Toy Story 5 (2026) - elokuva-arvostelu

TOY STORY 5

Ohjaus: Andrew Stanton

Näyttelijät: Joan Cusack, Tim Allen, Tom Hanks, Greta Lee, Scarlett Spears, Conan O'Brien, Shelby Rabara, Craig Robinson, Mykal-Michelle Harris, Lori Alan, Jay Hernandez, Wallace Shawn, John Ratzenberger, Jeff Bargman, Blake Clark, Anna Vocino, Bonnie Hunt, Kristen Schaal, Tony Hale, John Hopkins, Ernie Hudson, Annie Potts, Keanu Reeves ja Alan Cumming

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 7

Pixarin ensimmäinen täyspitkä animaatioelokuva Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) oli suuri hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Toy Story 2 (1999) oli myös menestys ja Toy Story 3 (2010) tienasi lippuluukuilla yli miljardin, voitti parhaan animaatioelokuvan Oscarin ja oli jopa ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Kolmas osa oli tarkoitettu trilogian huipennukseksi, mutta vuonna 2019 ilmestyi vielä Toy Story 4, jonka päätähti Tom Hanks totesi jäävän sarjan viimeiseksi. Elokuvasarjaa päätettiin laajentaa leffalla Lightyear (2022), mutta kun se osoittautui suureksi taloudelliseksi flopiksi, sen jatko-osa päätettiin kuopata ja Pixar ilmoittikin työstävänsä jälleen uutta Toy Storya. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan repliikkejä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Toy Story 5 on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidän valtavan paljon alkuperäisestä Toy Story -trilogiasta, mutta mielestäni myös neljäs osa ja Lightyear olivat hyviä. Minua jopa harmitti paljon, että Lightyearin jatko-osa jätettiin tekemättä, sillä olisin mieluummin katsonut lisää sitä ja jättänyt varsinaisen Toy Storyn rauhaan. Kuitenkin kun viidennen osan juonikuvaus paljastettiin, pidin sitä kekseliäänä ja ajankohtaisena ideana. Vähitellen olen alkanut innostua leffasta ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa Toy Story 5:n ja vieläpä IMAX-salissa.

Kun Bonnie-tyttö saa käsiinsä huippusuositun Lilypad-älytabletin, Jessie, Buzz Lightyear ja muut pelkäävät lelujen ajan lopun koittaneen.

Tutut Toy Story -hahmot tekevät jälleen kerran paluun - jopa sheriffi Woody (äänenä Tom Hanks), joka neljännen osan päätteeksi lähti omille teilleen, kokiessaan polkunsa johdattaneen pois Bonnie-tytön (Scarlett Spears) luota. Woody jää kuitenkin tällä kertaa enemmän sivuhenkilöksi, kuten tekee myös avaruusranger Buzz Lightyear (Tim Allen), sillä keskiöön nousee nimittäin lehmityttö Jessie (Joan Cusack), joka yrittää keksiä keinon saada Bonnien innostumaan jälleen leluista, kun älylaitevillitys tarttuu lapsiin kaikkialla. Jessie nousee onnistuneesti leffan keulakuvaksi ja elokuva syventää entisestään hahmon aiempaa traumaa hänet hylänneen Emilyn tiimoilta, tuoden tälle kuviolle vuosikymmenten jälkeen tunteikkaan päätöksen.

     Menossa ovat mukana myös jo alkuperäisessä leffassa esitellyt herra Perunapää (Jeff Bergman), Slinky-koira (Blake Clark), Rex-dinosaurus (Wallace Shawn) ja Röh-säästöporsas (John Ratzenberger), sekä myöhemmin sarjan varrella matkaan tarttuneet uskollinen hevonen Napakymppi, Dolly-nukke (Bonnie Hunt) ja Kahveli-haarukka (Tony Hale), kun taas uusina hahmoina Toy Story 5 esittelee Lilypad-älytabletin (Greta Lee), joka korvaa välittömästi lelut Bonnien huomion keskipisteenä, hevosia rakastavan Blaze-tytön (Mykal-Michelle Harris), vessa-apulelu Smartypantsin (Conan O'Brien), lelukamera Snappyn (Shelby Rabara) ja GPS-paikantimenakin toimivan virtahepolelu Atlasin (Craig Robinson). Monet vanhoista tutuista käyvät lähinnä näyttäytymässä, mutta uudet hahmot toimivat oivallisesti. Smartypants on joko hupaisa tai ärsyttävä, riippuen siitä, kuinka hyvin katsojalle uppoavat vessapaperilta näyttävän lelun vessatoimiin liittyvät kymmenet vitsit.

Pixaria ja Toy Story -elokuvasarjaa ei nähtävästi koskaan pitäisi epäillä. Toy Story 5 voi olla syntynyt Disneyn ja Pixarin epätoivoisesta yrityksestä tienata helpot rahat tutulla ja suositulla franchisella, kun uudet ideat eivät vedä tarpeeksi katsojia teattereihin. Mutta kun puikkoihin pistää Andrew Stantonin kaltaisen tekijän, joka on aiemmin ohjannut Pixarille huikeat Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) ja WALL-E:n (2008), epätoivoinen rahastuskin muuttuu loistavaksi elokuvaksi. Toy Story 5 on jälleen kerran taattua Pixar-laatua, tarjoten monikerroksisen seikkailun, josta niin perheen pienimmät kuin aikuiset voivat nauttia. Aika ei käy missään kohtaa pitkäksi, huumoria riittää moneen makuun ja elokuva iskee tietty salakavalasti parikin kertaa tunteisiin. Moni raavas mieskin poistuu teatterista kyyneliä poskiltaan pyyhkien.

Elokuvan tarina on todella nokkela ja hyvin ajankohtainen. Nykyään yhä vain nuorempia lapsia näkee kaikkialla älylaitteiden lumoissa ja lelut unohtuvatkin siinä samalla nurkkaan pölyyntymään. Mutta miltä tämä teknologian aalto näyttäytyy sitten lelujen silmissä, etenkin Jessien, jota aiempi hylkäys kummittelee edelleen? Tilannetta tarkastellaan onnistuneesti eri vinkkeleistä, eikä homma ole niin mustavalkoinen kuin aluksi voisi luulla. Elokuvalla on erinomainen teema yhteydestä ja sen tärkeydestä. Toisaalta älyluurit saavat samassa tilassakin olevat ihmiset täysin erilleen, mutta samalla luurin kautta voi löytää yhteyden johonkuhun, jota ei välttämättä olisi koskaan muuten tavannut. Aihe on osuva niin lapsiin kuin aikuisiinkin. Toy Story 5 on hauska, jännittävä, kaunis, syvällinen, koskettava ja kaikin puolin mahtava lisäys yhteen kaikkien aikojen parhaista elokuvasarjoista.

On varmaan sanomattakin selvää, että visuaalisesti Toy Story 5 on puhdasta silmäkarkkia. Hahmot ovat tietty veikeän näköisiä ja liikkuvat sulavasti, kun taas taustat ovat pullollaan ällistyttäviä yksityiskohtia. Valoja, varjoja ja värejä hyödynnetään näyttävästi ja esimerkiksi Woodysta näkee kaikki vuosien varrella tapahtuneet kolhut ja kulumiset. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja vanha kunnon Randy Newman tunnelmoi jälleen mahtavasti musiikeillaan, tuoden vahvan lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Toy Story 5, Yhdysvallat, 2026, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

In the Blink of an Eye (2026) - elokuva-arvostelu

IN THE BLINK OF AN EYE

Ohjaus: Andrew Stanton

Näyttelijät: Rashida Jones, Kate McKinnon, Daveed Diggs, Jorge Vargas, Tanaya Beatty, Skywalker Hughes, Tatyana Rose Baptiste, Karin Konoval, Yeji Kim, Aria Kim, Diana Tsoy, Andrea Bang ja Rhona Rees

Genre: scifi, draama

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 14

In the Blink of an Eye on Andrew Stantonin ohjaama tieteiselokuva. Colby Day kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen jo vuosia sitten ja hänen tekstinsä liikkui 2020-luvun taitteessa Hollywoodin mustalla listalla tykätyimmistä käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Lokakuussa 2022 ilmoitettiin, että Stanton ohjaisi Dayn tekstistä leffan Searchlight Picturesille. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023 ja maailmanensi-iltansa In the Blink of an Eye sai Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa. Nyt elokuva on julkaistu suoraan Disney+ -palvelussa ja itse kiinnostuin leffasta, kun luin sen olevan Stantonin ohjaama. Katsoinkin In the Blink of an Eyen muutama päivä sen julkaisun jälkeen.

Päällekkäin kulkevat kolme tarinaa eri aikakausilta heijastelevat rakkautta, toivoa ja elämän kiertokulkua.

In the Blink of an Eye seuraa kolmea tarinakaarta. Niistä ensimmäinen sijoittuu 47 000 vuotta menneisyyteen, neandertalinihmisten aikaan ja kertoo perheestä, Thorn-isästä (Jorge Vargas), Hera-äidistä (Tanaya Beatty) ja heidän lapsistaan, teini-ikäisestä Larkista (Skywalker Hughes) ja Ebb-vauvasta, jotka yrittävät selviytyä karuissa olosuhteissa. Toinen tarina taas hyppää nykyhetkeen ja seuraa antropologi Clairea (Rashida Jones), joka tutkii löytyneen neandertalilaisen jäännöksiä ja joka on ajautunut suhteeseen samalla yliopistolla työskentelevän Gregin (Daveed Diggs) kanssa, samalla kun hän jännittää sairaan äitinsä (Karin Konoval) tilannetta. Kolmas tarina taas vie katsojan tulevaisuuteen, vuoteen 2417, kun mystinen virus on tappanut ihmiset ja jäljelle jäänyt tutkija Coakley (Kate McKinnon) matkaa avaruuden halki uutta elinkelpoista planeettaa kohti, seuranaan vain tekoäly ROSCO (äänenä Rhona Rees). Kaikki kolme kuviota ovat lähtökohtaisesti kiinnostavia, mutta kaikkien kohdalla hahmot jäävät puolitiehen ja varsin pinnallisiksi. Näyttelijät tekevät parhaansa sen kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa ja positiivisena yllätyksenä koin yleensä todella ärsyttävän McKinnoninkin ihan hyvänä hillitymmässä roolissa.

Valitettavasti myös elokuvana In the Blink of an Eye jäi lopulta varsin ohkaiseksi ja vajaaksi. Siitä löytyy hyviä aihioita, mutta mistään ei saada oikeasti kypsyteltyä mitään erityistä. Elokuva tuntuu usein haukanneen aivan liian isoja paloja kakusta kuin mitä sillä on kykenevyyttä sulatella, mikä tekee menon sivusta seuraamisen paikoitellen jopa hieman kiusalliseksi. Elokuvaksi, joka periaatteessa pohtii ihmisyyttä, elämää, kuolemaa, rakkautta sun muuta mojovaa, In the Blink of an Eye on aivan liian vaisu ja jopa yhdentekevä. Leffa myös kalpenee totaalisesti selkeiden esikuviensa, kuten vaikkapa scifin mestariteoksen 2001: Avaruusseikkailun (2001: A Space Odyssey - 1968) rinnalla, joka sekin sisältää esi-ihmisiä ja avaruudessa matkaavan, joka juttelee seinässä valona esitetylle tekoälylle.

Ei In the Blink of an Eye mikään täysi pohjakosketus tai mitenkään erityisen huono ole, vaan se jää vain harmillisen latteaksi. Osasyy tähän on tiukka puolentoista tunnin kesto, mikä ei ole tarpeeksi näin isojen pohdintojen tarinan kertomiseksi. Etenkin loppusuoralla tuntuu, että elokuvalle tulee kiire viedä kaikki pakettiin ja vielä jollain tapaa yhdistää nämä kolme tarinakaarta toisiinsa. Toiveena on taatusti ollut, että kaiken päätteeksi katsoja olisi syvästi liikuttunut ja miettisi maailmaa uusin silmin, mutta In the Blink of an Eye ei vain hetkauta juuri suuntaan tai toiseen. Lopputekstien rullatessa ruutuun, koko homma tuntuu vain valitettavasti hukatulta mahdollisuudelta.

Voi olla, että pitkään Hollywoodin mustalla listalla pyörinyt Colby Dayn käsikirjoitus oli väkevämpi ja kenties sitä jouduttiin muokkaamaan reippaasti kuvausten alettua tai sitten teksti oli jo itsessään hieman raakile. Jälkimmäinen tuntuu uskottavammalta vaihtoehdolta, sillä ohjaaja Andrew Stantonin filmografiaan kuuluu yksi 2000-luvun parhaista scifielokuvista, WALL-E (2008), joka tarjoaa oikeastaan kaikkea sitä, mikä In the Blink of an Eyesta jää uupumaan. Teknisesti elokuva on ailahteleva. Neandertalilaisia seuraavat osiot ovat näyttävästi kuvattuja, mutta nykyhetkeen ja tulevaisuuteen sijoittuvat osiot ovat paljon tavanomaisemmin ja rajatummin filmattuja. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja neandertalilaisten maskeeraukset oivalliset. Efektit ajavat asiansa ja jos jostain leffassa oikeasti pidin, niin Thomas Newmanin säveltämistä näteistä musiikeista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

In the Blink of an Eye, Yhdysvallat, 2026, Searchlight Pictures, Mighty Engine

Arvostelu: John Carter (2012)

JOHN CARTER

Ohjaus: Andrew Stanton
Pääosissa: Taylor Kitsch, Lynn Collins, Willem Dafoe, Samantha Morton, Mark Strong, Dominic West, Ciarán Hinds, James Purefoy, Thomas Haden Church, Bryan Cranston, Daryl Sabara ja Jon Favreau
Genre: seikkailu, scifi, toiminta, fantasia
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

John Carter perustuu Tarzan-kirjailija Edgar Rice Burroughsin tieteiskirjaan Marsin sankari (A Princess of Mars, suomennettu myös nimellä "Marsin prinsessa") vuodelta 1912, joka aloitti Burroughsin suositun Mars-kirjasarjan. Jo vuonna 1931 Looney Tunesia (1930-1969) tekevä Bob Clampett ehdotti Burroughsille elokuvasovituksen tekoa. Burroughs innostui ja Clampett alkoi työstämään animaatiota kirjojen pohjalta. Hänen esittämänsä testivedokset eivät kuitenkaan herättäneet kiinnostusta, joten projekti pistettiin jäihin. 1980-luvulla leffan teko lähti uudelleen liikkeelle, kun Walt Disney Pictures osti kirjojen elokuvaoikeudet, kilpaillakseen suursuosittujen Tähtien sota -elokuvien (Star Wars - 1977-) kanssa. Ted Elliott ja Terry Rossio palkattiin kirjoittajiksi, ja ohjaajan ja päätähden paikoille haettiin John McTiernania ja Tom Cruisea. McTiernan oli kuitenkin sitä mieltä, että elokuva vaatisi teknologiaa, jota ei ollut vielä olemassa ja niinpä projekti pistettiin taas hyllylle. 1990- ja 2000-luvun taitteessa Paramount Pictures hankki elokuvaoikeudet itselleen, voitettuaan Columbia Picturesin, joka halusi myös oikeudet. Robert Rodriguez valittiin ohjaajaksi ja kuvauksien oli määrä alkaa vuonna 2005, mutta kun Rodriguez erosi Director's Guild of Americasta, tuotanto ajautui vaikeuksiin. Ohjausvastuu siirtyi Kerry Conranille ja sitten Jon Favreaulle, joka oli innoissaan tarttumassa projektiin. Silloin Paramount Pictures kuitenkin luopui kirjojen elokuvaoikeuksista, keskittyäkseen tekemään toista scifileffaa, Star Trekiä (2009), jolloin Favreau päätyi Marvel Studiosille työstämään Iron Mania (2008). Disney hankki elokuvaoikeudet takaisin, kun yhtiölle Pixarin kautta hittejä, kuten Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) ja WALL-E (2008) ohjannut Andrew Stanton esitteli studiolle ideansa Burroughsin kirjojen filmaamisesta. Disney taisi olla varma elokuvan suosiosta, sillä Stanton sai käyttöönsä pitkälti yli 250 miljoonaa dollaria, mikä teki elokuvasta siinä kohtaa yhden kalleimmista ikinä. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2010 ja lopulta John Carteriksi nimetty elokuva sai maailmanensi-iltansa 22. helmikuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin suuri taloudellinen pettymys korkeaan budjettiinsa nähden, eikä se saanut kummoisia arvioita kriitikoilta. Itse kävin katsomassa John Carterin leffateatterissa isäni kanssa ja pidin sitä ihan kelvollisena scifiseikkailuna. En kuitenkaan ole katsonut sitä uudelleen, kunnes huomasin nyt, että se täyttää kymmenen vuotta. Juhlavuoden kunniaksi päätin pitkästä aikaa katsoa John Carterin ja arvostella sen.

Vuonna 1868 virginialainen kapteeni John Carter löytää luolasta laitteen, joka siirtää hänet Mars-planeetalle - tai kuten paikalliset paikkaa kutsuvat, "Barsoomiin". Barsoomissa John huomaa joutuneensa keskelle kahden kansan välistä sotaa, joka määrittää koko planeetan kohtalon.

Taylor Kitschillä on kyllä erikoinen ura. Vuonna 2012 hänet nostettiin tähdittämään kahta isoa scifi-toimintapläjäystä, John Carteria ja Battleshipia (2012), mutta kummankin flopattua tuntuvasti lippuluukuilla, sai Kitsch heittää hyvästit sille staran maineelle, jota hänelle 2010-luvun alussa kaavailtiin. Eipä Kitchistä olisi varmaan kovin kummoista tähteä tullut, vaikka leffat olisivatkin menestyneet. Hän on aika puinen näyttelijä, eikä hänessä oikein ole ainesta päärooliin. John Carterin osan hän hoitaa tarpeeksi menevästi, mutta vähän väliä katsoja saattaa huomata listaavansa päässään parempia vaihtoehtoja rooliin. Nopeasti mieleen välähtää Jake Gyllenhaal, jonka roolihahmo Disneyn pelileffa Prince of Persia: The Sands of Timessa (2010) näyttää lähes täysin samalta kuin John Carter Marsissa... tai siis Barsoomissa.

     Barsoomissa John Carter kohtaa mm. Helium-kansan prinsessa Dejah Thorisin (Lynn Collins, jonka ura hiipui vauhdikkaammin kuin Kitschin), tämän isän, eli heliumilaisten johtajan, paikallisella kielellä "jakkan" Tardosin (Ciarán Hinds), sekä uskollisen heliumilaissoturi Kantos Kanin (James Purefoy), Heliumia vastaan taistelevan Zodangan jakka Sab Thanin (Dominic West), tätä ohjailevan therni Matai Shangin (tuohon aikaan aina pahista näyttelevä Mark Strong), sekä vihreät, nelikätiset thark-olennot, joihin kuuluvat esimerkiksi jakka Tars Tarkas (Willem Dafoe), vihamielinen Tal Hajus (Thomas Haden Church) ja lempeä Sola (Samantha Morton). Paramountilla elokuvan ohjaajaksi kaavailtu Jon Favreau tekee pikkuroolin yhden tharkin äänenä, minkä lisäksi Breaking Bad -sarjan (2008-2013) tähti Bryan Cranston esittää Maassa eversti Powellia. Lukuun ottamatta tylsää pahishahmo Sab Thania ja häntä esittävää Westiä sivuhahmot toimivat hyvin. Collinsissa on enemmän karismaa kuin Kitschissä ja paikoitellen saattaa jopa toivoa, että Dejah olisi leffan päähenkilö. Onneksi hahmo ei täysin jää avuttoman neidon rooliin, vaan tämä voi taistella myös itse pelastuakseen.

Yllätyin, kuinka hyvin John Carter onnistui toimimaan vajaan kymmenen vuoden katselutauon jälkeen. Vielä alun tönkön Maa-osuuden aikana tuumin, että kenties elokuva onkin aika heikko tekele, joka ei toimi enää vanhemmalla iällä, mutta heti, kun John siirtyy Barsoomiin, leffa sai napattua mukaansa. Elokuva käyttää aikansa esitelläkseen Barsoomia ja kuinka eri kansat ja kulttuurit toimivat. Maailma on kiehtova ja sitä tutkisi mielellään vielä lisää. Johnille käy tietty aikamoinen kala-kuivalla-maalla-skenaario, kun hänet heitetään teknologisesti edistykselliseen maailmaan ja avaruusolioiden keskelle, mistö löydetään oivaa huumoria. Ei leffa erityisen hauska ole, mutta on siinä omat koomiset hetkensä, eikä leffa ota itseään liian vakavasti. Hyvä niin, sillä siten John Carter voi olla viihdyttävä scifi-fantasiaseikkailu. Niinkin viihdyttävä, että minua jäi jopa hieman harmittamaan, että hurjan pitkän tuotantohelvetin jälkeen elokuva floppasi tuntuvasti, eikä jatkosta tarvitse haaveillakaan. Asiaa ei yhtään auta se, kuinka selvästi leffa ryhtyy viime minuuteilla petaamaan jatkoa.

Vaikka elokuva onkin mainio viihdeseikkailu, on siinä asioita, jotka estävät sitä nousemasta täyteen potentiaaliinsa. Hieman pökkelön Kitschin lisäksi Westin esittämä pahiskaan ei tosiaan tee vaikutusta, jolloin näiden kahden vastakkainasettelu ei toimi niin hyvin kuin toivoisi. Kitschin pökkelyyden takia myös pakollinen romanttinen puoli jää aika puiseksi. Lisäksi leffassa on pieniä rytmitysongelmia, jolloin se välillä junnaa paikoillaan ja välillä taas loikkii turhankin reippaasti eteenpäin - vähän kuin John Carter itse, huomattuaan, että Barsoomin erilainen vetovoima tarjoaa hänelle yli-inhimilliset kyvyt. Kenties isoin heikkous on kuitenkin se, kuinka leffa yrittää tuoda itse kirjailija Edgar Rice Burroughsin mukaan tarinaan. Vioistaan huolimatta elokuva pitää hyvin mukanaan läpi kestonsa, tarjoten tasaisin väliajoin mainioita ja toisistaan oivan erilaisia toimintakohtauksia. On vauhdikasta takaa-ajoa ja taistelua monstereita vastaan gladiaattoriareenalla, mikä tuo kohtauksena vahvasti mieleen Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäyksen (Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002). 

Vaikka ensi kertaa paikan päällä oikeiden näyttelijöiden kanssa kuvattavaa leffaa tekevä Andrew Stanton ei vakuuta läheskään yhtä vahvasti kuin animaatioidensa parissa, hän pitää silti seikkailuhengen yllä ja hänellä on ollut selvä visio, minkä takia ei ollut ihme, että Disney oli valmis luottamaan häneen isojen rahasummien kanssa. Harmi vain, ettei Stantonin työ ja osaaminen lopulta riittänyt ja John Carter otti turpiinsa lipputuloissa. Tekniseltä puolelta kyllä huomaa, että rahaa on palanut. Barsoom on näyttävästi luotu ja elokuvassa on paljon hienoja erikoistehosteita. Tietokoneanimoidut tharkit, sekä muut olennot ovat hienoja ilmestyksiä edelleen. Kuvaus on myös oivallista ja niin lavasteet kuin asut ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Visuaalisuuksia tukee toimiva äänimaailma ja säveltäjä Michael Giacchinon seikkailulliset musiikit.

Yhteenveto: John Carter on vioistaan huolimatta kelpo scifiseikkailuelokuva. Leffan alku Maassa ei ihan säväytä, tarinankerronnassa on rytmityksellisiä kömpelyyksiä, eivätkä päätähti Taylor Kitsch ja pahisroolissa esiintyvä Dominic West erityisemmin vakuuta työssään. Barsoomiin päästyään elokuva onnistuu kuitenkin nappaamaan mukaansa seikkailullisen henkensä, vauhdikkaiden toimintakohtaustensa ja taidokkaasti luodun maailmansa ansiosta. Suurimmaksi osaksi leffa viihdyttää varsin passelisti. Sivurooleissa olevat näyttelijät hoitavat hommansa oivallisesti ja teknisiltä ansioiltaan elokuva vakuuttaa edelleen. Andrew Stantonin siirtyminen animaatioista näyteltyjen elokuvien pariin ei sujunut yhtä hienosti kuin esimerkiksi hänen Pixar-kollegaltaan Brad Birdiltä vuotta aiemmin Mission: Impossible - Ghost Protocolin (2011) kanssa, mutta Stanton tekee silti hyvää työtä. Onkin sääli, ettei elokuva menestynyt toivotusti lippuluukuilla, sillä varsinkin nyt toisen katselukerran jälkeen näkisin mielelläni jatkoa. Kenties Disney näkeekin jossain kohtaa hommassa potentiaalia vaikka Disney+ -sarjaksi tai sitten myy oikeudet toiselle studiolle, joka aloittaa koko Barsoom-saagan alusta. Niin tai näin, en usko, että John Carter jää viimeiseksi filmatisoinniksi Burroughsin klassikkokirjojen pohjalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
John Carter, 2012, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003)

NEMOA ETSIMÄSSÄ

FINDING NEMO

Ohjaus: Andrew Stanton ja Lee Unkrich
Pääosissa: Albert Brooks, Ellen DeGeneres, Alexander Gould, Willem Dafoe, Brad Garrett, Allison Janney, Austin Pendleton, Stephen Root, Vicki Lewis, Joe Ranft, Geoffrey Rush, Bob Peterson, Andrew Stanton, Bill Hunter, Barry Humphries, Eric Bana ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7

Finding Nemo, eli suomeksi Nemoa etsimässä on Pixar-yhtiön viides animaatioelokuva. Idea leffalle syntyi ohjaaja Andrew Stantonin kokemista hetkistä, joista hän kirjoitti kalatarinan vuonna 1997 ja elokuvan teko lähti liikkeelle. Filmin tekoa varten tekijät sukeltelivat paljon oppiakseen vedenalaisesta maailmasta. Oppien pohjalta animaattorit loivat jopa niin aidon maailman, että animaatiota täytyi muokata, jottei se näyttänyt liian realistiselta ja jolloin sarjakuvamaiset kalat eivät pistäisi jatkuvasti silmään huonolla tavalla. Lopulta Nemoa etsimässä ilmestyi loppukeväästä 2003 (Suomessa tosin vasta marraskuussa) ja se oli iso menestys. Teos oli myös kriitikoiden rakastama, minkä lisäksi se oli ehdolla neljästä Oscar-palkinnosta, joista se voitti yhden (paras animaatioelokuva). Leffa on kaikkien aikojen myydyin DVD-julkaisu ja joidenkin mielestä se on Pixarin paras elokuva. Itse näin elokuvan kokonaan vasta muutama vuosi sitten. Olin ennen ala-astetta nähnyt Steven Spielbergin Tappajahain (Jaws - 1975), joka oli aiheuttanut minulle kammon haita ja veden alla tapahtuvia leffoja kohtaan, joten en pystynyt katsomaan Nemoa etsimässä -filmistä muuta kuin pätkiä. Kuitenkin kun viimein näin elokuvan, pidin sitä aivan mahtavana ja minua harmitti suuresti, etten ollut suostunut katsomaan sitä. Olenkin katsonut sen muutamaan otteeseen uudestaan; viimeksi ennen sen jatko-osan, Doria etsimässä (Finding Dory - 2016) ilmestymistä. Silloin itse asiassa jo aloitin kirjoittamaan arvostelua tästä elokuvasta, mutta en saanut aikaiseksi mitään, sillä ollessani silloin työharjoittelussa paikassa, jossa olin kaiken aikaa koneella, en vain yksinkertaisesti kyennyt tekemään arviota. Mietin kuitenkin, että jonain päivänä kirjoitan Nemoa etsimässä -arvostelun ja elokuussa 2017 päätin vihdoin toteuttaa ajatuksen, jolloin katsoin leffan tyttöystäväni kanssa syntymäpäivänäni.

Kun sukeltajat sieppaavat pienen Nemo-kalan, lähtee tämän isä Marlin vaaralliselle matkalle löytääkseen poikansa. Seikkailunsa aikana hän kohtaa unohtelevaisen Dorin, hurjat hait, polttavat meduusat ja ikivanhat kilpikonnat.

Elokuvan päähenkilö Marlin (Albert Brooks) on ylihermoileva isä, joka pelkää koko ajan Nemo-poikansa puolesta ja uskoo omien tiukkojen sääntöjensä olevan ainoa tapa selvitä hengissä. Hän tuntuu pelkäävän muutenkin vähän kaikkea, joten onkin todella mielenkiintoista seurata, miten hän toimii, kun hänen pelkonsa käyvät jatkuvasti toteen. Leffan aikana Marlinin täytyykin kerätä rohkeutensa, jotta hän onnistuu saamaan poikansa takaisin.
     Marlinin kanssa etsintäreissulle päätyy Dori (Ellen DeGeneres), joka kärsii lyhytmuistinmenetyksestä. Monissa elokuvissa päähenkilöltä löytyy hölmö kaveri, joka on tarkoitettu keventämään leffaa ja tässä filmissä se on Dori. Onneksi kyseessä ei ole sellainen ärsyttävä hölmöilijä, vaan hahmosta löytyy paljon sydäntä läpi elokuvan ja hän pääsee naurattamaan useasti outouksillaan ja intoilullaan. Onhan se pakko myöntää, että parissa kohtaa hänen käytöksensä käy vähän hermoille, mutta pääasiassa hahmo toimii mainiosti ja DeGeneres vetää ääniroolinsa mahtavasti.

Leffan nimikkohahmo Nemolle (Alexander Gould) on onneksi luotu oma juonikuvionsa mukaan, jolloin katsoja pääsee viettämään aikaa hänenkin kanssaan ja etsintäreissulle tulee suuremmin merkitystä, kun välittääkin siitä, joka on hukassa. Hän on nimittäin päätynyt hammaslääkärin akvaarioon ja yrittää paeta sieltä yhdessä muiden kalojen kanssa. Marlinin tavoin myös Nemon täytyy kohdata pelkonsa leffan aikana ja hän pääseekin kokemaan, ettei hänen isänsä säännöt täysin turhia olleetkaan.
     Hammaslääkärin akvaariossa asustaa paljon kaloja. Porukan johtajana toimii Gill (Willem Dafoe), joka unelmoi pääsevänsä takaisin mereen. Hänen lisäkseen akvaarioporukkaan kuuluvat myös kuplia rakastava Kupla (Stephen Root), säikähtäessään pullistuva Pallo (Brad Garrett), hermoileva Kurlu (Austin Pendleton), siivoushullu katkarapu Jacques (Joe Ranft), pöhkö Meri (Vicki Lewis) ja asioita tarkkaileva meritähti Liisku (Allison Janney), joka nähdään lähinnä liimautuneena akvaarion lasiin. Jokaiselle hahmolle on luotu hauskasti jonkinlainen ominaisuus, mutta jälkikäteen hahmoista muistaa vain muutaman ja pitää tarkkaan pähkäillä, jotta muistaa koko jengin.
     Muita eläinhahmoja elokuvassa ovat hurjat hait Pomo (Barry Humphries), Ankkuri (Eric Bana) ja Poiju (Bruce Spence), jotka pitävät omaa AA-kokouksia muistuttavaa kerhoa; kilpikonnat Tärsky (leffan ohjaaja Andrew Stanton) ja tämän poika Tyrsky (Nicholas Bird), joiden leppoisa tapa elää tuo voimakkaasti mieleen hipit; pelikaani Nigel (Geoffrey Rush), joka on akvaarion kalojen ystävä; sekä herra Rausku (Bob Peterson), joka on lapsikalojen opettaja. Ja kuten Pixar-elokuvissa on tapana, John Ratzenberger kuullaan tässäkin leffassa ääninäyttelijänä ja tällä kertaa hän esittää kalaparvea, joka tykkää pelata arvoitusleikkiä.
     Leffassa nähdään myös pari ihmishahmoa, jotka ovat toilaileva hammaslääkäri (Bill Hunter) ja tämän inhottava veljentyttö Klaara (LuLu Ebeling).

Nemoa etsimässä on erinomainen elokuva, joka nappaa nopeasti mukaan seikkailuunsa, eikä päästä kertaakaan irti katsojasta. Tylsiä kohtia ei ole tiedossa, sillä lähes kaiken aikaa tapahtuu jotain. Kun Marlin ja Dori ovat selvinneet yhdestä vaarasta, on aika kohdata seuraava. Ja silloin kun kaksikko pääsee hengähtämään, näytetään Nemon ja akvaariokalojen pakosuunnittelua, johon on saatu oivallista jännitystä mukaan. Katsoja ei kuitenkaan puudu siihen, että vähän väliä tapahtuu jotain, sillä jokainen vauhdikas osio on erilainen kuin edellinen ja kaikki ovat niin mielenkiintoisia, että leffaa seuraa lumoutuneena - etenkin kun vedenalaista maailmaa on hyödynnetty niin taitavasti. Jännittäviä hetkiä on useita, varsinkin haiden kohtaaminen voi tuntua lapsista jännittävältä (kuten myös minusta, vaikka olenkin nähnyt leffan muutaman kerran ja muistan tasan tarkkaan, mitä siinä tapahtuu). Loppuhuipennukseen on myös saatu mainio jännite, joka tekee kokonaisuudesta vielä hienomman. Koskettavuuttakin on saatu mukaan ja jo alun prologilla saadaan katsojat hieman liikuttumaan ja sen avulla ymmärtää Marlinin liioittelevan suojeluvaiston. Mutta vaikka suojeluvaisto tuntuu liioitellulta, niin onko se siinä kohtaa mitenkään liikaa, kun näkee, että oma lapsi siepataan?

Monet vanhemmat kokevat tarinan paljon karmivampana kuin lapset. Siinä missä lapset kokevat hurjan seikkailun, vanhemmat haluavat napata muksunsa tiukemmin lähelleen, ettei mikään veisi heitä pois turvasta. Kidnappauksia tapahtuu todellisessa maailmassa ja tieto siitä tuo oman lisäyksen leffaan, joka toisaalta myös tekee katselukokemuksesta vaikuttavamman. On myös hienoa, miten kaloihin on saatu inhimmillisiä piirteitä, jolloin on hauska bongailla yhteyksiä ihmisten ja kalojen välillä. Aikuiset myös huomaavat aiemmin mainitsemani viittaukset mm. AA-kokouksiin ja hippeihin. Nämä viittaukset ovat todella huvittavia. Elokuva on muutenkin erittäin hauska ja sen aikana pääsee nauramaan usein. Todella kypsä aikuinen kun olen, parhaat naurut leffa tarjoaa minulle lähes aina, kun kaksi lintua kelluvat vedessä ja yhden viereen ilmestyy kupla, jolloin toinen luulee tämän pieraisseen ja lentää pois. Pari heikompaakin vitsiä on mukana, mutta ne toimivat silti muun kokonaisuuden ohessa. Leffaan on saatu mukaan paljon kaikenlaista, mutta se ei koskaan tunnu liian täydeltä. Rytmitys toimii erittäin hyvin, minkä lisäksi ohjaaja Stantonin, herra Rauskua ääninäyttelevän Bob Petersonin ja David Reynoldsin työstämä käsikirjoitus on erittäin hyvä. Mukaan on saatu hienosti katsojaa liikuttavia tunteita.

Nemoa etsimässä on myös animoitu loistokkaasti. Nykypäivän Pixarin tasolle animaatiojälki ei tietenkään ylety, mutta todella tyylikkään näköinen teos on kuitenkin kyseessä. Vedenalainen maailma on näyttävä ja olisi kiehtovaa tietää, miltä se on joskus näyttänyt, kun se kerran oli liian realistinen? Muutamat jutut eivät näytä kovin hienoilta, mutta sen voi katsoa sormien läpi. Ohjaaja Andrew Stanton on tehnyt mahtavaa työtä leffan hengen kanssa ja saanut aikaan erinomaisen tarinan, joka pitää otteessaan loppuun asti. Animoinnin lisäksi tekninen toteutus on muutenkin onnistunutta. Ääniefektit ovat todella mainiot ja tuovat lisäyksen vedenalaiseen tunnelmaan. Toisin kuin aiemmissa Pixar-yhtiön leffoissa, tällä kertaa säveltäjänä ei toimi Randy Newman, vaan hänen serkkunsa Thomas Newman, joka on tehnyt hyvää työtä musiikkien kanssa. Vaihto tuo myös raikkautta Pixarin musiikkeihin, sillä vaikka Randykin on taitava, alkoivat hänen musiikkinsa (etenkin laulunsa) toistamaan itseään. Tässä filmissä ei kuulla kummankaan Newmanin laulua, mutta lopputekstien aikana soi Robbie Williamsin esittämä "Beyond the Sea" -kappale (näin herra Williamsin konsertin muuten juuri Tampereella).

Pixarin elokuva kun on kyseessä, on mukana tietty paljon piiloviittauksia, eli "easter eggejä" muihin leffoihin, hahmoihin jne. Esimerkiksi California Institute of the Artsin animointiluokkahuoneen numero A113 on tällä kertaa näkyvissä sukeltajan kamerassa; Toy Storysta (1995) tuttu Pizza Planet -auto vilahtaa, kun Gill suunnittelee kalojen pakoa; Toy Storyn Buzz Lightyear -lelu makoilee hammaslääkärin vastaanoton lattialla; aikaansa odotteleva poika nähdään lukemassa Ihmeperhe (The Incredibles- 2004) -sarjakuvaa; "Knick Knack" -lyhytelokuvan merenneito on päätynyt pienoismallilaivan keulaan akvaariossa ja Monsterit Oyn (Monsters, Inc. - 2001) Masi Pallopää sukeltelee lopputekstien aikana kuvan halki. Aikuiset ymmärtävät myös viittauksen Hohtoon (The Shining - 1980) Pomo-hain repliikistä, kun tämä yrittää päästä oven läpi jahtaamaan Marlinia ja Doria.

Yhteenveto: Nemoa etsimässä on loistava ja hauska seikkailuelokuva koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Mukana on paljon jännittäviä tilanteita, hauskoja kohtia ja surullisiakin hetkiä. Vaikka aihe on todella kauhea, on siitä saatu aikaan lapsiystävällinen tarina, joka nappaa heti mukaansa ja tarjoaa jatkuvasti jotain, jolloin aika ei koskaan käy pitkäksi. Mukana ei ole kuitenkaan liikaa, vaan ohjaaja Andrew Stanton ja hänen käsikirjoittajakaverinsa ovat saaneet aikaan erinomaisesti toimivan kokonaisuuden, jossa on oivallinen rytmitys. Hahmoja on paljon, mutta jokaiselle on saatu jokin kiinnostava puoli. Animointi on pääasiassa hienoa ja Thomas Newmanin säveltämät musiikit sopivat mainiosti mukaan. Suosittelen katsomaan Nemoa etsimässä, jos ette ole sitä vielä nähneet. Perheen pienimmille jotkut kohdat voivat olla liian hurjia, mutta ala-asteen aloittaneet voivat jo helposti katsoa sen. Siinä on hienosti jotain kaikenikäisille, jolloin sitä voi todella kutsua koko perheen elokuvaksi. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, ihan hassu pätkä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fontsinuse.com
Finding Nemo, 2003, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Doria etsimässä (Finding Dory - 2016)

DORIA ETSIMÄSSÄ

FINDING DORY

Ohjaus: Andrew Stanton ja Angus MacLane
Pääosissa: Ellen DeGeneres, Albert Brooks, Hayden Rolence, Ed O'Neill, Kaitlin Olson, Ty Burrell, Diane Keaton, Eugene Levy, Idris Elba, Bob Peterson, Andrew Stanton, John Ratzenberger ja Sigourney Weaver
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) on elokuva, jota en kyennyt pienempänä erityisemmin katsomaan haikammoni takia. Muutama vuosi sitten päätin kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja ostaa elokuvan. Olihan se ainoa Pixarin elokuva, jota en silloin omistanut. Onneksi tein niin, sillä kyseessä on nykyään yksi suosikeistani Pixarin tuotannosta. En kuitenkaan erityisemmin innostunut ideasta, että elokuvalle tulisi jatkoa. Lopulta mielenkiintoni alkoi heräillä ja aloin pitää ajatuksesta, että Dorin menneisyyttä avattaisiin. Finding Dory, eli suomennettuna Doria etsimässä, nousikin yhdeksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta. Saa nähdä, pääsikö se edellisen osan tasolle...

Dori-kala muistaa yllättäen vanhempansa ja lähtee etsimään heitä, kunnes lopulta joutuu itse hankaluuksiin ja hän onkin se, joka täytyy löytää.

Ellen DeGeneres on edelleen loistovalinta Doriksi ja onkin hienoa nähdä hahmo pääosassa. Hahmoon tuodaan hyvin syvyyttä ja hänen menneisyytensä on oikein mielenkiintoinen. Dorin lyhytmuistinmenetysongelmaa käsitellään jälleen hyvin ja etenkin lapsiversiota hahmosta käy kaiken aikaa sääliksi, vaikka kuinka iloisena hänet monesti esitetäänkin.
     Tietysti myös klovnikala Marlin ja tämän poika - edellisessä elokuvassa kadoksissa ollut - Nemo nähdään taas. Marlinin äänenä kuullaan yhä Albert Brooks, mutta Nemon ääni on vaihtunut Hayden Rolenceen, luultavasti siitä syystä, että alkuperäinen Nemon ääninäyttelijä Alexander Gould oli jo liian vanha rooliin. Gould kuullaan kyllä toisessa, paljon pienemmässä roolissa. Harmi vain, että myös Nemon rooli jää pieneksi ja hahmo enemmänkin vain roikkuu mukana ja antaa jääräpää-isälleen ohjeita.

Uutena tuttavuutena esitellään mustekala Hank, jonka äänenä kuullaan Moderni perhe -sarjasta (Modern Family - 2009-2019) tuttu Ed O'Neill. Hank vaikuttaa aluksi hieman hämärältä tyypiltä ja hän tuntuu auttavan Doria vain hyötyäkseen siitä itse jotenkin, mikä voisi viitata siihen, että kyseessä on elokuvan pahis. Pahis hahmo ei kuitenkaan ole, vaikka haluaakin vain itse hyötyä siitä, että on Dorin apuna. Hank on mainio lisäys ja hahmon kameleonttikykyä on käytetty toimivasti.
     Dorin vanhempia, Jenniä ja Saulia, esittävät Diane Keaton ja Eugene Levy. Muistelukohtauksissa hahmojen näyttämä huoli tytärtään kohtaan on erittäin hyvin tuotu esille. Valitettavasti muistelukohtauksia tulee yhdessä kohtaa muutama liikaa, jolloin katsojana tulee olo, että nyt Dorin muistisairaudessa vain vellotaan. Onneksi näin käy ainoastaan vain kerran.
     Ensimmäisestä elokuvasta mukaan palaavat lyhyeksi aikaa tutut hahmot herra Rausku (Bob Peterson) ja kilpikonna Tärsky (Andrew Stanton). Uusina hahmoina elokuvassa esitellään mm. likinäköinen valashai Destiny (Kaitlin Olson), sekä kaikuluotausta opetteleva maitovalas Bailey (myös Moderni perhe -sarjasta tuttu Ty Burrell). Merileijonat Fluke (Idris Elba) ja Rudder (Dominic West) ovat ihan viihdyttävä lisä, mutta merileijonista paras on hieman vajaalta vaikuttava Gerald (Torbin Xan Bullock). Elokuvassa kuullaan myös tietty jokaiseen Pixar-elokuvaan äänensä antanut John Ratzenberger, sekä omaksi yllätyksekseni Sigourney Weaver omana itsenään.

Elokuvan alussa Dori yrittää harjoitella itsensä esittelemistä lapsena. Muistiongelma tuodaan esille samantien. Ei aikaakaan, kun Dori eksyy vanhempiensa luota ja lähtee etsimään heitä. Koskettavan montaasin aikana nähdään kuinka Dori kasvaa aikuiseksi, eikä vieläkään löydä äitiään ja isäänsä. Etsiessään hän törmää Marliniin, joka etsii poikaansa Nemoa. Tästä päästäänkin monille tuttuun tarinaan. Vuosi Nemoa etsimässä -elokuvan tapahtumien jälkeen Dori asustaa Marlinin ja Nemon kanssa. Eräänä aamuna hän muistaa vanhempansa ja päättää lähteä etsimään heitä. Matka vie ystävykset merieläinpuistoon, jossa he joutuvat erilleen.

Alku on koskettava ja paikoitellen hieman synkkä, mikä vaikuttaa todella lupaavalta. Valitettavasti elokuva vaihtaa tunnelmaa iloisempaan hyvin nopeasti ja pysyy siinä lähestulkoon aina loppuun asti. Surullisempia hetkiä löytyy, mutta ne ovat pääasiassa muisteluita. Seikkailua toki on mukana, muttei ihan niin toimivasti kuin edellisessä elokuvassa. Kun edellisessä elokuvassa kaiken aikaa oli tapahtumassa jotain mielenkiintoista, niin tässä ei ihan niin käy. Parissa kohtaa elokuva jopa hieman viivytteli. Doria etsimässä on paljon selkeämmin lasten seikkailuleffa kuin koko perheen animaatio. Aikuisille suunnattuja vitsejä löytyy oikeastaan vain yksi - tosin aivan täydellinen sellainen - mutta muuten keskitytään pääasiassa lapsiyleisön miellyttämiseen. Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015) ja Zootropolis - eläinten kaupunki (Zootopia - 2016) osoittivat, että animaatioita voi tehdä oikeasti minkä ikäisille tahansa ja olisin toivonut, että sekä Disney että Pixar olisivat pysyneet niiden suunnalla. Lapsia tämä voi jännittää, mutta vaikka itse kammoan synkkiä vedenalaisia kohtia, en jännittänyt lähes kertaakaan. Ainoastaan alussa, jossa tunnelma oli painostavampi, koin oloni hieman tukalaksi. Kunnon vaaratilanteitakaan ei tunnu hahmoille käyvän, mutta kohtaus jättiläiskalmarin kanssa voi hieman karmia. Huumoria toki löytyy, mutta se on lähtöisin enemmänkin hahmojen toheloinnista kuin repliikeistä.

Asia, mitä ei vaan voi millään kritisoida, on animointi. Doria etsimässä on visuaalisesti todellista silmäkarkkia alusta loppuun. Elokuva on täynnä pieniä yksityiskohtia ja vedenalainen maailma on luotu äärimmäisen tyylikkäästi. Doria etsimässä -elokuvan on ohjannut edellisen osan tapaan Andrew Stanton ja hänen apunaan toimii Angus MacLane. Stanton on myös toiminut toisena käsikirjoittajana. Jos käsikirjoituksessa tarinaa olisi uskallettu viedä muutama askel pidemmälle, niin elokuva toimisi paljon paremmin. Tällaisenaan se on kyllä tosi hyvä, mutta jos odottaa Nemoa etsimässä -elokuvan kaltaista hienoutta, joutuu valitettavasti pettymään. Äänimaailma on mietitty todella tarkkaan ja Thomas Newman on palannut säveltämään musiikin.

Ennen elokuvaa teatterissa näytetään Pixarille tuttuun tapaan lyhytanimaatio, joka on tässä tapauksessa "Piper". Se kertoo pikkulinnusta, joka yrittää uhmata pelkojaan napatakseen ostereita. "Piper" on erittäin hyvä animaatio ja siihen on saatu hyvin tunnetta mukaan. Animointijälki on tietty täydellistä.

Elokuvassa nähdään tietysti "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. Esimerkiksi tunnusluku A113 on tottakai mukana, Nemoa etsimässä -elokuvassa esiintyneen Klaara-tytön kuva näkyy nopeasti Dorin uidessa sen edestä ja merieläinpuiston henkilökuntatilassa on seinällä WALL-E -elokuvaan (2008) viittaava juliste.

Yhteenveto: Doria etsimässä ei valitettavasti ole yhtä hieno elokuva kuin edeltäjänsä. Onneksi se on silti oikein mainio leffa, joka toimii etenkin hyvänä lasten seikkailuelokuvana. Dorin hahmo toimii edelleen hienosti ja lapsi-Dory on todella hellyyttävä ja aiheuttaa katsojassa helposti tunteiden nousemista pintaan. Nemo on aika alikäytetty hahmo, eikä Marlin erityisemmin vakuuta. Hank-mustekala on erinomainen lisä. Gerald-merileijona on aivan mahtava. Olisin toivonut, että jo käsikirjoitusvaiheessa tätä olisi viety pari astetta pidemmälle. Tarina on hyvä, mutta lopputulos ei ole parasta, mitä siitä saisi aikaan. Animointijälki on tietty täydellistä. Minulla on oma pehmis-paikka sydämessä monille söpöille hahmoille elokuvissa ja tämän elokuvan saukot todellakin kuuluvat sinne. Muistakaa jäädä saliin istumaan vielä, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden jälkeen nähdään mielenkiintoinen kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.followingthenerd.com
Finding Dory, 2016, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures