Arvostelu: Woman of the Hour (2023)

WOMAN OF THE HOUR

Ohjaus: Anna Kendrick

Pääosissa: Anna Kendrick, Daniel Zovatto, Tony Hale, Nicolette Robinson, Autumn Best, Pete Holmes, Matt Visser, Jedidiah Goodacre, Kathryn Gallagher ja Kelley Jackle

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 16

Woman of the Hour perustuu tositapahtumiin sarjamurhaaja Rodney Alcalan osallistumisesta deittiohjelmaan vuonna 1978. Ian McDonald kiinnostui tapauksesta ja työsti sen pohjalta käsikirjoituksen "Rodney and Sheryl", joka kiersi pitkään netissä Mustalla listalla suosituista käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Netflix nappasi projektin ja aluksi Chloe Okuno valittiin ohjaajaksi, mutta Okuno jätti lopulta projektin, jolloin päärooliin valittu Anna Kendrick päätti kokeilla onneaan ohjaamisen parissa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 työnimellä "The Dating Game" ja Woman of the Hour sai maailmanensi-iltansa jo syyskuussa 2023 Toronton elokuvajuhlilla. Kunnon julkaisua on kuitenkin jouduttu odottamaan jopa vuosi. Yhdysvalloissa leffa pistettiin suoraan Netflixiin tämän vuoden lokakuussa, mutta Suomessa saimme elokuvan ihan teattereihin. En ollut tietoinen Alcalan tapauksesta, mutta kiinnostuin elokuvan premissistä, minkä lisäksi halusin nähdä, kuinka Kendrick pärjää kameran takana. Kävinkin katsomassa Woman of the Hourin heti sen ensi-iltapäivänä.

Vuonna 1978 Sheryl Bradshaw yrittää saada itsensä läpi Hollywoodissa, mutta tuloksetta. Epätoivoisena oljenkortena hän hyväksyy keikan deittiohjelmassa, jossa hänen täytyy valita seuralainen kolmesta miehestä, tietämättä näiden ulkonäköä. Sheryl ei myöskään tiedä, että yksi näistä miehistä on seuraavaa uhriaan etsivä sarjamurhaaja Rodney Alcala.

Elokuvan pääroolissa nähdään tosiaan Anna Kendrick, jota olen pitänyt aina kelpo näyttelijänä ja sama jatkuu myös tässä. Kendrick näyttelee Sheryl Bradshaw'ta joka yrittää parhaansa mukaan breikata Hollywoodissa, mutta hän tulee kerta toisensa perään torjutuksi. Rahapulassa Sheryl päättää lopulta hyväksyä työkeikan deittiohjelma The Dating Gamen vieraana, tietämättä, että kyseessä voi olla erittäin kohtalokas päätös... Kendrick on roolissaan mainio, etenkin kun hänen hahmonsa rupeaa vihdoin keräämään rohkeuttaan ja yrittää ottaa laimean ohjelman omiin käsiinsä.

     Leffan todellisen vaikutuksen tekee kuitenkin Daniel Zovatto, jonka olen nähnyt aiemminkin, mutta joka ei ole ennen jättänyt oikein mitään vaikutusta. Tässä Zovatto onnistuu kuitenkin olemaan todella mieleenpainuva. Hän näyttelee siis Rodney Alcalaa, 1970-luvulla toiminutta sarjamurhaajaa, joka otti kohteekseen pääasiassa nuoria naisia. Zovatto esittää lahjakkaasti hahmonsa kahta eri puolta. Hän osaa olla äärimmäisen hurmaava, saaden katsojan ymmärtämään, miksi naiset ensiksi lumoutuvat tästä täysin. Mutta sitten Zovatto tuo Rodneyn toisen puolen esille, muuttuen silmänräpäyksessä hyytäväksi.

     Elokuvassa nähdään myös Tony Hale The Dating Gamea juontavana Edinä, Matt Visser ja Jedidiah Goodacre ohjelman kahtena muuna mieskandidaattina, Pete Holmes Sherylin naapurina Terrynä, sekä Nicolette Robinson, Autumn Best ja Kathryn Gallagher Rodneyn muina uhreina. Sivunäyttelijätkin ovat mainiot osissaan, erityisesti Best karkurityttönä, joka sattuu epäonnekseen törmäämään Rodneyyn.

Woman of the Hour oli itselleni hieman ristiriitainen katselukokemus, josta löytyi runsaasti kehuttavaa, mutta myös joitain selkeitä kritiikin aiheita, mitkä estivät leffaa nousemasta täyteen potentiaaliinsa. Näyttelijät ansaitsevat kiitosta, kaikkien suorittaessa hommansa taitavasti läpi leffan. Elokuvan ilmapiiri on myös pääasiassa kohdillaan ja useat kohtaukset ovat onnistuneen ahdistavia - jopa näin miehenä, joka ei ole joutunut kokemaan sellaista ahdistelua, mitä leffassa näytetään ja mitä suurin piirtein jokainen nainen joutuu valitettavasti kokemaan elämässään. Elokuva on aiheensa kannalta hyvin ajankohtainen ja vaikka se sijoittuukin lähes 50 vuoden päähän menneisyyteen, eivät asiat ole juuri muuttuneet. Sen lisäksi, että leffa on kiinnostava tosi rikos -tarina, on se myös hyvä kuvaus järjestelmällisestä naisvihasta, jonka avulla Rodney pystyi toimimaan vuosia jäämättä kiinni ja jopa osallistumaan miljoonien katsojien seuraamaan televisio-ohjelmaan noin vain.

Elokuvan selkein vika on kuitenkin sen hieman kömpelö rakenne. Oli kyse käsikirjoituksesta tai leikkauksesta, leffan kerronta hyppii töksähdellen edestakaisin ajassa. Päätarina kertoo Sherylin osallistumisesta The Dating Gameen, mutta sen lisäksi leffa ujuttaa sekaan muiden naisten kohtaamisia Rodneyn kanssa. Lopputulos tuntuu kuin palapeliltä, jonka palat on pistetty väärille paikoille. Kokonaiskuvan voi erottaa, mutta jokin on silti vinksallaan. Leffa myös kokee vaikeuksia viedä nämä erilaiset juonikuviot päätökseensä, lähtien Sherylin kertomuksesta, joka loppuu kuin seinään.

Anna Kendrick hoitaa tonttinsa myös kameran takana osaavasti. Ohjaajana hän rakentaa pätevästi tunnelmaa ja saa näyttelijänsä antamaan kaikkensa. Woman of the Hour on teknisiltä ansioiltaankin pääasiassa oivallinen, vaikka leikkausta olisi voinut miettiä uudestaan. Elokuva on hyvin kuvattu ja taidokkaat lavastajat ja puvustajat herättävät 1970-luvun lopun onnistuneesti takaisin henkiin. Äänimaailma on hyvin rakennettu. Vielä Dan Romerin ja Mike Tuccillon tunnelmoivia musiikkeja väkevämpää on kuitenkin lähes totaali hiljaisuus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Woman of the Hour, 2023, AGC Studios, Vertigo Entertainment, BondIt Media Capital, BoulderLight Pictures

Arvostelu: Inside Out - mielen sopukoissa 2 (Inside Out - 2015)

INSIDE OUT - MIELEN SOPUKOISSA 2

INSIDE OUT

Ohjaus: Kelsey Mann

Pääosissa: Amy Poehler, Phyllis Smith, Maya Hawke, Kensington Tallman, Lewis Black, Liza Lapira, Tony Hale, Ayo Edebiri, Lilimar, Adèle Exarchopoulos, Paul Walter Hauser, Grace Lu, Sumayyah Nuriddin-Green, Diane Lane, Kyle MacLachlan, Yvette Nichole Brown, Ron Funches, Yong Yea, James Austin Johnson, Steve Purcell ja June Squibb

Genre: animaatio

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 7

Pixarin animaatioelokuva Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015) oli kriitikoiden ja katsojien ylistämä jättihitti, joka voitti parhaan animaatioelokuvan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot, joten oli vääjäämätöntä, että se saa jatkoa. Alkuperäinen ohjaaja Pete Docter pyöritteli ideoita jatko-osaan käsikirjoittaja Meg LeFauven kanssa muutaman vuoden ajan, mutta luopui lopulta ohjaajan hommasta, jonka otti vastaan debyyttinsä tekevä Kelsey Mann. Ääninäyttelijät palasivat rooleihinsa, animointiprosessi käynnistyi ja nyt Inside Out - mielen sopukoissa 2 saapuu vihdoin ja viimein Suomenkin elokuvateattereihin, leffan noustua jo maailmalla vuoden menestyneimmäksi elokuvaksi. Itse miellän ensimmäisen Inside Outin yhdeksi Pixarin parhaista elokuvista, sekä yleisesti yhdeksi parhaista elokuvista, joita viimeisen kymmenen vuoden aikana on julkaistu. En juuri riemastunut, kun jatko-osasta ilmoitettiin, mutta leffan traileri vakuuttikin minut siitä, että tekijöillä on oikeasti tarinaa kerrottavanaan, eikä elokuvaa olisi tehty vain helpon rahan perässä. Minua ärsytti, kun elokuvan julkaisua on täällä Suomessa jouduttu odottamaan kuukausi enemmän ja olin innoissani, päästessäni vihdoin katsomaan Inside Out 2:n sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Rileyn murrosiän alkaessa hänen mielensisäiset Ilo, Suru, Kiukku, Pelko ja Inho joutuvat tekemään tilaa uusille tunteille.

Ykkösleffasta tutun Riley-tytön (ääninäyttelijä vaihtunut Kaitlyn Diasista Kensington Tallmaniin) tunteet Ilo (Amy Poehler), Suru (Phyllis Smith), Kiukku (Lewis Black), Inho (ääninäyttelijä vaihtunut Mindy Kalingista Liza Lapiraan) ja Pelko (ääninäyttelijä vaihtunut Bill Haderista Tony Haleen) tekevät paluun ja ovat sama mainio konkkaronkka kuin viimeksikin. Ilo on malttanut hellittää johtajarooliaan ja viisikko puhaltaakin hyvin yhteen hiileen. Jokainen pääsee hyvin esille, joskin Ilo nousee tälläkin kertaa keulakuvaksi. Kuitenkin kun Rileyn murrosikä käynnistyy, tämä tuo tullessaan uusia tunteita, jotka asettuvat taloksi komentokeskukseen. On Ahdistus (Maya Hawke), Kateus (Ayo Edebiri), Nolous (Paul Walter Hauser) ja Ennui (Adèle Exarchopoulos), joka kuvaa Rileyn kokemaa tylsyyttä ja kanavoi tätä muun muassa sarkasmin kautta. Uudet hahmot hyppäävät oivallisesti menoon mukaan ja Ahdistus on taatusti turhankin tuttu tyyppi monelle katsojalle, luodessaan Rileylle esimerkiksi unettomia öitä mahdollisimman pessimistisillä tulevaisuudenkuvilla. Huppariinsa hautautuva Nolous on sen sijaan varsin sympaattinen heppu.

     Tuttujen ja uusien tunteiden lisäksi muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Rileyn vanhemmat (Diane Lane ja Kyle MacLachlan), Rileyn kaverit Grace (Grace Lu) ja Bree (Sumayyah Nuriddin-Green), sekä Rileyn ihailema jääkiekkoilija Val Ortiz (Lilimar), johon tyttö haluaa tehdä vaikutuksen lätkäleirillä, jolloin nimenomaan Ahdistus, Kateus ja Nolous pääsevät vauhtiin. Vanhemmat jäävät tällä kertaa sivumpaan, mikä ei toisaalta haittaa, sillä usein teini-iän myötä oma perhe jääkin elämässä taka-alalle, kun kavereista tulee se maailman tärkein juttu.

Inside Out - mielen sopukoissa 2 ei ole edeltäjänsä veroinen täyden viiden tähden mestariteos, mutta enpä sellaista uskonutkaan näkeväni. Tärkeintä itselleni on, ettei kyseessä ole mikään pakolla tehty rahastusjatko-osa, vaan tekijöillä on oikeasti ollut väkevä uusi tarina kerrottavanaan tuttujen hahmojen kera. Rileyn kasvaminen tarjoaa tekijöille mahdollisuuden laajentaa tunneskaalaa, mutta myös kypsentää menoa. Edeltäjänsä tapaan Inside Out - mielen sopukoissa 2:kin on animaatioelokuva, josta koko perhe voi nauttia vauvasta vaariin. Elokuvan aikana pääsee nauramaan ja jännittämään ja Pixar-elokuville ominaisesti itkut on toki ainakin lähellä. Seikkailu nappaa hyvin mukaansa ja puolitoistatuntinen kesto menee vauhdilla. Aikuiset voivat arvostaa elokuvan vaativia aiheita ja teemoja, ja lapsille leffa voi toimia hyvänä keinona oppia näkemään ympärillään olevaa maailmaa ja muita ihmisiä. Elokuvan päätteeksi katsoja jää myös taas pohtimaan, millaisia tyyppejä oman pään sisällä pyörii ja kuka onkaan johdossa. 

Ensimmäinen Inside Out - mielen sopukoissa yllätti ja häikäisi mielikuvituksellisuudellaan ja älykkyydellään, kuinka monia ihmiseen liittyviä juttuja saatiin visualisoitua ja hyödynnettyä oivaltavasti. Tietty uutuudenviehätys on poissa, mutta jatko-osa onnistuu mallikkaasti rakentamaan vahvan perustuksen päälle. Ajoittain tuntuu, että leffa pelaa turhan paljon samoilla korteilla, niin konseptien kuin juonenkuljetuksen puolesta, mutta onneksi tekijät myös näyttävät, että hihasta löytyy uusiakin ässiä, joilla sekoittaa pakkaa. Elokuvan kantavana teemana toimii oman itsensä löytäminen ja tunteet kisailevatkin siitä, kumpi on Rileylle parempi minä-kuva - vanha tuttu kaikkien kaveri, vai siisteihin porukoihin pääsemiseksi muita mukaileva uusi Riley? Elokuva myös vihjaa, että Inside Out -sarjalla olisi mahdollisuus jatkua vielä usean leffan verran. Kenties lähes täysi-ikäinen Riley menee seuraavaksi collegeen ja rakastuu? Tai sitten aikuinen Riley on itse tulossa vanhemmaksi, mikä pistää hahmon tunteet uudenlaiseen myllerrykseen? Ainakin ykkösleffan Unituotannoista on parhaillaan tekeillä televisiosarja Disney+ -palveluun.

Elokuvan animaatiojälki on tietty huippuluokkaa - eipä juuri muuta Pixarilta voikaan odottaa. Hahmot ovat tutun vekkulit omat itsensä ja uudet hahmot ovat visuaalisestikin veikeät. Taustat ovat pullollaan yksityiskohtia, oli kyse sitten todellisesta maailmasta tai Rileyn mielen sisällä nähtävistä erilaisista ympäristöistä. Elokuva on myös ilahduttavan värikäs. Äänimaailma on hyvin luotu ja Andrea Datzmanin säveltämät musiikit tunnelmoivat menevästi taustalla, joskin hänen työnsä ei saavuta samoja korkeuksia kuin ensimmäisen Inside Outin melodioista vastanneen Michael Giacchinon musisointi.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Inside Out 2, 2024, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Megamind vs. Tuomiosyndikaatti (Megamind vs. the Doom Syndicate - 2024)

MEGAMIND VS. TUOMIOSYNDIKAATTI

MEGAMIND VS. THE DOOM SYNDICATE

Ohjaus: Eric Fogel

Pääosissa: Keith Ferguson, Laura Post, Josh Brener, Maya Aoki Tuttle, Emily Tunon, Scott Adsit, Talon Warburton, Chris Sullivan, Roger Craig Smith, Todd Haberkorn, Eric Murphy, Joey Rudman, Tony Hale ja Adam Lambert

Genre: animaatio, toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin animaatioelokuva Megamind (2010) sai positiivista palautetta kriitikoilta ja se oli pienimuotoinen menestys lippuluukuilla. Elokuvan suosio on kuitenkin kasvanut tosissaan vasta viime vuosien aikana, mikä huomattiin DreamWorksilla. Yhtiö alkoi tehdä yhteistyötä Peacock-kanavan kanssa, työstääkseen Megamind-televisiosarjan, joka kulki aluksi nimellä "Megamind's Guide to Defending Your City". Sarjasta muovautui Megamind Rules! (2024-), jonka mainostamiseksi yhtiöt päättivät tehdä pikaisesti suoratoistoelokuvan, joka toimisi samanaikaisesti niin jatko-osana alkuperäiselokuvalle kuin pitkänä avausjaksona uutuussarjalle. Tuttuihin rooleihin palkattiin uudet näyttelijät ja animointi ulkoistettiin DreamWorksilta 88 Picturesille ja Dobertman Picturesille. Megamind vs. Tuomiosyndikaatti julkaistiin maaliskuun alussa Peacock-kanavalla ja Suomeen se on saapunut nyt Viaplay-palvelun kautta. Itse kävin katsomassa Megamindin, kun se alun perin ilmestyi 14 vuotta sitten ja pidin siitä paljon. Kun kuulin, että elokuva saa yli vuosikymmenen odotuksen jälkeen vihdoin jatkoa, ilahduin. Sitä iloa kesti ehkä minuutin, kunnes katsoin leffan trailerin ja järkytyin, kuinka luokattoman halvalta elokuva näytti. Kun Megamind vs. Tuomiosyndikaatti saapui kaikessa hiljaisuudessa Viaplayn valikoimaan, päätin toki katsoa, onko itse elokuva yhtä kaamea kuin traileri antoi ymmärtää.

Megamind omaksuu uuden maineensa Metro Cityn sankarina, mutta riemua ei kestä kauan, kun hänen entinen rikollisjenginsä Tuomiosyndikaatti saapuu kaupunkiin.

Yksikään alkuperäisen Megamind-elokuvan ääninäyttelijöistä ei tee paluuta tässä uudessa jatko-osassa. Liekö kyse sitten pienestä budjetista (josta on kuitenkin riittänyt rahaa Adam Lambertin pikkurooliin) tai alkuperäisten näyttelijöiden kieltäytymisestä, mutta Will Ferrellin sijaan itse Megamindina kuullaan tällä kertaa Keith Ferguson, tätä auttavana Minionina kuullaan David Crossin sijaan Josh Brener ja reportteri Roxannena kuullaan Tina Feyn sijaan Laura Post. Alkuperäiselokuvan lopuksi Megamind luopui rikollisuuden polusta ja nousi Metro Cityn uudeksi supersankariksi. Nyt hän nautiskelee positiivisemmasta maineestaan, samalla kun hahmosta on tehty kummallisesti tyhmempi kuin ennen. Viimeksi Megamind nähtiin rakentamassa huipputeknologisia vempaimia ja nyt hän ei osaa käyttää edes leivänpaahdinta. Minion kulkee tällä kertaa nimellä Kamu, luultavasti sen takia, ettei DreamWorks halua, että hahmoa sekoitetaan Illuminationin Itse ilkimys -animaatioista (Despicable Me - 2010-2024) tuttuihin keltaisiin pölvästeihin. Roxanne taas on nyt Megamindin mielitietty ja jääkin muuten aika tylsäksi sivuhahmoksi. Uutena hahmona tutut tyypit kohtaavat nuoren Megamind-fanin Keikon (Maya Aoki Tuttle), joka on lähinnä vain rasittava näsäviisas kakara.

     Kuten leffan nimestä voikin jo päätellä, Megamind saa vastaansa Tuomiosyndikaatin, entisen rikollisryhmänsä, joka ei katso hyvällä Megamindin käännöstä. Poppooseen kuuluvat myrskyinen Lady Doppler (Emily Tunon), hypnoottinen Pierre Pakotus (Scott Adsit), varjoinen Lordi Hyväyö (Talon Warburton) ja laavamonsteri Behemoth (Chris Sullivan). Alati kinasteleva nelikko jää kelpo lähtökohdistaan huolimatta aika tylsäksi, eikä yhdestäkään hahmosta saada juuri mitään irti. Esimerkiksi pelottavaksi itseään luulevan Lordi Hyväyön vitsi käy nopeasti vanhaksi ja Lady Doppler on vain mitäänsanomattoman tönkkö joukon johtajana.

Alkuperäinen Megamind-elokuva oli nokkela supersankariparodia, joka mullisti genreä oivaltavasti, nauratti makeasti, tarjosi räjähtävää toimintaa, näytti visuaalisesti hyvältä ja sisälsi hyviä teemoja muun muassa ihmisten käyttäytymismalleja tutkivasta luonto vastaan kasvatus -ideasta. Megamind vs. Tuomiosyndikaatti ei sisällä lainkaan samoja piirteitä. Se on ärsyttävä, epähauska ja puuduttavan pitkäveteinen rahastus, jonka ainoa funktio on yrittää myydä uutta Megamind Rules! -televisiosarjaa. Megamindille jatko-osaa yli kymmenen vuoden ajan toivoneille vastassa on karvas pettymys, jota tuskin antaa DreamWorksille anteeksi. Kyseessä taitaa jopa olla animaatioyhtiön surkein elokuva.

Paperilla elokuvassa olisi aineksia. On ajatuksen tasolla kiinnostavaa nähdä, kuinka entinen superrikollinen yrittää totutella uuteen asemaansa aiemmin uhkaamansa kaupungin nykyisenä suojelijana. Ja vaikka Tuomiosyndikaatista ei ole aiemmin ollut mainintaakaan, on ihan kiinnostavaa nähdä myös, kuinka Megamind yrittää hoitaa entisistä kavereistaan syntyvän uuden ongelman. Näistä puolista ei kuitenkaan saada mitään mielenkiintoista aikaiseksi. Megamindin ja Tuomiosyndikaatin kohtaukset ovat lähinnä vaivaannuttavaa seurattavaa, eikä mitenkään hyvällä tavalla. Leffan aikana ei pääse nauramaan lainkaan, vaan se pikemminkin tylsistyttää. Elokuvalla ei ole kestoa edes puoltatoista tuntia ja se ehtii silti käydä uuvuttavaksi koettelemukseksi. Käsikirjoitus on tuskastuttavan laiskasti rustattu, mikä on pöyristyttävää, kun ottaa huomioon, että siitä vastaa sama kaksikko kuin ykkösosasta! Uuden ohjaajan, Eric Fogelin työ vain korostaa laiskuutta. Kaikessa mennään siitä, mistä aita on matalin.

Mätänä kirsikkana lässähtäneen kakun päällä on vielä se fakta, että Megamind vs. Tuomiosyndikaatti on visuaalisesti suoraan sanottuna ruma elokuva. Leffasta huokuu, että se tehtiin kiireessä, sillä niin hätiköityä animointi on. Hahmojen ulkoasut ovat periaatteessa oivat, mutta taustat käyvät naurettavan kököiksi ja itseään toistaviksi leffan edetessä. Pelkistetyt rakennukset, usein täysin tyhjät kadut, vähän siihen suuntaan renderöidyt taustaihmiset, yhdensävyiset väripinnat ja hirveä valojen ja varjojen käyttö ovat jo omiaan tekemään leffasta vaikeaa katseltavaa. Elokuva näyttää usein joltain PlayStation 2:n pelin välivideolta, mutta leffa ei houkuta yhtään pelaamaan sitä ja mikä pahinta, se saa haluamaan pysymään kaukana uudesta Megamind Rules! -sarjasta. Ja kun elokuva tehtiin pitkälti vain sarjan markkinoimiseksi, taitaa olla sanomattakin selvää, että lopputulos on epäonnistunut.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.4.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Megamind vs. the Doom Syndicate, 2024, DreamWorks Animation, DreamWorks Animation Television

Arvostelu: Hokkus Pokkus 2 (Hocus Pocus 2 - 2022)

HOKKUS POKKUS 2

HOCUS POCUS 2

Ohjaus: Anne Fletcher

Pääosissa: Bette Midler, Kathy Najimy, Sarah Jessica Parker, Whitney Peak, Belissa Escobedo, Lilia Buckingham, Sam Richardson, Doug Jones, Tony Hale ja Hannah Waddingham

Genre: fantasia, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 7

Walt Disneyn halloweenelokuva Hokkus Pokkus (Hocus Pocus - 1993) ei ollut ilmestyessään erityinen hitti taloudellisesti, eikä se saanut järin hyvää palautetta kriitikoilta. Mutta kun elokuvaa ryhdyttiin esittämään televisioissa, se nousi suureen suosioon. Vuosien varrella leffan fanit ja näyttelijätkin ovat halunneet jatkoa. Syksyllä 2017 käsikirjoittaja Mick Garris vihjaili työstävänsä käsikirjoitusta jatko-osalle, joka esitettäisiin suoraan Disney Channelilla. Projekti muuttuikin uudelleenfilmatisoinniksi, mutta se sai täystyrmäyksen faneilta, joten idea kuopattiin. Vihdoin lokakuussa 2019 Disney paljasti tekevänsä jatko-osan uuteen Disney+ -suoratoistopalveluunsa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2021 ja nyt Hokkus Pokkus 2 on saapunut katsottavaksi. Itse en ollut katsonut Hokkus Pokkusta lapsena toisin kuin monet muut. Katsoin elokuvan vasta viime kuussa ensimmäistä kertaa, jatko-osaa varten valmistautuakseni. Pidin leffaa kelpo halloweenviihteenä lapsille, mutta elokuva ei herättänyt minussa intoa jatko-osaa kohtaan. Ryhdyin kuitenkin katsomaan Hokkus Pokkus 2:a ihan positiivisin mielin, kun sain sen Disneyltä katsottavaksi viikkoa ennakkoon.

On kulunut 29 vuotta Sandersonin noitasiskosten päihittämisestä. Kun salemilaiset teinitytöt Becca ja Izzy herättävät noitatrion vahingossa takaisin eloon, täytyy heidän keksiä keino voittaa noidat ennen aamun sarastusta.

Bette Midler, Kathy Najimy ja Sarah Jessica Parker tekevät lähes 30 vuoden odotuksen jälkeen paluun Sandersonin noitasiskoiksi, Winnieksi, Maryksi ja Sarahiksi. Näyttelijäkolmikko on selvästi innoissaan paluustaan, hypäten riemulla takaisin noita-akkojen taianomaisiin saappaisiin. Hahmojen suosio on kyllä huomattu Disneyllä, sillä he tuntuvat saavan jopa enemmän ruutuaikaa kuin alkuperäisessä elokuvassa. Jokainen kolmikosta pääsee hyvin esille, joskin Midlerin ilahduttavan ilkikurinen Winnie toimii toki trion keulakuvana. Vaikkei minulta löydy nostalgista sidettä Hokkus Pokkusiin, koin silti ilahduttavaksi nähdä nämä riemastuttavat noidat uudelleen.

     Paluun alkuperäisleffasta tekee myös zombi Billy Butcherson (Doug Jones), mutta muuten jatko-osa esittelee joukon uusia hahmoja, jotka joutuvat kamppailemaan noitien kanssa. Whitney Peak ja Belissa Escobedo näyttelevät teinityttöjä Beccaa ja Izzyä, jotka vahingossa sytyttävät mustaliekkisen kynttilän ja herättävät Sandersonit takaisin eloon. Lilia Buckingham taas esittää Cassieta, Beccan ja Izzyn entistä kaveria ja Salemin pormestari Jefry Traskin (Tony Hale) tytärtä. Sam Richardson taas nähdään Gilbertinä, joka pyörittää taikakauppaa Sandersonin siskojen entisessä talossa. Näyttelijät tekevät ihan kelvollista työtä, mutta jäävät tietty täysin konkarikolmikon varjoon. Hahmoina Becca, Izzy ja Cassie eivät ole erityisen kiinnostavia - eivät edes nuorille hieman väkisin väännetyn konfliktin kautta.

Hokkus Pokkus 2 on aika lailla juuri sitä, mitä elokuvalta voikin odottaa. Ysärilasten nostalgiannälkään Sandersonien paluu iskee varmasti, eikä leffalla ole muuta pyrittykään saavuttamaan. Siinä vastataan monien vuosien fanikysyntään ja samalla elokuva osuu hyvin Disneyn nykyiseen linjaan herättää vanhoja projektejaan takaisin henkiin - vaikka sitten tuiki tarpeettomasti. Tällaisten ns. "legacy"-leffojen monet piirteet ovat toki mukana. Uudet hahmot kohtaavat vanhoja tuttuja. Viittauksia alkuperäisteokseen on roppakaupalla ja käsikirjoitus on rakennettu vahvasti pitämään sisällään tuttuja elementtejä. Jossain kohtaa noitasiskosten on pakko vallata lava ja esittää jokin hittibiisi, tekijöiden toivoessa, että katsoja ei kyseenalaista, mistä nämä 1600-luvulla kuolleet noidat ovat voineet oppia moderneja radiohittejä.

Elokuva ajaa ihan kelvollisesti asiansa ja se ilmestyy sopivasti näin syksyn ja halloween-kauden alkuun. Hieman ontuvasta alustaan huolimatta filmi lähtee mukavasti liikkeelle, kun Sandersonit heräävät takaisin henkiin ja päätyvät uusiin kommelluksiinsa. Muutama ensimmäinen kohtaus noitien kanssa ovat aidosti lystikkäitä, etenkin kun he päätyvät paikalliseen kauppaan testailemaan ihonhoitotuotteita, luullen niitä nuorentaviksi taikaliemiksi. Itse tarina hupaisien juttujen ympärillä ei kuitenkaan nappaa mukaansa ja meno heikkenee edetessään. Loppuhuipennus yllättää sympaattisuudellaan, vaikka samalla se tuntuu liian disneymäiseltä ratkaisulta. Sandersonit ansaitsisivat sähäkämpää menoa, joka koettelisi lastenleffan rajoja.

Leffan ohjauksesta vastaa Anne Fletcher, joka korvasi alun perin projektiin kiinnitetyn Adam Shankmanin, joka päättikin tehdä tämän sijaan jatko-osan Disneyn Lumotulle (Enchanted - 2007). Fletcher hoitaa hommansa ihan menevästi, antaen Midlerin, Najimyn ja Parkerin vapaasti toteuttaa itseään. Hän rakentaa tarpeeksi toimivasti kepeää tunnelmaa, joskin hän olisi voinut uskaltaa tuoda mukaan hieman lisää kauhuelementtejä. Jen D'Angelon työstämä käsikirjoitus ei ole kaksinen hahmojensa ja kertomuksensa puolesta, mutta hän on keksinyt muutamia hauskoja tilanteita sekaan. Hokkus Pokkus 2 on oivallisesti kuvattu ja ihan sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat hienot, samoin asut ja maskeeraukset. Äänimaailma toimii John Debneyn musiikkeja myöten. Erikoistehosteet näyttävät kuitenkin siltä, että leffa olisi tehty parikymmentä vuotta sitten. Taustakankaan käyttö on ilmiselvää noitien lentäessä ja loitsuefektit näyttävät varsin halvoilta.

Yhteenveto: Hokkus Pokkus 2 on nostalgiannälkäisille ysärilapsille mainio paluu Sandersonin noitasiskosten pariin, mutta elokuvana se on aika keskinkertainen. Leffa nappaa mukaansa, kun Sandersonit vihdoin tekevät paluunsa ja jonkin aikaa on varsin ilahduttavaa seurata heidän kommelluksiaan. Muutamaan otteeseen katsojana pääsee jopa nauramaan ääneen. Tarina kuitenkin seuraa turhankin samanlaisia latuja, vailla yllätyksiä. Pakosti mukana oleva musikaalinumero jättää hyvän kappalevalintansakin kanssa kylmäksi. Loppuhuipennuksesta jää hieman ristiriitainen tunne. Toisaalta se on mukavan sympaattinen, mutta samalla liian disneymäisen höttöinen. Bette Midler, Kathy Najimy ja Sarah Jessica Parker ovat riemastuttavassa vedossa noitasiskoina. Vaikka muut näyttelijät hoitavat myös hommansa kelvollisesti, heidän hahmonsa jäävät aika mitäänsanomattomiksi. Teknisiltä puoliltaan leffa on ailahteleva ja erikoistehosteidensa puolesta filmi näyttää varsin halvalta. Jos fanitit lapsena kovasti Hokkus Pokkusta, suosittelen toki katsomaan jatko-osan. Jos taas elokuva ei ole koskaan pahemmin iskenyt, voi Hokkus Pokkus 2:n jättää sikseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hocus Pocus 2, 2022, Walt Disney Pictures, David Kirschner Productions

Arvostelu: Jättiläiskoira Clifford (Clifford the Big Red Dog - 2021)

JÄTTILÄISKOIRA CLIFFORD

CLIFFORD THE BIG RED DOG

Ohjaus: Walt Becker

Pääosissa: Darby Camp, Jack Whitehall, Tony Hale, Sienna Guillory, David Alan Grier, Izaac Wang, Russell Wong, Kenan Thompson, Paul Rodriguez, Horatio Sanz, Mia Ronn ja John Cleese

Genre: seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 7

Clifford the Big Red Dog, eli suomalaisittain Jättiläiskoira Clifford perustuu Norman Bridwellin lastenkirjoihin Clifford-koirasta, joita hän kirjoitti jopa 80 kappaletta vuodesta 1963 aina kuolemaansa asti vuonna 2015. Kirjojen pohjalta oli tehty jo useampi animaatiosarja ja keväällä 2012 Universal Pictures ja Illumination Entertainment ilmoittivat tekevänsä elokuvasovituksen. Illumination kuitenkin jätti leffan ja lopulta projekti siirtyi Paramount Picturesille vuonna 2016. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2019 ja alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin siirtämään pariinkin otteeseen, kunnes Jättiläiskoira Clifford lopulta ilmestyi maailmalla joulukuussa 2021. Itse en käynyt katsomassa elokuvaa, kun se saapui Suomen teattereihin alkuvuodesta, lähinnä koska leffaa näytettiin melkein pelkästään suomeksi dubattuna. Kun Jättiläiskoira Clifford saapui vuokralle, päätin vihdoin katsoa sen - tarkistettuani ensin, että elokuva olisi saatavilla alkuperäisellä englanninkielellä.

12-vuotias Emily-tyttö löytää punaisen koiranpennun löytöeläinten teltasta ja vie sen kotiinsa. Aamulla herätessään Emily huomaa, että Cliffordiksi nimetty pentu on kasvanut valtavan isoksi. Tyttö ja hauva päätyvät seikkailuun, kun Lyfegro-yhtiön häijy johtaja kiinnostuu Cliffordista.

Netflixin The Christmas Chronicles -elokuvista (2018-2020) tuttu Darby Camp näyttelee nuorta Emilyä, joka saa hoiviinsa punaisen koiranpennun, jolle Emily antaa nimeksi Clifford. Punainen turkki ei ole ainoa erikoinen asia Cliffordissa, sillä yhdessä yössä hauva kasvaa elefantin kokoiseksi! Emilyn täytyykin yrittää salailla uutta koiraansa äidiltään (Sienna Guillory) ja keksiä, mitä tehdä koiralle, joka rikkoo herkästi kaiken ympäriltään ja vaatii ruokaa siihen tahtiin, etteivät Emilyn viikkorahat ikinä riittäisi. Camp suoriutuu osastaan passelisti, tehden parempaa työtä kuin aiemmin mainituissa joulurainoissa. Hahmona Emily on varsin tyypillinen sadun päähenkilö, mutta toimiva silti.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Emilyn hölmö eno Casey (Jack Whitehall), Emilyn luokkakaveri Owen (Izaac Wang), Emilyä kiusaava Florence (Mia Ronn), Emilyn ja hänen äitinsä asunnon isännöitsijä Packard (David Alan Grier), Lyfegro-firman ilkikurinen johtaja Tieran (Tony Hale), sekä salaperäinen herra Bridwell (John Cleese), jolta Emily saa Cliffordin. Sivunäyttelijöistä parasta työtä tekee hilpeä Whitehall. Halen esittämä, Steve Jobsin tyyliä matkiva Tieran-pahis taas on elokuvan heikointa antia.

Jättiläiskoira Clifford osoittautui ihan sympaattiseksi lastenleffaksi. Se ei ole mitenkään yllätyksellisen erinomainen, kuten vaikkapa uudet Paddington-filmit (2014-2017), eikä se oikeastaan pahemmin hetkauta suuntaan tai toiseen, mutta voisi se olla paljon huonompikin. Mistään vaikkapa Smurffien (The Smurfs - 2011) kaltaisesta tuotesijoittelufiaskosta ei todellakaan ole kyse. Jättiläiskoira Clifford on yksinkertaisen kivaa viihdettä, jonka parissa perhe voi passelisti viettää aikaa, mutta joka tuskin auttaa asiaa, jos kenelläkään perheessä on pahan luokan koirakuume meneillään. Vaikka olen itse kissaihminen henkeen ja vereen, täytyy myöntää, että hieman keskeneräisistä tietokonetehosteistaan huolimatta punainen Clifford-hauva on ihan söpö ilmestys, ja sen ja Emily-tytön seikkailu vie sujuvasti mennessään.

Tarina on täysin kelvollinen kliseineen kaikkineen ja pitää mielenkiintoa tarpeeksi onnistuneesti yllä läpi puolitoistatuntisen keston. Sekaan mahtuu paljon vauhtia ja kommellusta, mutta meno ei onneksi koskaan äidy miksikään typerryttäväksi mekastukseksi. Jo siinä mielessä kyseessä on astetta laadukkaampi moderni näytelty lastenleffa. Huumoria löytyy runsaasti ja aika ajoin myös aikuiskatsoja voi huomata hörähtävänsä ääneen - yleensä Casey-enon heitoille. Lapsille filmi tuottaa paljon riemua ja iso osa vanhemman ilosta syntyy varmasti jälkikasvun reaktioiden seuraamisesta.

Elokuvan on ohjannut Walt Becker, joka on aiemmin tehnyt mm. Alvin ja pikkuoravat: Reissussa (Alvin and the Chipmunks: The Road Chip - 2015), joten Beckerille ei ole uutta tehdä lastenleffaa oikeiden näyttelijöiden ja digitaalisesti toteutettujen eläinten kanssa. Becker pitää mukavaa tunnelmaa hyvin yllä, eikä mopo onneksi karkaa hänen käsistään. Jay Scherickin, David Ronnin ja Blaise Hemingwayn käsikirjoituksessa ei erityisemmin ole kehumista, mutta sentään kolmikko ei ole rakentanut kohtauksiaan kiusallisten tuotemainosten tai tanssinumeroiden varaan. Jättiläiskoira Clifford on sujuvasti kuvattu ja ihan menevästi leikattu kasaan. Lavasteet ja asut toimivat ja äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu John Debneyn musiikkeja myöten. Erikoistehosteet eivät kuitenkaan ole kummoiset ja vuonna 2021 ilmestyneeksi elokuvaksi itse Cliffordin voisi odottaa näyttävän tätä paremmalta.

Yhteenveto: Jättiläiskoira Clifford on sympaattinen hömppäseikkailu, jonka parissa koko perhe voi viihtyä ihan passelisti. Se ei tarjoa mitään erityistä ja ihmeellistä, mutta siitä löytyy mukavasti sydäntä ja lämpöä. Emily-tytön ja Clifford-hauvan välille muodostuva ystävyys on suloisesti rakennettu. Itse Clifford jättää toteutukseltaan toivomisen varaan ja on käsittämätöntä, että vuonna 2021 ilmestyneessä leffassa ei nähdä tämän parempia digiefektejä - etenkin kun tekijöille tarjoutui yli vuosi lisäaikaa parannella tehosteita. Myöskään elokuvan pahis, kiusallinen Steve Jobs -kopio Tieran ei vakuuta ja yleensä oiva Tony Hale tekee yhden uransa huonoimmista roolitöistä. Muut näyttelijät toimivat ihan hyvin osissaan, erityisesti hölmöä enoa esittävä Jack Whitehall. Lapsia elokuva varmasti riemastuttaa ja naurattaa ja voi aikuinenkin huomata hekottelevansa muutamalle vitsille. Jättiläiskoira Clifford ei onneksi syyllisty ärsyttävään tuotesijoitteluun tai äidy typerryttäväksi koheltamiseksi turhien tanssinumeroiden kera. Maailmasta löytyy paljon parempia lastenleffoja mutta myös paljon huonompiakin. Tämän jättihauvan seikkailut jäävät siihen välimaastoon oikein passeliksi kertakäyttöviihteeksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Clifford the Big Red Dog, 2021, Paramount Pictures, Entertainment One, Kerner Entertainment Company, Scholastic Entertainment, New Republic Pictures, Walden Media

Arvostelu: Minä, Simon (Love, Simon - 2018)

MINÄ, SIMON

LOVE, SIMON

Ohjaus: Greg Berlanti
Pääosissa: Nick Robinson, Katherine Langford, Alexandra Shipp, Jorge Lendeborg Jr., Jennifer Garner, Josh Duhamel, Logan Miller, Tony Hale, Natasha Rothwell, Talitha Bateman ja Keiynan Lonsdale,
Genre: romantiikka, komedia, draama
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: S

Love, Simon, eli suomalaisittain Minä, Simon perustuu Becky Albertallin kirjaan "Simon vs. the Homo Sapiens Agenda" vuodelta 2015. Jo samana vuonna Fox 2000 osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja se sai ensi-iltansa Australiassa tämän vuoden helmikuussa. Sen jälkeen sitä on esitetty useissa eri maissa, mutta Suomeen Minä, Simon päätyy vasta nyt keväällä. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Aiheensa puolesta se vaikutti jollain tapaa ennennäkemättömältä, joten ajattelin, että tämä voisi olla sellainen teos, joka luo uutta suuntaa ja josta puhuttaisiin vielä vuosia. Olin kuullut elokuvasta pari arviota ja ne olivat ylistäviä, joten menin positiivisin mielin katsomaan Minä, Simonin.

Simon Spier ei ole koskaan paljastanut kenellekään olevansa homo. Kuitenkin kun hän tapaa internetissä henkilön, joka on samassa tilanteessa kuin hän, Simonin elämä alkaa kokea suurta muutosta.

Etukäteen ajattelin, että elokuvan suuri kompastuskivi olisi sen päätähti Nick Robinson, joka on tuttu mm. Jurassic Worldista (2015) ja Kaikki kaikessa (Everything, Everything - 2017). Kummassakaan niistä hän ei ollut kovin hyvä, joten pelkäsin tämän leffan epäonnistuvan hänen takiaan. Robinson onnistuu kuitenkin yllättämään iloisesti ja näyttää osaavansa. Parissa kohtaa hänen tuttu eloton ilmeensä nousee esille, mutta pääasiassa hän on erittäin uskottava ja toimiva roolissaan Simonina. Robinson tuo taidokkaasti esille, kuinka Simon suhtautuu eri päivinä hieman eri tavalla homouteensa ja hänestä näkee, kuinka hahmo miettii, miten hän toisi asian esille. Simon on kiinnostava hahmo alusta alkaen ja leffan aikana hänestä oppii todella välittämään, jolloin ikävämmät hetket tuntuvat katsojasta raskailta ja onnellisemmat hetket saavat katsojan iloiseksi Simonin puolesta.
     Simonin perheeseen kuuluvat Emily-äiti (Jennifer Garner), Jack-isä (Josh Duhamel) ja Nora-sisko (Talitha Bateman), joka on hulluna kokkaamiseen. Välillä perhe nousee kunnolla esille ja välillä se jää täysin taustalle. Aluksi Simonin perhe tuntuu hieman liiankin upealta ja täydelliseltä, kun hänen vanhempansa ovat satumaisen onnellisesti yhdessä ja he asuvat suuressa talossa, josta suuri osa suomalaisista voi vain unelmoida. Onneksi mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä enemmän Garner ja Duhamel pääsevät näyttämään erilaisia puolia hahmoistaan. Duhamel on erittäin hyvä valinta hupsuilevaksi isäksi ja jopa Garner onnistuu yllättävän hyvin roolissaan.
     Simonin ystäviä koulussa ovat hänen paras ystävänsä koskaan Leah (Katherine Langford), Nick (Jorge Lendeborg Jr.) ja uusi tulokas Abby (Alexandra Shipp). Langford osoitti taitonsa Netflixin 13 Reasons Why -sarjassa, jolloin aloin odottamaan, mitä hän tekisi seuraavaksi. Harmillisesti tässä hän ei pääse lähes koskaan kunnolla esille. Myös Lendeborg Jr:lle tuntuu välillä käyvän samoin, mutta Shipp saa omaan rooliinsa näkyvyyttä ja eloa.
     Mielestäni suurin ongelma elokuvassa on kaksi sen hahmoa, jotka ovat eri tavoin erittäin ärsyttäviä: Tony Halen näyttelemä vararehtori ja Logan Millerin esittämä kiusaajahahmo Martin. Hale näyttelee pahasti yli, yrittäessään esittää liiankin innokasta vararehtoria, joka yrittää puhua kuten nuoret ja heittää koulun käytävillä jonkinlaisia viisauksia. Hahmosta on tehty todella rasittava, eikä hän tunnu kuuluvan mukaan leffaan. Paljon parempi opettajahahmo on Natasha Rothwellin esittämä neiti Albright, joka on oikeasti hauska kaikessa tympeydessään. Martin on myös hieman ylinäytellyn energinen. Hahmo ei ole mitä fiksuimmasta päästä, minkä lisäksi hän kohtelee Simonia hyvin ilkeästi. Hänestä on siis vaikea pitää, vaikka leffa välillä yrittääkin saada katsojan välittämään hänestä.

Olen täysin varma, että Minä, Simon tulee olemaan monille ihmisille yksi merkittävimmistä ja tärkeimmistä elokuvista tänä vuonna - tai ehkä koskaan. Vuosien varrella homoja on nähty filmeissä usein karikatyyrimäisinä ja stereotyyppisinä hahmoina, mikä on vain vahvistanut useiden mielikuvaa heistä. 2000-luvun aikana tilanne on kuitenkin alkanut muuttua ja homohahmoja on kirjoitettu päähenkilöiksi. Tämä on tosin tuntunut tapahtuvan vain taiteellisissa draamaelokuvissa, kuten Brokeback Mountain (2005), Moonlight (2016) ja Call Me by Your Name (2017). Niistä jokainen on kyllä voittanut palkintoja, mutta ne ovat menneet valtavirralta ohi, koska ne ovat liian taiteellisia teoksia. Ne myös tuntuvat paikoitellen siltä, että ne ovat homoista kertovia elokuvia heteroille, jotta heterot ymmärtäisivät, etteivät homot olekaan sellaisia naisellisia juoruajia, millaisina heidät usein kuvataan. Minä, Simon on eri juttu. Tämä tulee olemaan elokuvakulttuuria mullistava teos. Kyseessä on ensimmäinen valtavirran teinielokuva, mikä käsittelee homoutta. Tällaisten filmien tekoa on aiemmin pelätty Hollywoodissa, mutta tämä elokuva tulee muuttamaan suunnan ja puhaltamaan uutta tuulta. Vaikka kolme mainitsemaani draamateosta ovatkin useille tärkeitä, ei esimerkiksi moni suomalainen homonuori voi täysin samaistua niihin. Minä, Simon on sellainen elokuva, jonka moni homonuori haluaa nähdä ja johon he voivat samaistua täysin, ja jonka moni aikuinen homo toivoisi nähneensä jo nuorena.

Se ei kuitenkaan vielä täysin kerro elokuvan laadusta, että se on jotain uutta. Joku toinen tekijä olisi saattanut tehdä tällaisen leffan, mutta paljon huonompana. Onkin siis suuri ilo todeta, että Minä, Simon on aidosti oikeasti erittäin hyvä elokuva. Vaikka minulla oli joitain ongelmia sen kanssa, pidin siitä enemmän kuin olin koskaan ajatellut pitäväni. Nick Robinsonin lisäksi pelkäsin leffan kompastuvan siihen tosiasiaan, että homoja tai heteroita, tunnelmallisesti ja juonellisesti samanlaisia teiniromanssiteoksia on nähty vuosien varrella usein, eivätkä ne ole yleensä erityisen laadukkaita. Olinkin hyvin huojentunut, että vaikka tästä löytyy tuttuja kliseitä ja monista muista elokuvista varastettuja kohtauksia, se on näytelty ja ennen kaikkea ohjattu ja käsikirjoitettu niin taidokkaasti, että kliseistä ei oikeastaan välitä, eikä alkupään hieman yliampuvan positiivinen ilmapiiri häiritse. Elokuvan rakkaustarina on itse asiassa kirjoitettu niinkin taidokkaasti, että se pitää tiukasti mukanaan, vaikka Simonin netti-ihastuksen henkilöllisyyden arvaisikin jo alkupäässä. On loistoratkaisu, että aina kun Simon epäilee uutta henkilöä mystiseksi kirjekaverikseen, katsojana pääsee näkemään Simonin haaveilua, kun hän kuvittelee kyseisen henkilön kirjoittavan hänelle viestejä. Vaikka arvasin oikein, kuka linjojen päästä lopulta löytyy, huomasin jännittäväni loppuun saakka ja on pakko sanoa, että loppuhuipennuksen tunnelma oli saatu aivan mahtavaksi. Tunnustan: melkein itkin! Ja jos leffa voi saada minussa niin voimakkaan tunnereaktion aikaiseksi, tietää se heti lisäpistettä. Ja niitä koskettavia hetkiä on muuten monta, joten herkimmät ottakaa paperia mukaan kyyneleiden pyyhkimistä varten!

Elokuvan on ohjannut Greg Berlanti, joka on itse homo. Uskonkin, että kyseessä on ollut unelmaprojekti hänelle, sillä niin paljon hän on tuonut mukaan omaa rakkauttaan tarinaa kohtaan. Mielestäni on täydellistä, että ohjaajana toimii homo, sillä siten hahmot ja tunnelma on saatu juuri oikeaksi. Ihan huippuhetki onkin, kun Simon kuvittelee, millaista olisi olla avoimesti homo ja hän näkee päässään hyvin stereotyyppisesti homon tanssinumeron, mutta mikä saa itseironisen käänteen, kun Simon toteaa lopuksi: "Okei, ei ehkä ihan noin homoa." Isaac Aptaker ja Elizabeth Berger ovat muutenkin kirjoittaneet loistavia repliikkejä ja kiinnostavaa dialogia. He ovat todella päässeet sisälle nuoren ajatusmaailmaan, eivätkä ole kyhänneet aikaiseksi samanlaista teinihömppää, mitä joka vuosi nähdään usean tekeleen verran. Kaksikko on myös saanut oivaa pohdiskelua mukaan, kuten Simonin mietintä siitä, miksi heteroiden ei tarvitse tulla kaapista ulos (mikä johtaa myös upeaan kuvitelmahetkeen). Näiden lisäksi Minä, Simon on taidokkaasti kuvattu, leikattu, lavastettu, puvustettu, valaistu ja äänitetty. Rob Simonsenin säveltämät musiikit eivät harmillisesti erityisemmin korostu, vaan teinileffojen tavoin musiikit koostuvat pääasiassa olemassa olevista radiojumputuksista.

Yhteenveto: Minä, Simon on loistava filmi, joka tulee olemaan monille ihmisille tärkein elokuva koskaan. Oli jo aikakin, että homoutta käsitellään tällä lailla valtavirtaleffassa ja olen varma, että tämän jälkeen tällaisia teoksia tullaan näkemään enemmän. Ohjaaja Greg Berlanti ja käsikirjoittajakaksikko Aptaker ja Berger ovat pistäneet kaikkensa peliin, jolloin filmi ei sorru olemaan pelkkää tusinahömppää, vaan kyseessä on oikeasti erinomaisesti rakennettu tarina. He ovat hyödyntäneet useita kliseitä niin taidokkaasti, että elokuva tuntuu jopa hyvin raikkaalta. Vaikka Simonin salaisen kirjekaverin henkilöllisyyden arvaisi jo leffan alussa, on jännite rakennettu niin hienosti, että elokuva vangitsee katsojansa loppuun asti. Ja vähänkö filmillä on muuten upea lopetus! Pääasiassa näyttelijät tekevät hyvää työtä - jopa Nick Robinson, joka ei ollut minua aiemmin vakuuttanut - mutta Logan Millerin esittämä kiusaajahahmo ja etenkin Tony Halen näyttelemä vararehtori eivät toimi. Vararehtorihahmo on selvästi huonointa leffassa, enkä tajua, mitä tekijät ja Hale miettivät luodessaan hahmosta niin yliampuvan ärsyttävän. Muuten elokuvassa on tehty mahtavia ratkaisuja ja suosittelen Minä, Simonin katsomista aivan kaikille! Homoille siitä muodostuu varmasti tärkeä teos ja uskon, että se auttaa useita epävarmoja nuoria tulemaan ulos kaapista. Heteroille se taas tarjoaa parempaa ymmärrystä ja monien vanhempien kannattaa katsoa se siitä syystä. Pyytäkää siis ihastuksenne tai poika- tai tyttöystävänne treffeille ja menkää katsomaan Minä, Simon!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.cineworld.co.uk
Love, Simon, 2018, Fox 2000 Pictures, New Leaf Literary & Media, Temple Hill Entertainment, Twisted Media