheen elokuvan saa nopeasti muutettua todella synkäksi ja pelottavaksi, joten ehkei kannata miettiä teosta liian monimutkaisesti.

Pohjimmiltaanhan Autot on kertomus itsensä löytämisestä ja elämän tärkeiden asioiden ymmärtämisestä, eli sellainen tarina, josta löytyy opetus lapsille. Mukana onkin erinomaisia hetkiä, joissa nämä tajuamiset iskevät hahmoihin ja varsinkin kun tarinaa osataan kuljettaa rauhallisesti eteenpäin, nämä hetket ovat oikeasti uskottavia. Vaikka juoni kilpa-autosta, joka haluaa olla kaikista paras, vetoaa luultavasti paremmin lapsiin, on mukana aikuisillekin sisältöä, josta he huomaavat, että mukana on kunnon sielu. Aikuisille on myös huumoria tarjolla. Lapset eivät varmasti tajua, mitä on meneillään, kun Salaman kaksi fanityttöautoa näyttävät etuvalonsa idolilleen, mutta vanhempi saattaa helposti tirskahtaa tälle. Urheilua seuraavat vanhemmat ymmärtävät myös viittaukset eri henkilöihin, joita on ferrarikuskeista aina Arnold Schwarzeneggeriin asti (jota ei Arska itse valitettavasti esitä). Lapsille on tietysti mukana hassuttelua ja kohellusta, varsinkin Martin puolelta, minkä lisäksi vauhdikkaat kisakohtaukset tarjoavat onnistunutta jännitettä. Pixar on tunnettu siitä, että yhtiön leffoista löytyy aitoja tunteita erikoisista paikoista ja autot on saatu niin samaistuttaviksi hahmoiksi, että välillä jopa unohtaa katsovansa elokuvaa autoista. Leffassa on kauniita hetkiä, jotka eivät kiirehdi ja riemua, joka tarttuu helposti yleisöön. En voi millään käsittää inhoa leffaa kohtaan, sillä se tarjoaa hienoja kohtauksia, hyviä hahmoja, mielenkiintoisen tarinan, kiehtovan maailman, hauskoja juttuja, kunnon tunteita ja mainioita oivalluksia.

Elokuva on animoitu erittäin huikeasti! Itse autojen ulkonäkö on aika perinteistä Disneylle ja Pixarille, mutta kun katsoo tarkemmin, kuvista löytää ties mitä yksityiskohtia. Moniin autoihin on esimerkiksi lisätty heijastukset, joihin on selvästi käytetty paljon aikaa. Laajat kuvat suurista katsomoista ovat upeita, mutta myös Syylari Citysta on tehty kaunis paikka. Autojen ulkomuotoja on hauskasti lisäilty myös esimerkiksi kallioihin, joita näkyy taustoilla. Leffan ohjauksesta vastaa John Lasseter, joka on aiemmin ohjannut Pixarin teokset Toy Story, Ötökän elämää ja Toy Story 2 (1999), eli hän kyllä osaa asiansa. Lasseterin lisäksi ohjaajana toimi myös Punaa ääninäyttelevä Joe Ranft, joka menehtyi auto-onnettomuudessa hieman alle vuotta ennen leffan ilmestymistä. Käsikirjoittajatiimi - johon myös Lasseter ja Ranft kuuluivat - on tehnyt oivaa työtä tarinan ja repliikkien kanssa. Äänitehosteissa on päästy leikkimään eri autojen äänillä, mikä lisää vauhdin hurmaa. Musiikista vastaa Randy Newman, joka sävelsi musiikit myös neljään ensimmäiseen Pixar-leffaan. Ei siis ihme, että musiikit tuntuvat paikoitellen tutuilta, jos ne teokset on nähnyt. Sävellykset eivät kuitenkaan erityisemmin jää mieleen, kuten elokuvassa käytetyt kappaleet "Real Gone" (Sheryl Crow) ja "Life is a Highway" (Rascal Flatss) tekevät.

Pixar on tosi tunnettu siitä, että yhtiö lisää elokuviinsa piiloviittauksia, eli "easter eggejä" muihin leffoihin, hahmoihin, jne. eikä Autot ole poikkeus. California Institute of the Artsin animointiluokkahuoneen numero A113 esiintyy kahteen kertaan, aluksi junan keulassa ja sitten Martin rekisterinumerona. Toy Storysta tuttu Pizza Planet -auto nähdään suuressa kisassa Elvis-auton vieressä. Toy Storyyn viitataan myös Salama McQueenin kilpanumero 95:llä (Toy Story ilmestyi 1995), sekä Salaman renkaissa olevalla logolla Lightyear, joka viittaa Buzz Lightyear -hahmoon. Myös Dinoco-yhtiö on nähty kyseisessä lelufilmissä. Leffassa nähdään myös mm. Jackalope lyhytelokuvasta "Boundin'", linnut lyhytelokuvasta "For the Birds", Apple-yhtiön logo valkoisessa autossa ja Pixarin studiorakennus filmin lopussa. Viittaukset luovat hauskaa lisäsisältöä teokseen ja tekevät uusista katselukerroista kiehtovia.

Blu-rayn kuvanlaatu on huikea! Valikko on sen sijaan kamala ja todella hämmentävä. Lisämateriaalit löytyvät kahdesta paikkaa. Vasemmalla olevasta Martin kuvasta pääsee "Car Finder" -peliin, jota voi pelata koko leffan ajan, sekä neljään lyhytelokuvaan; mm. "One Man Band", joka näytettiin teattereissa ennen Autot-elokuvaa. Oikealla olevasta Toy Storyn autoversiokuvasta löytyy tekijöiden suosikkikohtauksia, poistettuja kohtia, elokuvan teosta kertovia lyhyitä pätkiä, sekä "The Inspiration for Cars", jossa näytetään, miten leffan suunnittelu käynnistyi. Katsottavaa on yhteensä hieman yli puoleksitoista tunniksi.

Yhteenveto: Autot on todella mainio teos ja ehdottomasti Pixarin aliarvostetuin elokuva. Mukana on kiinnostava tarina, syvällisiä ajatuksia ja oivalluksia, ja hauskoja hetkiä sekä lapsille että aikuisille. Autojen maailmaa on mielenkiintoista miettiä, muttei kannata liikaa, koska muuten aivot menevät ihan solmuun. Salama McQueen on erinomainen päähenkilö ja on hienoa nähdä hänen kehittymiskaarensa leffan aikana. Vaikka Martti onkin muutamassa kohtaa hieman ärsyttävä, ei hän ole niin rasittava kuin monet väittävät. Muutkin hahmot ovat toimivia ja lähes jokaisesta löytyy oma mainio puolensa. Visuaalisesti elokuva on näyttävä ja todella hienosti animoitu. Leffa on paikoitellen jopa kaunis. Suosittelen katsomaan Autot, etenkin jos fanitat autoja. Uskon, että monet aikuisetkin nauttisivat teoksesta, kunhan he pääsisivät yli siitä faktasta, että hahmot ovat autoja, eivätkä kuuntelisi niitä, jotka eivät päässeet siitä yli. Koko perheen yhteiseen leffahetkeen tämä sopii erinomaisesti. Lopputekstien aikana ja jälkeen nähdään vielä lyhyet hauskat kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan, 28.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pixar.wikia.com
Cars, 2006, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: The Green Mile / Vihreä maili (1999)

THE GREEN MILE (1999)

VIHREÄ MAILI

Ohjaus: Frank Darabont
Pääosissa: Tom Hanks, David Morse, Michael Clarke Duncan, James Cromwell, Doug Hutchison, Michael Jeter, Sam Rockwell, Bonnie Hunt, Harry Dean Stanton ja Dabbs Greer
Genre: draama, trilleri
Kesto: 3 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

Olen ollut tietoinen The Green Mile -elokuvasta, eli suomalaisittain Vihreästä mailista jo pitkään, mutten ollut katsonut itse elokuvaa koskaan. Minulle oli suositeltu sitä useasti, mutten ollut saanut sitä käsiini, eikä vankila-aihe erityisemmin innostanut. Eräänä sunnuntai-iltana oli kuitenkin vihdoin aika ottaa itseäni niskasta kiinni ja katsoa The Green Mile, kun siihen oli mahdollisuus. Toivoin koko elokuvan ajan, että olisin tajunnut katsoa sen jo aiemmin, sillä vau!

Vanginvartija Paul Edgecomb tapaa vangin, joka omaa erikoisia kykyjä.

Pääosassa Paul Edgecombina nähdään Tom Hanks, joka tuttuun tyyliinsä vetää roolinsa erinomaisesti. Hanks on todella mainio näyttelijä ja tuntuu suoriutuvan roolista kuin roolista täydellisesti. Hän pystyy näyttämään paljon tunteita kasvoillaan, jolloin katsoja pysyy helposti kaiken aikaa perässä siitä, mitä Paul tuntee. Paul on selvästi hyväsydäminen tapaus, jolta löytyy myös huumoria. Silti Paulista näkee, ettei hän ole täysin innoissaan työpaikastaan, sillä hän toimii teloitettavien vankien osastolla ja onkin aina teloituksissa mukana. Paulin vaimoa näyttelee Bonnie Hunt.
     Michael Clarke Duncan esittää John Coffey nimistä vankia, joka on vangittu kahden tytön murhasta. John Coffey vaikuttaa hieman älyllisesti vajaalta tapaukselta, mutta totuus on täysin toinen. Jostain selittämättömästä syystä John osaa erityisiä voimia, joilla hän pystyy ihmeellisiin tekoihin. Se myös tuntuu vaikuttavan hänen mieleensä voimakkaasti. Katsojana alkaa todella nopeasti välittämään Johnista ja välittäminen kasvaa koko elokuvan ajan. Michael Clarke Duncan vetää mielettömän hyvän ja vaikuttavan roolisuorituksen ja olikin roolistaan ehdolla Oscar-kilpailussa vuonna 2000.
     Vankilassa työskentelee Paulin lisäksi muitakin. David Morse näyttelee Brutal-nimistä miestä, joka vaikuttaa läheiseltä Paulille. James Cromwell esittää vartija Hal Mooresia, joka tuntuu paikoitellen aika tyhjältä tapaukselta. Doug Hutchison näyttelee Percya, joka on inhottavin hahmo koko elokuvassa ja jota katsojana alkaa saman tien vihaamaan. Percy ei välitä pätkääkään vangeista ja pitää itseään selvästi heidän yläpuolellaan, sekä kohtelee vankeja miten sattuu. Hutchison vetää roolinsa kusipäänä hienosti.
     Vangeista John Coffeyn lisäksi keskiössä ovat Michael Jeterin näyttelemä Del ja Sam Rockwellin esittämä "Wild Bill". Del on sympaattinen tapaus ja hänellä on suloinen lemmikkihiiri nimeltä herra Kulkunen. "Wild Bill" taas on täysin toisenlainen tapaus ja hänestä huokuu psykoottisuus. Jeter ja Rockwell vetävät roolinsa todella mainiosti. Elokuvassa nähdään myös Harry Dean Stanton Toot-Tootina.

The Green Mile yllättää katsojan läpi kestonsa. Ensinnäkin koska tiesin entuudestaan vain, että elokuva tapahtuu vankilassa, tarinan yliluonnolliset jutut tulivat minulle täysin yllätyksenä. Sen lisäksi elokuvassa tapahtuu useita asioita, joita ei oikeastaan voi odottaa. Yleensä pystyn ennustamaan, mitä elokuvissa tulee tapahtumaan, mutta en tässä. Tarina saa huijattua katsojaa ja siinä tapahtuu äkillisiä muutoksia, joita ei voi ennustaa tapahtuvan. Siinä on myös asioita, joista katsojana miettii, onko tekijöillä pokkaa tehdä siten, miten katsojana uskoo tapahtuvan ja sitten ne asiat tapahtuvat, eikä voi muuta kuin ihmetellä.

Elokuva kestää hieman yli kolme tuntia ja vaikka aluksi pelkäsin, ettei juttu toimisi niin pitkään, lopputulos osoittaa, että elokuva tarvitsee juurikin sen ajan, jotta tarina kulkee sujuvasti loppuun. The Green Mile ei tunnu todellakaan niin pitkältä ja vaikka siinä on hitaat osuutensa, leffa ei itsessään ole hidastempoinen. Kun siinä tulee jatkuvasti yllättäviä asioita, ei katsoja voi pitkästyä. Siihen vielä lisäksi yhä vain hienommat ja paremmat kohtaukset, joiden aikana ei voi muuta kuin jähmettyä seuraamaan. Näyttelijätyö on erinomaista ja tarina sekä käsikirjoitus toimivat huikeasti, jolloin katsojana haluaa nähdä elokuvan loppuun asti. Joidenkin mielestä kyseessä luultavasti on tylsä elokuva, eikä siinä sinänsä tapahdukaan kovin paljoa. The Green Milen yksinkertaiset asiat ovat se juttu, minkä takia en itse kyennyt kääntämään katsettani pois ruudulta. Elokuvassa saa hieman naurahdella, mutta suurin tunne, mitä katsojana kokee elokuvan aikana, on suru. Vaikka tietää, että vangit ovat pahoja ja he ovat tehneet rikollisia asioita - mitä luultavimmin murhia - heidän kohtaloistaan välittää, eikä heitä halua nähdä sähkötuolissa. Etenkin kun vangeille ja vartijoille syntyy jonkinlainen suhde, jota kukaan ulkopuolinen ei voi tarinassa ymmärtää, mutta jonka katsojat näkevät ja tuntevat, ei katsoja halua nähdä, kun vartija kääntää katkaisijasta. Elokuva koskettaa useaan otteeseen voimakkaasti kestonsa aikana. Vaikka aluksi yliluonnollisuus tuli aika puskista, se toimiikin hienosti muun tarinan ohella ja tuokin elokuvaan juuri oikean lisäyksen. Kun The Green Mile lopulta päättyy, on vaikea oikeastaan sanoa mitään, sillä ei voi muuta kuin tuntea voimakkaat tunteet virtaamassa kehon läpi edestakaisin.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut The Shawshank Redemptionin (1994) tehnyt Frank Darabont ja tarina perustuu Stephen Kingin kirjaan "Kuoleman käytävä" (1996). Toisin kuin monet, itse pidän enemmän tästä elokuvasta kuin The Shawshank Redemptionista, vaikka sekin on todella hyvä. The Green Mile on kuvattu erittäin hyvin, kuten myös leikattu. Erikoistehosteita on vähän ja ne ovat ihan kivasti toteutettuja. Musiikista vastaa Thomas Newman ja hänen sävellyksensä tuovat hienosti lisätunnelmaa elokuvaan.

Yhteenveto: The Green Mile on todella erinomainen elokuva. Se yllättää läpi kestonsa ja koskettaa katsojaa erittäin voimakkaasti. Näyttelijät vetävät hyvät suoritukset, etenkin pääosassa esiintyvä Tom Hanks ja Oscar-ehdokkuuden saanut Michael Clarke Duncan. Hahmoista alkaa välittämään jo elokuvan alkupuolella ja kiintymys hahmoja kohtaan kasvaa tarinan kulkiessa eteenpäin. Elokuvassa saa naurahtaa muutamaan otteeseen, mutta pääasiassa voimakkain tunne katsojalla on suru. Elokuva kestää yli kolme tuntia, muttei tunnu todellakaan niin pitkältä. Suosittelen katsomaan elokuvan, mutta kovin nuorille sitä ei kannata näyttää ja lastenleffa tämä ei ole. Itse olin erittäin vaikuttunut ja uskon, että niin ovat muutkin elokuvan nähneet. Niin ja miksi elokuvan nimi on "Vihreä maili"? Koska vankilaosaston käytävän lattian väri on vihreä.

Kirjoittanut: Joonatan, 16.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.total-movies.wikia.com
The Green Mile, 1999, Warner Bros. Pictures, Castle Rock Entertainment, Darkwoods Productions