Näytetään tekstit, joissa on tunniste Doug Jones. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Doug Jones. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 27. toukokuuta 2026

Pan's Labyrinth (El laberinto del fauno - 2006) - elokuva-arvostelu

PAN'S LABYRINTH

EL LABERINTO DEL FAUNO



Ohjaus: Guillermo del Toro
Näyttelijät: Ivana Baquero, Sergi López, Maribel Verdú, Ariadna Gil, Álex Angulo, Doug Jones, César Vea, Manolo Solo, Roger Casamajor, Pablo Adán ja Federico Luppi
Genre: fantasia, sota, draama
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 16

El laberinto del fauno, eli Pan's Labyrinth on Guillermo del Toron ohjaama ja käsikirjoittama fantasiaelokuva. Elokuva lähti liikkeelle erilaisista ideoista, hahmoista, kohtauksista ja teemoista, joita del Toro oli kirjoitellut ja piirtänyt muistivihkoonsa vuosien varrella. Niistä hän ryhtyi suunnittelemaan tarinaa, joka kertoi alun perin raskaana olevasta naisesta, joka rakastuu fauniin, mutta joka hiljalleen muuttui tarinaksi tytöstä, joka tapaa faunin, joka kertoo tytön olevan kauan kadoksissa ollut satuprinsessa. Del Toro työsti käsikirjoitusta useita kuukausia, kunnes oli lopulta tyytyväinen. Useat Hollywood-yhtiöt kiinnostuivat elokuvasta ja halusivat del Toron tekevän leffansa heille, mutta del Toro ei halunnut amerikkalaistaa tarinaa ja päättikin toteuttaa sen Espanjan ja Meksikon yhteistyönä, käyttäen jopa oman palkkionsa elokuvan tekemiseen. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2005 ja lopulta Pan's Labyrinth sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 27. toukokuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka voitti Yhdysvalloissa parhaan kuvauksen, lavastuksen ja maskeerauksen Oscar-palkinnot, Isossa-Britanniassa parhaan vieraskielisen elokuvan, puvustuksen ja maskeerauksen BAFTA-palkinnot, Espanjassa parhaan uuden naisnäyttelijän, käsikirjoituksen, kuvauksen, leikkauksen, maskeerauksen, äänityksen ja erikoistehosteiden Goya-palkinnot, sekä Meksikossa parhaan ohjauksen, naispääosan, kuvauksen, lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja erikoistehosteiden Ariel-palkinnot. Leffa oli myös ehdolla muun muassa parhaan vieraskielisen elokuvan Golden Globesta. Itse katsoin Pan's Labyrinthin muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen ja olin täysin myyty. Olen katsonut elokuvan pari kertaa uudestaan, joskin viime katselusta on jo vierähtänyt lähemmäs kymmenen vuotta. Kun huomasin Pan's Labyrinthin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Espanja 1944. Nuori tyttö Ofelia matkustaa raskaana olevan äitinsä kanssa tapaamaan uutta isäpuoltaan, hirmuista kapteeni Vidalia, joka jahtaa vastarinnan rippeitä. Eräänä yönä Ofelia tapaa faunin, joka kertoo Ofelian olevan kauan kadoksissa ollut prinsessa. Fauni antaa Ofelialle tehtäviä, jotka tytön on suoritettava, mikäli hän mielii palata kuningaskuntaansa.




Päärooliin Ofeliaksi haki useita tyttöjä ja lopulta Guillermo del Toroon isoimman vaikutuksen teki Ivana Baquero, joka nappasikin pestin. Tämä ei ole ihme, sillä Baquero sädehtii juuri oikeanlaista viattomuutta ja uskoa kaikenlaiseen taianomaiseen, millä Ofelia pyrkii puskemaan pois tosielämän kauhut. Espanjan sisällissota on juuri päättynyt ja Francisco Franco on noussut johtamaan maata rautaisella otteella. Vastarinnan rippeet ovat pakosalla ja ihmiset elävät pelossa. Ofelia ei ymmärrä tästä juuri muuta kuin yleisen ikävän ilmapiirin, mitä tyttö pakenee satukirjoihinsa. Pian tyttö kuitenkin pääsee elämään täysin omaa satuaan, kun hän kohtaa ihka aidon faunin (asussa del Toron Hellboysta (2004) tuttu Doug Jones, äänenä Pablo Adán), joka kertoo Ofelian olevan todellisuudessa Moana, myyttisen kuningaskunnan kauan kadoksissa ollut prinsessa, jonka täytyy suorittaa eri tehtäviä, päästäkseen takaisin todellisen perheensä luokse. Ofelia on erittäin mainio päähahmo, jonka kanssa lähtee jännittävälle, jopa vaaralliselle matkalle. Fauni taas on samanaikaisesti kiehtova että jopa hieman pelottava ja se on saatu tuntumaan oikeasti ikiaikaiselta olennolta.
     Elokuvassa nähdään myös Ariadna Gil Ofelian äitinä Carmenina, Sergi López tämän uutena miehenä, julmana kapteeni Vidalina, Maribel Verdú Carmenia auttavana Mercedesinä ja Álex Angulo lääkäri Ferreirona. Näyttelijäkaartin vaikuttavimmat suoritukset tarjoavat López häikäilemättömänä ja välittömästi vihattavana Vidalina, sekä Verdú ystävällisenä Mercedesinä, joka salaa auttaa vastarintaa ja jonka missio tuo lisäjännitettä tarinaan.




Guillermo del Toro on urallaan tehnyt useita hienoja elokuvia, kuten sarjakuvafilmatisointi Hellboyn, Oscar-voittaja The Shape of Waterin (2017) ja animaatioleffa Pinocchion (2022), mutta Pan's Labyrinth on ja pysyy miehen parhaana työnä, sekä ehtana mestariteoksena. Onneksi del Toro piti päänsä, eikä tehnyt elokuvaa Yhdysvalloissa, sillä voin vain kuvitella, kuinka jenkkistudioiden sanelemana elokuvasta olisi kadonnut kaikki se, mikä tekee leffasta niin upean. Kyseessä on iltasatu aikuisille, sisältäen taianomaisuutta ja fantasiaelementtejä keijuista fauniin sekä muihin olentoihin, mutta joka juurtuu yhteen Espanjan historian synkimmistä ajanjaksoista. Elokuva tasapainottelee ällistyttävästi, kertoessaan samaan aikaan niin Ofelian seikkailusta kuin myös vastarintaliikkeen epätoivoisesta taistelusta kapteeni Vidalia ja hänen joukkojaan vastaan. Leffa vieläpä jättää katsojan lopputekstienkin jälkeen pohtimaan, tapahtuvatko Ofelian seikkailut oikeasti, vai ovatko ne vain traumatisoituneen tytön mielikuvitusta ja tapa käsitellä hirveyksiä ympärillään?

Del Toro kieltäytyi ohjaamasta Narnian tarinat: Velhon ja leijonan (The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe - 2005) tehdäkseen Pan's Labyrinthin. Tietyt Narnia-elementit ovat kuitenkin selvästi inspiroineet miestä, sillä myös Narniassa lapset pakenevat tosielämän kauhuja - toista maailmansotaa - satumaailmaan. Pan's Labyrinthissa Ofelian satuseikkailu kulkee kuitenkin rinnakkain tosielämän kauhujen keskellä. Eivätkä nämä satuelementitkään ole mitään kivaa ruusuilla tanssimista, vaan ne ammentavat Grimmin saduista. Siis niistä oikeista, synkistä ja verisistä Grimmin saduista, eivätkä lapsiystävällisistä Disney-piirretyistä. Kohtaus, jossa Ofelia pakenee lapsia syövää kalpeaa miestä, jolla on silmämunat pään sijaan kämmenissä, on ihan ymmärrettävästi aiheuttanut painajaisia aikuisillekin. Del Toro on kertonut itse Stephen Kingin pelänneen kohtausta katsoessaan.




Todella jännittävää on myös seurata vastarintaliikkeen yritystä päästä kapteeni Vidalin ja tämän joukkojen luokse, ja kukistaa nämä. Alusta asti on selvää, että kapinalliset ovat alakynnessä ja liki mahdottoman tehtävän edessä, mitä vaikeuttaa se, että lähes keneenkään ei voi luottaa ja melkein kukaan ei ole tarpeeksi rohkea vastustaakseen totalitaarista hallintoa. Vaikka pidin Pan's Labyrinthistä jo lapsena paljon, toivoin tuolloin, että elokuva olisi keskittynyt vielä enemmän Ofelian fantasia-aspekteihin, mutta näin aikuisiällä nämä tosielämän kauhut tuovat väkevän ja hyvin omalaatuisen vastavoiman näille satumaisuuksille.

Sen lisäksi, että del Toron rakentama, kahdessa kerroksessa kulkeva tarina on erinomainen ja mukaansatempaava, miehen luoma tunnelma hakee vertaistaan. Pan's Labyrinth on synkkä ja karmiva, mutta samalla myös oudon lumoava. Jo pelkkä labyrintti on ulkopuolelta pelottavan näköinen paikka, mutta Ofelian tavoin katsojakin haluaa päästä tutkimaan sitä. Synkkyyden keskelle on ripoteltu joitain todella kauniita hetkiä ja yksityiskohtia, joista jo itsestään meinaa tulla tippa linssiin. Viimeistään loppuhuipennus herkistää katsojan kyyneliin asti. Pan's Labyrinth on kerta kaikkiaan mestariteos ja yksi fantasiagenren suurimmista saavutuksista.




Kaikesta elokuvassa paistaa läpi Guillermo del Toron intohimo projektia kohtaan ja kun puikoissa on näin taidokas elokuvantekijä, lopputuloskin on sen näköinen. Pan's Labyrinth on nimittäin myös teknisiltä ansioiltaan huikea taidonnäyte, vaikka parit digitehosteet ovatkin jo nähneet parhaat päivänsä. Elokuva on upeasti kuvattu ja sulavasti leikattu kasaan. Valaisu on tyylikästä, puhumattakaan korostetusta värien käytöstä. Lavasteet ovat näyttävät, puvustus oivaa ja maskeeraukset vakuuttavat. Ällistyttävin ilmestys on toki itse fauni, joka oli yhdistelmä maskeerausta, puvustusta, käytännön efektejä ja tietokonetehosteita. Tämä fauni on yksi fantasiagenren ikimuistoisimmista olennoista niin ulkonäköä, salaperäisyyttä kuin nytkähtelevää liikettä myöten. Kaiken elokuvassa kruunaa Javier Navarreten mieletön musiikki, jonka olisi kuulunut voittaa palkintoja Oscarista lähtien. Musiikki rakentuu kaihoisan hyräilyn ympärille ja Navarrete hyödyntää melodiaa niin kauniisti ja taianomaisesti kuin surumielisesti ja jopa suureleisen mahtipontisesti.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
El laberinto del fauno, 2006, Tequila Gang, Estudios Picasso, Esperanto Filmoj, Telecinco


maanantai 5. toukokuuta 2025

Arvostelu: Fantastic Four: Hopeasurffari (Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer - 2007)

FANTASTIC FOUR: HOPEASURFFARI

FANTASTIC FOUR: RISE OF THE SILVER SURFER



Ohjaus: Tim Story
Pääosissa: Ioan Gruffudd, Jessica Alba, Chris Evans, Michael Chiklis, Julian McMahon, Kerry Washington, Andre Braugher, Laurence Fishburne, Doug Jones, Beau Garrett ja Brian Posehn
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 12

Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva Fantastic Four (2005) oli kriitikoiden nuivasta palautteesta huolimatta taloudellinen menestys, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2006 ja lopulta Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer, eli suomalaisittain Fantastic Four: Hopeasurffari sai ensi-iltansa kesäkuussa 2007. Elokuva sai kriitikoilta hieman paremman vastaanoton kuin ensimmäinen osa, mutta se ei ollut yhtä iso hitti lippuluukuilla. Itse katsoin Fantastic Four: Hopeasurffarin heti, kun se saapui myyntiin ja vuokralle Suomessa. En pitänyt elokuvasta yhtä paljon kuin ensimmäisestä osasta, mutta olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan. Viime kerrasta on kuitenkin vierähtänyt ainakin kymmenen vuotta. Nyt kun ensimmäinen Fantastic Four -elokuva viettää 20-vuotisjuhlaansa ja Marvelilta on tulossa uusi The Fantastic Four: First Steps -elokuva (2025), päätin katsoa aiemmat elokuvat uudestaan ja samalla arvostella ne. Pidin ensimmäisestä Fantastic Fourista enemmän kuin muistin ja aloitin uteliain mielin Fantastic Four: Hopeasurffarin katselun, toivoen, että se pystyisi samaan.

Reed Richardsin ja Sue Stormin häät keskeytyvät, kun ulkoavaruudesta saapunut mystinen Hopeasurffari aiheuttaa kaaosta ja varoittaa Maata lähestyvästä tuhoajasta, Galactuksesta.




Tuttu Fantastic Four, eli näin suomalaisittain Ihmenelosten tiimi tekee paluun jatko-osassa. Ioan Gruffudd näyttelee porukan älykköä, supervenyvää Reed Richardsia, eli Herra Fantastista, Jessica Alba esittää hänen morsiantaan, näkymättömäksi muuttuvaa ja voimakenttiä luovaa Sue Stormia, eli Näkymätöntä naista, Chris Evans nähdään Suen veljenä, tulivoimaisena Johnny Stormina, eli Liekkinä ja Michael Chiklis palaa rooliinsa Ben Grimmiksi, eli kiviseksi ja väkivahvaksi Möykyksi. Nelikon hieman reistaileva ryhmädynamiikka oli ensimmäisen elokuvan suurin voimavara ja sama tapahtuu myös tällä kertaa. Sankarit tulevat kuitenkin hieman paremmin toimeen ja ajoittaisesta kettuilusta huolimatta Johnny ja Ben puhaltavat enemmän yhteen hiileen. Reedin ja Suen romanssi kukkii ja pari onkin juuri aloittamassa vuosisadan häät, kun heidät vedetään takaisin sankarihommiin. Gruffudd, Evans ja Chiklis ovat toistamiseen oivallisia rooleissaan, mutta Alba jää tälläkin kertaa nelikon heikoimmaksi suorittajaksi.
     Paluun tekevät myös Benin mielitietty, sokea Alicia (Kerry Washington) ja ykkösleffan pahis Victor Von Doom (Julian McMahon), jolla on tietty uudet katalat suunnitelmat Ihmenelosten päiden menoksi. Tärkeämpi vastus on kuitenkin hirmuista Galactusta palveleva Hopeasurffari (asussa Doug Jones ja äänenä Laurence Fishburne), joka saapuu valmistelemaan Maata kosmisen herransa seuraavaksi ateriaksi. Hopeasurffari on hupsusta konseptistaan huolimatta onnistuneesti toteutettu hahmo, kun taas Tohtori Doom jää tälläkin kertaa vaisuksi versioksi siitä, mitä sarjakuvien superpahis voisi olla. Merkittävänä hahmona nähdään myös viime vuonna menehtyneen Andre Braugherin näyttelemä armeijan kenraali Hager ja käypä ruudulla myös kääntymässä joku Stan Lee, kuka lie sitten onkaan...




Kuten kerroin arvostelussani ensimmäisestä Fantastic Fourista, kyseinen elokuva osoittautui jopa pienimuotoiseksi yllätykseksi, kun katsoin sen nyt uudestaan vuosien tauon jälkeen. Siitä löytyy selvät vikansa, mutta moniin myöhemmin ilmestyneisiin supersankarielokuviin verrattuna se näyttäytyy mielestäni nyt paremmassa valossa kuin ilmestyessään. Harmillisesti täysin samaa ei voi sanoa jatko-osasta Fantastic Four: Hopeasurffari. Kakkoselokuva on lähinnä ihan kiva tapaus, joka jää hassusti puolitiehen potentiaalistaan. Monille faneille erityisesti elokuvan tulkinta Galactuksesta jättimäisenä avaruuspilvenä oli suoranainen pyhäinhäväistys ja vaikka tämän version voisikin katsoa sormien läpi, on varsinainen mittelö mahtiolentoa vastaan leffan lopussa aikamoinen antikliimaksi kaiken kasvattelun jälkeen. Ihmeneloset eivät edes ryhdy taistelemaan tätä pahaa olentoa vastaan.

Elokuva muutenkin lässähtää käsiin loppumetreillään. Se rakentelee oikein toimivasti mysteeriä avaruudesta saapuneen surffailijan ja tämän palveleman mestarin ympärillä, minkä lisäksi ensimmäiset kohtaamiset Hopeasurffarin kanssa ovat aidosti viihdyttäviä ja mukaansatempaavia toimintakohtauksia. Avaruushahmosta ja tämän monimutkikkaasta suhteesta herraansa olisi saatu kaiveltua esiin enemmänkin, mutta sellaiseen ei tunnu olevan aikaa - etenkin kun Tohtori Doom on varsin väkinäisesti tungettu mukaan. Asiaa ei auta, että leffalla on kestoa vain puolitoista tuntia. Omalla painollaan rakentuva mysteeri ja jännite törmäävät kuin seinään, kun aika loppuu kesken ja viimeisen vartin aikana kaikki kiirehditään turhauttavalla tavalla päätökseensä.




Tim Story jatkoi ohjaajan penkillä ja onnistuu hetkittäin toistamaan ykkösleffan tiettyä viehättävyyttä, mikä syntyy mainion nelikon kautta. Hänen ongelmaksi kuitenkin koitui Don Paynen ja Mark Frostin kömpelö käsikirjoitus, jossa on haukattu liian iso pala kakkua purtavaksi. Teknisiltä ansioiltaankin Fantastic Four: Hopeasurffari jättää toivomisen varaa. Se on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat oivat ja puvustus mainiota, mutta tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä ajat sitten. Etenkin loppuhuipennuksen efektimekastus näyttää tänä päivänä aika heikolta. Äänimaailma on sen sijaan pätevästi rakennettu ja toistamiseen John Ottman tunnelmoi hyvin musiikeillaan.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, jolla yritettiin pohjustaa mahdollista kolmososaa. Elokuvan heikohkon vastaanoton myötä studiolla päädyttiin lopulta siihen tyypillisimpään ratkaisuun, eli aloittaa koko homma alusta muutaman vuoden jälkeen. Palataan vuoden 2015 Fantastic Four -leffaan sitten kuukauden päästä...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.6.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer, 2007, Twentieth Century Fox, Marvel Studios, Constantin Film, 1492 Pictures, Bernd Eichinger Productions


perjantai 30. syyskuuta 2022

Arvostelu: Hokkus Pokkus 2 (Hocus Pocus 2 - 2022)

HOKKUS POKKUS 2

HOCUS POCUS 2



Ohjaus: Anne Fletcher
Pääosissa: Bette Midler, Kathy Najimy, Sarah Jessica Parker, Whitney Peak, Belissa Escobedo, Lilia Buckingham, Sam Richardson, Doug Jones, Tony Hale ja Hannah Waddingham
Genre: fantasia, komedia, jännitys
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 7

Walt Disneyn halloweenelokuva Hokkus Pokkus (Hocus Pocus - 1993) ei ollut ilmestyessään erityinen hitti taloudellisesti, eikä se saanut järin hyvää palautetta kriitikoilta. Mutta kun elokuvaa ryhdyttiin esittämään televisioissa, se nousi suureen suosioon. Vuosien varrella leffan fanit ja näyttelijätkin ovat halunneet jatkoa. Syksyllä 2017 käsikirjoittaja Mick Garris vihjaili työstävänsä käsikirjoitusta jatko-osalle, joka esitettäisiin suoraan Disney Channelilla. Projekti muuttuikin uudelleenfilmatisoinniksi, mutta se sai täystyrmäyksen faneilta, joten idea kuopattiin. Vihdoin lokakuussa 2019 Disney paljasti tekevänsä jatko-osan uuteen Disney+ -suoratoistopalveluunsa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2021 ja nyt Hokkus Pokkus 2 on saapunut katsottavaksi. Itse en ollut katsonut Hokkus Pokkusta lapsena toisin kuin monet muut. Katsoin elokuvan vasta viime kuussa ensimmäistä kertaa, jatko-osaa varten valmistautuakseni. Pidin leffaa kelpo halloweenviihteenä lapsille, mutta elokuva ei herättänyt minussa intoa jatko-osaa kohtaan. Ryhdyin kuitenkin katsomaan Hokkus Pokkus 2:a ihan positiivisin mielin, kun sain sen Disneyltä katsottavaksi viikkoa ennakkoon.

On kulunut 29 vuotta Sandersonin noitasiskosten päihittämisestä. Kun salemilaiset teinitytöt Becca ja Izzy herättävät noitatrion vahingossa takaisin eloon, täytyy heidän keksiä keino voittaa noidat ennen aamun sarastusta.




Bette Midler, Kathy Najimy ja Sarah Jessica Parker tekevät lähes 30 vuoden odotuksen jälkeen paluun Sandersonin noitasiskoiksi, Winnieksi, Maryksi ja Sarahiksi. Näyttelijäkolmikko on selvästi innoissaan paluustaan, hypäten riemulla takaisin noita-akkojen taianomaisiin saappaisiin. Hahmojen suosio on kyllä huomattu Disneyllä, sillä he tuntuvat saavan jopa enemmän ruutuaikaa kuin alkuperäisessä elokuvassa. Jokainen kolmikosta pääsee hyvin esille, joskin Midlerin ilahduttavan ilkikurinen Winnie toimii toki trion keulakuvana. Vaikkei minulta löydy nostalgista sidettä Hokkus Pokkusiin, koin silti ilahduttavaksi nähdä nämä riemastuttavat noidat uudelleen.
     Paluun alkuperäisleffasta tekee myös zombi Billy Butcherson (Doug Jones), mutta muuten jatko-osa esittelee joukon uusia hahmoja, jotka joutuvat kamppailemaan noitien kanssa. Whitney Peak ja Belissa Escobedo näyttelevät teinityttöjä Beccaa ja Izzyä, jotka vahingossa sytyttävät mustaliekkisen kynttilän ja herättävät Sandersonit takaisin eloon. Lilia Buckingham taas esittää Cassieta, Beccan ja Izzyn entistä kaveria ja Salemin pormestari Jefry Traskin (Tony Hale) tytärtä. Sam Richardson taas nähdään Gilbertinä, joka pyörittää taikakauppaa Sandersonin siskojen entisessä talossa. Näyttelijät tekevät ihan kelvollista työtä, mutta jäävät tietty täysin konkarikolmikon varjoon. Hahmoina Becca, Izzy ja Cassie eivät ole erityisen kiinnostavia - eivät edes nuorille hieman väkisin väännetyn konfliktin kautta.




Hokkus Pokkus 2 on aika lailla juuri sitä, mitä elokuvalta voikin odottaa. Ysärilasten nostalgiannälkään Sandersonien paluu iskee varmasti, eikä leffalla ole muuta pyrittykään saavuttamaan. Siinä vastataan monien vuosien fanikysyntään ja samalla elokuva osuu hyvin Disneyn nykyiseen linjaan herättää vanhoja projektejaan takaisin henkiin - vaikka sitten tuiki tarpeettomasti. Tällaisten ns. "legacy"-leffojen monet piirteet ovat toki mukana. Uudet hahmot kohtaavat vanhoja tuttuja. Viittauksia alkuperäisteokseen on roppakaupalla ja käsikirjoitus on rakennettu vahvasti pitämään sisällään tuttuja elementtejä. Jossain kohtaa noitasiskosten on pakko vallata lava ja esittää jokin hittibiisi, tekijöiden toivoessa, että katsoja ei kyseenalaista, mistä nämä 1600-luvulla kuolleet noidat ovat voineet oppia moderneja radiohittejä.

Elokuva ajaa ihan kelvollisesti asiansa ja se ilmestyy sopivasti näin syksyn ja halloween-kauden alkuun. Hieman ontuvasta alustaan huolimatta filmi lähtee mukavasti liikkeelle, kun Sandersonit heräävät takaisin henkiin ja päätyvät uusiin kommelluksiinsa. Muutama ensimmäinen kohtaus noitien kanssa ovat aidosti lystikkäitä, etenkin kun he päätyvät paikalliseen kauppaan testailemaan ihonhoitotuotteita, luullen niitä nuorentaviksi taikaliemiksi. Itse tarina hupaisien juttujen ympärillä ei kuitenkaan nappaa mukaansa ja meno heikkenee edetessään. Loppuhuipennus yllättää sympaattisuudellaan, vaikka samalla se tuntuu liian disneymäiseltä ratkaisulta. Sandersonit ansaitsisivat sähäkämpää menoa, joka koettelisi lastenleffan rajoja.




Leffan ohjauksesta vastaa Anne Fletcher, joka korvasi alun perin projektiin kiinnitetyn Adam Shankmanin, joka päättikin tehdä tämän sijaan jatko-osan Disneyn Lumotulle (Enchanted - 2007). Fletcher hoitaa hommansa ihan menevästi, antaen Midlerin, Najimyn ja Parkerin vapaasti toteuttaa itseään. Hän rakentaa tarpeeksi toimivasti kepeää tunnelmaa, joskin hän olisi voinut uskaltaa tuoda mukaan hieman lisää kauhuelementtejä. Jen D'Angelon työstämä käsikirjoitus ei ole kaksinen hahmojensa ja kertomuksensa puolesta, mutta hän on keksinyt muutamia hauskoja tilanteita sekaan. Hokkus Pokkus 2 on oivallisesti kuvattu ja ihan sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat hienot, samoin asut ja maskeeraukset. Äänimaailma toimii John Debneyn musiikkeja myöten. Erikoistehosteet näyttävät kuitenkin siltä, että leffa olisi tehty parikymmentä vuotta sitten. Taustakankaan käyttö on ilmiselvää noitien lentäessä ja loitsuefektit näyttävät varsin halvoilta.

Yhteenveto: Hokkus Pokkus 2 on nostalgiannälkäisille ysärilapsille mainio paluu Sandersonin noitasiskosten pariin, mutta elokuvana se on aika keskinkertainen. Leffa nappaa mukaansa, kun Sandersonit vihdoin tekevät paluunsa ja jonkin aikaa on varsin ilahduttavaa seurata heidän kommelluksiaan. Muutamaan otteeseen katsojana pääsee jopa nauramaan ääneen. Tarina kuitenkin seuraa turhankin samanlaisia latuja, vailla yllätyksiä. Pakosti mukana oleva musikaalinumero jättää hyvän kappalevalintansakin kanssa kylmäksi. Loppuhuipennuksesta jää hieman ristiriitainen tunne. Toisaalta se on mukavan sympaattinen, mutta samalla liian disneymäisen höttöinen. Bette Midler, Kathy Najimy ja Sarah Jessica Parker ovat riemastuttavassa vedossa noitasiskoina. Vaikka muut näyttelijät hoitavat myös hommansa kelvollisesti, heidän hahmonsa jäävät aika mitäänsanomattomiksi. Teknisiltä puoliltaan leffa on ailahteleva ja erikoistehosteidensa puolesta filmi näyttää varsin halvalta. Jos fanitit lapsena kovasti Hokkus Pokkusta, suosittelen toki katsomaan jatko-osan. Jos taas elokuva ei ole koskaan pahemmin iskenyt, voi Hokkus Pokkus 2:n jättää sikseen.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.9.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Hocus Pocus 2, 2022, Walt Disney Pictures, David Kirschner Productions


tiistai 23. elokuuta 2022

Arvostelu: Hokkus Pokkus (Hocus Pocus - 1993)

HOKKUS POKKUS

HOCUS POCUS



Ohjaus: Kenny Ortega
Pääosissa: Bette Midler, Sarah Jessica Parker, Kathy Najimy, Omri Katz, Thora Birch, Vinessa Shaw, Sean Murray, Jason Marsden, Charles Rocket, Stephanie Faracy, Tobias Jelenik, Larry Bagby, Doug Jones, Kathleen Freeman, Amanda Shepherd ja Garry Marshall
Genre: fantasia, komedia, jännitys
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 7

Hocus Pocus, eli suomalaisittain Hokkus Pokkus on Walt Disneyn halloween-teemainen komediaelokuva. Elokuva lähti liikkeelle tuottaja David Kirschnerin ideasta, jonka hän sai kertoessaan tyttärelleen tarinaa kolmesta noidasta, jotka taikoivat pojan kissaksi. Mick Garris kirjoitti idean pohjalta käsikirjoituksen, jonka Disney-yhtiö nappasi itselleen. Alun perin elokuvan oli tarkoitus olla paljon kauhupainotteisempi, mutta käsikirjoitusta viilattiin paljon komediallisempaan ja perheystävällisempään suuntaan. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1992 ja Hokkus Pokkus sai ensi-iltansa heinäkuussa 1993. Ilmestyessään leffa sai aika heikkoa palautetta kriitikoilta, eikä se ollut kummoinen hitti taloudellisesti, mutta vuosien saatossa elokuva on löytänyt suosionsa, kun sitä on esitetty halloweenina televisiossa ja sitä katsoneet lapset ovat nostaneet sen kasvaessaan kulttiasemaan. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Hokkus Pokkusta (tiedän, tiedän; "miten ihmeessä et?!"), mutta olin toki tietoinen filmistä jo lapsesta asti. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Hokkus Pokkus 2 (Hocus Pocus 2 - 2022), tiesin, että oli vihdoin aika paikata aukko sivistyksessä ja katsoa alkuperäinen Hokkus Pokkus.

Halloween-iltana vastikään Salemiin muuttanut teinipoika Max Dennison, hänen pikkusiskonsa Dani ja ihastuksenkohteensa Allison vapauttavat vahingossa kolme 1600-luvun noitaa takaisin henkiin.




Omri Katz näyttelee Max Dennisonia, joka on juuri muuttanut vanhempiensa (Charles Rocket ja Stephanie Faracy) ja pikkusiskonsa Danin (Thora Birch) kanssa Massachusettsin Salemiin, joka tunnettaan noitien tyyssijana. Toisin kuin paikalliset, Max ei jaksa uskoa noitiin ja taikuuteen, pitäen sitä pelkkänä hölynpölynä... tai omien sanojensa mukaan "hokkus pokkuksena". Katz tekee ihan kelvollista työtä roolissaan, onnistuen osassa kohtauksia paremmin kuin toisissa. Birch on kuitenkin lähinnä todella ärsyttävä Dani-siskona. Rocket ja Faracy suoriutuvat passelisti vanhempien rooleista.
     Lisäksi elokuvassa nähdään Vinessa Shaw Maxin ihastuksenkohteena Allisonina, Tobias Jelenik ja Larry Bagby paikallisena kiusaajaduona Jayna ja Icena, sekä Bette Midler, Sarah Jessica Parker ja Kathy Najimy Sandersonin noitasiskoina Winnienä, Sarahina ja Maryna. Menossa mukana ovat myös kissaksi muutettu ihmispoika Binx (ihmisenä Sean Murray ja kissan äänenä Jason Marsden) ja zombi-Billy (Doug Jones), jonka noidat pistävät jahtaamaan Maxia ja kumppaneita. Sivunäyttelijöistä parasta työtä tekevät toki elokuvan keulakuvina toimivien noitien esittäjät. Erityisesti Midler herkuttelee lystikkäästi katalan Winnie-noidan roolissa. Huonointa työtä näyttelijäkaartista tekee ihmis-Binxiä esittävä Murray.




Hokkus Pokkus ei näin aikuisiällä ensi kertaa katsottuna onnistunut erityisemmin säväyttämään, mutta pidin siitä silti ja ymmärrän hyvin, mikä siinä on viehättänyt lapsena katsottuna. En ihmettele yhtään, että elokuva kuuluu yhä monen nostalgisen ysärilapsen jokavuotiseen halloweenkatsastukseen. Kyseessä on mitä parhain "kauhuelokuva" lapsille, joka tarjoaa perheen pienemmille sopivasti jännitystä. Vaikka noitakolmikko onkin aika hupsu, nämä lapsia jahtaavat akat ovat varmasti aiheuttaneet osalle painajaisia. Elokuva uskaltaakin kokeilla lastenleffan rajoja ja kuinka "hurjaa" sisältöä mukaan voi pistää. Sellaista ei oikein näe enää nykypäivän perheleffoissa, mikä on mielestäni sääli. Ennen oli kaikki paremmin, vai miten sitä sanotaankaan...

Siitä huolimatta, että elokuva yhdistelee onnistuneesti kauhuelementtejä koko perheen komediaan, ei Hokkus Pokkus ole mitenkään erityisen laadukas teos. Osa kehnouksista syntyy hieman pahvisista teinihahmoista ja heidän ei-niin-lahjakkaista näyttelijöistään, joita suurimmaksi osaksi ajasta seurataan. Lasten ollessa vain keskenään, heikot näyttelijäsuoritukset nostelevat tosissaan päätään. Parasta antia ovatkin noitien omat kohtaukset, varsinkin kun Winnie, Sarah ja Mary ovat juuri heränneet takaisin henkiin 1990-luvulle ja ihmettelevät modernia teknologiaa, pitäen sitä uudenlaisena taikuutena. Noidat tarjoavat myös tavanomaista viihdyttävämmän musikaali-tanssinumeron Jay Hawkinsin I Put a Spell on You -kappaleen siivittämänä.




Elokuvan on ohjannut Kenny Ortega, joka on lähinnä tehnyt uraa koreografina mm. elokuvissa Vaihdetaan vapaalle, Ferris (Ferris Bueller's Day Off - 1986), Dirty Dancing - kuuma tanssi (Dirty Dancing - 1987) ja High School Musical 3: Senior Year (2008). Ortega suoriutuu ohjauksesta kelvollisesti. Hän pistää kaikki näyttelijät hoitamaan hommansa ylidramaattisesti, mikä noitien tapauksessa toimii ja lasten kohdalla taas näyttäytyy hieman kehnona roolityönä. Ortegan rakentama tunnelma on mainio. Hokkus Pokkus on ihan hyvin kuvattu ja leikattu. Puolitoista tuntia on passelin napakka kesto elokuvalle, eikä siitä oikeastaan tylsää hetkeä löydy. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat parhaimmillaan hienot ja monet erikoistehosteet ovat kestäneet ihan hyvin aikaa, mutta digitaalisesti toteutettu Binx-kissan naama on aika kamala ilmestys. Äänimaailma on oivasti työstetty ja John Debneyn säveltämät seikkailullisen mystiset musiikit tuovat onnistuneen lisäyksensä leffan henkeen.

Yhteenveto: Hokkus Pokkus on mainio elokuva koko perheen yhteiseen halloweenin viettoon. Leffa kokeilee ihailtavasti lastenleffojen rajoja, tuoden mukaan kauhuelementtejä, mutta toki usein huumorilla höystettynä. Bette Midlerin, Sarah Jessica Parkerin ja Kathy Najimy ovat erittäin lystikkäät noitakolmikkona, mutta katalat taikojat saattavat silti ilmestyä herkempien lapsikatsojien painajaisiin. Lapsinäyttelijät eivät vakuuta ja heidän hahmonsa jäävät aika pahvisiksi - pikkusisko Danin kohdalla myös ärsyttäväksi. Silti heidän menoaan seuraa ihan mielellään, kun he yrittävät päästä eroon noitatriosta. Elokuva pitää hyvin mukanaan läpi puolentoistatunnin kestonsa, tarjoten oivallisesti jännitettä, hupia, vähän romantiikkaa, taianomaisuutta ja yllättävänkin toimivan musikaalinumeron. Teknisiltä ansioiltaan elokuva toimii, joskin osa erikoistehosteista on nähnyt parhaat päivänsä. Hokkus Pokkusta voikin suositella koko perheen kesken vietettävään elokuvailtaan halloweenin aikaan, erityisesti jos nostalgiset vanhemmat katsoivat itse elokuvaa nuorempana. Nyt jäädään sitten odottelemaan, oliko elokuvalle järkeä tehdä jatkoa ja millainen lähes kolmen vuosikymmenen jälkeen tehdystä Hokkus Pokkus 2:sta oikein tulee...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.8.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Hocus Pocus, 1993, Walt Disney Pictures, Touchwood Pacific Partners 1


torstai 4. huhtikuuta 2019

Arvostelu: Hellboy II: The Golden Army (2008)

HELLBOY II: THE GOLDEN ARMY



Ohjaus: Guillermo del Toro
Pääosissa: Ron Perlman, Selma Blair, Doug Jones, Luke Goss, Anna Walton, Seth MacFarlane, Jeffrey Tambor, Brian Steele ja John Hurt
Genre: fantasia, toiminta
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 12

Samannimisiin sarjakuviin perustuva elokuva Hellboy (2004) oli pidetty menestys, joten sille ilmoitettiin saman tien jatkoa. Jatko-osan oli tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2006, mutta Revolution Studiosin lopettaessa toimintansa, filmin työstäminen viivästyi. Ohjaaja Guillermo del Toro myös teki tätä ennen Pan's Labyrinthin (El laberinto del fauno - 2006) eli , mikä viivästytti tuotantoa lisää. Lopulta Hellboy II: The Golden Army sai ensi-iltansa kesällä 2008 (Suomessa vasta syksyllä) ja se oli edeltäjäänsä suurempi hitti. Edeltäjänsä tavoin se sai positiivisen vastaanoton faneilta ja kriitikoilta. Itse näin elokuvan leffateatterissa isäni kanssa ja pidin siitä kuten edellisestäkin osasta. Olenkin katsonut sen pariin otteeseen uudestaan, mutta viime katselukerrasta on kulunut jo monta vuotta. Vuoden 2015 lopussa ostin leffan itselleni Blu-rayna, mutta koska en löytänyt ensimmäistä osaa, en katsonut jatkoa. Vasta syksyllä 2017 löysin ensimmäisen osan eräästä divarista ja katsoin vihdoin molemmat pitkän tauon jälkeen. Samalla päätin arvostella molemmat, pienenä valmistautumisena tulevaa Hellboy -leffaa (2019) varten, joka ei tosin liity näihin del Toron teoksiin.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Hellboy!

Kun haltiaprinssi Nuada rikkoo vuosituhansia vanhan rauhan ja aloittaa sodan ihmiskuntaa vastaan, Hellboyn, Lizin ja Aben täytyy pysäyttää hänet. He tarvitsevat apua haltiaprinsessa Nualalta ja oudolta Johann Kraussilta, jotta pystyvät voittamaan Nuadan ennen kuin tämä herättää pysäyttämättömän Kultaisen armeijan.

Hellboyna nähdään jälleen Ron Perlman, joka osoittaa taas kerran olevansa oikea mies rooliin. Kenties jopa ainoa mies! Perlman esittää hahmoa niin persoonallisesti, että hän suorastaan tekee Hellboysta omansa, jolloin on vaikea kuvitella ketään muuta rooliin. Hellboy on yhä yhdistelmä toimintasankaria ja täysin tavallista heppua, mikä toimii todella hyvin. Hän voi heittää vitsiä usein, mutta tarpeen vaatiessa hän vakavoituu. Hellboy on kuitenkin äkkipikainen, mikä aiheuttaa helposti ongelmia. Hahmon demonipuolta ei tuoda esille kuin pariin otteeseen ja hän onkin selkeämpi sankari kuin aiemmin.
     Selma Blair parantaa roolisuoritustaan Liz Shermanina, joka osaa hallita tulta. Tässä Blair ei vaikuta yhtä uneliaalta, vaan hänestä löytyy energiaa. Liz ja Hellboy ovat alkaneet seurustelemaan tosissaan, mutta kaksikon työ ja heidän voimansa eivät ole kovin hyvä juttu suhteen kannalta. Liz pääsee tällä kertaa sankarihommiin enemmän, mutta silti hän jää toimintakohdissa muiden varjoon.




Doug Jones nähdään toistamiseen ihmisen ja kalan yhdistelmä Abe Sapienin roolissa, mutta tällä kertaa hänet myös kuullaan. Edellisessä filmissä Aben äänenä toimi David Hyde Pierce, mutta tässä Jones pääsee itse ääneen. Hahmo on edelleen erittäin mainio ja häntä tuodaan paremmin esille lisäämällä häneen uusia puolia. Abekin on enemmän toiminnassa mukana, mutta hänen älykkyyttään ei ole unohdettu. Jones sopii todella hyvin rooliin, minkä lisäksi hän esittää myös paria muuta hahmoa: Kuoleman enkeliä ja haltiakuningas Balorin ovenvartijaa.
     Erikoista Johann Kraussia esittää kolme henkilöä: John Alexander ja James Dodd esittävät hänen liikkeensä ja Family Guy -sarjan (1999-) luoja Seth MacFarlane toimii hahmon äänenä (mitä ei tosin tunnista lainkaan). Johann on oikeasti pelkkää höyryä, usvaa tai savua, mutta hän elää puvussa, joka näyttää toisesta maailmansodasta repäistyltä. Aluksi hahmo vaikuttaa ärsyttävältä, sillä hänen korkea älykkyytensä ilmenee pienenä ylimielisyytenä, mutta hänestä löytyy myös ihan hauskojakin puolia. Johann Kraussille säännöt ovat kaikki kaikessa, joten hän ja Hellboy eivät tietenkään tule lainkaan juttuun.
     Leffan pahista, haltiaprinssi Nuadaa näyttelee Luke Goss, josta löytyy oikeanlaista arvokkuutta rooliin. Hahmo ei onneksi ole paha vain pahuuden vuoksi, vaan hänelle on annettu oiva syy inhota ihmisiä. Haltiat ovat tietysti ikivanha laji, joka elää harmoniassa luonnon kanssa, joten prinssi Nuada ei pidä lainkaan siitä, kuinka ihmiset ovat saastuttaneet maailman. Hahmon puheista löytyy todella vahva viesti siitä, että ympäristöä ja ilmastoa täytyy suojella, mikä on kyllä aivan totta. Prinssi Nuadalta löytyy hyviä ajatuksia, mutta silti hänestä saadaan luotua tarpeeksi paha hahmo, jotta katsojana ei huomaa kannustavansa häntä oikeiden sankarien sijaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat haltiaprinsessa Nuala (Anna Walton), jonka nimi paljastaa heti, että hän on pahikselle sukua; edellisestä elokuvasta tuttu johtaja Manning (Jeffrey Tambor), joka on yhä yhtä rasittava tapaus; sekä prinssi Nuadan peikkokätyri Wink (Brian Steele), jolla on aikamoinen oikea koukku. Haltiaprinsessa Nualan ja hänen veljensä välille on luotu kiehtova yhteys, mutta valitettavasti hahmona prinsessa on todella laimea. Hänestä löytyy myös ärsyttävä piirre siinä, ettei hän oikeastaan tee mitään hyödyllistä koko filmin aikana. Yhdessäkin kohtaa hän pistää jonkun toisen tekemään asian hänen puolestaan, jonka hän voisi täysin helposti tehdä itse.




Elokuvassa nähdään myös pienessä roolissa John Hurt, joka esittää Hellboyn ottoisää, professori Broomia. Hahmo kuitenkin kuoli edellisessä filmissä, joten hänet on tuotu takaisin vain alun takaumakohtaukseen, jossa hän kertoo todella typerän näköiselle lapsi-Hellboylle (Montse Ribé) sadun Kultaisesta armeijasta. Prologi on todella toimiva, sillä se selittää tietty katsojillekin, mistä filmissä on kyse, jolloin se voi hypätä suoraan tapahtumiin, eikä sen tarvitse selitellä tietoja enää myöhemmin. Jo sadusta voi huomata, että tämä elokuva tulee olemaan paljon yliluonnollisempi kuin edeltäjänsä. Ensimmäinenkin Hellboy-leffa yhdisteli supersankariteemoja fantasiamaailmaan, mutta tällä kertaa fantasiapuoli pääsee paljon voimakkaammin esille. On tosiaan haltioita ja peikkoja, minkä lisäksi sankareiden täytyy taistella ilkikurisia hammaskeijuja ja suurta metsänjumalaa vastaan, puhumattakaan itse Kultaisesta armeijasta. Mukana on jopa paikka nimeltä Peikkotori, joka on täynnä kaikenlaisia otuksia ja hirviöitä. Siitä kohtauksesta huomaa selvästi, että tämän filmin budjetti oli isompi kuin edeltäjän, jolloin tekijät pystyivät tekemään enemmän kaikenlaista kummallista. Onneksi tätä ei ole kuitenkaan toteutettu ajatuksella "isompi on parempi", vaan fantasiahengen lisäämisellä tästä on saatu onnistuneesti erilainen teos kuin edeltäjänsä, mutta silti yleinen tunnelma on pysynyt ennallaan.

On tavallaan vaikea sanoa, kumpi on parempi elokuva: Hellboy vai Hellboy II: The Golden Army. Molemmat ovat todella mainioita filmejä omilla tavoillaan. Edellinen elokuva oli realistisempi ja synkempi, kun taas tämä on yliluonnollisempi ja kevyempi. Synkkyyttä on kyllä mukana tässäkin, eli leffa ei ole vain hassuttelua. Heti alussa nähdään karmiva toimintakohtaus, jossa taistellaan hammaskeijuja vastaan. Nämä hammaskeijut eivät ole niitä, jotka tuovat rahaa tyynyn alle, kun maitohammas on irronnut, vaan ne syövät ihmisiä elävältä - jopa heidän luunsa ja hampaansa. Jos olette siis uskotelleet lapsellenne hammaskeijujen olevan oikeita, niin tätä filmiä ei kannata näyttää vielä, sillä tällaisia keijuja ei kukaan muksu haluaa kotiinsa. Näitä synkempiä hetkiä on kuitenkin keventämässä pieni huumori ja tässäkin leffassa saa nauraa useaan otteeseen. Toimintakohtaukset ovat hieman parempia kuin edellisessä osassa, sillä ne ovat monipuolisempia. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä, etenkin nyt kun fantasiamaailmaa on korostettu enemmän. Kuitenkin kaikista hienointa elokuvassa on, kuinka siinä on jaksettu käyttää aikaa sellaiseenkin kohtaukseen, jossa Hellboy ja Abe vain juovat itsensä humalaan ja hoilaavat samalla Barry Manilow'n nyyhkylaulua "Can't Smile Without You". Kaiken kummallisuuden ja toiminnan välissä on äärimmäisen upeaa ja piristävää, että mukaan on lisätty niin hymyilyttävä hetki, joka on myös yllättävän koskettava. Siinä myös korostuu, kuinka mainioita elokuvan tärkeät hahmot ovatkaan. Loppujen lopuksi ensimmäinen Hellboy taitaa kuitenkin viedä voiton, sillä sen tarina oli selkeästi henkilökohtaisempi itse nimikkohahmolle.




Tämä todella on ohjaaja Guillermo del Toron elokuva. Hänen tyylinsä on erittäin vahvasti läsnä läpi Hellboy II: The Golden Armyn. Del Toro taitaa fantasiamaailman luomisen, minkä hän osoittaa tässä hienosti. Hän on saanut mukaan oivaa lämpöä, minkä lisäksi on todella upeaa, kuinka hän on saanut kaksi erilaista leffaa tuntumaan jatkumolta. Del Toro on myös käsikirjoittanut filmin ja tehnyt siinäkin hyvää työtä. Leffa on taitavasti kuvattu, kuten myös leikattu. Valaisu on toimivaa läpi elokuvan. Lavastustiimi on tehnyt erinomaista työtä, minkä lisäksi maskeeraus on tyylikkäästi toteutettu. Paikoitellen nukkemaiset örkit näyttävät hieman liian epäaidoilta, mutta tavallaan ne myös sopivat mukaan. Tärkeintähän on, että tärkeimmät hahmot näyttävät tarpeeksi uskottavilta. Visuaaliset efektit ovat tyylikkäät ja ääniefektit ovat mainiot. Musiikkien säveltäjä on vaihtunut Danny Elfmaniin, joka ei ole saanut aikaiseksi kovin muistettavia teemoja, mutta hänen musiikkinsa sopivat silti kokonaisuuteen.

Yhteenveto: Hellboy II: The Golden Army on hyvin erilainen kuin edeltäjänsä, mutta pitää silti todella hyvän tason sarjassa. Elokuva on paljon yliluonnollisempi kuin synkkä Hellboy, mikä on toteutettu erinomaisesti, eikä leffa kertaakaan muutu liian oudoksi, vaikka siinä kohdataankin ties mitä olentoja. Kyseessä on todella mukaansatempaava seikkailu ja tästäkin löytyy hieman supersankaritunnelmaa. Huumoria on mukana paljon ja toimintakohtaukset ovat monipuolisempia ja parempia kuin edellisessä osassa. Silti taitaa käydä niin, että ensimmäinen Hellboy nousee tämän yläpuolelle, päähenkilölle henkilökohtaisemman tarinan ansiosta. Ron Perlman sopii yhä täydellisesti päärooliin, minkä lisäksi muutkin näyttelijät - jopa Selma Blair - ovat mainioita rooleissaan. Kylmäksi jättää vain prinsessa Nualaa esittävä Anna Walton, jonka hahmoa ei ole kirjoitettu hyvin. Sen sijaan pahisprinssi Nuada on oivallinen paha ympäristönsuojeluaatteissaan. Guillermo del Toro on tehnyt jälleen erittäin mainiota työtä, kuten ovat tehneet myös kuvaajat, lavastajat, leikkaajat, maskeeraajat, puvustajat, valaisijat sun muut, jotka työstivät leffaa. Jos piditte Hellboysta, niin tämäkin filmi toimii takuulla. Fantasiaelokuvien fanien täytyy laittaa Hellboy II: The Golden Army katselulistalleen, jos sitä ei ole vielä nähnyt. Del Toron leffojen pohjalta tehtiin kaksi animaatioelokuvaa, Hellboy: Sword of Storms (2006) ja Hellboy: Blood and Iron (2007), joissa Perlman ja kumppanit toimivat ääninäyttelijöinä. Niistäkin oli tarkoitus tehdä kolmas osa, mutta näyteltyjen versioiden tavoin sitäkään Hellboy kolmosta ei koskaan nähdä. Ennen kuin katsoin Del Toron Hellboyt uudestaan, en ollut erityisen surullinen siitä, että koko homma aloitetaan alusta, mutta nyt en odota uutta versiota lainkaan, vaan haluan vain Hellboy III:n!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fanpop.com
Hellboy II: The Golden Army, 2008, Universal Pictures, Dark Horse Entertainment, Internationale Filmproduktion Eagle, Lawrence Gordon Productions, Mid Atlantic Films, Relativity Media


torstai 28. maaliskuuta 2019

Arvostelu: Hellboy (2004)

HELLBOY



Ohjaus: Guillermo del Toro
Pääosissa: Ron Perlman, Doug Jones, Selma Blair, Rupert Evans, John Hurt, Karel Roden, Jeffrey Tambor, Bridget Hodson, Ladislav Beran ja Corey Johnson
Genre: fantasia, toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

Hellboy perustuu samannimisiin sarjakuviin, jotka loi Mike Mignola. Elokuvan ja sarjakuvien nimikkohahmo teki ensiesiintymisensä vuonna 1993 lehdessä "San Diego Comic Con Comics #2" ja on sen jälkeen kasvattanut suosiotaan. 2000-luvun alussa meksikolaisohjaaja Guillermo del Toro päätti tehdä hahmosta elokuvan, joka ilmestyi lopulta keväällä 2004. Filmi sai positiivisen vastaanoton niin kriitikoilta kuin faneiltakin, muttei ollut mikään erityisen iso hitti. Vaikkei teos olekaan yhtä tunnettu kuin monet muut sarjakuviin perustuvat elokuvat, monet sen nähneistä arvostavat sitä paljon. Itse näin Hellboyn joskus ala-asteen alussa, kun serkkuni näyttivät sen minulle. Sillä hetkellä leffahan oli tietty parasta ja siisteintä ikinä. Olenkin katsonut sen muutamaan otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on ehtinyt kulua jo noin seitsemän vuotta. Siinä kohtaa, kun minun teki mieli katsoa filmi jälleen kerran, oli sen Blu-ray jo kadonnut kauppojen hyllyiltä ja se oli poistunut nettikauppojen valikoimista kokonaan. Etsinkin siis leffaa pari vuotta, kunnes löysin sen vihdoin eräästä divarista ja ostin sen. Katsoin elokuvan uudestaan ja päätin samalla arvostella sen pienenä valmistautumisena tulevaan Hellboy-leffaan (2019), joka ei tosin ole samaa sarjaa tämän leffan kanssa.

Hellboy on toisesta ulottuvuudesta saapunut demoni, joka taistelee FBI:n paranormaalien ilmiöiden virastossa erilaisia pimeyden olentoja vastaan. Virasto saa tehtäväkseen pysäyttää pahan Grigori Rasputinin, joka aikoo tuoda seitsemän kaaoksen jumalaa tuhoamaan maailman.

Elokuvan pääosassa Hellboyna nähdään Ron Perlman, joka on kaikin puolin täydellinen rooliin. Hän sopii ulkonäöllisesti hahmoksi todella hyvin, minkä lisäksi hänessä on juuri oikeaa asennetta. Hellboy on isokokoinen ja lihaksikas heppu, joka esittää usein kovaa äijää, mutta josta löytyy myös pehmo puoli. Hänen huoneensa on esimerkiksi täynnä suloisia kissoja. Hellboy ei varsinaisesti ole mikään sankari, vaan hän suojelee maailmaa tekemättä asiasta isoa numeroa. Hahmo on aika humoristinen, mikä luo oivan lisän pieneen kapinahenkeen. Paikoitellen Hellboy käyttäytyy hieman lapsellisesti, mutta tarpeen vaatiessa hän näyttää, että maailma oikeasti tarvitsee häntä. Hahmo on kiehtovan moniulotteinen ja on hieno lisä, että hän on leikannut ja hionut sarvensa irti näyttääkseen ihmiseltä. Tämä ei tietenkään onnistu, sillä Hellboyn iho on punainen, hänellä on häntä ja hänen toinen kätensä on isompi ja kivinen. Hyvä yritys kuitenkin.
     Doug Jones näyttelee Abraham "Abe" Sapienia, joka vaikuttaa olevan osittain ihminen ja osittain kala. Hahmo ainakin viihtyy paljon vedessä, minkä lisäksi hänen ihonsa on sininen ja siitä löytyy kalamaisia piirteitä. Hahmo ei ole mikään toimintasankari kuten Hellboy, vaan hän on porukan tietäjä, joka lukee kirjoja ja niiden avulla neuvoo Hellboyta onnistumaan. Abe on myös todella kiinnostava tapaus, sillä hänen menneisyydestään on tehty pieni mysteeri. Jones sopii erittäin hyvin hahmoksi. Aben äänenä tosin kuullaan David Hyde Pierce.
     Harmillisesti sankarikummajaisista Liz Shermania näyttelevä Selma Blair on hieman etäinen, aivan kuin hän ei olisi henkisesti kunnolla mukana elokuvassa. Liz on kuitenkin Hellboyn ja Aben tavoin kiehtova, sillä hänen kykynsä liittyvät tuleen. Hahmo ei täysin osaa hallita liekkivoimiaan, mikä tekee hänestä myös vaarallisen ja lisää kiinnostavuutta. On oikeasti harmi, ettei Blair oikein vakuuta roolissaan. Hän vaikuttaa vähän väliä tylsän uneliaalta, eivätkä hänen toimintahetkensä ole mitä uskottavimmat (ei sillä, että leffa nyt muuten olisi kovin uskottava).
     Muita hyvien puolella olevia hahmoja ovat Hellboyn vanha ottoisä tohtori Broom (John Hurt), tärkeä mutta hieman tylsä FBI-agentti John Myers (Rupert Evans), mitään paranormaaleista asioista tajuava johtaja Tom Manning (Jeffrey Tambor) ja ihan mukava mutta aika unohdettava agentti Clay (Corey Johnson). Hurt on tuttuun tapaansa erittäin mainio, ja oiva valinta vanhaksi professoriksi. Evans suoriutuu epävarman FBI-nuorukaisen osasta ihan hyvin ja Tambor on hauska, vaikkakin ärsyttävän ylimielinen johtajana.
     Elokuvan pahis on tosiaan Grigori Efimovich Rasputin, jota esittää Karel Roden. Hahmo on hulluna mustaan taikuuteen ja pimeisiin voimiin. Hän ei vain usko tuovansa kaaoksen jumalia tuhoamaan maailmaa, vaan hän myös osaa jonkinlaisia kykyjä. Rasputin on yllättävän toimiva vastustaja, vaikka hän onkin niitä pahoja, jotka ovat pahoja, koska pahuus on kivaa. Rasputinilla on kätyreinään häntä rakastava Ilsa Haupstein (Bridget Hodson) ja erikoisia naamareita käyttävä salamurhaaja Karl Ruprecht Kroenen, joka oli suosikkihahmoni lapsena asunsa ja teräaseidensa takia. Lapsena minua harmitti suuresti, että kyseessä oli pahis eikä sankari, mutta nyt olen vain iloinen, että yksi pahiksistakin on todella... noh, siisti hahmo.




Hellboy yhdistää todella taidokkaasti supersankariteeman fantasiamaailmaan ja lisää sinne sopivat ripaukset kauhua ja komediaa. Elokuvan alku on vielä sijoitettu toiseen maailmansotaan, joten filmi onnistuu yllättävänkin hyvin yhdistelemään erilaisia asioita eheäksi paketiksi. Mukana on juuri oikea määrä synkkyyttä ja oikea määrä valoisuutta, jolloin ne ovat loistavassa tasapainossa keskenään. Leffasta ei vauhtia ja vaaratilanteita puutu, mutta silti se osaa käyttää myös tarvittavaa aikaa hahmojen kehittelyyn, eikä itse kerronta kiirehdi lainkaan. Hahmot ovat todella kiehtovat, joten jo heidän takiaan seikkailua on viihdyttävää katsella. Itse pidän todella paljon siitä ideasta, että meidän maailmassamme olisi piilossa täysin kummallinen maailma täynnä erikoisia olentoja, ja elokuva hyödyntää ideaa todella hyvin. Vaikka mukana onkin demonisankari, tämän kalakaveri ja isokokoinen Sammael-peto, leffassa on tarpeeksi todellisuutta, jotta filmi saa huijattua katsojan näkemään oudot tapahtumat realistisina.

Elokuva voisi olentojensa puolesta olla ihan puhdas fantasiaseikkailu, mutta siihen on saatu samaa henkeä kuin supersankarielokuvissa. Tarinahan on tietty perinteinen "hyvän täytyy pysäyttää paha", mutta se nyt vain on aina toimiva pohja, joten se ei haittaa katsojaa lainkaan, etenkin kun siihen on saatu pieniä käänteitä mukaan. Hellboy tosiaan on mukaansatempaava, eikä pelkästään toimintakohtiensa ansiosta. Niitä ei itse asiassa ole edes mukana kovin suurta määrää. Leffan muutkin juonikuviot - jopa hieman tönkkö kolmiodraama - ovat kiehtovia, minkä lisäksi mukana on todella hauskoja juttuja, jolloin teosta on ilo katsoa. Synkkyys tuo mukaan hieman jännitettä ja niinä hetkinä hirviöt ja demonit saadaan muistuttamaan pienesti kauhuolentoja. Mukana on myös pieni jännite tehtävän onnistumisesta. Toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä, vaikkakin paikoitellen hieman liian samanlaisia. Silloin kun Sammael-olentoja vastaan täytyy taistella kolmatta kertaa, katsojana saattaa helposti toivoa, että mukana olisi joku muukin hirviö. Karl Ruprecht Kroenen on tietty veitsiensä kanssa, mutta eipä hän kovin montaa kertaa toimintaan pääse. Mukaan on myös saatu koskettavia hetkiä, jotka tuovat oman lisäyksensä tunnelmaan. Kaiken kaikkiaan Hellboy on erittäin onnistunut sarjakuvafilmatisointi, johon on luotu todella oivallinen tunnelma. Filmi on niin taitava esittely hahmoille, että Paranormaalien ilmiöiden viraston seikkailuita haluaisi nähdä nopeasti lisää.




Leffan on ohjannut Guillermo del Toro, joka on tätä ennen ohjannut kauhuelokuvia kuten Mimic - ääretön vaara (Mimic - 1997) ja Blade II (2002). Tämän jälkeenkään del Toro ei ole tehnyt mitä realistisimpia filmejä, vaan yliluonnollisuudet sopivat hänen leffoihinsa erittäin hyvin. Hellboy on todella deltoromainen teos monin tavoin. Hänellä on ollut erinomainen visio filmistä ja hän on saanut sen toteutettua erittäin mainiosti. Hän on myös kirjoittanut elokuvan ja tehnyt siinäkin mainiota työtä. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu, ja se on sopivan valoisa myös synkissäkin kohtauksissa, eikä mukana ole hetkiä, jolloin ei näkisi mitä tapahtuu. Maskeeraustiimi on tehnyt loistotyötä Hellboyn ja Aben parissa. Ainoastaan Hellboyn rintakehä ja vatsa näyttävät oudon kumisilta, mutta muuten hänen kivikätensä ja hiotut sarvensa näyttävät tyylikkäiltä. Lavasteet ovat myös hienosti toteutetut, kuten myös puvut. Leffan visuaaliset efektit ovat kestäneet yllättävän hyvin aikaa paria juttua lukuunottamatta. Alun vauva-Hellboy näyttää todella digitaaliselta, mutta esimerkiksi Sammael-olennot näyttävät hienoilta. Äänimaailma leffassa on erittäin hyvä, minkä lisäksi Marco Beltrami on tehnyt kelpo työtä musiikkien kanssa.

Elokuvasta on olemassa kymmenen minuuttia pidempi Director's Cut, joka sisältää uusia ja pidennettyjä kohtauksia. Mukana on esimerkiksi Rasputinin silmiin liittyvä juonikuvio, minkä lisäksi Lizin ja Johnin pientä romanssia korostetaan enemmän. Itse näin tätä arvostelua varten pidennetyn version ensimmäistä kertaa elämässäni.

Yhteenveto: Hellboy on loistava elokuva, joka yhdistää taidokkaasti supersankariteeman fantasiaan, kauhuun ja komediaan. Leffaa nappaa katsojan mukaansa jo yhdistelmänsä avulla, minkä lisäksi erinomaiset hahmot tiukentavat otetta. Elokuvassa on erittäin hyvin luotu tunnelma; sen aikana pääsee nauramaan usein, jännittämään aina välillä, hämmästelemään hieman ja jopa liikuttumaan. Filmi on todella mukaansatempaava, mikä ei johdu pelkästään tyylikkäistä toimintakohtauksista. Muutamia juttuja lukuunottamatta draamahetketkin ovat kiinnostavia, sillä hahmot ovat niin mainioita. Jopa Grigori Rasputin -pahis on oivallinen, kuten myös hänen salamurhaajakätyrinsä. Hellboy on aivan mahtava sankarin ja taviksen yhdistelmä, ja Ron Perlman sopii hänen rooliinsa täydellisesti. Muutkin näyttelijät ovat hyviä, hieman uneliasta Selma Blairia lukuunottamatta. Tekninen toteutus leffassa on todella tyylikäs lavastuksista maskeerauksiin ja kuvauksesta tehosteisiin, jotka ovat kestäneet pääasiassa hyvin aikaa. Ohjaajakäsikirjoittaja Guillermo del Toro tiesi erittäin hyvin, mitä oli tekemässä tämän leffan parissa. Kyseessä on mahtava toimintaseikkailu, joka viihdyttää täysillä alusta loppuun. Suosittelenkin Hellboyta kaikille supersankarielokuvien, fantasiafilmien ja toimintaleffojen faneille, kuten myös "Hellboy"-sarjakuvien ystäville. Joidenkin synkkyyksien takia tämä ei ole vielä lapsille sopiva, mutta jo ala-asteelta yläasteelle siirtyville nuorille näyttäisin tämän, jos heitä samanlaiset leffat kiinnostavat. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt, ihan hauska kohtaus.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Hellboy, 2004, Revolution Studios, Lawrence Gordon Productions, Starlite Films, Dark Horse Entertainment


perjantai 9. helmikuuta 2018

Arvostelu: The Shape of Water (2017)

THE SHAPE OF WATER



Ohjaus: Guillermo del Toro
Pääosissa: Sally Hawkins, Richard Jenkins, Michael Shannon, Octavia Spencer, Doug Jones, Michael Stuhlbarg, Nick Searcy ja David Hewlett
Genre: fantasia
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 16

Ohjaaja Guillermo del Toro keksi The Shape of Waterin idean vuonna 2011, ollessaan aamiaisella kirjailija Daniel Krausin kanssa. Idea sai paljon vaikutteita yhdestä del Toron lapsuudensuosikista, Mustan laguunin hirviöstä (Creature from the Black Lagoon - 1954) ja kun del Toro valittiin ohjaamaan siitä uudelleenfilmatisointi, hän ehdotti yhtiölle ideoitaan aamiaiselta. Yhtiö ei kuitenkaan pitänyt niistä, jolloin del Toro päätti toteuttaa ideansa omillaan. Hän kirjoitti käsikirjoituksen, kasasi työryhmän ja roolitti näyttelijät, ja kuvaukset alkoivat loppukesästä 2016. The Shape of Water sai ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 2017 ja sitä on näytetty sen jälkeen useissa eri leffatapahtumissa, kunnes se sai teatterilevityksen Yhdysvalloissa joulukuun lopussa. Moniin muihin maihin, kuten Suomeen, leffa saapuu vasta nyt vuoden 2018 puolella. Innostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Pidän todella paljon del Toron fantasiapainotteisista teoksista Hellboy (2004), Hellboy II: The Golden Army (2008) ja Pan's Labyrinth (El laberinto del fauno - 2006), joten odotin innolla, mitä tämä uusi filmi tarjoaisi. Kiinnostukseni kasvoi, kun aloin kuulla, kuinka paljon The Shape of Wateria kehutaan ja kun se alkoi yllättäen saamaan isoja palkintoehdokkuuksia. Siinä vaiheessa, kun filmi sai KOLMETOISTA Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, paras ohjaus, paras naispääosa, paras käsikirjoitus, paras musiikki ja paras kuvaus), tiesin, että nyt on kyseessä yksi viime vuoden kovimmista elokuvatapauksista. Tammikuun viimeisenä päivänä koitti viimein se hetki, kun pääsin katsomaan The Shape of Waterin. Ja olihan se hieno!


Mykkä Elisa työskentelee siivoojana tutkimuslaitoksessa. Siellä hän kohtaa yhden tutkimuskohteista, erikoisen vesiolennon, jonka kanssa Elisa muodostaa lujemman yhteyden kuin kenenkään ihmisen kanssa.

Elisana nähdään Sally Hawkins, joka on aivan huikea roolissaan! Hawkinsin hahmo on tosiaan mykkä, minkä takia näyttelijä joutuu keksimään erilaisia tapoja esittää tunteita ilman sanoja. Hawkins on erinomainen alusta loppuun, eikä ole mikään ihme, että hän on napannut itselleen ainakin Oscar-ehdokkuuden. Hän tuo upeasti esille Elisan jatkuvan unelmoinnin ja yllättäen myös voimakkaan seksuaalisuuden, mutta tekee sen täysin normaalisti, jolloin se yllättää katsojan vain alussa, kun sellaista ei osaa odottaa. Jo se tekee Elisasta kiehtovan, ettei fantasiasaduissa yleensä nähdä siivoojaa päähenkilönä.
     Erikoisen vesiolennon roolissa esiintyy Doug Jones, joka on useita kertoja aiemminkin näytellyt voimakkaasti maskeerattuja, kummallisia otuksia. Jones sopii hommaan täydellisesti pituutensa ja kykynsä liikutella vartaloaan outoihin asentoihin ansiosta. Guillermo del Toron filmeissä Jones on nähty esimerkiksi Pan's Labyrinthin satyyrinä ja Hellboy-leffojen Abe Sapienina. Vaikka jälkimmäinen on myös outo vesiolento, onnistuu Jones tekemään otuksista erilaiset. Siinä missä Abe on sivistynyt ja tarkka liikkeissään, on The Shape of Waterin vesiolento hyvin eläimellinen. Se saattaa antaa koskettaa, jos luottaa johonkin ihmiseen, mutta se saattaa myös hyökätä, jos kokee jonkun uhkana, minkä lisäksi se ihmettelee ja tutkii uusia asioita. Olennolle on luotu kiehtova persoona ja se on aina ilo nähdä valkokankaalla.




Vaikka mukana onkin erikoinen vesiolio, elokuvan todellinen hirviö on Michael Shannonin näyttelemä laitoksen turvapäällikkö Strickland. Hän ei nimittäin näe olentoa minään muuna kuin luonnonoikkuna, jonka voi noin vain paloitella tutkittavaksi. Strickland ei ymmärrä, että otuksella voisi olla tunteita, vaan kohtelee sitä kuin jotakin todella iljettävää. Vihattavamman hahmosta tekee se, että hän kohtelee myös ihmisiä huonosti; jopa vaimoaan (Lauren Lee Smith) ja lapsiaan. Vaikka Stricklandia suorastaan inhoaa, on Shannonin roolisuoritus niin mahtava, että häntä katsoo mielellään.
     Muita tärkeitä hahmoja elokuvassa ovat Elisan taiteilijanaapuri Giles (toista kertaa Oscar-ehdokkaana oleva Richard Jenkins) ja Elisan työkaveri Zelda (kolmatta kertaa ehdolla oleva ihanan mahtava Octavia Spencer). Zeldan ja Gilesinkin roolit ovat tärkeät, ja on hienoa, miten heille on luotu persoonaa eri tavoin. Zelda selittää ongelmistaan aviomiehensä (Martin Roach) kanssa ja tuo samalla hieman huumoria mukaan, kun taas Giles yrittää kaupitella maalauksiaan, jotta voisi saada taas kunnon töitä. Jenkins on oikein mainio ja lämminhenkinen Elisan naapurina, jonka seksuaalinen suuntautuminen tuodaan oivallisesti esiin. Spencer on tuttuun tapaansa loistava roolissa kuin roolissa ja mielestäni olisi vihdoin aikaa pistää Spencer ison filmin päärooliin, sillä sen hän olisi jo ansainnut.
     Leffassa nähdään myös Michael Stuhlbarg vesiolentoa tutkivana tohtori Hoffstetlerinä, Nick Searcy yrmyilevänä kenraali Hoytina ja David Hewlett hieman hömelönä ex-turvapäällikkö Fleminginä. Kolmikosta parhaiten esille pääsee mainio Stuhlbarg, jonka hahmo on tärkeä ja todella kiinnostava.

The Shape of Waterin juoni ei sinänsä ole mitään uutta ja tajunnanräjäyttävää. Ihmispäähenkilö tapaa erikoisen olennon ja he tutustuvat, samalla kun ilkeä armeijaan liitännäinen mies haluaa pitää olion itsellään, minkä takia päähenkilön täytyy tehdä kaikkensa suojellakseen uutta ystäväänsä. Tällainen on nähty jo useasti aiemmin, mutta erilainen ja erikoinen lähestymistapa, sekä yllättävät hetket tekevät tästä filmistä ainutlaatuisen ja ennen kaikkea upean teoksen. The Shape of Water ei ole turhaan ehdolla kolmestatoista Oscar-palkinnosta; se todella on yksi vuoden 2017 parhaista elokuvista! Del Toron tutun tyylin mukaisesti kyseessä on fantasiasatu aikuisille, jonka sisältö on kaunis niin visuaalisesti kuin tunnelmallisestikin. Filmi sijoittuu 1960-luvun alkuun ja se näkyy, kuuluu ja tuntuu aivan mielettömän hienosti. Tyyli on toteutettu niinkin hienosti, että tavallaan leffa voisi ihan hyvin olla 1960-luvulta. Taustalla soi usein klassista musiikkia tai sen ajan kipaleita, jotka pitävät katsojan kiehtoutuneena, samalla kun katselee lumoutuneena upeita lavasteita. Kontrasti Elisan ja Gilesin lämpimien asuntojen ja kylmän kolkon tutkimuslaitoksen välillä on täydellinen. Leffaan on muutenkin tehty kylmältä tuntuva maailma, jolloin Elisan ja vesiolennon välinen rakkaus tuo katsojalle tarvittavaa lämpöä.




Kyseessä nimittäin on rakkaustarina - hyvin kummallinen sellainen, vaikka edelleen myös erittäin kaunis. The Shape of Waterin rakkaustarina ihmisen ja olion välillä erottuu oivallisesti esimerkiksi Kaunottaresta ja hirviöstä (Beauty and the Beast - 1991), jossa Hirviökin on todellisuudessa ihminen ja King Kongista (1933), jossa rakkaustarina on lähinnä henkistä. Tässä romanssi saattaa nimittäin mennä yllättävänkin fyysiseksi... Kuten jo sanoin, Elisa on hyvin seksuaalinen henkilö, mikä johtaa asioihin, joita ei yleensä näe romanttisissa fantasiasaduissa. Kun tähän puoleen tottuu (mikä tapahtuu onneksi nopeasti), tuntuu se täydelliseltä piristysruiskeelta tutulle tarinalle. Mukana on myös toinen yllättävä, kummallinen ja herkkä kohtaus, mustavalkoinen sellainen, joka saattaa naurattaa tai itkettää tai molempia. Mukaan on saatu erinomaista koskettavuutta, jolloin herkimmät katsojat saattavat helposti huomata kyynelien valuvan poskea pitkin. Se ei toisaalta tule minään yllätyksenä. Hyvin varhaisessa vaiheessa elokuvaa voi arvata, että kyseessä on koskettava teos. On upea ratkaisu, että Elisa on mykkä, sillä kun hän ja olento eivät pysty puhumaan, heidän täytyy näyttää tunteensa toisiaan kohtaan eri tavoin. Tämä on hienosti toteutettu, minkä lisäksi katsoja ymmärtää saman tien, miksi pari lähentyy niin nopeasti. Kuten Elisa tunteikkaasti viittoo Gilesille, olento ei ymmärrä Elisan puutteita, vaan on ensimmäinen, jolle Elisa on täydellinen sellaisenaan. Olento taas välittää Elisasta nopeasti sen takia, että Elisa näkee siinä paljon muutakin, kun muut vain kohtelevat sitä kuin hirviötä.

Jos The Shape of Waterista pitäisi sanoa virheitä tai ongelmia, niin omasta mielestäni niitä ovat lähinnä ihan pienesti laahaava toinen puolisko ja todella ennalta-arvattava loppuratkaisu. On lopetuskin kyllä kaunis, mutta itseäni silti häiritsi, kuinka sen tapahtumat kykenee kuvittelemaan liiankin helposti mielessä ennen kuin ne tapahtuvat. Niiden lisäksi olisin kaivannut mukaan hieman kauhua, kun mukana nyt kerran on se hirviö - ihan sama pitääkö monsterina vesiolentoa vai Stricklandia. Oivallista jännitystä kyllä löytyy, sekä yllättäviä raakuuksia, mutta niitä olisi voinut viedä hieman eteenpäin. Tai sitten elokuvassa on ihan tarpeeksi kauhua 1960-luvulle. Leffoista päätellen silloin pystyi luomaan pelkoa paljon yksinkertaisemmin tavoin. Joka tapauksessa: muutamasta pienestä ongelmastaan huolimatta The Shape of Water on loistava, kaunis, koskettava, jännittävä, lapsille aivan liian raaka, hieman jopa hauska, erikoisen seksikäs ja todella näyttävä filmi.




Guillermo del Toro on varsinainen satusetä aikuisille. Parin hudin (Pacific Rim, 2013 ja Crimson Peak, 2015) jälkeen on suuri ilo huomata, että herra pystyy yhä varmoihin hitteihin. Del Toro on todellinen mestari synkkien mutta kauniiden fantasiamaailmojen luomisessa, minkä Hellboyt ja Pan's Labyrinth ovat osoittaneet. Hän taitaa myös oikeat tunnelmat, minkä lisäksi hänen työstämänsä käsikirjoitus yhdessä Vanessa Taylorin kanssa on kliseistään huolimatta todella hyvä. Kuten jo sanoin, visuaalisesti elokuva on huikean näyttävä. The Shape of Water on kuvattu todella tyylikkäästi, minkä lisäksi sen valaisu ja värimäärittely ovat osuneet maalitauluunsa. Leikkaus on taidokasta, minkä lisäksi äänimaailma on hienosti toteutettu. Tutkimuslaitoksen lavasteet ovat käsittämättömän upeat, etenkin Stricklandin toimisto ja suurella altaalla varustettu tila, missä vesiolentoa pidetään. Tästä päästäänkin vesiolennon toteutukseen. Se näyttää nimittäin täydelliseltä. Otuksesta huomaa, että se on puvustuksen ja maskeerausten avulla tehty, eikä mikään tietokone-efektien lopputulos, jolloin se vaikuttaa pelottavan todelliselta. Onkin kummallista, ettei leffa saanut Oscar-ehdokkuutta maskeerauksestaan. Onneksi säveltäjä Alexandre Desplat sai kuitenkin ehdokkuuden musiikeistaan, jotka lisäävät ajan henkeä, sekä tarinan jännitystä, kauneutta ja viihtyisyyttä.

Yhteenveto: The Shape of Water on upean kaunis satuelokuva aikuisille. Sen juoni ei ole mitä originaalein, mutta sen erilainen lähestymistapa tekee siitä ainutlaatuisen teoksen, jota saatetaan tulevaisuudessa pitää fantasiaklassikkona. Leffaan luotu ajankuva on aivan mielettömän taidokkaasti toteutettu, jolloin 1960-luvun henki välittyy täydellisesti katsojille. Muutenkin filmin tunnelma pitää katsojaa tiukasti otteessaan ja se onnistuu naurattamaan, jännittämään ja koskettamaan syvästi. Elisan ja vesiolennon rakkaustarina on erinomaisesti kerrottu, ja on täydellinen ratkaisu, ettei Elisa voi puhua, jolloin päästään yhteen elokuvanteon tärkeimpään sääntöön: näytä, älä kerro. Näyttelijät ovat huikeita läpi elokuvan; etenkin Sally Hawkins Elisana ja Michael Shannon inhottavana Stricklandina. Myös vesiolentoa esittävää Doug Jonesia täytyy kehua toistamiseen, sillä hän herättää olion täydellisesti eloon, mihin ovat vaikuttaneet paljon myös hämmästyttävät taitavat maskeeraus- ja puvustustiimit. Muutenkin leffan tekninen toteutus on näyttävä ja Alexandre Desplat voisi minun puolestani voittaa Oscarin sävellyksistään. Ohjaaja Guillermo del Toro on saanut aikaiseksi (omasta mielestäni) uransa toiseksi parhaimman filmin heti Pan's Labyrinthin jälkeen! Muutamista vioistaan huolimatta The Shape of Water on erinomainen elokuva, jonka katsomista suosittelen kaikille del Toron faneille, sekä fantasia- ja/tai romantiikkaelokuvista pitäville. Kissaihmisille, kuten itselleni, leffasta löytyy yksi aivan liian tuskallinen kohtaus, mikä herätti itsessäni muutamaksi sekunniksi suurta vihaa, mutta silti pidän elokuvaa yhtenä viime vuoden parhaimmista, enkä malta odottaa, että näen sen uudelleen!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
The Shape of Water, 2017, Bull Productions, Double Dare You, Fox Searchlight Pictures


maanantai 23. lokakuuta 2017

Arvostelu: Ouija: Origin of Evil (2016)

OUIJA: ORIGIN OF EVIL (2016)



Ohjaus: Mike Flanagan
Pääosissa: Elizabeth Reaser, Annalise Basso, Lulu Wilson, Henry Thomas, Parker Mack ja Doug Jones
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16

Ouija on lauta, jolla voi kommunikoida henkimaailman, eli kuolleiden kanssa. Jotkut tosissaan uskovat Ouija-laudan voimaan, eivätkä uskalla edes koskea sellaista, kun taas jotkut pitävät koko hommaa höpönlöpönä ja ajattelevat sitä leluna. Sellaisena sitä myös myydään: leluna, jonka oikeudet omistaa Hasbro. Lelun pohjalta tehtiin kauhuelokuva nimeltä Ouija, joka ilmestyi vuonna 2014. Elokuva oli suuresti haukuttu ja inhottu, mutta se tuotti budjettinsa niin moninkertaisesti takaisin, että jatkoahan sille seurasi. Jatko ilmoitettiin esiosaksi, mikä huolestutti monia, sillä yleensä esiosat ovat huonompia kuin alkuperäiset elokuvat. Esiosan työstäminen alkoi vuonna 2015 ja Ouija: Origin of Evil sai ensi-iltansa syksyllä 2016. Elokuva oli menestys, minkä lisäksi monet, jopa kriitikot kehuivat, että se oli paljon parempi kuin edeltäjänsä. Itse en kuitenkaan mennyt katsomaan elokuvaa, sillä en ollut nähnyt Ouijaa, koska se ei kiinnostanut minua. Vasta kun kuulin esiosan saamat kehut, leffat alkoivat kiinnostaa minua ja päätin katsoa ja arvostella ne joskus. Katsoinkin Ouijan huhtikuussa, mutta jostain syystä en vain katsonut Origin of Eviliä. Syyskuun alussa sain sen lainaan yhdessä Trolls-animaation (2016) kanssa ja katsoin sen heti samana päivänä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Ouija!

Huijariennustaja Alice Zander ja hänen tyttärensä kokeilevat Ouija-lautaa keskustellakseen kuolleiden kanssa. Valitettavasti laudan kautta perhettä saapuu riivaamaan demoni.

Elizabeth Reaser näyttelee Zanderin perheen äitiä, Alicea, joka esittää olevansa kuolleisiin yhteyden saava ennustaja. Hän uskoo kuitenkin koko henkimaailman olevan huuhaata ja pelästyykin suuresti, kun tajuaa Ouija-laudan oikeasti toimivan. Alice ei ole onneksi niitä aikuishahmoja, jotka eivät usko ollenkaan, mitä heidän lapsensa kertovat, jolloin hän ei koskaan ole ärsyttävä. Reaser on läpi elokuvan hyvä, vaikka - yllättävää kyllä - jääkin lapsinäyttelijöiden varjoon.
     Alicen tyttäriä näyttelevät Annalise Basso ja Lulu Wilson ovat nimittäin erinomaiset valinnat rooleihinsa, varsinkin Wilson, joka oli vasta kymmenen elokuvaa kuvatessaan. Hän on nuorempi, hiljainen tytär Doris, jota kiusataan koulussa hänen äitinsä ammatin vuoksi. Basso taas on vanhempi tytär Paulina, joka haluaisi jo tapailla poikia ja juhlia ystävien kanssa, mutta hänen äitinsä ei siihen suostu. Ouija-lauta vaikuttaa toiseen näistä tyttäristä tietty huomattavasti voimakkaammin, eikä ole yhtään vaikea arvata kumpaan. Kauhuelokuvat ovat osoittaneet usein, että pikkutytöt voivat olla ihan helvetin karmivia ja niin käy myös tässä. Onkin hämmästyttävää, miten taidokkaasti Wilson hoitaa hommansa, jolloin hän ei ole kertaakaan epäuskottava tai huonolla tavalla huvittava roolissaan.
     Elokuvassa nähdään myös E.T. the Extra-Terrestrialin (1982) pikkupoikaa esittänyt Henry Thomas tyttöjen koulun rehtoripappina ja Parker Mack Paulinan ihastuksen kohteena. Oli todella hauska nähdä Thomas näyttelemässä, sillä en ole nähnyt häntä missään muussa leffassa kuin E.T.:ssä, jota tehdessään hän oli kymmenen, eli paljon nuorempi kuin nykyään. Hän suoriutuukin roolistaan pääasiassa hyvin, kuten myös Mack, jonka hahmo ei onneksi ole täysin unohdettava tapaus.

Ouija: Origin of Evilin hahmot eivät muutenkaan ole unohdettavia, vaan niihin on oikeasti panostettu, jolloin jokainen hahmo päähenkilön lisäksi ei tunnu vain uhrilta. Ja kun elokuva vielä keskittyy täysillä koko perheeseen, ei siinä ole selkeää päähenkilöä, jonka selviytymisen voisi arvata ... paitsi jos on nähnyt alkuperäisen Ouija-leffan. Origin of Evil tosiaan on esiosa ja elokuvan perhe on juurikin se sama, joka kummitteli laudan kautta Ouijassa. Sen nähneet tietävät siis heti alussa, mitä perheenjäsenille tulee käymään. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä leffa lähtee käyntiin mainiosti ja se tosiaan on parempi kuin alkuperäinen teos. Tämä ei ole mikään äkkisäikäyttelyleffa teineille, vaan tätä on tehty sillä ajatuksella, että nyt tehdään ihan kunnon filmiä, jossa tarina ja sen hahmot tulevat ensin, sitten vasta kauhu - eli juuri toisinpäin kuin edellisessä osassa. Elokuva antaa myös paljon paremman ja uskottavamman syyn Ouija-laudan kokeiluun kuin alkuperäinen leffa. Tässä sitä ei testata ihan vain hauskuuden takia, vaan koska perhe uskoo, että se voisi olla oikeasti hyödyllinen heidän huijaustyössään. Harmi, ettei lauta ole huijausta, sillä asiat menevät nopeasti karmiviksi.

Elokuva onnistuu onneksi luomaan pelkoa ilman tarpeettomia äkkisäikäytyksiä, vaikka niitäkin on valitettavasti päätynyt mukaan. Leffan alkupäässä on karmiva yökohtaus, jossa nähdään muutamia pelottavia asioita, mutta ne tapahtuvat ihan hiljaa, jolloin ne tuntuvat vielä ällöttävämmiltä. Tunnin ajan filmi tuntuu yllättävän hyvältä kauhuteokselta, mutta valitettavasti kun perheelle selitetään, mikä sitä riivaa, taso alkaa laskea. Viimeisestä puolesta tunnista huomaa, että ohjaaja Mike Flanagan olisi halunnut tehdä kokonaan oman tarinansa, mutta leffan on täytynyt yhdistyä alkuperäiseen Ouijaan, joten Flanagan on tehnyt yhdistämisen vähän siihen suuntaan. Loppu on kyllä karmiva, mutta se alkaa tuntua liikaa sarjan edelliseltä osalta, eikä siltä mitä siihen mennessä leffassa on nähty. Äkkisäikäytyksiä on enemmän ja katsojaa alkaa turhauttaa, kun huipennus kiertää ympyrää lyhyen ajan siten, että joku herää, tähyilee ympärilleen, tapahtuu jotain pelottavaa ja ruutu menee mustaksi, kunnes joku taas herää. Lopussa on tehty oudon hölmöjä ratkaisuja, jotka eivät istu elokuvaan ja sen pari viimeistä kohtausta ovat valitettavan kehnoja. Elokuvan jälkeen jää lähinnä harmittamaan, että se päättyy niin tönkösti.

Loppua lukuunottamatta Flanagan hoitaa ohjaajan pestinsä taidokkaasti. Hän on luonut elokuvalle hauskan kekseliään visuaalisen ilmeen, joka saa leffan tuntumaan siltä kuin se olisi tehty 1960-luvulla, jolloin se myös tapahtuu. Universal Picturesin logo on vanhempi, elokuvan oma logo on tyylitelty vanhahtavaksi ja sen alla lukee ilmestymisvuosi roomalaisin numeroin, minkä lisäksi aina välillä ruudun oikeassa yläkulmassa välähtää pieni ympyrä, joka aikoinaan tarkoitti sitä, että leffateattereissa koneenkäyttäjien täytyi vaihtaa filmikela. Harmillisesti visuaalisesta ilmeestä puuttuu viimeiset silaukset, jotta se toimisi hienosti. Kuvanlaatu on tietty liian tarkka ja siihen olisi voinut pistää mukaan pientä kohinaa, minkä lisäksi pariin otteeseen näkyvät digimöröt vievät vanhan tunnelman kokonaan pois. Alunperin mörköjä esitti Doug Jones mustassa puvussa, mutta tietokoneella on korostettu olentoja liikaa, jolloin ne näyttävät liian nykyaikaisilta. Tai no, enemmänkin 2000-luvun alun digimöröiltä, sillä efektit eivät ole parhaasta päästä. Elokuva on kuitenkin kuvattu erinomaisesti, minkä lisäksi leikkaus on pääasiassa todella sujuvaa. Varsinkin kohtaukset, joissa perheen talossa hahmot keskustelevat samaan aikaan, kun toisella puolella taloa tapahtuu jotain karmivaa, ovat leikattu taidokkaasti. The Newton Borthersin säveltämät musiikit tuovat oivaa lisätunnelmaa, mutteivät jää mitenkään mieleen.

Yhteenveto: Ouija: Origin of Evil on edeltäjäänsä parempi elokuva, muttei silti kovin ihmeellinen. Leffan ensimmäinen tunti on jopa yllättävän mainio, eikä se todellakaan ole samaa teinisäikäyttelyä kuin edellinen filmi. Elokuvassa on panostettu enemmän tarinaan ja sen hahmoihin, jolloin katsojana välittää niistä, joille pahoja asioita tapahtuu. Näyttelijät ovat todella hyviä, etenkin Lulu Wilson karmivana pikkutyttönä. Leffaan luotu tyyli saa filmin lähestulkoon tuntumaan 1960-luvun elokuvalta aina alkuteksteistä ruudun yläkulmassa välähtäviin rinkuloihin asti. Harmillisesti kun tarinan täytyy kulkea siihen suuntaan, että se yhdistyisi alkuperäiseen Ouijaan, voi huomata, että ohjaaja Flanagan olisi halunnut tehdä kokonaan oman teoksensa, eikä häntä kiinnosta yhdistäminen. Huipennus tarjoaa pelottavia hetkiä, mutta se latistaa oivallista tunnelmaa ja pari viimeistä kohtausta ovat kehnoja. Myös digihirviöt ovat huonosti toteutetut ja vievät pois leffan luomasta 1960-luvun hengestä. Suosittelen kuitenkin katsomaan Ouija: Origin of Evilin, sillä suurimmaksi osaksi se on kelpo kauhuteos ja selvästi parempi kuin Ouija. Kavereiden kanssa vietettävään leffailtaan tämä on oiva valinta, jos säikäyttelyä kaipaatte. Vaikka yleensä olen sitä mieltä, että sarjasta katsotaan alkuperäinen elokuva ennen jälkikäteen tehtyä esiosaa, niin tässä tapauksessa kannattaa tehdä juuri toisinpäin, sillä siten perheen kohtalo ei ole selvillä alusta alkaen. Ouijan voi toisaalta jättää kokonaan katsomatta, mutta sitten voi jäädä ihmetyttämään lopun viittaukset siihen leffaan. Esimerkiksi lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt pätkä, jonka tapahtumat sijoittuvat alkuperäisen Ouijan puoleen väliin.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ouija: Origin of Evil, 2016, Universal Pictures, Platinum Dunes, Allspark Pictures, Blumhouse Productions, Dentsu, Fuji Television Network, Hasbro, Intrepid Pictures, Perfect World Pictures